Vapaaksi

Mä kirjoitin aiemmin, että mulla on kaksi oman tietoisen läsnäolon ja asioiden käsittelyn suosikkitekniikkaa, jotka on nykyään käytössä lähes päivittäin: Shiva Nata ja Sedona-metodi tai yleisemmin releasing. Shiva Natasta kirjoitin jo aikaisemmin, ja nyt yritän saada releasingia taipumaan suomeksi jotenkin järkevästi.

Sedona-metodi perustuu releasing-ajatteluun, eli siihen, että ihminen voi tietoisesti valita, pitääkö asioista (tunteista, ajatuksista, uskomuksista) kiinni vai päästääkö ne menemään. Se on samaan aikaan henkinen ja fyysinen prosessi, mutta toisin kuin Shiva Nata, se ei vaadi mitään ulkoisia toimenpiteitä tai liikkeitä.

Terminologiasta: Ilmaus ’to release; releasing’ tarkoittaa vapauttamista tai jonkin irti päästämistä, ja Sedonassa käytetään myös ilmausta ’to let go; letting go’ (antaa mennä, päästää menemään, irroittaa ote, luopua). Suomen kielessä ei ole oikein hyvää sanaa tälle ilmiölle, mutta käytän tässä yhteydessä yllämainittuja suomennoksia tai vaihtoehtoisesti jotain muuta, jos inspiraatio iskee. 😉 Toinen keskeinen termi on ’to welcome; welcoming’, joka kirjaimellisesti tarkoittaa ”toivottaa tervetulleeksi”, mutta tässä yhteydessä liittyy siihen, että ajatusten ja tunteiden annetaan vapaasti nousta tietoisuuteen, huomataan ne muttei yritetä kontrolloida tai arvottaa niitä suuntaan tai toiseen.

Sedona-metodissa asioista irti päästäminen alkaa siitä, että keskitytään johonkin mieltä vaivaavaan asiaan. Annetaan sen nousta mieleen, samoin kuin kaikkien siihen liittyvien ajatusten ja tunteiden. Ikäänkuin suostutaan katsomaan asiaa silmästä silmään: näin minä tästä asiasta ajattelen, tunnen, uskon. Nyt on näin. Huomataan, mitä tähän asiaan nyt liittyy, ilman että niille tunteille tai itse asialle tehdään vielä mitään. Annetaan niille tunteille ja ajatuksille lupa olla.

Joskus jo tämä auttaa. Itse käytän usein triple welcoming -tekniikkaa, jonka seuraava askel on huomata ja antaa lupa kaikenlaiselle kontrolloinnin, järkeilyn, piilottelunhalun, tilanteen tai tunteiden muuttamisen halulle. Sen jälkeen annetaan vielä lupa ajatuksille siitä, että tämä johtuu minusta, liittyy minuun, on minun syytäni, on minun ominaisuuteni. Tässä kohtaa mulla itselläni tuntuu usein jossain kohtaa rintalastaa ihan kuin sellainen valtava, painava möykky, kun nämä kaikki esiin kutsutut tunteet painavat ja kiristävät.

Sen jälkeen seuraava askel on huomata, mitä niiden kaikkien tunteiden ulkopuolella on. Jos se painava möykky tuntuu vaikka rintalastassa, niin huomataan, miltä muualla tuntuu. Ja sitten päästetään irti. Se vaatii vähän harjoittelua, mutta irtipäästämisen tunne on hyvin samanlainen kuin vaikka jännittävää leffaa katsoessa se hetki, kun huomaa jännittäneensä hartioita pelottavan kohtauksen aikana ja sitten tietoisesti päästääkin ne rennoiksi.

Mä oon oikeastaan vasta releasing-tekniikoita opittuani tajunnut, miten jännittäminen on sekä fyysistä että henkistä, ja miten ne eri puolet vaikuttaa toisiinsa niin kiinteästi. Että jos jokin tilanne on jännittävä, niin se kirjaimellisesti saa ihmisen jännittämään varmuuden vuoksi sellaisiakin lihaksia, joita siinä tilanteessa ei oikeastaan tarvitse käyttää. Ja sitten jos niitä lihaksia ei huomaa rentouttaa, niin ne jää jännittämään, ja kroppa viestittää mielelle, että nyt on edelleen vaaratilanne ja kriisi päällä ja hälytystila. Ja sitten vuosia vuosia sen alkuperäisen jännittävän tilanteen jälkeen ihminen edelleen reagoi samankaltaisiin olosuhteisiin sen alkuperäisen kriisitilanteen pohjalta, koska alitajunta viestittää kropalle, että nyt on taas vaara.

Mä oon itse käyttänyt tätä nyt ehkä nelisen, viitisen vuotta, sen jälkeen kun löysin tän tekniikan jostain blogista, mutta vasta siinä vaiheessa kun luin kirjan niin tää todella kolahti. Mä siis istuin sohvalla, luin kirjaa, suljin välillä silmät ja tein harjoituksia mielessäni, ja selästä kuului *naps, naps, naps* kun vuosikausien jännitykset laukesi yksi kerrallaan.

Eikä niiden välttämättä tarvitse olla vaaratilanteita, joista ne jännitykset syntyy.

Tarina parin viikon takaa.

Esikoisella on ollut tapana laittaa sormia suuhun välillä, kuten nukkumaan mennessä tai jännittävissä tilanteissa. Jätti siis tutin pois alle puoli vuotta sitten, joten on ihan ymmärrettävää, että lapsi välillä hakee turvaa laittamalla asioita suuhun. Ja mua ärsytti ihan kohtuuttomasti aina, kun se teki niin. Sanon kohtuuttomasti, koska ei siinä itse sormien syömisessä oo mitään pahaa, vaan se on vaan taas joku vaihe,  joka menee ohi kun siihen ei sen enempää kiinnitä huomiota. Ja silti sanoin jatkuvasti lapselle, että sormet pois suusta, kun mua ärsytti vaan niin paljon.

No, yks ilta olin nukuttamassa lasta, eli istuin sen sängyn vieressä kunnes se malttoi lopettaa kiemurtelun ja rauhoittua unille. Siinä samalla kiemurrellessaan laittoi tietysti sormia suuhun, ja mä päätin etten sano mitään, vaan yritän kerrankin käsitellä tän asian. Joka kerta, kun ne sormet meni suuhun ja mua ärsytti, niin mä keskityin ajattelemaan ”kiitos” (tää liittyy taas toiseen tekniikkaan nimeltä Ho’oponopono, josta yritän kans kirjoittaa jossain vaiheessa) ja annoin kaikille ajatuksille ja tunteille luvan vaan nousta mieleen omaan tahtiin.

Ensin vaan ärsytti se lapsen touhuaminen, ja mietitytti että miksi ihmeessä mä reagoin tähän niin voimakkaasti. Sitten mieleen nousi tosi selkeästi ajatus: ”Sormet suussa on rumaa ja likaista.” Ja sitten muistin yhtäkkiä tilanteen jostain vuosien takaa, ehkä kouluiästä tai teini-iästä, joka jollain lailla liittyi siihen sormien suuhun laittamiseen. Se tilanne itsessään oli sellainen, jossa muistin ajatelleeni, että teen nyt jotain sellaista mitä mun ei kuuluisi tehdä – eikä se liittynyt varsinaisesti niihin sormiin mitenkään. Se koko tilanne oli multa unohtunut aikoja sitten, mutta siihen liittynyt kognitiivinen dissonanssi, tunne siitä että tekee jotain väärää, oli jäänyt jännitteeksi johonkin päin mun kroppaa ja assosioitui siihen, että on sormet suussa.

Siinä kohtaa kun toi koko vyyhti nousi mun mieleen, niin tuli taas sellainen fyysinen painon tunne tohon rintalastan kieppeille. Tein triple welcomingin, päästin irti, ja huomasin samantien ettei mua enää ärsyttänyt lapsen käytös. Oon nyt sen jälkeenkin yrittänyt tarkkailla itseäni jos huomaan, että lapsen sormet on suussa, eikä se häiritse mua yhtään niin paljoa.

Tolla welcomingilla on jonkin verran yhteisiä piirteitä pään ääni -keskustelujen kanssa. Toisessa ne ajatukset päästetään tietoisuuteen ihan muuten vaan, ja toisessa niille ajatuksille annetaan tavallaan puhuja, jota voi kuunnella. Jos tuntuu, että on vaikea antaa itselleen lupa olla vaikka vihainen tai surullinen, ja on tottunut tyrmäämään omia ajatuksia tiedostamatta, niin on ehkä helpompi päästää ne ajatukset tietoisuuteen pään äänien tyyppisellä tekniikalla, kun ne ikäänkuin ei ole omia ajatuksia. Toisaalta taas voi ajatella, että mikä tahansa ajatus, joka on minulle tai jollekulle muulle vahingollinen, ei ole minun oma ajatukseni vaan ne on tarttuneet matkaan jostain muualta, kuin takiaiset koiran turkkiin tai purkka kengänpohjaan. Ne vaan pitää huomata ja siivota pois, niin että ne omat oikeat ajatukset pääsee taas esiin.

Milloin mä sitten käytän tätä? Päivittäin, monta kertaa päivässä. Oon opetellut siihen, että heti kun mulla alkaa pinna kiristyä ja verenpaine nousta, mä teen jonkinlaisen releasing-tekniikan. Se voi olla vaikka se, että antaa itselle luvan niihin tunteisiin, tai sitten päästää irti halusta kontrolloida muiden tekemisiä, tai päästää irti jonkin asian vastustamisesta, tai päästää irti siitä että haluais jonkin asian menevän tietyllä tavalla. Pitemmällä tähtäimellä ja rauhallisempina hetkinä oon työstänyt tällä omaa hyväksynnän tarvettani, suhdettani rahaan ja työntekoon, suhdettani omaan kroppaani, valmistautunut luomusynnytykseen, ja käsitellyt suunnilleen jokaista ihmissuhdetta, joka mulla on ollut viimeisen viiden vuoden aikana, mukaanlukien suhdetta omiin lapsiin. Mulle tää toimii.

Toimiiko tää kaikille? En tiedä. Mä luulen, että jonkinlaisesta releasing -lähestymistavasta tai -ajattelusta on varmasti hyötyä ihan kaikille, niin että saa siivottua omasta mielestä ja kropasta pois tarpeettomia painolasteja ja elettyä enemmän tässä hetkessä. Sedona-metodi toimii toisille, ja toisille toimii joku muu, niinkuin vaikka se Ho’oponopono. Tai sitten jotkut muut mindfulness- ja tietoisuusjutut, jooga, meditaatio, mitä näitä on. Mä suosittelen ainakin kokeilemaan muutamaan eri lähestymistapaa ennenkuin päättää, mitä mieltä niistä on – monet tekniikat näyttää kirjoitettuina ihan itsestäänselviltä tai jopa älyttömiltä, mutta sitten kun niitä kokeilee niin saattaa huomata, että ne toimiikin itsellä. Tai sitten ei, mutta päältäpäin sitä ei näe kuitenkaan etukäteen.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Saa kysellä, saa kertoa omia releasing -kokemuksia tai ilmaista mielenkiintoa aihetta kohtaan, ihmetellä tai vaan ilmaista lukeneensa. Ei kiitos tässäkään kohtaa mitään ”onpas ihan tyhmää tehdä jotain tollaista” -kommentteja. Ei myöskään neuvoja, ellei joku sellaisia erikseen pyydä. Kiitos!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Mä oon alkanu toteamaan ihan vaia Nyt on näin -lausahdusta aina kun meinaa hermo kiristyä tai alkaa ahdistaa! Ja se toimii! (jostain blogista tänkin bongasin 🙂 Jo mielessä ajateltuna/todettuna mutta varmasti vielä enemmän voimaa olisi kun sanoisi ääneen.
    Ei täsäs pikkulapsiarjessa eikä varsinkaan itsensä kanssa pärjäisi jos ei olis selviytymiskeinoja. Mulla kääntyy murehtimisen ja masennuksen puolelle tosi helposti.

    • says

      Aa, aika hyvältä kuulostaa tuokin. Mä käytän joskus, lähinnä keskustelussa, vähän vastaavaa ”sådant är livet utan marmelad” -heittoa, juurikin siinä tarkoituksessa että no nyt asiat on näin ja vastaan pyristeleminen on vähintäänkin turhaa.

      Ja kyllä, pikkulapsiarki on aika hyvä koulu siihen, että oppii hyväksymään asiat sellaisina kuin ne on, koska muuten loppuu yksinkertaisesti energia kesken.