Uudesta näkökulmasta

Viitekehys, näkökulma, skeema, kysymyksenasettelu, tilanteen asettelu. Suomen kielessä ei ole ihan tarkkaa vastinetta ilmaukselle frame, mutta jotain tuon tyyppistä se tilanteesta riippuen tarkoittaa. Sitä, että miten näen asiat, millaisia merkityksiä annan niille, mikä tilanteessa on keskeistä ja mikä sivuseikka.

Ja reframing, suomeksi vaikka uudelleenmuotoilu tai uudelleenasettelu, on taas sitä, että muutetaan sitä kehystä; vaihdetaan näkökulmaa ja tehdään oman pään sisässä jippo niin että tilanne näyttääkin erilaiselta.

Luin Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow -kirjan (kiitos J suosituksesta!), ja siellä puhuttiin paljon frameista. Siitä, miten sama asia voidaan saada näyttämään intuitiivisesti houkuttelevalta tai vastenmieliseltä riippuen siitä, ilmoitetaanko voiton todennäköisyys vai häviön todennäköisyys. Siis jos joku sanoo, että tässä ottelussa Sinulla on 5% mahdollisuus voittaa, niin se kuulostaa paljon paremmalta kuin jos sanoisi että Sinulla on 95% mahdollisuus hävitä. Matemaattisesti sama asia, psykologisesti ei.

Tätä samaa logiikkaa meillä käytetään muuten lauantai-iltaisin, jos emme ole ostaneet lottokuponkia. Että hurraa, voitin lotossa kympin, kun ei ollut arvotuissa numeroissa yhtään meidän vakinumeroa. Toki jos sen lottokupongin onkin ostanut, niin silloin toki ajatellaan, että niitä kupongista maksettuja rahoja ei lasketa, eli mikä tahansa voitto on nimenomaan voitto, ei esimerkiksi hinnanalennus.

Se, mistä tämä näkökulman muutos tuli oikeasti mieleen, liittyy meidän kaksivuotiaan nukkumaanmenoihin. Tässä nyt viimeisen muutaman kuukauden aikana nukkumaanmenoista, sekä päiväunille että yöunille käydessä, on nimittäin tullut aikamoinen taistelutanner. Esikoinen hyörii ja pyörii sängyssään, naureskelee kun vanhempi yrittää kehottaa rauhoittumaan, yrittää kovasti saada vieressä istujasta juttuseuraa. Jos aikuinen lähtee huoneesta, niin lapsi kipittää ovelle ja juoksee nauraen takaisin kun aikuinen kehottaa takaisin. Sata kertaa potalle, tuhat kertaa peitto paremmin, tai siltä se tuntuu. Nukuttamiseen menee parhaimmillaan tunti, puolitoista.

Taistelutanner. Valta-asetelman horjuttamista. Kapinaa. Auktoriteetin uhmaamista. Vallankäyttöäkin, siinä mielessä että kaksivuotias touhuillaan sitoo yhden aikuisen käytännössä kokonaan, vaikka olisi muutakin, tärkeää, tekemistä.

Aika sotaisia mieli- ja kielikuvia, kun miettii tarkemmin. Taistelussa on aina kaksi osapuolta, ja yleensä taistellaan jostain maa-alueesta tai muusta tontista. Katsotaan, kumpi on vahvempi tällä nimenomaisella hetkellä. Katsotaan, kumpi saa toisen taivutettua tahtoonsa, joko henkisellä tai fyysisellä voimalla. Kumpi voittaa, päättää ja valloittaa, ja kumpi alistuu, suostuu ja häviää. Ainakin siihen asti, että häviäjä on kerännyt tarpeeksi voimaa ja sisua haastaakseen sen edelliskerran voittajan uudestaan, uusilla keinoilla ja uudella asenteella.

Ihan kuin kysymys olisi jostain sellaisesta, mihin aikuisella ja lapsella voi ylipäänsä olla yhtä paljon valtaa.

Kun itseasiassa nukahtamisen suhteen valtaa on vain ja ainoastaan yhdellä ihmisellä – sillä, joka sitten lopulta nukahtaa. Vaikka mä tekisin mitkä sirkustemput, niin mä en saa toista ihmistä nukahtamaan ellei se ole väsynyt. Vaikka mä kuinka sanoisin että nyt rauhoitut ja nukut, niin ei auta. Itseäänkään ei voi pakottaa nukkumaan, saati sitten toista ihmistä. Vaikka mä jättäisin lapsen yksin omaan huoneeseensa huutamaan, niin ei se nukahda yhtään sen helpommin.

Se, mitä mä voin tehdä, on olosuhteiden luominen, niin että lapsi on univalmis ja pystyy rauhoittumaan. Tässä kohtaa se näkökulman muutos tuli, itseasiassa vähän vahingossa. Mä selitin yhtenä päivänä lapselle, että on lepäämisen aika, ja hän saa päättää itse, että harjoitteleeko itse rauhoittumista vai tuleeko äiti viereen istumaan ja auttamaan. Silittämään päätä, pitämään kädestä kiinni, muistuttamaan että silmät pidetään kiinni, sen tyyppistä auttamista. Se toimi enemmän tai vähemmän, vaikka lapsi ei tietenkään maagisesti heti sulkenut silmiään ja nukahtanut kolmessa sekunnissa.

Mä vasta myöhemmin tajusin, että olin käyttänyt ihan uutta näkökulmaa siihen tilanteeseen. Mä asemoin sen sekä itselleni että lapselle harjoittelemisena. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että lapsi on siinä toiminnassa aktiivinen toimija, ja mä autan lasta, kun se ei vielä ihan osaa itse. Meuhaaminen ja touhuilu tarkoittaa sitä, että lapsen taidot on loppuneet ja keskittymiskyky herpaantunut.

Tästä harjoittelumielikuvasta on varmaan lapselle hyötyä, kun hän pystyy suuntaamaan keskittymisensä rauhoittumiskäytökseen (pötkötetään paikallaan, pää tyynyssä, silmät kiinni) sen sijaan, että rupeaisi miettimään kaikkea muuta päässä pyörivää. Sellaista alkeellista meditaatiota, tavallaan.

Suurin hyöty siitä mielikuvasta on kuitenkin ihan mulle itselleni. Mä oon jonkin verran tehnyt töitä sen eteen, etten ottais kaikkia lapsen naureskeluja ja ”hei äiti kato kun mä teen just päinvastoin” -kikkailuja Henkilökohtaisina Loukkauksina Minun Auktoriteettiani Vastaan. Siinä nukuttamisvaiheessa mä oon kuitenkin itse jo niin sippi, että mulla ei riitä itsehillintä rajoittamaan sitä reaktiota loputtomiin. Jossain vaiheessa hermo kiristyy ja sit äiti alkaa tiuskia vähemmän rakentavasti.

Sen sijaan jos mä ajattelen, että lapsi harjoittelee ja mä autan, niin se dynamiikka muuttuu heti. Se tavoitteesta vajaaksi jäävä käytös ei liity muhun oikeastaan millään lailla, vaan se kertoo vain lapsen tilanteesta. Ja kun mä pidän mielessä, että toi meidän esikoinen on luonteeltaan hyvässä ja pahassa erityisen sitkeä, niin muistan että se rauhoittuminen kestää oikeasti tosi kauan vaikka lapsi kuinka yrittäisi. Mä en enää ajattele, että lapsi ensin ”halusi totella mutta sitten rupesi kapinoimaan”, vaan ajattelen että lapsi ensin kovasti tsemppasi ja sitten loppuivat voimat.

Tää näkökulma toimii siinäkin mielessä, että mä aidosti haluan lapsen oppivan niitä unille rauhoittumisen taitoja, mutta en hinnalla millä hyvänsä. Mä en halua, että mun lapsen perusturvallisuuden tunne järkkyy siitä, että hän jää esimerkiksi pakolla yksin tilanteessa, johon ei vielä oikeasti itse yksin pystyisi. Enkä mä halua, että lapsen luottamus muhun kärsii siitä, että mä en huomioi hänen tunteitaan tai tarpeitaan.

Sen takia toi nukutushomma onkin ollut niin vaikea mulle, että mä toisaalta oon halunnut välttää kaikkia sellaisia ”teen lapselle tahallaan pahan mielen koska mulla on VALTAA” -lähestymistapoja, niinkuin vaikka rangaistuksia hölmöilystä, tai yksin jättämistä vaikka lapsi pyytää mua paikalle. Mutta kun siinä taistelumielikuvassa ne on melkein ainoat vaihtoehdot, jos lapsi ei käyttäydy tilanteeseen sopivasti. Joko mä käytän valtaani taivuttaakseni lapsen tahtooni, eli käyttäytymään niinkuin mä vanhempana haluan, tai sitten mä häviän ja lapsi voittaa. Ja jos lapsi voittaa, niin mun auktoriteettini on iäksi menetetty enkä mä koskaan enää saa lasta tekemään mitään järkevää.

Kun taas jos mä ajattelen, että lapsi harjoittelee, niin mulla on ihan eri tavalla vaihtoehtoja. Mä voin kysyä lapselta, että auttaisiko jos mä pidän kädestä kiinni, tai laittaisin rauhallista musiikkia, tai silittäisin. Siinä vaiheessa kun lapsi alkaa höntsäillä, mä voin kiittää lasta siitä, että tsemppasi jo tosi pitkään, ja suunnata lapsen huomion siihen että hän jo jonkin aikaa onnistui siinä rauhoittumisen harjoittelussa. Mä voin keskittyä siinä tilanteessa lapseen, sen sijaan että miettisin itseäni ja miten minä tässä kärsin ja minua loukataan ja minulla olisi kyllä tärkeämpääkin tekemistä.

Plus että kyllä, meidän lapsi on tosi sitkeä sissi ja sillä kestää opetella itsekseen nukahtamisen taito. Sillä on temperamenttinsa puolesta ihan erilaiset lähtökohdat opetella tätä kuin vaikka kaverin lapsella, joka laittaa pään tyynyyn ja simahtaa samantien. Enkä mä opettajana koulussakaan ajattelisi, että esimerkiksi lukihäiriöinen lapsi jotenkin tahallaan uhmaa mun opettajan auktoriteettia, kun ei vaan lue kunnolla. Silloin mun tarvitsisi vaan miettiä, että miten mä saan mahdollisimman pienillä askelilla autettua lasta oppimaan ne taidot, joista se lukemisen taito lopulta rakentuu. Ja niin mä voin ajatella myös esikoisen nukkumaan oppimisen kanssa.

Reframing. Tämän päivän ja päikkäreiden pelastus.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Onko reframing eli uudelleenasettelu toiminut joskus sulla, ja millaisissa tilanteissa? Voisiko se ehkä toimia jossain sellaisessa, missä nyt on ongelmia? Saa myös jakaa muuten vaan ajatuksia aiheesta ja sen vierestä.

P.S. Lupa olla minä on nyt myös Facebookissa. Käy tykkäämässä sivusta, niin saat heti tiedon uusista teksteistä – ja myös Facebookin puolella saa jatkaa keskustelua!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Mä en osaa reframingista sanoa oikein mitään – yritän välttää kaavoja ja olla avoin uusille näkökulmille. Sinänsä aihe liippaa liikuttavan läheltä, koska istun – kuten joka ilta – uhmataaperon vierellä odottamassa koska ”herra suvaitsee nukahtaa”. Tämä jokailtainen puolitoistatuntinen ottaa päähän, ja toivon vaan että jollain tempulla joskus tämä rituaali unohtuu.
    (Vaikka tosin tiedostan että tässä rumbassa sekä haetaan huomiota, rajoja että hellyyttä).

    Terveisiä teille!

    • says

      Mulle oli tosi tosi iso oivallus kans tuo, että pitkällisellä nukuttamisella lapsi usein myös varmistaa, että aikuinen on läsnä ja huomioi. Mä huomaan tekeväni tosi paljon sellaista ”ai jaa, jännä juttu, meetkö vaikka leikkimään legoilla” -ohittamista päivällä, kun on sata muutakin juttua mielessä. Että tavallaan vois olla jopa kiitollinen lapselle siitä, että se vielä viitsii vaatia sitä huomiota ja pitää itse huolen siitä, että äidiltä riittää myös hänelle sitä ihan jakamatonta läsnäoloa.