Vähättelyä postilaatikosta

Meille tuli tänään mainospostia.

Se on poikkeuksellista, koska ovessa on ei mainoksia -lappu. Ovelat lastentuotteiden markkinoijat ovat kuitenkin hoksanneet, että jos väestötietojärjestelmästä katsoo sopivan ikäisten lasten vanhempia ja lähettää mainokset nimellä, niin ne menevät Postin jakelussa eivätkä näinollen olekaan yhtään mainoksia.

Ja koska vauva täytti tässä jokin aika sitten puoli vuotta, niin meitä lähestyi Nutricia. Mä avasin sen kirjekuoren mielenkiinnosta, selasin ne lippuset ja lappuset läpi, ja sitten käteen osui joku tuoteopas.

Sen kannessa on kuva, jossa on ikäänkuin helmitaulun rimoissa tomaatteja, kanankoipia, juustokuutioita ja parsakaalia. Helmitaulun takaa kurkistaa syöttötuolissa istuva vauva. Alla on teksti:

Osaatko valmistaa aterian, joka sisältää 7,4 g proteiinia, 5 g rasvaa ja vain 0,04 g natriumia…?
Muksu osaa. Lue tuotteista lisää: [nettisivu]

Taustaa: meidän molemmat lapset on sormiruokailijoita, ei siksi että mä olisin jotenkin erityisen einesvastainen, vaan koska se sopii mun ajatteluun lapsesta oman elämänsä subjektina. Se, että mä en oo koskaan syöttänyt lapsille soseita, ei kuitenkaan tarkoita sitä että mulla olis jokin erityinen mielipide suuntaan tai toiseen siitä, millaisia ruokaratkaisuja muut vanhemmat tekee.

Mä uskon, että sormiruoilla, kotitekoisilla soseilla ja teollisilla soseilla kasvaa yhtä lailla ihan hyviä lapsia. Pääasia, että lapsi saa ruokaa. Joissain perheissä sormiruokailu ei toimi, joissain perheissä soseruokailu ei toimi. Se selviää kokeilemalla.

Sitä mä en kuitenkaan usko, että teollinen ruoka olisi jotenkin parempaa kuin itse tehdyt soseet tai sormiruoka. Oli niissä mitä tahansa GOS-FOS oligosakkaridia* hyvänsä, niin ne on kuitenkin teollisesti käsiteltyä ruokaa, jonka etuna on helppous, nopeus, kätevyys esim. eväänä kuljetettaessa ja hyvä säilyvyys.

[*Oligosakkaridit (3-10 monosakkaridiyksikön hiilihydraatti; oligo= usea) 
Monissa kasviksissa, kuten sipulissa, pavuissa, herneissä, linsseissä, maa-artisokassa ja mustajuuressa, on harvinaisia, 3-10 monosakkaridiyksiköstä koostuvia hiilihydraatteja, oligosakkarideja (oligo = usea). Ohutsuolen entsyymit eivät pysty pilkkomaan oligosakkarideja imeytyvään muotoon monosakkarideiksi. Oligosakkaridit kulkeutuvat paksusuoleen bakteerien ravinnoksi. Siksi niitä sisältävät ruoka-aineet saattavat aiheuttaa ilmavaivoja. Imeytymättömät oligosakkaridit ovat ravintokuitua ja voivat toimia prebiootteina, eli lisätä yhden tai useamman edullisen bakteerin kasvua paksusuolessa. Lähde.]

Joten mainostaisivat vaikka nyt sillä, että ”Hei, onpa kätevää vaan napata Muksu-purkki mukaan ja lähteä ovesta ulos!” Tai että ”Hei, nyt minun ei tarvitse höyrytellä eikä keitellä eikä odottaa että ruoat jäähtyy eikä soseuttaa, naps vaan kansi auki ja ruokaa lapselle huiviin!” Tätä kaikkea löytyy saman kirjekuoren muista oppaista, ja perheestä riippuen siellä on varmasti ihan hyödyllistäkin tietoa.

Mutta ihan omana otsikkonaan tuo Osaatko?

Mun nähdäkseni vähän halpa veto Nutricialta vedota vanhempien epävarmuuden tunteeseen.

Ensinnäkään, missään ei perustella, että miksi nimenomaan tuo yhdistelmä 7,4 g proteiinia, 5 g rasvaa ja 0,04 g natriumia on se autuaaksitekevä.

Toisekseen, siinä otsikossa jännästi puhuta mitään hiilihydraattien tai lisätyn sokerin määrästä – se pitää vissiin mennä itse katsomaan sieltä nettisivulta. Kävin tutkimassa, eikä missään kerrottu, että mikä ruoka se nyt sitten on, jossa on tää autuaallinen yhdistelmä rasvaa ja proteiinia ja natriumia. En tämän mainoksen enkä nettisivujen perusteella siis edes osaisi ostaa ateriaa, jossa nämä ravintoaineet ovat täydellisessä tasapainossa. Näin epäonnistunut vanhempi minä olen. Yhdessäkään mun katsomassa purkissa ei ollut proteiinia 3 g enempää, eli onko tarkoitus että lapsi vetelee kaksi-kolme purkkia per ateria?

Kolmanneksi, missään ei myöskään kerrota, että onko Nutrician koekeittiössä nimenomaan tähdätty tohon yhdistelmään. Vai onko ne vaan laittaneet kasaan normaalia kotiruokaa, vähän jatkaneet sitä maissitärkkelyksellä ja vedellä (jokaisen uutuustuote-esitteessä mainitun soseaterian pääraaka-aineena on vesi) ja surauttaneet soseeksi? Ja sitten katsoneet laboratoriossa, että jaha, 7,4 g proteiinia tuli, 5 g rasvaa, hiilareitakin tossa on noin ja noin paljon, hieno homma.

Toisin sanoen otetaan jostain lukusarja, useamman desimaalin tarkkuudella tietysti, ja kysytään isolla otsikolla, että osaatko sinä tehdä näin hienoa ruokaa. Perusolettamuksena tietysti se, että jos et a) ymmärrä mitä kyseiset numerot tarkoittavat, b) osaa rakentaa täsmälleen, puolen gramman tarkkuudella, oikeanlaista ateriaa, olet Huono Vanhempi, joka ei osaa hoitaa lastaan Oikein.

Puhumattakaan, jos vastauksena on ”ei, eikä kiinnosta osatakaan”. Silloinhan sitä vasta onkin Huono Vanhempi, jos ei halua lapselleen laboratoriotarkkuudella rakennettua täydellistä ruokaa, vaan esimerkiksi luottaa siihen, että terve lapsi syö sitä mitä tarvitsee ja sen verran kuin tarvitsee. (Ja sairaan lapsen kohdalla ei paljoa oligosakkaridit ja maissitärkkelykset auta, vaan tarvitaan ihan oikeaa lääketieteellistä apua.)

Entä jos vastaus onkin ”osaan”? Mielikuvissa heti äiti (koska tottakai tällainen ihminen on vain äiti, ei koskaan isä) hikoilee hiukset hapsottaen hellan ja höyrytyskattilan ja soseutusvälineistön keskellä, laskee jollain mystisellä mittarilla proteiinimääriä ja sitten itkee väsymystään syöttötuolin vieressä kun vauva sylkee sen hartaudella väännetyn Täydellisen Aterian pois suustaan. Tuntikausien työ hukkaan, kun olisi hyvin vaan voinut napsauttaa sen einespurkin auki.

Sinänsä ihan ovela mainos, kyllä.

Mutta miten olis sen sijaan vaikka että ”Osaatko tarjota lapsellesi maistuvaa, terveellistä ruokaa…?”

”Osaatko luottaa lapseesi, että hänelle maistuu se ruoka, mitä hän milloinkin tarvitsee…?”

”Osaatko luottaa itseesi, että pystyt vanhempana huomioimaan sekä lapsen tarpeet että omat periaatteesi…?”

”Osaatko luottaa omaan tuntumaasi siitä, että olet hyvä vanhempi…?”

Se mua nimittäin eniten tossa kiukuttaa.

Vanhemmuus on niin epävarmaa ja tunteikasta toimintaa, varsinkin ihan pienten lasten kanssa, varsinkin esikoisen kanssa. Kun ei ole välttämättä kokemusta siitä, että lapset ihan oikeasti ovat erilaisia, ja eri perheille sopii eri toimintatavat.

Ja sitten on koko vanhemmuuden villi länsi: neuvolan suositukset, sosiaali- ja terveysministeriön suositukset, kaupallisten tahojen ”suositukset” (lue: perustelut sille, miksi juuri heidän tuotteestaan kannattaa maksaa), eri järjestöjen ohjeistukset, naapurin perhepäivähoitajan vankka kokemus siitä ettei yksikään hänen hoidokeistaan ikinä, anopin hyväätarkoittavat neuvot suoraan 70-luvulta…

Ei mene montaa sellaista päivää peräkkäin, ettei itsekin miettisi sitä ihan samaa. Osaanko mä nyt olla näille hyvä äiti? Mistä sen tietää? Kun jatkuvasti häviää sille perhe-elämän ristipaineelle. Epäonnistuu, ei riitä, ei pystykään olemaan sellainen äiti kuin haluaa.

Joitain periaatteita on, ja niistä mä joustan vain pitkin hampain. Vaikka kuinka olisi helpompaa tehdä toisin, niin mun oma hyvinvointi kärsisi niistä sen verran, ettei se helppous enää maksa vaivaa. Ja mä oon sentään aika jämäkkä tapaus, että kun jokin lastenhoitotapa tuntuu oikealta, niin mä tutkin asiaa ja perehdyn ja perustelen valintani niille, jotka kyselee tai kyseenalaistaa. Silti mä välillä epäilen, että oonkohan mä oikeilla jäljillä.

Saatika sitten joku esikoisen vanhempi, joka on ehkä vähän vähemmän katujyrä omissa mielipiteissään. Kiinnostaisi kovasti kokeilla tehdä asiat jollain tavalla, mutta jos jollekulle kertoo niin saa vastaansa täystyrmäyksen. Ei kannata, vaikeaa, tyhmää, vaarallista, ei meillä kukaan koskaan, tee vaan niinkuin naapurin rouvakin.

Ja sitten tulee joku Nutricia tai muu megayritys, ikäänkuin avuliaasti lähettää postia kotiin ja kertoo, millaista ruokaa lapsi tarvitsee. Ja siellä rivien välissä nakertaa sitä itseluottamusta: osaatkohan kuitenkaan, ei sun kannata edes yrittää, vaikeaa on, et pärjää.

Vastamainos:

Kyllä, osaat hoitaa lastasi. Kyllä, osaat ruokkia ja helliä ja pitää hyvänä. Kuuntele omaa vaistoasi, se kertoo jo paljon. Se pieni epävarmuus puolestaan muistuttaa, että koko ajan voi pyrkiä parempaan, mutta sen voi tehdä omista periaattesta käsin. Luota itseesi. Ne oikeasti huonot vanhemmat eivät koskaan edes tule ajatelleeksi, että onko oma toiminta hyväksi lapselle.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Kuten sanottua, tässä ei nyt ole kysymys soseruoka vs. sormiruoka -asettelusta, joten sentyyppisiä kommentteja ei tarvita. Voi pohtia, missä asioissa tuntuu itsestä siltä, että omaa vanhemmuutta kyseenalaistetaan. Voi miettiä niitä kohtia, joissa itse suostuu joustamaan ja niitä joissa ei halua joustaa. Ei kiitos kenenkään vanhemmuuden tyrmäämistä. Jos on aitoja kysymyksiä johonkin itselle vieraaseen asiaan liittyen, niin niitä saa kysellä. Jos on itse vastaamassa johonkin kysymykseen, niin siitä näkökulmasta, että kyseessä on aito mielenkiinto, ei vähättely. Kiitos!

P.S. Käy myös tykkäämässä sivusta Facebookissa, jos et ole sitä vielä tehnyt!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Asiaa, ite kans kasvatan lastani lukematta pilkun tarkkaan turhia oppaita ja stressaamatta jokaista neuvoa/suositusta (joita syydetään pyytämättä joka taholta). Luotan siihen, että ihminen osaa luonnostaan huolehtia jälkeläisistään ja varsin tyytyväinen lapsi meillä ainakin toistaiseksi on 🙂 Meillä syödään sormiruokaa ja teen soseita kotona, mutta annan myös kaupan hedelmäsoseita (välillä tosin huonoa omaatuntoa potien, niiden sokerisuuden vuoksi..) Pääasia minusta kuitenkin on se, ettei kukaan revi liikaa stressiä kumpaa tahansa lapselleen päättää antaa. Uskon, että molemmat ovat kuitenkin ihan turvallisia vaihtoehtoja, mutta koen itsevalmistetut ruuat luotettavammiksi kun tiedän mitä sinne olen laittanut 🙂

    • says

      Näinpä. Mä ajattelen, että on ihan hyvä perehtyä ja hankkia tietoa, ja sitten sen tiedon perusteella tehdä ne omalle perheelle parhaat ratkaisut. Jos vanhempien mielenterveys jossain kohtaa vaatii joustamista, niin saa joustaa. Ja jos vanhempien mielenterveys vaatii sitä, että tietyistä asioista pidetään kiinni tai tulee ahdistus ja maailmantuska, niin silloin niistä pidetään kiinni.

      Sekin on toisaalta tärkeää, että niitä vanhemmuuden päätöksiä ei tee tyhjiössä, vaan että niistä voi oikeasti keskustella toisten vanhempien tai terveydenhuoltoalan ammattilaisten kanssa. Ja nimenomaan oikeasti keskustella, vaihtaa ajatuksia ja puhua niistä huolenaiheista ja kysymyksistä ja saada tilaa omalle pohdinnalle. Ei niin, että joutuu puolustelemaan omia valintoja, tai omat huolenaiheet eivät tule aidosti kuulluiksi.

  2. says

    Samaa postia saatiin mekin.
    Meillä molemmat on ja varmaan tulee olemaan purkkiruokalapsia aina siihen asti, että alkavat syödä mun tekemää kotiruokaa. O:n kanssa ihan laiskuudesta, vauva taas ei vielä ole osoittanut mitään kiinnostusta sormiruokaa kohtaan.
    En pode valinnasta mitään morkkista, mutta jaksan ihmetellä kuinka purkkiruokaa mainostetaan terveellisenä ja ravitsevana, vaikka mun mielestä se on aika kamalaa mömmöä. Ja kaukana luomusta ja whatnot.
    Toisaalta itselle aina nousee himo puolustaa purkkeja kun blogi- tai tosimaailmassa törmää sormiruokailun (ja VVV:n ja perhepedin yms) varauksettomaan ylistykseen, jälleen kerran unohtaen sen ydinasian; lapset on yksilöitä, samoin niiden vanhemmat. Ei ole absoluuttista totuutta lapsenkasvatuksessa.

    • says

      Juurikin näin.

      Sehän siinä on, kun joka puolella yhtälöä vanhemmat tuntee tarvetta puolustella omaa valintaansa, oli aihe mikä hyvänsä. Ja sitten se puolustelu usein menee siihen hehkutukseen, että kyllä tämä on maailman paras ja vaivattomin ratkaisu. Saa se ollakin, sille perheelle. Ihana asia, että on löytynyt omalle perheelle sopiva tapa toimia. Ja tavallaan myös ihana, että on kanava (blogi tai foorumi tai joku) jossa hehkuttaa sitä omaa valintaa – niin kauan kuin se hehkuttaminen liittyy siihen omaan tilanteeseen, omiin valintoihin, oman perheen parhaaseen valintaan.

      Tiedon ja innostuksen jakaminen on hienoa, yksisilmäinen tuputus ei niinkään. Oli kyse sitten ruokailusta tai nukkumisjärjestelyistä tai vessa-asioiden järjestelyistä.