Yhden bloggarin subjektiivinen näkemys

Mä oon viime päivinä kovasti miettinyt subjektiivisuutta ja objektiivisuutta. Suurelta osin sen takia, että oon lukenut sitä integraaliteoriaa, ja siinä yksi perusajatuksista on se, että subjektiivinen ja objektiivinen on molemmat tärkeitä osatotuuksia, kertoo jotain olennaista maailmasta muttei ikinä sen koko kuvaa. 

(Lähdeviitehaukka minussa haluaa tässä kohtaa tuoda näkyviin, että suuri osa näistä ajatuksista on saanut vaikutteita esim. Ken Wilberin teoksesta Sex, Ecology, Spirituality tai Integral Finlandin verkkosivujen tiivistelmästä. En kuitenkaan osaa tässä kohtaa suoraan eritellä, että mitkä näistä ajatuksista ovat omiani ja mitkä suoraan integraaliteoriasta. Annan siis itselleni virallisen lupalapun kirjoittaa tekstiä omasta päästä epätäydellisillä viitteillä. 🙂  )

Aloitetaan objektiivisuudesta, koska se on tällä hetkellä se valtavirtaisesti uskottavampi osa maailmaa. Että jos jotain pystyy mittaamaan objektiivisesti ja empiirisesti, niin se on silloin totta, ja jos ei voi mitata, niin silloin ei ole totta. Mikä noin alun alkaen tuntuu ihan luotettavalta ajatukselta. Tiedettä tehdään ympäri maailmaa, ja tieteen avulla pystytään tekemään paljon hyvää, pelastamaan ihmishenkiä ja helpottamaan arkea niin että esimerkiksi tällaiset kahden lapsen kotiäidit eivät joudu käyttämään kaikkea aikaansa pyykinpesuun ja ruuanlaittoon vaan voivat pohtia syntyjä syviä kaikenmaailman blogikirjoituksissa.

Ongelma tulee vastaan kuitenkin siinä kohtaa, kun se tiede liittyy jollain lailla ihmiseen, ja erityisesti ihmisen psyykeen, ajatteluun ja hyvinvointiin. Nämä kun ovat nimenomaan niitä subjektiivisia alueita, joista ulkopuolinen ei voi aidosti tietää yhtään mitään ellei saa luotettavaa apua ns. sisäpuolelta.

Ihmisen subjektiivinen puoli kattaa muun muassa tunteet, ajatukset, uskomukset, intuitiot, kivun ja mielihyvän tuntemukset ja niin päin pois. Minulla on ainoana maailman ihmisenä ainutlaatuinen näkymä oman pääni, kehoni ja sieluni sisään. Minä olen maailman ainoa ihminen, joka voi sanoa, kuinka paljon minä rakastan, kuinka paljon minä vihaan, miten paljon minua sattuu tai mitä minä uskon todeksi.

Jos haluan, että joku muu tietää näistä asioista jotain, voin kertoa niistä siinä määrin kuin mitä haluan ja katson tarpeelliseksi. Voin kuitenkin kertoa niistä asioista vain siinä määrin kuin pystyn ajattelemaan näitä asioita, nimeämään niitä, käsitteellistämään niitä, tunnistamaan niiden olemassaolon.

Ja kääntäen, esimerkiksi näin: minun lapseni on ainoa ihminen maailmassa, joka tietää, kuinka paljon häntä sattuu, mitä hän pelkää ja kuinka paljon, mitä hän haluaa, mikä hänet tekee iloiseksi. Minä näen vain sen, mikä pääsee pinnalle asti, ja minkä hän haluaa ja osaa kertoa.

Koska olen elänyt hänen kanssaan koko hänen elämänsä, olen harjaantunut huomaamaan joitain, lähinnä kehollisia, viestejä, joista voin tulkita hänen haluavan tai pelkäävän tai tuntevan jotain tiettyä. Sekin tulkinta kuitenkin aina suodattuu minun oman kokemuspiirini kautta. En voi ikinä koskaan tietää tarkalleen, mitä lapseni tuntee tai ajattelee. Voin vain arvata ja toimia parhaan mahdollisen arvauksen perusteella.

Jos joku haluaisi tieteellisesti tutkia lastani, vaikkapa nyt selvittää, vahingoittaako ”hallittuun itkettämiseen” perustuva unikoulu tai jopa huudatusunikoulu pitkällä tähtäimellä lapsen psyykkistä terveyttä ja kehitystä, törmäisimme subjektiivisen ja objektiivisen väliseen ongelmaan. Tieteellinen tutkimus lähtee siitä, että objektiivinen ja empiirinen totuus on ainoa totuus. Lapsen kokemus siitä, että hänellä on hätä, hän itkee eikä kukaan tule auttamaan, on kuitenkin syvästi subjektiivinen. Pienellä vauvalla on vain vähän keinoja kertoa luotettavasti omasta subjektiivisesta kokemuksestaan, ja itku on niistä viimeinen. Jos sitä ei kuunnella ja tulkita, jos siihen ei vastata, lapsen subjektiivinen kokemus käytännössä katsoen ohitetaan.

Pitkän tähtäimen vaikutusten tutkiminen on puolestaan ongelmallista siitä syystä, että ihminen pystyy kertomaan luotettavasti vain siitä, minkä hän tunnistaa. Tommy Hellsten puhuu Virtahepo olohuoneessa -kirjassa (ja sen pohjalta minä täällä) siitä, että lapsi tarvitsee kriisitilanteissa vanhemman peilaamaan tunnetta tai kokemusta, antamaan sille nimen ja auttamaan sen käsittelyssä. Jos tutkitaan huudatusunikoulun aiheuttamaa psyykkistä vauriota, tutkitaan jotain sellaista ilmiötä, jonka syntymisvaiheessa on tutkimusasetelmallisesti estetty tällainen vanhemman tekemä peilaaminen. Lapsi ei siinä kokemuksen keskellä saa sitä viestiä, että tämä tunne (pelko, epätoivo, yksinäisyys, mikä se näin sanallistettuna nyt voisikaan olla) on vain tunne, se on erillinen sinusta, se menee ohi eikä se ole vaarallinen.

Sen sijaan lapsi sopeutuu siihen tunteeseen, hyväksyy sen erottamattomaksi osaksi itseään. Sille ei ole nimeä. Se on osa lapsen subjektiivista karttaa, siitä tulee yksi lapsen näkökulman suodattimista, ja sitä kautta se vaikuttaa siihen, miten lapsi hahmottaa maailman. Ja lopulta siihen, miten lapsi reagoi siihen hahmottamaansa maailmaan.

Miten tutkitaan objektiivisesti subjektiivista kokemusta, jolla ei ole nimeä? Sellaista kokemusta, jota lapsi ei tunnista erilliseksi omasta itsestään? Ei ole olemassa mittaria, jolla saisi subjektiivisesta kokemuksesta luotettavasti objektiivisia tuloksia. Sama kuin yrittäisi mitata lämpötilaa vaa’an avulla. Jotain tuloksia toki tulee, mutta se, mitä tekemistä niillä on mitattavan asian kanssa, on arvaus- ja tulkintapeliä. Taikasanat ”ei ole havaittu” tai ”haittavaikutuksia ei ole löydetty” päästävät tutkijat pälkähästä – meidän tutkimuksessamme ei vaa’alla mitaten löydetty mitään vaikutusta sen välillä, onko kannussa oleva vesi 5-asteista vai 85-asteista.

Kysytäänkö vanhemmilta?

Vanhemmat näkevät pinnan, käytöksen, lapsen itse kertoman version. Toki vanhemmat ovat harjaantuneempia näkemään esimerkiksi muutoksia omassa lapsessaan, mutta vanhemmatkin suodattavat näkemänsä oman subjektiivisen maailmansa kautta. Jos lapsi oppii nukahtamaan yksin ja hiljaa, vanhempi havaitsee käytöksen ja tulkitsee sen oman ajattelunsa kautta. Ja on todella, todella paljon helpompi ajatella, että lapsi on oppinut rauhoittamaan itse itsensä kuin että lapsi on luopunut toivosta että ketään kiinnostaisivat hänen tarpeensa. Luulen, että lähtökohtaisesti tällaisesta tutkimuksesta jättäytyvät pois ne perheet, joissa vanhemmat ajattelevat huudatusunikoulun millään tavalla vahingoittavan lasta. Minä en suostuisi tutkimukseen, jossa riskinä olisi lapseni vahingoittuminen millään tasolla.

Pitkällä tähtäimellä taas on ongelmallista, että vanhemmat näkevät toki lapsen käytöksen mutteivät tiedä, mitä pään sisällä liikkuu. He tietävät ainoastaan sen, mitä lapsi kertoo – ja lapset kertovat kovasti kaikenlaista. Alle kouluikäisen lapsen mielessä lelut, vanhemmat, kärpäset, lastenohjelmien päähenkilöt ja vaatekaapin ovet ovat yhtä lailla aktiivisia toimijoita kuin lapsi itse. Lapsi ei ihan vielä hahmota muita perspektiivejä kuin omansa, eikä osaa ajatella, että hänen päänsisäinen maailmansa onkin erilainen kuin muiden päänsisäinen maailma. Hän voi kertoa jostain asiasta, jonka olettaa vanhemman tietävän, vaikkei vanhemmalla olisi mitään havaintoa siitä, mitä lapsi selittää.

Toki ihmistieteissä tehdään tulkintoja siitä, mitä vaikkapa mörkö sängyn alla -pelot tai tietyntyyppiset leikit kertovat lapsen sisäisestä maailmasta, mutta edelleen ollaan siinä subjektiivisen maailman tulkitsemisen ongelmassa. Aiheutuuko mörkö sängyn alla -pelko huudatusunikoulusta, vai päiväkodin aloittamisesta, vai siitä kun muuten pyhimyksenlempeä äiti potkaisi varpaansa pöydänjalkaan ja päästi liudan kirosanoja, vai jostain lapsen mielessään kehittämästä, sinänsä viattomasta ajatteluketjusta?

Eivätkä vanhemmat myöskään tiedä sitä, millainen juuri tämä lapsi olisi ollut ilman unikoulua. Olisiko lapsi oppinut nukahtamaan itsekseen? Olisiko lapsi yhtä rohkea, yhtä iloinen, yhtä arka, yhtä varovainen tuntemattomien kanssa? Ei voi tietää.

Mä ymmärrän hyvin, että on tilanteita, joissa lapsen (tai lasten) nukahtaminen vie koko perheen voimavarat. Meidän muksut on siinä mielessä suhteellisen helppoja, että isompi kyllä pysyy sängyssään kunhan siinä istuu vieressä, eikä lapsi esimerkiksi tappele fyysisesti vastaan. Pienempi taas on krooninen tissillenukahtaja, mutta nykyään kun allergiaoireita aiheuttavat aineet on saatu karsittua mun ruokavaliosta, niin iltanukahtaminen tapahtuu ilman puolentoista tunnin huutoa. Ja koska perheessä on kaksi lasta ja kaksi vanhempaa, niin molemmille riittää illalla hommaa. Jos olisin yksin näiden kanssa, niin tilanne voisi olla toisenlainen.

Silti, siinäkin tilanteessa että joutuisin harkitsemaan jotain unikouluttamista lapselle, niin mun täytyisi ajatella sitä avoimesti niin, että minä tarvitsen sitä unikoulun tuomaa apua. Ja samaan aikaan myöntää se, että lapsi ei varsinaisesti tarvitse mitään unikouluttamista, jos lapsi lopulta kuitenkin aikuisen avulla nukahtaa ja nukkuu yönsä. Lapsella ei ole uniongelmaa, mulla on ongelma lapsen käytöksen ja omien tarpeideni välillä.

Tietysti pitää muistaa, että ne omat tarpeetkin on tärkeitä, oma jaksaminen on tärkeää, oma henkinen terveys on tärkeää. Vaikea valinta tuleekin siinä kohtaa, kun pitää pohtia, mikä osa minun tarpeistani on tärkeämpi kuin se riski, että lapseni emotionaalinen ja psyykkinen terveys vahingoittuu mun valintani vuoksi. Koska se riski täytyy ottaa mukaan siihen laskelmaan, sen sijaan että ohittaisi asian problemaattisuuden ja vaikeuden.

Sitä päätöstä ei kukaan voi tehdä ulkopuolelta, koska – edelleen – kukaan ei voi nähdä minun pääni sisään, eikä kukaan voi tietää, miten hajalla juuri minä olen. Toisaalta, kukaan ei myöskään pysty kertomaan luotettavasti, millaisia tunnelukkoja tai uskomussuodattimia minulla on hämärtämässä tätä päätöksentekoa. Lopulta kyse on arvovalinnasta, joka on perin juurin subjektiivinen asia, ja tärkeiden arvojen ristiriita (vaikkapa lapsen hyvinvointi vs. oma hyvinvointi) on vaikea, vaikea ratkaista niin, että voi olla sinut itsensä kanssa.

Se voi vaatia jostain vähemmän tärkeästä arvosta luopumista (voiko joku muu hoitaa arjen pyörittämisen niin että minä voi sekä olla läsnä lapselleni että pitää huolta itsestäni?), tai henkistä kasvua, niin että näkee jonkin tavan yhdistää nämä arvot, tai sitten sen miettimistä, että jos toinen arvo häviää yhdessä tilanteessa (minun hyvinvointini on nukutustilanteessa lapsen hyvinvointia tärkeämpää), niin miten saan kompensoitua sitä häviölle jäävää arvoa muissa tilanteissa (tuen lapsen perusturvallisuuden tunnetta huomioimalla häntä aina kun hän kaipaa huomiota ja keskeytän johdonmukaisesti omat tekemiseni ottaakseni hänet syliin kun hän tarvitsee minua). Jos täydellistä ratkaisua ei löydy, niin ainakin on tullut tietoisesti ajatelleeksi, että mikä ratkaisu olisi vähiten huono kaikkien kannalta.

Tämän takia (vai tämänkin takia) vanhemmuus on niin vaikeaa. Loppupeleissä niiden päätösten kanssa on aika yksin, koska jokainen tilanne on erilainen. Samaan aikaan pitäisi pystyä huomioimaan lapsen hyvinvointi ja tulkita hänen viestejään, ja toisaalta tiedostaa omaan päätöksentekoon ja ajatteluun vaikuttavat seikat.

Tässä kohtaa tulee toisaalta taas objektiivinen tieto apuun. Jos luen jostain (objektiivisen tutkimustiedon), että uskomukset tai ennakkoluulot voivat hämärtää ajatteluani, saatan huomata subjektiivisesti, kun niin meinaa käydä omalla kohdallani. (Tällaisista ihmismielen sudenkuopista erinomainen kirja on Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow.)

Jos luen jostain (objektiivisen näkemyksen), että asioilla on objektiivinen ja subjektiivinen puoli, joita kumpaakaan ei voi selittää toisen kautta, minun on helpompi tunnistaa ero myös omassa ajattelussani. (Tässä itseäni on auttanut integraaliteorian näkökulmaneljännes -ajattelu.) Silloin voin

Ja kun harjoittelen tarpeeksi, voin oppia yhdistämään ajattelussani objektiivisen ja empiirisen tiedon sekä subjektiivisen kokemukseni siitä, miltä jokin ratkaisu minusta tuntuu, mitä uskon ihmisen ja maailman perusluonteesta, mitkä arvot ovat minulle tärkeitä ja mitkä vähemmän tärkeitä. Empiiriset ja objektiiviset asiat eivät ole arvokysymyksiä eivätkä tunnekysymyksiä. Tunne- ja arvokysymyksiä ei puolestaan voi selittää tai perustella empiirisesti. Molempia puolia tarvitaan tasapainoiseen ja aitoon päätöksentekoon.

Mutta tämä on vain mun subjektiivinen näkemykseni. 😉

Kommenteista:
Tää on aika herkkä aihe, ja moni on varmasti mun kanssa eri mieltä näistä asioista. Saa olla eri mieltä. Mä en toivo keskustelua siitä, millaisia käytännön ratkaisuja kukakin teki unikoulujen suhteen ja kenen ratkaisu oli oikea ja kenen väärä, koska kuten sanottua, sitä on vaikea määritellä ulkopuolelta, erityisesti nettiympäristössä. Sellaista keskustelua löytyy sitäpaitsi internetistä ihan tarpeeksi muutenkin (jos haluat osallistua sellaiseen, googlaa ”huudatusunikoulu”).

Sen sijaan mielellään voi kommentoida omia ajatuksia subjektiivisuudesta ja objektiivisuudesta. Muistetaan edelleen, että jokainen kirjoittaa oman subjektiivisen kokemuksensa pohjalta ja lukee muiden tekstejä omien subjektiivisten lasiensa läpi. Sitäkin voi pohtia, että mitä tunteita ja ajatuksia herää eli mitä tämä teksti kertoo omasta itsestä. Saa myös huikata lukeneensa tai olla kokonaan kommentoimatta.

P.S. Jos tykkäsit, käy tykkäämässä.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3