Tukossa

Taisin mä muutaman viikon ehtiä olla jotenkin kotona omissa nahoissani. Raskauden ja vauvan elämän ensimmäisten viikkojen kuohunta alkoi laantua, ja ehdin jo onnitella itseäni siitä, että tässä alkaa löytyä joku rytmi ja rutiini.

Sitten päästiinkin vauvan kanssa suht kiireellisesti tutustumaan ensin Lastenklinikkaan ja puolitoista viikkoa myöhemmin Etelä-Karjalan Keskussairaalaan. Kiitos kysymästä, vauva on ihan ok, vaiva selvisi ja lääkitys on (toivottavasti) nyt kohdallaan. Mutta säikäytti, aika perin juurin.

Laivoilla ja hotelleissa on sellaiset palo-ovet, että kun hälytys tulee, niin ovet pamahtaa kiinni, jotta palo ei pääse leviämään. Tai näin ainakin arvelisin, en oo koskaan nähnyt sellaisia tositoimissa (onneksi). Tässä viimeisimmän sairaalaepisodin yhteydessä rupesin miettimään, että ihan kuin itselläkin olisi sellainen systeemi pään sisällä. Että kun kriisi iskee, niin pam, se pelon ja surun ja paniikin pieni tulipalo suljetaan kaikista suunnista palo-ovilla jotta järki pystyy operoimaan tilanteen kuntoon. Paha vaan, että sen kriisin päätyttyä kukaan ei enää muista avata niitä ovia ja sammuttaa sitä itse tulipaloa, vaan se tukahtuu itsestään jos tukahtuu.

Ekalla sairaalakeikalla juttelin hoitajan kanssa – olivat kuulemma meidän tultua osastolle miettineet, että olenkohan shokissa tai jotain, kun olin niin rauhallinen. Kotiin päästyä päällimäisin tunne, johon pääsin kiinni, oli ärtymys siitä, että pyykit on levällään ja keittiö siivoamatta. Toisella sairaalakeikalla kehtasin jopa olla iloinen siitä, että mulla oli aikaa lukea sillä aikaa kun vauva nukkui.

Toki se sellainen saippuasarjojen kyynelehdin-lapseni-sairaalavuoteen-vieressä -meininki on mulle aika vierasta muutenkin, mutta osa musta miettii, että eikö jossain kohtaa pitäis tuntua joltakin tämä. Järjen tasolla tietää, että koko tilanne on melko lailla hanurista, mutta tunteet on jääneet sinne palo-ovien taakse.

Osasyy löytyy varmaan siitä, että oon viimeisten kymmenen vuoden aikana ollut aika moneen otteeseen sellaisissa duuneissa, joissa on enemmän sääntö kuin poikkeus että on ns. tilanne päällä. Että pitää nopeasti ottaa pakka haltuun, miettiä mitä tehdä, ja sulkea ne omat tunteet sivuun rauhallisempaa hetkeä varten. Ja sitten kun niitä omia tunteita on sulkenut sivuun joka päivä viikon tai kuukauden verran, niin kysyttäessä päällimmäinen fiilis on että väsyttää; niiden palo-ovien kiinni pitämiseen kuluu aikas paljon energiaa. Mitään muuta ei oikeastaan osaa eritellä, koska tietää, että jos nyt alkaa puhua näistä työtehtävien herättämistä tunteista niin siinä menee monta tuntia jotka vois myös käyttää siihen, että nukkuu sitä väsymystä pois.

Tää ehkä palautuu myös paljolti siihen peilaamiseen – kun ei oo oikein missään ketään sellaista, joka pystyisi kuuntelemaan sen kaiken, kiireettömästi ja reagoimatta itse, niin ei sitä sitten tule käsitelleeksikään. Aika nuorena nimittäin opin sen, että tietyille ihmisille ei kannata kertoa mitään negatiivista tai kuormittavaa, koska vastauksena oli joko sen tunteen täydellinen nollaus (”Eihän tota nyt kannata pelätä”/”Ei sellaisesta kannata suuttua”) tai sitten kaiken selittäminen parhain päin (”No mutta onhan siinä sentään…”/”Ainakin sä pääset…”) niin että se alkuperäinen tunne jäi sivurooliin kun pitäisi olla iloinen ja kiitollinen että tilanteessa on sentään jotain hyvää.

Tämä jälkimmäinen asioiden parhaiten päin selittäminen on jäänyt myös itselleni aika pahasti päälle. Että kun vauva joutuu sairaalaan, niin ainakin X, ja hyvä sentään että Y, ja sitäpaitsi sitähän mä oon kaivannut että olis aikaa lukea toi yksi kirja loppuun. Toki kaikessa on sekä hyvät että huonot puolensa, mutta olisi tosi hyvä päästä eroon sellaisesta, että asioissa on hyvät puolet ja sitten ne neutraalit, joista ei puhuta kuin sivulauseissa ennen muttaa. Että no joo, olihan se sellaista, mutta hyvä puoli siinä oli että X.

Ja sitten kaiken tän tunnetukkoisuuden keskellä ystävä antoi hyvän neuvon: älä nyt ainakaan soimaa itseäsi siitä, että oot jumissa tän kaiken kanssa. Että vaikka tuntuu siltä, että pitäisi olla just se saippuasarjan sängyn vierellä kyynelehtivä äiti, niin ei se pakottamalla.

Meidän kaksivuotias on molempien vauvan sairaalakeikkojen ajan ollut tosi reipas, kun on ollut erossa äidistä ja vauvasta useamman päivän ja yön. Ja sitten jossain vaiheessa on tullut sellainen pitelemätön huutoitku, kun se reippauden kasaama väsymys ja stressi ja pelko ja suru ja kiukku purkautuu. Niissä tilanteissa ollaan miehen kanssa yritetty olla läsnä ja sanoa, että on lupa. Saa harmittaa, saa kiukuttaa, saa pelottaa. Sitä se hoitajakin mulle siellä sairaalassa sanoi, että saa reagoida. Ehkä osa musta on vähän kärsimätönkin sen suhteen – tulis nyt se totaalihajoaminen, niin saatais tää koko homma pois päiväjärjestyksestä ja pääsis ajattelemaan muitakin juttuja.

Ja toisaalta, jos mä jo tiedän että saa reagoida, niin ehkä mä saan antaa itselleni myös luvan olla vähän aikaa tukossa. Jos mä taas vaan huomaan, että aha, nyt on tällainen hetki, että asiat täytyy selittää parhain päin. Ja aha, nyt nousee pintaan sellainen tavallista voimakkaampi ärsytys siitä, että jääkaapista ei oo tyhjennetty jotain viikon vanhaa säilytysrasiaa. Ne tunteet tulee sieltä palo-ovien takaa varovasti, yksi kerrallaan, kun uskaltavat. Ja sit ehkä jossain vaiheessa sieltä tulee myös ne isot ja päätähuimaavat tunteet, niin ei tartte enää ihan niin kamalasti käyttää energiaa niiden piilottamiseen.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Joo mä kirjottelin pitkän kommentin mutta sit se katos kuin tuhka tuuleen. Halusin vaan sanoa että paljon voimia ja jaksamista ja rohkeutta olla välillä se hoivattava ja heikko. Välillä pitää antaa jonkun muun ottaa ohjat ja itse kerätä voimia. Ja kiitos kun kiteytit niin hienosti ton nollaamisen! Mä tajusin aika paljon omasta elämästäni luettuani tän kirjotuksen. Kiitos!

  2. says

    Hienoa että pieni on OK.
    Meillä koettiin noita pelästymisiä kun vauvalla todettiin pääsiäisenä virtsatieinfektio, ja siitä sitten lisätutkimuksilla munuaisen epämuodostuma (jota on tutkittu ja hutkittu).
    Oltiin Lastenklinikalla aikamme ja siellä taas en pystynyt yhtään huolehtimaan oman lapsen terveyttä, kun oltiin ns. kuolemansairaiden lasten osastolla ja itkin vaan loputtomasti niitä muita lapsia.
    Viimeistään siinä vaiheessa mulla aina aukesi hanat kun tuli Sairaalaklovnit.

    En nyt tiedä miksi tulin tätä höpöttämään, mutta sympatiseeraan siis erityisesti noita sairastelukuvioita. <3

  3. says

    @Annamarika: <3

    @Sanni: Hienoa, että tekstistä oli jotain iloa ja kiitos tsemppauksista.

    @Periaatteen Nainen: Kiitos kun kävit höpöttämässä vertaistukea. <3 Mä näin yhden Sairaalaklovnin siellä ruokasalin jonossa (kaikkien muiden valkotakkisten seassa, oli aavistuksen absurdi hetki), mutta toisiin lapsiin ei itseasiassa törmättykään. Se olis ollut ehkä vielä kovempi paikka.