Lupa kirjoittaa.

Mä leikin pienenä toimittajaa.

Keksin itselleni nimen. Askartelin itselleni käyntikortin sillä nimellä, laitoin siihen tarrakuvan, ja titteliksi pistin ”toimittaja”. Mulla oli siinä tarrakuvassa vihreä collegepusero, jossa oli orvokkien kuvia. Oi ihana 90-luku.

Mä en tiedä, että missä vaiheessa se loppui. Kirjoittaminen siis ei loppunut, mutta ajatus siitä, että sitä voisi tehdä elääkseen. Tai edes pääasiallisesti niin, että tekee jotain muuta elääkseen.

Koska kirjoittanut mä oon aina. Päiväkirjaa, tarinavihkoja, näytelmiä, biisejä, välillä blogejakin. Mutta en mitään virallista. Koulujuttujen lisäksi. Paitsi jonkun lehtijutun joskus, ja ai niin gradun. Mutta se oli englanniksi.

Ääni pään sisällä: Et sä oo mitään oikeasti oikeaa kirjoittanut. Ei sitä lasketa, jos kirjoittaa jotain koulutehtävää. Eikä sitä lasketa, jos kukaan ei nää niitä tekstejä, niinkuin vaikka päiväkirjaa. Eikä niitä lehtijuttujakaan oikeastaan lasketa, kun ei ne olleet mitenkään ihmeellisiä.

Minä: Aha. Mikä sitten lasketaan kirjoittamiseksi? Siis noin oikeasti?

Ääni: Kirja.

Minä: Oho, wau. No sitä en oo kirjoittanut, ihan totta.

Ääni: Tai runokokoelmakin riittää. Tai joku muu sellainen oikea oikea juttu.

Minä: Sä puhut taas siitä oikeasta kirjoittamisesta, ja mä en ihan nyt ymmärtänyt, että millaista se on.

Ääni: No sellaista että istuu näppiksen ääreen ja alkaa työstää jotain Suurta, ja sitten se on valmis.

Minä: Ai ihan kertaistumalta jotain suurta?

Ääni: Joo, aika lailla sillai. Voi tietysti tehdä sen useammassa pätkässä, mutta pitäis tehdä jotain valmista heti. Ja sitten se palautetaan ja siitä saa numeron.

Minä: Ahaa, siis vähän niinkuin koulussa?

Ääni: Joo, aika lailla. Niinkuin ylioppilaskirjoituksissa. Istutaan alas ja kuudessa tunnissa rysäytetään kasaan kuolematon mestariteos.

Minä: Mutta en mä saanut äikän ylppäreissä aikaan kuolemattomia mestariteoksia. Mulla oli ekassa kokeessa migreeni enkä nähnyt lukea juuri mitään, ja toisessa kokeessa olin oksentanut koko edellisen yön vatsaflunssan kourissa.

Ääni: Niinpä, ja eikö ollut hyvä? Ei tarvinnut sitten harmitella sitä, että kaikkeni tein ja parhaassa kisakunnossa ja pieleen meni.

Minä: Ei sitä tiedä, että olisiko se mennyt pieleen. Sain mä siitä magnan kuitenkin.

Ääni: No joo, mutta ei sillä magnalla mihinkään kirjoittajakouluun lähdetä. Tai siis et lähtenyt.

Minä: No enpä lähtenyt, en. Ehkä siellä kirjoittajakoulussa muuten joku olis sanonut, että oikeat kirjailijat ja ammattilaiset ei tee kertaistumalta valmista, vaan muokkaa ja muokkaa lukemattomia kertoja. Hehheh, lukemattomia.

Ääni: …

Minä: Kun eihän se gradukaan syntynyt niin, että mä olisin kirjoittanut peräkkäisinä päivinä X sivua per päivä ja sitten N:ntenä päivänä *enkelikuoron laulua* oli Teos valmiina. Vaikka olis ollut kaikki teoriatkin luettuna, analyysit tehtynä ja viitteet rivissä niin silti se kirjoittaminen olisi mennyt siksakkia. Enhän mä edes tiennyt kaikkien tulosten merkitystä ennenkuin olin kirjoittanut puolet ja tulin ajatelleeksi että hei, noinhan se menee.

Ääni: No joo. Mutta siinä sulla oli sentään sanottavaa, siis sellaista ulkoa tullutta sanottavaa, lähdeteoksista ja muuta.

Minä: Eli toisaalta pitäis kaivaa sisuksistaan joku kuolematon mestariteos ja toisaalta käyttää lähdeteoksia, niinkö?

Ääni: No, tavallaan. Jos kirjoitat vaan sellaista, mitä päästä tulee, niin mistä sä tiedät, että se on Oikeaa Asiaa, jos sulla ei oo lähdeteoksia?

Minä: Jos se tulee mun päästä, niin silloin se on mun pään sisällä Oikeaa Asiaa. Ja vaikka ne olis mun päiväkirjan ulkopuolellakin, niin ne on silti Oikeaa Asiaa mun elämässä. Ja voi olla, että se on jonkun muunkin mielestä oikeaa asiaa, tai sitten lukija ainakin ymmärtää mun mielenliikkeitä paremmin.

Ääni: …

Minä: Kiitos.

LUPA:

Minulla on lupa kirjoittaa ilman, että sille tarvitsee antaa arvosanaa. Minulla on lupa kirjoittaa ilman lähdeviitteitä, jos haluan, tai lähdeviitteiden kanssa, jos haluan. Minulla on lupa kirjoittaa keskeneräistä ja muokata sitä myöhemmin, jos haluan.

Oot vaan oma itsesi

Oot vaan oma itsesi.

Luota itseesi.

Teet vaan niinkuin itsestä tuntuu hyvältä.

…on aika monesti sellaisia kaikenkattavia ohje, jolla yritetään ratkaista milloin mikäkin ongelma. Uusi koulu? Uudet kaverit? Uusi työpaikka? Treffit? Graduaihe? Työpaikan valinta? Mulkvisti tuttava, jolle pitäisi sanoa suorat sanat?

Vaan mistä ihmeestä sen tietää, miten olen oma itseni, kun siellä omien ajatusten seassa pyörii jatkuvalla toistolla myös kaikkien muiden ihmisten mielipiteitä ja näkemyksiä? Miten mä luotan itseeni, jos en tiedä, mitä niistä äänistä kuunnella? Ja entäs jos joku hyvältä tuntuva asia nostaa pintaan niin paljon henkistä painolastia, että lopputulos onkin miinusmerkkinen?

No niinpä.

(Disclaimer: Näillä päänsisäisillä äänillä en tarkoita mitään sivupersoonia tai muita mielenterveyden häiriöitä. Enemmänkin sitä, että kun katsoo peiliin, niin ensimmäisenä kuulee korvissaan äitinsä/siskonsa/anoppinsa/kouluaikaisen kiusaajan äänen ennenkuin ehtii itse ajatella asiasta mitään.)

Mä haluaisin asua maailmassa, jossa ihmisillä olisi lupa olla niin hyviä, kauniita, taitavia, älykkäitä ja lahjakkaita kuin vain ikinä pystyvät ja haluavat. Ja samalla kaikilla olisi lupa olla haluamatta jotain kun kaikilla muillakin on. Maailmassa, jossa kukaan ei ahdistu siitä, että joku toinen lyttäsi tai kritisoi, koska kaikilla on myös lupa tehdä virheitä ja epäonnistua, eikä maailma siihen kaadu. Maailmassa, jossa kukaan ei ahdistu siitä, että joku muu elää unelmaansa, koska se ei ole keneltäkään pois.

Niin jos mä vaikka aloittaisin sellaisen maailman luomisen itsestäni. Ja tekisin sen näkyväksi. Opettelisin huomaamaan, milloin kiellän itseltäni, rajoitan itseäni, moitin itseäni jostain, ja vähän tutkisin ääneen tässä blogissa, että kappas kehveli, mistähän tuossakin nyt oli kysymys. Samalla tarjoaisin lukijoille paikan, jossa on lupa pohtia samoja juttuja, joko ääneen kommenteissa tai sitten oman pään sisällä. Ja tutkisin, mihin kaikkeen sitä ihmisellä onkaan lupa.