Vanhemmuuden ja uran yhdistämisestä myötätuntoisesti

Mä oon viimeiset muutaman päivää lukenut ja treenannut aihetta Nonviolent Communication eli NVC, jota kutsutaan myös nimellä Compassionate Communication eli myötätuntoinen vuorovaikutus.

Perusideana NVC:ssä on se, että ihmisten välinen vuorovaikutus toimii parhaiten silloin, kun kukin vuorollaan tulee aidosti kuulluksi. Ja jotta tulisi aidosti kuulluksi, niin on syytä keskittää viestintänsä neljään teemaan:

1. Havainto
2. Tunne
3. Tarve
4. Pyyntö

Toisin sanoen kerrotaan, mitä MINÄ havaitsen, mitä tunteita se MINUSSA nostattaa, mikä tarve MINUSSA on päällimmäisenä ja aiheuttaa sen tunteen, ja mitä MINÄ voin pyytää SINULTA, niin että elämäni olisi sen tarpeen osalta helpompaa.

Tämä toimii myös kuuntelun formaattina, niin että kun kuuntelen toista ihmistä, yritän aktiivisesti selvittää, mitkä havainnot, tunteet, tarpeet tai pyynnöt siellä taustalla haahuilevatkaan. Ja koska tunne kumpuaa aina jostain tarpeesta, niin tiivistettynä sanotaan, että kaikki sanat ja teot on yrityksiä täyttää jotain tarvetta.

Mä oon treenannut tätä lähinnä ton meidän 2,5-vuotiaan kanssa, kun kypsyin siihen, että itse jatkuvasti jankutan ja komennan ja ylipäänsä yritän kontrolloida lapsen toimintaa täyttääkseni milloin mitäkin omaa tarvettani. You know, tarvitsen lepoa, ennustettavuutta, yhteistyötä, myötätuntoa, iloa, mitä milloinkin, ja mun strategia siihen on että mä sanon lapselle viidettätoista kertaa saman ruokailun aikana ”Syötkö vielä vai oletko valmis? No, jos syöt niin syö sitten äläkä haaveile.”

Aina välillä mä muistan ja jaksan kommunikoida tällai NVC-henkisesti, ja sit tahdonvoimareservi lopahtaa ja mä repsahdan siihen jankuttamiseen ja komentamiseen. Mutta se taito kehittyy vain treenaamalla, joten pienen lepohetken jälkeen yritetään uudestaan. Onneksi lapsi tarjoaa rutkasti sellaisia hetkiä, joissa voin valita, että treenaanko vai en. 🙂

Ja sitten välillä myös mediasta tulee tilaisuuksia harjoitella tietoisesti empatiaa ja sitä ”etsitään tunteet ja tarpeet vaikka sieltä kiven kolosta” -kuuntelemista. Niinkuin vaikka eilen, kun Kataisen osa-aikatyöuutisen jälkimainingeissa Iltalehden uutispäällikkö kehotti kotiäitejä vaihtamaan leipomisen ja päikkärit ihan oikeisiin töihin, koska töissä on kivaa.

Ensimmäinen oma reaktioni oli tietysti kiehahdus siitä, että jaa, kotiäidit leipoo ja juo kaakaota ja yleisesti sluibailee vaan kotona. Sitten harkitsin, että olisin kirjoittanut samantyylisen tekstin mutta uravanhemmista, jotka pelaa Facebook-pelejä työajalla ja istuu loppuajan kahvihuoneessa juoruilemassa. Hoksasin kuitenkin, että se ei olisi itseasiassa keskustelua ollenkaan, kun kumpikaan osapuoli ei kuuntelisi toista.

Niin tässä nyt on sitten ensin mun NVC-harjoitustulkinta siitä, mitä kyseinen kirjoittaja havaitsee, tuntee, tarvitsee ja pyytää. Ja sitten kerron näin kotiäidin näkökulmasta, mitä mä havaitsen, tunnen, tarvitsen ja pyydän.

Seitsemän vuotta sitten istuin äitikavereiden kanssa ryystämässä kahvia. Lapset olivat pieniä vaippahousuja, meillä mustat rinkulat silmien ympärillä ja tukka kampaamatta.
– Minä niin toivon, että pääsisin käymään ilman lapsia uimahallissa, tunnusti yksi äkkiä.

– Minä toivon, että saisin seksiä, ilman että tarvitsee pelätä lasten heräävän kesken kaiken, sanoi toinen.
– Minä toivon, että pääsen töihin, minä sanoin.
Näin kävikin. Teen koulutustani ja kokemustani vastaavaa työtä.

Mä kuulen, että sä olet iloinen ja ylpeä, koska sulla on tarve tehdä elämässäsi sitä, mikä on sun sydäntä lähellä, ja tällä hetkellä se tarve on sulla tyydytetty. Sulla on tarve luoda yhteys toisiin ihmisiin ja iloita siitä, että sun elämässäsi on näin onnellinen tilanne.

Lapsiani on hoidettu ammattitaitoisesti, virikkeellisesti ja helläsydämisesti useammassakin päiväkodissa, kerhoissa ja kouluissa. Kiitos!

Sä olet helpottunut ja iloinen, koska sulle on tärkeää, että sun lapset on onnellisia, hyvinvoivia ja viettää päivänsä turvallisessa ympäristössä turvallisten aikuisten kanssa. Sä haluat iloita siitä, että tämä suuri tarve on sun kohdallasi tyydytettynä.

Kaikki voittavat: minä saan palkkaa, yhteiskunta saa kannettua veronsa ja hoitajat saavat hoidettavia. Pystyvät siis tekemään työtä, joihin heillä on koulutus. Lapset vaikuttavat päällisin puolin yhteiskuntakelpoisilta ja normaaleilta.

Sä olet iloinen ja ylpeä, koska sun nähdäksesi sun tilanteessa on pääosin sellaisia asioita, jotka on linjassa sun omien arvojen ja tarpeiden kanssa.

On häkellyttävän kaunis idea, että yhteiskunta maksaa korvausta lapsen vanhemmille siitä, että nämä leipovat, juovat kaakaota ja ottavat päiväunia yhdessä. Noin 400 miljoonan euron lisälasku valtiolle tästä huvista joka vuosi tuntuu kohtuuttomalta summalta.

Sä pelkäät, että yhteisellä työllä ja vaivannäöllä kerättyjä verorahoja käytetään sellaisiin asioihin, jotka ei ole sulle tärkeitä. Sä olet havainnut, että jotkut vanhemmat käyttävät aikansa sellaisiin toimintoihin, jotka ei ole sun mielestä niiden verorahojen arvoisia.

Etenkin, kun tiedämme, että kotivuosien jälkeen on vaikea ponnistaa takaisin työelämään. Että parisuhteen dynamiikka harvoin kestää tilannetta, joissa toinen tienaa ja toinen ei. Että Oy Suomi Ab:n rahat ovat kohta loppu.

Sä olet huolissasi ja pelkäät, että kotivanhemmuus haittaa niiden vanhempien urakehitystä, koska sulle on tärkeää, että kaikki muutkin saa tehdä elämässään itselleen tärkeitä asioita myös kodin ulkopuolella. Sä pelkäät myös pienten lasten vanhempien parisuhteiden puolesta, koska sulle on tärkeää, että vanhemmat on onnellisia ja että lapset saa elää vanhempien toimivan parisuhteen suojassa. Ja sä edelleen pelkäät niiden yhteisten, vaivalla kerättyjen verorahojen puolesta, koska on paljon sellaisia tärkeitä asioita, joihin niitä pitäisi myös käyttää.

Yksi äiti ei voi pelastaa Suomea tai maailmaa. Mutta itsensä hän voi pelastaa, sillä uskokaa vain: töissä on upeaa! Oman rahan tienaaminen on parasta. Aivoille tekee hyvää ajatella jotain muutakin kuin soseita, haalareita ja korvatulehduksia.

Sä olet innoissasi, koska sulla on mahdollisuus olla motivoivassa työssä josta maksetaan sulle sopivaa palkkaa. Sä pyydät ihmisiä olemaan avoimia sille ajatukselle, että työelämä voi olla vanhemmalle mielekäs paikka. Sulle on tärkeää, että vanhemmilla on elämässään muutakin sisältöä kuin lapseen liittyvät asiat.

Työpäivän jälkeen kotiäitipakkopulla eli pyykinpesu, ruuanlaitto ja autoleikit ovat sitä parasta eli vapaa-aikaa lapsen kanssa. Tulkaa kokeilemaan.

Sä olet huomannut, että suhtaudut itse eri tavalla arkeen työssä ollessasi kuin kotiäitinä. Sulle on tärkeää, että se aika, jonka sä vietät lapsen kanssa, on mielekästä ja palkitsevaa. Sä pyydät ihmisiä kokeilemaan, miten oma näkökulma muuttuu, kun lapsen kanssa ei vietä jokaista valveillaolohetkeään.

Hyvä Edith,
mä huomaan, että mulla, kotiäidillä, on paljon samoja tarpeita kuin sinulla. Mullekin on tärkeää, että mä saan tehdä elämässäni jotain mielekästä ja motivoivaa, ja että mun lapset on samaan aikaan turvallisessa ja asiantuntevassa hoidossa.

Kun sä puhut kotivanhempien kaakaonjuomisesta ja päiväunista, mä tulen surulliseksi, koska mulle on tärkeää se, että mun tekemää työtä arvostetaan. Mulle on tärkeää, että ihmiset ymmärtää, että kotivanhemman työ ei ole pelkkää kaakaonjuomista tai pyykinpesua, vaan se on kasvattamista. Mua ihmetyttää, koska mä en ymmärrä, mistä kenellekään vanhemmalle tulee sellainen käsitys, että kotivanhemmuus olisi pelkkää lepoa ja rennosti ottamista.

Mulle on tärkeää, samoin kuin sulle, että mun lapsen kanssa viettämäni aika on mielekästä ja palkitsevaa. Mä huomaan, samoin kuin sinä, että mä suhtaudun lapseen eri tavalla silloin, kun kun mä olen ollut hetken aikaa hänen luotaan pois, enkä ole ollut hänestä vastuussa useita vuorokausia yhtä mittaa.

Mä olen huolissani valtion rahojen riittävyydestä, ihan niinkuin sinäkin. Mulla ei valitettavasti ole tarpeeksi tietoa valtiollisista ja kunnallisista budjeteista, kuntarahoituksesta ja päivähoidon järjestämisestä, niin että mä pystyisin pitävästi tutkimaan tuota sun väitettä siitä, että kotivanhemmuuden lasku valtiolle on 400 miljoonaa.

Mä olen kuitenkin epäuskoinen sen suhteen, että kotihoidontuki, jota maksetaan alle kolmevuotiaista noin 500€ ja yli kolmevuotiaista sisaruskorotusta 70€, olisi kokonaistaloudellisesti kalliimpi ratkaisu kuin päivähoitopaikat kaikille tällä hetkellä kotihoidetuille. Tarkennan vielä – sellaiset päivähoitopaikat, joissa lapsia hoidetaan ammattitaitoisesti, virikkeellisesti ja helläsydämisesti, niinkuin iloitsit sinun lapsillasi olleen. Se nimittäin edellyttää pieniä hoitoryhmiä, jotta aikuinen ehtii ottaa läheisyyttä tarvitsevan lapsen syliinsä ja kuunnella häntä kiireettä.

Mitä pienemmistä lapsista on kysymys, sitä enemmän tarvitaan niitä ammattitaitoisia hoitajia tuollaisen hoidon toteutumiseksi, ja sitä enemmän päivähoito maksaa. Yli kolmevuotiaiden kotihoito on valtiolle käytännössä ilmaista, päivähoito ei.

Se, halutaanko kotihoitoa sitten ylipäänsä tukea, liittyy mun nähdäkseni kiinteästi siihen arvokysymykseen, että halutaanko yhteiskunnan olevan olemassa ihmistä varten vai ihmisen yhteiskuntaa varten.

Jos yhteiskunta on olemassa ihmistä varten, niin silloin ihmisen elämänkaari ja ns. onnellinen elämä on ensisijaista, ja yhteiskunnan tehtävä on tarjota rakenteet siihen, että mahdollisimman moni voisi elää täyttä, onnellista, arvojensa mukaista elämää. Monella siihen onnelliseen elämään kuuluu mielekkään uran lisäksi perheen perustaminen ja niiden lasten hoitaminen kotona siihen asti, että lapset osaavat itse esimerkiksi kävellä, puhua ja käydä potalla. Keskeistä tällaisessa tilanteessa olisi se, että perheet voisivat tehdä erilaisia valintoja ja silti kokea tulleensa hyväksytyiksi, arvostetuiksi, tuetuiksi.

Jos taas ihminen on olemassa yhteiskuntaa varten, niin silloin talouskasvu, työllisyysaste, valtion ja kunnan rakenteet ja instituutiot ovat ensisijaisia, ja ihmisen tehtävä on olla näiden rakenteiden täytettä ja polttoainetta. Silloin perheitä perustetaan vain uusien veronmaksajien saamiseksi, ja päiväkoteja ja kouluja siksi, että saadaan vanhemmat töihin pyörittämään taloutta, lapset säilöön, ja koulutetuille ammattikasvattajille työpaikkoja. Silloin perheiden erilaiset tilanteet ja arvot ovat keppejä systeemin rattaissa, ja olennaista on se, että mahdollisimman moni perhe saadaan mahdollisimman vaivattomasti pyöritettyä systeemin eri putkien läpi – päivähoitoon, kouluun, yliopistoon, työelämään, naisten kohdalla vähäksi aikaa synnyttämään ja sitten takaisin töihin, ja lopulta eläkkeelle sitten kun töihin ei enää kelpaa.

Kun mä huomaan, että tällaiset Kataisen uutisen kaltaiset avaukset muuttuvat keskusteluksi siitä, onko uraäitiys vai kotiäitiys lapselle tai aikuiselle parempaa, mä tulen tosi surulliseksi ja vähän vihaiseksi. Mä olen vahvasti sitä mieltä, että yhteiskunta on ihmistä varten, ja mulle on tärkeää, että jokainen vanhempi saa tehdä perheelleen sopivia ratkaisuja ilman syyllistymistä tai tarvetta puolustautua. Mulle on myös tärkeää, että vanhemmuuden ja uran yhteensovittaminen nähdään jatkumona, jolla ”kotiäitiys” ja ”uraäitiys” ovat vain ääripäitä, ja yhteiskunta tukee kaikkia sen jatkumon eri kohtia.

Mä olen iloinen siitä, että esimerkiksi osa-aikaisen työn tukemisen mahdollisuuksia selvitetään, ja mua turhauttaa, kun mä huomaan, että keskustelu ajautuu äitiyteen. Mä olen havainnut, että monessa perheessä on kaksi vanhempaa, joista toinen on usein isä. Yhteiskuntakeskeisestä näkökulmasta isät ei toki ole keppejä siellä systeemin rattaissa, koska isän ei tarvitse biologisista syistä jäädä töistä pois. Mutta jos halutaan rakentaa ihmiskeskeinen yhteiskunta, niin on tosi tärkeää huomioida paitsi äitien motivaatio palata töihin, myös isien tarve olla lapsilleen läsnäoleva ja tasavertainen vanhempi.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos haluaa harjoitella NVC:tä, niin ne neljä askelta oli havainto, tunne, tarve ja pyyntö. Mun pyyntö on, että jokainen kommentoija tiedostaa oman näkökulmansa ja kunnioittaa muita keskustelijoita.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Kiitos tästä! Halusin itsekin ymmärtää Edithiä, mutta en ärtymyksen ja loukkaantumisen tunteiltani pystynyt. Tämä oli ensimmäinen lukemani puheenvuoro, jolla pyrittiin aitoon keskusteluun aiheesta.

    • says

      Hei, ja kiva kun kävit kommentoimassa! Tulipa hyvä mieli, kun kerroit, että teksti auttoi sinua ymmärtämään kolumnistin viestiä paremmin.

  2. says

    Aloin pohtia tätä aihetta hieman suhteessa omaan alaani. Ajatus NVC:stä kuulosti mielenkiintoiselta pedagogisesta näkökulmasta, mutta törmäsin muutamaan ongelmaan. Uskon, ilman mitään sen suurempaa metodologiaa, että opetussuhteessa voidaan ajoittain hyötyä myös hyökkäävämmästä palautteesta. Dialogisuus on tietyllä tasolla toivottavaa, mutta toisaalta harkittu monologisuus voi toimia oppijassa tai kasvatettavassa myös motivaattorina. Lisäksi sävystä voi tulla herkästi alentuva. Se ei luullakseni ole ongelmallista suhteessa lapseen, koska hänen mahdollisuutensa arvioida tällaisia sävyjä on vielä kehittymässä. Aikuiselle voisi kuitenkin herätä vastareaktio – pitääkö tuo minua tyhmänä. Nämä tällaisina ilmaan heitettyinä ajatuksina.

    • says

      Mielenkiintoisia ajatuksia, ja pohdin samansuuntaisia vastikään itsekin kun luin aiheesta. Erityisesti tota alentuvan sävyn riskiä mietin itsekin, ja juuri siitä syystä NVC vaatii harjoitusta ja taitoa, vaikka onkin näennäisen yksinkertainen lähestymistapa. Mä oon siis vielä itse niin vasta-alkaja kyseisen aiheen parissa, että en varmastikaan kykene tekemään oikeutta teorialle enkä käytännölle, joten väkisinkin töksähtelee. 🙂

      Mun ymmärtääkseni NVC:tä käytetään ja on käytetty kansainvälisesti mm. vankiloissa, Israelin ja Palestiinan välisten konfliktien sovittelussa ja muissa suht hard core -konteksteissa, samoin kuin eri-ikäisiä lapsia opetettaessa ja tietysti parisuhde-, työpaikka- ja muissa perinteisemmissä ihmissuhdekonteksteissa. Perusideana siis juurikin se, että ihminen kykenee ottamaan vastaan uutta tietoa/ymmärrystä/näkökulmaa vasta sitten, kun hänen oma näkökulmansa on kuultu. Silloin, jos keskustelijat puhuvat toistensa ohi (tai opettaja/esimies/tms. ei aidosti kuule, millaista palautetta oppilaat/alaiset antavat), niin kommunikaatiolla ei saavuteta muuta kuin se, että osallistujat turhautuvat enemmän tai vähemmän.

  3. says

    Olipa mielenkiintoista! Tuosta saa paljon irti, ja toisaalta alentuvan sävyn riski on tosiaan olemassa, jos ei ole tarkkana ja tunnista motiivejaan (en siis tarkoita että just tuo sun tekstisi olisi alentuva!). Ihmettelin eilen, miksi pari saamaani tekstaria suututtivat mua niin paljon. Kyse olikin juuri siitä, että ne olivat niin täydellisin minä-viestein muotoiltuja, että siitä jäi vähän alentuva vaikutelma. Että ”koska MINÄ olen niin aikuinen ja osaan tämän kommunikoinnin, niin osaan nyt sanoa tosi hienostuneesti, että olet perseestä. Pistäpä paremmaksi”. Jos itseä raivostuttaa, niin se täytynee siis tuoda esille kaikessa voimassaan eikä piilotettuna. Passiivis-aggressiivisuus ei ole kovinkaan ”non-violent”!

    Mä en ollut aikaisemmin tuntenut tuota NVC-käsitettä, vaikka olin kuullut sen jossain, kiitos avaamisesta!

    • says

      Joo, ihan totta tuo, että jos motiivit ei oo myötätuntoiset niin tulee herkästi manipuloiva sävy.

      Mä itse siis oon lukenut aiheesta muun muassa NVC:n kehittäjän Marshall Rosenbergin kirjan Nonviolent Communication: A Language of Life (http://www.amazon.com/Nonviolent-Communication-Language-Marshall-Rosenberg/dp/1892005034), ja siellä ja muualla on tullut vastaan vahvasti ajatus siitä, että NVC on ensisijaisesti tapa suhtautua viestintään ja ihmissuhteisiin – niin, että aidosti pyritään ymmärtämään toista ja saamaan oma viesti perille niin, että kaikkien tarpeet siinä tilanteessa tulee kohdatuiksi.

      Jos NVC:tä käyttää puolestaan tekniikkana, jotta saisi tahtonsa perille tehokkaammin, niin se ei oikeastaan ole enää NVC:tä ollenkaan, koska ajattelu menee edelleen sitä rataa, että minun ratkaisuni ja näkökulmani on oikea ja toisen näkökulma on väärä. Sama juttu kuin minäviesteissä noin yleensä: ei se ole minäviestimistä, jos sanoo että ”minusta tuntuu että sinä olet väärässä.” 🙂

      Ja toi on myös tärkeä pointti, että jos raivostuttaa niin se pitää voida sanoa, ja samaan aikaan pitää osata ottaa vastuu siitä tunteesta. Että mua kiukuttaa ihan suunnattomasti, koska mä tarvitsen järjestystä ja siisteyttä ja tällä hetkellä se tarve ei todellakaan täyty, kun meillä on kotona niin monta asiaa hujan hajan. Vrt. Mua kiukuttaa koska sinä olet jättänyt tavarasi lojumaan. Sen takia toi NVC on mun mielestä niin nerokas ajattelutapa, koska se antaa ihan konkreettisen prosessin, jonka avulla ottaa vastuu ja viestiä niistä omista tunteista.