Jos kaipaan graduntekoa niin mitä todella kaipaan?

Mulla on ikävä graduntekoa.

Huomasin sen, kun luin blogia, jonka kirjoittaja tekee parhaillaan omaa graduaan. Miten satuinkin lukemaan sitä juuri sinä päivänä, kun esikoinen ja vauva nukkuvat (eli myös valvovat) vuorotahtisesti niin, että koko ajan on joku vaatimassa multa jotain, samana päivänä kun mieskin lähti toiseksi viimeisen lomapäivänsä kunniaksi leffaan? Juuri sinä päivänä, kun tuntuu että oma aika mitataan minuuteissa, ja varttitunti keskeyttämätöntä omissa ajatuksissa olemista olisi luksusta, jota pitää varmaan odottaa vielä muutamia kuukausia?

Koska sitähän mä gradussa kaipaan kaikkein eniten. Omaa aikaa, omia ajatuksia, omaa identiteettiä. Sitä, että oli hyvä syy lähteä läppärin kanssa kahvilaan kirjoittamaan ja jättää muksu jonkun muun hoitoon. Tai siis olisi ollut, mutta toteutin sen kerran. Sitä, että kun joku kysyy kuulumisia niin voi kertoa muutakin kuin että miten lapset voivat – kotiäitiä väsyttää aina, se nyt on ihan selvä, eikä mihinkään mielenkiintoisiin harrastuksiinkaan ole aikaa, ainakaan muihin kuin lapsiin liittyviin. Gradu oli aina puheenaihe. Gradun aiheesta riippumatta sen prosessin vaiheista puhuminen on sentään salonkikelpoista (toisin kuin moniallergisen vauvan suolisto-oireiden analysoiminen) ja jollain tasolla mielenkiintoista myös ulkopuoliselle (toisin kuin kantoliinojen merkeistä, malleista, pituuksista ja materiaaleista keskusteleminen).

Yleensä mä ihan kyllä nautin äitiydestä. Nää muksut on ihan mahtavia tyyppejä. Kuopus on pienissä pätkissä nukkuja, toisin kuin esikoinen, joka veteli pienestä pitäen useamman tunnin päikkäreitä. Erittäin toivottava ominaisuus sinänsä graduvauvalta, kun mä pääasiassa tein graduni silloin kun lapsi nukkui päiväunia. Ja nyt vielä suuremmalla syyllä oon tyytyväinen siihen, että tein graduni valmiiksi ennen kuopuksen syntymää, kun ei tällaisia silppu-unia nukkuvan vauvan ja hädin tuskin päikkäreitä nukkuvan kaksivuotiaan kanssa olisi saanut yhtään mitään tehtyä.

Ja sitten on niitä (lue: näitä) päiviä, kun tuntuu että on ihan hanurista olla näin kiinni lapsissa. Vaikka kuinka sisäistää, että se on oma valinta, ja että olisihan mulla vapaus hakea apteekista allergiakorviketta tolle vauvalle, tyrkätä purkki ja pullo isin käteen ja sanoa että mä tuun huomenillalla, pärjäile. Vaikka kuinka rakastaa lapsiaan. Vaikka tietää, että sen vartin yksinolon jälkeen olis todennäköisesti aika ikävä muksuja jo.

Toki gradussakin oli sillai kiinni, että aivot askarteli sen kanssa muulloinkin kuin kirjoittaessa. Oli siinäkin niitä ahdistushetkiä, kun tuntui että koko aineisto kaatuu mörkönä päälle eikä missään ole mitään järkeä ja mä oon ihan tyhmä enkä tuu ikinä pystymään tähän. Toisaalta, ne oli jälkikäteen ajatellen niitä hetkiä, kun yritti tehdä montaa asiaa yhtäaikaa. Kun oli tarkoitus tehdä yksittäisten lauseiden tasolla analyysiä, ja hairahtui hetkeksi katsomaan koko kuvaa, jossa ei vielä ollut mitään järkeä koska analyysi ei ollut valmis. Kun teki lähdeteoksista muistiinpanoja ja aivoissa vilahteli puolikkaita ajatuksia siitä, mihin nämä pätkät voisivat ehkä mahdollisesti liittyä, mutta niitä ei ehtinyt kirjata muistiin. Kun tuloksista oli olemassa vasta spagettiannokselta näyttävä mind map, jossa oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Steven Pressfield kutsuu Do the Work -kirjassaan juurikin sitä projektin vaihetta ”Belly of the Beast” -vaiheeksi. Kun projekti on jo niin pitkällä, että ei voi enää jättää sitä kesken, iskee paniikki ja vastarinta ja kaikki. Pressfield itse pukee sen sanoiksi niin tyylikkäästi, etten voi kuin nostaa hattua ja lainata:

We have turned round Cape horn and the gales are shrieking; ice encases the masts; sails and sheets are frozen. The storm howls dead in our faces. There’s no way back and no way forward.
We know we’re panicking but we can’t stop; we can’t get a hold of ourselves. We have entered…
THE BELLY OF THE BEAST
Welcome to hell.
Now you’re in the shit.
Now you’re feeling the symptoms. Now you’re ready to listen.

Steven Pressfield: Do The Work

Pressfieldin pääpahis on Resistance, eli Vastarinta. Se on se ääni, joka väittää ettet osaa, että on ihan tyhmää tämä tämmöinen, ei kannata, ei kukaan muukaan tee tällaisia älyttömyyksiä. Se sanoo, että olisi paljon kivempaa jos vaikka kattoisit telkkaria, vähän lukisit nettifoorumia, onkohan Facebookissa mitään mielenkiintoista, tarkistapa!

Sen Belly of the Beast -vaiheen jälkeen, kun on saanut itsensä Vastarinnan armoilta eteenpäin, tulee romahdus.

The Big Crash is so predictable, across all fields of enterprise, that we can practically set our watches by it.

Steven Pressfield: Do The Work

Jotain menee pieleen niin pahasti, että kosmeettiset ratkaisut eivät auta. Koko homma täytyy miettiä uudestaan. Pitää käyttää luovuutta ja venyttää omat kyvyt äärimmilleen. Ja niin käy kaikille, jokaisessa sellaisessa projektissa, johon on käytetty aikaa ja energiaa ja jonka onnistuminen ei ole ollut ihan varmaa.

Ehkä mä kaipaan graduntekoa sen takia, että oon nyt tän perhe-elämän ja oman luovuuden yhteensovittamisessa siellä Belly of the Beast -tynnyrissä. Ei pysty, ei jaksa, ei kykene, ja tuntuu että korttitalo hajoaa. Graduntekovuodet (ei niitä onneksi ollut kuin kaksi) edustavat sellaista vaihetta mun elämässä, jolloin mä pystyin sovittamaan yhteen oman luovuuden, kirjoittamisen, älylliset haasteet ja toisaalta lapsesta ja kodista huolehtimisen. Mä haikailen sitä, koska silloin oli jotain tasapainoa. Tai siis näin jälkikäteen tuntuu että oli tasapainoa, kun oikeasti mä olin aika rikki muiden asioiden takia. Mutta mun mielikuvissa mä tein aina tosi hyvällä draivilla gradua keittiönpöydän ääressä, teekuppi vieressä, kun esikoinen nukkui päikkäreitä autuaana.

Jos uskomme Pressfieldiä, ja miksi emme uskoisi mun ehkä suurinta idolia näissä jutuissa, ollaan kohta Big Crash -vaiheessa. Tai sitten tää on nyt se Big Crash -vaihe, jonka jälkeen pitää pistää pakka jollain luovalla tavalla uusiksi. Pitää katsoa, että mikä on oikeasti totta ja mikä on ajatusvirhe, mikä on tärkeää ja mikä on tarpeetonta.

Rönsyt pois

Mulla on muutamat viime viikot ollut vahvasti päällä sellainen rönsyt pois -vaihe, pään sisällä sekä tavaroiden suhteen. Huomasin sen konkreettisimmin niinkin syvällisen asian kuin kantoliinojen suhteen.

Asiaan vihkiytymättömille: kantoliina on pitkä (yleensä noin 2-5m) pätkä kangasta, joka kieputetaan aikuisen ja lapsen ympärille niin, että lasta voi kantaa kädet vapaina. (Lisätietoa ja kuvia Kantoliinayhdistyksen sivuilta.) Kantoliinaa voi ajatella joko lapsenhoitotarvikkeena tai kantajan asusteena, ja jälkimmäisessä tapauksessa monet suhtautuvat liinoihin kuin kenkiin tai laukkuihin: yhdelläkin pärjäisi, mutta on mukava valita eri vermeet kesähelteellä kuin syyssateella, mustikkametsään eri asuste kuin hääjuhliin. Vastasyntyneen kantamiseen valitaan usein eri liina kuin 15-kiloisen kolmivuotiaan väsähtämisen varalta kävelyreissulle. Lisäksi on keräilijöitä, jotka hankkivat ja vaihtavat liinoja tai metsästävät harvinaisuuksia samaan tapaan kuin vaikka postimerkkeilijät tai Muumi-mukien keräilijät.

Mä itse pidän liinoja enemmän asusteina kuin keräilykohteina. Meillä molemmat vanhemmat kantavat molempia lapsia, joten kantovälineitä on kertynyt jonkin verran, tosin jotkut välineet päätyivät enemmän tai vähemmän kaapin perukoille, kun on tullut hankittua uusia ja parempia. Ei niitä tullut silti pitkään aikaan laitettua myyntiin (kantoliinoja myydään ja ostetaan käytettyinä aika paljon enemmän kuin uutena), kun kyllähän näitä vielä jossain vaiheessa tarvii ja ihan hyvä tämä on vielä ja tästäkin maksoin niin paljon että harmittaa myydä halvemmalla kun ei ole muotiliina. Sitten huomasin sanovani jollekulle toiselle liinaharrastajalle, että niin, mun unelmapino olisi sellainen ja tällainen ja tollainen. Kotiin tultuani mietin, että juu, puolet mun pinosta menisi sellaisenaan unelmapinoon, mutta loput eivät ole oikeastaan sinne päinkään.

Että jos mun unelmapino olisi X, ja nuo toiset on käytännössä jotain ihan muuta, niin miksi mä niitä siellä kaapin pohjalla haudon tai käytän vähän vastahankaisesti? Vaikka myisin nuo kaikki ei-niin-kivat pois niin vielä jäisi tarpeeksi kantovälineitä niin että saadaan puolison kanssa molemmat kannettua samaan aikaan.

Siinä vaiheessa pistin ne ei-niin-kivat liinat myyntiin miettimättä, että kuinka paljon olin niistä itse maksanut. Kun muutama liina meni kaupaksi, ostin niillä rahoilla pari liinaa, jotka täyttivät kaikki mun unelmapinon kriteerit. Jos kerran tiedän, mitä haluan, niin turha mun on ostaa enää pinoonkaan rönsyliinoja, jotka on melkein mutta ei ihan. Semminkin kun mulla on rajallinen määrä rahaa, jonka voin hyvällä omallatunnolla käyttää liinoihin, ja sellaiset ei-niin-kivat liinat on tietyllä tavalla resurssien tuhlaamista.

Toki tärkeää on tietää, mitä haluaa. Toinen rönsyt pois -hetki oli nimittäin tossa parvekkeella, kun nypin meidän parvekelaatikon herneistä kuivia alalehtiä pois. Meillä on parvekkeella kasvamassa herneitä, mansikoita ja tomaatteja, joista kaikista on tulossa satoa. Muistelin siinä nyppiessäni, että niin, pari kesää sitten oli orvokki, josta piti nyppiä kukkineet kuivat kukat pois, niin se jaksoi tehdä lisää kukkia eikä ruvennut kasvattamaan siemenkotia. Orvokin kasvattamisessa se kukkineiden kukkien nyppiminen on ihan järkevää, koska orvokkeja pidetään nimenomaan kukkien takia. Noi meidän parvekkeen satokasvit on kuitenkin sellaisia, että nimenomaan niistä kukkineista kukista tulee lopulta herneitä, mansikoita tai tomaatteja. Niiden pois nyppiminen olisi ihan älytöntä, jos tavoitteena on saada satoa eikä vain nauttia kauniista kukista – ja se vasta onkin resurssien tuhlaamista, jos karsii sellaista mikä ihan kohta kantaisi hedelmää.

Mä olen myös lukenut sivukaupalla sellaista toteuta-unelmasi-löydä-tarkoituksesi -kirjallisuutta, niinkuin vaikka Barbara Sherin Wishcraft, Steven Pressfieldin The War of Art ja Turning Pro, Chris Guillebeaun The $100 Startup ja The Art of Non-Conformity, Steve Pavlinan Personal Development for Smart People, Kevin W. McCarthyn The On-Purpose Person ja varmaan kymmeniä blogikirjoituksia samaan teemaan liittyen. Joko tää liittyy yliopistosta valmistumiseen, kolmenkympin kriisiin tai siihen että mulla on kaksi lasta mutta ei sanottavammin minkäänlaista uraa, vaikka työkokemusta on kertynyt kymmenvuotiaasta alkaen. Jonkinlainen murrosvaihe tuntuu olevan käsillä, ja nyt kun päivittäinen elämä ei ihan kamalasti haasta mua älyllisesti (paitsi toki silloin kun pitää navigoida kaksivuotiaan tunne-elämän ja mielenliikkeiden ristiaallokossa ja keksiä, mitä vauva milloinkin huutaa) niin mun aivot on huomanneet, että niillä on aikaa askarrella tällaisten suht isojen käsiterykelmien kanssa.

Jokaisesta kirjasta tuntuu nousevan sama teema: keskity siihen, mitä tykkäät ja osaat tehdä, panosta energiaa siihen, tee työtä sen eteen, priorisoi ja jätä rönsyt pois. Yleisen hyväksynnän tai sosiaalisen paineen takia ei tartte rakentaa elämäänsä sellaiseen suuntaan, joka ei ole oma valinta. Kaikkiin valintoihin liittyy varjopuolia, eikä mikään vaihtoehto oo sataprosenttista onnea ja autuutta ja helppoutta, mutta kun oma työ on mielekästä, niin sitä jaksaa tehdä paljon isommalla sydämellä kuin jotain vähemmän inspiroivaa.

No mitä ne rönsyt sitten on? Ajankäytöllisesti mulla itselläni on käynyt niin, että toi täysimetetty vauva on niitannut mun sosiaalisesta ja harrastuselämästä viime aikoina rönsyjen lisäksi aika paljon tärkeääkin, mutta se on onneksi väliaikaista. Ajankäyttö onkin usein se, missä rönsyjen karsimisen huomaa ensimmäisenä, koska aika on sellainen resurssi ettei sitä saa uusiokäytettyä kun se on mennyt. Aika on myös se kaikkein tasa-arvoisin resurssi, koska kaikilla on ne samat 24 tuntia vuorokaudessa, 7 vuorokautta viikossa ja niin edespäin.

Kävin juuri viime viikolla keskustelun, jossa toinen osapuoli harmitteli ettei ollut tullut tehtyä jotakin, ja perusteli että ”no kun ei oo aikaa niin ei oo aikaa.” Kun todellisuudessa hänellä ja minulla on ihan täsmälleen sama määrä aikaa, hän vain käyttää sen yhdellä tavalla ja minä käytän toisella tavalla. Enkä mä nyt sano, että mun ajankäyttö olisi välttämättä maailman järkevintä. Mä kuitenkin yritän aina muistuttaa itselleni, että olen tehnyt valintoja ja priorisoinut jotkut asiat toisten edelle. Jos mä olisin halunnut, niin me oltais puolison kanssa yhteistyössä voitu harjoitella vauvan pulloruokintaa niin, että mä olisin voinut käydä vaikka viettämässä iltaa kavereiden kanssa, ilman vauvaa.

Eli kun yllä sanoin, että vauva on niitannut mun sosiaalisen elämän, niin ei se ihan niin mennyt. Kyllä mä itse tein sen valinnan että täysimetän enkä opettele pullokuvioita. Samoin mä olen tehnyt monena päivänä sellaisen valinnan, että jos lapset nukkuu samaan aikaan, niin mä istun koneelle tai otan muistikirjan käteen ja kirjoitan sen sijaan, että vaikka siivoaisin. Tai valvon tunnin pitempään ja luen nettifoorumeita sen sijaan, että menisin nukkumaan. On mulla näiden valintojen jälkeenkin lupa tuntea harmitusta siitä, että olen väsynyt ja kotona on sekaisen näköistä, mutta en mä siitä ketään muuta voi syyttää. Se siisteys tai nukkumaanmeno ei vaan ole ollut prioriteetti sillä hetkellä.

Ongelmahan tulee vasta siinä vaiheessa, jos priorisoi ihan vaan hatusta vetämällä, ilman että on mitään suunnitelmaa tai ajatusta siitä, miksi joku asia on prioriteetti. Sen takia noista kirjoista on hyötyä, että niissä tulee useimmissa vastaan joku sellainen ”kirjoita lista asioista, joita haluat tehdä” -tehtävä, tai sitten pitää vaan muuten miettiä että mihin ihan oikeasti haluaa elämässään satsata. Ekaa kertaa kun tein Wishcraftista sellaisen ”kirjoita 20 asiaa joita tykkäät tehdä” -tehtävän, tuli ahaa-elämys. Tai lähinnä siinä kohtaa kun rupesin miettimään, että kuinka monta prosenttia päivästäni käytän näihin asioihin ja kuinka monta prosenttia sellaisiin, joita en oikeastaan tykkää tehdä ollenkaan.

Ja sitten kun miettii, että mitä elämässään haluaa saavuttaa (niinsanottu bucket list, olisko se suomeksi lusikkalista: asioita joita haluaa tehdä ennenkuin heittää lusikan nurkkaan) ja vertaa sitä omaa päivittäistä ajan- ja energiankäyttöä listaan, niin voi katsoa että saako tällä menolla niitä tavoitteita saavutettua vai pitäisikö jotain muuttaa. Sitä kautta löytyy rönsyt: ne asiat, jotka ei millään lailla edistä minkään tavoitteen saavuttamista vaan jotka on pääasiassa ajanhukkaa tai pelkästään toisten ihmisten tavoitteiden edistämistä. Tuskin kukaan pystyy olemaan sataprosenttisesti tavoitteellinen koko ajan, tai sitten listassa pitää olla mukana joku ”muistan rentoutua ja levätä tarpeeksi” -tyyppinen tavoite (mikä ei ole huono idea sekään), mutta on myös ihan herättävää huomata, jos arki ei sisällä mitään toimintaa yhdenkään elämäntavoitteen saavuttamiseksi. Silloin joko tavoitteet on hukassa tai koko elämä on yhtä rönsyä.

Suuri osa mun ajasta kuluu lapsista huolehtimiseen, mikä menee ihan hyvin yksiin sen tavoitteen kanssa, että haluan kasvattaa lapsistani fiksuja, vastuullisia ja elämää kunnioittavia. Myös lukeminen ja kirjoittaminen tukevat muutamaa eri kohtaa siinä lusikkalistalla, samoin ystävien tapaaminen silloin tällöin. Ihan hirveästi mulla ei muuhun olekaan aikaa – tai sitten se vaan tuntuu siltä, kun siellä täällä on vielä rönsyjä. Telkkaria en nykyisin juurikaan katsele, mutta nettifoorumeilla tulee välillä roikuttua enemmän kuin olisi ihan tarpeellista. Toisaalta sekin palvelee tietynlaista sosiaalisuustavoitetta, semminkin kun muksujen kanssa ystävien tapaaminen naamatusten on parhaimmillaan katkonaisten ajatusten vaihtamista lastenhoidon lomassa ja pahimmillaan täyttä kaaosta.

Tavoitteellisuudessakin on se juju, että niiden tavoitteiden pitää palvella ihmistä, ei toisinpäin. Jos tavoitteellisuus saa aikaan sen, että elämä on ankeaa ja ilotonta, niin sitten on valinnut tavoitteet väärin. Toisten ihmisten tavoitteita ei kannata ottaa omalle listalle, tai ainakaan toteutettaviksi, jos ne eivät oikeasti innosta ja inspiroi. Mulla ei esimerkiksi olisi mitään kutsumusta laittaa omalle listalleni olympialaisissa kilpailemista, vaikka se jollekulle toiselle olisi elämän huikein tavoite. Tai jos miettii vaikka benji-hyppyä, tatuointia tai jonkun tietyn rahasumman ansaitsemista tietyssä ajassa: ihan hyviä tavoitteita, jos niiden ajatteleminen saa sykkeen nousemaan ja ajatukset hyrräämään, mutta mulla ne ei saa aikaan oikein mitään reaktiota.

Ehkä se unelmien liinapinokin on jonkin tasoinen tavoite. Ei mikään maatamullistava, mutta sen verran inspiroiva kuitenkin, että sai aikaan toimintaa, kun pistin ne liinat myyntiin. Ja se on oikeastaan tavoitteiden pointti: että ne toisaalta suuntaa toimintaa ja toisaalta innostaa toimimaan niiden tavoitteiden suunnassa. Että vaikka ajatus siitä terveellisestä elämästä ja vahvasta kehosta saa nousemaan sohvalta ja tekemään pari punnerrusta, tai ajatus omista lapsista kasvamassa fiksuiksi ja vastuullisiksi aikuisiksi saa suhtautumaan heihin nyt niinkuin fiksuihin ja vastuullisiin lapsiin.

Ja nyt pitää taas priorisoida jotain muuta kuin kirjoittamista. 🙂 Kommentit tervetulleita – mitä ajatuksia heräsi, tavoitteista tai rönsyistä tai jostain muusta?

Ja he elivät onnellisina

Meillä on tällä viikolla hääpäivä. Vuosia on kourallinen takana, ja silti tuntuu, kuin siitä aurinkoisesta heinäkuun päivästä, siitä jännityksestä ja vatsanpohjan kutinasta ja riemusta, olisi kulunut hetki ja vuosikymmeniä.

Meidän häät oli sellaiset viimeisen päälle -tyyppiset. You know, teemavärejä, harkittu menu, itse askarrellut kutsukortit, perintöhuntu, perhepappi, kummilapset morsiuslapsina jne. Kaiken kaikkiaan myös äärimmäisen hyvät bileet, ja sellaiset (jos saan käyttää tätä puhkikulunutta hääkliseetä) meidän näköiset. Ei siis pelkästään morsiamen näköiset, vaan meidän molempien.

Ja sitten bileet oli ohi, ja oltiin naimisissa. Arki oli aika lailla samaa, paitsi että enää ei tarvinnut suunnitella häitä. Tehtiin töitä, opiskeltiin, purettiin muuttolaatikoita, stressattiin kaikenlaista, kohta valmistauduttiin perheenlisäykseen. Aina välillä oivalsi, että ai niin, me ollaan naimisissa, muistatko.

Ennen häitä, ja erityisesti ennen kihlautumista, musta jotenkin tuntui että se on sellainen suhteen Tärkeä Etappi. Että kun ollaan päätetty mennä naimisiin, niin tiedetään ettei tässä nyt enää höntyillä mihinkään muualle, vaan ollaan yhdessä, ihan virallisesti. Häiden jälkeen alkoi hiljalleen valottua, että niin, hääpäivä ja naimisiinmeno ei itseasiassa ollutkaan maaliviiva vaan lähtöviiva. Että tästä nyt ruvetaan rakentamaan avioliittoa, yksi päivä kerrallaan. Ja että se vihkijän kysymä ”tahdotko” on ihan tosi konkreettinen lupaus, eikä pelkästään siihen hääpäivään liittyvä.

Ei siinä ole kyse siitä, tahdotko juuri nyt siinä kysyttäessä. Toki siinäkin on hyvä viimeistään miettiä, ykköset päällä ja ystävät yleisönä, että oliko tämä nyt lopulta sitä mitä haluan. Enemmän siinä on kyse siitä, tahdotko rakastaa ja kunnioittaa koko lopun elämääsi. Silloinkin, kun viikon nukutut tunnit voi laskea kahden käden sormin. Silloinkin, kun toinen on juuri laukaissut elämää suuremman aivopierun sukujuhlissa ja haluaisit vajota maan alle. Silloinkin, kun on itse niin hukassa itsensä kanssa, että toisen pahan olon huomaaminen tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta.

Meidän avioliitossa ihan keskeisen tärkeää on ollut juurikin se, että molemmilla on lupa olla sellainen kuin on. Se ei tarkoita sitä, että saa käyttäytyä miten lystää, mutta tunteisiin ja ajatuksiin ja mielenkiinnon kohteisiin on oikeus. Saa olla väsynyt, kiukkuinen, ärtynyt, ja toisaalta saa olla innoissaan, iloinen ja ihan liekeissä jostain uudesta asiasta. Jos mä olen sanonut jotain, mistä toinen on vetänyt herneen nenäänsä, niin mä saan olla sitä mieltä etten tarkoittanut satuttaa. Pyydän silti myös anteeksi toiselta, koska huomaan millaisen reaktion aiheutin, vaikkakin tahtomattani. Ja jos musta tuntuu pahalta kun toinen tekee jotain, mä voin kertoa, että nyt tuntuu pahalta, eikä se silti tarkoita että se olisi välttämättä toisen vika tai syy. Mun ei oo pakko tykätä vaikka nyt esimerkiksi jalkapallosta (hypoteettisesti) vaikka toinen siitä tykkääkin. Mutta mulla ei oo myöskään oikeutta sanoa, että jalkapallo olisi kategorisesti tyhmää, älytöntä tai turhaa, tai ettei toinen saisi tykätä siitä.

Lisäksi mä ajattelen, että kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen, mikä mieleen juolahtaa. Vaikka olisi ihan ilmiselvää, että toisen väsymys johtuu vaikkapa siitä, että tuli istuttua tietokoneen ääressä aamukahteen, niin sellainen sarkastinen kuittailu aiheesta tuskin ainakaan parantaa tilannetta. Tai jos ollaan jossain ystävien kanssa ja keksii jonkun loistovitsin aiheesta puolisoni häpeällisin luonteen heikkous, niin pitemmän päälle on parempi pitää suunsa kiinni. Ystävien arvostuksen saa muillakin keinoin, mutta kotimatka ja seuraavat pari päivää puolison kanssa on erittäin paljon miellyttävämpiä, jos pitää mölyt mahassaan. Sitäpaitsi ainakin mulle itselleni tulee vaivautunut olo, jos pariskunnan toinen osapuoli vitsailee toisen heikkouksilla – se ei varsinaisesti kuulosta kamalan kunnioittavalta, eikä siinä oikeastaan kehtaa edes nauraa, siltä varalta että vitsin kohde ei arvostakaan sentyyppistä huumoria. Omista heikkouksista vitsailu on aina paljon turvallisempaa.

Tahtoa vaaditaan siinäkin kohtaa, kun tekisi mieli lähteä kesken riidan pihalle ja lyödä ovi kiinni tosi kovaa, muttei silti tee niin. Tai siinä kohtaa, kun toinen kysyy, mikä ärsyttää, ja tekisi mieli sanoa ”ei mikään” mutta miettii kuitenkin hetken pitempään ja myöntää, että joku nyt tosiaan ottaa aivoon. Tai siinä vaiheessa kun toinen on ihan rikki eikä kykene hoitamaan omaa osaansa kotihommista, ja itse tekisi mieli lyödä myös hanskat tiskiin, mutta sen sijaan tekeekin valittamatta muutaman kerran ne ylimääräisetkin hommat niin että toinen saa levätä. Se on mun mielestä rakkautta. Ei se, että endorfiinit räiskyy ja kaikki on huikeaa. Vaan se, että silloinkin kun arki on tervassa tarpomista ja kenen tahansa muun kanssa olisi jo ilmoittanut että no niin, tää oli tässä, jaksaa ajatella asiaa myös sen puolison hyvinvoinnin kannalta.

Mä arvelen, että helppoja avioliittoja ei olekaan. Jos avioliitto näyttää ulospäin helpolta, niin puolisot on ehkä oppineet tekemään sellaisia valintoja, että tolla toisella olisi hyvä olla mun kanssa. Enkä mä ainakaan itse haluaisi elää helpossa avioliitossa, ainakaan koko elämääni. Puoliso on elämän ainoa perheenjäsen, jonka saa itse valita, ja siinä mielessä toki mielummin valitsee sellaisen, jonka kanssa saa olla oma itsensä. Arki ja kriisit hiertävät kuitenkin ihmisen kuoren rikki, ja väkisinkin törmää toisessa niihin kohtiin, jotka hiertävät erityisen kivuliaasti. Ne on niitä kohtia, joista voi kasvaa vähän paremmaksi ihmiseksi. Vähän kärsivällisemmäksi, vähän anteeksiantavammaksi, nöyremmäksi, rohkeammaksi, luottavaisemmaksi.

Jostain luin hiljattain, että avioliiton tarkoitus on auttaa puolisoita kasvamaan ihmisinä, ja oon ruvennut olemaan samaa mieltä. Se nyt ei ole yllättävää, koska mä mietin melkein kaikkea mahdollista oppimisen ja ihmisenä kasvamisen näkökulmasta, mutta se on avioliiton suhteen mulle uusi näkökulma. Että se klassinen ”ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti” ei välttämättä olisikaan sen naimisiinmenon seurausta, vaan sen itse avioliiton prosessin aikaansaannosta. Että voisi asennoitua siihen läheisimpään ihmissuhteeseen niin, että se tarjoaa reaaliaikaista palautetta siitä, missä kohtaa itsellä on kehittymisen ja kasvamisen paikka. Ja että se avioliiton onnellisuus ei olisi mikään päätepiste, vaan enemmän kiitollisuutta siitä, että on saanut rinnalleen ihmisen, joka jaksaa ja tahtoo peilata mun lukemattomia epätäydellisyyksiä päivästä toiseen ja vuodesta toiseen. Se onkin aika satumainen ajatus.

Kiitos, J. <3

Mistä ammentaa

On jännä fiilis olla täysin hereillä ja virkeä kuudelta aamulla. Tai siis mulle, kun on kahden pienen äiti. No, sen siitä saa kun lukee koko edellisen illan kun anoppi paimentaa esikoista ja vauvakin viihtyy ilman jatkuvaa hyssyttämistä.

Vauva herätti siis puoli viideltä, eikä sen jälkeen tullut enää uni, kun pää surrasi ideoista. Lopulta kirjoitin ne ideat muistiin, mutta siitähän aivot vasta äityivät keksimään lisää. Blogitekstejä, toisen blogin tekstejä, ideoita siihen, mitä voisi ehkä tehdä isona.

Se kirja, joka tän kaiken aiheutti, oli Austin Kleonin Steal Like an Artist, jota puoliso mulle alunperin suositteli. Sellainen pieni kirja, josta tuntuu joka sivulta löytyvän jotain innostavaa. Olen nyt viime aikoina yrittänyt lukea aina kynä kädessä ja muistikirja vieressä, niin saan heti kirjattua ylös mielenkiintoiset ajatukset lukemastani tekstistä – tapa, jonka opin gradulähteitä lukiessa mutta joka toimii äärimmäisen hyvin myös näin huvikseen lukiessa. Tosin fiktiota en oo lukenut kynä kädessä, kun siihen uppoutuu ihan eri lailla. Ehkä pitäisi kokeilla sitäkin? Kyllähän fiktiostakin välillä nousee takaisin tähän maailmaan, jos ei muuten niin kappaleen vaihtuessa.

Mutta siis niin. Steal Like an Artistista kirjoitin muistiin kaksi aukeamaa pätkiä, jotka kolahti kohdalle. Idea kirjassa on siis se, että aidosti ainutlaatuista taidetta, tekstiä, whatever, on mahdotonta tehdä, koska kaikki on jo sanottu, tehty, maalattu ja laulettu. Senpä takia se ainutlaatuisuus pitää löytää siitä, että hakee inspiraatiota joka paikasta ja treenaa eri idoliensa tyylejä ja ajattelun tapoja kunnes huomaa löytäneensä oman tyylinsä.

Tää nimenomainen pointti on ollut mulle tosi vaikea. Oon ollut ihan tosi neuroottinen siitä, etten plagioi ketään, ja mun on ollut hankala työstää vaikutteita, kun en oo tiennyt että mihin rajaan asti pitää tehdä ettei oo kopio. Toi Kleonin kirja onnistui ehkä ekaa kertaa avaamaan ihan oikeasti mulle sen ajatuksen, että niin kauan kuin se lopputuotos on mun aivojen, kehon, äänen, tekemisen tulosta, niin se on ainutlaatuista. Kenenkään muun aivot ei olis saaneet aikaan samanlaista päättelyketjua, tekstiä tai sanoitusta, koska kenelläkään ei oo täysin samoja taustakokemuksia. Kenenkään ääni ei tuu täysin samanlaisen kehon sisältä, eikä kukaan liiku täysin samalla tavalla. Se, että tekee asiat itselleen luontevimmalla, tylsimmällä ja loogisimmalla tavalla (kuten Johnstone kehottaa tekemään teatteri-impron kanssa), takaa että ne suodattuvat ainutlaatuisen filtterin läpi.

Tämänkin mä tiesin, mutten ollut ihan näin ytimiä myöten ymmärtänyt.

Joten nyt kaikki ajatukset onkin yhtäkkiä siemeniä Johonkin, ja ne pitää kerätä äkkiä talteen myöhempää käyttöä varten. Vaikka sitten aamuvarhaisella.

Kesken

Kaikki jää kesken.

Tai siltä ainakin tuntuu tällä hetkellä. Olis helppo syyttää lasten tuomaa hektisyyttä – silloin kun johonkin kopsahtaa tai kolahtaa tai on nälkä tai väsy tai vaippa niin siinä ei paljon äidin projektien vaihetta kysellä. Mutta kun ei se siitä johdu. Kun jotain tuntuu saavan valmiiksikin.

Pyykit saa ripustettua loppuun, mutta tiskipöydän tyhjennys jää aina kesken. Gradun sain loppuun, mutta tutkinnon ulkopuoliset sivuaineopinnot on vielä kesken. Remontti saatiin muuten loppuun, mutta listat puuttuu vieläkin, melkein vuosi muuton jälkeen. Jotkut projektit sujahtaa valmiiksi kuin itsestään, toisten ajatteleminenkin tuntuu kivireen vetämiseltä. Ja sitten on tietysti luvuton määrä eri neuletöitä valmistumisen eri vaiheissa.

Ehkä ne neuletyöt kuvaa parhaiten mun suhtautumista projekteihin. Bongaan jonkun ihanan ohjeen, kivan langan, tai akuutin tarpeen omassa tai lasten käyttövaatevarastossa. (Kysymys: jos se vaatteen tarve on akuutti, niin miksi se pitää sitten neuloa omin käsin eikä esim. hankkia valmiina jostain? En tiedä.) Luon silmukat, paahdan menemään yhden illan tai pari, jokainen vapaahetki pitää käyttää hyödyksi niin että työtä saa eteenpäin. Myös ne hetket, jotka voisi käyttää esimerkiksi siihen tiskipöydän tyhjentämiseen tai pyykkien viikkaamiseen, kuluu nyt neulomiseen, koska nyt on käsillä Tärkeä Projekti joka Täytyy Saada Valmiiksi.

Sitten mä huomaankin, että oho, tää olikin aika isotöinen juttu. Joo, toki jos vaatteeseen menee kahdeksan kerää lankaa tai päiväpeitto tulee metrin mittaiseen lastensänkyyn niin voisi ajatella, että sen hoksaisi jo etukäteen, mutta jostain syystä sen oivaltaa vasta kun niitä neulottuja tunteja on alla jo jonkin verran. Ja siinä vaiheessa siihen työhön on jo niin sitoutunut, että purkaminen ja koko homman unohtaminen ei oo vaihtoehto.

Ja kuinkas kävikään, noin viikon tai parin päästä tulee joku uusi juttu, josta innostuu. Neuletyö, kirja, liikuntamuoto, blogi, kodin järjestykseen saaminen (”Miten muka aina voi olla niin vaikeeta laittaa tavarat paikalleen. NYT mä tsemppaan ja viikkaan noi pyykit ja laitan ylimääräiset tavarat kierrätykseen ja laitan tän kämpän kuntoon!”) tai muu, mikä sitten alkaa hivuttamalla vallata sitä vapaa-aikaa.

Innostuminen on sinänsä ihan hyvä juttu. Mä myönnän ihan auliisti, että oon ihminen, joka keksii sata ideaa tunnissa, ja vielä parempi jos niitä ei tarvitsisi ihan itse aina toteuttaa. Luin jossain vaiheessa Scott Belskyn Making Ideas Happen -kirjan (jonka mies lainasi kirjastosta eikä ihan saanutkaan sitä itse loppuun asti luettua – hänellä on myös tätä samaa taipumusta), joka oli ihan huikean inspiroiva. Mä ahmin sen lähes kertaistumalta, ja innostuin ihan älyttömästi siitä, että vau, nyt on joku ihan konkreettinen ohje siihen, miten homman saa toimimaan. Alkaako kuulostaa tutulta tää innostumispuoli?

Belsky tarjoaa siis ideoiden toteuttamiseen kaavaa, joka menee näin:
idea + järjestelmällisyys + yhteisö + johtaminen = toteutus
(Belsky 2010: suomennos oma)

Heti alussa huomaan, että toi järjestelmällisyys on se, joka kaataa useimmat mun projektit heti alkuunsa. Sen sijaan, että hetken miettisi, minkä verran on aikaa ja resursseja ja mistä kannattaa aloittaa, mä rupean vaan jostain kohtaa paahtamaan. Neuletyöt on toisaalta siitä kiehtovia, että niissä on yksi alkupiste: luo silmukat. Yleensä niissä on myös ohje, jonka mukaan mennään, joten sitäkään ei tarvitse itse pähkäillä. Muissa projekteissa sen sijaan on usein ongelmana se, että pitäisi itse löytää se silmukoiden luomista vastaava kohta, josta pääsisi eteenpäin.

Myös ajankäytön järjestelmällisyys on tällä hetkellä täysi vitsi meikäläisen elämässä. Tai no, lasten rutiinit pyörii aika tasaisella varmuudella, koska niiden huojuminen napsahtaa konkreettisesti omaan nilkkaan kärttyilynä tai muuna huonosti voimisena. On ns. kohtuullisen vahva motivaatio pitää ne kasassa. Samoin pyykkihuoltoon on täytynyt luoda rutiinit kahden täyskestovaippailevan lapsen kanssa – joko pyykit pistetään koneeseen joka aamu ja ripustetaan joka päivä tai sitten ei ole vaippoja. Myös silloin, kun tein gradua esikoisen ollessa pienempi, sain aika kivasti pyörimään sellaisen rytmin, että kun lapsi simahti päikkäreille, mä laitoin kahvin kiehumaan, tein hetken Shiva Nataa, ja sitten istuin koneelle kahvikupin kanssa työstämään. Joka arkipäivä, niin pitkäksi aikaa kuin lapsi nukkui tai kunnes aivot alkoivat savuttaa.

Muuten ajankäyttö tällä hetkellä pyörii tosiaan aika paljon sen ympärillä, nukkuvatko lapset samaan vai eri aikaan. Luovien projektien työstäminen ja ideoiden toteuttaminen vaatii sen verran keskittymistä, että sitä on vaikea tehdä lasten ollessa hereillä. Kotia voi toki siivota lasten kanssakin, vauva selkään kantoliinalla ja esikoinen apukäsiksi viemään tavaroita paikoilleen.

Yhteisö ja johtaminen on sitten taas kodin ulkopuolisissa projekteissa usein se, mikä ne mun kohdalla joko kantaa tai kaataa. Jos vaan malttaa aloittaa siitä yleiskuvan pohtimisesta, niin mä oon ihan tosi hyvä keksimään, missä järjestyksessä asiat pitäisi tehdä ja millaisia taitoja siihen tarvitaan. (Ehkä sen pohtimisvaiheen pitäisikin olla kaikissa projekteissa se ”luo 150 silmukkaa” -vaihe.) Ja jos tiedän, että projekti kiinnostaa muitakin, niin periaatteessa saan ihmisiä innostettua mukaan ja delegoitua hommia eteenpäin. Käytännössä taas oon aika ujo sellaisessa ”huhuu, mitäs tälle hommalle kuuluu?” -puolessa, erityisesti kun se tapahtuu nykyään niin usein sähköisesti.

Lisäksi johtamisessa on mun mielestä tosi tärkeää se, että projektista vastaava itse voi hätätilanteessa ottaa vastuun mistä tahansa projektin osa-alueesta, joka alkaa upota. Ei kaikista, sen takia niitä delegoidaan, mutta yhdestä kerrallaan, ja yhdessä sen tyypin kanssa joka sitä osa-aluetta itse vetää. Sen takia sillä projektivastaavalla ei saisi olla ihan kamalasti muuta hommaa, niin että jos joku osa ei toimi, se pystytään hoitamaan heti eikä kahden viikon päästä kun on seuraava vapaapäivä tai kahdelta yöllä, kun pitäisi oikeastaan olla jo nukkumassa. Ja no niin no, kuinka usein hommat toimii niin, että lähtee toteuttamaan projektia ja pystyy raivaamaan sille kalenteristaan ihan oikeasti tarpeeksi tilaa? Ei ainakaan täällä meilläpäin.

Ehkä se toteuttamiskykykin on sellaista lihasvoimatreeniä. Kun tarpeeksi saa tehtyä pieniä projekteja, niin silmä kehittyy ja näkee jo alkuunsa, että onko projekti sen kokoinen että sen voisi edes teoriassa saada toteutettua tässä aikataulussa vai unohdetaanko koko juttu. Että onko mulla rahkeita tän kokoiseen hommaan, ja jos ei niin voiko mistään karsia.

Ettei kaikki jäisi kesken.

Parempi ihminen

Niin kauan kuin muistan, mun iltarukouksessa on ollut lause ”auta mua olemaan parempi ihminen”. Sitä ei ole kukaan mulle opettanut, se on vaan jostain tarttunut mukaan.

Luulen, että se lähti alunperin jostain riittämättömyyden tunteesta, sellaisesta maailmantuskasta kun lapsi tajuaa että niin hirveän monella ihmisellä on asiat niin kamalan huonosti eikä yksi ihminen koskaan pysty kaikkea elinaikanaan korjaamaan. Niin jos vaikka sitten yrittäisi olla edes lisäämättä sitä kaikkea ja olis niin hyvä, kiltti ja tunnollinen kuin osaa.

Teininä siihen todennäköisesti liittyi lisäksi sellaista byääh-mä-oon-niin-huono-enkä-osaa-mitään -virettä, kun kaikki muut oli (omasta näkökulmasta) niin tasapainoisia, taitavia, kauniita ja vaikka mitä.

Nyt aikuisiällä tuntuu, että toi ajatus on edelleen ajankohtainen – että pyrkisi olemaan parempi ihminen –  mutta se lähtökohta on toinen. Ei niinkään se, että en kelpaa jos en oo tästä parempi. Vaan se, että oon jo tällaisena tosi hyvä, ja siksi mulla on erinomaiset lähtökohdat kokeilla, että mihin sitä vielä yltää.

Henkistä kasvua on tässä vuosien varrella siis tapahtunut, eikä varmaan vähiten sen takia että se ajatus on ollut niin tiiviisti takaraivossa. Oman rippikouluiän jälkeen se kasvu tapahtui varmaan valtaosalta juurikin rippileirien isosena ja ohjaajana toimiessa, vastuunkannon ja empatian ja tilanteiden hallinnan ja sellaisen opetteluna. Rippileirit on olleet myös niitä harvoja paikkoja, joissa oon uskaltanut näkyvästi ja avoimesti toteuttaa omaa kristillisyyttäni, joka on muuten ollut sellainen aika suojassa pitämäni asia, ja myös siltä puolelta leirikokemukset on varmasti tehneet paljon mun henkisen kasvun eteen.

Yliopisto-opinnot tarjosivat myös valtavasti henkisen kasvun tilanteita, sekä tiedolliselta puolelta että erityisesti draamaopintojen kohdalla myös sellaista sielun kasvua, empatiaa, oman minän tervehtymistä ja muuta ehkä harvemmin yliopisto-opintoihin liitettävää. Opiskeluaikana piti löytää tehokkaat työskentelytavat, treenata itsekuria, ja päästä irti asioiden lykkäämisen jalosta taidosta. (Englanniksi sille on nimi, procrastination, mutta suomeksi ei tunnu löytyvän yhtä tarkkaa sanaa tälle ilmiölle.) Onneksi on internet, josta löytyy ihan loputon tarjonta erilaisia näin-sinustakin-tulee-tehokas-ja-hehkeä -blogeja ja -sivustoja. Sitten taas toisaalta on huvittavaa, että tehokkuusblogien lukeminen on niin hyvää ajanhukkaa.

Ehkä viitisen vuotta sitten löysin blogien kautta myös pari sellaista työkalua, jotka on toimineet mulle ihan äärimmäisen hyvin ja on pysyneet lähes päivittäisessä tai ainakin viikottaisessa käytössä edelleenkin. Toinen on Shiva Nata ja toinen on Sedona-metodi.

Shiva Nata on joogan sukuinen raajoilla tehtävä ikäänkuin aivojumppa, jonka tarkoituksena on ensin opetella haastava liikesarja (taso), ja kun se sujuu niin opetella vielä haastavampi taso joka on vähän erilainen. Mitä enemmän virheitä opetellessa tekee, sen parempi – ja kun virheitä ei enää tee, on aika siirtyä vaikeampaan. Tasoja on seitsemän. Itse olen aktiivisina treeniaikoinani päässyt tasolle neljä, mutta äsken tein kolmostasoa viitisen minuuttia ja sitten melkein nyrjähti aivo.

Shiva Natan hienoin puoli on se, että se on lähes takuuvarma reitti oivalluksiin omasta itsestä ja maailmasta. Kun tekee niin vaikeaa tasoa että mokailee, ja sen jälkeen istuu hetken paikallaan ja antaa aivojen tasaantua, niin monet asiat ymmärtää selkeämmin. Näkee, missä asioissa tekee ihan samanlaisia virheitä jatkuvasti, mitkä jutut on pohjimmiltaan yhteydessä toisiinsa, tai missä toistuu joku teema.

Sedona-metodi on puolestaan sellainen päänsisäinen tekniikka, jonka perustana on releasing eli irti päästäminen. Ideana on, että samaan tapaan kuin esineistä voi fyysisesti joko pitää kiinni tai päästää niistä irti, niin henkisesti ihmisillä on usein tapana pitää kiinni tunteista, ajatuksista, peloista ja odotuksista silloinkin kun ei ehkä tarvitsisi. Ja että se irti päästäminen on tahdonalainen juttu, samaan tapaan kuin kädessä olevan esineen voi tahdonalaisesti pudottaa kädestään.

Mä käytän Sedonan eri irtipäästämistekniikoita melkein päivittäin. Silloin kun kiukuttaa, harmittaa, pelottaa, ahdistaa, tai on muuten vaan jumissa. Yksinkertaisimmillaan se toimii niin, että huomaa sen päällimmäisen tunteen tai ajatuksen (”Nyt mua ottaa päähän niin paljon ettei veri kierrä”), tietoisesti antaa sille tunteelle luvan olla sellaisena ja siinä määrin kuin se vaan on (”Mua saa ottaa päähän”) ja antaa luvan myös kaikille sen mukana nouseville ajatuksille (”Aha, mä ajattelen että mua ei kuuluis harmittaa tää asia koska oli mun oma vika. Okei, mä saan ajatella niin.”). Sitten kuulostelen sisuksistani, että mikä kohta minusta pitää kiinni näistä ajatuksista ja tunteista, ja yritän rentouttaa sen kohdan, hengittää syvään ja päästää irti. Yleensä sen jälkeen olo on vähän tai paljon parempi ja tilanne tuntuu selkeämmältä.

Jotenkin tästä kaikesta on kuitenkin aika vaikea keskustella kenenkään kanssa. Se mikä toimii yhdelle, ei välttämättä toimi toiselle, ja jossain elämänvaiheessa joku juttu toimii samallekin ihmiselle paremmin tai huonommin. Ei jotenkin ole sellaista ”tee näin niin hommat toimii varmasti” -ratkaisua, vaikka ne kaikki miljoona personal growth -blogia niin väittääkin.

Toinen syy on se, että sit kun oivaltaa jotain tai saa päästettyä irti jostain vanhasta painolastista niin niitä fiiliksiä on tosi vaikea saada sanoiksi muuten kuin sellaisilla ihanko-totta-nyt-huijaat -totuuksilla. Ooh, oivalsin että mun pitää juoda enemmän vettä. Oho, mun ei tarvitsekaan reagoida tämänhetkiseen elämääni niinkuin reagoin kymmenen vuotta sitten. No, niin no, niin. Sitä sellaista luihin ja ytimiin käyvää fyysistä oivallusta, että Näinhän Tää Menee, Totta Kai *läps otsaan* on tosi vaikea pukea sanoiksi. Puhumattakaan siitä, että nykyään kun keskimääräisessä aikuisten välisessä keskustelussa joku alle nelivuotias vaatii huomiota minuutin tai kahden välein, niin ihan kamalan syviin sfääreihin ei ehdi päästä.

Niin jos mä nyt vaikka antaisin luvan itselleni olla sitten täällä blogissa oma itseni myös sen henkisen kasvun osalta. Mä saan pyrkiä kohti tasapainoisempaa, viisaampaa, seesteisempää ja suvereenimpaa elämää. Mä saan tutkia elämääni ja olemistani vaikka minkä astraaliprojektioiden kautta, jos sellainen alkaa kiinnostaa. Sellainen sielukristalli-reiki-enkeliopassetti on tosin ehkä piirun verran mun mukavuusalueeltani hörhölandiaan päin. Toisaalta, jokaisen ihmisen tarvii löytää itselleen ne oikeat sanat ja metaforat kuvaamaan sitä, miltä juuri minuna oleminen tuntuu, ja jollekulle ne varmasti löytyy sieltä sielukristalleista tai jostain – juuri siksi ettei kaikille samat ratkaisut toimi kuitenkaan. Ja jos joku näistä mun pohdinnoista saa puolestaan itselleen sanoja kuvaamaan omaa olemistaan, niin aina parempi.

Tahdonvoimaa ja lapsiperhearkea

Tajusin tänään aamupäivällä, että mistä mun viimeaikainen pinnan kireys on johtunut. Tähän johti tilanne, jossa olin juuri syönyt kiireellä aamupalan, esikoinen touhusi pöydässä kaikkea muuta kuin söi omaa aamupalaansa, mies on lomalla (eli jatkuvasti mun lähes automatisoituneen aamurutiinini jaloissa, vaikka kuinka auttaisi) ja lopulta vauvaa kantoliinaan laittaessani tämä pieni ihminen puklasi metripuklut (eli vauvan vaatteet, äidin vaatteet ja liina metrin matkalta pyykkikunnossa). Sellainen hyvä aamu.

Annoin vauvan isille, ja ilmoitin että menen nyt suljetun oven taakse olemaan hetken ihan hiljaa. Auttoi, että kuuli hetken aikaa omat ajatuksensa.

Siinä syvään hengittäessä ja asioita päässä pyöritellessä tuli mieleen taannoin lukemani kirja, Roy F. Baumeisterin ja John Tierneyn Willpower. Kirjan keskeinen käsite on willpower, tahdonvoima, ja sen rinnakkaiskäsitteenä ego depletion, eli suurinpiirtein egovajaus. (Jos joku psykologiaa suomeksi lukenut tietää tarkan suomennoksen ja se on jotain muuta kuin egovajaus, niin saa kommentoida ja korjata! Kiitos!) Egovajaus on siis ilmiö, joka tapahtuu kun ihminen on juuri kuluttanut tahdonvoimaansa vaikkapa vastustamalla kiusauksia tai tekemällä päätöksiä. Kun ego on vajaustilassa, impulsseja on vaikeampi kontrolloida, kiusauksia on vaikeampi vastustaa ja päätöksien tekeminen tuntuu mahdottomalta. Noin kärjistäen.

Niin rupesin siinä sitten miettimään, että joo, tämä imetysdieetti toki tuo oman kroonisen egovajauksensa mukanaan. Vaikka tietää, ettei asioita X, Y ja Z kannata syödä ellei erityisesti halua kuunnella loppuiltaa vauvan karjumista, niin ei niiden välttäminen silti henkisesti ihan helppoa koko ajan ole. Mansikoita ja kermavaahtoa? Ei kiitos. Suklaata? Ei kiitos. Jätskiä? No jos teiltä löytyy sieltä maidoton sorbetti tai riisijäätelö? Ai ei, no ei sitten kiitos.

Lisäksi taannoin oli tää sairaalassa hyppääminen muutamaan otteeseen, kun meni ihan tolkuttomasti henkistä energiaa, sitä tahdonvoimaa, sen epävarmuuden sietämiseen ennenkuin oli diagnoosit ja lääkitykset kunnossa. Nyt vauva on jo ihan oma iloinen itsensä, mutta mulla menee vielä henkistä energiaa ennenkuin tosta joka-aamuisesta ja -iltaisesta lääkkeenannosta tulee tapa. Kännykässä on toki muistutus sekä aamulla että illalla, mutta vielä toistaiseksi siitä ei ole tullut rutiinia, joten se kuormittaa tahdonvoimaa, kun pitää joka kerta käyttää henkistä energiaa sen miettimiseen, että ai niin, tää homma oli nyt.

Ja ai niin, tossa on tosiaan toi kaksivuotias, jolla on sellainen kaksivuotiaan Oma Ihana Vaihe, joka sanotaanko että jonkin verran koettelee myös vanhempien kärsivällisyyttä. On ollut viikkoja, jolloin olen jaksanut melko lempeästikin ohjata ja opastaa, mutta tämä viikko ei ole ollut sellainen.

Ja vaikka on vilpittömän ihanaa, että mies on lomalla ja tekee vielä tavallistakin isomman osan kotihommista ja osallistuu myös päivällä lapsiperhearjen pyörittämiseen, niin se on kuitenkin myös tavallaan muutos rutiiniin, että mä en itse nyt aikatauluta ja operoi meidän päivää. Että kun esikoisen aamurytmissä pukemisen jälkeen on hammaspesun aika, niin mä käytän henkistä energiaa siihen, että kysyn mieheltä, joko se puki lapsen, tai pesi lapsen hampaat, tai laittoi pyykit pyörimään. Yksin ollessa mä tiedän aina, että jos en oo jotain tehnyt niin se on vielä tekemättä, ja pystyn aikatauluttamaan hommat sen mukaan.

Tossa kaikessa kuluu energiaa. Erityisesti sen huomaa sellaisina hetkinä, kun pitäisi päästä johonkin lähtemään, pakata kamat, vaipattaa, potattaa ja pukea lapset, sitoa ne liinakyytiin, löytää omat avaimet, bussilippu, puhelin, lompakko (jotka aina mystisesti löytyy lopulta just siitä kohdasta johon ne viimeksi käsistäni laskin), laittaa omat kengät jalkaan, vaihtaa liina kun vauva puklasi taas metripuklut, ja pitää hermot kasassa kun esikoinen kipittää toiseen päähän kämppää kun ei vielä lähdettykään tai laulaa jotain diipadaapalaulua sadatta kertaa koska se nyt vaan soi päässä.

Sellaisina hetkinä kaipaa suklaata. Ai niin, sitäkään ei saa syödä.

Mutta sen tämänaamuisen oivalluksen jälkeen tää koko sirkus tuntuu jotenkin helpommin siedettävältä. Kun muistaa, että sitä tahdonvoimaa ja henkistä energiaa on rajallinen määrä, ja huomaa mihin kaikkeen sitä tällä hetkellä kuluu, niin ei vaadi itseltään ylimääräisiä. Jos jostain löytyy jotain mulle sallittua herkkua, niin en mieti hetkeäkään, että voinko mä nyt syödä tollaista. Jos esikoinen keksii haluta jotain sellaista, mikä on mulle ihan sama eikä sitä ole esim. turvallisuuden takia syytä kieltää, niin en rupea periaatteesta kieltämään kun sitten se kielto pitää perustella ja toistaa ja perustella ja toistaa ad infinitum, ja se kuluttaa. Toisaalta silloin jos ollaan vaikka johonkin lähdössä ja esikoinen kailottaa jotain laulua, niin saatan pyytää että voitko rakas hetken olla hiljaa, sitten saat laulaa taas kun ollaan liikkeellä mutta nyt äidillä ei hermot kestä.

Mikä sitä egovajausta sitten helpottaa? Syöminen, nukkuminen ja tuttujen rutiinien noudattaminen. Tahdonvoima liittyy siis mm. verensokeriin ja aivojen glukoositasapainoon (Willpower, s. 44) – tämä selittää myös sen, miksi musta tulee normaalistikin ihan noita jos en oo syönyt muutamaan tuntiin mitään, kun ei riitä henkinen energia siihen että olis ihmisille kiltti. Ja kun noudattaa tuttuja rutiineja, niin ei tartte tehdä päätöksiä, mikä myöskin kuluttaa tahdonvoimaa. Tänään aamulla puistoonlähtövaiheessa (siinä kriittisessä, kun oltiin melkein jo ovesta ulkona) mies kysyi, että kummat aurinkolasit haluan, ne mitä normaalisti käytän vai jotkut ihan toiset. Aargh! Ei valintatilanteita siihen saumaan, kun kaikki tahdonvoima on jo kulunut siihen uloslähtöprosessiin! Kykenin ilmoittamaan, että ne tavalliset, kiitos.

Hyvä puoli tässä on se, että tahdonvoima vahvistuu kun sitä treenaa. Eli kunhan muksut on isompia ja mä meen työelämään, niin voi olla ettei ihan pienestä mee pasmat sekaisin tän sirkuksen jälkeen.

Tukossa

Taisin mä muutaman viikon ehtiä olla jotenkin kotona omissa nahoissani. Raskauden ja vauvan elämän ensimmäisten viikkojen kuohunta alkoi laantua, ja ehdin jo onnitella itseäni siitä, että tässä alkaa löytyä joku rytmi ja rutiini.

Sitten päästiinkin vauvan kanssa suht kiireellisesti tutustumaan ensin Lastenklinikkaan ja puolitoista viikkoa myöhemmin Etelä-Karjalan Keskussairaalaan. Kiitos kysymästä, vauva on ihan ok, vaiva selvisi ja lääkitys on (toivottavasti) nyt kohdallaan. Mutta säikäytti, aika perin juurin.

Laivoilla ja hotelleissa on sellaiset palo-ovet, että kun hälytys tulee, niin ovet pamahtaa kiinni, jotta palo ei pääse leviämään. Tai näin ainakin arvelisin, en oo koskaan nähnyt sellaisia tositoimissa (onneksi). Tässä viimeisimmän sairaalaepisodin yhteydessä rupesin miettimään, että ihan kuin itselläkin olisi sellainen systeemi pään sisällä. Että kun kriisi iskee, niin pam, se pelon ja surun ja paniikin pieni tulipalo suljetaan kaikista suunnista palo-ovilla jotta järki pystyy operoimaan tilanteen kuntoon. Paha vaan, että sen kriisin päätyttyä kukaan ei enää muista avata niitä ovia ja sammuttaa sitä itse tulipaloa, vaan se tukahtuu itsestään jos tukahtuu.

Ekalla sairaalakeikalla juttelin hoitajan kanssa – olivat kuulemma meidän tultua osastolle miettineet, että olenkohan shokissa tai jotain, kun olin niin rauhallinen. Kotiin päästyä päällimäisin tunne, johon pääsin kiinni, oli ärtymys siitä, että pyykit on levällään ja keittiö siivoamatta. Toisella sairaalakeikalla kehtasin jopa olla iloinen siitä, että mulla oli aikaa lukea sillä aikaa kun vauva nukkui.

Toki se sellainen saippuasarjojen kyynelehdin-lapseni-sairaalavuoteen-vieressä -meininki on mulle aika vierasta muutenkin, mutta osa musta miettii, että eikö jossain kohtaa pitäis tuntua joltakin tämä. Järjen tasolla tietää, että koko tilanne on melko lailla hanurista, mutta tunteet on jääneet sinne palo-ovien taakse.

Osasyy löytyy varmaan siitä, että oon viimeisten kymmenen vuoden aikana ollut aika moneen otteeseen sellaisissa duuneissa, joissa on enemmän sääntö kuin poikkeus että on ns. tilanne päällä. Että pitää nopeasti ottaa pakka haltuun, miettiä mitä tehdä, ja sulkea ne omat tunteet sivuun rauhallisempaa hetkeä varten. Ja sitten kun niitä omia tunteita on sulkenut sivuun joka päivä viikon tai kuukauden verran, niin kysyttäessä päällimmäinen fiilis on että väsyttää; niiden palo-ovien kiinni pitämiseen kuluu aikas paljon energiaa. Mitään muuta ei oikeastaan osaa eritellä, koska tietää, että jos nyt alkaa puhua näistä työtehtävien herättämistä tunteista niin siinä menee monta tuntia jotka vois myös käyttää siihen, että nukkuu sitä väsymystä pois.

Tää ehkä palautuu myös paljolti siihen peilaamiseen – kun ei oo oikein missään ketään sellaista, joka pystyisi kuuntelemaan sen kaiken, kiireettömästi ja reagoimatta itse, niin ei sitä sitten tule käsitelleeksikään. Aika nuorena nimittäin opin sen, että tietyille ihmisille ei kannata kertoa mitään negatiivista tai kuormittavaa, koska vastauksena oli joko sen tunteen täydellinen nollaus (”Eihän tota nyt kannata pelätä”/”Ei sellaisesta kannata suuttua”) tai sitten kaiken selittäminen parhain päin (”No mutta onhan siinä sentään…”/”Ainakin sä pääset…”) niin että se alkuperäinen tunne jäi sivurooliin kun pitäisi olla iloinen ja kiitollinen että tilanteessa on sentään jotain hyvää.

Tämä jälkimmäinen asioiden parhaiten päin selittäminen on jäänyt myös itselleni aika pahasti päälle. Että kun vauva joutuu sairaalaan, niin ainakin X, ja hyvä sentään että Y, ja sitäpaitsi sitähän mä oon kaivannut että olis aikaa lukea toi yksi kirja loppuun. Toki kaikessa on sekä hyvät että huonot puolensa, mutta olisi tosi hyvä päästä eroon sellaisesta, että asioissa on hyvät puolet ja sitten ne neutraalit, joista ei puhuta kuin sivulauseissa ennen muttaa. Että no joo, olihan se sellaista, mutta hyvä puoli siinä oli että X.

Ja sitten kaiken tän tunnetukkoisuuden keskellä ystävä antoi hyvän neuvon: älä nyt ainakaan soimaa itseäsi siitä, että oot jumissa tän kaiken kanssa. Että vaikka tuntuu siltä, että pitäisi olla just se saippuasarjan sängyn vierellä kyynelehtivä äiti, niin ei se pakottamalla.

Meidän kaksivuotias on molempien vauvan sairaalakeikkojen ajan ollut tosi reipas, kun on ollut erossa äidistä ja vauvasta useamman päivän ja yön. Ja sitten jossain vaiheessa on tullut sellainen pitelemätön huutoitku, kun se reippauden kasaama väsymys ja stressi ja pelko ja suru ja kiukku purkautuu. Niissä tilanteissa ollaan miehen kanssa yritetty olla läsnä ja sanoa, että on lupa. Saa harmittaa, saa kiukuttaa, saa pelottaa. Sitä se hoitajakin mulle siellä sairaalassa sanoi, että saa reagoida. Ehkä osa musta on vähän kärsimätönkin sen suhteen – tulis nyt se totaalihajoaminen, niin saatais tää koko homma pois päiväjärjestyksestä ja pääsis ajattelemaan muitakin juttuja.

Ja toisaalta, jos mä jo tiedän että saa reagoida, niin ehkä mä saan antaa itselleni myös luvan olla vähän aikaa tukossa. Jos mä taas vaan huomaan, että aha, nyt on tällainen hetki, että asiat täytyy selittää parhain päin. Ja aha, nyt nousee pintaan sellainen tavallista voimakkaampi ärsytys siitä, että jääkaapista ei oo tyhjennetty jotain viikon vanhaa säilytysrasiaa. Ne tunteet tulee sieltä palo-ovien takaa varovasti, yksi kerrallaan, kun uskaltavat. Ja sit ehkä jossain vaiheessa sieltä tulee myös ne isot ja päätähuimaavat tunteet, niin ei tartte enää ihan niin kamalasti käyttää energiaa niiden piilottamiseen.

Kasvatuksesta

Lueskelin tuossa aikani kuluksi Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjaa. Tai siis ahmaisin melkein koko kirjan yhdessä illassa kun esikoinen oli yökylässä (ekaa kertaa ikinä, jaiks) ja vauva pötkötteli joko mun sylissä syömässä tai isänsä sylissä röyhtäystä hakemassa. Oon lukenut sen joskus aikaisemminkin, mutta en sen jälkeen kun oon itse saanut lapsia.

Hellsten puhuu läheisriippuvuudesta, jonka hän määrittelee näin:

Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy, kun ihminen elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassaoloon.

Hellsten 1992: 58

 

Kirjassa puhutaan mm. peilaamisesta, mikä tarkoittaa sitä, että pienelle lapselle omat tarpeet ja tunteet ovat olemassa vain siinä määrin kuin mitä vanhemmat peilaavat niitä eli reagoivat niihin ja antavat niille ikäänkuin luvan olla olemassa. Jos lapsi on vihainen tai surullinen ja vanhempi ohittaa tuhteenilmaisut joko kokonaan tai kuittaa ne jollain ”älä nyt raivoa/pillitä siinä” -kommentilla, niin silloin se lapsen tunne ei peilaudu. Lapsi ei saa kokemusta siitä, että hänen tunteensa olisi olemassa, saatika välineitä sen käsittelyyn.

Tuo Hellstenin ”käsittelemään sitä [ilmiötä] persoonallisuudessaan” -kohta viittaa mun ymmärryksen mukaan juuri siihen, että lapsi ei pysty puhumaan asiasta kenellekään, koska siitä puhumiseen ei ole annettu käsitteitä. Lapsi ei pysty tuntemaan niitä asiaan liittyviä tunteita, koska niitä tunteita ei ole kotona tunnistettu eikä annettu niille lupaa olla olemassa.

Hellsten puhuu siitä, että vanhempi pystyy peilaamaan lapsensa tunteita ja tarpeita vain siinä määrin kuin tunnistaa niitä itsessään. Se tarkoittaa, että jos vanhempi ei salli itselleen epäonnistumista, vihaa tai surua, ei hän myöskään pysty käsittelemään niitä lapsen kanssa mitenkään rakentavasti.

Näin me kannamme edellisten sukupolvien painolastia

Pääpaino Hellstenin kirjassa on tapauksissa, joissa lapsen persoona on jäänyt kokonaan peilautumatta esimerkiksi vanhemman alkoholismin, työnarkomanian, tai muiden vastaavien ääritilanteiden vuoksi, kun vanhempi ei ole ollut luotettavasti paikalla. Hän kuitenkin puhuu myös siitä, miten Suomen sotahistoria on aiheuttanut sen, että sodan nähnyt sukupolvi on jäänyt yksin sen kokemuksensa kanssa – ei ole ollut ketään, joka olisi voinut antaa välineet käsitellä sodan kauhuja persoonallisuudessa, tietoisesti ja tunteiden kautta (varsinkaan miehille, joilta on perinteisesti odotettu ihan jotain muuta kuin tunneälyä). Kaikki tunteisiin liittyvä on pitänyt Hellstenin termein ”syväjäädyttää”, koska muuta käsittelykeinoa ei ole ollut.

Suuri osa kokonaisesta sukupolvesta on siis kasvanut kodeissa, joissa toisella vanhemmalla ei ole ollut kykyä peilata tunteita lapsilleen, ja toinen vanhempi on joko kyennyt kantamaan tunnekasvattamisen vastuun tai sitten ei.

Mun sukupolvi on puolestaan kasvanut kodeissa, joiden vanhemmissa on sodan nähneiden lapsia. Niitä, joiden tunteita ei ole pystytty peilaamaan, joten niitä ei ole lapsuudessa ollut olemassa.

Monet näistä sodanjälkeisen sukupolven lapsista ovat lääkinneet tilannettaan alkoholilla tai riippuvuuksilla, mutta joskus ”ihan hyvissäkin kodeissa” (ja laitan tämän lainausmerkkeihin siksi, että ilmaus usein viittaa pelkästään materiaalisiin ja ulkoisiin puitteisiin, jotka eivät oikeasti kerro hyvinvoinnista kuin pienen viipaleen) tunneilmasto on jäänyt isovanhempien sotakokemusten jalkoihin. Epäonnistumisia, surua, vihaa tai pelkoa on ollut vaikea jakaa, koska toinen tai molemmat vanhemmista ovat jääneet vaille niiden käsittelyn välineitä omassa lapsuudenkodissaan.

Sitten mun sukupolvi on päässyt kouluun, jossa opettajina on ollut parhaimmassa tapauksessa myös tämä sotakodeissa kasvaneiden sukupolvi. Jos kotona on vaikea kohdata epäonnistumista, vihaa, surua ja pelkoa, niin koulussa sen kanssa pääsee pahimmillaan hyvin lähelle. Ja jos opettajalle itselleen ei ole peilattu näitä tunteita tai niiden käsittelyä, lapsena tai aikuisena, niin koulumaailman kasvatuksellinen puoli voi jäädä aika karuksi.

Oppiessa pitää tehdä virheitä, jotta näkee, mihin suuntaan on kehityttävä. Jos opettaja ei siedä virheitä, itsessään tai oppilaissaan, hän voi hyvin nopeasti sammuttaa lapsen luontaisen uteliaisuuden ja opettaa lapselle tietosisältöjen lisäksi sen, että kannattaa osallistua vain silloin kun on varma osaamisestaan, ei muulloin.

Myös koulukiusaamistilanteissa opettajien kehittymättömäksi jäänyt tunne-elämä voi aiheuttaa hirveitä tilanteita. Lapsi pelkää ja vihaa, toinenkin lapsi pelkää ja vihaa, eikä opettaja pysty asettamaan sellaisia rajoja, joissa molemmilla olisi turvallinen olla. Kiusaajan pelko ja viha ei tule nähdyksi, se kielletään samalla kun tuomitaan se ainoa keino, jolla hän edes yrittää purkaa sitä. Kiusatun pelko ja viha ei tule nähdyksi, sen olemassaolo mitätöidään tai annetaan ymmärtää, että kiusatuksi tuleminen on ihan oikein.

Aikuisella on vastuu siitä, että sekä kiusaajan paha olo että kiusatun paha olo tulee käsitellyksi ja saadaan terveellä tavalla pois päiväjärjestyksestä, ei kiusaajalla tai kiusatulla. Siihen vain tarvittaisiin aikuisia, joiden oma tunne-elämä olisi loppuun asti kehittynyt, eikä sellaisia aina ole ollut saatavilla.

Miten tämä nyt minuun sitten liittyy?

Mitä minä haluan siirtää edellisiltä sukupolvilta seuraaville?

Mä olen valmistunut opettajaksi, ja mulla on kaksi lasta. Mä olen kasvanut sellaisessa ”ihan hyvässä kodissa”, jossa kuitenkin tietyt tunne-elämän asiat on ns. jääneet sodan jalkoihin. Oon tehnyt aika pitkään töitä sen eteen, että pystyisin kohtaamaan kaikki oman tunne-elämäni puolet. Aika pitkälle on tultu, kun olen kerran perustanut blogin, jossa julkisesti pystyn pohtimaan tätä ”lupaa olla minä”. 🙂 Ja nyt mulla on tällainen uusi, kirkassilmäinen, äärimmäisyyksiin asti luottava sukupolvi tässä kotona kasvatettavana.

Jaiks.

Mä ajattelen niin, että lapsille on hyvä asettaa rajat, ja sitten lapsen kanssa käsitellä ja sietää se tunnereaktio, joka tulee niihin rajoihin törmäämisestä. Lapselta saa kieltää tekemistä tai omistamista, muttei niitä tunteita, joita siitä kieltämisestä aiheutuu.

Lisäksi lapsi on keskeneräinen, niinkuin me kaikki. Lapsi tekee virheitä, niinkuin me kaikki. Sen takia mä en itse ole vielä tähän päivään mennessä kokenut tarpeelliseksi käyttää kasvatuksessa rangaistuksia. Mä ajattelen, että se rangaistus ohittaa lapsen oppimiskokemuksen ja tunnekokemuksen, ja määrittää maailmaa vain sen kautta, miten vanhempi sen tilanteen tulkitsee. Tähän ajatteluun on vahvasti vaikuttanut myös Alfie Kohnin Unconditional Parenting, jota suosittelen kaikille kasvattajille, oli kasvatettavat sitten omia tai lainalapsia.

(Disclaimer: Joo, mun lapset on vielä pieniä; joo, esikoisen temperamentti on sellainen että tämä lähestymistapa toimii; joo, on varmasti sata syytä miksi joissain toisissa perheissä rangaistukset on ainoa vaihtoehto jne. Toistaiseksi tämä lähestymistapa toimii meillä.)

Jos mun lapsi tekee virheen (ottaa pöydältä luvatta kastelukannun ja kippaa samalla sisällöt lattialle, piirtää liidulla kaapinoveen, kiipeilee luvatta lipaston päälle, noin muutamia esimerkkejä tältä viikolta mainitakseni), mä selitän, ettei niin saa tehdä ja miksi ei saa. Jos siitä aiheutuu huutoitku, että tämä viihde nyt häneltä vietiin, niin sitten lapsi saa huutoitkeä sylissä niin pitkään kuin itkettää. Jos mä kiellän jotain sellaista, mihin isänsä on hetki sitten lapselle antanut luvan, niin mä pyydän anteeksi, kun en tiennyt että siihen oli jo lupa.  Noin yleensä. Ja sit usein pyydetään anteeksi, kun äiti ei osannut.

Jos lapsi vaikka kaatuu tuolilta, johon ei olisi saanut kiivetä, mä en sano, että ”kato nyt, enkö mä sanonut”, vaan kysyn, että säikähditkö, sattuiko? Sen jälkeen, kun se säikähdys on koettu läpi, voidaan jutella, että muistatko kun puhuttiin että siitä voi kaatua. Noin yleensä. Ja sit taas pyydetään anteeksi, jos  äiti ei osannut.

Tää ei nyt ole sellainen ”mä olen täydellinen vanhempi, tehkää näin” -manifesti.

Tää on enemmänkin muistutus mulle itselleni. Olen itse lähtökohtaisesti epätäydellinen, joten ensisijaisesti on mun vastuulla, että lapsi ei kärsi omasta epätäydellisyydestään.

Ja tää on myös muistutus siitä, miten iso vastuu meillä vanhemmilla ja opettajilla on siitä, että olemme ensin päässeet sinuiksi omien mörköjemme kanssa, ettemme siirrä niitä lasten sänkyjen alle.

Fail

Puolisolla oli synttärit, niin tein synttärikakun. Maidottoman ja munattoman, koska vauvan vatsa ei kestä jos mä syön kumpaakaan, ja gluteenittoman, koska anoppi oli kylässä. Kokeilin uutta reseptiä, tein vielä vaniljakreemiäkin kermavaahtoa korvaamaan.

Siitä kakusta tuli Ihan Kamala. Pohja oli sitkeä, kuin olis huovutettua villasukkaa yrittänyt syödä. Vaniljakreemin kiisselipuoli jymähti keitettäessä, kun sekoitin sitä noin sekunnin liian pitkään. Se oli koostumukseltaan kuin tiivistesilikonia johon on ripoteltu vaniljansiemeniä sinne tänne. Margariinia vatkatessa kulho lipesi kädestä ja puolet margariineista lensi ympäri keittiön lattiaa (sen sai onneksi korvattua, kun ei ollut viimeinen margariinipurkki kaapissa).

Kakussa oli kaksi hyvää puolta – purkista tullut vadelmahillo ja miehen vatkaama kermavaahto, jota en tietysti itse voinut syödä. Meidän herkkusuu taapero, joka normaalisti vetelee kaiken lautaseltaan hyvällä halulla, laappi huolellisesti siitä annoksestaan kermavaahdot ja hillot, ja pyysi lisää kakkua. Kun sanoin, että sulla on vielä kakkua jäljellä, hän katsoi pohjan palasia lautasellaan ja ilmoitti: ”Ei noita.”

Onneksi kokeilin reseptiä ennenkuin oli joku muukin kuin anoppi kylässä. Onneksi mies arvosti mun tsemppausta lopullisesta tuloksesta huolimatta. Onneksi kyseessä oli miehen synttäri eikä esimerkiksi lapsen – pettymys olis voinut olla melkoisen paljon isompi sekä päivänsankarille että kakuntekijälle.

Mutta kirveli se silti. Oppimiskokemus sitä, pitää hyväksyä mokaaminen tätä. Mihin tahansa sen kietoo, niin kirvelee.

Shiva Natan koko pointti on se, että mokailee. Että tekee sen verran hankalaa tasoa, ettei ihan pysy perässä, niin aivot saa haastetta ja vetristyy.

Impron pointtina on se, että moka on lahja, josta voi tulla huikea uusi oivallus ja juonenkäänne. Sellainen, jota ei olisi ilman mokaa ikinä keksitty.

Aivot on ihan kärryillä sen asian kanssa, että tämä on nyt Hyvä Asia, että Teet Jotain Mukavuusalueen Ulkopuolella ja Kehityt. Ja sitten se toinen puoli, joku evoluutiohistorian kehittämä turvallisuuspäällikkö, huutaa pää punaisena että VIRHE! PIELEEN MENI! AAAAAGH! ET OSANNUT!

Minä: No en osannut, ihan totta. Harmittaa ihan vietävästi, kun olisin halunnut osata.

Turvallisuuspäällikkö: Noniin, katso nyt, kannattiko riskinotto? Kannattiko? Hyvä ettet joutunut sapelihammastiikerin saaliiksi!

M: …Niin siinä oli kysymys synttärikakusta. Ei hengenlähtötilanteesta. Vaikka olihan se vähän noloa, että tein niin suurella touhulla sitä kakkua ja sitten siitä tuli niin kauhea.

T: Noloa, nimenomaan, ja ajattele miten hyvä tuuri sulla kävi ettei lauma jättänyt matkasta vaikka nolasit itsesi ja teit virheen.

M: Mitä?! Kyllä mä tiedän, ettei J noin pienistä mokista edes mieti muuta kuin että voi että, harmi kun meni pieleen. Ei mua lauma jätä vaikka mokailisin miten.

T: Hmph, no anoppi olis ainakin saattanut ajatella susta vaikka mitä. Ja pitäähän sun nyt itsekin pysyä varpaillasi, ettet päästä itseäsi repsahtamaan.

M: Ahaa, tässä onkin kyse jostain itsesäätelyhommasta. No, mikäs siinä virheiden tekemisessä nyt on mun itseni puolesta niin vahingollista?

T: Jos sä vaan aina teet sellaista, missä et oo ollenkaan hyvä, niin et saa mistään onnistumisen kokemuksia. Sit sulla on koko ajan itsestäsi huono ja kurja olo, kun et pärjää missään.

M: Hmmm, okei. Eli siis epäonnistumiset tarkoittaa sun mielestä sitä, että mun itsetunto rapistuu, kun mun tekemiset ei onnistu täydellisesti.

T: Joo, just niin! Kerrankin me ollaan samaa mieltä!

M: Mutta onhan se nyt vähän surullista, jos mun itsetunto liittyy pelkästään siihen, missä mä oon hyvä. Kun en mä opi mitään, jos mä en suostu välillä olemaan jossain huono ja aloittelija ja tekemään virheitä. Ja tulee aika tylsä elämä, jos ei koskaan opi mitään uutta.

T: No mutta, no mutta, mihin me sitten perustetaan sun itsetunto? Jos kerran ei siihen, että oot loistava kaikessa mitä teet?

M: Voisko se perustua siihen, että uskaltaa opetella uusia juttuja ja tehdä niitä virheitä? Ja siihen, että sinnikkäästi jaksaa tutkia niitä tekemiään virheitä ja miettiä, että mitä vois tehdä eri tavalla ensi kerralla? Koska silloin kaikki ne mokailut tukee sitä tutkimista, kun tulee lisää dataa. Ja siinä mä nyt ainakin oon tosi hyvä, että ruoditaan kaikki asiat pohjamutia myöten.

T: …emmätiiä, voiko toi toimia…

M: Voidaanko kokeilla sitä? Että jokaisesta tällaisesta pieleen menneestä yrityksestä vois ensin antaa sen harmituksen harmittaa itsensä loppuun, ja sitten miettiä, että no mitä sitten seuraavalla kerralla tekis eri tavalla?

T: Kokeillaan vaan. Mutta sillä ehdolla, että mä saan varata oikeuden sanoa ”mitäs mä sanoin” aina jos menee pieleen. Kyllä sun pitää ne virheet silti huomata.

M: Joo, tehdään niin, kunhan et enää huuda sitä sellaisella kriisipaniikkiäänellä. Se on tosi rasittavaa.

T: Joo, sori. Se on jäänyt päälle sieltä sapelihammastiikeriajoilta.

M: Kiitos!

Noniin, mitä mä tästä sitten opin.

  1. On äärimmäisen hyvä testata reseptit ennen kuin niitä ihan oikeasti tarvitsee.
  2. Meidän taaperokaan ei syö ihan mitä tahansa, vaikka siinä olisikin sokeria.
  3. Anoppi löytää mun leivonnaisista aina jotain positiivista – tuossakin kakussa kuulemma maku oli ihan kohdillaan, vain koostumus oli vähän kummallinen.
  4. Täydellisyydentavoittelu alkaa ahdistaa aika nopeasti, jos on jossain asiassa aloittelija.
  5. Virheiden tekeminen saattaa ottaa päähän, vaikka kuinka tietäis, että se on lopulta hyväksi. Ja se myös saa ottaa päähän. Ei tartte olla mikään ikuinen mielenrauha, jos ei tunnu siltä.
  6. Virhe rakentaa uutta.

Vähän niinkuin kuntoillessa – sen viimeisen toiston kohdalla, kun ei enää pysty, lihas viestii, että tarttee lisää voimaa, pitää levätä ja vahvistaa. Mokan kohdalla universumi (tai mikä onkaan) viestii, että tässä tuli stoppi, pitää opetella lisää että pärjää eteenpäin.

Ja kyllä, edelleen harmittaa. Olis ollut kiva syödä herkkutäytekakun jämiä aamuteen kanssa.