Treenii treenii, jaksaa jaksaa

Luin eräänä iltana kirjaa, jossa oli paljon läsnäolo-, myötätunto- ja muita henkisiä harjoituksia. Tein niitä lukiessani, ja keskityin käytännössä koko illan visualisoimaan arkisiin tilanteisiin erilaisia näkökulmia. (Joo, tätä mä harrastan. Toiset neuloo ja toiset pelaa videopelejä, mä visualisoin. 😉 ) Seuraavana aamuna huomasin olevani aivan sippi, poikki ja lopussa. Kohtuulliset yöunetkaan ei olleet saaneet täydennettyä edellisillan aiheuttamaa egovajausta.

Uusien asioiden opettelu vie aikaa ja energiaa. Sen lisäksi ainakin mulla tulee aina sellainen kevyt pettymys, kun huomaa että sitä uutta opittua asiaa ei jaksakaan toteuttaa samalla intensiteetillä montaa päivää putkeen. Varsinkin, jos kyse on jostain tällaisesta näin-olet-parempi-ihminen-ja-kiltimpi-muita-kohtaan -hommasta: se uuden opettelu itsessään aiheuttaa egovajausta, ja egovajauksen takia on sitten pinna tavallistakin kireämmällä.

Toisin sanoen kun edellisiltana olen onnistunut suhtautumaan koko perheeseen tosi kärsivällisesti ja rakastavasti kaikenlaisesta sirkuksesta huolimatta, niin aamulla saattaa tulla sellaista ei-yhtään-kärsivällistä tekstiä ihan vain siitä, että ne perheenjäsenet on olemassa. Noin hypoteettisesti, esimerkiksi. Ja on tosi vaikea antaa itselleen lupa siihen ”taantumiseen”, kun ihan hyvinhän se eilenkin meni.

Kunnes mä muistin Steve Pavlinan Personal Development for Smart People -kirjasta lukemani metaforan siitä, miten henkisten taitojen – kärsivällisyyden, rohkeuden, kiitollisuuden ja niin päin pois – kehittäminen on samankaltaista kuin fyysinen lihastreeni. Että jos aloittelijana menen salille, otan isoimman puntin minkä jaksan yhdellä kädellä nostaa ja teen sillä vaikka viisi toistoa, niin voi olla että seuraavana päivänä ei jaksa nostaa edes kynää. Eikä siinä kohtaa oo kyse siitä, että olis jotenkin absoluuttisen epäonnistunut tai ylipäänsä huono ihminen. Tulipa vain innostuttua liikaa ja haukattua alkuun vähän liian iso pala.

Mä oon ehkä joskus maininnut, että oon innostuja. Just sellainen, että kun keksin jonkun uuden jutun, niin käytän siihen ensimmäisten parin viikon aikana ihan tolkuttomasti energiaa. Jos esimerkiksi fyysinen kunto toimisi niin, että vain tuntimäärällä olisi väliä riippumatta siitä, tekeekö kahdeksan tuntia putkeen kerran kahdessa viikossa vai tunnin joka toinen päivä kahden viikon ajan, niin mä olisin ihan superhyvässä kunnossa. Mä voisin ottaa sellaisia superpäiviä, että keskitän kaiken voimani yhteen asiaan, ja sit surffaisin sillä aallonharjalla seuraavat pari viikkoa tekemättä mitään. Valitettavasti se ei ihan mene niin, vaan jotain pitäis muistaa tehdä joka päivä tai joka toinen päivä, oli innostusta tai ei.

Sama toimii henkisellä puolella. Jos oon henkisesti ihan jumissa ja hajalla ja jostain luen, että kiitollisuus auttaa, niin sellainen ”mun pitäisi nyt olla kiitollinen tästä ja tuosta ja apua” -meininki vetää vaan pahemmin jumiin. Aivoilla tietää, että pitäisi olla kiitollinen lapsista (kun kaikilla ei niitä ole) tai rakastavasta puolisosta (kun kaikilla ei sellaista ole) tai terveydestä (kun kaikilla ei… you know) tai kodista tai läsnäolevista sukulaisista tai mistä tahansa jutusta, jonka olemassaoloon on tottunut. Sitä kiitollisuutta ei kuitenkaan voi pakottaa, samalla tavalla kuin en voi pakottaa itseäni nostamaan itseni painoista levytankoa suorille käsille jos viiden kilon käsipaino tuottaa vaikeuksia. Siinä vaan teloo itsensä ja tulee paha mieli.

Jos isot kiitollisuuden kohteet tuntuvat lähinnä ällöttävän olemassaolollaan, niin voi miettiä, että onko maailmassa mitään sellaista, mikä ei ole ihan pielessä. (Tämä idea on suoraan Havilta: The 77 things that don’t completely suck eli 77 asiaa jotka eivät ole täysin hanurista.) Tyyliin, mietin kolme asiaa tällä hetkellä jotka ei aiheuta v-käyrän nousua.
1. Ulkona sataa, ja mun ei tarvitse olle siellä.
2. Tällä hetkellä kukaan ei huuda.
3. Pääsin käymään tänä aamuna suihkussa.
Se riittää. Seuraavalla kerralla kun kaikki ottaa päähän, niin jos mieleen tulisi vaikka neljä asiaa jotka ei ole täysin hanurista. Ja niin edespäin. Ihan vähän kerrallaan.

Tai se kärsivällisyys. Jos yritän pakottaa itseni olemaan kärsivällinen, kun kaksivuotias koheltaa vaikka pitäisi pukea tai syödä, niin ei tule mitään. Mä en itse ole huutavaa tai räjähtelevää tyyppiä (kun olen viimeiset X vuotta treenannut sitä kärsivällisyyslihasta mm. asiakaspalvelutöissä ja teinien kanssa rippileireillä), mutta aina silloin tällöin huomaan sanovani tarpeettomankin tiukasti vaikka nyt vauvalle, että älä huuda mulle. (Ikäänkuin se vauva huutaisi suoraan mulle, ikäänkuin se edes hahmottaisi että joku muu olento saattaa nyt ottaa tän sun hädän ilmauksen henkilökohtaisesti.) Tai kaksivuotiaalle, että nyt lopetat sen pelleilyn.

Niissä tilanteissa mä yritän huomata, kun mun pinna alkaa kiristyä ja se kärsivällisyyslihas alkaa väsyä. Suunnilleen sillä hetkellä, kun sanoisin aika tiukasti (eli kun päästään lähelle sitä jaksamisen rajaa), niin sanon lapselle, että nyt äitiä hermostuttaa kun sä huudat/meuhaat/vetkuilet etkä pue, ja isomman lapsen kohdalla ilmoitan, että äiti sanoo vielä kerran ja sit äiti tulee hakemaan. Sillä mä toisaalta sanoitan sen tilanteen itselleni ja lapselle, ja toisaalta tavallaan ostan itselleni muutaman sekunnin lisää sitä kärsivällisyyttä. Ja ihan ihan ihan vähäsen treenaan kärsivällisyyttäni. En paljoa, vain muutaman sekunnin. Sen verran, etten käytä koko päivän energiavarastoani siihen treenaamiseen. Mutta vähäsen. Ja sit seuraavalla kerralla mun pinna kestää ehkä sekunnin pitempään kuin aiemmin, ennen kuin aivoissa alkaa varoitusvalo vilkkua.

Ja jos on sellainen päivä, että oon vaikka koko päivän ja illan yksin muksujen kanssa, kun mies on saanut harvinaisen vapaaillan, niin en mä silloin edes yritä venyttää pinnaa. Maratonillakaan ei vissiin kuulu vetää ensimmäistä viittä kilometriä täysillä. 🙂

Se, mikä tässä treenimetaforassa on ehkä kaikkein tärkeintä mulle itselleni, on se lepopäivien tärkeys. Jos ei treenipäivien välissä lepää, niin lihakset ylirasittuu. Jos ei henkisesti rankkojen päivien (tai useamman päivän putkien) jälkeen pääse yhtään rentoutumaan, niin aivot rasittuu. Tosin meidän tämänhetkisen perhe-elämän puolesta ei oo täysin mahdollista, että äiti pääsisi esimerkiksi kahdeksi vuorokaudeksi yksin hotellihuoneeseen tuijottamaan seinää ja tilaamaan ruokaa huonepalvelusta, mutta parinkin tunnin nollaus auttaa.

Tekee vaikka muutaman irtipäästämisharjoituksen. Nukkuu päikkärit. Shiva Natailee ja meditoi. Joogaa. Kirjoittaa. Lukee inspiroivaa kirjaa. Tuijottaa sitä seinää ihan kotioloissa. Vähän sellaista aikaa, että ne rasittuneet henkiset voimavarat on hetken levossa, joku muu on vastuussa lapsista eikä tarvitse edes ajatella mitään velvollisuuksia. On sellainen tuokio, että on aidosti lupa olla sitä mitä on, olla läsnä vain itselleen ja huomata, mitä itselle kuuluu.

Sen jälkeen ne henkiset lihakset on taas vähän vahvempia kestämään sitä arjen rakentamista.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Pohdinnat omista henkisen treenin kokemuksista ja muista aihetta liippaavista mietteistä on tervetulleita. Ja kuten aina, kommentoidessa on suotavaa myös harjoittaa erityisesti jokainen-on-vastuussa-omista-tunteistaan -lihasta!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3