Vastaanottavana osapuolena

Mitä mä osaan tänään kirjoittaa kärsivällisyydestä? Nyt just tuntuu, että en mitään.

Sellainen vahvasti meni -aamu

Mä muistin aamulla, että mulla on yksi kiva keväthame kaapissa, ja päätin laittaa sen päälle. Paitsi että se ei mahtunutkaan päälle. Hävetti ja harmitti. Tästä täysin loogisena seurauksena mä kiehahdin viisi minuuttia myöhemmin neljävuotiaalle, joka noin seitsemästä pyynnöstä huolimatta ei ollut vieläkään ruvennut laittamaan omia päivävaatteitaan päälle.

On ylevä tunne, kun pääsee pyytämään lapselta anteeksi omaa kiukuttelua ja komentelua ennen aamukymmentä. Ja vielä ylevämpää, kun lapsi sitten kärsivällisesti kertoo mulle, että välillä hänellä on vaan sellaisia päiviä, jolloin mikään ei onnistu. Jep, niin äidilläkin.

On ylevä tunne, kun pääsee pyytämään lapselta anteeksi omaa kiukuttelua ja komentelua ennen aamukymmentä.

Tai puoliso pyytää jotain ihan neutraalisti, ja mä tiuskaisen vastaukseksi. Uudestaan ja uudestaan. Ja sitten seuraavana aamuna se kärsivällisesti kysyy, että onko sulla tänään parempi päivä, koska jos se on huonompi kuin eilinen niin ei hyvä heilu.

On sietämätöntä, kun huomaa olevansa sen kärsivällisyyden vastaanottava osapuoli. Tai siis se on ihanaa ja hienoa, ei sillä. Mielummin niin päin, kuin että mulle pistettäisiin samalla mitalla. Siitähän vasta sota syntyisi. Mutta toisen ihmisen kärsivällisyys… Se menee ihon alle. Ehkä siinä on vaikeinta, kun tajuaa olevansa epätäydellinen ja yhteistyökyvytön ja tarvitsevansa sitä kärsivällisyyttä.

Sellainen kärsivällisyyttä vaativa tyyppi

Teoriassa mä tiedän, että vanhemman on hyvä olla haavoittuvainen ja epätäydellinen. Näyttää tunteensa ja tehdä virheitä ja sietää epävarmuutta. Käytännössä mä haluaisin, että se haavoittuvuus ja epätäydellisyys olisi salonkikelpoista ja hienoa. Sellaista, jonka saa selitettyä ja jalostettua oppimiskokemukseksi ihan siinä heti paikalla, että hups, teinpä virheen, kas noin, homma hanskassa. En mä oikeastaan haluaisi, että lasten ja puolison tarvitsisi olla mua kohtaan kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä ja empaattisia.

Käytännössä mä haluaisin, että se haavoittuvuus ja epätäydellisyys olisi salonkikelpoista ja hienoa.

En mä halua, että tunteiden näyttäminen ja virheiden tekeminen tarkoittaa, että kun puoliso vinkkaa, että mitäs jos pyytäisit lapsilta anteeksi kun huusit, niin mä vastaan että en halua ja sulkeudun vessaan. Vaikka mä tiedän, että mun kuuluisi just samantien päästää irti siitä kiukusta ja nähdä asioiden suurempi konteksti ja ymmärtää ja olla lempeä. Ja mä en vaan siinä hetkessä kykene.

Ja sitä se kuitenkin näköjään on.

Haavoittuvuus ja epätäydellisyys on myös niissä hetkissä, kun mä olen kiukuissani siellä suljetun vessanoven takana ja suren sitä, että en osaa mielestäni tarpeeksi nopeasti käsitellä näitä asioita.

Ja niissä hetkissä, jolloin mä osaan ottaa vastaan kärsivällisyyttä juuri silloin, kun mä en ole sitä missään määrin ansainnut.

Ja nyt, tässä, kun mä kerron tästä sulle.

Hyvää esimerkkiä epätäydellisyydestä

Lapselle voi olla tosi tärkeä kokemus saada olla välillä se kärsivällinen ja empaattinen osapuoli, vaikka sitten vanhemman suuntaan. Tietysti ikätasoisesti ja lapsen kapasiteetin mukaan ja niin edespäin – lapsen ei ole missään nimessä tarkoitus olla vanhempansa terapeutti tai likasanko, päinvastoin.

Kuitenkin jos puhutaan sen ikäisestä lapsesta, jolla empatian kehitys on jo jollain mallilla, niin lapselle voi olla iso oivallus, että vanhemmatkin mokailevat ja kiukuttelevat ja välillä eivät osaa. Että vanhemmillakin on välillä päiviä, jolloin mikään ei onnistu. Silloin lapsen voi olla helpompi hyväksyä sellaiset piirteet myös itsessään. Koska niitä päiviä tulee vielä monta. Se on ihmisenä olemisen sivuvaikutus.

Että vanhemmillakin on välillä päiviä, jolloin mikään ei onnistu. Silloin lapsen voi olla helpompi hyväksyä sellaiset piirteet myös itsessään.

Ja näin mokailevan vanhemman näkökulmasta on tosi terveellistä välillä muistaa, että ei ne hyvät aikeet aikuisillakaan aina toteudu. Vaikka kuinka aivoilla tietäisi, miten pitäisi käyttäytyä. Sellainen empatia myös kehittää kärsivällisyyttä sinne lasten suuntaan.

Kommenteissa saa mielellään kertoa omia ajatuksia ja kokemuksia aiheesta ja sen vierestä. Sillai lempeän empaattisesti, tottakai. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3