Vaivattomamman elämän harjoituksia

Treffasin muutama viikko sitten Ilman reseptiä -blogin ihanan Annamarikan, ja kaiken muun maailmanparannuksen ohessa hän vinkkasi mulle kirjasta The Art of Effortless Living (Vaivattoman elämisen taito), jota oon lueskellut (lue: tahkonnut kaikki mahdolliset vapaahetket) siitä asti kun se kolahti postiluukusta.

Kirja käsittelee siis sitä, miten elämä on helpompaa kun keskittyy olemiseen tekemisen sijasta, on läsnä kehossaan, opettelee tunnistamaan ja käsittelemään tunteitaan ja pyrkii tietoisesti kohti omia henkisiä ihanteitaan. Jännästi kolahti mulle aika lailla kohdalle, vaikka (vai koska) moni noista asioista on tällä hetkellä mulla aika korkealla elämän tärkeysjärjestyksessä.

Kirjassa on myös jokaisen kappaleen lopussa harjoituksia, joilla tätä vaivatonta elämää kohti voi itseään navigoida. Mä ajattelin tehdä tänään niin, että mä kirjoitan tiivistäen tähän muutaman harjoituksen ja kerron, mitä mä niistä itse pohdin, ja samalla ne harjoitukset on myös kaikkien lukijoiden käytettävissä. Vähän kokeillaan jotain erilaista. 🙂

Hengitysharjoitus – hyväilevä hengitys
Rentouta kehosi päästä varpaisiin. Keskity hengitykseen, huomaa sen rytmi. Kuvittele, että hengitys on hellä, hyväilevä kosketus, joka silittää sinua sisältäpäin.

Kun tein tuon harjoituksen ensimmäistä kertaa, huomasin, että se oli oikeastaan aika vaikeaa. Itseään harvoin kohtelee hellästi, ainakaan mitenkään tietoisesti. Oli (ja on) vähän työlästä ottaa vastaan hellyyttä ja rakkautta itse itseltään, vaikka se olisi niin pieni asia kuin oma keskittynyt hengitys.

Samaan aikaan tekee tosi hyvää tuollainen itsehellyys ja itserakkaus, sellainen puhtaasti positiivinen ja rakentava. Että saan hetken keskittyä itseeni, hengittää rauhassa, luoda itselleni rauhallisen ja hoidetun olon. Tuntuu, että tollaisen hyväilevän hengityksen jälkeen jaksaa paremmin arjen kaaosta, kun ei tarvitse odottaa sitä hoitamista tai huolenpitoa ulkopuolelta, ja se oma hellyysrakkaustankki on täynnä siitä, että minä itse annan itselleni hellyyttä ja rakkautta.

Kehon tuntemusten tiedostaminen
Istu tai makaa paikallasi ja keskity huomaamaan kehosi tuntemuksia. Aloita toisen jalan varpaista, tunne, miltä ne tuntuvat. Siirrä huomiosi hitaasti jalkaa ylös, sitten toiseen jalkaan, ja vuorollaan jokaiseen eri kehonosaan. Keskity jokaisessa kohdassa siihen, miltä kyseinen kehonosa tuntuu.

Ensimmäinen asia, jonka huomasin tätä harjoitusta tehdessäni, oli että on vaikea vain huomata, ilman että tekee tuntemuksille mitään. Jos jalassa on hermo pinteessä, tekee mieli kipristellä varpaita ja avata se pinne. Jos reisilihasta kiristää, tekee mieli siirtää jalkaa parempaan asentoon. Mutta pointtina ei ole korjata niitä tuntemuksia, vaan vain tiedostaa ja opetella kuuntelemaan kehoa.

Sitten huomasin, että vaikka periaatteessa olo olisi ihan ookoo, niin jos keskittyy kuulostelemaan omaa kehoa, sieltä huomaa pieniä kolotuksia. Tuolta kiristää, aha, tuolta puristaa, niskassa jomottaa ja lonkassa on joku pieni jumi. Jotkut niistä pehmenee ihan pelkästään sillä huomaamisella, ja jotkut ei. Välillä käy niin, että sillä pienellä rentoutumisella saa aikaan vaikka nyt ihan tolkuttoman päänsäryn, kun ne lihakset eivät olekaan enää jäässä, vaan tunto palailee.

Ja kun siitä kehomeditaatiosta sitten heräilee, niin on vähän helpompi olla omassa kehossa läsnä ja vastata niiden kolotusten pyyntöihin: voisitko pyöritellä vähän niskaa, hartioita, istua suorempana tai vaikka vähän hytkytellä seistessäsi. Kun keho ei kuitenkaan ole alunperin kehittynyt paikallaan olemiseen, vaan jatkuvaan pieneen liikkeeseen. Se liike pitää vaan nykypäivänä tietoisesti tehdä, jos päivät sujuu muuten paikallaan istuen.

Kevennä otetta
Yritä tehdä kaikki arkiset asiat mahdollisimman kevyellä otteella. Tartu esineisiin kevyesti, kirjoita koneella kevyesti, istu kevyesti, katso ympärillesi kevyesti.

Tämä, sekä kirjassa myöhemmin mainittu ”kuvittele olevasi kevyt kuin Audrey Hepburn” -harjoitus, avasivat mulle tosi paljon sellaista vaivattomuuden kehotuntemusta. Että miten sitä ihminen tottuukin käyttämään arkisiin asioihin ihan valtavasti energiaa ja voimaa, vaikka oikeasti sama asia onnistuisi paljon pienemmällä vaivalla.

Mulle toimiva mielikuva tähän kohtaan oli ajatus siitä, että keho sulaa. Tai että kun mä seison tai kävelen, niin mun päältä sulaa kaikki ylimääräinen yrittäminen ja voimankäyttö ja jännitykset kuin voi uunissa tai jääpuikko saunassa. Tai kun kirjoitan koneella, niin kaikki jännitykset käsistä sulaa pois ja vain ne lihakset liikkuu, joiden tarvitseekin liikkua, niin että mä saan kirjoitettua tarvittavat kirjaimet.

Jotenkin sen kehon keveyden kautta on myös helpompi suhtautua asioihin kevyesti mielen ja tunteiden tasolla. Paino sanalla helpompi – ei tää mikään instant-zen-valaistuminen -tekniikka oo (vielä) mulle ollut, mutta ihan selvästi askel oikeaan suuntaan.

Hankalinta siinä on tietysti se, että se keveys on helpointa muistaa silloin kun tilanne on rauhallinen ja muutenkin tukee sellaista kypsää suhtautumista. Silloin, kun ympärillä kiehuu lapsiperheen kaaos – vauva kiljuu ja konttaa kukkapurkille, esikoinen näplää viidettä kertaa isin tietokonetta vaikka on kielletty, itsellä on nälkä ja väsy ja pyykit pitäisi laittaa ja tiskit hoitaa ja ruoka saada pöytään – niin se kevyt ote vaatii aktiivista muistamista. Tai siis vaatisi.

Sehän näissä kaikissa harjoituksissa on, että ne on ihan kivoja sillai kerran tai kaksi tehtyinä, silloin kun on rauhallinen tilanne ja ehtii kokeilla. Ihan oikeat, aidot, elämää muuttavat tulokset tulee sitten siinä kohtaa, kun aktiivisesti sitoutuu yhteen harjoitukseen kerrallaan ja päättää tehdä siitä osan arkea. Sama juttu kaikkien muuta-tapasi-paranna-elämäsi -juttujen kanssa – se, että ne tietää ja ymmärtää, on vain osa sitä palapeliä. Tarvitaan vielä se työ, tietty alustava vaivannäkö, että kelkan saa liikkeelle.

Vaivattoman elämän paradoksi. Tämänhetkinen elämä tuntuu tietyllä tavalla vaivattomalta, koska se on rutinoitunut näille raiteilleen. Raiteiden vaihtaminen vaatii vaivaa, koska rutiinien muuttaminen ja eri tavalla tekeminen on alkuun työläämpää kuin se, miten on aina tehnyt. Sen takia ihmiset varmaan usein muuttaa elämäänsä vasta sitten, kun se rutiini käy sietämättömän raskaaksi, jonkin kriisin tai pohjalla käymisen myötä. Ajatellaan, että tähän menee nyt niin paljon energiaa, että ihan mikä tahansa on parempi.

Mutta muutos ei välttämättä vaadi sitä pohjakosketusta. Ei ole välttämätöntä saada huutoraivaria tai muuta kohtausta, jotta huomaisi levon ja rauhoittumisen merkityksen. Voi kuulostella omaa oloa ja päättää, että yrittää parantaa elämäänsä jollain yhdellä pienellä, vaivattomalla tavalla.

Vaikka että joka kerta, kun laitan pyykkikoneen pyörimään, hengitän keskittyneesti viisi hyväilevää hengitystä.

Tai joka kerta, kun istun bussissa, harjoittelen hyväksymistä Sedona-metodin hengessä.

Tai joka kerta, kun nukutan lasta unille, työstän kaikki mieleen nousevat ajatukset Ho’oponoponon tyyliin: kiitos, anteeksi, rakastan sinua. (Sivumennen sanoen, kuopusta odottaessa tein suurimman osan hypnosynnytykseen liittyvistä mielikuvaharjoituksistani nukkumaanmenoaikaan pimeässä huoneessa esikoisen pinnasängyn vieressä istuen. Se syvään hengittäminen ja rentoutuminen rauhoitti paitsi minua myös lasta.)

Kun joku tekniikka automatisoituu ja rutinoituu yhdessä tilanteessa, se on helpompi siirtää muihinkin tilanteisiin. Ensin muihin helppoihin, rauhallisiin tilanteisiin, ja sitten lopulta niihin nyt-palaa-proppu-saisko-jostain-jotain-apuja -hetkiin. Ja joka kerta se uusi, vaivattomampaan elämään johtava rutiini vahvistuu, kunnes jonain päivänä huomaa, että ennen vaikealta tuntuneet tilanteet onkin itseasiassa ihan hallittavissa.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Ajatuksia ja tuntemuksia noihin harjoituksiin liittyen, tai omia kokemuksia siitä, miten on joskus onnistunut luomaan jonkun uuden rutiinin. Kysymyksiä tai yleisiä hei-mä-kävin-lukemassa -huikkauksiakin! Ja omista kantimista, omasta näkökulmasta, omistaan vastuun ottaen. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Minusta oli jännittävää huomata miten eri tavalla asiat voi mieltää. Kerroit tausta-ajatuksena olevan oleminen tekemisen sijaan. Harjoitteet olivat minun näkökulmastani hyvin kehollisia ja sitä kautta miellän ne itse hyvin selvästi tekemiseksi. Tähän voi liittyä se, että esimerkiksi hengitysharjoituksia ja kehotuntemusten ”skannaamista” teemme koulussa, joten minulle ne näyttäytyvät oppituntien tehtävinä. Näistä toki on tarkoitus muotoutua työkaluja, joita voi käyttää omien oppilaiden kanssa sekä oman kehon kanssa kommunikoidessa.

    Joskus on haastavaa vain kuunnella kehoa, eikä muuttaa mitään. Erityisesti lattialla maatessa tuohon toiseen harjoitukseen voi lisätä sen elementin, että huomioi mitkä osat kehossa osuvat lattiaan ja aistia niiden paino lattiaa vasten. Jos sitten haluaa tehdä jotain samalla niin hengityksen kohdistaminen tiettyyn paikkaan (ajattelee vaikka hengittävänsä lonkkaan) voi avata siellä olevia pieniä jumeja.

    • says

      Siinä on tosiaan varmasti jatkumo, että mikä on kenellekin olemista ja mikä on tekemistä. Jos on harjaantunut omassa kehossa olija, niin hengitysharjoitukset tai muut ”aktiiviset” kehotyötavat on varmasti lähempänä sitä tekemisen ääripäätä kuin jos kokemusta olisi vähemmän. Ja toisaalta joku shavasana tai zazen-meditaatio voi olla yhdelle ihmiselle luonteva tila, jossa voi hengailla minuuttikaupalla ja toiselle likipitäen mahdotonta pitää muutamaa sekuntia kauempaa.

      Yksi näkökulma, josta mä ajattelen tällaista tekemisen ja olemisen välistä jatkumoa, on läsnäolo. Sillä akselilla ”oleminen” on täysin hetkeen sulamista ja ”tekeminen” työlästä suorittamista, riippumatta siitä, liittyykö näihin tiloihin mitään toimintaa. Esimerkiksi flow-kokemuksen aikana ollaan usein aika lähellä sitä olemisen ääripäätä, vaikka se kokemus syntyykin jonkin toiminnan parissa. Ja toisaalta ”tekeminen” voi olla vaikka sitä, että makaa sängyssä läpeensä stressaantuneena ja pyörittää päässään loputonta pitäisi-tehdä-olenpa-huono-sitten-se-sanoi-ja-mä-ajattelin -mantraa, vaikka fyysisesti ei mitään toimintaa ulospäin näykään.

      Kiitos, kun jaoit noita lisäelementtejä hengitysharjoituksiin liittyen!