Vastustan, hittovie

Sarjassamme Tilanteita Lapsiperhearjen Keskeltä.

Vauvalla on kolmatta päivää kuume. Sitä on kuulemma liikkeellä, sanoivat Terveyspuhelimesta, tarkkailkaa ja antakaa kipulääkettä jos vaikuttaa siltä.

Vauva on oikeastaan ihan tyytyväinen, silloin kun se on sylissä tai liinassa, ja mieluiten tissillä eli mun sylissä. Muuten se huutaa, noin niinkuin varmuuden vuoksi. Yötä päivää. Eli mä olen käytännössä ollut tässä torstain ja perjantain välisestä aamuyöstä lähtien jatkuvassa ihokontaktissa vauvan kanssa, poislukien mun vessareissut ja vauvan vaipanvaihdot. Joiden aikana hän huutaa. (Nyt hän on isin kanssa vaipanvaihdolla, joten mä yritän kirjoittaa tosi nopeasti.)

Jonkin verran sanotaanko että hajottaa. Mutta mä onneksi tossa aiemmin viikolla löysin sellaisen ajatuksen, jota mä oon pitänyt mantranani tässä kohtaa, ja se on auttanut. Mä ajattelin tarjota sen myös teille, ihan siltä varalta että jotakuta joskus muulloinkin hajottaa kun vauva huutaa tai mitään ei pysty tekemään tai muuten vaan kaikki on päin helvettiä.

”Mä saan vastustaa tätä.”

Vastustamisesta on ollut aikaisemmin puhetta. Se on sitä, kun sisällä kiristää ja turhauttaa ja suututtaa ja vituttaa kun asiat Ei Mee Niinkuin Mä Olen Päättänyt. Asiat ei mee niinkuin mä haluaisin. Suututtaa se, että asiat on niinkuin ne nyt on, koska mä haluaisin, että ne olisi jotenkin toisin.

Ja siinä tilanteessa, kun se vastustus on pahimmillaan, niin on ihan äärimmäisen vaikeaa mennä siihen toiseen laitaan. Siihen, että ommm, palaan nykyhetkeen, asiat on näin niinkuin ne on, olen zen ja itse valaistuminen.

Mutta jo se auttaa, että antaa itselleen luvan siihen vastustamiseen.

Että totta hemmetissä mä vihaan sitä,  että vauva huutaa jatkuvasti, ja mulla on lupa vihata sitä, että tilanne on nyt se mikä se on.

Tottakai mua turhauttaa, että vauva suostuu nukkumaan vain silloin kun mä oon siinä vieressä, niin etten mä voi tehdä mitään, ja mua saakin turhauttaa, että tilanne on se mikä se on.

Tottakai mulla on äitinä ihan voimaton ja avuton olo, kun pienellä on paha olla, ja samaan aikaan mua ottaa päähän se, että mä olen niin kiinni siinä, vaikka haluaisin tehdä kaikkea muuta.

Tämä kaikki on sitä vastustusta, koska en mä oo tällaista halunnut tai pyytänyt tai tietoisesti aiheuttanut. Samoin kuin se kaikki nimetön, sanoittamaton jännitys eri puolilla kehoa – se, joka tuntuu vääntyvän aina kierroksen tiukemmalle, kun ei ole nukkunut tai päässyt ulkoilemaan tai syönyt kunnolla tai joku huutaa jatkuvasti korvan juuressa tai esikoinen kiljaisee ”Pyyhkimään” juuri sillä hetkellä, kun vauva on viimein lopettanut huutamisen ja simahtanut.

Kaikkeen siihen vastustukseenkin on lupa. Se on lupa huomata, se on lupa hyväksyä, ja jos se osoittautuukin hyödylliseksi, niin sen voi antaa olla rauhassa. Jos taas se ei tunnukaan hyvältä, niin sen voi päästää matkoihinsa sillä huomaamisella.

Miten ihmeessä vastustuksen salliminen voi auttaa?

Yksi syy on se, että silloin ei enää tarvitse kasata siihen päälle lisää ahdistusta.

Tiedättehän?

Auugh, mua raivostuttaa kun toi lapsi nyt ei vaan VOI olla hiljaa! Mutta apua, karmea syyllisyys kun eihän se sitä tahallaan tee, en mä sais olla sille vihainen! Aagh, hävettää, olen huono äiti kun edes ajattelen tällaisia, mun pitäisi skarpata ja tuntea ainoastaan rakkautta noita mun ihania lapsia kohtaan. Perhana, ei onnistunut rakkauden tunteiden säteileminen tässä univajeessa ja lähtökohtaisessa ketutuksessa, olen täysi nolla ja kaikki menee pieleen.

Kun jos jo alussa huomaa, mistä on kyse – nyt muuten raivostuttaa ja täysillä, kun toi lapsi ei osaa olla hiljaa, ai niin, mua saakin raivostuttaa ja mä saan vastustaa tätä – se ketjureaktio katkeaa heti alkuunsa. Energiaa jää enemmän sen tilanteen korjaamiseen, sen sijaan että oma pää jäisi jurnuttamaan niitä ahdistuksen tunteita.

Ja itseasiassa, paradoksaalisesti, silloin kun antaa luvan sille vastustukselle, niin palaakin siihen, mitä tässä hetkessä todella on olemassa. Koska ne tunteet, kiristykset, jännitykset, vastustukset on myös tässä hetkessä.

Se tiedostaminen ja nykyhetkeen palaaminen puolestaan auttaa paitsi katkaisemaan sitä kierrettä, niin myös treenaamaan omien tunteiden havainnointia. Ja se auttaa seuraavalla kerralla huomaamaan sen oman ketjureaktion vähän aikaisemmin. Olemaan tietoisempi niistä omista ketjureaktioistaan ja niiden käynnistäjistä, oli niillä sitten nimet tai ei.

Että sellaista tiedostavaa vanhemmuutta täältä lapsiperhearjen keskeltä. 🙂 Vauvakin simahti tätä kirjoittaessa isille liinaan, eli saattaa olla, että tän viikonlopun aikana mä pääsen jopa suihkuun ilman, että kukaan huutaa oven toisella puolella. 😉

Kommenteista:

Saa kommentoida! Erityisen mielelläni kuulen kokemuksia, jos joku tulee kokeilleeksi tuota ”mä saan vastustaa tätä” -ajatusta. Tai muita vastaavia arjen tyyneyden pelastajia. Täällä kommentoivat vain ihanat ja sydämelliset ihmiset, eli sellaiset, jotka tietoisesti harjoittelevat ottamaan omat ja muiden tunteet ja tarpeet huomioon. Ja kaikilla on lupa harjoitella.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Hienosti ammennat oppia tästäkin. Voimaa ja valoa!

    Vielä lukemislistallani oleva Äidin kielletyt tunteet varmaan tätä aihetta sivuaa – eli kaikki tunteet on ok.

    Olen pärjännyt pienen kanssa tämän ajatuksen lisäksi sillä ajatuksella, että kaikki on ohimenevää.

    Onneksi on kantovälineitä. <3

    • says

      Kiitos kun kävit kommentoimassa!

      Tää on kyllä sellainen aihe, että vaikka kuinka monelta suunnalta asiasta lukee ja tietää, niin se pitää aina jotenkin uudestaan oppia omalla kohdalla. Mieluiten joka päivä. 🙂