Vanhemmuuden vastuusta

Vanhemmuus on vaikeaa monesta syystä. Yksi syy on se, että kun perheeseen tulee lapsi, niin vanhempi ei ole enää oman elämänsä ainoa keskipiste. Ensin on vuosikaudet, ehkä vuosikymmeniä, tottunut siihen, että omat tunteet ja tarpeet ovat keskiössä. Kun mulla on vaikeaa, niin tulee maailmanloppu ja romahdan sängyn pohjalle syömään suklaata. Mä kontrolloin omaa elämääni, teen siitä sellaista kuin haluan, siinä määrin kuin pystyn. Jos en halua viettää aikaa jonkun ihmisen kanssa, niin sitten en vietä. Jos en halua tehdä jotain, niin sitten en tee. Ja jos teen jotain tärkeää, niin odotan että ihmiset vähintäänkin huomaavat ja kiittelevät ja mielellään myös maksavat siitä hyvää palkkaa.

 Ja yhtäkkiä perheessä onkin lapsi, joka ei osaa mitään, ei ole vastuussa mistään, ja tarvitsee vanhempansa apua ja läsnäoloa kaikkeen. Kiittämätönkin se on, vaikka vaihtaa miljoona vaippaa, röyhtäyttää tuhansia kertoja ja lohduttaa lukemattomat itkut. Kun se kasvaa, niin se kehtaa haluta asioita vielä pitkään sen jälkeen kun aikuisen mielestä olisi soveliasta jo lopettaa se haluaminen. Lapsi on häpeämättömän kiinnostunut kaikesta siitä, mitä vanhempi on oppinut nolostelemaan. Lasta ei kiinnosta vanhemman väsymys, nälkä, kiire tai omat emotionaaliset traumat pätkääkään. Eikä pidäkään, koska lapsi ei ole niistä vastuussa. Vanhempi on.

Vanhemmuus tuo mukanaan vastuun. Tietysti vastuun lapsista, heidän turvallisuudestaan, terveydestään, hyvinvoinnistaan. Se alkaa äideillä jo raskausaikana, kun sikiön turvallisuuden takia pitää alkaa välttää yhtä ja harrastaa toista. Synnytyssairaalassa on muutaman päivän ajan kokeneita hoitajia osasto täynnä, mutta sitten ne päästävät tuoreet vanhemmat lähtemään sen hädin tuskin kauppakassin painoisen nyytin kanssa kotiin, ja siitä se alkaa. Ensimmäisestä kotona vaihdetusta vaipasta, ensimmäisestä kerrasta kun tajuaa, että nyt ei tulekaan nappia painamalla ketään neuvomaan. 

Ihan uudella tavalla tulee vastuu myös itsestä. Yhtäkkiä jokainen valinta pitää punnita myös lapsista huolehtimisen näkökulmasta. Vaikka olisi vapaus katsoa telkkaria kahteen asti yöllä, jaksan huomisen paremmin jos otan päikkärit ja menen nukkumaan ennen yhtätoista. Alkoholia en ota silloin kun olen vastuussa lapsista (enkä raskaus- ja imetysaikana itse muutenkaan). Vanhemman hyvinvointi ja vireystila on ihan todella keskeinen tekijä lapsen hyvinvoinnissa, sillä se vaikuttaa vahvasti siihen, miten vanhempi hoitaa ja kasvattaa lastaan. Kuinka nopeasti vanhempi vastaa lapsen tarpeisiin, osaako vanhempi lukea lapsen viestejä, pystyykö vanhempi kantamaan vastuun lapsesta silloinkin, kun lapsi on kaikkea muuta kuin helppo ja vaivaton.

Vanhemmalla on vastuu myös omasta emotionaalisesta hyvinvoinnistaan ja tasapainostaan. Pystynkö käsittelemään omat riittämättömyyden, raivon, pelon tai ahdistuksen tunteeni niin, etteivät ne varjosta lapsen kasvua? Näenkö lapseni tarpeet ja tunneilmaisut viesteinä lapsen tilasta vai otanko ne henkilökohtaisesti, manipulointina tai uhmana minua kohtaan? Annanko lapselleni vapauden kasvaa ja kehittyä omana yksilönään vai yritänkö kontrolloida lastani liikaa? Osaanko asettaa lapselleni terveet rajat ja pitää niistä kiinni, vaikka se tarkoittaisi lapselle pettymystä ja minulle menetettyä tilaisuutta ansaita lapsen hyväksyntä?

Näihin kysymyksiin ja moniin muihin pitää uskaltaa vastata rehellisesti. Lapsi ansaitsee kasvuympäristön, jossa hänellä on lupa ja mahdollisuus kasvaa omaksi itsekseen. Vanhempi on ehkä aikoinaan saanut sellaisen kasvuympäristön, tai sitten ei. Riippumatta siitä, mitä vanhempi on omassa lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokenut, hänellä on vastuu korjata tilanne parhaan kykynsä mukaan seuraavalle sukupolvelle. Se vastuu alkaa sillä hetkellä, kun päättää tuoda maailmaan sen seuraavan sukupolven. Jos vanhempi ei osaa, on aika opetella.

Olisi helppo ajatella, että on oman kasvuympäristönsä uhri, oman lapsuutensa tuotos, ja mitään ei ole tehtävissä. Ja toisaalta, jos lapsen fyysisessä ympäristössä on vaaranpaikkoja, niin miten vanhempi niihin suhtautuu? ”No joo, tossa on toi lasipöydän terävä kulma ja veitset säilytetään alalaatikossa, mutta näin tää meidän koti nyt on vuosien saatossa tullut sisustettua, ei sille mitään enää voi.” Ei sentään. Kulmat suojataan tai lasipöytä vaihdetaan lapsiystävällisempään, veitset siirretään pienten käsien ulottumattomiin tai laatikoihin laitetaan salvat, lasta vahditaan ja opetetaan varomaan niitä kulmia. Vanhempi ottaa vastuun siitä, että lapsen ympäristö on turvallinen, niin että lapsi saa huolettomin mielin opetella elämää. Se ei ole helppoa tai vaivatonta, eikä sen kuulukaan olla.

Sama juttu henkisellä puolella.

Jos vanhemman on vaikea sietää vauvan itkua, niin silloin ratkaisu ei ole se, että vauvan saa opetettua itkemään vähemmän. Ratkaisu on se, että niihin itkua aiheuttaviin tarpeisiin vastataan, ja ennenkuin vastaus löytyy, vanhempi käsittelee omat traumansa aiheesta ja opettelee olemaan läsnä tilanteessa vaikka vauva itkeekin.

Jos vanhemmasta tuntuu ahdistavalta pitää lasta sylissä pitkiä aikoja, niin ratkaisu ei ole se, että lasta ei pidetä sylissä. Ratkaisu on se, että vanhempi käsittelee omat ahdistuksen tunteensa, jotta lapsi saa elintärkeää kosketusta.

Jos vanhempaa ärsyttää, että lapsi harjoittelee ilmaisemaan omaa tahtoaan, niin ratkaisu ei ole se, että lapsen oman tahdon ilmaukset tukahdutetaan. Ratkaisu on se, että vanhempi tunnistaa ja myöntää oman hyväksynnän kaipuunsa, kontrollin kaipuunsa, kunnioituksen kaipuunsa tai muut mahdolliset taustalla vaikuttavat tunteet, ja käsittelee ne.

Siinä mun mielestä on hyvän vanhemmuuden ydin. Ei välineissä tai tarvikkeissa, ei imetyksen pituudessa tai vaippojen materiaalissa, ei harrastuksissa tai vaatemerkeissä. Vaan siinä, että vanhempi suostuu ottamaan vastuun omista tunteistaan, omista kehityskohdistaan. Siinä, että vanhempi suostuu myöntämään oman rajallisuutensa ja vajavaisuutensa. Siinä, että vanhempi suostuu tekemään aktiivista ja tietoisen rakastavaa työtä antaakseen seuraavalle sukupolvelle emotionaalisesti tasapainoisemman lapsuuden kuin mitä hänellä itsellään on ollut.

Ja nimenomaan tietoisen rakastavaa työtä. Ei sitä, että pään sisäiset äänet nalkuttaa, miten huonosti ja miten kamalaa ja miten onneton ja miten kurja vanhempi sitä onkaan. Ei sitä, että uhrautuu ja uhrautuu yhä ohuemmaksi lastensa takia ja voi itse huonosti. Ei sitä, että käyttää jotain myyttistä hyvän vanhemmuuden vaatimuslistaa itsensä ruoskimiseen.

Vaan sitä, että antaa itselleen luvan olla kesken ja vaiheessa; antaa itselleen halauksen kaikesta siitä, mitä on jo sietänyt ja missä on toisaalta onnistunut; muistuttaa itseään siitä, että samalla hetkellä tuhannet muutkin vanhemmat painivat samanlaisten tuntemusten kanssa. Ja sitten etsii jostain pienen rauhallisen hetken, jolloin pystyy keskittymään sen tilanteen tietoisen rakastavaan käsittelyyn.

Sen takia mä kirjoitan tätä blogia. Osittain siksi, että tän kirjoittaminen pitää mut tietoisena siitä jatkuvasta työstämisen tarpeesta niin, että pysyn varpaillani omien heikkojen kohtieni suhteen. Osittain siksi, että haluan olla tän prosessini kanssa näkyvillä, ihan siltä varalta että muut asian kanssa painiskelevat vanhemmat löytäisivät kohtalotovereita. Ja osittain siksi, että haluan tuoda näkyville erilaisia käytännön tekniikoita ja työtapoja, joita muutkin voi käyttää omien kasvun paikkojen työstämiseen. Mä olen ollut pitkään kiinnostunut tietoisen henkisen kasvun työtavoista ja filosofioista, ja vuosien varrella oon myös oppinut etsimään ja käyttämään erilaisia tekniikoita. Mä toivon, että kun mä itse käytän niitä täällä julkisesti, niin niistä olisi apua ja hyötyä myös muille.

Kommenteista: 
Saa kommentoida! Saa kysellä, ihmetellä, kertoa omia ajatuksia tai tarinoita aiheeseen liittyen. Myös kommentoidessa jokainen ottaa vastuun omista tunteistaan ja ajatuksistaan. Kiitos!

Japanilaiset vessapoletit eli valikoivasta lukemisesta

Mies luki tuossa taannoin sellaista kirjaa, jonka mäkin olin jo lukenut. Pariin kertaan se kommentoi mulle, että täällä toistuu silloin tällöin tällainen yksi teema, joka nostaa karvat pystyyn tosi pahasti. Kysyi, että onko tää loppuun astikin tätä samaa, että kannattaako hänen lukea ollenkaan. Että jos tätä teemaa koko ajan käytetään perusteluna sille, miksi näitä sinänsä fiksuja neuvoja tulee noudattaa, niin alkaa kyseenalaistaa koko kirjan sopivuuden itselle.

Mä rupesin miettimään asiaa. Oon siis itse lukenut tässä viime aikoina aika paljon (kiitos, kolmenkympin kriisi ja e-kirjat älypuhelimessa), ja toisinaan tulee just tollaisia kirjoja itsellekin vastaan. Ihan tosi hyvää asiaa, paljon sellaista mikä käy järkeen, paljon sellaista mitä mielellään ottaa osaksi omaa henkistä työkalupakkiaan. Ja samaan aikaan sieltä tippuu sellaisia sanoja, perusteluja ja uskomuksia, joita ei ole ihan yhtä valmis omaksumaan. Ihmisestä riippuen niitä asioita ja teemoja voi olla vaikka chakrat, sielunvaellus, Jeesus, vetovoiman laki, subjektiivinen todellisuus, ihmiskunnan yhteinen alitajunta, mitä näitä nyt on. Toiset uskoo, toiset ei.

Sitten mä keksin mielestäni niin hyvän vertauksen tälle asialle, että mun piti ihan jakaa se tänne blogiinkin, kun uskon että se on ainakin mulle jatkossa käyttökelpoinen käsite.

Kuvittele, että joku antaa sulle ison purkillisen kolikoita. Ole hyvä, nämä on sulle. Koska sulla on sopivasti aikaa ja vähän rahantarvettakin, niin alat käydä sitä purkkia läpi kolikko kerrallaan. Siellä on euron kolikoita, eri suuruisia senttikolikoita, mutta myös brittipuntia, Ruotsin kruunuja, Yhdysvaltain dollarisenttejä, kaikenlaista.

Eurokolikot todennäköisesti tulisi poimittua alkuun, ainakin ne isoimmat. Jos rahantarve on tosi merkittävä, niin yhden ja kahden sentin kolikoitakin voisi kertyä siihen omaan pinoon. Ulkomaan rahoja saattaisit poimia, tai sitten et. Riippuu vähän siitä, oletko menossa lähiaikoina kyseiseen maahan, tai kertyykö niitä niin paljon että kannattaa lähteä vaihtamaan euroiksi.

Ja sitten purkista tulee vastaan japanilainen vessapoletti. Tunnistat sen, koska joku Japanissa käynyt on sulle joskus sellaisen näyttänyt, kun sattui jäämään lompakon pohjalle. Sä puolestaan et itse oo suunnitellut koskaan käyväsi Japanissa, sua ei kiinnosta kyseinen maa tai sinne matkustaminen pätkääkään, ja sua ehkä myös vähän ällöttää, että siellä rahojen seassa on vessapoletteja.

Miten suhtaudut? Kippaatko jo löytämäsi kolikot takaisin purkkiin ja annat sen takaisin, koska vastenmielisyys niitä vessapoletteja kohtaan on niin ylitsepääsemätöntä? Alatko kerätä eurojen lisäksi itsellesi myös vessapoletteja; onko niiden löytyminen merkki siitä että nyt olisi syytä ehkä matkustaa kuitenkin sinne Japaniin? Teetkö vessapoleteista pinon purkin viereen ja kippaat vain ne lopuksi takaisin, siltä varalta että purkissa olisi vielä eurojakin etsittäväksi?

Mä itse yritän lukea niin, että mä pistän merkille ne japanilaiset vessapoletit kun ne tulee kirjassa vastaan. Huomaan, että aha, tossa käytetään taas perusteluna tuota ilmiötä, selvä. Ja mietin samalla, että onko se loppu kirja mun tämänhetkisillä uskomuksilla käyttökelpoista ja hyödyllistä asiaa. Vaikka mä en esimerkiksi uskoisikaan, että ongelmista irti päästämällä universumi alkaa tehdä mun kanssa salaista yhteistyötä, niin siitä irti päästämisestä on mun oman pään sisällä niin paljon hyötyä, että se jo riittää. Jos sitten universumi sattuukin suostumaan yhteistyöhön, niin sehän on vain bonusta. Tai jos luen jotain buddhalaisuuteen perustuvaa tekstiä, jossa puhutaan karmasta ja hyväntahtoisuudesta kaikkea elollista kohtaan, niin mä voin olla samaa mieltä niistä elämän kunnioittamisista ja hyvään pyrkimisistä, vaikka en pelkäisikään syntyväni uudelleen kalana. Ja niin edelleen.

Niistä japanilaisista vessapoleteista on sekin hyöty, että niiden huomaaminen avartaa omaa ymmärrystä siitä, mihin kaikkeen ihmiset voi uskoa. Että on olemassa fiksuja ihmisiä, jotka on saaneet jäsenneltyä omat ajatuksensa jostain asiasta ihan kirjaksi asti, ja ne uskoo tällaisiin asioihin. Tosin jos sattuu olemaan niin allerginen uskolle ja hengellisyydelle, että mikä tahansa uskoon viittaaminen tekstissä nollaa välittömästi kaiken älyllisyyden odotuksen, niin silloin on ehkä vaikea ajatella asiaa tästä näkökulmasta.

Mulle itselleni tällainen ”aha, tosta kohtaa oon eri mieltä ja tästä kohtaa samaa mieltä” -lukeminen ja yleensä asioihin suhtautuminen on melko uusi ilmiö ja vielä treenin alla noin niinkuin ihmisten suhteen. Vielä ihan pari vuotta sitten mulle tuli tosi vaikea olo, jos kävi ilmi, että joku yhdessä aiheessa samanhenkinen ihminen onkin toisessa aiheessa ihan eri mieltä kuin minä. Ikäänkuin molempien olisi sitten pitänyt ruveta vakuuttamaan toista oman näkökulmansa oikeellisuudesta ja sen kamppailun lopuksi toisen olisi pitänyt muuttaa mielipidettään.

Mä edelleen harjoittelen kovasti sitä, että jos joku on eri mieltä mun kanssani, niin se ei ole haaste tai syytös mua kohtaan vaan pelkästään mielenkiintoista. Mä yritän muistaa, että jokaisella on oman elämänhistoriansa perusteella ihan varmasti hyvät syyt ajatella asioista niinkuin ajattelee, ja ainoa mitä mä voin tehdä asialle on kertoa rehellisesti omat perusteluni mun näkökulmalle. Ja että jos jollakulla on mörköjä tai traumoja tai harvinaisen voimakkaita ääniä päässä jonkin asian tiimoilta, niin sitä ei yhtään auta se, että mä alan juntata omaa mielipidettäni väkivalloin siihen päälle.

Siitä puheenollen, myös tätä mun blogia saa mielellään lukea sillai vessapolettihenkisesti. Jos jokin juttu kolahtaa ja tuntuu toimivan itselle, niin hienoa. Jos toinen juttu on yhdentekevä, niin ohi vaan. Esimerkiksi mun nää vanhemmuus- ja äitiyspohdinnat on varmaan aika monelle japanilaisia vessapoletteja, jos itsellä ei ole lapsia eikä aikomusta sellaisia maailmaan tuodakaan. Tai mun itseapuharrastuksen ympärillä pyörivät tekstit.

Ja sitten taas toisaalta, niiden polettien huomaamisesta on sekin ilo, että joskus saattaa löytää itsensä Japanista ja tajuta, että ai niin, mä tiedänkin mistä mä löydän niitä poletteja. Tai joku kaveri on menossa Japaniin, ja pääset vinkkaamaan sille, että kuule siinä ja siinä kirjassa on sulle varmaan jotain hyödyllistä. Koskaan ei tiedä, milloin jotain tietoa tai näkökulmaa tarvitsee.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Saa pohtia omia vertauskuvallisia vessapoletteja, omaa suhdetta eri mieltä olemiseen, kolmenkympin kriisiä tai muuta. Saa myös kertoa, jos on sattunut törmäämään ihka aitoon japanilaiseen vessapolettiin (ei siis vertauskuvalliseen). Tai muuten vaan ilmiantaa itsensä ja moikata! Hyvässä hengessä ja omista fiiliksistä vastuun ottaen, totta kai. 🙂

Älä niele purematta

Esikoinen odotteli iltapuuroaan, ja pöydällä oli parvekkeelta juuri poimittuja pikkuruisia amppelitomaatteja.

”L haluaa pikkutomaatteja riisipuuron kanssa!” ilmoitti lapsi.

Mä ehdin jo sanoa, että ei tomaatit oikein oo sellaisia, mitä syödään riisipuuron kanssa. Sitten huomasin, mitä olin tekemässä, ja sanoin että no jaa, äiti ei kyllä oo koskaan syönyt riisipuuroa ja tomaatteja, että ei äiti tiedä onko se hyvää vai ei. Lopulta lapsi sitten otti lusikallisen puuroa ja haukkasi tomaatista, ja tuli siihen tulokseen että ei se yhdistelmä hänen makuunsa ollutkaan.

Mä yritän aika tietoisesti varoa indoktrinoimasta lapsille mitään tollaisia mieltymyksiä, että X on pahaa, Y on pelottavaa, ja Z on tyttöjen juttu tai poikien juttu. Lapsilla on aika vähän filtteriä siihen, että onko joku asia totuus vai mielipide, ja sen takia yritän tosi kovasti sanoa aina ääneen, jos jostain asiasta voi olla monia mielipiteitä.

Ruoan kanssa oon ehkä eniten ollut tän suhteen varovainen. Meidän esikoinen on alusta asti sormiruokaillut, eli on saanut omaan tahtiinsa tutustua eri ruoka-aineisiin ja muodostaa niistä oman mielipiteensä. Esikoinen muun muassa tykkää parsakaalista sekä keitetyistä punajuurista ja porkkanoista ihan hurjasti, ja on muutenkin yksi kävelevä todiste siitä, että lapset ei automaattisesti inhoa vihanneksia. Me ollaan myös kovasti opeteltu (koko perheen voimin) sitä, että ruoat voi olla uuden makuisia tai sitten ei tänään maistu, mutta mikään ruoka ei ole pahaa.

Ja toisaalta, mä yritän myös aina mielummin kysyä, että onko ruoka hyvää, enkä suostuttele syömään sanomalla, että nam nam, onpas herkkua. Sellainen ruoka maistuu, mitä kroppa tarvitsee, sekä aikuiselle että lapselle. Mä uskon, että (keskimääräisellä, terveellä) lapsella on luonnostaan taipumus syödä sen verran ja sellaista ruokaa, mitä kroppa tarvitsee, niin kauan kun aikuiset ei sitä taipumusta vinouta. Jos lapsi saa ruoka-aikoina syödä sen verran kuin syö, ja lopettaa syömisen silloin kun on täynnä, niin keskimäärin vaikkapa nyt viikon aikana hän tulee syöneeksi ihan tasapainoisesti.

Tämä pitää paikkansa toki vain silloin, kun lapselle tarjotaan pääasiassa terveellistä, ravitsevaa ja mahdollisimman epäteollista ruokaa. Ja silloin, kun lapselle ei ole jo etukäteen vakuutettu, että vaikkapa nyt kasvikset ovat ”pahoja” ruokia, jotka on ”pakko” syödä että ”saa” jotain ”herkkuja”. Eli myös vanhemmat syö sitä terveellistä, ravitsevaa ja mahdollisimman epäteollista ruokaa, niin lapsi näkee että ihan samoilla antimilla vanhemmatkin toimii. Mikään ei nimittäin ole niin tehotonta kuin sellainen ”älä tee niinkuin minä teen, tee niinkuin minä sanon” -vanhemmuus, ja sitten saattaa oikeasti joutua harrastamaan jotain sirkustemppuja, että lapsen saa syömään.

Ja toki kaikilla lapsilla tulee varmasti myös niitä vaiheita, että söisi pelkkää pastaa ja kalapuikkoja, vaikka olisi kuinka ruokasensitiivisesti kasvatettu. Sit vaan pitää muistaa itse näyttää esimerkkiä, syödä niitä kasviksia ja tarjota lapselle, ja luottaa siihen, että this too shall pass.

Silti, kaikesta tästä huolimatta, mä huomaan että ne perinteiset ”lapsen pitää syödä paljon, että kasvaa” -opit on tiukassa. Mä oon tyytyväisempi silloin, kun lapsi syö lautasensa tyhjäksi, vaikka lapsi saakin lopettaa syömisen silloin kun ilmoittaa olevansa valmis. Mä huomaamattani laitan lapselle vähän liikaa ruokaa, kun se on joskus ollut tosi kova syömään, vaikka sillä on nyt selkeästi sellainen syön-kuin-lintu-eikä-se-haittaa -kausi. Ja sitten harmittaa, kun se ei syökään niin ”reippaasti” kuin aikaisemmin. Kasvunvaraa.

Toinen asia, jossa oon ihan todella yliherkällä korvalla lasteni kanssa, on kaikenlainen ”tyttöjen jutut, poikien jutut” -propaganda. Me kasvatetaan lapsiamme ns. sukupuolisensitiivisesti: sekä tytöt että pojat saa tykätä mistä tykkää, pukeutua miten haluaa, leikkiä millä haluaa ja tulevaisuudessa harrastaa mitä haluaa, riippumatta sukupuolesta. Esikoisella on työkaluja ja Hello Kittyä, palapelejä ja kirjoja, vaatekaapissa tummansinistä ja vaaleanpunaista ja kaikkea siltä väliltä. Kuopus ei vielä kamalasti osaa mieltymyksiään ilmaista, mutta mä vaatetan ja vaipatan häntä kaikenlaisiin väreihin, ihan jo siksi että esikoinen näkee että vastakkaista sukupuolta olevakin lapsella voi olla mitä tahansa värejä päällään.

Esikoinen kyllä tietää, kumpaa sukupuolta on, ja että kuopus on vastakkaista sukupuolta. Muista lapsista puhutaan yleensä vaikka leikkipuistossa lapsina, ei tyttöinä tai poikina. Tämä alkoi silloin, kun kerran selitin vieraassa puistossa esikoiselle, että ”odotetaan että saadaan toi lelu, nyt on pojan vuoro leikkiä sillä”, ja kyseinen lapsi ilmoitti, että ”en mä oo poika”. Uups.

Mä en myöskään välttämättä halua korostaa sitä, että jos jotkut lapset kiipeää tosi korkealle ja toiset lapset tekee hiekkakakkuja niin sillä sukupuolella olisi mitään tekemistä sen kanssa, miten kukin tykkää leikkiä. Joskus kun kuulee sellaista, että voi että nuo POJAT tuolla on tollaisia kun taas noi TYTÖT käyttäytyy ihan eri tavalla. Joo, on varmaan jotain tilastollisia eroja siinä, että miten eri tavalla tytöt keskimäärin leikkii poikiin verrattuna, mutta niitä hiekkalaatikon reunan yleistyksiä tuskin tehdään tilastollisten erojen perusteella. Eikä mua vakuuta pätkääkään sellainen ”no MEIDÄN perheessä ainakin tyttö tekee niin ja poika näin” -anekdoottiaineisto, semminkin kun niitä tarinoita riittää molempiin suuntiin vähän riippuen siitä, keneltä kysyy.

Myös aikuisista puhutaan aikuisina: kaupan myyjinä (ei täteinä), puiston ohjaajina (ei täteinä), huoltoyhtiön asentajina (ei setinä). Jos en keksi oikeaa ammattitermiä, niin käytän ilmausta ”työntekijät” tai toisinaan myös ”sedät tai tädit”. Tutuista aikuisista käytetään sukulaisuustermejä tai nimiä. Alkuun mun oli tosi vaikeaa opetella sanomaan vaikka että ”tuolla menee joku aikuinen” tai ”odota ton lapsen takana vuoroa”, kun oli tottunut itse käyttämään sukupuolitermejä silloinkin kun sillä sukupuolella ei ollut oikeasti väliä. Äkkiä niihin termeihin kuitenkin tottui, ja nyt niiden käyttö on ihan luontevaa.

Mulla on onneksi paljon sellaisia kavereita, joille on ihan itsestäänselvää, että lapsi saa itse päättää, mistä ruoasta tykkää ja saako sen vaatteissa olla sekä sinistä että punaista. Myös meidän lasten isovanhemmat on kiitettävästi opetelleet kunnioittamaan meidän ajatuksia näistä aiheista. Toki varmasti isompana, puistossa ja kerhossa ja koulussa muksut tulee kohtaamaan lapsia, jotka on kasvatettu eri tavalla ja jotka valistavat, että mitkäs niitä tyttöjen värejä ja poikien harrastuksia nyt olikaan. Sitä suuremmalla syyllä mä yritän vielä näille pienille opettaa, että saa itse päättää, mistä tykkää.

Silti, kaikesta tästä huolimatta, mä ajattelen joitain juttuja aluksi miesten vs. naisten juttuina, ennenkuin tietoisesti huomaan ajatella toisin. Mun on helpompi suhtautua tyttöihin, jotka tekee poikien juttuja kuin toisinpäin – kun kautta aikain miesten juttuja on pidetty suuremmassa arvossa kuin naisten puuhasteluja. Mä huomaan jo etukäteen miettiväni, että kun kuopus kasvaa ja alkaa osallistua kotihommiin, pyykkiruljanssiin ja niin päin pois, niin suhtaudunkohan mä siihen eri tavalla ja edellytänkö erilaisia juttuja kuin esikoiselta samassa iässä, kun ovat eri sukupuolta.

Ja sit mä rupesin miettimään, että näköjään mulla on jo näistäkin jutuista paljon asioita, jotka menee ohi seulan. Ja että mitkä on sitten niitä todella sokeita aiheita, joissa indoktrinoin lapsilleni huomaamattani tosi isoja asioita. Niitä ihan varmasti on. Tietysti ne oman kodin arvot on sellaiset, jotka lapsille välittyy, mutta nekin on enemmän tai vähemmän tietoisia valintoja. Se, että lapsiin ja lasten tarpeisiin suhtaudutaan arvostavasti ja kunnioittavasti. Se, että vältetään kertakäyttökulttuuria silloin kun se on mahdollista. Se, että myönnetään virheet ja pyydetään anteeksi. Tai no, en mä ehkä niitä indoktrinoi, koska silloin mä en kannustaisi lapsia kyseenalaistamaan niitä.

Ehkä se riittää, että mä rohkaisen lapsia kyseenalaistamaan kaiken, myös (ja erityisesti) sen, mitä aikuiset ja auktoriteetit sanovat. Ihan vain siksi, että maailmassa on myös niitä aikuisia, jotka väittävät totuutena epätotuuksia, ja kaikki niistä aikuisista eivät tahdo lapsille hyvää. Mä ajattelen, että lapsille ei ehkä tarvitse julistaa maailman olevan vaarallinen ja paha paikka. Samalla voi kuitenkin opettaa, että yleensä ne ihmiset, joilla on puhtaita jauhoja pussissaan, sietää sen kyseenalaistamisen ja jaksaa perustella ja selittää.

Noista mieltymysasioista vielä – musiikkiin ja urheiluun suhtautuminen on sellainen, jonka kanssa mun täytyy tehdä tulevaisuudessa töitä. Mä oon siis itse ollut aina ”musiikki on pelastanut minut urheilulta” -koulukuntaa, siinä missä mies on penkki- ja liveurheilun, erityisesti jalkapallon, parissa kasvanut. Mä kovasti haluaisin, että muksut alkaisivat harrastaa jotain soitinta isompana, enkä oo ollenkaan vakuuttunut siitä, että urheiluharrastus olisi täysin välttämätön. Tiedän kuitenkin, että on parempi jos tuen lapsia kiinnostumaan ja kokeilemaan, ja saavat itse muodostaa omat mielipiteensä. Ja sen sijaan että patistan lapset pianotunneille elämään mun elämätöntä musiikkiopiskeluelämää, mä voin itse mennä sinne pianotunneille, vaikka musta ei koskaan Norah Jonesia tulisikaan.

Aikanaan rippileirillä, jolla olin isoisena, pastori sanoi viimeisenä iltana: Muistakaa, että vaikka kuka sanoisi mitä, te olette upeita ja arvokkaita ja teistä voi tulla mitä tahansa. Se on jäänyt mun mieleen, koska se oli ehkä ensimmäinen kerta, kun kukaan sanoi noin mulle. No, hän toki sanoi sen neljällekymmenelle muullekin, mutta myös minulle. Ja se on oikeastaan ainoa asia, jonka haluan lapsilleni iskostaa niin syvälle että se kestää vaikka sen kuinka kyseenalaistaisi.

Vaikka kuka sanoisi mitä. Sinä olet upea ja arvokas. Sinusta voi tulla mitä tahansa haluat.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Saa kysellä, ihmetellä, kertoa omia ajatuksia indoktrinoinnista ja omien ajatusten ja uskomusten siirtämisestä lapsille. Saa pohtia omia sokeita paikkoja tai kertoa omia menestystarinoita aiheesta. Saa myös ihan vaan huikata lukeneensa. Yleisesti kommentointi sillai kunnioittaen ja rauhallisesti, kiitos!

Vapaaksi

Mä kirjoitin aiemmin, että mulla on kaksi oman tietoisen läsnäolon ja asioiden käsittelyn suosikkitekniikkaa, jotka on nykyään käytössä lähes päivittäin: Shiva Nata ja Sedona-metodi tai yleisemmin releasing. Shiva Natasta kirjoitin jo aikaisemmin, ja nyt yritän saada releasingia taipumaan suomeksi jotenkin järkevästi.

Sedona-metodi perustuu releasing-ajatteluun, eli siihen, että ihminen voi tietoisesti valita, pitääkö asioista (tunteista, ajatuksista, uskomuksista) kiinni vai päästääkö ne menemään. Se on samaan aikaan henkinen ja fyysinen prosessi, mutta toisin kuin Shiva Nata, se ei vaadi mitään ulkoisia toimenpiteitä tai liikkeitä.

Terminologiasta: Ilmaus ’to release; releasing’ tarkoittaa vapauttamista tai jonkin irti päästämistä, ja Sedonassa käytetään myös ilmausta ’to let go; letting go’ (antaa mennä, päästää menemään, irroittaa ote, luopua). Suomen kielessä ei ole oikein hyvää sanaa tälle ilmiölle, mutta käytän tässä yhteydessä yllämainittuja suomennoksia tai vaihtoehtoisesti jotain muuta, jos inspiraatio iskee. 😉 Toinen keskeinen termi on ’to welcome; welcoming’, joka kirjaimellisesti tarkoittaa ”toivottaa tervetulleeksi”, mutta tässä yhteydessä liittyy siihen, että ajatusten ja tunteiden annetaan vapaasti nousta tietoisuuteen, huomataan ne muttei yritetä kontrolloida tai arvottaa niitä suuntaan tai toiseen.

Sedona-metodissa asioista irti päästäminen alkaa siitä, että keskitytään johonkin mieltä vaivaavaan asiaan. Annetaan sen nousta mieleen, samoin kuin kaikkien siihen liittyvien ajatusten ja tunteiden. Ikäänkuin suostutaan katsomaan asiaa silmästä silmään: näin minä tästä asiasta ajattelen, tunnen, uskon. Nyt on näin. Huomataan, mitä tähän asiaan nyt liittyy, ilman että niille tunteille tai itse asialle tehdään vielä mitään. Annetaan niille tunteille ja ajatuksille lupa olla.

Joskus jo tämä auttaa. Itse käytän usein triple welcoming -tekniikkaa, jonka seuraava askel on huomata ja antaa lupa kaikenlaiselle kontrolloinnin, järkeilyn, piilottelunhalun, tilanteen tai tunteiden muuttamisen halulle. Sen jälkeen annetaan vielä lupa ajatuksille siitä, että tämä johtuu minusta, liittyy minuun, on minun syytäni, on minun ominaisuuteni. Tässä kohtaa mulla itselläni tuntuu usein jossain kohtaa rintalastaa ihan kuin sellainen valtava, painava möykky, kun nämä kaikki esiin kutsutut tunteet painavat ja kiristävät.

Sen jälkeen seuraava askel on huomata, mitä niiden kaikkien tunteiden ulkopuolella on. Jos se painava möykky tuntuu vaikka rintalastassa, niin huomataan, miltä muualla tuntuu. Ja sitten päästetään irti. Se vaatii vähän harjoittelua, mutta irtipäästämisen tunne on hyvin samanlainen kuin vaikka jännittävää leffaa katsoessa se hetki, kun huomaa jännittäneensä hartioita pelottavan kohtauksen aikana ja sitten tietoisesti päästääkin ne rennoiksi.

Mä oon oikeastaan vasta releasing-tekniikoita opittuani tajunnut, miten jännittäminen on sekä fyysistä että henkistä, ja miten ne eri puolet vaikuttaa toisiinsa niin kiinteästi. Että jos jokin tilanne on jännittävä, niin se kirjaimellisesti saa ihmisen jännittämään varmuuden vuoksi sellaisiakin lihaksia, joita siinä tilanteessa ei oikeastaan tarvitse käyttää. Ja sitten jos niitä lihaksia ei huomaa rentouttaa, niin ne jää jännittämään, ja kroppa viestittää mielelle, että nyt on edelleen vaaratilanne ja kriisi päällä ja hälytystila. Ja sitten vuosia vuosia sen alkuperäisen jännittävän tilanteen jälkeen ihminen edelleen reagoi samankaltaisiin olosuhteisiin sen alkuperäisen kriisitilanteen pohjalta, koska alitajunta viestittää kropalle, että nyt on taas vaara.

Mä oon itse käyttänyt tätä nyt ehkä nelisen, viitisen vuotta, sen jälkeen kun löysin tän tekniikan jostain blogista, mutta vasta siinä vaiheessa kun luin kirjan niin tää todella kolahti. Mä siis istuin sohvalla, luin kirjaa, suljin välillä silmät ja tein harjoituksia mielessäni, ja selästä kuului *naps, naps, naps* kun vuosikausien jännitykset laukesi yksi kerrallaan.

Eikä niiden välttämättä tarvitse olla vaaratilanteita, joista ne jännitykset syntyy.

Tarina parin viikon takaa.

Esikoisella on ollut tapana laittaa sormia suuhun välillä, kuten nukkumaan mennessä tai jännittävissä tilanteissa. Jätti siis tutin pois alle puoli vuotta sitten, joten on ihan ymmärrettävää, että lapsi välillä hakee turvaa laittamalla asioita suuhun. Ja mua ärsytti ihan kohtuuttomasti aina, kun se teki niin. Sanon kohtuuttomasti, koska ei siinä itse sormien syömisessä oo mitään pahaa, vaan se on vaan taas joku vaihe,  joka menee ohi kun siihen ei sen enempää kiinnitä huomiota. Ja silti sanoin jatkuvasti lapselle, että sormet pois suusta, kun mua ärsytti vaan niin paljon.

No, yks ilta olin nukuttamassa lasta, eli istuin sen sängyn vieressä kunnes se malttoi lopettaa kiemurtelun ja rauhoittua unille. Siinä samalla kiemurrellessaan laittoi tietysti sormia suuhun, ja mä päätin etten sano mitään, vaan yritän kerrankin käsitellä tän asian. Joka kerta, kun ne sormet meni suuhun ja mua ärsytti, niin mä keskityin ajattelemaan ”kiitos” (tää liittyy taas toiseen tekniikkaan nimeltä Ho’oponopono, josta yritän kans kirjoittaa jossain vaiheessa) ja annoin kaikille ajatuksille ja tunteille luvan vaan nousta mieleen omaan tahtiin.

Ensin vaan ärsytti se lapsen touhuaminen, ja mietitytti että miksi ihmeessä mä reagoin tähän niin voimakkaasti. Sitten mieleen nousi tosi selkeästi ajatus: ”Sormet suussa on rumaa ja likaista.” Ja sitten muistin yhtäkkiä tilanteen jostain vuosien takaa, ehkä kouluiästä tai teini-iästä, joka jollain lailla liittyi siihen sormien suuhun laittamiseen. Se tilanne itsessään oli sellainen, jossa muistin ajatelleeni, että teen nyt jotain sellaista mitä mun ei kuuluisi tehdä – eikä se liittynyt varsinaisesti niihin sormiin mitenkään. Se koko tilanne oli multa unohtunut aikoja sitten, mutta siihen liittynyt kognitiivinen dissonanssi, tunne siitä että tekee jotain väärää, oli jäänyt jännitteeksi johonkin päin mun kroppaa ja assosioitui siihen, että on sormet suussa.

Siinä kohtaa kun toi koko vyyhti nousi mun mieleen, niin tuli taas sellainen fyysinen painon tunne tohon rintalastan kieppeille. Tein triple welcomingin, päästin irti, ja huomasin samantien ettei mua enää ärsyttänyt lapsen käytös. Oon nyt sen jälkeenkin yrittänyt tarkkailla itseäni jos huomaan, että lapsen sormet on suussa, eikä se häiritse mua yhtään niin paljoa.

Tolla welcomingilla on jonkin verran yhteisiä piirteitä pään ääni -keskustelujen kanssa. Toisessa ne ajatukset päästetään tietoisuuteen ihan muuten vaan, ja toisessa niille ajatuksille annetaan tavallaan puhuja, jota voi kuunnella. Jos tuntuu, että on vaikea antaa itselleen lupa olla vaikka vihainen tai surullinen, ja on tottunut tyrmäämään omia ajatuksia tiedostamatta, niin on ehkä helpompi päästää ne ajatukset tietoisuuteen pään äänien tyyppisellä tekniikalla, kun ne ikäänkuin ei ole omia ajatuksia. Toisaalta taas voi ajatella, että mikä tahansa ajatus, joka on minulle tai jollekulle muulle vahingollinen, ei ole minun oma ajatukseni vaan ne on tarttuneet matkaan jostain muualta, kuin takiaiset koiran turkkiin tai purkka kengänpohjaan. Ne vaan pitää huomata ja siivota pois, niin että ne omat oikeat ajatukset pääsee taas esiin.

Milloin mä sitten käytän tätä? Päivittäin, monta kertaa päivässä. Oon opetellut siihen, että heti kun mulla alkaa pinna kiristyä ja verenpaine nousta, mä teen jonkinlaisen releasing-tekniikan. Se voi olla vaikka se, että antaa itselle luvan niihin tunteisiin, tai sitten päästää irti halusta kontrolloida muiden tekemisiä, tai päästää irti jonkin asian vastustamisesta, tai päästää irti siitä että haluais jonkin asian menevän tietyllä tavalla. Pitemmällä tähtäimellä ja rauhallisempina hetkinä oon työstänyt tällä omaa hyväksynnän tarvettani, suhdettani rahaan ja työntekoon, suhdettani omaan kroppaani, valmistautunut luomusynnytykseen, ja käsitellyt suunnilleen jokaista ihmissuhdetta, joka mulla on ollut viimeisen viiden vuoden aikana, mukaanlukien suhdetta omiin lapsiin. Mulle tää toimii.

Toimiiko tää kaikille? En tiedä. Mä luulen, että jonkinlaisesta releasing -lähestymistavasta tai -ajattelusta on varmasti hyötyä ihan kaikille, niin että saa siivottua omasta mielestä ja kropasta pois tarpeettomia painolasteja ja elettyä enemmän tässä hetkessä. Sedona-metodi toimii toisille, ja toisille toimii joku muu, niinkuin vaikka se Ho’oponopono. Tai sitten jotkut muut mindfulness- ja tietoisuusjutut, jooga, meditaatio, mitä näitä on. Mä suosittelen ainakin kokeilemaan muutamaan eri lähestymistapaa ennenkuin päättää, mitä mieltä niistä on – monet tekniikat näyttää kirjoitettuina ihan itsestäänselviltä tai jopa älyttömiltä, mutta sitten kun niitä kokeilee niin saattaa huomata, että ne toimiikin itsellä. Tai sitten ei, mutta päältäpäin sitä ei näe kuitenkaan etukäteen.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Saa kysellä, saa kertoa omia releasing -kokemuksia tai ilmaista mielenkiintoa aihetta kohtaan, ihmetellä tai vaan ilmaista lukeneensa. Ei kiitos tässäkään kohtaa mitään ”onpas ihan tyhmää tehdä jotain tollaista” -kommentteja. Ei myöskään neuvoja, ellei joku sellaisia erikseen pyydä. Kiitos!

Nettikeskustelu ja blogikommentointi

Mulle on viimeisten muutaman viikon aikana useampi muualta tuttu ihminen tullut sanomaan, että lukee mun blogia, mutta ei oo uskaltanut kommentoida. Että ajatuksia kyllä herää, mutta kynnys kommentointiin on aika korkea. Mä ymmärrän sen kynnyksen hyvin – noin keskimäärin nettikeskustelu voi olla aikamoista viidakon lakien mukaan menemistä, ja nää mun blogin aiheet on sellaisia, että kukaan ei mielellään kerro omista heikkouksistaan vain saadakseen kuraa niskaan. En minäkään.

Ja toisaalta, mä toivoisin kovasti että täällä, blogissa ja kommenteissa, voisi herätä asiallista ja kunnioittavaa keskustelua näistä aiheista. Ihan samasta syystä kuin vaikka koulussa tunneilla kysellään ja keskustellaan: jokaista ääneen ihmettelevää oppilasta kohden on viisi tai kymmenen muuta, jotka miettivät ihan samaa asiaa, mutteivät viitsineet sanoa mitään ääneen. Niin jos täällä uskaltaudut kommentoimaan, niin voi olla, että joku muukin ajattelee tai tuntee samoin ja on iloinen siitä, ettei ole kokemuksensa kanssa yksin. Puhumattakaan siitä, että jos mä oon itse kirjoittanut jostain aiheesta, niin on äärimmäisen kiva tietää, jos muut tunnistaa saman ilmiön itsessään.

Mä oon yrittänyt laittaa nyt viime aikoina blogitekstien perään ohjeistuksen kommenteista, mutta halusin kirjoittaa vielä auki sen, mitä mä tarkoitan asiallisella ja kunnioittavalla keskustelulla ja miten sellaista käydään.

Ensinnäkin, tän blogin aiheet – ihmisenä kasvu ja vanhemmuus – on sellaisia, joista ei ole olemassa kauhean monia universaaleja totuuksia. Perusolettamuksena voidaan pitää, että kaikki tätä blogia lukevat ja tänne kommentoivat vanhemmat haluavat lapsilleen hyvää. Toisena perusolettamuksena voidaan pitää, että kukaan tätä lukeva (tai kirjoittava 😉 ) vanhempi ei ajattele olevansa täydellinen tai tietävänsä vastauksia kaikkiin asioihin.

Koska blogin nimi on ”Lupa olla minä”, mun mielestä on tärkeää, että myös jokaisella kommentoijalla on lupa olla oma itsensä. Kenenkään kokemus näistä aiheista ei ole yhtään sen arvokkaampi tai vähempiarvoinen kuin toisen. Jos oma kokemus on se, että joku juttu on vaikea tai hämmentävä tai ärsyttävä tai pelottava, niin siihen on lupa. Kaikista asioista ei tarvitse olla samaa mieltä tai ajatella samalla tavalla.

Ja samaan aikaan on todella tärkeää, että jokainen kommentoija ymmärtää puhuvansa vain ja ainoastaan oman kokemuksensa pohjalta. Joku on lukenut enemmän, joku on törmännyt ilmiöön useammin, ja niistä on ihan mielenkiintoista kuulla. Kukaan ei kuitenkaan voi sanoa toisen ihmisen tunteista tai kokemuksista, että ne olisivat vääränlaisia tai arvottomia.

Ihmisen tausta, eletty elämä, omat kipeät paikat ja käynnissä olevat kasvun prosessit värittävät automaattisesti sitä, millaisia mielleyhtymiä sanoista tai ilmiöistä tulee ja millaisia tunteita tai ajatuksia ne herättää. Kasvua tapahtuu silloin, kun ne omat tunteet ja ajatukset tiedostaa, ja miettii ennen kommentin kirjoittamista, että mitä tämä kaikki kertoo minusta itsestäni. Mikä kohta, mikä kokemus minussa saa aikaan sen, että raivostun tai ärsyynnyn tai hermostun tai tulen tosi surulliseksi, kun puhutaan tästä asiasta? Mikä kohta, mikä kokemus minussa värittää maailmaa niin, että tuon toisen, minusta erillisen ihmisen mielipide, ajatus tai toiminta tuntuu hyökkäykseltä minua kohtaan?

Tämän blogin kommenteissa on luvallista ja toivottavaa pohtia myös niitä asioita ääneen. Nimenomaan niin, että lähtökohtana on se oma kokemus, oma ajatus, oma törmäys ympäröivään maailmaan. Jos mun teksti aiheuttaa itsessä jonkin reaktion, niin sen reaktion voi kertoa ja sanoittaa. Voi pohtia, että mitä se kertoo itsestä, että tällainen reaktio heräsi. Voi pohtia, että mihin oma mielipide asiasta perustuu, millaisiin omiin kokemuksiin, millaisiin uskomuksiin. Voi miettiä, että onko oma mielipide aiheesta muuttunut joskus vai onko se ollut aina samansuuntainen.

Jos puolestaan jonkun muun kommentoijan kommentti aiheuttaa itsessä reaktion, niin näitä samoja asioita on hyvä pohtia. Sen lisäksi on syytä miettiä, voiko oma reaktio aiheutua siitä, että tulkitsee kommenttiin jotain sellaista, mitä siinä ei itseasiassa lue ollenkaan. Mulla on itselläni blogin kirjoittajana se luksus, että mä voin pyöritellä ja pohdiskella tätä asiaa monelta eri kantilta, ja mulla on yleensä aikaa kirjoittaa ajatukseni ainakin jossain määrin valmiiksi ennenkuin pistän tekstin linjoille. Kommentointi sen sijaan tapahtuu usein nopeammalla tahdilla, liittyy ehkä vain yhteen tai kahteen aiheen yksityiskohtaan, eikä ole tarkoitettukaan valottamaan kaikkea, mitä kommentoija aiheesta tietää, tuntee tai ajattelee. Lisäksi on syytä muistaa tän blogin kommenttien perusperiaatteet: kaikki haluavat lapsilleen hyvää, kukaan ei kuvittele olevansa täydellinen tai tietävänsä vastauksia kaikkiin kysymyksiin.

Asiallisuus, by the way, ei tarkoita sitä, että pitäisi olla tylsä. Huumoria saa olla, kunhan se huumorikin on toisia kunnioittavaa.

Kun mä itse luen muiden blogeja, niin mun suurin kynnys kommentoimiseen on joko toi uskallusjuttu tai sitten ajatus siitä, että osaanko mä nyt sanoa mitään niin tärkeää, että kannattaisi kommentoida. Että onpa ihan tylsää kirjoittaa vaan että kävin lukemassa, kiva teksti. Tai jos mulla on joku ajatuskin siitä tekstistä, niin osaanko mä nyt pukea sen hienosti sanoiksi ja näyttääkö se sitten ihan tyhmältä siinä.

Tältä puolelta blogia voin sanoa itselleni: osaat sanoa. Ei ole mitenkään tylsää vain sanoa lukeneensa – bloggarina on hieno fiilis lukea niitä kommentteja ja huomata, että oma teksti on aiheuttanut lukijassa halun ilmaista olemassaolonsa. Ja jos se teksti on vielä aiheuttanut jotain ajatuksia tai jonkin reaktion, niin vielä parempi.

Mä kirjoitan blogia osittain itselleni, mutta se on julkinen juuri siksi, että muutkin voisivat lukea sitä ja ehkä pohtia suhdettaan niihin samoihin ilmiöihin. Jos saan lukijan pohtimaan sitä ilmiötä ja jopa kommentoimaan mulle, että pohdinta on käynnissä, niin se on kuin saisi lahjan. Niitä ajatuksia ei tarvitse välttämättä ilmaista, jos ne ei ole vielä löytäneet muotoaan, sekin on jo hienoa kuulla, että prosessi on lähtenyt käyntiin.

Kiitos kaikille teille, jotka olette jo uskaltaneet mulle kommentoida, blogissa tai Facebookissa tai muuta kautta. Jos tuntuu siltä, että olisi siistiä jos internetissä olisi turvallinen paikka keskustella tällaisista teemoista, niin tervetuloa jutustelemaan kommenttiketjuihin jatkossakin. Mä luotan siihen, että kaikki osaa käyttäytyä, ja moderoin kyllä sellaiset kommentit, jotka eivät istu tähän kommentointiohjeistukseen.

Kommenteista:
Kyllä, tähänkin tekstiin saa kommentoida. 🙂 Ja jos kommentointi ei tunnu luontevalta, niin ei ole pakko.

Kysymyksiä ja vastauksia Shiva Natasta

Mulla on ihan hirveä tarve kirjoittaa Shiva Nata -aiheinen teksti, kun oon saanut pitkästä aikaa monena päivänä tehtyä Shiva Nataa (eli shiva natailtua), mutta mun on vaikea keksiä, mistä aloittaisin. Niin mä nyt kasaan tähän erinäisiä kysymyksiä ja vastauksia niihin. Kommenteissa saa kysellä lisää.

Mitä Shiva Nata on?

Se on koko kehon keskittymisharjoitus. Se on ei-kemiallinen tapa saada aivot turbovaihteelle. Se on niin vaikeaa, että tasoa 7 tekee noin kaksi ihmistä maailmassa ja taso 8 on puhtaasti teoreettinen. Tämä on hyvä asia, koska Shiva Nataa tehdessä kuuluu mokailla, hukata jutun punainen lanka, tehdä virheitä.

Shiva Nata on myös loistava tapa opetella tai syventää meditaatiota, koska oikeaoppisen (lue: tarpeeksi vaikeaa, tarpeeksi virheitä) Shiva Nata -session jälkeen aivot ovat niin soseena, ettei päässä liiku yhtään mitään. Hetken meditaation jälkeen ajatus alkaa kuitenkin luistaa, ja siinä vaiheessa alkaa löytyä oivalluksia. Yhteyksiä. Hoksaa asioita, jotka on aivoilla tiennyt vaikka kuinka kauan. Tai näkee jonkin asian, ongelman tai tilanteen ihan uudelta kantilta ja yhtäkkiä huomaa sen sisäisen logiikan.

Miten Shiva Nata toimii?

Mä ajattelen, että Shiva Nata perustuu yhteyksiin. (Sen voi ajatella perustuvan myös aaltoliikkeeseen ja taajuuksiin jne. mutta mun itseni on helpointa hahmottaa se näin.) Kuvittele, että edessäsi on neliö. Tai vielä parempaa, mä piirrän sulle sen neliön.

Tohon neliöön on merkattu yhteydet 1-2-3-4, 1-3 ja 2-4. Yhdestä pisteestä on siis yhteys kaikkiin muihin neliön pisteisiin.

Shiva Natassa se neliö on väännetty mutkalle spiraaliksi, jota seurataan kädellä joko eteenpäin (1-2-3-4-1) tai taaksepäin. Tai sitten voi mennä neliön poikki, 1-3, 2-4.

Molemmilla käsillä on oma spiraalinsa, ja ykköstasolla aloitetaan siitä, että tehdään molemmilla käsillä spiraali eteenpäin, 1:1-2:2-3:3-4:4-1:1. Sitten taaksepäin, 1:1-4:4-3:3-2:2-1:1. Sitten ensimmäinen käsi eteenpäin ja toinen käsi taaksepäin, 1:1-2:4-3:3-4:2-1:1. Tässä kohtaa yleensä tulee ensimmäinen aivojen nyrjähdys. Sitten vielä ensimmäinen käsi eteenpäin ja toinen taaksepäin. Sitten tehdään peilikuvana.

Sitten eka käsi aloittaa kakkospisteestä, toinen ykkösestä, ja mennään molemmilla käsillä eteenpäin, 2:1-3:2-4:3-1:4-2:1. Ja niin edespäin, kaikki mahdolliset eri käsien aloitusasennot, ja samat peilikuvana.

Paitsi että niitä neliöitä on kaksi, ja pisteitä yhteensä 8. Kakkostasolla toinen käsi menee spiraalia 1-4, ja toinen käsi spiraalia 5-8. Ja kolmostasolla ei enää mennä suoraan spiraalia eteenpäin tai taaksepäin, vaan tehdään välillä peilikuvasiirtymiä ja mennään neliön poikki. Tasoja on siis yhteensä 8.

Kuten sanottua, tämä monimutkaisuus on siinä mielessä hyvä asia, että tarkoitus on tehdä virheitä. Shiva Natassa opetellaan joka tasolla tekemään tietty sarja siirtymiä pisteiden välillä, ja seuraavalla tasolla opetellaan astetta monimutkaisempi sarja, joka käyttää vähän eri yhteyksiä mutta samojen pisteiden välillä.

Aargh, miksi tää on näin vaikeaa?!?! Miksi ja mitä ja apua?!

Niin. Shiva Nata pistää ihmisen nokakkain totuttujen käyttäytymismalliensa kanssa kahdella tavalla. Toisaalta itse laji on niin mahdoton – ei ole olemassa mitään mustaa vyötä, on vain eri tapoja joutua nöyrtymään lajin edessä – että se saa ihmisen reagoimaan suoraan luista ja ytimistä samalla tavalla kuin aina kaikkeen muuhunkin. Kun ylemmät ajattelutoiminnot on saatu solmuun, virheen kohdalla esiin nousee tosi selkeästi sellaista, minkä normaalisti kykenee suitsimaan. Niinkuin vaikka että hermostuuko, suuttuuko, tuleeko sellainen olo ettei oikein osaa koskaan mitään, riemastuuko, hävettääkö, tsemppaako hampaat irvessä, lyökö koko jutun läskiksi…

Toinen tapa, millä Shiva Nata saa tiedostamaan totutut käyttäytymismallit, liittyy siihen, miten rutiinit syntyvät. Aivoissa on potentiaalia huikean paljon useampiin neuronikytköksiin kuin mitä ihminen keskimäärin käyttää. Kun oppii jonkin uuden asian, aivoihin syntyy uusi kytkös, ja kun toistaa sitä asiaa, kytkös vahvistuu. Jos tekee asiat aina samalla tavalla, yksi kytkös vahvistuu ja toiset heikentyvät. Shiva Natassa tietoisesti koko ajan opetellaan uutta, ja kun työn alla oleva taso alkaa sujua ilman virheitä, on aika vääntää tasoa vaikeammalle. Toisin sanoen luodaan koko ajan uusia kytköksiä ja vahvistetaan niitä tasapuolisesti ilman, että yksi kytkös saa epäsuhtaisen paljon toistoja. Se tuo tietyllä tavalla etäisyyttä niin, että ne omat tiedostamatta toistuvat käytösmallit on helpompi huomata, tiedostaa ja tarvittaessa tehdä niille jotain.

Hindulaisessa jumaluusopissa Shiva on luomisen ja tuhoamisen jumala, ja se onkin ainoa tapa, jolla Shiva Nata liittyy mitenkään mihinkään uskontoon tai uskomuksiin. Tai siis se Shiva Natan piirre, että koko ajan luodaan uusia kytköksiä, opetellaan uusia yhteyksiä eri pisteiden välillä, ja samalla ikäänkuin tuhotaan edellisiä tasoja, kun niitä ei enää vahvistetakaan. Paitsi että jos on päässyt vaikka tasolle 4, niin voi ihan hyvin vielä tehdä tasoja 1, 2 ja 3, kunhan tekee niitä tarpeeksi vaikeina. Kuten esimerkiksi musiikin tahtiin, tai tosi nopeasti, tai ottaa jalat mukaan, tai korvaa numerot sanoilla, tai jotain.

Mitä hyötyä Shiva Natasta sitten on?

Kuten sanottua, Shiva Nata on loistava tapa virittää keskittymistä. Siinä yhdistyy keholla tekeminen, numerosarjan muistaminen ja käsien reitin hahmottaminen tilassa, joten se on todellista aivojumppaa. Mä en itse yleensä tee Shiva Nataa illalla, koska oon muuten liian virittyneessä tilassa kun pitäisi mennä nukkumaan. Sen sijaan yleensä kun alan kirjoittaa, shiva natailen hetken, jotta saan aivot oikeaan vireeseen.

Itseasiassa mun gradukin on aika paljon velkaa Shiva Natalle. Sekä asiasisältöjen ja teoriaosan yhtenäisyyden puolesta – mulla oli kolmen eri humanistisen tai kasvatuksellisen tieteensuunnan teoriaa, jota yhdistelin gradussani – että työtehon puolesta. Kuten mainitsin aiemmin, mä tein gradua lähinnä silloin kun lapsi nukkui päikkäreitä. Siinä vaiheessa kun lapsi viimein simahti, niin ei ollut kamalasti varaa valikoida, haluaako tehdä gradua vai ei. Hetki Shiva Nataa samalla kun kahvi tai tee kiehui, ja graduvire oli lähes varma. Olen myös erinäiset kerrat käynyt yliopiston oppimiskeskuksen invavessassa tekemässä muutaman kierroksen Shiva Nataa, jos esseetä kirjoittaessa on alkanut vire roikkua.

Lisäksi mä huomaan, että oon alkanut tiedostaa omia ja toisten rutiineja ja käyttäytymismalleja silloinkin, kun en oo äskettäin shiva nataillut. Jos mua risoo tai mietin omaa tai toisten käytöstä jossain konfliktitilanteessa, niin mulle on luontevampaa miettiä asiaa siltä kannalta, että missä muussa tämä sama ilmiö toteutuu? Onko mulla tai tolla toisella jossain muissakin asioissa suhtautua juuri näin? Ja onko mun oma käyttäytymismalli paras mahdollinen, vai olisiko siinä varaa parantaa?

Ja mä oon paljon vähemmän perfektionisti. Kun harrastaa virheiden tekemistä, sietää epätäydellisyyttä ehkä vähän paremmin. Tai ainakin on hyvä tilaisuus opetella sietämään jotain sellaista, mihin törmää päivittäin.

Kannattaako mun kokeilla Shiva Nataa?

Aina kannattaa kokeilla, jos tilaisuus tulee. Mä luulen, että tästä vois olla hyötyä monille esimerkiksi luovilla aloilla työskenteleville, kun pitää keksiä jotain muutakin kuin sitä vanhaa tuttua. Toisaalta Shiva Nata on juurikin sellainen laji, jossa omat jumit tulee sen verran vauhdilla vastaan että on ihan ymmärrettävää ettei ehkä huvita jatkaa. Ja toisaalta, jos on kiinnostunut omasta henkisestä kasvusta ja omien mörköjen ja jumien työstämisestä joko siviilissä tai työelämässä, niin tässä hommassa niihin pääsee ihan varmasti käsiksi ja niille voi ruveta tekemään jotain.

Mä en tiedä, harrastaako Suomessa kukaan muu tätä lajia. Muutamalle ihmiselle oon joskus perusteita opettanut, eli jos satutte lukemaan ja ootte jatkaneet harjoituksia niin kertokaa ihmeessä. Mulla on haaveena jonain päivänä ruveta opettamaan Shiva Nataa Suomessa, mutta jos joku haluaa oppia jo ennen sitä niin täältä löytyy DVD.

Mistä ihmeestä sä oot tällaisen lajin bongannut?

Havi Brooks, joka on mun idoli niin monessa asiassa, on omien sanojensa mukaan maailman toiseksi kovin shivanautti. Havin opettaja ja tän lajin kehittäjä, Andrey Lappa, joka esiintyy myös tossa DVD:llä, on joogaopettaja, joka asuu Himalajalla. Alla vielä Havin video kakkostasosta.

Maailman siisteintä, eikö? Youtubesta löytyy näköjään myös lisää videoita, joten jos alkoi kutkutella niin siitä vaan opettelemaan. 😉

Kommenteista:
Kommentit, kysymykset, ihmettelyt jne. ovat tervetulleita. Mä en oikein tiedä, että onko tää maailman siisteintä ikinä pelkästään mun mielestä, mutta jos tää kuulostaa jostain muustakin innostavalta niin ilmiantakaa itsenne ihmeessä!

Sokerihiiri

Mä oon aina ollut aikamoinen sokerihiiri.

Nykyään mulla ei muita paheita tai addiktioita juuri ole, kun tervehenkinen ja lapsentahtinen lapsiperhe-elämä aika tehokkaasti sellaiset karsii, mutta makean perään oon edelleen – jos mahdollista vielä vähän enemmän kuin ennen, kun se on ainoa sallittu ”pahe”. Useita kertoja tässä viimeisen X vuoden aikana on tullut kokeiltua erilaisia sokeri- ja herkkulakkoja, mutta ne on jääneet lakoiksi.

Nykyään mä syön herkkuja lähinnä silloin, kun muksut (lue: esikoinen) nukkuu, koska mä en halua antaa sille esimerkkiä jatkuvasta makean syömisestä. No joo, silloin mä joutuisin myös antamaan lapselle omistani eikä me oo sille vielä annettu karkkia. Toisinaan lapsi saa kyllä jälkkäriä, vaikka nyt jätskiä tai muumikeksin tai välipalapöydässä jotain kahvipullaa muun välipalan kanssa, mutta siis vain ruoka-aikoina.

Mutta omasta sokerinsyömisestäni mun piti puhua, ei lapsen. Aika ovelasti meinasi mennä ihan muuhun aiheeseen. Mä siis säännöstelen sokerinsyömistäni, koska tiedän että muuten saattais mennä helposti sellainen mega-jymy-mättöpussi karkkia (mitä ne nykyään on, puolen kilon kokoisia?!) yhdeltä istumalta.

Teininä vitsailtiin, kun tarttui vaikka laivalta Fazerin 300 g suklaalevy mukaan, että nyt on vähän jo haastettakin sen levyn syömiseen kertaistumalta, kun normaali 200 g levy meni ihan tosta vaan. Jos joku olisi puhunut alkoholinkäytöstään samaan sävyyn, niin siitähän olisi huolestuttu, mutta suklaa, karkit ja sokeri on harmittomia. Eikös?

Mä tiedän, että voin kaikin puolin paremmin silloin kun en syö sokeria. Mulla oli jossain vaiheessa sääntönä, että ei karkkia tai muuta makeaa iltakahdeksan jälkeen, koska mulle tuli sokerikrapula seuraavana aamuna – päänsärky, pöhnäinen olo, silmät tuntuu turvonneilta ja kaikki riepoo. Siinä vaiheessa kun vauvan allergioiden takia aloin rajoittaa ruokavaliota, niin mun suurin luopumisen ja surun kohde oli suklaa. Oon koko kesän vitsaillut, että Ingmanin riisijäätelö on pelastanut mut, kun ei tavallista jätskiä voi syödä. Että ainakin jotain sokeria.

Jos oon nukuttamassa esikoista päikkäreille tai iltaunille ja vauvakin sattuu nukkumaan, niin huomaan usein ajattelevani turhautuneesti, että nukahda nyt niin äiti pääsee syömään karkkia ja lukemaan foorumeita.

Mä ihan selvästi käytän sokeria jonkinlaisena mielialan säätelyn välineenä. Nyt sen huomaa erityisen selvästi, kun mulla on noiden ruokarajoitusten takia about kymmenen sellaista sokerin lähdettä (karkkia, keksiä, jätskiä jne.), joita voin syödä turvallisin mielin ilman, että vauva saa oireita.

Siinä vaiheessa kun on vetänyt viidennen gluteenittoman vaniljakeksin ja vielä menis helposti monta, niin tietää, ettei kyse ole makuelämyksistä tai siitä, että se syötävä olisi erityisen hyvää. Jos mä olisin (Gary Taubesin kirjassa selitetyn insuliini-rasvakudos-hiilihydraatit-jne. mekanismin perusteella) sellainen ihminen, jonka rasvakudos hörppää valtaosan verenkiertoon tulevasta energiasta silloin kun sokeri nostaa insuliinia, niin mä olisin iso. Toistaiseksi mä en vielä ole, mutta jos mä jatkan sokerin syömistä tätä tahtia niin se on edessä ennemmin tai myöhemmin, kun kroppa väsyy siihen sokeritulvaan.

Mä tiedän tän kaiken, ja mä huomaan itsessäni ja omassa sokerinkäytössäni paljon sellaisia piirteitä, joista en pidä ja joista haluaisin eroon. Ja silti mulla on tälläkin hetkellä hyvin selkeä tietoisuus siitä, että kaapissa on karkkipussi, joka kujertelee mun nimeä. Pussi, jonka olen siis itse ostanut kun poikkesin kauppaan. Pussi, joka ei oikeastaan ollut kauppalistalla, mutta onhan se nyt hyvänen aika tärkeää että kaapissa on karkkia.

Just noita perusteluita mä oikeastaan halusin etsiä, kun rupesin kirjoittamaan tätä. Kun ihan selvästi jokin osa minussa on sitä mieltä, että sillä sokerilla on Todella Tärkeä Tehtävä, niin pitäähän sekin osan saada äänensä kuuluviin. (On helpompi myöntää joltain osin ajattelevansa järjenvastaisesti tai jotenkin itsetuhoisesti, kun pukee sen osan johonkin rooliin. Tämä tekniikka on suoraan Havilta, joka kutsuu näitä osia monstereiksi.)

– – – – –

Minä: Hei. Keitäs te olette?

…: Hei, me ollaan vaikka, sanotaan nyt vaikka sun pään ääniä.

Minä: No terve. Oliko niin, että teidän mielestä on tosi tärkeää, että mä en puutu mun tän hetkisiin sokerinsyömistapoihin?

Äänet: Joo, se on tosi tärkeää.

Minä: Aha. Okei, kertoisitteko nyt sitten että miksi se on niin tärkeää?

Ääni 1: No pitäähän sulla nyt olla jotain kivaakin elämässä. You know, kun sä joudut muuten rajoittamaan ruokavaliotasi niin paljon, niin tylsäähän siitä tulee jos et edes herkkuja voi syödä.

Ääni 2: Niinpä, ja millä sä sitten palkitset itsesi? Tai rajaat sitä sun ihan omaa aikaa?

Ääni 3: Ja jos sä et syö sokeria niin sähän laihdut ihan olemattomaksi, se on tosi vaarallista imetysaikana.

Ääni 1: Ja ajattele – jos sä nyt lopetat sokerinsyömisen, niin sä et enää ikinä ikinä saa syödä pullaa, tai Fazerin Sinistä, tai creme bruléeta. Kun pitäishän sun pitää sellainen viimeinen death row last meal -tyyppinen kaikkien mässäilyjen äiti, niin että saisit heitettyä hyvästit kaikille herkuille ennenkuin jätät ne pois.

Ääni 3: Ja kuka noi karkit ja jätskit ja keksit syö pois sitten jos sä et enää syö sokeria? Come on, kenelle sä muka lahjoitat gluteenittomia vaniljakeksejä?

Ääni 2: Ja sit kun meet kylään niin onhan se nyt ihan älytöntä jos sä et koskaan mitään voi syödä ja kaikkeen pitää aina sanoa ei kiitos, ei kiitos.

Ääni 1: Eikä se sokerin syöminen nyt ihan niin vaarallista voi olla, höpö höpö. Mitäs jos vaan vähän vähentäisit, tekisit vaikka jonkun säännön että jotain juttuja saa syödä ja jotain ei saa? Olisko mitään? Ihan vähän vaan aina välillä herkuttelisit.

Minä: Kiitos. Oliko ne perustelut siinä?

Äänet: Oli meillä vielä kamalasti kaikkia ihan tosi tärkeitä perusteluja, mut me ei nyt muisteta niitä.

Ääni 4: Saanks mä vielä sanoa?

Minä: Joo, sano vaan.

Ääni 4: Mä haluaisin sanoa että ei sun kannata yrittää, kun sä olet vaan sellainen ihminen joka tarvii sokeria pärjätäkseen. Et sä oo onnellinen jos et voi syödä mitään herkkuja.

Ääni 1: Joo, ja mihin sä sit vedät rajan? Mehuissakin on sokeria, you know, ja hedelmissä! Meneehän sun ruokavalio nyt ihan äärimmäisen epäterveelliseksi jos sä jätät kaiken sokerin pois ja syöt vaan, öö, mitä sä ees voit sit enää syödä?

Ääni 2: Ihan liian vaikeaa, ei sun kannata yrittää. Sulla on niin paljon kaikkea muutakin nyt käynnissä, imetysdieetti ja eikös sun pitäis mielummin keskittyä vaikka kodinhoidon rutiinien rakentamiseen ja kuntoiluun? Ihan hyvin voit vielä muutaman viikon tai kuukauden tai vuoden olla ajattelematta koko asiaa, ja sit joskus kun on rauhallinen vaihe elämässä niin rupeat miettimään jotain sokerin pois jättämistä.

Ääni 3: Niin just, vaikka sitten vuoden tai parin päästä kun lopetat imetyksen ja voit taas syödä ihan mitä haluat, niin ensin vähän aikaa syöt just mitä haluat ja sitten siitä ehkä vuosi tai pari eteenpäin vielä niin sit vois olla tosi hyvä aika ensin vähän vähentää ja sitten kattoa että jaksatko vai etkö.

Minä: Vai niin. Kiitos vaan, tämä auttoi jo huomattavasti. Mä ymmärrän, että te haluatte auttaa niin että mun olis mahdollisimman hyvä olla.

Äänet: Niin, niin just! Niin yritetäänkin! Olipa hyvä, että kuuntelit meitä!

Minä: Joo, mä kuuntelin. Kuuntelitteko te mua kun mä tossa yllä kerroin, että miksi sokeri ei ole mulle hyväksi?

Äänet: …joo, tavallaan, tai ei oikeastaan kuunneltu kun piti miettiä että miksi sä oot väärässä…

Minä: Ei se mitään. Katsotaan, kuulinko mä oikein. Te ootte siis huolissanne siitä, että mulle ei jää mitään keinoa pitää itsestäni huolta jos mä jätän sokerin ja karkin syömisen pois. Ja että mulle käy liian rankaksi, jos mä nyt tästä imetysdieetin ruokavaliosta pudotan sokeriherkutkin pois. Ja että ihmiset pahoittaa mielensä, jos mä en syö mitään niiden tarjoomuksia jos kyläillään. Ja että ruokaa menee hukkaan, ja että mulle tulee kohtuuton ikävä sellaisia herkkuja, joita en voi imetysdieetin takia syödä nyt enkä sitten tulevaisuudessa enää ikinä.

Äänet: Joo, just niin!

Minä: Mitäs jos kehitetään sellaiset säännöt, että oltais kaikki tyytyväisiä?

Äänet: …no joo, emmääusko että sellainen onnistuu mutta kokeillaan…

Minä: Jos mä vaikka yritän huomata aina kun kaipaan sokeria, että onko mulla rentoutumisen tai huolenpidon tai jonkun muun sellaisen tarve? Sanon vaikka ääneen, niin huomaan tarpeeksi tietoisesti? Ja sitten ennen kuin syön sokerijuttuja niin ensin teen jotain sellaista, mikä rentouttaa tai pitää musta muuten huolta, ja sit sen jälkeen jos vielä haluan syödä sokeria niin saan syödä?

Äänet: No mut ethän sä ehdi sitten syödä sitä sokeria, kun lapset herää kuitenkin ennenkuin ehdit tehdä noi molemmat jutut. Tää oli joku ansa.

Minä: Pahoittelut, ei ollut tarkoitus tehdä ansaa. Jos niin käy, niin mä vaikka merkkaan vihkoon ylös että nyt jäi yksi herkuttelukerta väliin, ja kuittaan sen sitten kun ehdin.

Äänet: Joo, se käy.

Minä: Ja tehtäiskö vaikka niin, että kun mä ilmoitan kyläpaikkoihin näistä mun ruokarajoitteista kuitenkin, niin voin vaikka aina kertoa että mitä hedelmiä voin ottaa kahvin tai teen kanssa, niin sit ei harmita jos joku on valmistautunut. Tai sit otan omat eväät mukaan eikä ketään haittaa.

Äänet: Ai niin, no joo. Okei, tehdään niin.

Minä: Ja sit sovitaanko, että huolehditaan siitä imetysdieetin jälkeisestä ajasta sitten kun tää imetys loppuu. Siihen on vielä niin pitkä aika, ettei sitä kannata huolehtia.

Äänet: Okei, kunhan sitten kans muistat huolehtia.

Minä: Olisko tää tällä hyvä?

Äänet: Joo, eiköhän tää oo näin hyvä. Kiitos kun kuuntelit.

Minä: Kiitos kun jaksoitte kertoa.

– – – – –

Sitten pitäis vaan aina huomata ja sanoa ääneen. Ehkä en vaadi itseltäni sen enempää, ehkä se riittää tässä vaiheessa. Ehkä se tuo sen verran etäisyyttä siihen mielialalääkevaikutukseen, ja ainakin tulee välillä käytettyä mielialan säätelyyn jotain tietoisempia keinoja kuin sitä automaattista karkin mättämistä. Katotaan, miten homma etenee – mä kyllä sitten kerron ja päivitän, kunhan näen, miten tää sopimus toimii.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida, saa kysellä tai kertoilla omien monsterien tai pään äänien valittuja paloja sokerinsyömiseen tai muuhun liittyen. Saa toivottaa tsemppiä tai pohtia ääneen addiktioita tai paheita noin yleisemmin. Ei kiitos mitään sen suuntaista, että onpas älytöntä jutella päänsisäisten ääniensä kanssa. Ei myöskään vinkkejä tai neuvoja mihinkään suuntaan, ellei joku sellaisia erityisesti pyydä. Kiitos!

Törmäyksistä ja niiden käsittelystä

Kirjoitin pari päivää sitten siitä, tarvitaanko kärsimystä henkiseen kasvuun ja miten tietoinen, rakastava asioiden käsittely liittyy siihen koko soppaan.

Tää kaikki liittyy myös lastenkasvatukseen, jos ajatellaan, että vanhempien tavoite on auttaa lapsiaan kasvamaan myös henkisesti edes jonkin verran tasapainoisiksi aikuisiksi. (Jos vanhempien tavoite on pitää lapset hengissä niin pitkään, että ne tajuavat muuttaa omilleen, niin silloin tämä ei tietenkään päde.)

Mä taisin tulla siihen tulokseen, että kärsimys ja kasvu on tietyllä tavalla naimisissa keskenään, koska kärsimys syntyy kun ihminen törmäilee rajoihin ja huomaa, mistä kohtaa pitää kasvaa. Kärsimys ei kuitenkaan itsessään vielä kasvata, vaan ihmisen pitää pystyä käsittelemään ne törmäyksen ja kärsimyksen aiheuttamat ajatukset ja tunteet tietoisesti ja rakastavasti. Mä myös ajattelen, että lapsi on ihan oikea ihminen, hän ei ole vaan harjoitellut tässä elämässä juuri mitään joten törmäilee jatkuvasti osaamattomuuteensa ja kärsii sen takia. Lapsi ei siis ole mitenkään epätäydellinen tai vajavainen, lapsen osaamisen ja pystymisen rajat vain on tosi lähellä.

Lapsi tarvitsee rajoja, jotta oppii sietämään pettymyksiä, tämä on vissiin ihan yleisesti hyväksytty tosiasia. Kuten sanottua, vauvalla ja ihan pienellä lapsella ne rajat tulevat jo siitä, että vauva ei osaa itse ruokkia itseään, huolehtia hygieniastaan, liikkua paikasta toiseen tai kommunikoida kaikista tarpeistaan aina ihan luotettavasti. Vanhemman tehtävä tässä yhtälössä on auttaa vauvaa irti siitä nälän, vessahädän, kuuman, kylmän, röyhtäyksen tai huonon asennon kärsimyksestä. Jos vanhempi tai muu hoitaja samalla lohduttaa vauvaa ja kertoo, mistä oli kysymys (sulla oli nälkä, olikos vaippa märkä, nyt taisi olla puklu siellä tulossa), vauva saa ensimmäiset välineet siihen tietoiseen rakastavaan käsittelyyn: tällaista tapahtui, on lupa olla kurja olo kun näin tapahtuu, tehdään jotain niin ettei ole enää kurja olo.

Sitten lapsi oppii yhä omatoimisemmaksi – osaa syödä itse, osaa käydä potalla, pääsee liikkumaan paikasta toiseen. Tässä kohtaa pitää ruveta perinteisen käsityksen mukaan ns. asettamaan lapselle rajoja, ettei siitä tule riiviötä. Rajoiksi kuitenkin mun mielestä riittävät turvallisuuteen ja terveyteen liittyvät rajat ja muiden ihmisten hyvinvointiin ja viihtyvyyteen liittyvät rajat. Autotielle ei juosta; herkkuja ei saa syödä liikaa, ettei tule huono olo ja hampaisiin reikiä; nukkumaan mennään ajoissa, niin saa yöllä riittävästi unta ja niin edespäin. Kädestä ei saa ottaa; ketään ei saa lyödä; ruokapöydässä jutellaan vain ruokapöytäjuttuja, ettei keneltäkään mene ruokahalu, ja muita vastaavia. Lapsi törmäilee jo noihin helposti perusteltaviin rajoihin ihan tarpeeksi, ja pääsee opettelemaan sitä pettymysten sietämistä samalla kun pysyy turvassa ja opettelee muiden huomioimista.

Tässä kohtaa myös aikuiselta vaaditaan sitä, että ne rajat todella on oikeita rajoja. Turvallisuusjutuissa on usein helpompi olla johdonmukainen niiden rajojen suhteen, mutta muiden ihmisten hyvinvoinnin kohdalla saattaa lipsua. Erityisesti silloin, jos omista rajoista kiinnipitäminen on muutenkin vaikeaa, niin omalle rakkaalle kultapallerolle on tosi vaikea sanoa, että au, äitiä ei saa lyödä, purra, tai muutenkaan kohdella kaltoin. Sen takia mä itse ajattelen, että mitä vähemmän sellaisia keinotekoisia muistettavia rajoja on, niin sen parempi. Jos lapsi ei saa tehdä jotain vain siksi että aikuinen nyt päättää näin, se sääntö on vaikeampi muistaa ne seuraavat neljäsataa kertaa (luku ei ole liioittelua) kun lapsi törmää siihen rajaan eri ihmisten kanssa ja eri ympäristöissä. Sen sijaan jos raja suojelee lasta itseään, muita ihmisiä tai ympäristöä, siitä on helpompi kerta toisensa jälkeen sanoa.

Aikuisten asettamien rajojen lisäksi lapsi törmäilee edelleen myös oman harjaantumattomuutensa luomiin rajoihin. Ei osaa kertoa asiaansa, ei ymmärrä miksi jotain tapahtuu, ei tiedä onko tuo vieressä pörräävä tai juokseva tai kiemurteleva tai mekastava asia vaarallinen vai harmiton, hauska vai hirveä. Turhautuu, pelkää, suuttuu, ahdistuu. Ihan niinkuin isommatkin ihmiset.

Aikuiselta vaaditaan myös sitä, että rajaan törmäämiset käsitellään tietoisen rakastavasti. Vain sillä tavalla lapsi kasvaa. Toki lapsi oppii kaikenlaista myös silloin, jos asioita ei käsitellä, mutta ne opit voivat olla virheellisiä tai vaarallisia: vauva joutui varmaan sairaalaan siksi, että minä olin kiukkuinen; äiti kieltää veitsillä leikkimisen varmaan siksi että kaikki kiva on kiellettyä; toisia ei saa lyödä varmaan siksi että ne voivat lyödä takaisin; äiti ei huomioi pahaa oloani varmaan siksi että en kelpaa jos en ole aina iloinen.

No miten ihmeessä ne kaikki törmäykset sitten voi käsitellä tietoisen rakastavasti? Mahdoton tehtävä, ei kukaan voi olla niin täydellinen, älytöntä tällainen perfektionismi. (Tällainen huutokuoro on mun pään sisällä tällä hetkellä.)

Ensinnäkin, vanhemman homma on toisaalta tehdä parhaansa lasten törmäyksien käsittelyssä, ja kun oma raja tulee vastaan niin täytyy ottaa se oma vajavuus ja rajaan törmääminen tietoisen, rakastavan käsittelyn alle. Siinä ikäänkuin kasvaa itsekin ihmisenä ja vanhempana. Siinä mielessä kiitollista hommaa kasvun näkökulmasta tämä vanhemmuus – vaikka aikuisten seurassa tuntisikin olevansa jotenkin seesteinen ja kypsä ihminen, niin nuo alta metrin mittaiset löytävät kyllä tosi nopeasti ne kohdat, joissa on vielä kasvunvaraa. Yli metrin mittaisista mulla ei ole vielä omaa kokemusta, mutta eiköhän sama päde niihin.

Niin, se lasten kriisien eli rajoihin törmäämisen käsittely. Oli se raja sitten mikä hyvänsä, fyysinen tai henkinen, väärinkäsitys lapsen ja vanhemman välillä tai lapsen turhautuminen siihen ettei siihen pöydälle edelleenkään saa kiivetä. Vanhempi siis auttaa lasta käsittelemään asioita, mallintaa prosessia,  antaa työkaluja ja sanoja.

Näin mä itse toimin. Voi olla, että myös toisenlaiset toimintatavat johtaa hyvään lopputulokseen, mutta tää ainakin meillä toimii. Voi olla, että ei toimi kaikissa tilanteissa eikä kaikille maailman lapsille. Samoja juttuja voi itseasiassa kokeilla myös aikuisten kanssa, vähän soveltaen. Vaikka jopa siihen omien törmäysten tietoisen rakastavaan käsittelyyn.

Ensin sanoitetaan se, mitä tapahtui ja miltä se ehkä tuntui. Ihan jo senkin varalta, että aikuinen on kartalla siitä, mitä tapahtui. Törmäsitkö oveen, pelottiko sua kun se kärpänen tuli lähelle, harmittiko sua kun kirja meni rikki.

Itseasiassa, ei. Ensin otetaan lapsi syliin ja lohdutetaan, niin että lapsi saa itkeä itkunsa tai huutaa huutonsa rauhassa. Samalla toki vähän tarkistaen, että tuleeko jostain verta ja tarvitseeko soittaa ensiapua, siltä varalta että kyseessä on fyysinen kopsahdus, mutta pääasiassa niin, että lapsi saa itkeä sylissä. Mä oon itse tosi allerginen sellaiselle itkevän lapsen harhauttamiselle ensimmäisenä keinona. Se antaa sellaisen viestin, että itkeminen on ei-toivottavaa ja sen olisi hyvä loppua nyt heti ellei jo aiemmin. Se ei ole lohduttamista, se on tunteen kieltämistä. Lohduttaessa ei välttämättä tarvitse sanoa mitään. Annetaan vaan tila sille tunteelle olla, ilman että sille tarvitsee tehdä mitään, suitsia, kontrolloida, selittää tai perustella.

Jos tilanne on vaikkapa ihan selvä vahinkotörmäys niin tää yleensä riittää meillä. Viimeksi siis tuossa muutama tunti sitten, kun esikoinen kohelsi menemään, kompastui ja kopsautti otsansa lattialla olleen salkun kulmaan, niin eipä siinä muuta oikein voinut kuin ottaa syliin, pussata ja puhaltaa. Tovin aikaa lapsi ulvoi, sitten nyyhkytti, sitten ilmoitti että ”nyt ei halmita enää” ja lähti touhuamaan omiaan.

Sitten kun se pahin tyrske on rauhoittunut, voi kysyä, että harmittiko, suututtiko, pelottiko. Ja että yrititkö sä auttaa äitiä kun teit noin? Tai jos lapsi ei osaa vielä puhua, niin voi vähän sanoittaa, että sua sattui ja säikähdit, kun kaaduit. Omia tunteita työstäessä voi kirjoittaa vaikka listan kaikista niistä tunteista, jotka tilanteessa nousi pintaan ja jotka nyt jälkikäteen sitä ajatellessa herää.

Tässä kohtaa on tärkeää myös olla arvottamatta niitä tunteita tai ajatuksia, jotka lapsella (tai itsellä) on tilanteessa ollut. Ei ole tyhmää pelätä, ei ole vaarallista suuttua, ei ole tuomittavaa auttaa vähän väärin. Jos lapsi osaa jo jutella, lasta voi pyytää kertomaan, että mikä logiikka siellä toiminnan tai tunteen taustalla on mahdollisesti ollut. Tai vaikka kysellä, että pelottiko se, tämä vai tuo asia tilanteessa. Me usein kysytään esikoiselta nykyään että ”pelottiko vai ei pelottanut”, koska hänellä oli jossain vaiheessa tapana sanoa kaikkeen mahdolliseen ”joo.”

Sitten kun aikuinen on vähän päässyt selville, että mistä kenkä puristi, niin meillä useimmiten selitetään tilanne auki suunnilleen muodossa ”Saa [tuntea tunteen X]. [käytökseen puuttuminen tai faktojen selvittäminen], mutta saa [toistetaan tunne]. Ensi kerralla voit kokeilla vaikka [toivottu käytösmalli]?” Tässä kohtaa aikuinen antaa lapselle lisätietoa maailmasta, muistuttaa niistä perheen säännöistä ja niin päin pois, niin että seuraavalla kerralla lapsella olisi mahdollisuus pärjätä vastaavassa tilanteessa vähän paremmin.

Kuten vaikka ”Saa pelottaa. Kärpäset ei ole vaarallisia eikä ne pistä, mutta ne saa pelottaa. Haluatko, että katotaan kärpästen kuvia ja tutkitaan niitä?”

Tai ”Saa kiukuttaa. Ketään ei saa satuttaa, vaikka kuinka kiukuttaisi, mutta saa kiukuttaa. Silloin jos kiukuttaa, niin voi vaikka ottaa tyynyn sängylle ja paukuttaa sitä.”

Tai ”Saa harmittaa, että pikkuveljeä huomioidaan välillä enemmän. Veljeä ei saa kohdella kaltoin, koska silloin veljeä sattuu ja se on kurjaa, mutta saa harmittaa. Seuraavan kerran jos harmittaa, niin voi sanoa, että huomatkaa.”

Sit tässä jos kyse on vaikka virheellisestä päättelyketjusta, niin sanotaan ääneen, että ei ollut sinun syysi, että tapahtui asia X. Tai että ei haittaa, vaikka joskus jotain menee rikki, jos rikkoi vahingossa ja saatiin korjattua. Ja jos on satuttanut jotakuta tai käyttäytynyt muuten kurjasti niin käydään pyytämässä anteeksi.

Ja sit vielä varmistetaan lapselta, että pelottaako vielä, harmittaako vielä, kiukuttaako vielä? Jos vielä harmittaa, niin sitten voi hetken vielä sylitellä, jos vaan millään on aikaa. (Tähän kohtaan kantoliina on maailman paras keksintö – isoakin lasta voi halitella samalla kun oikeastaan olisi pitänyt jo vartti sitten ruveta laittamaan ruokaa.)

Onko tämä idealistista? Tottahan toki. Onnistuuko se aina? Voi kun olisikin niin. Onko tällaisesta idealismista mitään iloa? Mun mielestä on. Vaikka ei olisikaan täydellisen seesteinen ja tietoisen rakastava vanhempi joka ikinen hetki, niin mä ajattelen että jokainen yksittäinen onnistunut tai edes osittain onnistunut tilanteen käsittely antaa vanhemman ja lapsen suhteelle todella paljon.

Vanhempi oivaltaa ja muistaa, että tuo pieni ihminen vasta harjoittelee eikä aina yksinkertaisesti pysty yksin käsittelemään niitä törmäyksiä, vaikka kuinka yrittäisi. Vanhemmalla on myös tilaisuus kuunnella lasta ja oppia tuntemaan tätä vähän paremmin. Lapsi puolestaan saa arvokkaita työkaluja kaikenlaisten tunteiden käsittelyyn ja pääsee aikuisen kanssa harjoittelemaan sitä prosessia. Lapsi kokee, että hänenkin tunteillaan ja ajatuksillaan on oikeasti merkitystä, kun vanhempi pysähtyy miettimään asiaa lapsen näkökulmasta. Ja tämä on mun mielestä sovellettavissa minkä ikäiseen lapseen tahansa, riippumatta siitä kommunikoiko lapsi vielä sanoilla vai ei.

Ja kuten sanottua, vanhempi pääsee sen oman kasvunsa äärelle, jos kun tulee vastaan niitä tilanteita, joissa tekisi mieli tehdä ihan mitä tahansa muuta kuin ajatella asiaa lapsen näkökulmasta ja perustella omat ajatukset niin, että lapsikin ne ymmärtää. Siitäkin aiheesta taitaa irrota asiaa ihan omaksi tekstikseen, joten en avaudu siitä enempää tässä kohtaa. 🙂

Kommenteista: 
Tähän saa kommentoida. Saa huikata lukeneensa, saa kysellä, saa kertoa, mitä ajatuksia ja tunteita teksti herätti, saa toisaalta olla kommentoimattakin. Täällä kommentoidessa jokainen ottaa vastuun omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Saa olla eri mieltä, jos oma kokemus asiasta on erilainen, ja saa kertoa sen oman kokemuksen. Ketään ei kuitenkaan saa loukata, syyttää tai kohdella muuten kurjasti. Ei niin, että kukaan teistä niin haluaisi tehdäkään. 🙂

Jos kaipaan graduntekoa niin mitä todella kaipaan?

Mulla on ikävä graduntekoa.

Huomasin sen, kun luin blogia, jonka kirjoittaja tekee parhaillaan omaa graduaan. Miten satuinkin lukemaan sitä juuri sinä päivänä, kun esikoinen ja vauva nukkuvat (eli myös valvovat) vuorotahtisesti niin, että koko ajan on joku vaatimassa multa jotain, samana päivänä kun mieskin lähti toiseksi viimeisen lomapäivänsä kunniaksi leffaan? Juuri sinä päivänä, kun tuntuu että oma aika mitataan minuuteissa, ja varttitunti keskeyttämätöntä omissa ajatuksissa olemista olisi luksusta, jota pitää varmaan odottaa vielä muutamia kuukausia?

Koska sitähän mä gradussa kaipaan kaikkein eniten. Omaa aikaa, omia ajatuksia, omaa identiteettiä. Sitä, että oli hyvä syy lähteä läppärin kanssa kahvilaan kirjoittamaan ja jättää muksu jonkun muun hoitoon. Tai siis olisi ollut, mutta toteutin sen kerran. Sitä, että kun joku kysyy kuulumisia niin voi kertoa muutakin kuin että miten lapset voivat – kotiäitiä väsyttää aina, se nyt on ihan selvä, eikä mihinkään mielenkiintoisiin harrastuksiinkaan ole aikaa, ainakaan muihin kuin lapsiin liittyviin. Gradu oli aina puheenaihe. Gradun aiheesta riippumatta sen prosessin vaiheista puhuminen on sentään salonkikelpoista (toisin kuin moniallergisen vauvan suolisto-oireiden analysoiminen) ja jollain tasolla mielenkiintoista myös ulkopuoliselle (toisin kuin kantoliinojen merkeistä, malleista, pituuksista ja materiaaleista keskusteleminen).

Yleensä mä ihan kyllä nautin äitiydestä. Nää muksut on ihan mahtavia tyyppejä. Kuopus on pienissä pätkissä nukkuja, toisin kuin esikoinen, joka veteli pienestä pitäen useamman tunnin päikkäreitä. Erittäin toivottava ominaisuus sinänsä graduvauvalta, kun mä pääasiassa tein graduni silloin kun lapsi nukkui päiväunia. Ja nyt vielä suuremmalla syyllä oon tyytyväinen siihen, että tein graduni valmiiksi ennen kuopuksen syntymää, kun ei tällaisia silppu-unia nukkuvan vauvan ja hädin tuskin päikkäreitä nukkuvan kaksivuotiaan kanssa olisi saanut yhtään mitään tehtyä.

Ja sitten on niitä (lue: näitä) päiviä, kun tuntuu että on ihan hanurista olla näin kiinni lapsissa. Vaikka kuinka sisäistää, että se on oma valinta, ja että olisihan mulla vapaus hakea apteekista allergiakorviketta tolle vauvalle, tyrkätä purkki ja pullo isin käteen ja sanoa että mä tuun huomenillalla, pärjäile. Vaikka kuinka rakastaa lapsiaan. Vaikka tietää, että sen vartin yksinolon jälkeen olis todennäköisesti aika ikävä muksuja jo.

Toki gradussakin oli sillai kiinni, että aivot askarteli sen kanssa muulloinkin kuin kirjoittaessa. Oli siinäkin niitä ahdistushetkiä, kun tuntui että koko aineisto kaatuu mörkönä päälle eikä missään ole mitään järkeä ja mä oon ihan tyhmä enkä tuu ikinä pystymään tähän. Toisaalta, ne oli jälkikäteen ajatellen niitä hetkiä, kun yritti tehdä montaa asiaa yhtäaikaa. Kun oli tarkoitus tehdä yksittäisten lauseiden tasolla analyysiä, ja hairahtui hetkeksi katsomaan koko kuvaa, jossa ei vielä ollut mitään järkeä koska analyysi ei ollut valmis. Kun teki lähdeteoksista muistiinpanoja ja aivoissa vilahteli puolikkaita ajatuksia siitä, mihin nämä pätkät voisivat ehkä mahdollisesti liittyä, mutta niitä ei ehtinyt kirjata muistiin. Kun tuloksista oli olemassa vasta spagettiannokselta näyttävä mind map, jossa oli enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Steven Pressfield kutsuu Do the Work -kirjassaan juurikin sitä projektin vaihetta ”Belly of the Beast” -vaiheeksi. Kun projekti on jo niin pitkällä, että ei voi enää jättää sitä kesken, iskee paniikki ja vastarinta ja kaikki. Pressfield itse pukee sen sanoiksi niin tyylikkäästi, etten voi kuin nostaa hattua ja lainata:

We have turned round Cape horn and the gales are shrieking; ice encases the masts; sails and sheets are frozen. The storm howls dead in our faces. There’s no way back and no way forward.
We know we’re panicking but we can’t stop; we can’t get a hold of ourselves. We have entered…
THE BELLY OF THE BEAST
Welcome to hell.
Now you’re in the shit.
Now you’re feeling the symptoms. Now you’re ready to listen.

Steven Pressfield: Do The Work

Pressfieldin pääpahis on Resistance, eli Vastarinta. Se on se ääni, joka väittää ettet osaa, että on ihan tyhmää tämä tämmöinen, ei kannata, ei kukaan muukaan tee tällaisia älyttömyyksiä. Se sanoo, että olisi paljon kivempaa jos vaikka kattoisit telkkaria, vähän lukisit nettifoorumia, onkohan Facebookissa mitään mielenkiintoista, tarkistapa!

Sen Belly of the Beast -vaiheen jälkeen, kun on saanut itsensä Vastarinnan armoilta eteenpäin, tulee romahdus.

The Big Crash is so predictable, across all fields of enterprise, that we can practically set our watches by it.

Steven Pressfield: Do The Work

Jotain menee pieleen niin pahasti, että kosmeettiset ratkaisut eivät auta. Koko homma täytyy miettiä uudestaan. Pitää käyttää luovuutta ja venyttää omat kyvyt äärimmilleen. Ja niin käy kaikille, jokaisessa sellaisessa projektissa, johon on käytetty aikaa ja energiaa ja jonka onnistuminen ei ole ollut ihan varmaa.

Ehkä mä kaipaan graduntekoa sen takia, että oon nyt tän perhe-elämän ja oman luovuuden yhteensovittamisessa siellä Belly of the Beast -tynnyrissä. Ei pysty, ei jaksa, ei kykene, ja tuntuu että korttitalo hajoaa. Graduntekovuodet (ei niitä onneksi ollut kuin kaksi) edustavat sellaista vaihetta mun elämässä, jolloin mä pystyin sovittamaan yhteen oman luovuuden, kirjoittamisen, älylliset haasteet ja toisaalta lapsesta ja kodista huolehtimisen. Mä haikailen sitä, koska silloin oli jotain tasapainoa. Tai siis näin jälkikäteen tuntuu että oli tasapainoa, kun oikeasti mä olin aika rikki muiden asioiden takia. Mutta mun mielikuvissa mä tein aina tosi hyvällä draivilla gradua keittiönpöydän ääressä, teekuppi vieressä, kun esikoinen nukkui päikkäreitä autuaana.

Jos uskomme Pressfieldiä, ja miksi emme uskoisi mun ehkä suurinta idolia näissä jutuissa, ollaan kohta Big Crash -vaiheessa. Tai sitten tää on nyt se Big Crash -vaihe, jonka jälkeen pitää pistää pakka jollain luovalla tavalla uusiksi. Pitää katsoa, että mikä on oikeasti totta ja mikä on ajatusvirhe, mikä on tärkeää ja mikä on tarpeetonta.

Rönsyt pois

Mulla on muutamat viime viikot ollut vahvasti päällä sellainen rönsyt pois -vaihe, pään sisällä sekä tavaroiden suhteen. Huomasin sen konkreettisimmin niinkin syvällisen asian kuin kantoliinojen suhteen.

Asiaan vihkiytymättömille: kantoliina on pitkä (yleensä noin 2-5m) pätkä kangasta, joka kieputetaan aikuisen ja lapsen ympärille niin, että lasta voi kantaa kädet vapaina. (Lisätietoa ja kuvia Kantoliinayhdistyksen sivuilta.) Kantoliinaa voi ajatella joko lapsenhoitotarvikkeena tai kantajan asusteena, ja jälkimmäisessä tapauksessa monet suhtautuvat liinoihin kuin kenkiin tai laukkuihin: yhdelläkin pärjäisi, mutta on mukava valita eri vermeet kesähelteellä kuin syyssateella, mustikkametsään eri asuste kuin hääjuhliin. Vastasyntyneen kantamiseen valitaan usein eri liina kuin 15-kiloisen kolmivuotiaan väsähtämisen varalta kävelyreissulle. Lisäksi on keräilijöitä, jotka hankkivat ja vaihtavat liinoja tai metsästävät harvinaisuuksia samaan tapaan kuin vaikka postimerkkeilijät tai Muumi-mukien keräilijät.

Mä itse pidän liinoja enemmän asusteina kuin keräilykohteina. Meillä molemmat vanhemmat kantavat molempia lapsia, joten kantovälineitä on kertynyt jonkin verran, tosin jotkut välineet päätyivät enemmän tai vähemmän kaapin perukoille, kun on tullut hankittua uusia ja parempia. Ei niitä tullut silti pitkään aikaan laitettua myyntiin (kantoliinoja myydään ja ostetaan käytettyinä aika paljon enemmän kuin uutena), kun kyllähän näitä vielä jossain vaiheessa tarvii ja ihan hyvä tämä on vielä ja tästäkin maksoin niin paljon että harmittaa myydä halvemmalla kun ei ole muotiliina. Sitten huomasin sanovani jollekulle toiselle liinaharrastajalle, että niin, mun unelmapino olisi sellainen ja tällainen ja tollainen. Kotiin tultuani mietin, että juu, puolet mun pinosta menisi sellaisenaan unelmapinoon, mutta loput eivät ole oikeastaan sinne päinkään.

Että jos mun unelmapino olisi X, ja nuo toiset on käytännössä jotain ihan muuta, niin miksi mä niitä siellä kaapin pohjalla haudon tai käytän vähän vastahankaisesti? Vaikka myisin nuo kaikki ei-niin-kivat pois niin vielä jäisi tarpeeksi kantovälineitä niin että saadaan puolison kanssa molemmat kannettua samaan aikaan.

Siinä vaiheessa pistin ne ei-niin-kivat liinat myyntiin miettimättä, että kuinka paljon olin niistä itse maksanut. Kun muutama liina meni kaupaksi, ostin niillä rahoilla pari liinaa, jotka täyttivät kaikki mun unelmapinon kriteerit. Jos kerran tiedän, mitä haluan, niin turha mun on ostaa enää pinoonkaan rönsyliinoja, jotka on melkein mutta ei ihan. Semminkin kun mulla on rajallinen määrä rahaa, jonka voin hyvällä omallatunnolla käyttää liinoihin, ja sellaiset ei-niin-kivat liinat on tietyllä tavalla resurssien tuhlaamista.

Toki tärkeää on tietää, mitä haluaa. Toinen rönsyt pois -hetki oli nimittäin tossa parvekkeella, kun nypin meidän parvekelaatikon herneistä kuivia alalehtiä pois. Meillä on parvekkeella kasvamassa herneitä, mansikoita ja tomaatteja, joista kaikista on tulossa satoa. Muistelin siinä nyppiessäni, että niin, pari kesää sitten oli orvokki, josta piti nyppiä kukkineet kuivat kukat pois, niin se jaksoi tehdä lisää kukkia eikä ruvennut kasvattamaan siemenkotia. Orvokin kasvattamisessa se kukkineiden kukkien nyppiminen on ihan järkevää, koska orvokkeja pidetään nimenomaan kukkien takia. Noi meidän parvekkeen satokasvit on kuitenkin sellaisia, että nimenomaan niistä kukkineista kukista tulee lopulta herneitä, mansikoita tai tomaatteja. Niiden pois nyppiminen olisi ihan älytöntä, jos tavoitteena on saada satoa eikä vain nauttia kauniista kukista – ja se vasta onkin resurssien tuhlaamista, jos karsii sellaista mikä ihan kohta kantaisi hedelmää.

Mä olen myös lukenut sivukaupalla sellaista toteuta-unelmasi-löydä-tarkoituksesi -kirjallisuutta, niinkuin vaikka Barbara Sherin Wishcraft, Steven Pressfieldin The War of Art ja Turning Pro, Chris Guillebeaun The $100 Startup ja The Art of Non-Conformity, Steve Pavlinan Personal Development for Smart People, Kevin W. McCarthyn The On-Purpose Person ja varmaan kymmeniä blogikirjoituksia samaan teemaan liittyen. Joko tää liittyy yliopistosta valmistumiseen, kolmenkympin kriisiin tai siihen että mulla on kaksi lasta mutta ei sanottavammin minkäänlaista uraa, vaikka työkokemusta on kertynyt kymmenvuotiaasta alkaen. Jonkinlainen murrosvaihe tuntuu olevan käsillä, ja nyt kun päivittäinen elämä ei ihan kamalasti haasta mua älyllisesti (paitsi toki silloin kun pitää navigoida kaksivuotiaan tunne-elämän ja mielenliikkeiden ristiaallokossa ja keksiä, mitä vauva milloinkin huutaa) niin mun aivot on huomanneet, että niillä on aikaa askarrella tällaisten suht isojen käsiterykelmien kanssa.

Jokaisesta kirjasta tuntuu nousevan sama teema: keskity siihen, mitä tykkäät ja osaat tehdä, panosta energiaa siihen, tee työtä sen eteen, priorisoi ja jätä rönsyt pois. Yleisen hyväksynnän tai sosiaalisen paineen takia ei tartte rakentaa elämäänsä sellaiseen suuntaan, joka ei ole oma valinta. Kaikkiin valintoihin liittyy varjopuolia, eikä mikään vaihtoehto oo sataprosenttista onnea ja autuutta ja helppoutta, mutta kun oma työ on mielekästä, niin sitä jaksaa tehdä paljon isommalla sydämellä kuin jotain vähemmän inspiroivaa.

No mitä ne rönsyt sitten on? Ajankäytöllisesti mulla itselläni on käynyt niin, että toi täysimetetty vauva on niitannut mun sosiaalisesta ja harrastuselämästä viime aikoina rönsyjen lisäksi aika paljon tärkeääkin, mutta se on onneksi väliaikaista. Ajankäyttö onkin usein se, missä rönsyjen karsimisen huomaa ensimmäisenä, koska aika on sellainen resurssi ettei sitä saa uusiokäytettyä kun se on mennyt. Aika on myös se kaikkein tasa-arvoisin resurssi, koska kaikilla on ne samat 24 tuntia vuorokaudessa, 7 vuorokautta viikossa ja niin edespäin.

Kävin juuri viime viikolla keskustelun, jossa toinen osapuoli harmitteli ettei ollut tullut tehtyä jotakin, ja perusteli että ”no kun ei oo aikaa niin ei oo aikaa.” Kun todellisuudessa hänellä ja minulla on ihan täsmälleen sama määrä aikaa, hän vain käyttää sen yhdellä tavalla ja minä käytän toisella tavalla. Enkä mä nyt sano, että mun ajankäyttö olisi välttämättä maailman järkevintä. Mä kuitenkin yritän aina muistuttaa itselleni, että olen tehnyt valintoja ja priorisoinut jotkut asiat toisten edelle. Jos mä olisin halunnut, niin me oltais puolison kanssa yhteistyössä voitu harjoitella vauvan pulloruokintaa niin, että mä olisin voinut käydä vaikka viettämässä iltaa kavereiden kanssa, ilman vauvaa.

Eli kun yllä sanoin, että vauva on niitannut mun sosiaalisen elämän, niin ei se ihan niin mennyt. Kyllä mä itse tein sen valinnan että täysimetän enkä opettele pullokuvioita. Samoin mä olen tehnyt monena päivänä sellaisen valinnan, että jos lapset nukkuu samaan aikaan, niin mä istun koneelle tai otan muistikirjan käteen ja kirjoitan sen sijaan, että vaikka siivoaisin. Tai valvon tunnin pitempään ja luen nettifoorumeita sen sijaan, että menisin nukkumaan. On mulla näiden valintojen jälkeenkin lupa tuntea harmitusta siitä, että olen väsynyt ja kotona on sekaisen näköistä, mutta en mä siitä ketään muuta voi syyttää. Se siisteys tai nukkumaanmeno ei vaan ole ollut prioriteetti sillä hetkellä.

Ongelmahan tulee vasta siinä vaiheessa, jos priorisoi ihan vaan hatusta vetämällä, ilman että on mitään suunnitelmaa tai ajatusta siitä, miksi joku asia on prioriteetti. Sen takia noista kirjoista on hyötyä, että niissä tulee useimmissa vastaan joku sellainen ”kirjoita lista asioista, joita haluat tehdä” -tehtävä, tai sitten pitää vaan muuten miettiä että mihin ihan oikeasti haluaa elämässään satsata. Ekaa kertaa kun tein Wishcraftista sellaisen ”kirjoita 20 asiaa joita tykkäät tehdä” -tehtävän, tuli ahaa-elämys. Tai lähinnä siinä kohtaa kun rupesin miettimään, että kuinka monta prosenttia päivästäni käytän näihin asioihin ja kuinka monta prosenttia sellaisiin, joita en oikeastaan tykkää tehdä ollenkaan.

Ja sitten kun miettii, että mitä elämässään haluaa saavuttaa (niinsanottu bucket list, olisko se suomeksi lusikkalista: asioita joita haluaa tehdä ennenkuin heittää lusikan nurkkaan) ja vertaa sitä omaa päivittäistä ajan- ja energiankäyttöä listaan, niin voi katsoa että saako tällä menolla niitä tavoitteita saavutettua vai pitäisikö jotain muuttaa. Sitä kautta löytyy rönsyt: ne asiat, jotka ei millään lailla edistä minkään tavoitteen saavuttamista vaan jotka on pääasiassa ajanhukkaa tai pelkästään toisten ihmisten tavoitteiden edistämistä. Tuskin kukaan pystyy olemaan sataprosenttisesti tavoitteellinen koko ajan, tai sitten listassa pitää olla mukana joku ”muistan rentoutua ja levätä tarpeeksi” -tyyppinen tavoite (mikä ei ole huono idea sekään), mutta on myös ihan herättävää huomata, jos arki ei sisällä mitään toimintaa yhdenkään elämäntavoitteen saavuttamiseksi. Silloin joko tavoitteet on hukassa tai koko elämä on yhtä rönsyä.

Suuri osa mun ajasta kuluu lapsista huolehtimiseen, mikä menee ihan hyvin yksiin sen tavoitteen kanssa, että haluan kasvattaa lapsistani fiksuja, vastuullisia ja elämää kunnioittavia. Myös lukeminen ja kirjoittaminen tukevat muutamaa eri kohtaa siinä lusikkalistalla, samoin ystävien tapaaminen silloin tällöin. Ihan hirveästi mulla ei muuhun olekaan aikaa – tai sitten se vaan tuntuu siltä, kun siellä täällä on vielä rönsyjä. Telkkaria en nykyisin juurikaan katsele, mutta nettifoorumeilla tulee välillä roikuttua enemmän kuin olisi ihan tarpeellista. Toisaalta sekin palvelee tietynlaista sosiaalisuustavoitetta, semminkin kun muksujen kanssa ystävien tapaaminen naamatusten on parhaimmillaan katkonaisten ajatusten vaihtamista lastenhoidon lomassa ja pahimmillaan täyttä kaaosta.

Tavoitteellisuudessakin on se juju, että niiden tavoitteiden pitää palvella ihmistä, ei toisinpäin. Jos tavoitteellisuus saa aikaan sen, että elämä on ankeaa ja ilotonta, niin sitten on valinnut tavoitteet väärin. Toisten ihmisten tavoitteita ei kannata ottaa omalle listalle, tai ainakaan toteutettaviksi, jos ne eivät oikeasti innosta ja inspiroi. Mulla ei esimerkiksi olisi mitään kutsumusta laittaa omalle listalleni olympialaisissa kilpailemista, vaikka se jollekulle toiselle olisi elämän huikein tavoite. Tai jos miettii vaikka benji-hyppyä, tatuointia tai jonkun tietyn rahasumman ansaitsemista tietyssä ajassa: ihan hyviä tavoitteita, jos niiden ajatteleminen saa sykkeen nousemaan ja ajatukset hyrräämään, mutta mulla ne ei saa aikaan oikein mitään reaktiota.

Ehkä se unelmien liinapinokin on jonkin tasoinen tavoite. Ei mikään maatamullistava, mutta sen verran inspiroiva kuitenkin, että sai aikaan toimintaa, kun pistin ne liinat myyntiin. Ja se on oikeastaan tavoitteiden pointti: että ne toisaalta suuntaa toimintaa ja toisaalta innostaa toimimaan niiden tavoitteiden suunnassa. Että vaikka ajatus siitä terveellisestä elämästä ja vahvasta kehosta saa nousemaan sohvalta ja tekemään pari punnerrusta, tai ajatus omista lapsista kasvamassa fiksuiksi ja vastuullisiksi aikuisiksi saa suhtautumaan heihin nyt niinkuin fiksuihin ja vastuullisiin lapsiin.

Ja nyt pitää taas priorisoida jotain muuta kuin kirjoittamista. 🙂 Kommentit tervetulleita – mitä ajatuksia heräsi, tavoitteista tai rönsyistä tai jostain muusta?