Tämä toimi tällä kertaa 9: Minustakin on joskus tuntunut tuolta

Esikoinen rikkoi kaapinoven. Tavalla, josta hänelle oli sanottu monta kertaa: älä roiku siinä, se hajoaa. Ja sitten se hajosi. Juteltiin aiheesta lapsen kanssa samalla kun isi korjasi ovea.

Tilanne

Minä: Sua harmittaa, kun se meni rikki.
Lapsi: Mun ei ollut tarkoitus rikkoa sitä.
Minä: Mä ymmärrän, että sun ei ollut tarkoitus rikkoa sitä. Samaan aikaan sä roikuit siinä, vaikka oli monta kertaa sanottu, että ei saa roikkua, se voi hajota. Huomaatko nyt, että miksi me sanottiin, ettei siinä saa roikkua?
Lapsi: Koska se voi hajota.

Minä: Susta tuntuu tosi kurjalta, että sä teit sellaista mitä ei pitänyt tehdä ja jotain hajosi. Tiedätkö mitä? Mulla on ollut joskus ihan just samanlainen tunne.
Lapsi: Ootko säkin rikkonut joskus jotain?
Minä: Joo, mä oon joskus tehnyt jotain sellaista, mitä ei olisi pitänyt, ja sitten tavaroita on hajonnut.
Lapsi: Ai mitä sä oot rikkonut?

Sitten mentiin sohvalle istumaan kainalokkain ja mä kerroin siitä kerrasta, kun 18-vuotiaana ajoin isäni (eli lasten ukin) auton parkkipaikalla betoniseinään. Mun kengänpohjaan oli jäänyt lunta, ja jalka lipesi polkimelta tiukkaa mutkaa ryömittäessä ja hyppäsi mäiskis metrin eteenpäin betoniin.

Esikoinen kuunteli ihan haltioissaan, kun me kerrottiin, että miltä meistä tuntui silloin, ja mitä me niistä kerroista opittiin.

Lapsi: Harmittiko sua?
Minä: Mua harmitti ihan kamalasti. Mä tajusin heti, että mun olisi pitänyt pyyhkiä kengänpohjat huolellisemmin. No, sitten mä kerroin ukille ja pyysin anteeksi, ja sain anteeksi. Ukki kävi korjauttamassa auton, ja mä sain kyllä ajaa sillä vielä sen jälkeenkin. Ja mä muistin sen jälkeen aina olla tosi huolellinen talvella, kun istuin ratin taakse, että kengänpohjassa ei ole yhtään liukasta lunta.

Sitten isi kertoi oman ”silloin hajoitin jotain vaikka olisi pitänyt tietää paremmin” -tarinansa. Ja sitten toisen. Ja sitten mä kerroin vielä yhden. Ja esikoinen kuunteli ihan haltioissaan, kun me kerrottiin, että miltä meistä tuntui silloin, ja mitä me niistä kerroista opittiin.

Vähän myöhemmin mä kysyin lapselta:

Minä: Onko jo parempi mieli?
Lapsi: Joo!
Minä: Auttoiko sua, kun äiti ja isi kertoi, miten meistäkin on tuntunut samanlaiselta joskus?
Lapsi: Auttoi.

Mitä mä siis tein?

Tosi usein puhutaan syyllisyyden ja häpeän eroista. Syyllisyys on sitä, että kokee tehneensä väärin, kun häpeä on sitä, että kokee olevansa vääränlainen. Noin kärjistäen. Terve syyllisyydentunto auttaa ihmistä korjaamaan käytöstään. Häpeä taas haittaa kaikenlaista itsensä kehittämistä – jos mä kuitenkin olen lähtökohtaisesti huono ja epäkelpo, niin miksi mä edes yrittäisin olla mitään muuta?

Välillä on tosi vaikea keksiä, että millä tavalla mä autan lasta tajuamaan, että jokin teko on kurja ja vääränlainen ja samaan aikaan lapsi on hyvä ja arvokas ja tärkeä juuri sellaisena.

Mulle itselleni on ihan supertärkeää, että lapseni oppivat tuntemaan syyllisyyttä, eivät häpeää. Välillä on tosi vaikea keksiä, että millä tavalla mä autan lasta tajuamaan, että jokin teko on kurja ja vääränlainen ja samaan aikaan lapsi on hyvä ja arvokas ja tärkeä juuri sellaisena. Että on tosi tärkeää pyrkiä auttamaan ja kuuntelemaan ohjeita ja tekemään yhteistyötä, ja samaan aikaan saa tehdä virheitä ja opetella ja olla epätäydellinen ilman että on kelvoton.

Yksi parhaista vastalääkkeistä häpeään on empatia ja yhteys toisiin ihmisiin.

Potentiaalisen häpeätilanteen kourissa on tosi helpottavaa kuulla, että ei ole maailman ainoa ihminen, jolla on sama ongelma. Ja pienelle lapselle on erityisen tärkeää kuulla, että hänen elämänsä tärkeät ihmiset – vanhemmat, isovanhemmat, kummit, opettajat, päivähoidon tai kerhon ohjaajat – ovat joskus olleet ihan samassa tilanteessa ja tunteneet samalla tavalla.

Potentiaalisen häpeätilanteen kourissa on tosi helpottavaa kuulla, että ei ole maailman ainoa ihminen, jolla on sama ongelma.

Tässä tilanteessa mä aloitin sanoittamalla sen tunteen ja varmistamalla, että se oli nimenomaan sukua häpeälle ja syyllisyydelle. Mä halusin varmistaa, että lapsi kokee tulleensa ensin kuulluksi tunteensa kanssa sellaisenaan, sen sijaan että olisin lähtenyt sellaiseen ”mä tiedän hei miltä susta tuntuu, kerran kun mulla oli…” -rönsyilyyn.

Mä en sivumennen sanoen myöskään sanonut, että tiedän miltä lapsesta tuntuu. Sellainen ei ole empatiaa eikä kuuntelemista. Sen sijaan mä ensin kuuntelin ja sanoitin lapsen tunteen, ja sitten sanoitin omaa tunnettani niissä tarinoissa samoilla sanoilla.

Tärkeä piirre niissä tarinoissa, sekä mun että puolison kertomissa, oli avoimesti omista virheistä kertominen. Nyt kerrottiin nimenomaan ne jutut, joissa ihan hyvin tiedettiin, että miten olisi pitänyt tehdä, ja silti tehtiin toisin. Ja että sen jälkeen harmitti ja hävetti, ja että sen jälkeen kerrottiin rehellisesti mitä tapahtui, ja pyydettiin ja saatiin anteeksi. Sanomattakin on selvää, että niiden tarinoiden ja tunteiden piti olla aitoja ja rehellisiä.

Nyt kerrottiin nimenomaan ne jutut, joissa ihan hyvin tiedettiin, että miten olisi pitänyt tehdä, ja silti tehtiin toisin.

Niitä tarinoita löytyi kuitenkin ihan etsimättä useampiakin. Arvelen, että kaikilla meillä aikuisilla on sama tilanne. Jokaiselta löytyy tarinoita, jotka on jo itselle käsiteltyjä ja joista voi puhua rehellisesti ilman akuuttia häpeää, jolloin ne auttavat sitä kuulijaa. (Ne akuutin häpeän tarinat puolestaan kuuluvat keskusteluun jonkun itselle luotettavan aikuisen kanssa. Niihin auttaa tämän saman prosessin toisena osapuolena oleminen.)

Muitakin voi hävettää

Koska vaikka me aikuiset usein (vaikka ei läheskään aina) tiedetään, että toisiakin välillä hävettää, niin lapsille se ei ole millään muotoa itsestäänselvää.

On tosi helppo kuvitella, että toiset ihmiset ovat virheettömiä, harkitsevia ja täydellisiä. Varsinkin ne toiset ihmiset, jotka meitä useimmiten neuvovat, ohjaavat, tai muuten kertovat, miten tässä maailmassa olisi hyvä elää. Sitä helposti ajattelee, että ne toiset ihmiset ovat jotenkin osmoosin tai hengitysilman tai muun valaistumisen kautta imeneet ympäristöstä itseensä kaiken sen ymmärryksen ja tiedon, eivätkä he voi ymmärtää, miltä tuntuu kun mokailee ja häpeää ja kompastelee kirveleviin epäonnistumisiin yksi toisensa jälkeen.

On tosi helppo kuvitella, että toiset ihmiset ovat virheettömiä, harkitsevia ja täydellisiä. Varsinkin ne toiset ihmiset, jotka meitä useimmiten neuvovat, ohjaavat, tai muuten kertovat, miten tässä maailmassa olisi hyvä elää.

Kun sellainen ihminen kertoo, että itse asiassa juuri niiden kirvelevien epäonnistumisten kautta he ovat itse oppineet elämään niinkuin elävät…

No, sellaista ihmistä kuuntelee paljon mielummin. Kokee tulevansa ymmärretyksi ihan eri tavalla. Luottaa siihen toiseen ihmiseen, koska tuo toinenkin on seissyt ihan tässä samassa p… suossa ja selvinnyt siitä. Tietää, että toiselle voi kertoa niistä omista virheistään jatkossakin, koska se toinen pystyy hyväksymään omatkin virheensä, niin ehkä hän hyväksyy minunkin epätäydellisyyteni.

Niitä asioita mä toivon, että mun lapseni kokee mun kanssani. Sen takia mä yritän muistaa, että vaikka omien virheiden kertominen ja haavoittuvuuden näyttäminen on välillä vaikeaa, niin se on moninkertaisesti sen arvoista.

Onko sulla vastaavanlaisia kokemuksia? Kokeilitko vinkkiä, toimiko vai ei? Tuliko ajatus tai fiilis, jonka haluaisit kertoa? Tervetuloa jatkamaan pohdintaa kommentteihin!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3