Vapaus, whatever

Eilisillan ja tämän päivän keskeinen kysymys, jota mä oon pohtinut aina kun jokin alkaa ottaa päähän:

Would I rather have this problem or would I rather be free?

Satuin lukemaan Sedona-kirjasta kohdan, jossa puhuttiin tästä. Miten joka hetki ihmisellä on oikeastaan vapaus valita, että haluaako pitää kiinni jostain tietystä ongelmasta. Se jäi pohdituttamaan.

Ja siitä tuli mieleen klassinen Dr. Phil -ismi, että kaikessa käytöksessä, myös ns. ongelmallisessa, on joku hyöty. Vaikka kuinka haluaisi, että joku ongelma katoaa, niin voi olla että sen ongelman olemassaolo tavalla tai toisella palvelee jotain tarkoitusta. Ja se ongelmasta kiinni pitäminen, sen ongelman helliminen ja pohtiminen ja siitä valittaminen ja ahdistuminen, on myös käytöstä.

Ja kun sen asian asettelee niin, että valinta on oikeastaan vapauden ja sen ongelman välillä, niin ei tunnu kauhean vaikealta kysymykseltä. Eikä se ookaan varsinaisesti vaikea kysymys, mutta aika paljon se paljastaa jos uskaltaa rehellisesti vastata, edes itselleen.

Haluanko mä mieluummin syödä liikaa karkkia ja sokerijuttuja ja tuntea siitä huonoa omaatuntoa – vai olisinko mieluummin vapaa?

Haluanko mä angstata siitä, mikä musta tulee isona ja tuleeko musta mitään ja mitä mä muka edes osaan sellaista mistä voisi olla mitään hyötyä – vai olisinko mieluummin vapaa?

Haluanko mä turhautua siihen, että ihmiset ei käyttäydy niinkuin mä haluaisin niiden käyttäytyvän – vai olisinko mieluummin vapaa?

Toki ensin täytyy määritellä vapaus. Sedonassa käytetään termiä ”hootlessness”, mikä tarkoittaa sellaista tilaa jossa lopputulos on loppuviimein yhdentekevä. Toki voi olla tavoitteita, ja on hienoa jos niihin pääsee, mutta oman henkisen tasapainon ja hyvinvoinnin puolesta sillä ei ole väliä, onnistunko vai en. Ei oo kiinni siinä lopputuloksessa henkisellä tasolla.

Ho’oponoponossa puhutaan siitä, että ei putsata johonkin tiettyyn tavoitteeseen pääsemiseksi, vaan jotta vois olla rauhallisin mielin lopputuloksesta riippumatta. Zen-filosofiassa (ilmeisesti, en oo sen kanssa ihan niin tuttu) puhutaan ”mind like water” -ajatuksesta – jos veteen heittää kiven, niin se aiheuttaa täsmälleen oikeankokoiset renkaat veteen ja sitten vesi tyyntyy. Vesi ei jää hautomaan sitä kiven aiheuttamaa reaktiota eikä jää odottamaan seuraavaa kiveä ja varautumaan siihen.

Tää on myös aika kaukana sellaisesta teinien ”ihan sama hei” -ajattelusta. Ainakaan silloin kun itse teininä (tai joskus vähän vanhempanakin) sanoin johonkin asiaan että ”ihan sama, whatever” niin se ei todellakaan tarkoittanut sitä, että olis oikeasti ihan sama. Se tarkoitti enemmänkin jotain sellaista, että kun et kuitenkaan osaa lukea mun ajatuksia, enkä suostu kertomaan mitä oikeasti haluan, niin teeskentelen että mikään lopputulos ei aiheuta mitään tunnereaktiota. Tai sitten sellaista pessimismiä, että valmistaudun henkisesti huonoimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon niin että fiilis on jo valmiiksi huono, ja jos jotain parempaa tapahtuu niin olen salaa iloinen. Välinpitämättömyyttä sen takia, että mitään hyvää ei voi missään tapauksessa kuitenkaan tapahtua.

Kun taas tällainen kuvatuntyyppinen vapaus tarkoittaa pikemminkin sitä, että ottaa itse vastuun niistä omista tunteistaan lopputuloksesta riippumatta. Tietää, että vaikka koko homma menisi toisin kuin on suunnitellut, niin kykenen toimimaan uuden tilanteen mukaisesti, sen sijaan että alkaisin harmitella asiaa tai selittelemään itselleni, miksi oikeastaan asioiden olisi pitänyt mennä toisella tavalla.

Aina välillä se onnistuu. Hetkittäin on sellaisia tilanteita, että oon jo menossa sinne karkkikaapille, kun muistan kysyä itseltäni, että would I rather have this problem or would I rather be free. Ja kun mietin asiaa, niin ei tarvitsekaan mennä, vaan voin tehdä jotain muuta.

Tai kun kaksivuotias ei vaan nuku, taaskaan, niin mä mietin että would I rather have this problem or would I rather be free. Ja sit mä osaan taas suhtautua siihen venkoiluun ja pyöriskelyyn vähän rakentavammin, osaan katsoa tilannetta myös lapsen näkökulmasta, osaan ajatella jotain muutakin kuin että minä kärsin tässä tilanteessa nyt niin kovasti.

Ja välillä, useammin, on niitä hetkiä kun ei muista kysyä itseltään yhtään mitään. Jää jumiin siihen että tää menee aina näin ja miksen mä koskaan ja voisko joku kerrankin. Jää siihen tunnereaktioon kiehumaan, vaikka ei välttämättä tarvitsisi.

Onpahan ainakin jotain, millä harjoitella näitä kaikkia tekniikoita. Menis tylsäksi elämä, jos kukaan ei koskaan pistäisi odotuksia uusiksi ja auttaisi kasvamaan.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Mitä tuli mieleen? Onko jotkut noista ajattelumalleista auttaneet sua? Saa höpötellä ja huikata lukeneensa, tai sitten vaan olla kommentoimatta.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments