Tarvitsevatko kurittomat kakarat oikeasti kuria?

20130629-131632.jpg

 

Sanna Ukkola kirjoitti Ylen blogissaan kurittomista kakaroista.

Mä olen joistain asioista samaa mieltä Sanna Ukkolan kanssa.

Siitä, että liian monessa kodissa (ei välttämättä oikeasti monessa, mutta muutamakin on liikaa) lapsi on ”pikkutyranni ja diktaattori, joka sanelee säännöt ja jonka kiukunpuuskien tahdissa koko perhe tanssii”.

Ja siitä, että lapsi ei tarvitse ”kaverivanhempia, kavereita hän saa tarhasta ja koulusta. Lapsi tarvitsee aikuisen, joka kuuntelee, on läsnä, rakastaa – ja joka asettaa selvät rajat. Ruoka syödään ruoka-aikana, ja kaikkea pitää maistaa. Herkkuja ei syödä joka päivä. Yöllä nukutaan, ei pelata tietokonepelejä. Läsnäoloa ei korvata tavararöykkiöillä.”

Siitä mä en sen sijaan ole pätkääkään samaa mieltä, että miten tällaisiin tavoitteisiin päästään. Ukkola nimittäin nostaa yhdeksi nykyajan kauhean lepsuvanhemmuuden oireeksi sen, miten vanhemmat kuuntelevat lapsiaan ja ovat heille läsnä:

“Jos aikaisemmin lapsi kääntyi aikuisen puoleen katsoakseen auktoriteettia, niin nyt usein aikuiset kääntyvät lapsen puoleen ottaakseen lapsen ajatuksista, mielipiteistä ja tarpeista selvää”, kuvasi kasvatusta tutkinut psykologian lehtori Merja Korhonen Ylen haastattelussa hiljattain.”

Siis hetkinen nyt. Lapsi tarvitsee aikuisen, joka on läsnä, kuuntelee ja rakastaa, mutta jos aikuinen kuuntelee lapsen mielipiteitä ja tarpeita, niin se on paha juttu?

Siis mikä vanhemmuus tää nyt oli

Toinen asia, mistä mä oon täsmälleen eri mieltä Ukkolan kanssa, on ihan pieni sivulause, joka paljastaa mun mielestä paljon tällaisen tekstin taustaoletuksista. Se myös selittää tota sisäistä ristiriitaa, että kuunnelkaa lapsia mutta älkää hyvät ihmiset nyt kuunnelko niitä lapsia.

”Vapaa kasvatus rantautui Suomeen 60–70-luvuilla – nykyään muodissa on niin sanottu kiintymys- tai kaverivanhemmuus. Pahimmillaan se tarkoittaa sitä, että äiti ja isä elävät lasten ehdoilla, kaikki pyörii pikkunaperon ympärillä. Lapset saavat tehdä päätökset pienimmistäkin asioista.”

Ukkola on mun nähdäkseni hienosti saanut rinnastettua samaan lauseeseen kaksi täsmälleen toisilleen vastakkaista suhtautumista lapsiin, ja niputtaa ne kauhistelemansa ilmiön syiksi. Ikäänkuin kaikenlainen lapsilähtöisyys ja lasta huomioiva kasvatus olisivat samaa huttua.

Paitsi että kiintymysvanhemmuus ja kaverivanhemmuus lähtevät aivan eri lähtökohdista.

Kiintymysvanhemmuus lähtee siitä, että vanhempi havainnoi lapsen tarpeita ja yrittää vastata niihin. Se tarkoittaa, että jos lapsella on ikätasoonsa nähden tarve saada päättää joistain asioista, niin hänen mielipidettään kuunnellaan. Samaan aikaan lasta ei pistetä vastuuseen asioista, jotka eivät hänen vastuulleen kuulu: vanhempi ei esimerkiksi ala syyttää lasta siitä, että hän valitsi väärin tilanteessa, jossa asia olisi vaatinut aikuisen harkintaa. (Eli jos lapsi on pikkutyranni, joka pyörittää koko perhettä, niin ainakaan kiintymysvanhemmuudesta ei ole silloin kyse.)

Kaverivanhemmuudessa puolestaan vanhempi keskittyy lähinnä siihen, mitä hän itse haluaa ja mitä hän itse olisi lapsensa ikäisenä halunnut.

Esimerkiksi jos vanhempi ei kestä lapsensa kielteisiä tunteita, hän välttää viimeiseen asti tilanteita, joissa lapsi joutuisi pettymään tai suremaan – sen sijaan että opettelisi käyttäytymään tilanteessa kuin aikuinen.

Jos vanhempi ei osaa pitää omia rajojaan ristiriitatilanteissa, hän joustaa ja joustaa omista tarpeistaan silloinkin, kun lapselle olisi kehitystasonsa puolesta hyväksi nähdä, että hänen teoillaan on vaikutusta muiden ihmisten elämään – sen sijaan, että opettelisi käyttäytymään tilanteessa kuin aikuinen.

Jos vanhempi häpeää lapsensa villiä, äänekästä ja riekkuvaista luonnetta, hän saattaa kiukutella lapselleen vasta kotona sen sijaan, että pyrkisi puuttumaan riekkumistilanteisiin julkisella paikalla tuoreeltaan.

Kaverivanhempi ei huomioi lapsensa todellisia tarpeita, eikä kyllä sen puoleen omiaankaan. Ja toki myös kiintymysvanhemmuuden varjopuolena ja riskinä on tilanne, jossa vanhempi unohtaa omat tarpeensa ja keskittyy vain lapsen tarpeisiin. Tästä Ukkolan siteeraama Korhonen mainitsee myös omassa Ylen haastattelussaan näin:

”- Kun on herkistytty niille lasten tarpeille, voi käydäkin niin, että on vaikea tajuta, missä tarpeet loppuvat ja alkaa halut. Silloin syntyy tällaisia tilanteita, jossa lapsi alkaa säätää perheen arkea ja kokeilla koulussa rajojaan, Korhonen toteaa.”

Mä itse sanoittaisin tän vähän toisin: lapsi alkaa säätää perheen arkea ja kokeilla koulussa toisten ihmisten rajoja.

Rajat, rajat, mutta minkä rajat?

Nimittäin ne rajat, jotka lapsen ympärille asetetaan ja joita hurjasti tässä nykyisessä julkisessa kasvatuskeskustelussa perätään – niiden ei pitäisi olla mitään tuulesta temmattuja ja keksittyjä sääntöjä. Ne ovat lapsen oman ja toisten ihmisten hyvinvoinnin rajoja. Vanhempien ja sisarusten ja koulukavereiden hyvinvoinnin rajoja.

Jos (kaverivanhemman tai kenen tahansa muun) lapset menevät kouluun niin, etteivät ole koskaan törmänneet toisten ihmisten rajoihin, niin onko mikään ihme, että lapsi ei osaa huomioida toisia?

Jos vanhempi ei ole pitänyt kiinni omista tarpeistaan ja viestinyt niitä lapselle selkeästi, niin onko mikään ihme, että lapsi ei ymmärrä kenenkään muun tarpeita? Ja toisaalta – jos vanhempi ei ole kunnioittanut lapsen tarpeita, niin mistä lapsi olisi oppinut, että kenenkään muunkaan tarpeita täytyy kunnioittaa?

Lainataanpa vielä Ukkolaa:

”Lapsi tarvitsee aikuisen, joka kuuntelee, on läsnä, rakastaa – ja joka asettaa selvät rajat. Ruoka syödään ruoka-aikana, ja kaikkea pitää maistaa. Herkkuja ei syödä joka päivä. Yöllä nukutaan, ei pelata tietokonepelejä. Läsnäoloa ei korvata tavararöykkiöillä.”

Ruoka syödään ruoka-aikana, koska äiti tai isä tarvitsee myös lepoaikaa, ei pelkästään ruoanlaitto- tai pöydänsiivousaikaa.

Kaikkea pitää maistaa, koska sinä tarvitset monipuolista ruokaa ja jos et tykkää, niin ei ole pakko syödä.

Herkkuja ei syödä joka päivä, koska sinä tarvitset monipuolista ja ravitsevaa ruokaa, jotta jaksat.

Yöllä nukutaan, ei pelata tietokonepelejä, koska sinä tarvitset unta jaksaaksesi olla koulussa läsnä, ja opettajasi ja koulukaverisi tarvitsevat työrauhaa ja kunnioitusta omaa aivotyötään kohtaan.

Läsnäoloa ei korvata tavararöykkiöillä, koska vanhemmat ja lapset tarvitsevat rauhallista löllöaikaa ja kiireetöntä vuorovaikutusta, eivät tavaraa.

Siitä rajoissa on oikeasti kysymys.

Omien ja toisten ihmisten tarpeiden kunnioittamisesta ja huomioimisesta.

Ei tottelemisesta, ei säännöistä, ei behavioristisesta koirankoulutuksesta rankaisemalla tai palkitsemalla. Ei mistään mystisestä ”kurista”, joka yleensä tarkoittaa sitä, että lapsi on hiljaa ja paikallaan kunnes aikuiset haluavat hänen puhuvan ja liikkuvan. Kaikki ne ovat vain välineitä siihen, että lapsi oppii huomioimaan ja kunnioittamaan omia ja toisten tarpeita.

Ja mun mielestä olisi vähän nurinkurista alkaa opettaa lapselle kunnioitusta sillä, että lasta itseään ei kunnioiteta.

Omien rajojen pitäminen on myös kaikkien muiden aikuisten vastuulla.

Jos lapsen huutaminen, riehuminen, ravintolassa juokseminen tai muu lapsenomainen käytös häiritsevät, niin fiksusti käyttäytyville aikuisille on kaksi vaihtoehtoa.

Joko voi käydä sanomassa kohteliaasti kyseiselle perheelle, että anteeksi, tuo juokseminen häiritsee minua, koska lapsenne törmäsi ruokapöytääni ja melkein kaatoi lasini – voisitteko varmistaa, ettei se toistu? Toisin sanoen voi tehdä omat tarpeensa selviksi ja kertoa toiselle ystävällisesti, miten hänen toimintansa niitä tarpeita kolhii.

Tai sitten voi miettiä, että ovatko ne omat tarpeet sellaisia, jotka ehkä paremmin tulisivat täytetyksi jossain muualla. Tulin ravintolaan, jossa on metakkaa, enkä kestä kovia ääniä. Laitanko korvatulpat vai lähdenkö pois? Joku imettää lasta viereisessä ravintolapöydässä. Kenen rauhallinen ruokahetki on tärkeämpi, minun vai lapsen?

Koska vaikka miten ranskalaisista ja italialaisista viehättynyt Ukkola muuta haluaisi, niin lapset eivät ole pikkuaikuisia. Lapset opettelevat elämää, vuorovaikutusta, toisten huomioimista ja esimerkiksi nyt sitä ravintolakäyttäytymistä. Lukemaan oppii lukemalla ja ravintolassa oppii käyttäytymään ravintolassa käymällä. Välillä aikuiselle tulee virhearvio lapsen tarpeiden suhteen ja nälkäväsypissahätäraivari yllättää keskellä ravintolaa, mutta sellaista elämä on, epätäydellistä.

Ehkä meidän aikuistenkin on hyvä opetella sitä toisten ihmisten tarpeiden huomioimista julkisilla paikoilla. Lapsetkin kun ovat ihmisiä.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments