Lupa olla kuka?

Hei, mä olen Sari Paavilainen. Kiva kun tulit.

Olen opettaja ja valmentaja ja äiti ja kaikenlaista muuta.

Koulutukseltani olen englannin ja draaman opettaja (FM), ja erilaisista opetus- ohjaus- ja valmennustehtävistä kokemusta on vuodesta 1996 asti. (Olin 13-vuotias, kun aloitin varhaisnuorten kerhonohjaajana.) Talven 2015-2016 aikana kouluttaudun myös Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi.

Oppiminen, opettaminen ja kouluttaminen on mulla aika vahvasti selkärangassa. Erityisen tärkeitä mulle ovat kokemuksellisen oppimisen eri muodot – miten ihminen oppii siitä, mikä on hänen elämässään tärkeää ja ajankohtaista?

Yksi osa mun opetuskokemusta on se, että olin 10 vuoden ajan rippileireillä ensin isosena ja sitten ohjaajana. Noin 20 leiriä 15-vuotiaiden kanssa opetti valtavasti ihmisten kohtaamisesta, läsnäolosta, arvoista ja avoimesta vuorovaikutuksesta. Myös siitä, miten toimitaan vähillä unilla ja paineen alla. Ikäänkuin harjoitusleiri äitiyttä varten, paitsi että viikon päästä ne teinit sai lähettää takaisin omiin koteihinsa ja itse pääsi tyhjään kotiin nukkumaan univelkoja pois.

Mun tarinani, eli miksi teen sitä mitä teen

Esikoiseni syntyi 2010, kun olin juuri aloittanut graduni. Luonteelleni uskollisena opettelin kaiken mahdollisen: kuuntelin työmatkat raskausaiheisia podcasteja, luin odotus- ja vauvafoorumeita, opettelin synnytyslaulua ja kestovaippoja ja trikooliinaa ja vauvaviittomia, luin sormiruokailusta ja perhepedistä.

Esikoisen synnyttyä olinkin jonkin aikaa tavoitteideni mukainen äiti, kun löysin kaiken sen opettelun myötä meidän perheelle sopivat tavat vauvanhoitoon. Tein gradua kun vauva nukkui, imetys onnistui, kestovaippailu onnistui, kantoliinankin sain lopulta opeteltua. Puolisokin opiskeli, joten pääsin graduseminaareihin ja bänditreeneihin niin, että vauva oli isillä liinassa lähistöllä ja kävin välillä imettämässä.

Sitten muutettiin uuteen kämppään, kuopus ilmoitti tulostaan, ja yhtäkkiä gradu pitikin saada rykäistyä valmiiksi ennen toisen lapsen syntymää. Raskaushormonien vallassa, muuttolaatikoiden seassa ei ollutkaan yhtä helppoa olla kärsivällinen ja empaattinen.

Kuopus syntyi 2012, vähän ennen kuin esikoinen täytti kaksi. Yhtäkkiä meillä oli oman tahtonsa löytäneen esikoisen lisäksi mystisesti vatsavaivojaan huutava kuopus, joka nukkui ainoastaan äidin iholla‚ opiskeluista aika stressaavaan työhön siirtynyt isi, ja imetyshormoneista ja väsymyksestä ryytynyt äiti. Imetysdieetti helpotti kuopuksen oloa, mutta samalla se tarkoitti mulle uuden ruokavalion opettelua.

Sitten kuopuksella puhkesi vauvaiän epilepsia, jonka kohtausryöppyjä käytiin parikin kertaa sairaalassa katkaisemassa, ennenkuin löytyi sopiva lääkitys. Kaikki tämä noin neljän kuukauden haitarilla.

Oli vähän jaksaminen koetuksella.

Ja kaiken tämän jaksamista koettelevan mylläkän keskelläkään en halunnut tinkiä siitä, että olen lapsilleni kuunteleva ja empaattinen ja läsnäoleva vanhempi.

Opettelin, luin kirjoja, avauduin äitikavereille ja puolisolle ja blogiin. Päästin irti eri tavoilla, hyväksyin, meditoin ja harjoittelin. Sovelsin käytäntöön kaikkea sitä, mitä olin esikoisen vauvavuoden, rippileirivuosien ja opettajankoulutuksen ja muiden elämän myllerrysten myötä oppinut.

Epäonnistuin jatkuvasti. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa kun oltiin eteisessä lähdössä puistoon, kuopus huutaa liinassa kun ei liikuta mihinkään, esikoinen huutaa kun ei saa mitä haluaa, ja äiti huutaa seinälle AAAAAAA ihan pelkkää turhautumista.

Ja onnistuinkin, toisaalta. Sain selviteltyä, sain kuunneltua ja sanoitettua, sain oltua läsnä ja annettua läheisyyttä. Hiljalleen se mylläkkä muotoutui arjeksi – tällaista meidän elämä nyt on. Tätä tasapainoilua olemisen ja opettelun, kaatumisten ja onnistumisten välillä.

Kaikki alkaa itsestä huolehtimisesta

Siinä kaikessa mä kasvoin tajuamaan, sillä tavalla selkärangan syvyydeltä, miten tärkeää mun on tehdä niinkuin tuntuu hyvältä ja oikealta.

On pidettävä itsestä huolta, koska väsyneenä ja nälkäisenä ja yksinäisenä ja stressaantuneena paraskin äiti muuttuu lohikäärmeeksi. Se ei korjaannu tsemppaamalla tai suorittamalla, vaan kyse on biologiasta ja kapasiteetista. Kukaan ei kulje tankki tyhjänä.

On tehtävä vanhemmuudessa sellaisia valintoja, jotka sopivat omalle perheelle ja omiin arvoihin. Ne ihmiset, jotka kokevat asiakseen kritisoida mun valintojani, eivät valvo meidän huushollissa kahdelta yöllä tai käsittele sitä viidettä huutokonserttia ennen puoltapäivää. Samalla on jostain löydettävä vastalääke perfektionismiin – mikä tästä kaikesta on oikeasti meidän perheellemme hyväksi, ja mikä on minun (tai jonkun muun!) ajatustani siitä, miten meidän kuuluisi elää ja olla?

Ja on löydettävä itselle toimivat tavat kohdata sekä omat että toisten tunteet empaattisesti ja hyväksyvästi. Niitä tunteita tulee, sille ei voi mitään. Mitä lähempänä on lohikäärmetilaa, sitä herkemmin ne tunteet purskahtavat pintaan – sekä itsellä että lapsilla. Ja kun kaikki ovat väsyneitä, kiukkuisia ja kaikin puolin lopussa, niin silloin vanhemman on todella hyödyllistä pystyä ensin tasoittamaan se oma kuohumisensa.

Tämän kaiken opettelin melkein alusta lähtien.

Ennen lapsia nimittäin mulla oli tapana painaa projektit loppuun kahvin ja suklaan voimalla ja sitten pitää vähän aikaa nollauslomaa.

(Yllätys! Lasten kanssa ei pidetä nollauslomaa. )

Oli tapana joustaa omista tarpeistani ja toiveistani, jotta kaikilla muilla olisi hyvä olla ja kaikki tykkäisivät minusta.

(Yllätys! Lastenkasvatuksessa jokaisesta asiasta jollakulla on eriävä mielipide – tinginkö hyvinvoinnista itseni, lapseni vai kenties tuon tuntemattoman kohdalla?)

Oli tutumpaa padota kaikki tunteet piiloon suljettujen ovien taakse, ei tässä mitään, meni jotain silmään, ihan ookoo hei, puhutaan jostain muusta.

(Yllätys! Lasten kanssa ne tunteet tulevat niin vauhdilla, ettei mitenkään ehdi suljetun oven taakse, vaikka haluasikin – ja millaisen mallin silloin tulee antaneeksi lapsille?)

Vanhemmuuden oppiminen on extremelaji

Oppiminen on rankkaa ja uuvuttavaa silloinkin, kun saa istua rauhassa paikallaan, keskustella kokonaisilla lauseilla toisten oppijoiden kanssa ja kokeilla, miten teorian voisi esimerkiksi soveltaa käytäntöön.

Extreme-laji oppimisesta tulee silloin, kun soppaan lisätään kiire, yksi tai useampi metrin mittainen räkä poskella huutaja, ja oikeiden vastausten sijaan kymmenen erilaista vaihtoehtoa, joista mikä tahansa voi olla ihan hyvä jossain tilanteessa.

Juuri siinä, oppimisen extreme-osastossa, mä haluan auttaa vanhempia.

Antaa tilaisuuden, välineet ja oikeat kysymykset, niin että sitä omaa arkea ja vanhemmuutta voi harjoitella tehokkaammin haluamaansa suuntaan. Auttaa huomaamaan, milloin tarvitaan enemmän itsestä huolehtimista, tai tunnetaitoja, tai omien arvojen mukaan menemistä, tai jotain ihan muuta.

Auttaa löytämään ne kohdat, joissa tarvitaan inspiraatiota – mitä mä pystyn tekemään tänään, jotta huominen olisi parempi? Ja myös ne kohdat, joissa tarvitaan armollisuutta – nyt on näin, ja näillä mennään.

Jos olet ihan uusi Lupa olla minän lukija, niin Blogin parhaimmistoa -sivulle on kerätty tekstejä, joista olen erityisen ylpeä ja iloinen. Sieltä on hyvä aloittaa. 🙂

T:mi Lupa olla minän perustin syyskuussa 2014. Y-tunnus on 2640341-4, ja yritys on ennakkoperintärekisterissä. Olen Suomen Coaching-yhdistyksen jäsen ja sitoudun työssäni Suomen Coaching-yhdistyksen eettisiin ohjeisiin. Tarjoamani palvelut eivät ole tai korvaa minkäänlaista terapiaa, enkä ole terapeutti. 🙂