Törmäyksistä ja niiden käsittelystä

Kirjoitin pari päivää sitten siitä, tarvitaanko kärsimystä henkiseen kasvuun ja miten tietoinen, rakastava asioiden käsittely liittyy siihen koko soppaan.

Tää kaikki liittyy myös lastenkasvatukseen, jos ajatellaan, että vanhempien tavoite on auttaa lapsiaan kasvamaan myös henkisesti edes jonkin verran tasapainoisiksi aikuisiksi. (Jos vanhempien tavoite on pitää lapset hengissä niin pitkään, että ne tajuavat muuttaa omilleen, niin silloin tämä ei tietenkään päde.)

Mä taisin tulla siihen tulokseen, että kärsimys ja kasvu on tietyllä tavalla naimisissa keskenään, koska kärsimys syntyy kun ihminen törmäilee rajoihin ja huomaa, mistä kohtaa pitää kasvaa. Kärsimys ei kuitenkaan itsessään vielä kasvata, vaan ihmisen pitää pystyä käsittelemään ne törmäyksen ja kärsimyksen aiheuttamat ajatukset ja tunteet tietoisesti ja rakastavasti. Mä myös ajattelen, että lapsi on ihan oikea ihminen, hän ei ole vaan harjoitellut tässä elämässä juuri mitään joten törmäilee jatkuvasti osaamattomuuteensa ja kärsii sen takia. Lapsi ei siis ole mitenkään epätäydellinen tai vajavainen, lapsen osaamisen ja pystymisen rajat vain on tosi lähellä.

Lapsi tarvitsee rajoja, jotta oppii sietämään pettymyksiä, tämä on vissiin ihan yleisesti hyväksytty tosiasia. Kuten sanottua, vauvalla ja ihan pienellä lapsella ne rajat tulevat jo siitä, että vauva ei osaa itse ruokkia itseään, huolehtia hygieniastaan, liikkua paikasta toiseen tai kommunikoida kaikista tarpeistaan aina ihan luotettavasti. Vanhemman tehtävä tässä yhtälössä on auttaa vauvaa irti siitä nälän, vessahädän, kuuman, kylmän, röyhtäyksen tai huonon asennon kärsimyksestä. Jos vanhempi tai muu hoitaja samalla lohduttaa vauvaa ja kertoo, mistä oli kysymys (sulla oli nälkä, olikos vaippa märkä, nyt taisi olla puklu siellä tulossa), vauva saa ensimmäiset välineet siihen tietoiseen rakastavaan käsittelyyn: tällaista tapahtui, on lupa olla kurja olo kun näin tapahtuu, tehdään jotain niin ettei ole enää kurja olo.

Sitten lapsi oppii yhä omatoimisemmaksi – osaa syödä itse, osaa käydä potalla, pääsee liikkumaan paikasta toiseen. Tässä kohtaa pitää ruveta perinteisen käsityksen mukaan ns. asettamaan lapselle rajoja, ettei siitä tule riiviötä. Rajoiksi kuitenkin mun mielestä riittävät turvallisuuteen ja terveyteen liittyvät rajat ja muiden ihmisten hyvinvointiin ja viihtyvyyteen liittyvät rajat. Autotielle ei juosta; herkkuja ei saa syödä liikaa, ettei tule huono olo ja hampaisiin reikiä; nukkumaan mennään ajoissa, niin saa yöllä riittävästi unta ja niin edespäin. Kädestä ei saa ottaa; ketään ei saa lyödä; ruokapöydässä jutellaan vain ruokapöytäjuttuja, ettei keneltäkään mene ruokahalu, ja muita vastaavia. Lapsi törmäilee jo noihin helposti perusteltaviin rajoihin ihan tarpeeksi, ja pääsee opettelemaan sitä pettymysten sietämistä samalla kun pysyy turvassa ja opettelee muiden huomioimista.

Tässä kohtaa myös aikuiselta vaaditaan sitä, että ne rajat todella on oikeita rajoja. Turvallisuusjutuissa on usein helpompi olla johdonmukainen niiden rajojen suhteen, mutta muiden ihmisten hyvinvoinnin kohdalla saattaa lipsua. Erityisesti silloin, jos omista rajoista kiinnipitäminen on muutenkin vaikeaa, niin omalle rakkaalle kultapallerolle on tosi vaikea sanoa, että au, äitiä ei saa lyödä, purra, tai muutenkaan kohdella kaltoin. Sen takia mä itse ajattelen, että mitä vähemmän sellaisia keinotekoisia muistettavia rajoja on, niin sen parempi. Jos lapsi ei saa tehdä jotain vain siksi että aikuinen nyt päättää näin, se sääntö on vaikeampi muistaa ne seuraavat neljäsataa kertaa (luku ei ole liioittelua) kun lapsi törmää siihen rajaan eri ihmisten kanssa ja eri ympäristöissä. Sen sijaan jos raja suojelee lasta itseään, muita ihmisiä tai ympäristöä, siitä on helpompi kerta toisensa jälkeen sanoa.

Aikuisten asettamien rajojen lisäksi lapsi törmäilee edelleen myös oman harjaantumattomuutensa luomiin rajoihin. Ei osaa kertoa asiaansa, ei ymmärrä miksi jotain tapahtuu, ei tiedä onko tuo vieressä pörräävä tai juokseva tai kiemurteleva tai mekastava asia vaarallinen vai harmiton, hauska vai hirveä. Turhautuu, pelkää, suuttuu, ahdistuu. Ihan niinkuin isommatkin ihmiset.

Aikuiselta vaaditaan myös sitä, että rajaan törmäämiset käsitellään tietoisen rakastavasti. Vain sillä tavalla lapsi kasvaa. Toki lapsi oppii kaikenlaista myös silloin, jos asioita ei käsitellä, mutta ne opit voivat olla virheellisiä tai vaarallisia: vauva joutui varmaan sairaalaan siksi, että minä olin kiukkuinen; äiti kieltää veitsillä leikkimisen varmaan siksi että kaikki kiva on kiellettyä; toisia ei saa lyödä varmaan siksi että ne voivat lyödä takaisin; äiti ei huomioi pahaa oloani varmaan siksi että en kelpaa jos en ole aina iloinen.

No miten ihmeessä ne kaikki törmäykset sitten voi käsitellä tietoisen rakastavasti? Mahdoton tehtävä, ei kukaan voi olla niin täydellinen, älytöntä tällainen perfektionismi. (Tällainen huutokuoro on mun pään sisällä tällä hetkellä.)

Ensinnäkin, vanhemman homma on toisaalta tehdä parhaansa lasten törmäyksien käsittelyssä, ja kun oma raja tulee vastaan niin täytyy ottaa se oma vajavuus ja rajaan törmääminen tietoisen, rakastavan käsittelyn alle. Siinä ikäänkuin kasvaa itsekin ihmisenä ja vanhempana. Siinä mielessä kiitollista hommaa kasvun näkökulmasta tämä vanhemmuus – vaikka aikuisten seurassa tuntisikin olevansa jotenkin seesteinen ja kypsä ihminen, niin nuo alta metrin mittaiset löytävät kyllä tosi nopeasti ne kohdat, joissa on vielä kasvunvaraa. Yli metrin mittaisista mulla ei ole vielä omaa kokemusta, mutta eiköhän sama päde niihin.

Niin, se lasten kriisien eli rajoihin törmäämisen käsittely. Oli se raja sitten mikä hyvänsä, fyysinen tai henkinen, väärinkäsitys lapsen ja vanhemman välillä tai lapsen turhautuminen siihen ettei siihen pöydälle edelleenkään saa kiivetä. Vanhempi siis auttaa lasta käsittelemään asioita, mallintaa prosessia,  antaa työkaluja ja sanoja.

Näin mä itse toimin. Voi olla, että myös toisenlaiset toimintatavat johtaa hyvään lopputulokseen, mutta tää ainakin meillä toimii. Voi olla, että ei toimi kaikissa tilanteissa eikä kaikille maailman lapsille. Samoja juttuja voi itseasiassa kokeilla myös aikuisten kanssa, vähän soveltaen. Vaikka jopa siihen omien törmäysten tietoisen rakastavaan käsittelyyn.

Ensin sanoitetaan se, mitä tapahtui ja miltä se ehkä tuntui. Ihan jo senkin varalta, että aikuinen on kartalla siitä, mitä tapahtui. Törmäsitkö oveen, pelottiko sua kun se kärpänen tuli lähelle, harmittiko sua kun kirja meni rikki.

Itseasiassa, ei. Ensin otetaan lapsi syliin ja lohdutetaan, niin että lapsi saa itkeä itkunsa tai huutaa huutonsa rauhassa. Samalla toki vähän tarkistaen, että tuleeko jostain verta ja tarvitseeko soittaa ensiapua, siltä varalta että kyseessä on fyysinen kopsahdus, mutta pääasiassa niin, että lapsi saa itkeä sylissä. Mä oon itse tosi allerginen sellaiselle itkevän lapsen harhauttamiselle ensimmäisenä keinona. Se antaa sellaisen viestin, että itkeminen on ei-toivottavaa ja sen olisi hyvä loppua nyt heti ellei jo aiemmin. Se ei ole lohduttamista, se on tunteen kieltämistä. Lohduttaessa ei välttämättä tarvitse sanoa mitään. Annetaan vaan tila sille tunteelle olla, ilman että sille tarvitsee tehdä mitään, suitsia, kontrolloida, selittää tai perustella.

Jos tilanne on vaikkapa ihan selvä vahinkotörmäys niin tää yleensä riittää meillä. Viimeksi siis tuossa muutama tunti sitten, kun esikoinen kohelsi menemään, kompastui ja kopsautti otsansa lattialla olleen salkun kulmaan, niin eipä siinä muuta oikein voinut kuin ottaa syliin, pussata ja puhaltaa. Tovin aikaa lapsi ulvoi, sitten nyyhkytti, sitten ilmoitti että ”nyt ei halmita enää” ja lähti touhuamaan omiaan.

Sitten kun se pahin tyrske on rauhoittunut, voi kysyä, että harmittiko, suututtiko, pelottiko. Ja että yrititkö sä auttaa äitiä kun teit noin? Tai jos lapsi ei osaa vielä puhua, niin voi vähän sanoittaa, että sua sattui ja säikähdit, kun kaaduit. Omia tunteita työstäessä voi kirjoittaa vaikka listan kaikista niistä tunteista, jotka tilanteessa nousi pintaan ja jotka nyt jälkikäteen sitä ajatellessa herää.

Tässä kohtaa on tärkeää myös olla arvottamatta niitä tunteita tai ajatuksia, jotka lapsella (tai itsellä) on tilanteessa ollut. Ei ole tyhmää pelätä, ei ole vaarallista suuttua, ei ole tuomittavaa auttaa vähän väärin. Jos lapsi osaa jo jutella, lasta voi pyytää kertomaan, että mikä logiikka siellä toiminnan tai tunteen taustalla on mahdollisesti ollut. Tai vaikka kysellä, että pelottiko se, tämä vai tuo asia tilanteessa. Me usein kysytään esikoiselta nykyään että ”pelottiko vai ei pelottanut”, koska hänellä oli jossain vaiheessa tapana sanoa kaikkeen mahdolliseen ”joo.”

Sitten kun aikuinen on vähän päässyt selville, että mistä kenkä puristi, niin meillä useimmiten selitetään tilanne auki suunnilleen muodossa ”Saa [tuntea tunteen X]. [käytökseen puuttuminen tai faktojen selvittäminen], mutta saa [toistetaan tunne]. Ensi kerralla voit kokeilla vaikka [toivottu käytösmalli]?” Tässä kohtaa aikuinen antaa lapselle lisätietoa maailmasta, muistuttaa niistä perheen säännöistä ja niin päin pois, niin että seuraavalla kerralla lapsella olisi mahdollisuus pärjätä vastaavassa tilanteessa vähän paremmin.

Kuten vaikka ”Saa pelottaa. Kärpäset ei ole vaarallisia eikä ne pistä, mutta ne saa pelottaa. Haluatko, että katotaan kärpästen kuvia ja tutkitaan niitä?”

Tai ”Saa kiukuttaa. Ketään ei saa satuttaa, vaikka kuinka kiukuttaisi, mutta saa kiukuttaa. Silloin jos kiukuttaa, niin voi vaikka ottaa tyynyn sängylle ja paukuttaa sitä.”

Tai ”Saa harmittaa, että pikkuveljeä huomioidaan välillä enemmän. Veljeä ei saa kohdella kaltoin, koska silloin veljeä sattuu ja se on kurjaa, mutta saa harmittaa. Seuraavan kerran jos harmittaa, niin voi sanoa, että huomatkaa.”

Sit tässä jos kyse on vaikka virheellisestä päättelyketjusta, niin sanotaan ääneen, että ei ollut sinun syysi, että tapahtui asia X. Tai että ei haittaa, vaikka joskus jotain menee rikki, jos rikkoi vahingossa ja saatiin korjattua. Ja jos on satuttanut jotakuta tai käyttäytynyt muuten kurjasti niin käydään pyytämässä anteeksi.

Ja sit vielä varmistetaan lapselta, että pelottaako vielä, harmittaako vielä, kiukuttaako vielä? Jos vielä harmittaa, niin sitten voi hetken vielä sylitellä, jos vaan millään on aikaa. (Tähän kohtaan kantoliina on maailman paras keksintö – isoakin lasta voi halitella samalla kun oikeastaan olisi pitänyt jo vartti sitten ruveta laittamaan ruokaa.)

Onko tämä idealistista? Tottahan toki. Onnistuuko se aina? Voi kun olisikin niin. Onko tällaisesta idealismista mitään iloa? Mun mielestä on. Vaikka ei olisikaan täydellisen seesteinen ja tietoisen rakastava vanhempi joka ikinen hetki, niin mä ajattelen että jokainen yksittäinen onnistunut tai edes osittain onnistunut tilanteen käsittely antaa vanhemman ja lapsen suhteelle todella paljon.

Vanhempi oivaltaa ja muistaa, että tuo pieni ihminen vasta harjoittelee eikä aina yksinkertaisesti pysty yksin käsittelemään niitä törmäyksiä, vaikka kuinka yrittäisi. Vanhemmalla on myös tilaisuus kuunnella lasta ja oppia tuntemaan tätä vähän paremmin. Lapsi puolestaan saa arvokkaita työkaluja kaikenlaisten tunteiden käsittelyyn ja pääsee aikuisen kanssa harjoittelemaan sitä prosessia. Lapsi kokee, että hänenkin tunteillaan ja ajatuksillaan on oikeasti merkitystä, kun vanhempi pysähtyy miettimään asiaa lapsen näkökulmasta. Ja tämä on mun mielestä sovellettavissa minkä ikäiseen lapseen tahansa, riippumatta siitä kommunikoiko lapsi vielä sanoilla vai ei.

Ja kuten sanottua, vanhempi pääsee sen oman kasvunsa äärelle, jos kun tulee vastaan niitä tilanteita, joissa tekisi mieli tehdä ihan mitä tahansa muuta kuin ajatella asiaa lapsen näkökulmasta ja perustella omat ajatukset niin, että lapsikin ne ymmärtää. Siitäkin aiheesta taitaa irrota asiaa ihan omaksi tekstikseen, joten en avaudu siitä enempää tässä kohtaa. 🙂

Kommenteista: 
Tähän saa kommentoida. Saa huikata lukeneensa, saa kysellä, saa kertoa, mitä ajatuksia ja tunteita teksti herätti, saa toisaalta olla kommentoimattakin. Täällä kommentoidessa jokainen ottaa vastuun omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Saa olla eri mieltä, jos oma kokemus asiasta on erilainen, ja saa kertoa sen oman kokemuksen. Ketään ei kuitenkaan saa loukata, syyttää tai kohdella muuten kurjasti. Ei niin, että kukaan teistä niin haluaisi tehdäkään. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Voi, viisaita sanoja ja liian usein hankalia toteutettavia. Joskus vain siksi, että isomman tunnemyrsky häviää pienemmän nälälle / janolle / hädälle ainakin vähän aikaa; joskus ihan siksi, ettei äiti vain pysty / jaksa / osaa sanoittaa niitä tunteita, mitä haalarin itse riisumisen tuskaan liittyy.

    Kirjoitat ihanasti!

    T. ysviläinen Minna / minuskis

    • says

      Joo, ihan totta. Tuntuu että kun on kaksivuotias ja vauva niin jatkuvasti jommankumman kriisi jää toisen jalkoihin, ihan vain siksi kun sen toisen kriisi sattui alkamaan kolme sekuntia aikaisemmin. Tai sitten lapsen kriisi häviää äidin kriisille, kun ei jaksakaan olla ihan ideaalin empaattinen. Kasvunvaraa siinäkin. Kiitos kun kommentoit!