Tasoilla taiteilua

Taas vaihteeksi tuntuu, että muutama taso elämästä on murroksessa.

Muksujen päivärytmit sentään on kohtuullisen vakiot, vaikka ei mitenkään perinteisen lapsiperheystävälliset. Aamulla nukutaan myöhään ja illalla valvotaan vielä myöhempään. Mikrotasolla kaikki hyvin, kun kaikki saa syötyä ja nukuttua ja tasaisin väliajoin puhdasta päälle.

Siitä vähän ylemmällä tasolla viikkorytmi vähän hakee itseään. Viikonloppuisin käydään kaupassa ja keskiviikkoisin perhekahvilassa, mutta muuten on aina vähän päivästä kiinni se, mennäänkö pihalle ja puistoon vai ei. Keli vaikuttaa, samoin se myöhään nukkuminen kun ei enää puoliltapäivin viitsi mennä tyhjään puistoon. Tämäkin helpottanee kun esikoinen aloittaa kuukauden päästä kerhon – yhdeksältä on oltava viemässä ja puoli kahdeltatoista hakemassa kotiin.

Siitä vielä vähän ylemmällä tasolla mun päänsisäinen järjestys on myös vaiheessa. On erilaisia hommia, vastuunakkeja ja projekteja, joiden toteuttaminen vaatii aikaa ja energiaa. Ihan sellaista raakaa läppärin ääressä istumista, mutta myös muistikirja, kynä ja Shiva Nata -hetkiä. Toiminnan suunnittelua, uusien systeemien miettimistä, sekä pitkän että lyhyen tähtäimen ajatustyötä. Se limittyy aika lailla ton viikkorytmin kanssa – milloin käytän päikkäriajan tuohon hommaan, milloin tähän, milloin pesen lattiat ja milloin jäädään aamupäiväksi kotiin viikkaamaan pyykkejä niin ettei niihin tarvitse käyttää lasten uniaikaa.

Ja vielä ylemmällä tasolla mulla on nyt viimeiset pari kuukautta ollut käynnissä sellainen ”mikä musta tulee isona” -kompassin suuntaus. Että mitkä kaikki projektit ja vastuunakit on oikeasti sellaisia, joiden tekeminen vie mua oikeaan suuntaan ja mitkä hajottaa mun keskittymistä. Mitkä on sellaisia juttuja, joiden tekemisestä on mulle sekä iloa että hyötyä taitojen, kontaktien, tai mun perusarvojen edistämisen puolesta, ja mitkä voisin hyvin jättää jatkossa muille.

Ei niin, että kaikesta mahdollisesta pitäisi olla hyötyä. Mä kuitenkin ajattelen, että mun aika on niin arvokasta, ettei mun kannata tehdä ainakaan mitään sellaista, mistä jää laskelma miinusmerkkiseksi. Tai että jos jokin asia kuluttaa mun energiaa ja aiheuttaa vaivaa ja vie aikaa, niin ainakin sen asian pitää tuoda niin paljon iloa, hyötyä tai suuremman tarkoituksen edistämistä että se kannattaa. Ja niiden miinusten pitää ehdottomasti olla alemman tason juttuja kuin plussien.

Lasten hoitaminen kotona on tällä hetkellä sellainen asia, jossa sekä plus- että miinuslista on tooodella pitkä. Mutta ne miinukset on lähinnä just päivittäisen arjen ja lyhyen tähtäimen miinuksia, siinä missä plussat on sellaisia, että mä koen tekeväni omien arvojeni mukaisia asioita, oppivani uutta, ja kasvavani ihmisenä. Vaikka mun vanhempainrahakausi alkaa olla lopuillaan, niin mulla ei oo varsinaista kiirettä lähteä etsimään päiväduunia, laittamaan lapsia päivähoitoon ja pyörittämään vielä astetta kovempaa arkihärdelliä.

Mä kuitenkin haluan tehdä töitä. Pelkästään lasten hoitaminen kotona on mulle tällä hetkellä hyvä ratkaisu, mutta pitkällä tähtäimellä vain osittainen. Ja kun mä pohdin plus- ja miinuslistaa työllistymisestä, niin näyttää siltä, että eniten korkean tason plussia tulisi jonkinlaisesta valmennus- tai coaching-työstä ja siihen liittyvästä yrittäjyydestä. Toki mä voisin tehdä etätyönä jotain kymppi-tunnissa -tyyppistä koneellaistumistyötä, mutta se ei varsinaisesti ratkaisisi kuin vain alemman tason ongelmia.

Siinä mielessä oon onnellisessa asemassa, että meillä on yksi ns. oikeaa palkkaa saava aikuinen tässä perheessä, joten meidän toimeentulo ei ole pelkästään siitä kiinni että teenkö mä jotain ihan-mitä-tahansa töitä vai en. Jos niin olisi, niin tottakai mä tekisin sitä työtä mitä saisin, niin että tulisi laskut maksettua ja ruoat ostettua – mutta se olisi väliaikaista. Lyhyellä tähtäimellä on ihan mahdollista tehdä sellaisia alemman tason ratkaisuja, jotka rikkoo ylemmän tason periaatteita ja harmoniaa vastaan, mutta pitemmällä tähtäimellä se on kuluttavaa.

Mä oon tehnyt sellaisia töitä, joissa on useamman kerran viikossa ottanut päähän ja raskaasti. Niistä ei tullut mun elämänuraa. Pikkuvauva-aikana (ja muutenkin murrosvaiheissa, niinkuin muuttaessa) kodinhoidon viikko- ja päivärutiini heittää häränpyllyä, mutta jossain vaiheessa pitää löytää toimiva rutiini, tai kodin epäsiisteys ja jatkuva mistä-mä-edes-aloitan -stressi syö energiaa tärkeämmiltä asioilta. Ja aina välillä voi ottaa sellaisen aivot-narikkaan-ja-telkkari/läppäri-päälle -nollauksen rankan päivän tai viikon jälkeen, mutta jos ne telkkarista katsotut ohjelmat tai koneelta surffatut tärkeät asiat ei tue yhtäkään korkeamman tason tavoitetta, niin niistä tulee nopeasti ajan ja energian syöppöjä.

Mä oon aika hyvin päässyt eroon sellaisesta, että pitkän tähtäimen jutut kärsii lyhyen tähtäimen halujen täyttämisestä. Toki mulla on mielessä, että millainen olis mun ideaali päivä ajankäytöltään ja tekemisiltään. Ja sit mulla on käsitys siitä, että millainen olis mun ideaali viikko, ja miten se vaikuttaa siihen että voiko jokainen päivä olla ideaalipäivä. Ja ideaalikuukausi, ja ideaalivuosi, ja ideaalielämä. Ja raaka totuus nyt vaan on se, että jos mä haluan mun ideaalielämän, niin mä joudun tinkimään alemmista tasoista.

Musta olis esimerkiksi ihanaa (ainakin tällä hetkellä) viettää joskus kokonainen päivä niin, että joku muu katsoisi muksujen perään 24 tuntia ja mä saisin maata sohvalla, nukkua päikkäreitä, ja hereillä ollessa syödä pizzaa ja suklaata ja pullaa ja katsoa QI-maratonia. Mun ideaali viikko ei kuitenkaan koostu seitsemästä ideaalipäivästä, koska jossain vaiheessa alkais vähän homehduttaa siinä sohvalla. Plus että aika nopeasti alkais kroppa sanoa vastalausetta. Ja kämppä. Ja lapset. Puhumattakaan siitä, että useampi viikko tollaista elämää olis jo aika kaukana siitä, mitä ideaalielämässäni haluan saavuttaa.

Sama juttu lastenkasvatuksen suhteen. Mä haluan kasvattaa lapsistani muun muassa rohkeita, ajattelevia, luovia ihmisiä, jotka luottaa omiin kykyihinsä muttei lannistu virheitä tehtyään. Sellainen ideaalielämän tasoinen tavoite. Se vaikuttaa suoraan siihen, millaisilla kasvatuskeinoilla pyrin noita lapsia kasvattamaan, vaikka ne kyseiset keinot oliskin noin päivä- tai viikkotasolla vaivalloisempia kuin jotkut toiset. Toki mä voisin (ja osaisinkin halutessani) kouluttaa lapsiani tottelemaan mua kyselemättä ja käyttäytymään päällisin puolin moitteettomasti, ja se varmasti tekisi mun päivistäni erilaisia. Sellainen kasvatustapa ei kuitenkaan ensinnäkään oo linjassa mun ihmisnäkemyksen kanssa, eikä sillä tavalla kasvatetuista lapsista varmasti tulisi rohkeita, ei itseensä luottavia eikä virheitä sietäviä.

Tähän liittyy myös se vanha viisaus, että ongelmia ei voi ratkaista sillä tasolla, jossa ne on syntyneet. Pitää muuttaa perspektiiviä, katsoa asiaa isommassa mittakaavassa, ja tutkia, miten ongelma liittyy siihen korkeampaan tasoon.

Meidän esikoisen myöhäinen uniaika on ongelma vain siinä määrin kuin mä ajattelen sitä, että mä haluaisin lapsen menevän nukkumaan tiettyyn aikaan. Jos mä katson tilannetta koko päivän tai koko viikon tasolta, niin mä huomaan äkkiä, että se nukkumaanmenoaika on ihan looginen seuraus siitä, mihin asti lapsi nukkuu aamulla ja millaiset päikkärit se vetää. Äkkiä mä huomaankin, että se ongelma olisi aika helposti ratkaistavissa, jos mä suostuisin itse heräämään aikaisemmin ja aikaistamaan koko meidän perheen päivärytmiä. Ja kysymys siirtyy siihen, haluanko mä muuttaa omaa käytöstäni ratkaistakseni sen ongelman.

Myös mun ”mikä musta tulee isona” -ongelma on ongelma vain niin pitkään kuin mä mietin asiaa puhtaasti omalta kannaltani. Jos mä sen sijaan katson kokonaisuutta, mietin että mikä mua kiinnostaa, mitä mä osaan tehdä erityisen hyvin, ja miten voisin sillä kiinnostuksellani ja osaamisellani auttaa muita ihmisiä parhaiten, niin kuvio alkaa selvitä. Kysymys ei ole enää siitä, että mikä kaikista mahdollisista vaihtoehdoista mun pitäisi valita. Enää on kyse siitä, haluanko mä nähdä tarpeeksi vaivaa, että se paras ja houkuttelevin vaihtoehto on myös mahdollinen ja kannattava vaihtoehto. Eli haluanko mä muuttaa käytöstäni ratkaistakseni ongelman.

Samaan aikaan aika hienoa ja älyttömän pelottavaa. Hienoa sen takia, että ratkaisemattomat ongelmat vie henkistä energiaa ja väsyttää. Pelottavaa sen takia, että enää ei voi piileskellä tekosyiden takana: ”en mä oikein tiedä, mitä mä tekisin” tai ”on niin paljon kaikkia vaihtoehtoja” tai ”ei oo oikeita tai vääriä vastauksia”. Jäljellä on enää se, haluanko mä jotain tarpeeksi paljon.

Ja se murrosvaihe jatkuu niin kauan kunnes mä päätän, haluanko jotain vai en, ja alan käyttäytyä sen mukaan.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Olisi mielenkiintoista kuulla, jos oot itse viime aikoina ratkonut ongelmia tällai tasolta toiselle siirtymällä. Tai jos sulla on jonkun tason ongelma, jota haluat tutkia korkeammalta tasolta kommenteissa. Jokainen taas vastuussa omista tunteistaan ja niiden ilmaisuista. Saa myös huikata lukeneensa tai kertoa, jos tästä tuli jotain muuta mieleen.

P.S. Blogi myös Facebookissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3