Vaadin itseltäni

Tein muutama päivä sitten tunnelukkotestin. Kyseinen kirja tuli vastaan viikon sisällä vissiin kolme kertaa eri yhteyksissä, ja vaikken sitä vielä ehtinyt lukea, niin listalle meni.

Ensinnäkin oli mielenkiintoista ihan vain tehdä testi ja nähdä sen tulokset. Ainakin itse kuvittelen, että mulla on melko tarkka kuva itsestäni, omista heikkouksistani ja vahvuuksistani. Siinä testiä tehdessä huomasin monta kohtaa, joihin vastasin ”ei kuvaa minua lainkaan” ja samalla mietin, että vielä viisi tai kymmenen vuotta sitten tuo kuvasi minua melko tarkkaankin. Että jotain edistystä tässä vuosien aikana on tapahtunut itsensä hyväksymisen ja vanhojen tunnerojujen siivoamisen suhteen.

Sitten kun näki tulokset, niin oli vähän ristiriitainen olo. Toisaalta oli aika hauskaa, miten tuttuja asioita testi kertoi – tunnistin kyllä niistä tunnelukkokuvauksista itseäni. Ja toisaalta juuri se oli vähän lannistavaa. Että näinkö ennustettava mä olenkin? Näinkö kaavaan kangistunut?

Mun vahvimpana lukkona esiin nousi vaativuus. Siitä sanotaan mm. näin:

Olet vaativa itseäsi kohtaan, vaikka luultavasti itse pidät vaativuuttasi ihan kohtuullisena. Sinusta tuntuu, että koko ajan on tehtävä jotain, saatava aikaan tai pidettävä asiat ja tavarat järjestyksessä. Et voi olla tyytyväinen itseesi jos et täytä vaatimuksiasi – siksi tuntuu ettei mikään koskaan riitä, aina on jotain tavoittelemisen arvoista.

http://www.tunnelukkosi.fi/tunnelukot/index.htm

Hmmm. Mielenkiintoista. Erityisesti tuo, että se vaativuus ei tunnu poikkeukselliselta vaan ihan kohtuulliselta. Joo joo, perfektionisti ja sillai, mutta oli aika pysäyttävää huomata, että joku määrittelee sen tunnelukoksi eikä vain ”tavalliseksi” luonteenpiirteeksi. Ehkä sieltä nousee se kärsimättömyys, se nupullaan olemisen vaikeus. Että mun pitäisi joko olla jo valmis ja täydellinen tai ainakin tehdä tosi kovasti koko ajan töitä sen eteen, että olisin valmis ja täydellinen. Odottaminen, salliminen, lepo tai ihan hyvään tyytyminen ei ole vaihtoehtoja.

Sitä vaativuuden kuvausta lukiessa hiipi mieleen myös epäusko; en kai mä nyt noin pahassa jamassa ole? Ja sitten, kuin vastauksena siihen, muistin useamman sellaisen tilanteen, joissa oon ollut ihan varma, että oon täysi nolla ja epäonnistunut luuseri. Kirjoittelin ne ylös jossain vaiheessa, kun mietin, mitä isoja epäonnistumisia mulla on ollut ja mitä niistä voisi oppia.

Projekti, jota en jaksanut kamalasti mainostaa ja liputtaa, ja johon ei sen takia tullut ketään. Samaan aikaan muussa elämässä: mulla oli gradu kesken, oltiin ostettu kämppä jota rempattiin, oltiin muutettu vanhasta kämpästä pois eli rempan ajan asuttiin evakossa, mä olin ensimmäisiä viikkoja raskaana kuopuksesta joten sekä fyysinen että henkinen olo oli heikko.

Projekti, joka mun piti vetää, mutta joka venyi ja paukkui aikataulujen ja muiden puolesta ja lopulta jouduin jättäytymään pois. Samaan aikaan muussa elämässä: olin raskaana, kärsin jonkinasteisesta burnoutista edellisen puolen vuoden jäljiltä, tein täysipäiväistä työviikkoa ja oltiin muutama kuukausi sitten muutettu.

Työkuvio, jonka vedin heikommin kuin mitä halusin. Samaan aikaan muussa elämässä: mun sisko oli juuri kuollut, mä olin hautajaisten ja kansainvälisten perintökuvioiden hoitamisesta päävastuussa, oltiin juuri muutettu, opiskelin täysipäiväisesti.

Hmmm. Nyt kun noi listaa tollai, niin tavallaan toi vaativuushomma ehkä vähän näkyy. Esimerkiksi siinä, että mä lasken noi ensisijaisesti epäonnistuneiksi projekteiksi enkä tilanteiksi, joissa mulla on itselläni ollut Aivan_Tolkuttoman_Rankkaa. Ajattelen, että mun olisi kuulunut jostain vääntää joku sellainen vaihde päälle, että mä olisin saanut nekin hoidettua kunnialla pois. Että tottahan mä nyt pystyn, jaksan, kykenen. Miksi en jaksaisi?

Ja miten noi kaikki onkin osuneet juuri muuttojen kohdalle? Toki me ollaan muutettukin viimeisen seitsemän vuoden aikana viisi kertaa, että siinä mielessä kriisin ja muuton osuminen päällekkäin on ehkä aika todennäköistä. Ja toki muutto on itsessäänkin todella kuluttava asiaintila, ei siinä.

Mutta joo. Tekee ihan hyvää kyllä se, että jostain itsen ulkopuolelta tulee viesti siitä, että ihan niin paljoa ei itseltä tarvitsisi vaatia. Se antaa myös itselle perspektiivin ja peilin noiden asioiden työstämiseen. Niin että seuraavan kerran, kun mä huomaan sanovani itselleni, että pitäishän sun nyt ja kato nyt vähän, niin osaisin pysähtyä. Miettiä, että onko asia todella näin? Täytyykö mun todella pystyä kaikkeen siihen, mitä itseltäni edellytän, semminkin kun kukaan muu ei kehtaisi multa edellyttää kaikkea sitä?

Epätäydellisyyden ja keskeneräisyyden kanssa joutuu lapsiperheessä joka tapauksessa elämään. Lapset opettelee juttuja eikä tee niitä ihan just prikulleen niin kuin mä toivoisin. Mä yritän ohjata ja opettaa lapsia, olla rakastava ja kärsivällinen äiti ja vaimo, enkä missään tapauksessa kykene siihen niin hyvin kuin haluaisin. Kodin siisteydestä ja järjestyksestä mä en enää edes jaksa tuntea syyllisyyttä. Tosin sen sijaan, että mä hyväksyisin tän kaaoksen osana elämäntilannetta, niin mä oon enemmänkin luovuttanut, eikä sekään toisaalta ole kivaa.

Ehkä sitäkin pitää alkaa opetella. Että vois olla aidosti tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaan, eikä keskittyis vain siihen, mitä vielä puuttuu. Tavaran ja rahan kanssa mä olen jo opetellut siihen, että en kaipaa lisää vain sen kaipaamisen takia. Nyt se sama lähestymistapa pitäis vaan opetella henkisen pääoman kanssa. Opettelis myöntämään, että mä oon itseasiassa ihan hyvä äiti, ihan hyvä vaimo, ihan hyvä monessa muussakin asiassa. Ja että se ihan hyvä riittää.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos kävit tekemässä tunnelukkotestin, niin olisi mielenkiintoista kuulla, yllättikö tulos. Ei tarvitse kertoa niitä omia lukkoja ellei halua, ja saa kertoa jos haluaa. Saa kertoilla omia ajatuksia ja pohtia syntyjä syviä. Jokainen edelleen vastuussa omista tunteistaan ja niiden lukoista – tässä aiheessa se on erityisen tärkeää. Kiitos! 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3