Kärsivällisyyden kolme kompastuskiveä – ja mikä niihin auttaa

Ensi viikolla julkistan e-oppaan ”Kärsivällisempi aamu”, jonka saat ilmaiseksi tilaamalla Lupa olla minä -uutiskirjeen. Voit tilata uutiskirjeen jo nyt, niin saat tiedon oppaan ilmestymisestä heti sähköpostiisi. Oppaassa on viisi vaihetta kärsivällisempiin aamuihin, tarkistuslistat ja tilaa omille pohdinnoille.

Kirjoitin tiistain Lupa olla minä -kirjeessä, että kärsivällisyys on nippu taitoja sekä mielentila, jossa niitä taitoja pystyy hyödyntämään. Ja välillä on niin, että vaikka olisi taitoja, niin jotkut asiat helposti kaatavat kärsivällisen mielentilan.

Oma kärsivällisyyteni kaatuu, silloin kun se kaatuu, yleensä näihin asioihin.

1. Väsymys ja nälkä

Kehon tarpeet ovat selkeästi useimmin kärsivällisyysbugien taustalla. Huonot yöunet, tai liian vähän introverttiaikaa, tai intensiivinen päivä alla, ja empatia lasten, krhm luovuutta kohtaan, on yllättäen valtavan työn takana.

Tai jos aamupala venyy, tai lounaaksi tulee vedettyä jotain puolivillaista. Yleensä jopa tajuan, että ruoka on ensiarvoisen tärkeää enkä yleensä skippaa ruokailuja – ja silti joskus ennakointi pettää ruokien suhteen.

Kehon tarpeisiin liittyy myös se, että kun on kipeänä tai esimerkiksi PMS jyllää, niin keho kuluttaa verensokeria enemmän kuin tavallisesti. Ja verensokeri liittyy myös esimerkiksi päätöksentekokapasiteettiin ja impulssinhallintaan – eli myös kärsivällisyyteen. Kun keho on syystä tai toisesta kovilla, myös pinna on kireällä.

Tämä ei liene uutinen kenellekään, joka on joskus yrittänyt tsempata kärsivällisyyden kanssa päänsärystä, flunssasta tai PMS:stä huolimatta. Se on kuitenkin tärkeä asia huomata ja hyväksyä. Jos nimittäin odotan itseltäni 100% huikeaa suoriutumista vaikka keho on heikoissa kantimissa, niin se itsessään lisää stressiä ja riittämättömyyden tunnetta, joka puolestaan kuluttaa kärsivällisyyttä.

2. Stressi ja riittämättömyyden tunne

Pelkkä stressi ei välttämättä hajota kärsivällisyyttä. Kun on riittävä tekemisen imu, deadlinet tulossa ja vire korkealla, niin se saattaa auttaa keskittymään siihen, että miten tilanteista pääsee fiksusti ja tehokkaasti eteenpäin. Ja koska useimmiten fiksuin ja tehokkain keino saada esimerkiksi lapset tekemään yhteistyötä on selkeä ja rakentava vuorovaikutus, kunnioitus, empatia ja läsnäolo, niin tietty määrä stressiä voi auttaa meitä palaamaan siihen.

Sellaisella ajatuksella että okei, lapsi tarvitsee nyt selkeästi syliä ja nähdyksi tulemista, syvä huokaus, nyt olen läsnä lapselle ja sitten lapsen on helpompi kuunnella minua. Tai että nyt lapsi tarvitsee jotain, voitaisko vaikka tyhjentää yhdessä tiskikone tai voisinko pyytää lasta auttamaan jossain hommassa niin, että saamme samalla sekä yhteistä aikaa että pätevyyden ja tehokkuuden tarvetta täyteen.

Vaan sitten kun stressiin liittyy riittämättömyyden tunne, niin yhtäkkiä kapasiteettia meneekin valtavasti sen sietämiseen ja käsittelyyn.

Mitä enemmän tuntuu, että pää ei pysy pinnalla (ulkoisten tai sisäisten) vaatimusten kanssa, sitä vaikeampaa on löytää empatiaa lapselle.

Ja tietysti se menee niin. Jos lapsi tarvitsee jotain yllättävää, ja minusta tuntuu etten pysty tekemään kaikkia muitakaan asioita riittävän hyvin, niin tunnekuohuhan siitä tulee.

Ja koska ainakin itselläni riittämättömyyden tunne on ollut niin luihin ja ytimiin menevä, epämiellyttävä tunne, että on pitänyt erikseen opetella tunnistamaan se ja pysähtymään sen äärelle. Koska joo, riittämättömyyden tunteen voi myös puskea sivuun, purra hammasta ja tehdä silti (nimim. ”Kuvailit juuri mun ikävuodet 22-28”), ja silläkin saa jotain aikaiseksi. Siinä tulee kuitenkin taas kuluttaneeksi sitä omaa impulssihallinnan ja muun kapasiteettia – ja samalla sabotoineeksi kärsivällisyyttään.

Sitävastoin jos opin tunnistamaan ja huomaamaan sen, että nyt ahdistaa ja hävettää ja tuntuu että minusta ei ole tähän ja aaaaagh; jos opin pysähtymään sen äärelle ja hengittämään syvään ja käsittelemään sen tunnekuohun, ennenkuin se lietsoo päälleen kärsimättömyyttä ja kiukkua ja turhautumista; niin tapahtuu ainakin kaksi asiaa.

Ensinnäkin kun sen tunnekuohun käsittelemiseen käyttää tovin aikaa (ja jos kärsivällisyys horjuu vaikkapa kiireessä aamurutiinin aikana, niin sen äärelle voi myös palata kun on rauhallisempi hetki), niin saattaa löytyäkin yllättävä empatia sekä itseä että lasta kohtaan. Kun kuitenkin minä teen parhaani, ja tuo lapsikin tekee parhaansa.

Toisekseen, kun niitä tunnekuohuja käsittelee pitkin päivää ja viikkoa, niin ne tuppaavat tulemaan takaisin vähän pienemmällä intensiteetillä. Tai jos tulevatkin isommalla intensiteetillä, niin oma tunteen tunnistamisen ja hyväksymisen taito on treenautunut sellaiseksi, että ne eivät tunnu niin maatakaatavilta.

Itselläni nykyään tulee joka päivä riittämättömyyden tunteita, välillä sellaisiakin jotka vetävät kehon lukkoon ja salpaavat hengityksen jumiin ja nostavat kyyneleet silmiin. Ja kun niihin osaa suhtautua osana elämää, niin että välillä tuntuu tältä ja sitten sekin menee ohi, niin sitä tunnetta ei tule lukinneeksi niin pahasti kehoon.

3. Ennakoimattomuus

Ennakoimattomuus liittyy sekä riittämättömyyden tunteeseen että omiin tarpeisiin. Mitä paremmin omat tarpeeni ovat täynnä, sitä enemmän minulla on puskuria sen varalta, että suunnitelmat muuttuvat. Ja mitä enemmän olen itseäni venyttänyt, sitä vaikeampi on sietää sitä, että kaikki ei menekään niinkuin minä olin ajatellut.

Eikä lasten kanssa ikinä kaikki mene niinkuin minä olin ajatellut.

Ulkovaatteita pukiessa lapsen hanskat on jääneet päiväkotiin, joten laitan lapselle sormikkaat. Jotka lapsi sitten ottaa samantien pois, koska ei halua, että toiset näkevät hänellä nämä sormikkaat. Tai pyydän lasta keräämään lehdet lattialta, ja hän alkaa kerätä niitä ja ryhtyykin lukemaan ja jähmettyy niille sijoilleen. Tai lapsi vetää eeppiset kriisihuutoräkäulvonnat siitä, että hän ei ollutkaan ensimmäinen / hän ei saanutkaan päättää / joku kiva leikki tai vitsi menikin eri tavalla kuin hän olisi halunnut.

Tai jotain muuta vastaavaa. Minulla oli loistava suunnitelma, jonka puitteissa kaikki tapahtuu ajoissa ja hyvässä järjestyksessä. Lapsi vain ei ollut lainkaan kiinnostunut tästä suunnitelmasta, ja tekee ihan just niinkuin häntä itseään huvittaa. Puuuuuh, ja sieltähän se verenpaine alkaa sitten nousta.

Ja oikeastaan tähän olen soveltanut usein sellaista neuvoa, jonka alunperin opin synnytykseen liittyen:

Kaikkea ei voi ennakoida, mutta kannattaa valmistautua siihen mihin voi – myös siihen, että saattaa tulla jotain ennakoimatonta.

Voi olla, että kaikki menee tosi ihanasti ja juuri niinkuin toivoinkin. Jos niin on, niin ihanaa. Ja sitten jos jokin asia menee eri tavalla, niin on älyttömän hyvä, jos on miettinyt etukäteen, että mikä tässä nyt on aidosti minulle tärkeää. Millä perusteella haluan tehdä päätöksiä? Voinko vaikuttaa yhtään mihinkään? Voinko ennakolta huolehtia, että tarpeeni ovat mahdollisimman täynnä, jotta pystyn tekemään päätöksiä hektisessä tilanteessa omista arvoistani käsin?

Ennakoimattomuuteen valmistautuminen ei nimittäin ole myöskään pessimismiä. Se ei ole sitä, että päätän jo etukäteen, että no niin, aamu tulee menemään taas ihan katastrofaalisesti, valmistaudun siihen. Eikä se ole myöskään sitä, että etukäteen suunnittelen (eli siis yritän ennakoida) erilaisia tilanteita ja miettiä, että miten niihin sitten siinä tilanteessa reagoin. Ennakoimattomuuden pointti on juuri se, että aina voi tapahtua jotain ihanaa ja yllättävää, ja etukäteen päättämäni lauseet ja reaktiot saattavat siinä itse tilanteessa olla ihan eri kuin mitä minä tai lapsi tarvitsemme.

Ennakoimattomuuden sietäminen vaatii sitä, että suostumme olemaan epävarmuudessa ja silti toiveikkaita. En tiedä, miten tämä menee, katsotaan, olen valmis iloisiinkin yllätyksiin. Se jos mikä on haavoittuvaa – ja haavoittuvuus on sukua riittämättömyyden tunteelle siinä, että ne molemmat menevät meissä ihan luihin ja ytimiin.

Haavoittuvuuden kanssa olemista on hyvä opetella, koska mitä enemmän siedän omaa haavoittuvuuttani – mitä enemmän pystyn jopa olemaan rauhassa ja iloita omasta haavoittuvuudestani – sitä enemmän olen myös läsnä tilanteissa itselleni ja lapsilleni. Sitä paremmin huomaan, mitä tarvitsen. Haavoittuvuudesta käsin löydän aidon empatian ja aidon kärsivällisyyden lastani kohtaan todennäköisemmin kuin patoamalla tai teeskentelemällä.

Mikä sitten tukee kärsivällisyyttä?

Jos näihin asioihin mun kärsivällisyyteni kaatuu, niin mitä sitten voi tehdä tukeakseen kärsivällisyyttä? No esimerkiksi:

Voi opetella olemaan läsnä tunteidensa ja tarpeidensa kanssa, jotta tulee tutuksi haavoittuvuuden kanssa ja oppii kohtaamaan tunnekuohut lempeästi.

Voi huolehtia konkreettisesti siitä, että saa nukuttua ja syötyä, liikuttua ja juotua vettä. Voi huolehtia siitä, että kokee merkityksellisiä asioita ja tulee kuulluksi ja nähdyksi.

Voi opetella sanomaan EI siinä vaiheessa, kun oma kapasiteetti on noin 60% käytössä, niin että resursseja on jäljellä ennakoimattomiin tilanteisiin.

Voi muistuttaa itselleen, että minä teen parhaani, ja lapset tekevät parhaansa, ja nyt on näin.

Mihin sinun kärsivällisyytesi yleensä kaatuu? Mitä tarvitsisit, jotta se pysyisi paremmissa kantimissa päivästä toiseen?

Ensi viikolla julkistan e-oppaan ”Kärsivällisempi aamu”, jonka saat ilmaiseksi tilaamalla Lupa olla minä -uutiskirjeen. Voit tilata uutiskirjeen jo nyt vaikka tuosta alta, niin saat tiedon oppaan ilmestymisestä heti sähköpostiisi. Oppaassa on viisi vaihetta kärsivällisempiin aamuihin, tarkistuslistat ja tilaa omille pohdinnoille. Pysy kuulolla. ❤️ Myös Lupa olla minän Facebook -sivulle tulee tieto oppaan ilmestymisestä, eli muista käydä tsekkaamassa siellä ensi viikolla.

Kuinka tunnekuohu rauhoitetaan (eli kärsivällisyyden ensimmäinen askel)

Silloin, kun meillä on tunnekuohu (kärsimättömyys, turhautuminen, kiukku, suru, pelko) päällä, niin me ei pystytä ajattelemaan asioita yhtä rationaalisesti kuin rauhallisina hetkinä. (Se liittyy sellaisiin ilmiöihin kuin tunnekaappaus ja mantelitumake ja informaation reitit aivoissa.) Toisin sanoen kaikki se, mitä me ollaan opittu rauhallisissa hetkissä lastenkasvatuksesta, oli se sitten blogeissa tai verkkokursseilla, koulutuksissa tai valmennuksissa, tai vaikka ystävän kanssa puhuessa, on kuin palo-ovien takana. Me ei päästä käsiksi siihen kaikkeen viisauteen, ennenkuin me rauhoitutaan.

Tämä sama pätee sivumennen sanoen myös lapsiin ja lasten tunnekuohuihin. On ihan turha yrittää jutella järkevästi lapselle, jolla on tunnekuohu päällä, koska hän ei välttämättä kuule meitä, ja jos kuuleekin, niin häntä ei kiinnosta. Kaikki se keskustelu menee ihan ohi, ja se on taas omiaan turhauttamaan aikuista.

Miten rauhoittuminen sitten tapahtuu?

Ensin kerron, miten se ei tapahdu. 😀 Rauhoittumiseen ei auta se, että tunnekuohun keskellä sanon itselleni, tai joku sanoo minulle, että ”rauhoitu”. Jos olen tajunnut, että täytyy rauhoittua, niin tekisin sen kyllä jos osaisin. Jos en osaa, niin pelkkä ”rauhoitu” ei auta pätkän vertaa.

Rauhoittumista ei myöskään auta se, että moitin itseäni tunnekuohusta tai mitätöin sitä. ”Eihän tämä nyt ole mikään sellainen asia, josta kannattaa suuttua”, ”ai kauhea kun olen huono äiti kun tällä tavalla suutun” ja niin edespäin. Päinvastoin, se lisää jo olemassaolevan tunnekuohun päälle ja sekaan vielä kerroksen häpeää, ja se lukitsee vuorovaikutusta ja yhteistyötä vielä pahempaan jumiin.

Vähän kuin yrittäisit korjata rikkimenneen kellon laittamalla koneistoon purkkaa – jos äsken olikin vielä mahdollisuus, että homma toimii, niin nyt ainakin tilanne on jumissa ja vaatii purkamista ja putsaamista.

No mikä siihen tunnekuohuun sitten auttaa? Ei ole aikaa meditoida tuntia, lapsi täytyy saada haalariin ja ovesta ulos nyt, mitä teen?

Hengittäminen

Usein neuvotaan, että ”hengitä syvään” auttaa rauhoittumisessa. Osaltaan se onkin totta, koska hengitys liittyy läheisesti siihen, onko meillä kehossa käynnissä rauhallinen tila vai stressitila. Ja koska hengitystä voi itse hallita, niin se on nopea tapa rauhoittaa kehoa ja siten myös mieltä.

Itse käytän rauhoittumiseen (ja esim. yöllä herätessäni myös nukahtamiseen) 4-7-8 -hengitystä, jonka idea on seuraava:

1) Hengitä sisään laskien 1-2-3-4
2) Pidätä hengitystä laskien 1-2-3-4-5-6-7
3) Puhalla ilma ulos laskien 1-2-3-4-5-6-7-8
4) Toista kunnes fiilis on rauhallisempi

Silloin, kun uloshengitys on pitempi kuin sisäänhengitys, keho tulkitsee, että vaaratilanne on ohi. Lisäksi kun pidätät hengitystä sisään- ja uloshengitysten välillä, keuhkot saavat sisäänhengitysilmassa olevan hapen paremmin hyödynnettyä. Ja kun keskityt laskemaan hengityksiä, niin mielessä on vähemmän tilaa stressaaville ajatuksille siitä, miten taas tuo lapsi ja taas minä ja eikö tämä nyt ikinä ja onko pakko.

Havainto – Tunne – Tarve – Pyyntö (HTTP)

Rakentavan vuorovaikutuksen havainto-tunne-tarve-pyyntö -rimpsu (eli tuttavallisemmin HTTP) auttaa myös rauhoittumisessa, koska se tuo meidät itse-empatian ja omien tarpeiden äärelle ja pois stressaavista ajatuksista. Tämän voi tehdä vaikka niin, että ottaa jokaiselle askeleelle yhden syvän sisään-ulos -hengityksen.

1) Havainto

Mitä huomaan kehossa? (Niskaa kiristää, puhisen, ohimoissa tykyttää, otsa painuu kurttuun.) Mitä huomaan ympäristössä? (Lapsi istuu lattialla ja katsoo minua, mikroaaltouunin kellon numerot ovat punaiset, minulla on toinen kenkä jalassa.) Mitä huomaan ajatuksissa? (Ajatus: Meidän pitäisi olla jo menossa. Ajatus: Ihan helvetin ärsyttävää kun tämä taas menee näin. Ajatus: Aaagh mun olis pitänyt laittaa se sähköposti ennenkuin menin illalla nukkumaan.)

Asioiden nimeäminen, samoin kuin edellisen kohdan numeroiden laskeminen, auttaa tuomaan keskittymistä läsnäoloon ja tähän hetkeen ja viemään sitä pois niistä stressaavista ajatuksista. Tai jos on esimerkiksi kokemusta meditaatiosta, niin niitä stressaavia ajatuksiakin voi siinä tilanteessa havainnoida, kun muistaa, että ne eivät itse asiassa olekaan koko totuus tästä elämästä.
Jos on tosi vaikea palata tähän hetkeen sieltä tunnekuohun ja stressaavien ajatusten seasta, niin voi kokeilla myös koskettaa jotain ympäristössä olevaa konkreettista asiaa (seinä, pöytä, oma iho) ja nimetä sen. ”Tässä on pöytä, se on valkoinen.” ”Tässä on mun iho, se on lämmin.”

2) Tunne

Mikä tunne minulla on nyt? (Kärsimätön, turhautunut, ärsyttää, ottaa päähän, vituttaa, ahdistaa?) Voisinko antaa sen olla tässä hetkessä näin?

Tunnekuohussa ollessa sen tunnekuohun huomaaminen, tunnistaminen ja hyväksyminen on tärkeä osa rauhoittumista. Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että saan tunnekuohun vallassa tehdä mitä huvittaa. Se ei välttämättä tarkoita, että viihdyn siinä tunteessa.

Se tarkoittaa, että tunnistan, että nyt on näin, minulla on tällainen tunne. Tai: nyt on näinkin, että en haluaisi että minulla on tämä tunne. Saa suututtaa, saa pelottaa, saa vastustaa sitä tunnetta, saa hävettää että vastustaa sitä tunnetta. Mikä ikinä se tunnekokemus onkin, niin sille päällimmäiselle kerrokselle kun löydän ”nyt on näin, okei sitten” -hyväksynnän, niin se auttaa.

Miten niin päällimmäiselle kerrokselle? Usein tunteet etenevät kuin sipulit, eli kun kuorii yhden kerroksen pois niin lisää kuorittavaa löytyy alta. Ärtymyksen alla saattaa olla loukkaantuminen tai suru, häpeän alla saattaa olla kiukku tai pelko. Pelon ja surun alla saattaakin olla haavoittuvuutta tai rakkautta.

Tunteiden nimeäminen on valtavan hyvä taito, koska se auttaa meitä paitsi itse-empatiassa myös omien tunteidemme kertomisessa toisille. Itse-empatiaa voi kuitenkin harjoittaa myös pelkkiä kehon reaktioita hyväksymällä: rintaa puristaa ja niskaa kiristää, voinko antaa niiden olla tässä hetkessä näin? Itkettää ja hartioita kihelmöi, voinko antaa niiden olla tässä hetkessä näin? Itse-empatiaa ei kannata heittää hukkaan vain siksi, että ei keksi nimeä tunteelle – ja niitä tunnesanoja voi hyvin opetella ja miettiä vaikka jälkikäteen.

3) Tarve

Mitä tarvitsen? Mistä tarpeesta tämä tunne kertoo?

Rakentavassa vuorovaikutuksessa ajatellaan, että tunne ei johdu olosuhteista vaan tarpeista. Jos minulla on kärsimätön, loukkaantunut, kiukkuinen tunnekuohu käynnissä, niin se kertoo siitä, että joku tarve (tai nippu tarpeita) on minulla tällä hetkellä vajaalla. Mitä voimakkaampi tunnekuohu, sitä useampi tarve on tyydyttymättä.

Senkin takia itse-empatia on niin tärkeää. Usein nimittäin erityisesti kiukun, ärtymyksen, loukkaantumisen ja sen tyyppisten tunteiden taustalla on sellaisia tyydyttymättömiä tarpeita kuin kuulluksi ja nähdyksi tuleminen, empatia, kunnioitus, yhteys, reiluus jne. Jos pystymme itse-empatian kautta täyttämään itsellemme näitä tarpeita, niin se jo helpottaa tilannetta.

Lisäksi oman tarpeen miettiminen auttaa meitä suhtautumaan itseemme ja lapseen armollisesti. ”Tarvitsisin lepoa, koska nukuin viime yön niin huonosti. Ei ihme, että ottaa päähän.” Tai: ”Kaipaisin niin kuulluksi tulemista, kun en ole ehtinyt nähdä ystäviä pitkään aikaan, ja kun lapsi ei vastaa kun puhun hänelle niin se ärsyttää ja loukkaa. Mutta ehkä ei ole lapsen tehtävä tai velvollisuus olla minulle ainoa kuulluksi tulemisen keino?”

Listan erilaisista ihmisen tarpeista löydät esimerkiksi tältä sivulta, ja voit vaikka tulostaa sen itsellesi ja tutkailla aina tilanteen jälkeen, mikä tarve siinä mahtoikaan olla vajaalla. Silloin ne muistaa helpommin myös tilanteessa.

4) Pyyntö

Mitä voisin pyytää itseltäni tai toisilta, jotta tarpeeni täyttyisivät paremmin? Mikä minua nyt auttaisi? Mikä yleensä tässä kohtaa auttaa? Jos en ehdi tehdä asialle mitään nyt, niin voinko huolehtia että tarpeeni täyttyvät myöhemmin?

Tässä kohtaa otan vastuun omista tarpeistani: minun tarpeeni ovat minun vastuullani, ja jos haluan että tarpeeni täyttyvät, niin minun tehtäväni on joko tehdä asialle jotain tai pyytää apua toisilta.

Mitä enemmän konkreettisia tarpeiden kohtaamisen tapoja sinulla on, sitä paremmin voit. Mitä paremmin huolehdit tarpeistasi etukäteen, sitä pitempi pinna sinulla on. Ja vaikka en tässä hetkessä saisikaan jotain tarvetta täyteen, niin jo suunnitelman tekeminen voi helpottaa. Kaipaan kuulluksi tulemista ja yhteyttä, niin laitan ystävälle viestin heti kun olen saanut lapsen päivähoitoon. Kaipaan helppoutta, joten kerron sen lapselle ja pyydän, että hän auttaisi minua miettimään miten tämä asia menisi helpommin. Kaipaan reiluutta, joten mainitsen pomolle, että haluaisin keskustella tämänhetkisen projektin työnjaosta.

Usein me ei rauhallisilla aivoilla edes ajatella, että lapsen tehtävä olisi vastata meidän kaikkiin tarpeisiin. Ja sitten kun tulee arjen solmutilanne, niin ne omat vajaalla olevat tarpeet eivät varsinaisesti välitä siitä, että lapsi on syytön meidän tarpeiden vajaukseen. Meidän tehtävä vanhempina on myös huolehtia siitä, että otamme vastuun omista tarpeistamme riittävästi ennakkoon – sekä itse tarpeistamme huolehtimalla että toisilta aikuisilta apua pyytämällä. (Toki lapseltakin voi pyytää apua – ja pyyntöön kuuluu olennaisena osana se, että myös EI on hyväksyttävä vastaus. Jos olen niin loppu, etten siedä lapselta yhtään EI:tä, niin silloin minun täytyy pyytää apua joltakulta muulta, jotta lapsi ei joudu kantamaan minun tarpeitani.)

Nämä kaksi keinoa ovat itselläni jatkuvassa käytössä silloin, kun kärsimättömyys pukkaa tunnekuohuksi ja haluan saada itseni rauhoitettua. Ensimmäinen on nopeampi ja yksinkertaisempi, toinen auttaa samalla rauhoittumaan ja löytämään reitin konkreettiseen itsestä huolehtimiseen. HTTP voi tuntua äskeisen kuvauksen jälkeen pitkältä prosessilta – ja se voi olla sitäkin. Siitä on kuitenkin hyötyä myös 30 sekunnin vähän sinnepäin tehtynä pikaversiona. (Perfektionismi on nimittäin myös sellainen asia, joka ei auta rauhoittumaan.)

Ja kun olen saanut itseni rauhoittumaan, niin HTTP:tä voi käyttää myös lapsen tunnekuohun kuuntelemiseen ja rauhoittamiseen. Siihen syvennytään esimerkiksi Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa –verkkokurssilla ja workshopeissa.

Tämä toimi tällä kertaa 17: Kahden kriisin aamu

Lauantaina pidän uuden Ipanaisen liikkeen avajaisissa puolenpäivän jälkeen luennon tarpeiden merkityksestä kärsivällisyydessä. Sen kunniaksi tarjoan Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa -verkkokurssin alehintaan 25€ (norm 37€) 5.3. klo 22 asti alekoodilla IPANAINEN. Tule mukaan lauantaina tai hae tukea kärsivällisyyteen verkkokaupasta! <3

Tänään aamulla meidän juuri viisi vuotta täyttäneellä meni kaksi kertaa päivä pilalle ennen kello puolta yhdeksää. Tämä on tarina siitä, miten näistä päivän pilaantumisista huolimatta hän ehti ajoissa ja hyvällä mielellä päiväkodin aamupalalle.

Kriisi numero yksi: Unilelu hukassa.

Lapsella on tapa, että aina kun hän kömpii yöllä meidän kainaloon, hän ottaa mukaansa tietyt unilelut. Aamulla lapsi etsi huolissaan yhtä niistä, vaikka oli jo vaatteiden pukemisen aika. Sitten kun se löytyi sängyn ja seinän välistä, hän puhkesi lohduttomaan itkuun.

Minä: Mikä sua surettaa?
Lapsi: No kun mä halusin yöllä ottaa diplodocuksen mukaan, ja mä en ottanut!!!
Minä: Oliksä pettynyt kun se ei mennyt sillai kuin halusit?
Lapsi: Jooooo! Mun päivä on nyt ihan pilalla?
Minä: Voi että, kuulostaa tosi kurjalta. Kuinka pilalla se päivä nyt on?
Lapsi: Ihan, ihan maapallon kokoisella pilalla!
Minä: Wou, niin paljon! Miten se mahtuukaan olemaan niin pilalla? Ohhoh.

Tässä kohtaa lapsi hetken aikaa näpräsi jotain lelua eikä vastannut, joten odotin hetken.

Minä: Saisitko vaatteet päälle vai autanko?
Lapsi: Sä autat.

Sitten päästiin pukemaan, ja lähtemään, ja päiväkodille asti. Ja sitten se alkoi.

Kriisi numero kaksi: Tossut jäi kotiin.

Lapsi oli saanut synttärilahjaksi maailman ihanimmat Dori-tossut (Doria etsimässä on universumin kaikkeist eniten lempparileffa juuri nyt). Ne olivat kuitenkin jääneet lähtöhässäkässä kotiin, ja vaihtoehtona olivat vain tavalliset valkoiset tossut.

Lapsi: Mä en halua noita tossuja, mä haluan ne Dori-tossut!
Minä: Rakas, nyt on nämä tossut vaihtoehtona. Mä luulin että sä laitoit ne sun reppuun ite.
Lapsi: Ne ei mahtuneet!
Minä: Ja mä en hoksannut tarkistaa, että onko ne mukana. Anteeksi.

Tässä kohtaa yksi lapsen hoitokavereista oli jo käynyt tarjoamassa lapselle omia tossujaan lainaan, jos ne vaikka toisivat paremman mielen. Lasten empatia ja ongelmanratkaisukyky. ❤️ Kiitimme kauniisti ja jatkoimme ratkomista.

Minä: Surettaako sua kun ne jäi kotiin? Onks ne susta maailman ihanimmat?
Lapsi: Joo. Mä haluun ne tossut!
Minä: Rakas, jos mä voisin muuttua Dori-tossuiksi niin muuttuisin. Jos voisin mennä aikakoneella takaisin niin ottaisin ne tossut mukaan. Sillai mä en voi tehdä, mutta mulle sopii että mä käyn tuomassa ne tossut sulle tänään vielä. Nyt sun silti tarttee laittaa nää tossut jalkaan että ehdit aamupalalle, se ehtii loppua ennenkuin kerkiän takaisin.
Lapsi: Eikun hae ne tossut niin nopeasti kuin voit! Mä istun tässä sen aikaa.
Minä: Mä haen ne just niin nopeasti, ja mä en voi lähteä hakemaan niitä ennenkuin sä oot laittanut noi toiset tossut jalkaan ja mennyt aamupalalle. Mitä nopeammin niin tapahtuu niin sitä nopeammin saat ne omat tossutkin. Auttaisko että otat ton Dori-unilelun mukaan ja kysytään että voisko se olla sun kaverina kun nyt ei oo tossuja?

Se sopi, tossut saatiin jalkaan ja kädet pestyä. Päiväkodin aikuisella oli kuitenkin oma raja:

Lapsi (päiväkodin aikuiselle): Voinko ottaa tän unilelun pöytään mukaan kun mulla jäi tossut kotiin?
Aikuinen: Tänään ei oo oman lelun päivä niin ei oteta leluja pöytään, muillakaan lapsilla ei ole. (Tässä kohtaa lapsi alkoi taas vähän nieleskellä kyyneliä.)
Minä: Sopisko että se olis jossain hyllyllä niin [nimi] näkee sen?
Aikuinen: Voidaan laittaa se vaikka tolle hyllylle niin se sitten katselee sua.
Minä: Haluatko että [aikuisen nimi] laittaa vai mä laitan sen sinne?
Lapsi: Mä haluun ite laittaa!
Aikuinen [puolen sekunnin hiljaisuuden jälkeen]: No tuu kokeilemaan että yletätkö sä sen sinne.
Lapsi: Mähän oon jo viis niin mä yletän kyllä!

Lelu saatiin hyllyyn, kyyneleet saatiin pyyhittyä, ja aamupalakin maistui. Mä sain käveltyä näppärästi aamulenkin samalla kun kävin kotoa hakemassa tossut.

Mitä mä siis tein?

Näissä tilanteissa oli toki sen verran samaa, että molemmissa oli sama lapsi ja iso kriisi. Toisessa kuitenkin oli vaihtoehtoja tilanteen parantamiseksi, toisessa ei enää voinut asialle mitään. Tunteen käsittely alkaa kuitenkin aina samasta palikasta: empatiasta.

Jos ei voi tehdä mitään, niin voi antaa empatiaa

Ensimmäisen kriisin kohdalla ei oikeastaan ollut yhtään mitään sellaista, mitä olis voinut tehdä tilanteen korjaamiseksi tai muuttamiseksi. Ainoa, millä tilannetta pystyi auttamaan, oli empatia. Se onneksi auttoi.

Mun vakkarilauseita lasten kanssa on juurikin tuo ”ärsyttääkö/petyitkö/suututtaako kun se ei mennyt niinkuin olisit halunnut?” Vaikka en tietäisi tilanteesta vielä mitään, vaikka en osaisi arvata että mikähän tarve siellä olis takana, niin usein tuo lause riittää antamaan empatiaa niihin tilanteisiin, joissa lapsella oli Suunnitelma Joka Meni Mönkään.

Toinen, mikä tuossa ekassa kriisissä auttoi, oli sen pettymyksen suuruuden näkyväksi tekeminen. Jos päivä on pilalla, niin sitten se todellakin on pilalla – siinä hetkessä. Minkäänlainen selittely tai ”no mutta kohta päästään hoitoon, ketäs kivoja kavereita siellä on” -meininki ei auta silloin kun se pettymys ja suru ja ärsytys kaipaa tulla nähdyiksi.

Välillä, varsinkin kiireessä, tuntuu että jos annan tilaa ja validointia sille lapsen tunteelle, niin sittenhän se vasta kestääkin. Ja toki voi joskus olla niin, että kun tunteelle antaa tilan niin se purskahtaa pintaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jos tunteen ohittaa tai ei kommentoi sitä, niin yhteistyö maagisesti sujuu paremmin. Lasta harvoin kiinnostaa teeskennellä, että kaikki on hyvin, jos ei ole. (Tai ehkä puen sen sanoiksi näin: itse yritän kasvattaa lapsiani siihen, että he eivät halua teeskennellä tunteidensa suhteen yhtään mitään, varsinkaan minun tunteitani tai suunnitelmiani suojellakseen.)

Usein tunteen kieltäminen ja ohittaminen on varmin tapa siirtää se yhdestä asiasta herännyt kriisi joka ikiseen muuhunkin tilanteeseen. Jos sitä unilelusuunnitelman pieleen menemistä ei saa surra, niin sitten se jää hiertämään ja pilaa myös sukkahousujen laittamisen, haalarin pukemisen, ja hoitomatkan. Tätäkin versiota on testattu – lähinnä sellaisina aamuina jolloin itse kaipaisin samaa kuulluksi ja nähdyksi tulemista eikä itsellä ole yhtään kapasiteettia olla aidosti empaattinen ja läsnä lapsen kriisissä.

Jos voi tehdä jotain, niin silti omien rajojen puitteissa

Toisen kriisin kohdalla sitten olikin niin, että mulla oli aikataulun puolesta mahdollisuus käydä hakemassa ne unohtuneet tossut. Jos en olisi ehtinyt, niin olisin sanonut sen suoraan, ja se suru olisi käsitelty pois myös.

Tuossa tilanteessa huomasin, että ensin yritin järkeillä. Nyt kävi näin, ei voi mitään. Se ei toiminut. Ihan pikkuisen kävi myös mielessä sellainen ”nyt oli kyllä sinun vastuulla pitää huolta niistä tossuista ja ottaa ne mukaan, sen siitä saa kun ei huolehdi tavaroistaan” -saarna, mutta onneksi sain itseni pysäytettyä ennenkuin se tuli suusta ulos. Sen sijaan pyysin anteeksi, etten itse ollut huolehtinut niitä tossuja mukaan, kun kerran tiesin, että ne on lapselle tärkeät.

Sitten kun oltiin saatu se suru ja pettymys purettua empatialla, niin alettiin miettiä strategioita. Tuo ”jos pystyisin tekemään X niin tekisin, mutta en pysty” -lause on How to talk so kids will listen and listen so kids will talk -kirjasta, joka on ihan loistava konkreettinen opus vuorovaikutukseen vaikeissa tilanteissa. Ehdotin mun strategiaa, lapsi ehdotti omaansa, mä kerroin että mulle ei sovi hänen ehdotuksensa, ja sitten neuvoteltiin. Lapsella oli ehkä tarve olla jollain lailla yhteydessä siihen lempparihahmoon, ehkä tarve tulla nähdyksi sen rakkaan hahmon kanssa, jotain sinnepäin.

Tosi tärkeä osa sitä neuvottelua on se, että vaikka lapsi on kiukkuinen ja äreä ja hänen puheensa kuulostaa komentamiselta, niin mä valitsen kuulla ne pyyntöinä. Toisin sanoen mä jätin huomiotta sen lapsen komentavan äänensävyn, koska tiedän että hän ei siinä pettymyksessä ja tunnekuohussa rakentavampaan pysty. Mä en kysynyt ”onko sulla mulle joku pyyntö”, vaikka rauhallisemmissa tilanteissa saatan niin tehdäkin, jos arvelen että lapsella riittää kapasiteetti muotoilla lauseensa fiksummin. Nyt arvelin, että en jaksa alkaa käyttää kummankaan aikaa ja energiaa niiden pyyntöjen muotoilemiseen, vaan käsittelen lapsen lauseita ikäänkuin ne olisivat pyyntöjä.

Ja siinä vaiheessa kun saatiin strategia mietittyä ja kädet pestyä, niin lapsi osasi hyvin huomaavaisesti pyytää päiväkodin aikuiselta, saisiko hän ottaa sen pehmolelun pöytään. Aikuinen asetti rajan, ja sekä minä että lapsi kunnioitettiin sitä rajaa. Sitten mietittiin uusia strategioita.

Mua ilahdutti ja lämmitti päiväkodin aikuisen ote siihen tilanteeseen – hän huomasi, että lapsi oli ollut tolaltaan, ja oli samaan aikaan selkeä omien rajojensa suhteen ja joustava uusien strategioiden suhteen.

Meille kaikille siinä tilanteessa oli tärkeintä, että lapsi pääsee hyvällä fiiliksellä aamiaiselle. Kukaan ei joustanut omista tarpeistaan, vaan mietittiin sellaisia keinoja, jotka toimi kaikille. Kukaan ei kyseenalaistanut toisten tarpeita, vaan ainoastaan niitä ehdotettuja strategioita. Tarpeiden kyseenalaistamista olisi ollut vaikkapa se, jos mä olisin sanonut että lapsi ei tarvitse just niitä tossuja, tai jos lapsi olisi sanonut että kyllä voin ihan hyvin ottaa lelun pöytään vaikka muut lapset ei saa.

Kaikki hyväksyivät, että joku tässä on nyt toiselle niin tärkeää, että mietitään miten tämä voisi onnistua toisin.

Tämä kaikki on helpompaa, kun huolehtii jaksamisesta

Tämä kaikki onnistuu aikuiselta helpommin silloin, jos me ollaan valmiita asettautumaan lapsen asemaan, päästämään hetkeksi irti siitä ”tämän kuuluisi mennä näin” -ajatuksesta, ja huolehtimaan siitä että meillä on itsellä tarpeet riittävän täynnä, niin että meillä riittää empatiaa sille lapselle.

Tämä ei tarkoita, että arjen tarvitsisi olla helppoa tai täydellistä – ei todellakaan. Se tarkoittaa, että erityisesti silloin kun arki ei ole helppoa tai täydellistä, me huolehditaan omista tarpeistamme, jotta se arjen kuormittavuus ei kaadu lapsen niskaan. Lapsi kun ei valitse aikuisen arkea. <3

Parhaiten itsestä huolehtiminen onnistuu silloin, kun se on rutiini. Helpomman arjen vinkkejä löytyy lisääkin helmikuun teksteistä, esimerkiksi meidän arjen helpottajia sekä ajattelun helpottajia.

Lauantaina pidän uuden Ipanaisen liikkeen avajaisissa puolenpäivän jälkeen luennon tarpeiden merkityksestä kärsivällisyydessä. Sen kunniaksi tarjoan Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa -verkkokurssin alehintaan 25€ (norm 37€) 5.3. klo 22 asti alekoodilla IPANAINEN. Tule mukaan lauantaina tai hae tukea kärsivällisyyteen verkkokaupasta! <3

Helpompi ajattelu, helpompi arki

Arjessa voi olla periaatteessa useammalla tavalla vaikeita asioita.

Toiset on ihan oikeasti vaikeita, niinkuin vaikka kompleksi ongelmanratkaisu aikataulujen suhteen (neljän hengen perheestä kolmen pitäisi olla eri osoitteissa samaan aikaan, miten ratkotaan?) Jotkut asiat on helppoja, mutta kun tahdonvoima on vähissä, ne ovat vaivalloisia (vaikkapa tapojen oppiminen menee tähän kategoriaan).

Ja sitten on niitä juttuja, jotka periaatteessa ovat helppoja, mutta jostain syystä tunteet tai ajatukset blokkaavat meitä niin voimakkaasti, että se itse helppo asia tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tällä viikolla tämä kolmas kategoria on ollut aika ajankohtainen, niin halusin kirjoittaa siitä. 😃

Oikeasti ei ole vaikeaa kerätä puolison vaatteita tai lasten tavaroita lattialta. Vaikeaa on päästä mielentilasta ”nyt #?%!!!tana lentää kohta jokaikinen lego ikkunasta hankeen” sen verran rauhalliseen tilaan, että pystyy pyytämään kunnioittavasti apua tai kertomaan rauhallisesti, että ei ole tyytyväinen työnjakoon (niinkuin vuorovaikutusohjaaja Elina Kauppila neuvoo tässä loistavassa Sujuvampi Arki -blogin tekstissään).

Oikeasti ei ole vaikeaa tehdä ruokalistaa ja kauppalistaa valmiiksi viikonloppuna. Vaikeaa on ryhtyä siihen hommaan, jos on sellainen ajatus, että joka päivä pitäisi olla jotenkin erityisen mielikuvituksekasta ruokaa, tai jos ärsyttää jo valmiiksi, että kukaan ei kuitenkaan syö niitä ruokia jotka minä olen laittanut niin miksi edes vaivaudun keksimään mitään, keitetään hemmetti kaurapuuroa joka päivä jos kerran ei kelpaa.

Voisin keksiä esimerkkejä meidän huushollista lisääkin, mutta saat ehkä kiinni, mistä ilmiöstä puhun. 🙂

Niin ajattelin jakaa teidän kanssa neljä sellaista tekniikan, joilla itse olen purkanut (PMS:n tällä viikolla vielä pahemmaksi lietsomaa) temperamenttiani tasaisemmaksi, niin että stressaavat tunteet ja ajatukset eivät ihan niin pahasti pääse sabotoimaan niitä periaatteessa helppoja juttuja.

Sedona-metodi

Olen joskus aiemmin kirjoittanut Sedona-metodista, ja se onkin itselleni ollut vuosikausia helpoin ja nopein tapa päästää irti kaikenlaisista jumeista. Sen idea on yksinkertainen:

  • Huomaa joku asia, joka hiertää tai jonka haluaisit muuttaa
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki siihen liittyvät ajatukset, tunteet, uskomukset, tuntemukset, kaikki mahdollinen mikä mieleen juolahtaa. Huomaa ja hyväksy tämä kaikki, ei tarvitse tehdä niille mitään.
  • Kysy itseltäsi: Voisinko päästää tästä kaikesta irti? Haluaisinko päästää irti? Milloin tekisin sen? Vastaus voi olla ”kyllä” tai ”ei”, ja jos en halua päästää irti juuri nyt, niin ei tarvitse.
  • Kuulostele, onko olo kevyempi. Voit toistaa prosessin niin monta kertaa kuin ehdit tai tarve vaatii.

Viimeisen viikon ajan olen tehnyt Sedonan Triple Welcoming -prosessia, joka menee näin:

  • Huomaa joku asia, joka hiertää tai jonka haluaisit muuttaa
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki siihen liittyvät ajatukset, tunteet, uskomukset, tuntemukset, kaikki mahdollinen mikä mieleen juolahtaa. Huomaa ja hyväksy tämä kaikki, ei tarvitse tehdä niille mitään.
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki se, miten haluaisit että tämä asia olisi jotenkin toisin: jos vaikka haluat muuttaa, korjata, ymmärtää, ehkäistä, vahvistaa, poistaa tämän asian kokonaan. Anna kaiken senkin nousta lempeästi mieleen ja tietoisuuteen.
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki sellaiset ajatukset, että tämä on sinun ongelmasi, tämä kertoo sinusta jotain, tällainen sinä nyt vain olet jne.
  • Huomaa se kaikki tila, joka on tämän vyyhdin ulkopuolella, johon tämä vyyhti ei vaikuta. Anna senkin tulla tietoisuuteen.
  • Päästä irti.

Minulla irtipäästäminen tapahtuu hyvin fyysisesti. Kun annan näiden kaikkien asioiden nousta mieleen, niin huomaan, että keho kiristyy joistain kohdista. Irti päästäessä keho rentoutuu ja hengitys vapautuu. Irtipäästämisen prosessia on vaikea selittää tai kuvailla, ja siitä syystä en varmaan olekaan sitä kauheasti blogissa avannut, mutta tätä teen harva se päivä.

Mistä voi päästää irti?

No ihan mistä tahansa. Stressaavista ajatuksista, tunteista, uskomuksista, kehon tuntemuksista; myönteisistäkin tunteista ja ajatuksista voi päästää irti, ja silloin fiilis itse asiassa paranee ja kevenee entisestään; pienistä jutuista, isoista jutuista, hetkessä (”voisinko vain päästää irti nyt tästä nimeämättömästä fiiliksestä tuossa kohtaa kehoa”) tai isommin. Itse teen usein sitä että kun tulee iso ärsytys tai turhautuminen, niin kirjoitan kaikki ne sisäiset kriitikkoäänet näkyviin, kaikki itsesoimaukset ja uskomukset ja ”ei ikinä” ja ”taas” jne, ja sitten luen sen läpi ikäänkuin tuon Triple Welcomingin ensimmäisenä askelena. Sitten siihen perään ”kaikki se, miten haluaisin että tämä olisi toisin” ja ”kaikki, miten tämä liittyy minuun tai on minun ongelmani”.

Sedonasta löytyy pieni maistiaisprosessi esimerkiksi täältä.

The Work

Byron Katien The Workista olen kirjoittanut blogissa useamminkin (esimerkiksi joulukalenterissa), koska se on hyvin tekstiksi kääntyvä prosessi. Siinä keskitytään ajatuksiin siitä, miten asioiden pitäisi olla eri tavalla, itselle ja toisille annettuihin leimoihin, sekä omiin tulkintoihin ja uskomuksiin maailmasta.

The Workissa on neljä kysymystä, jotka kysytään siihen omaan ajatukseen tai uskomukseen liittyen:

  1. Onko se totta?
  2. Voinko satavarmasti tietää, että se on totta?
  3. Miten toimin, ajattelen, olen, kohtelen muita silloin kun uskon tätä ajatusta?
    (Lisäkysymys: Näenkö kolmoskysymyksen vastausten perusteella yhtään syytä pudottaa tämä ajatus pois? Näenkö yhtään stressitöntä syytä pitää ajatuksesta kiinni?)
  4. Mitä tai kuka olisin ilman tätä ajatusta?

Sitten tehdään turnaround eli etsitään vastakohta ja mietitään, onko se yhtä totta tai enemmän totta kuin alkuperäinen lause.

Jos ajatukseni oli ”lasten pitäisi kerätä Legot lattialta”, niin prosessi voisi mennä vaikka näin:

1) Onko se totta? No, mun mielestäni lasten pitäisi kerätä ne, mutta selvästi lasten mielestä ei. Ja kun kerran niin ei tapahdu, niin ei se mikään luonnonlaki ole, vaan mun ajatukseni.

2) Voinko satavarmasti tietää, että se on totta? (Tähän tarvitsee vastata jos ekan kohdan vastaus oli ”ei”): Enhän mä voi tietää, että onko mun lapsilleni parhaaksi että he keräävät Legot lattialta. Ehkä he eivät ole vielä valmiita siihen, että heillä on tuollainen määrä Legoja, ehkä mun odotukseni siitä keräämisestä on epärealistinen. En voi tietää.

3) Miten toimin kun uskon tätä ajatusta? No hermostun siitä, että lapset eivät toimi mun odotusteni mukaan; en jaksa jäsentää legojen keräämistä pienempiin vaiheisiin koska ”kyllähän niiden pitäisi jo osata”; en halua että he leikkivät Legoilla ollenkaan kun kerran se siivoaminen on aina niin tuskaa. (Näenkö syitä pudottaa tämä ajatus pois? Kyllä, todellakin.)

4) Mitä olisin ilman sitä ajatusta? Hmm. No todennäköisesti olisin henkisesti valmiimpi siihen, että kun lapsilla on Legot esillä, niin silloin aikuiset auttavat keräämisessä. Pitäisin kolmen minuutin keräysspurtteja ajastimen kanssa pitkin päivää tai iltaa, niin että se lattialla oleva Legojen määrä ei menisi överiksi. Tai sitten jätettäisiin vaan Legot lastenhuoneen lattialle yöksi ja mietittäisiin joku toinen tapa päästä turvallisesti ja jalat ehjänä vessaan keskellä yötä.

Vastakohta

1: ”Lasten ei pitäisi kerätä Legoja lattialta”. Hmm. No jos se ei ole lapsille tärkeää niin sitten ehkä lasten ei tarvitse. Siinähän samalla oppivat, että kun pikkuinen palanen menee kirjahyllyn alle niin sitten sitä ei saa sieltä pois – eikä se selvästikään jää mieleen kun aikuinen sen sanoo, vaan se pitää kokea itse.

2) ”Minun pitäisi kerätä Legot lattialta.” Hmm. Tavallaan se pitää paikkansa siinä mielessä, että jos ne mua häiritsee niin sitten se olisi mun tehtäväni tehdä. Ja toisaalta mulla olisi itselläni parantamisen varaa siinä, että kerään omat ”Legoni” eli kaikenlaiset harrastustarvikkeeni eri puolilta kämppää ja näyttäisin sillä esimerkkiä lapsille. Että jos ensin vaikka tekisi itse sen mistä toisia neuvoo ja sitten vasta valittaisi muille.

The Work toimii parhaiten tilanteiden jälkeen (tai siis välissä – todennäköisesti ei ole sellaista kertaa kuin ”viimeinen legojenkeräyskriisi”), kun ehtii istua alas ja jäsennellä ajatuksia ja tunteita. Joskus käytän hetkessä purkaessa ensimmäistä ja neljättä kysymystä (”Onko tämä ajatus totta? Mitä olisin ilman tätä ajatusta?”), mutta Byron Katie itse suosittelee kirjassaan, että ainakin alkuvaiheessa tätä prosessia on hyvä tehdä joko paperille tai sitten fasilitoijan kanssa, koska muuten ajatukset helposti karkaavat selittelyyn ja mutkutteluun. 🙂

Rakentava vuorovaikutus ja itse-empatia eli tunteet ja tarpeet

Joskus en saa kiinni siitä, että mikä ajatus hiertää, vaan on vain Iso Tunne. Silloin auttaa mm. Rakentavan vuorovaikutuksen ajatus siitä, että tunteet kertovat tarpeista, ja stressaavat tunteet kertovat tyydyttymättömistä tarpeista.

Silloin mantraksi tulee tämä: ”Miltä musta tuntuu? Mitä mä tarvitsen? Miltä musta tuntuu? Mitä mä tarvitsen?”

Voi olla, että ensin löytyy vain v-alkuinen tunnesana (joka ei välttämättä ole ”väsyttää” mutta saattaa liittyä siihenkin). Kun hengitän ja keskityn siihen tunteeseen, annan sen olla, niin se saattaa alkaa elää ja muotoutua joksikin muuksi. Verenkiertoa haittaavan vitutuksen alta löytyy ehkä pettymystä, turhautumista, ärsytystä, häpeää (yleensä ainakin häpeää); sieltä alta saattaa löytyä pelkoa, epävarmuutta, haavoittuvuutta, surua, loukkaantumista; ja niin edespäin.

Jos on hetki aikaa, niin sitä tunteiden tarkkailua ja tunteille avautumista voi harrastaa siihen asti että alkaa itkettää. Silloin tietää, että nyt löytyi joku ydintunne tästä vyyhdistä. Tosin mä itken jatkuvasti ja kaikelle, että välttämättä ei tarvitse odottaa sinne asti. Siinä vaiheessa kun se tunne tuntuu selkiytyvän ja pysähtyvän johonkin yhteen fiilikseen, niin voi alkaa kuulostella tarvetta siellä alla.

Kaipaanko kunnioitusta? Yhteistyötä? Vastavuoroisuutta? Selkeyttä? Helppoutta? Rakkautta? Luottamusta? Lepoa? (Tarvelistan löydät esimerkiksi täältä: tarvelista.)

Pitkällä tähtäimellä tilanteet voi pyrkiä ratkomaan ja ennakoimaan niin, että ne omat tarpeet täyttyvät mahdollisimman hyvin. Lyhyellä tähtäimellä ja hetkessä voi pysähtyä taas hengittämään ja fiilistelemään ihan vaikka sitä tarvesanaa ja kuulostelemaan, että miltä sen tarpeen täyttyminen tuntuu itsessä sisällä. Kunnioitus, miltä se tuntuu? Missä tilanteessa viimeksi tuntui siltä, että minua kunnioitetaan, ja miltä se tuntui? (Jos jonkun tarpeen tankki on tosi tyhjillään, niin viimeistään siinä ”milloin viimeksi” -mielikuvassa hengaileminen ja sen visualisoiminen saattaa avata kyynelhanat. Se on ihan tosi ookoo, ja se kertoo jotain siitä surusta, että tämä tarve on ollut tyhjillään. ❤️)

Ho’oponopono

Tästäkin olen joskus kirjoittanut, ja tämä on tekniikka, jossa on käytännössä neljä englanninkielistä lausetta, jotka olen itse tiivistänyt kolmeen.

Englanninkieliset lauseet ovat ”Thank you. I’m sorry. Please forgive me. I love you.” Suomeksi käytän mantraa ”Kiitos. Anteeksi. Rakastan sinua.”

Näitä siis vain toistetaan, ja sen tekniikan taustastoori on, että se jollakin tavalla puhdistaa meitä jollain tasolla. En tiedä. Itse ajattelen, että tuo mantra on hyvä tapa keskeyttää oma kaavamainen toiminta ja ajattelu, niin että tulee tilaa muullekin. Sitäpaitsi kiitollisuus, anteeksipyytäminen ja -antaminen sekä rakkaus ovat kaikki sellaisia tunne-ajattelukaavoja, joiden vahvistaminen tekee hyvää itse kenellekin.

Kenelle nämä sanotaan? Voi sanoa joko itselle, tai sille jumifiilikselle, jonka itsessään (kehossa tai ajatuksissa) huomaa, tai jos on tosi hardcore niin sille lapselle tai puolisolle, jolle on juuri äsken kärttyillyt.

Tosi simppeli tekniikka. Ehkä siksi tästä ei ole oikein sellaista kirjaa tai resurssia, jota osaisin suositella (kaikki lukemani ovat olleet aika täynnä ns. filler-tekstiä), koska tässäkin harjoittaminen on tärkeämpää kuin tekniikan ymmärtäminen.

* * *

Kaikki nämä neljä tekniikkaa ovat sellaisia, että niitä voi käyttää joko kriisin iskiessä, tai sitten ennakoiden. Jos valitsee näistä vaikka yhden, ja tekee joka päivä vähän, niin se keventää arkea nopeasti aika paljon. Itse huomaan, että vaikka käsittelisi asiaa X näiden kautta (esim ihmissuhteisiin tai töihin liittyen) niin muutkin jutut alkavat helpottua tai keventyä (liikkuminen ärsyttää vähemmän, kotitöihin tarttuu helpommin, lauluäänen skaala kasvaa).

Mitä näistä sinä voisit kokeilla tänään?

Viisi asiaa, jotka helpottaa meidän perheen arkea

Ruuhkavuosien keskellä kaikki mahdolliset arkea helpottavat asiat on kullanarvoisia. Ohessa muutama juttu, jotka helpottaa mun omaa arkea.

Rutiinit.

Niistä mä olen jo kirjoittanutkin. Mitä useampi asia toimii autopilotilla, niin sitä enemmän energiaa säästyy. Lapsilla on rutiinit aamua ja iltaa varten (ja meidän aikuisten tehtävä on auttaa heitä niiden seuraamisessa), mulla on rutiini aamuun, iltaan, vaikeiden työjuttujen tekemiseen ja muutamaan muuhun asiaan.

Useimmilla meillä on joku rutiini olemassa sellaisiin hommiin, jotka toistuvat päivästä toiseen. Jos se rutiini on tiedostamaton, niin aamurutiiniin saattaa kuulua esim 20 minuuttia sosiaalisen median selaamista, turhautunutta pyörimistä ympäri kämppää kun ei tiedä mitä laittaisi päälle, kellon vilkuilua ja hermostunutta ”ettekö te vieläkään” -hokemista. (Puhun mm. omasta henkkoht kokemuksesta. 😉 )

Mitä tietoisemmin rutiinin rakentaa, sitä enemmän se tukee arjen helppoutta. Siitä olemassaolevasta rutiinista voi poimia ne asiat, jotka toimivat (”herään, pesen hampaat, laitan vaatteet päälle, vien lapset”) ja miettiä, millä tavalla sitä rutiinia voisi muokata tai täydentää.

Esimerkiksi: 1) Herätys ja hampaiden pesu, 2) juo lasi vettä ja ota vitamiinit, 3) laita eilisiltana valitut vaatteet päälle (eli iltarutiiniin voisi laittaa kohdan ’valitse huomisen vaatteet’), 4) sulje silmät ja hengitä minuutin verran syvään sisään ja ulos jne.

Olemassaolevaa rutiinia on nimittäin valtavan paljon helpompi viilata kuin yrittää opetella kokonaan uutta rutiinia. Joka tapauksessa rutiinin opettelu on hidasta puuhaa, myös silloin kun rutiini on kirjoitettu johonkin muistiin (koska silloin sitä pitää opetella katsomaan joka välissä), mutta pitkällä tähtäimellä hyvä rutiini säästää aikaa ja hermoja.

Ennakointi

Joojoo, ennakointi on valtavan tärkeää, olisi tosi kiva jos vaikka etukäteen tietäisi kaiken mahdollisen, ei tässä arjen seassa ehdi mitään ennakoida. Mulla ennakoiminen menee vaiheittain, ja tuo edeltävä lause kertoo yleensä sellaisesta vaiheesta, jolloin en ole minkäänlaista ennakointia saanut mukaan arkeen.

Ennakointia voi olla esimerkiksi se, että valitsee päivän vaatteet edellisenä iltana (tai jopa iltapäivällä, kun vaihtaa työmoodista kotimoodiin). Tai se, että miettii etukäteen viikon ruokalistan, tai tekee viikonloppuna muutaman ison satsin ruokaa, joista sitten syödään viikon mittaan. Tai ylipäänsä tietää viikonloppuna, missä kukakin perheenjäsen viikon mittaan milloinkin on.

Me ollaan pidetty puolison kanssa nyt vuoden alusta lähtien viikonloppuisin aina pieni kalenteripalaveri, yleensä siinä vaiheessa kun olen saanut Bullet Journaliini ( joka voisi olla oma kohtansa koska se auttaa sekä rutiineissa että ennakoinnissa että monessa muussa ❤️ ) viikkoaukeaman tehtyä. Katsotaan seuraavan viikon kalenterimerkinnät läpi, sovitaan kumpi minäkin päivänä vie ja hakee lapset hoidosta, tsekataan iltamenojen suhteen mahdolliset päällekkäisyydet, katsotaan mahdollisesti seuraavan viikon ruokalistaa, sovitaan että minä päivänä tehdään jotain kivaa perheen kanssa (mulla on Bullet Journalissa ”Fun with Family” -lista josta katsotaan inspiraatiota) ja niin edespäin.

Siinä pohdinnassa menee ehkä puoli tuntia, koska meillä on yhteinen Google-kalenteri käytössä, joten jonkin verran ennakointia tapaamisten jne suhteen tulee jo asioita sopiessa. Jos mietitään ruokalistat ja kaupassakäynnit samalla, niin ehkä tunti. Viikon varrelta se säästää useamman tunnin, kun ei tarvitse kaiken härdellin keskellä päättää, kuka nyt hakikaan lapset ja mitähän me tänään syötäisiin.

Tokikaan kaikkea ei voi ennakoida, ja sitten muokataan suunnitelmia jos jotain sellaista tapahtuu. Mutta on ihanaa, kun on joku pohjasuunnitelma, jonka mukaan voidaan mennä, jos mitään yllättävää ei tule. Erityisesti silloin, kun aikaa ja/tai rahaa on vähän, ennakoiminen on valtavan hyödyllistä – jos tiedän jo tiistaina, että torstaina tarttee keksiä ruokaa jääkaapin ja kuivakaapin antimista, niin ehdin miettiä ja etsiä reseptejä ja mahdollisesti preppailla esimerkiksi keskiviikkona. Ja niin edespäin.

Yksinkertaistaminen


Tässä on aika kattava läpileikkaus mun lempparivaatteista. Muutama lempivaate on pesussa, joten ne ei päässeet kuvaan, mutta suunnilleen noista mä valitsen yleensä itselleni päällepantavaa. Mustaa, valkoista, harmaata ja yhdet farkut. Mulla on yksittäisiä värillisiäkin vaatteita, mutta aika harvoin ne päätyy päälle, tai ainakin niillä on joku ton kuvan vaate kaverina. Tämä on ollut tietoinen valinta, ja karsimisprosessi (ja sopivanväristen vaatteiden hankkiminen) on kestänyt aika pitkään, koska sen prosessin aikana ei ole ollut sellaista ”pistänpä useampia satoja euroja vaatekaapin uusimiseen” -budjettia.

Olen yksinkertaistanut sitä, miten ostan vaatteita (värin lisäksi nirsoilen niin, että jos vaate ei sovi ainakin kolmen olemassaolevan vaatekappaleen kaveriksi, niin no can do – ennakointia tavallaan sekin), ja se on puolestaan yksinkertaistanut sekä pukeutumista että pyykkirumbaa.

Lasten vaatteista karsittiin joulun välipäivinä pois kaikki sellaiset, joita lapset ei halunneet pitää. Kuopuksen kanssa aamuisin kitkaa aiheutti se, että hän ei ikinä löytänyt kivoja sukkia tai sukkiksia, joten kun laatikossa on vain mieleisiä, niin valinta on helpompi. (Lisäksi kun hän valitsee ne nykyään edellisenä iltana, niin sekin helpottaa aamuja. Ennakointi ja rutiini. ❤️ )

Mulla on Bullet Journalissa kirjoitettu lista erilaisista ruokalajeista, joita koko perhe syö. Niitä ei ole viittäkymmentä, mutta ehkä pari tusinaa kuitenkin. Jos tulee inspiraatio keksiä jotain listan ulkopuolelta, niin se on täysin mahdollista – ja jos joku viikko syödään joka toinen ilta bataattikeittoa ja joka toinen ilta härkisbolognesea ja spagettia/riisiä/kvinoaa niin ainakin on joka illaksi jotain ruokaa.

Bullet journaliakin voisi hifistellä. Itse käytän lyijykynää, paitsi jos inspiroi.

Asioiden kirjoittaminen muistiin

Kun pystyn delegoimaan asioita muistikirjan tai älypuhelimen kautta Tulevaisuuden Minälle, niin on helpompaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Kalenterin käyttö on taito, itselle sopivan todo-listan formaatti voi olla etsimisen ja löytämisen takana, päivän fiilisten reflektointikin on tapa joka täytyy opetella.

Ja vaikka kaikki tämä vie sinänsä aikaa ja energiaa, niin on ihan sanoinkuvaamattoman ihanaa, kun tietää, että voin vain dumpata tämän aivoissa kiertävän jutun paperille/sovellukseen ja sitten se on siellä tallessa, eikä minun nyt tarvitse ajatella sitä.

Olen itse ollut muistikirjojen suurkuluttaja siitä asti kun aloitin päiväkirjan alakouluikäisenä. Vähän päälle parikymppisenä rupesin käyttämään muistikirjaa paitsi päiväkirjana myös kaiken mahdollisen muun kirjaamiseen, ja tuo Bullet Journal on kuin kotiinsa olisi tullut, kun samoissa kansissa on kaikki mahdolliset muistilaput, listat, päivän ja viikon menot, rahankäyttö ja kiitollisuuden aiheet.

Jotkut hommat on nopeammin tehty kuin kirjattu muistiin, ja niiden kohdalla kirjaaminen ei välttämättä ole kauhean hyödyllistä. Useimmat hommat on kuitenkin sellaisia, että fokuksen vaihtamisen tehtävästä toiseen ei kannata, tai ei ole mahdollista ruveta tekemään asialle X jotain kun asia Y on kesken tai olen väärässä paikassa. Silloin on ihan mahtavaa, jos on joku paikka, johon a) pystyn pistämään sen ajatuksen muistiin, ja b) voin palata luotettavasti kun on sen aika.

Meidän muksuilla on synttärit tässä keväällä kuuden viikon välein. Ennakoin, ja rupesin miettimään kuopuksen synttäreitä jo useamman viikon etukäteen (tekemällä Bullet Journaliin aukeaman kuopuksen synttäreille). Siinä kysellessä ja keskustellessa esikoinen ilmoitti, että hän haluaa sitten synttäreilleen tällaiset ja tällaiset asiat. No, tein samalla sitten esikoisen synttäreistä aukeaman samoilla kysymyksillä, vaikka niiden suunnittelu on oikeasti vielä aika teoreettista.

Nyt lapset ovat muutaman viikon ajan tulleet harva se päivä kertomaan, että ”äiti sitten niistä mun synttäreistä, voitko kirjoittaa sinne että haluaisin X, ja toivoisin lahjaksi Y, ja voidaanko sitten tarjota Z?”. Ja minähän kirjoitan muistiin sinne samaan jemmaan. Nyt on se viikko kun kuopuksen kutsut täytyy viedä päiväkotiin, ja tiedän minä päivänä ja mihin kellonaikaan kutsutaan lapsivieraat ja milloin sukulaiset. Koska juteltiin puolison kanssa siitä sellaisella hetkellä, kun ajeltiin paikasta A paikkaan B ja molemmilla oli aikaa käydä se keskustelu, ja kirjoitin päätökset muistiin. Tällä viikolla ei tarvinnut päättää kuin kutsuttavat vieraat ja kutsukortin kansikuva.

Inspiraatio ja armollisuus

Arkea helpottaa myös hyvin konkreettisesti se, että olen opetellut tuomaan sekä inspiraatiota että armollisuutta arkeen.

Inspiraatiota tulee esimerkiksi siitä, että asetan itselleni selkeät tavoitteet viikon varrelle, ja sitten keskitän tsemppaamiseni niihin. (Tämän päivän tavoitteena oli blogitekstin kirjoittaminen, muun muassa.) Ennakoin, että mitkä jutut voisivat viedä minua paremmin kohti tavoitteitani, tai mitkä asiat olisi ihana olla viikon päätteeksi tehtynä.

Ja samaan aikaan muistan, että inspiraatiosta ja tavoittelusta ja eteenpäin pyrkimisestä olen ihminen, lihaa ja verta ja hormoneita ja tarpeita. Kaikkea ei voi ennakoida, ja välillä kaikesta ennakoimisesta huolimatta joku asia lipeää ja tulee säätöä. Niissä hetkissä arkea helpottaa huomattavasti se, että en sen säädön lisäksi rupea moittimaan ja soimaamaan itseäni, kun olisihan tämäkin nyt pitänyt. Tai jos asetin tavoitteeni sellaisiksi, että tällä viikolla en päässytkään niihin, niin okei, tein parhaani, syvä hengitys, olen tärkeä ja arvokas silloinkin kun en kykene kaikkeen mihin haluaisin.

Ilman inspiraatiota todennäköisesti arki olisi hankalampaa, koska tavoitteellisen tekemisen sijaan reagoisin vastaan tuleviin asioihin, en huolehtisi kaikista tarpeistani, en tulisi nähneeksi vaivaa itselleni tärkeiden asioiden ja ihmissuhteiden eteen, ja niin edespäin. Ilman armollisuutta arki olisi todennäköisesti aikamoista helvettiä, koska vetäisin itseni nopeasti piippuun ja sitten soimaisin itseäni siitä, että kehtaatkin tarvita asioita, kyllä on ihmisiä jotka pärjäävät neljän tunnin yöunilla ja kahdella proteiinipatukalla viikon.

Rutiinit, ennakointi, yksinkertaistaminen, asioiden kirjoittaminen muistiin, inspiraatio ja armollisuus. Meidän arki on helpompaa näiden asioiden ansiosta. Ehkä niistä saattaisi löytyä jotain kokeilemisen arvoista sinunkin arkeesi? <3

Itsestä huolehtiminen autopilotille

Mä olen huono ottamaan tilaa itselleni ja omille tarpeilleni. (Heti tuli joku sakaali huutelemaan että älä sano huono, kauhean tollai dramaattisesti sanottu, ihan sellaista keskivertotasoa, älä nyt noin isoa numeroa siitä aiheesta tee. Älä vie liikaa tilaa tollaisilla väitteillä.)

Olen tässä vuosien varrella opetellut tietoisesti sitä, että voin käyttää aikaani ja rahaani asioihin, jotka lisää mun omaa hyvinvointia, vaikka siitä ei olisikaan suoranaista hyötyä toisille ihmisille. Tai saan toisinaan puhua minua kiinnostavista asioista eikä se ole lörpöttelemistä ja keskustelun tyrannisoimista. Tai voin käyttää aikani sellaisiin asioihin, jotka on itselleni merkityksellisiä ja tärkeitä ja auttaa mua voimaan hyvin, ja niiden ei tarvitse automaattisesti jäädä jonon hännille sellaiseen kohtaan kun kaikkien muiden tarpeet on täynnä.

Rutiineilla tilaa omille tarpeille

Yllättäen siinä omien tarpeiden huomioimisessa ja oman tilan ottamisessa rutiineista on alkanut tulla tosi tärkeitä.

Esimerkkinä vaikka liikkuminen. Mainitsin tiistain uutiskirjeessä, että opettelen sellaista aamurutiinia, jossa on yhtenä palikkana kymmenisen minuuttia liikuntaa. Haluan liikkua siksi, että olen huomannut, miten eri tavalla keho on hereillä ja aivot skarppina kun jumppailen, joogailen tai teen Shiva Nataa. Siitä liikunnasta ei tarvitse välttämättä olla kenellekään muulle mitään hyötyä (vaikka toki välillisesti on – skarpit aivot tekee parempaa työtä ja virkeä keho jaksaa olla läsnä ja puuhata juttuja esimerkiksi lasten kanssa).

Tällä hetkellä aamurutiinini menee niin, että jos on minun vuoroni viedä lapset hoitoon, teen pienen treenin sillä aikaa kun lapset seuraavat omaa aamurutiiniaan. Jos kuitenkin on sellainen aamu, että puoliso vie lapset ja minä voin esimerkiksi nukkua puoli tuntia tai tunnin pitempään*, niin on tosi paljon vaikeampi ottaa aikaa sille treenille. (*Sisäiset kriitikot haluavat tässä kohtaa ilmoittaa, että tällainen pitkään nukkuminen on ihan tolkutonta luksusta, eikä minun oikeastaan pitäisi puhua sellaisesta, kun kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta. En saisi ottaa tilaa sille, että kerron miten meillä arki menee, koska jollekulle voi tulla siitä kateus ja paha mieli.)

Ja oikeastaan se vaikeus liittyy juuri tuohon sisäisen kriitikkoarmeijan ylläolevaan pointtiin. Että jos kerran kehtaan nukkua pitkään, niin silloin olen käyttänyt sen itsestäni huolehtimiseen sallitun ajan, koska olen haaskannut sen nukkumiseen, enkä ole enää oikeutettu mihinkään liikkumiseen. Että minulla on tietty aika, jonka saan käyttää siihen omien tarpeiden huomioimiseen, ja sitten kun se aika on tuhlattu, niin loppuaika pitää käyttää hyödyllisesti, oli olo mikä tahansa.

Mikä on oikeastaan ihan pöhköä. Erityisesti itsenäistä työtä tehdessä on ihan turha istua koneen tai muistikirjan ääressä kaksi tuntia ja kiroilla kurjaa kohtaloaan, kun saman työn saisi tehtyä tunnissa virkeämpänä. Puhumattakaan siitä, että olo on parempi kun tarpeet on täynnä.

Tämän takia rutiinit ovat loistokas asia. Jos olen päättänyt, että haluan sisällyttää rutiiniin vaikkapa liikkumista, tai meditaatiota, tai päiväkirjan kirjoittamista, niin minun ei tarvitse jonkun ajan päästä enää edes tehdä päätöksiä sen suhteen. Rutiini etenee siten kuin etenee, ja tulen ottaneeksi itselleni aikaa omista tarpeista huolehtimiseen.

Toimiva rutiini = itsestä huolehtiminen autopilotilla

Opettelin loppusyksystä aloittamaan työpäiväni aina samanlaisella prosessilla: visualisointi, päiväkirja, intentio, tarpeiden huomioiminen, tarvemeditaatio, kuukauden tavoitteiden kertaus, päivän tärkeimmän tavoitteen valinta, mitä tarvitsen jotta saan päivän tärkeimmän homman tehtyä. Kuulostaa melkoiselta ritirimpsulta, ja alkuun opetellessa se olikin sitä. Rutiini oli muistilapulla kalenterissa kiinni, ja seurasin lappua uskollisesti päivä toisensa jälkeen, vaikka tuntui että rutiinin tekemiseen meni ikuisuus.

Nykyään tuohon aloitusprosessiin menee 15-20 minuuttia, ja sen jälkeen minulla on selkeä ajatus siitä, mikä on päivän tärkein juttu ja mitä tarvitsen jotta saisin sen tehtyä. Samat 15-20 minuuttia kuluisivat helposti somessa tai kahvia juodessa ja ihmetellessä. Sen lisäksi olen rutiinin päätteeksi tehnyt meditaation ja huomioinut omat tarpeeni päivälle. Minun ei tarvitse miettiä, että josko vaikka visualisoisin tai meditoisin. Muistilappu on edelleen kalenterissa, ja edelleen seuraan sitä ja kirjoitan aloitusprosessini muistiin.

Mitä enemmän luon elämääni sellaisia rutiineja, joihin sisältyy itsestä huolehtimisen piirteitä, niin sitä helpommin pysyn päivän mittaan hyvinvoivana. Minun ei tarvitse käyttää tahdonvoimaani sen päättämiseen, että haluaisinko vaikka huomioida omia tarpeitani, kun tulen tehneeksi sen rutiinina.

Lapset kasvaa, rutiinit pysyy

Sama ilmiö oli lasten vauva-aikana sen takana, että tulin syöneeksi ruokaa pöydän ääressä istuen enkä tiskipöydän reunalla lasten lautasten jämiä kaapien. (Tiedän ilmiön siis omasta kokemuksesta, no shame in that, mutta ei se mitenkään kauhean ylevöittävä tai itsekunnioitusta kohottava tilanne ole.)

Molemmat aloittivat kiinteät sormiruokaillen, joten päätin jo ennen kiinteiden aloittamista, että aina kun lapsi syö, niin joku aikuinen on hänen kanssaan samassa pöydässä syömässä jotain ja näyttämässä esimerkkiä siitä, että ruoka menee suuhun eikä esim. otsaan tai lattialle. Toisin sanoen viisi kertaa päivässä tulin miettineeksi, että jotain voisi syödä, mikähän olisi sellaista mitä sekä minä että lapsi voisimme syödä.

Sivumennen sanoen meillä on edelleen niin, että ruoka syödään kotona olevan porukan kesken samaan aikaan saman pöydän ääressä, ja samalla jutellaan päivän kuulumiset. Rutiini jatkuu, koska se edelleen vastaa meidän perheellemme ravinnontarpeen lisäksi muun muassa yhteyden ja ennakoitavuuden tarpeisiin. Ei tarvitse päättää, että mihin aikaan syödään tai kysellä, kuka tulee pöytään.

Ja mitä enemmän lisään rutiineihini sellaisia ”voi tämä olisikin ihana juttu tehdä päivittäin” -asioita yksitellen, niin sitä enemmän tulen tehneeksi ihania asioita päivittäin. Aloitin Bullet journalin, ja aina päivän päätteeksi (tai seuraavana päivänä, jos illalla en jaksa) kirjoitan päivittäisten muistiinpanojeni alle kohdat ”kivaa” ja ”vaikeaa” ja niiden perään yksinkertaisen listan asioista, jotka olivat sen päivän aikana kivoja tai vaikeita. Päivittäinen reflektio ja kiitollisuusharjoitus tulee tehtyä samalla, eikä sitäkään tarvitse erikseen päättää.

Itsestä huolehtiminen ja itselle tilan ottaminen on yksi niistä asioista, jotka on todella hyödyllistä harjoitella pala kerrallaan toimimaan autopilotilla. Jos harjoittelen yhden rutiinin vaikka kerran parissa kuukaudessa, niin elämä voisi näyttää esimerkiksi vuoden päästä jo paljon hyvinvoivammalta. <3

Mikä olisi yksi sellainen itsestä huolehtimisen asia, joka olisi ihanaa tehdä päivittäin, mutta jostain syystä sitä ei tule tehtyä niin usein kuin haluaisit? Mikä olisi pienin mahdollinen askel, jolla siitä voisi ryhtyä rakentamaan rutiinia?

Tavoitteet, haavoittuvuus ja häpeä

Pidin eilen webinaarin aiheesta Mitä kohti 2017 – tavoitteita ja strategioita uuteen vuoteen, ja siinä puhuimme muun muassa siitä, saako asioita haluta. (Kyllä saa.)

Asioiden haluaminen itsessään on haavoittuvaa.

Ja kun puhutaan haavoittuvuudesta, puhutaan usein samalla häpeästä.

Meillä useimmilla on koko joukko sisäisiä ääniä (NVC:ssä niitä kutsutaan sakaaleiksi), jotka ilmoittavat kovaan ääneen, jos teemme jotain kiellettyä. Häpeään liittyy kaksi keskeistä sakaalia: ”Et ole riittävän hyvä” ja ”Kuka oikein kuvittelet olevasi”.

Haluat tulla parempaan kuntoon? Et ole tarpeeksi sinnikäs, päättäväinen, vahva, oikeanlainen edes haluamaan sellaista. Ei siitä kuitenkaan tule mitään, kun et ole ikinä ennenkään onnistunut, ei sinusta ole siihen. Tai: Kuka sinä oikein kuvittelet olevasi, kun ei kukaan muukaan (ystävistä / perheestä / läheisistä / jne) tuollaisia yritä, häh? Kuvitteletko olevasi jotain erityistä?

Haluat läheisemmän suhteen lastesi kanssa? Et kuitenkaan osaa sanoa oikeita asioita, tai olla riittävän kärsivällinen, et vietä riittävästi aikaa lasten kanssa, et silloinkaan vienyt heitä muskariin etkä vauvauintiin etkä kantanut liinassa etkä harjoitellut vauvaviittomia, niin ihan turhaa nytkään yrittää. Tai: Vai sitä halutaan olla joku täydellinen vanhempi vai, mitä eikö tämä tällainen tavallinen elämä riitä, kuvitteletko olevasi jotenkin parempi kuin (ystävät / lapsuudenperhe / sisarukset / puoliso) kun pitää ruveta tuolla tavalla hienostelemaan?

Ja niin edespäin.

Entä jos muutun ja toiset eivät pidä siitä?

Jokaisesta tavoitteesta, joka meille on tärkeä ja arvokas, löytyy todennäköisesti joku häpeä-ääni taustalta.

Miksi? Koska häpeä liittyy nähdyksi tulemiseen.

Jostain syystä olemme oppineet, että meidät hyväksytään vain silloin, kun tulemme nähdyksi ei-liian-taitavana, tai ei-liian-kunnianhimoisena, tai muuten riittävän keskinkertaisena. Jos haluankin jotain sellaista, joka muuttaa minua (ulkoisesti tai sisäisesti, itseni tai toisten silmissä), niin pelkään että en ole enää tärkeä, arvokas ja osa ryhmää.

Ja toki voi olla niin, että jos pääsen tavoitteeseeni ja samalla kasvan ihmisenä erilaiseksi, niin joidenkin ihmisten on sitä vaikea niellä.

Voi olla vaikea löytää puhuttavaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden on vaikea kuulla, että itse asiassa elämä onkin nyt ihan kivaa kun pääsin tavoitteeseeni. Voi olla vaikeaa löytää yhteys sellaisen ihmisen kanssa, joka on hapan siitä, että minulla on elämässäni enemmän hyviä asioita kuin ennen.

Sellaisten ystävyys- tai ihmissuhteiden takia ei kuitenkaan kannata itseään pienentää tai suitsia. Se ihminen ei nimittäin ole hapan minun tekemisteni tai tekemättä jättämisteni takia. Hänen tunteensa kertovat hänen tarpeistaan, ja happamat tunteet kertovat siitä, että hänen omat tarpeensa eivät ole täynnä. Jos minä jätän omat tarpeeni huomiotta sen takia, että hänen elämänsä olisi helpompaa, niin lopulta meidän kenenkään tarpeet eivät täyty.

On nimittäin ihan yhtä todennäköistä, että siitä omasta lähipiiristä löytyykin joku sellainen ihminen, jota minun tavoitteeni ja sitä kohti kulkemiseni inspiroi valtavasti. Voi olla, että hän näkee, miten minä näen vaivaa asioiden eteen, ja saa siitä itselleenkin luvan tavoitella asioita ja nähdä niiden eteen vaivaa.

Tai sitten sellainen ihminen, jonka kohdalla kaikkein eniten pienensin itseäni häpeän takia, onkin ensimmäisenä hurraamassa minulle, kun onnistun. Ehkä hän haluaa jopa auttaa minua tavoitteessani. Ehkä hän ei ole koskaan tullut ajatelleeksi, että minä olen pienentänyt itseäni jotta hänellä olisi parempi olla.

Mikä tarve on sakaalin taustalla?

Kaiken tämän jälkeenkin ne sakaalit todennäköisesti huutelevat vielä.

Jos ei siitä samasta tavoitteesta, niin jostain uudesta. Se kuuluu asiaan.

Niille sakaaleille on tärkeää, että tulet nähdyksi niin, että ihmiset rakastavat sinua – niitä ohjaavat esimerkiksi nähdyksi tulemisen tarve, rakkauden tarve, hyväksynnän tarve. Välillä niiden on ehkä vaikea muistaa, että kun ihminen rakastaa sinua aidosti, hän haluaa sinulle hyvää.

Ihminen, joka rakastaa sinua, haluaa että tarpeesi täyttyvät, vaikka se tarkoittaisi sitä, että muutut ja kasvat. Ketkä elämässäsi ovat niitä ihmisiä?

Asioita saa haluta ja tavoitella. Ja mitä näkyvämmin sen tekee, niin sitä todennäköisemmin löydät lähipiiristäsi lisää sellaisia ihmisiä, joiden kanssa se tavoittelu on innostavaa myös jakaa. <3

Tämä toimi tällä kertaa 16: Tai en oo enää sun ystävä

Keskustelut EIstä ja rajoista tuntuu välillä vaikeilta ihan näin perheenkin kesken. Sitten kun palapeliin tulee vielä kaverit ja kaverien (ja kaverien kasvuympäristön) vuorovaikutuksen tapa, niin tuntuu melkoiselta luovimiselta sanoa asioita riittävän suoraan ja kaunistelematta ja samalla kaikkien osapuolten tunteita ja tarpeita kunnioittaen.

”…Tai en oo enää sun ystävä.”

Hain lapset eilen hoidosta, ja eskarilainen ilmoitti, että meidän pitää mennä tekemään asia X. Kun kysyin miksi, hän kertoi luvanneensa kaverille. Kun vielä kyselin, että miten sinä niin lupasit, niin kuulemma kaveri oli sanonut, että ”sun pitää [tehdä X] tai mä en oo enää sun ystävä”.

Hmmmmm. Interesting.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tällaista ”tee X tai en ole enää sinun ystäväsi” -teemaa näkyy meille kotiin asti, eikä se todennäköisesti jää viimeiseksi. Sen takia halusin (tarkemmat yksityiskohdat sensuroiden) jakaa oman puoleni tästä keskustelusta.

Hetken kun kuuntelin eskarilaista, niin kävi ilmeiseksi, että lapselle on tärkeää olla tämän kyseisen kaverin ystävä. Sen peilasin hänelle ääneenkin – ”onks sulle tosi tärkeää, että [kaverinnimi] on sun ystävä?” Kuulemma juuri sen takia hän ei ollut halunnut sanoa kaverille ei.

Minä: ”Ajatteletko, että ystävät ei sano toisilleen ei?”
Lapsi: ”Joo.”

M: ”Arvaatko, kuinka monta kertaa äiti ja [esikoisen kummi] ollaan sanottu toisillemme ei?”
L: ”No varmaan aika monta.”
M: ”Entä arvaatko kuinka monta kertaa äiti ja [mun lapsuudenystävä] ollaan sanottu toisillemme ei?”
L: ”No ihan tosi monta.”

M: ”Niinpä. Ja just sen takia me ollaan niin läheisiä ystäviä keskenämme, kun me voidaan sanoa toisillemme joo tai ei ja luottaa siihen, että se toinen on silloinkin vielä ystävä.”

Luottamus, rehellisyys, läheisyys

”Tiedätkö, miten mä sen ajattelen? Mitä rakkaampi ja läheisempi joku ihminen on, niin sitä tärkeämpää sille on sanoa EI heti kun joku asia tuntuu epäreilulta tai kurjalta. Tiedätkö miksi?”
L: ”No miksi?”

M: ”Koska se, että heti pienestäkin asiasta sanoo rehellisesti EI, osoittaa että luottaa toiseen ja kunnioittaa sitä, että hän haluaa olla mun ystävä vaikka en aina tekisi niinkuin hän haluaa. Ja sitten se ystävyys pysyy avoimempana ja reilumpana. Muistatko kun sanoit, että siitä [kaveri]lle lupaamisesta tuli sulle vähän sellainen ristiriitainen ja kurja olo? Jos sellaisia kurjia ja ristiriitaisia tunteita kertyy paljon, niin lopulta sen ystävän kanssa ei ookaan enää niin kiva olla. Kun sanoo heti ja rehellisesti, niin niitä kurjia tunteita ei kerry.”

Tähän eskarilainen kommentoi, että hän ei ollutkaan tullut ajatelleeksi sitä noin.

Ja välillä on niinkuin Frozenissa

Minä (hetken pohdittuani): ”Ja sitten jotkut ihmiset saattaa sanoa olevansa jonkun ystävä ja tykkäävänsä vain siksi, että ne saisi jotain kivaa. Muistatko niinkuin Frozenissa [en spoilaa leffaa lukijoilta, mutta jos olet nähnyt niin tiedät, kenen nimen mainitsin]?”

”Joskus voi käydä niin, että kun sellaiselle ihmiselle sanoo EI, niin hän ei sitten enää haluakaan olla sun kaveri. Silloin se ihminen ei kuitenkaan alunperin tykännyt susta, vaan enemmän siitä ajatuksesta, että hän saisi jotain kivaa.”

Tämä sama keskustelu jatkui eri muodoissaan pitkin iltaa, kun lapsi pohdiskeli, että mitenkäs sen lupauksen kanssa sitten. Onko lupauksen rikkomista muuttaa mieltään, jos se lupaus on annettu ristiriitaisissa tunnelmissa? Onko lupauksen rikkomista sanoa, ettei sittenkään halua tehdä jotain asiaa?

Vaikeita kysymyksiä nämä ovat aikuisellekin. Ehkä siksi on ihan hyvä, että niitä keskusteluja käydään jo nyt, niin sitten koulussa ja teini-iässä niihin löytyy ehkä helpommin selkeyttä.

Mitä kohti 2017 –arvontakyselyyn voi osallistua vielä 1.2.2017 asti! Ja Mitä kohti 2017 –webinaariinkin on vielä paikkoja – tule mukaan selkeyttämään tavoitteita ja strategioita uuteen, ihanaan vuoteen!

Pysähtyminen 153: Draivia ja flow’ta

Mistä tulen?

Viime viikko oli ehkä tehokkain pitkiin aikoihin. Ehkä kiitos kuuluu edellisviikon visioinneille ja niitä seuranneille tehokkaille todo-listan työstämisille, ehkä edellisviikolla aloittamalleni Bullet Journalille (jolle kieltämättä menetin sydämeni aika totaalisesti, vaikka omani ei ihan Pinterest/Instagram -tasoa olekaan). Bullet Journalia hifistellessä tuli tehtyä aukeama aamu- ja iltarutiineille, ja sekin auttaa rytmittämään arkea, vaikka niitä ei ihan joka päivä tulekaan seurattua, mutta riittävän usein kuitenkin.

Ja toki tehokkuus on myös lopputulosta siitä, että olen tietoisesti valinnut vaikealta tuntuvia juttuja todo-listalle ja sitten vain prosessoinut ja meditoinut sitä, että miksi tämä tuntuu vaikealta. Yleensä siinä nimittäin ei ole mitään varsinaista vaikeaa (”kirjoita ihmiselle X viesti ja lähetä se” tai ”puhu 10 ihmiselle siitä, mitä teet”), vaan hankaluus löytyy omista ajatuksista ja blokeista. Sinänsä se on tietysti kiitollistakin – kun yhden enhän-mä-tolle-ihmiselle-voi-mitään-viestiä-laittaa -blokin purkaa niin se vaikuttaa muihinkin samantyyppisiin, ja The Workilla tai muilla vastaavilla työkaluilla aikaakaan ei mene montaakymmentä minuuttia.

Kun alkuviikon myllää tietoisesti blokkien tiimoilla niin loppuviikosta on jo taas yllättävän kevyt olo. Kunhan siis muistaa nukkua välillä, tällainen työstäminen on nimittäin (ainakin itselle) melkoisen kuluttavaa puuhaa, vaikka säästääkin paljon energiaa pitkällä tähtäimellä kun ei tule vastustaneeksi samoja juttuja enää jatkossa.

Olen lähdössä tämän Lupa olla minä -valmennustoiminnan lisäksi siis rakentamaan pienyrityksille suunnattua palvelua, jossa autan pienyritysten pomoja hoitamaan kehityskeskustelut tehokkaammin ja tuottavammin. Kerron täällä blogissa ja uutiskirjeessä toki uutisia sieltäkin puolelta kun asiat etenevät, ja toistaiseksi tästä proggiksesta saa kaikkein nopeimmin tietoa kysymällä suoraan minulta. ❤️

Ja huomasithan Mitä kohti 2017 -kyselyarvonnan sekä Mitä kohti 2017 -webinaarin? Jaan niissä samoja strategioita ja kysymyksiä, joilla olen itse löytänyt tehokkuutta ja tavoitteellisuutta omaan alkuvuoteeni. Tervetuloa mukaan.

Missä olen?

Keho on flunssainen, mutta paranemaan päin, kiitos nenäkannun. Selkä on sitä mieltä, että vielä voisit vähän tehdä kahvakuulaa tässä koneella istumisen lomassa, mutta ruoto on yllättävän hyvässä vireessä muuten. Alkavat PMS:n merkit enteilevät sitä, että tällä viikolla tulee työstämistä vastaan myös tunteiden puolella. Sinänsä hauskaa, että PMS voi olla myös kiitollista aikaa, kun kaikki asiat, joita tavallisesti patoaa, nousevat ns framille ja käsiteltäviksi.

Tunteet… Innostusta, jännitystä, hyvää hyrinää työasioiden suhteen. Kevyttä riittämättömyyden tunnetta ja jännitystä ihmissuhteisiin ja perheeseen liittyen, tosin hyvä ennakoiminen esim ajankäytön suhteen vähän hälventää niitä. Iloa ja rauhaa aikataulutuksen suhteen – kiitos Bullet Journalin ja viikonlopun ennakkosuunnittelun, tämä viikko ei ole ihan niin sumua kuin mitä esimerkiksi viime syksyn viikot usein olivat. Se hälventää itsellä myös stressiä, kun esim ei tarvitse jatkuvasti miettiä, että mitähän tänään syötäisiin tai milloinkohan tekisi lasten kanssa jotain kivaa.

Ajatukset… Työkuvioissa nyt viikon aluksi, liikkumisrutiineissa ja niiden häilymisessä. Haluaisin kovasti, että mulla olisi sellainen liikkumisrutiini, jossa tiettyyn aikaan päivästä teen tiettyjä juttuja, ja toistaiseksi sitä vielä etsin (vaikka aamurutiinissa onkin kohta ”liiku”). Ja sitten on vaikea välillä hyväksyä se, että voin tehdä vaikka kesken päivää muutaman kahvakuulaliikkeen, ja se voisi olla ihan riittävän hyvä tai ainakin parempi kuin ei mitään.

(On nimittäin aika monta kriitikkoa päässä, jotka ovat sitä mieltä, että niillä muutamalla liikkeellä ei ole mitään merkitystä ja vähintäänkin on naurettavaa kuvitella, että jos se aamun liikuntahetki tuli sluibattua ja tehtyä Huonoja Päätöksiä Jotka Vaikuttavat Koko Loppuelämääsi niin että sitä voisi korvata millään häthätää keksityllä paikkauksella. Niillä kriitikoilla taitaa olla taas joku ennakoitavuuden ja luotettavuuden tarve, joka sitten purskahtaa tuolla tavalla jos asiat eivät mene täsmälleen niinkuin aamurutiiniin on kirjoitettu. Voi niitä. ❤️ )

Mitä kohti?

Hmm. Ensi viikko näyttäisi taas olevan ihan hyvän vireen viikko, inspiroivaa tekemistä ja riittävästi jännittävää että pysyy hyvä draivi yllä. Fokus on löytynyt (kiitos Bullet Journalin ja vertaistuen), niin mitähän mä tarvitsisin ja kaipaisin tälle viikolle?

Flow

Joo, flow’ta. Toisaalta ihan sitä Csikzentmihalyin kuvaamaa varsinaista flow-kokemusta, että uppoaa johonkin puuhaan niin että aika ja paikka häviää ja kaikki rullaa. Ja toisaalta sellaista virtausta, kitkattomuutta, vastuksettomuutta, joka syntyy oikeastaan enimmäkseen siitä, että minä itse hyväksyn vastaan tulevat asiat enkä vastusta niitä. Tai jos vastustan ja blokkaan, niin sitten hyväksyn että tässä on tällainen blokki ja samaan aikaan haluan saada tämän jutun tehtyä, mitäs nyt keksitään.

Mun vuoden sanoista (rehellisyys, empatia, läsnäolo, haavoittuva, huikea) tämä liittyy mun nähdäkseni lähimmin läsnäoloon ja rehellisyyteen. Jotenkin nimittäin rehellisyys ja hyväksyminen on aika läheistä sukua toisilleen. Silloin kun pystyn olemaan itselleni rehellinen siitä, että tämä nyt on mun kokemus, niin siinä ei ole enää kauheasti vastustamista jäljellä.

Siihen kun vielä lisää itse-empatian – nyt on näin, ja tuntuu tältä, ja tarvitsen tällaisia asioita, ja niiden tarvitseminen tuntuu tuollaiselta, ja siellä näyttäisi olevan taustalla lisää tarpeita – niin päästään kiinni haavoittuvuuteen ja uudestaan rehellisyyteen ja läsnäoloon. Ja sitten kun on ollut läsnä ja haavoittuva kaiken sen kanssa, ja hyväksynyt että tätä kaikkea on, niin ratkaisut ja strategiat on vähän helpompi löytää. Ja sitten niiden toiselta puolelta löytyy kaikenlaista huikeaa. <3

Uusi vuosi, uudet strategiat?

Osallistuitko jo Mitä kohti 2017 -arvontaan vastaamalla tähän kyselyyn? Palkintoina yksi Mitä kohti 2017 -valmennus sekä yksi My Shining Year -työkirja. Tule myös mukaan ilmaiseen Mitä kohti 2017 -webinaariin, jossa mietimme, miten löytää inspiroivia tavoitteita ja lempeitä strategioita tähän alkaneeseen vuoteen. ❤️

Vuodenvaihde on ristiriitaista aikaa. Toisaalta on ihanaa aloittaa uudet kalenterit ja vuosiluvut, koska niissä on tuoreiden mahdollisuuksien lupausta. Tästä tulee se vuosi, jolloin minä…! Tänä vuonna aloitan viimeinkin…! Tänä vuonna minusta tulee…!

Toisaalta voi olla ahdistavaa, kun monesta suunnasta tulee viestiä siitä, että vuodenvaihteessa täytyy ruveta jotenkin erilaiseksi. Että kun viime vuonna et saanut aikaiseksi ruveta tähän, niin yritä edes uuden vuoden takia. Tai että ethän sinä voi olla elämääsi ja olemiseesi tyytyväinen, kun kerran vuosikin vaihtui, lupaa nyt muuttaa jotain!!

Itse olen vahvasti sen koulukunnan edustaja, että hyvä elämä löytyy inspiraation ja armollisuuden risteyksestä.

Saamme olla inspiroituneita, tavoitella asioita, innostua, aloittaa, ryhtyä. Samalla saamme olla armollisia itsellemme: muutos ei tapahdu välttämättä heti, koko elämää ei tarvitse eikä kannatakaan myllätä kerralla, ja jo saavutettuja merkkipaaluja on tärkeä huomioida ja juhlistaa.

Rakentava vuorovaikutus myös ohjaa miettimään kasvua ja muutosta tarpeiden näkökulmasta: mitä tarvetta tämä uudenvuodenlupaus, ryhtiliike, tai elämänmuutos palvelee? Minkä tarpeiden täyttyminen minun pitää tämän muutoksen myötä miettiä uudelleen? Mitkä tarpeet olen ehkä laiminlyönyt aikaisemmin, kun olen yrittänyt samanlaista muutosta?

Tässä tekstissä halusin pohtia kolmea eri lähestymistapaa uusien tavoitteiden, tapojen ja strategioiden miettimiseen. Ne voivat liittyä ihmissuhteisiin ja vuorovaikutukseen, tai itsestä huolehtimiseen, tai esimerkiksi jonkun tietyn haaveen toteuttamiseen.

1. Tarpeet edellä.

Jos tiedän, mitä tarvitsen, on helpompi miettiä, millä strategialla sen tarpeen saisin tehokkaimmin täyteen. Tai kääntäen: jos en tiedä, mitä tarvitsen, niin strategioidenkin miettiminen on pääasiassa sokkona arvailemista. (Yksi Rakentavan vuorovaikutuksen tarvekäsityksen kanssa linjassa oleva tarvelista löytyy täältä: tarvelista.)

Esimerkki: Haluaisin jonkinlaisen liikuntaharrastuksen. Mitä kaipaisin siltä? Ehkä helppoutta, inspiraatiota, ennakoitavuutta, hauskuutta? Tai yhteyttä, rauhaa, aitoutta, kasvua? Kun mietin, millä tavoilla tällaisia asioita voisi kohdata, mielikuvitus alkaa ehkä jo hyrrätä. Entä jos laittaisin viestin sille yhdelle ystävälle, jonka kanssa on ollut puhe tanssitunneille menemisestä? Tai ehkä pistän hakukoneen hakusanaksi ”kahvakuula” ja katson, että mitä omalta paikkakunnalta löytyisi?

Esimerkki: Haluaisin viettää enemmän yhteistä aikaa lasten kanssa. Mitä kaipaisin siltä yhdessäololta? Yhteyttä, huumoria, luovuutta, läheisyyttä, luottamusta? Seikkailua, liikkumista, nähdyksi tulemista, spontaaniutta? Vuorikiipeilemään! No ehkä ei lasten kanssa vielä, koska turvallisuuden ja helppouden tarve ei ihan vuorikiipeilystä itsellä täyty – mutta tuossa lähistöllä on kiipeilypuisto! Voisikin katsoa kalenterista jonkun päivän ja mennä sinne koko porukalla. Ja niin edespäin.

Tätä voi käyttää toki myös laajemmin, ilman että rajaa edes elämänaluetta.

Mitä kaipaisin elämääni lisää? Aitoutta, kuulluksi ja nähdyksi tulemista, harmoniaa, unta? Aikaansaamista, inspiraatiota, itseilmaisua, arvostusta, empatiaa? Vaikka ei edes keksisi vielä strategioita näihin asioihin, niin jo sen tarpeen huomaaminen saattaa keventää ja avata oloa. Ahhh, inspiraatio ja itseilmaisu. ❤️ Muutama syvä hengitys ihan vain niitä tarpeita ajatellen voi muuttaa omaa fiilistä ja energiaa. Ehkä mieleen juolahtaa joku tapa täyttää niitä tarpeita tässä hetkessä. Ja joka tapauksessa muistan sen jälkeen piirun verran paremmin, että sellaisetkin tarpeet ovat minulla olemassa.

2. Onnistumiset edellä

Kun pidin syksyllä 2015 Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluita ympäri pääkaupunkiseudun leikkipuistoja, määrittelin onnistumisen näin:

Vanhemmuuden onnistuminen: hetki, jolloin sekä omat että lapset tarpeet täyttyivät niin, että kaikilla oli ihana olla.

Laajemmin onnistuminen voisi ylipäänsä olla sellainen strategia, joka vastasi niihin tarpeisiin, joihin sen oli tarkoituskin vastata – ja ehkä vielä muihinkin. Mitä useampi tarve jollain strategialla täyttyy, sen isommalta onnistumiselta se tuntuu, ja sitä ihanampi fiilis siitä onnistumisesta jää muistoksi.

Silloin yksi loistava tapa miettiä tavoitteita ja strategioita vuodelle 2017 on palata aiempiin onnistumisiin. Mikä toimi, ilahdutti, oli ihanaa vuonna 2016? Tai 2015? Miten saisin lisättyä ja vahvistettua niitä asioita arjessani?

Tai jos haluan erityisesti pohtia jotain tarvetta (vaikka sitä liikkumista, joka on usein uudenvuodenlupausten ytimessä), niin silloinkin on hyvä miettiä onnistumisia. Milloin minusta on ollut kiva liikkua? Mitähän muita tarpeita siinä mahtoi täyttyä, kun se oli niin mukavaa? Ja miten saisin sitä onnistunutta strategiaa osaksi tätä vuotta?

Joskus onnistumisen voi myös ulottaa elämänalueelta toiselle.

Liikkuminen tuntuu hankalalta, mutta päiväkirjan kirjoittaminen tulee luonnostaan. Tai kodin järjestyksessä pitäminen on vaivalloista, siinä missä työasioiden järjestyksessä pitäminen onnistuu yrittämättä. Hmm, tutkitaan. Mikä siinä onnistuneessa elämänalueessa tukee onnistumisia? Miten suhtaudun työasioihin ja kodin järjestykseen eri tavalla? Mitä tarpeita päiväkirjan kirjoittaminen kohtaa, mutta tähän asti kokeilemani liikkumisen strategiat eivät? Ja miten saisin siirrettyä niitä onnistumista tukevia elementtejä sinne toistaiseksi heikommalle puolelle?

Onnistumisten tutkiminen saattaa johtaa myös siihen, että löydän jonkun muinoin toimineen strategian, joka pienellä päivityksellä istahtaa tähän päivään. Aamurutiini hukassa? Milloin viimeksi muistan, että minulla oli toimiva ja tarpeistani huolehtiva aamurutiini, ja mitä siihen kuului? Pystynkö ottamaan saman rutiinin käyttöön vaikka huomisaamusta alkaen, vai pitäisikö sitä päivittää tai muokata jotenkin?

Usein jos joku asia on aiemmin ollut tapa, niin siihen samaan tapaan solahtaminen on vaivattomampaa kuin kokonaan uuden rutiinin aloittaminen. (Samasta syystä hyvinvoinnille haitallisemmat rutiinit, kuten tupakointi tai liiallinen sosiaalisessa mediassa roikkuminen, palaavat helposti rytinällä takaisin tauonkin jälkeen jos ei pysy niiden suhteen tietoisena.) Samoin olemassaolevaan rutiiniin tai tapaan on helpompi lisätä palikoita kuin aloittaa kokonaan uusi.

Jos joka tapauksessa istumme perheenä saman pöydän ääreen iltaruoalle joka ilta, niin iltaruoan yhteyteen voi aloittaa vaikkapa ”mistä olit kiitollinen tänään” -keskustelun, jos kaipaisin lisää merkityksellisyyttä ja inspiraatiota ja yhteyttä. Tuttuun, onnistuneeseen strategiaan tukeutuminen vastaa usein myös helppouden tarpeeseen, ja helppoutta meillä tuskin on kenelläkään elämässä liikaa.

3. Tunteet edellä

Danielle LaPorten Desire Map -systeemin idea on yksinkertainen: Miltä haluan, että elämäni tuntuu? Ja koska tunteet kertovat tarpeiden täyttymisestä tai täyttymättä jäämisestä, niin kun pyrin kohti hyvältä tuntuvia tunteita, pyrin samalla kohti täyttyneitä tarpeita.

Vaikka ei Desire Mapia käyttäisikään (toki tällä linkatulla sivulla on ilmainen maistiainen), niin omien tunteiden tiedostaminen ja tavoitteellisuus niiden kanssa on kullanarvoista. Haluaisin, että minulla olisi lasten kanssa rauhallinen ja lämmin fiilis, ja tällä hetkellä tunnen lähinnä kärsimättömyyttä ja hermostumista? Hmm, jokin ei selkeästikään tässä yhtälössä toimi.

Tai oikeastaan haluaisin, että parisuhteessa olisi avoin ja kunnioittava ja läheinen tunnelma, ja tällä hetkellä lähinnä siedän tätä toistemme ohi puhumista ja läpsystä vaihto -arkea? Jotain ehkä tarvitsisi tehdä.

Meillä on usein sellainen illuusio, että tunteet ovat jotenkin ylimääräisiä, tai epärelevantteja, varsinkin kun mietitään ”tärkeitä” asioita ja tehdään päätöksiä. Pitäisi muka olla rationaalinen ja pitää tunteet kurissa – ihan sama, onko liikkuminen kivaa tai työ inspiroivaa, tämä nyt täytyy tehdä näin.

Kun oikeasti käytämme tunteita nimenomaan päätöksentekoon. Ja mitä tärkeämpi joku asia on – mitä useampi tarve siihen liittyy – sitä kovempaan ääneen tunteemmekin huutavat. Niin miksi sitten niitä ei käyttäisi hyödyksi?

Itse pelkäsin jossain vaiheessa, että jos menen vahvasti tunteiden perusteella eteenpäin, niin tulen valinneeksi joko helppoja ja epäkiinnostavia asioita, tai sitten järjettömiä katastrofeja. Todellisuus on osoittanut toista. Esimerkiksi viime vuonna tuli monta kertaa vastaan sellainen tilanne, jossa järki olisi sanonut yhtä, ja ”miltä haluan elämäni tuntuvan” -tunteet sanoivat jotain muuta. Jälkeenpäin osoittautui usein, että se ”järki” olikin yhtä kuin pelko, epävarmuus, ennakkoluulo – eli tunteita sielläkin.

Järki nimittäin pystyy perustelemaan hyvin monenlaiset asiat ihan miten päin tahansa. Löydät todennäköisesti aika monessa eri päätöksessä järkisyitä sekä puolesta että vastaan. Jos puolestaan minulla on selkeä kuva tunteista, joita haluan kokea, on aika helppoa tehdä päätös: tuoko tämä ratkaisu näitä tunteita? Ja jos olen valinnut vuoden tunteeksi ”rentoutunut”, niin saatan tehdä hyvin erilaisia ratkaisuja kuin jos vuoden tunteeni on ”sähäkkä”. Toki voin haluta tuntea molempia – sekään ei ole mahdoton yhtälö.

Omat tämän vuoden tunteeni ovat rehellinen, empaattinen, läsnäoleva, haavoittuva ja huikea. Aika monessa kohtaa voin kysyä itseltäni, tuleeko tästä päätöksestä minulle rehellinen, läsnäoleva, haavoittuva olo vai ei – ja tiedän vastauksen samantien. Jos valitsen näin, niin tunnenko oloni huikeaksi vai en? Tunteet toimivat tavoitteen löytämisessä paitsi onnistumisten ja tarpeiden kanssa linjassa, myös päätöksenteon hetkessä intuition kaverina.

Jos haluat tulla pohtimaan tavoitteita ja strategioita vuodelle 2017, niin Mitä kohti 2017 -webinaarissa on vielä paikkoja. Käy myös vastaamassa Mitä kohti 2017 -kyselyyn ja voit voittaa Mitä kohti 2017 -valmennuksen tai My Shining Year -työkirjan!