Tämä toimi tällä kertaa 7: Harmitukselle huone

Löysin taas naftaliinista yhden tekniikan, jota ollaan käytetty nyt viimeisen parin viikon aikana sen verran tiheään, että ajattelin jakaa sen täällä.

Aivan tavallinen päivä meidän huushollissa

Lapsi 4v: Byäääääääh! *maailman pohjattomin huutoharmitusraivari kun joku teki jotain väärin tai hän pahoitti mielensä*
Minä: Sua harmittaa. Tuu syliin.
Lapsi: *tulee syliin* Byäääääh!
Minä: Sua kiukuttaa ja surettaa kun *mitä tapahtui* ja sä olisit halunnut, että *mun arvaus, että mitä lapsi olisi halunnut*, niinkö?
Lapsi: JOOOOO! Byääääh!

Istutaan sylikkäin hetki, ja lapsi saa ulvoa ulvomisensa.

Minä: Mikä siihen auttais?
Lapsi: En tiedä.
Minä: Rakennettaisko me sille sun harmitukselle huone, jossa sillä olis hyvä olla?
Lapsi: …Joo?

Sitten jatkettiin niin pitkään, kunnes harmituksella on huoneessa kaikki tarpeellinen.

Minä: Okei, minkä muotoinen huone se olisi?
Lapsi: Vaikka kolmion muotoinen!
Minä: *piirrän kolmion muodon ilmaan käsillä*

Minä: Ja mitä se harmitus tarvitsisi sinne huoneeseen, niin että sen olisi hyvä olla?
Lapsi: No vaikka ison pandan.
Minä: *otan käsien väliin ison palan ilmaa jostain sivusta ja näytän lapselle* Ai näin ison?
Lapsi: Joo.
Minä: *nostan sen ”pandan” sinne kolmiohuoneeseen ”seinien” yli* Noin, nyt se meni sinne.

Minä: Mitäs muuta se tarvitsisi?
Lapsi: *innostuu* No vaikka pienen sammakon!
Minä: *näytän käsillä pientä muotoa* Ai tämänkokoisen?
Lapsi: *näyttää omilla käsillänsä* Eikun tällaisen!
Minä: No laita se vaan sinne huoneeseen! Mitäs muuta se voisi sinne tarvita?

Sitten jatkettiin niin pitkään, kunnes harmituksella on huoneessa kaikki tarpeellinen. Ihan mitä lapsi sinne vain haluaa laittaa, niin voidaan miimisesti sinne rakentaa tai ”löytää” ikäänkuin näkymättömältä hyllyltä siitä ihan vierestä.

Yleensä me nostetaan se huone sitten johonkin korkean hyllyn päälle pois tieltä, niin että sitä ei tarvitse väistellä. Tämän jälkeen yleensä lapsella on ihan hyvä fiilis, ja sitten voidaan puuhata jotain muuta. Tosin eräänä iltana lapsi innostui tästä niin kovasti, että kun oltiin ensin yksi tehty, niin parinkymmenen minuutin päästä tuli ensin yksi sellainen ”Tylsää! Ärsyttää!” -murjotuskohtaus – ja kun sille oli tehty huone, niin heti perään lapsi keksi jonkun uuden asian, joka oli ”tylsää!” ja pyysi, että voidaanko tehdä sillekin tylsikselle huone.

Mitä mä siis tein?

Tämä tekniikka yhdistelee erästä Havi Brooksilta löytämääni tekniikkaa, How to Talk -kirjan ajatuksia sekä draamakasvatuksen ja improvisaation periaatteita.

Havi Brooksilta on peräisin ajatus siitä, että tunteille, peloille ja omille menneisyyden itseille voi tehdä turvahuoneita, joissa niillä on hyvä olla. Siinä huomio on erityisesti siinä, mitä tämä osa minusta juuri nyt tarvitsee (tai tarvitsisi, jos olisi tässä). Sekä aikuiselle että lapselle on välillä helpompi suhtautua niihin omiin tunteisiin, jos ne ajattelee itsestä erillisinä hahmoina. Sillä tavalla helpommin myös muistaa, että se tunne itseasiassa on itsestä erillinen ilmiö, jonka voi päästää vaikka sinne huoneeseen puuhailemaan.

”Niinpä, olisipa ihanaa jos ei koskaan tarvitsisi mennä mihinkään ja sä voisit jäädä tähän vain leikkimään Legoilla koko illaksi ja yöksi ja aamuksikin! Että ei ikinä tarvitsisi korjata leluja ja ruveta iltapuuhiin!”

How to Talk -kirjasta puolestaan tulee ajatus siitä, että jos lapsi haluaa jotain, niin sen voi antaa hänelle mielikuvituksessa tai haaveissa. Että ”Niinpä, olisipa ihanaa jos ei koskaan tarvitsisi mennä mihinkään ja sä voisit jäädä tähän vain leikkimään Legoilla koko illaksi ja yöksi ja aamuksikin! Että ei ikinä tarvitsisi korjata leluja ja ruveta iltapuuhiin!” Ja sitten vähän aikaa fiilistellään sitä, ja sitten voi kysyä lapselta, että onnistuisiko jos yhdessä siivottaisiin nämä lelut pois.

Improvisaatiosta tulee puolestaan ajatus siitä, että asiat voi luoda miimisesti, ja sitten niitä voi liikutella ympäriinsä. Tollaisen nelivuotiaan on helpompi hahmottaa, että jos se harmituksen huone on *tässä* kuin miettiä, että jos se olisi leikisti jossain niin mitä siellä ehkä olisi. Kun niitä asioita tuo miimisesti (eli tyhjästä ilmasta käsillä näyttäen) sinne huoneeseen, niin se on paljon konkreettisempaa kuin esimerkiksi pelkkä visualisoiminen tai kuvittelu. Ja miten ihanaa, kun se lapsi voi itse päättää, että laitetaanpa sinne vaikkapa uima-allas, ja heti omilla käsillään poimia sen mielikuvitusaltaan ja laittaa sinne harmituksen huoneeseen.

Tällainen improvisaatioleikki voi olla yllättäen vanhemmalle vaikeampaa kuin lapselle. Tärkeää siinä on se, että kun lapsi sanoo tarvitsevansa jotain (tai siis anteeksi, kertoo miten harmitus tarvitsee jotain), niin vanhempi hyväksyy sen täysin, ja kyselee korkeintaan yksityiskohtia muttei kyseenalaista, että oikeastiko, sellainenko, miten se nyt sellaisen sinne tarvitsee. Improvisaation termein lapsi tarjoaa jotain ja vanhempi hyväksyy, sanoo joo, ja suostuu kaikkeen, mitä lapsi keksii. Se tekee noin muutenkin hyvää lapsen ja vanhemman suhteelle, erityisesti jos yleensä vanhempi ei suostu kaikkeen, mitä lapsi keksii.

Improvisaation termein lapsi tarjoaa jotain ja vanhempi hyväksyy, sanoo joo, ja suostuu kaikkeen, mitä lapsi keksii.

Se konkreettinen (edelleen miiminen) sivuun nostaminen voi lapsesta riippuen myös olla tärkeää, erityisesti jos se huone on rakennettu keskelle kulkuväylää (jossa meillä ainakin tapahtuvat ne suurimmat huutohajoamiset noin muutenkin). Kun jotain tehdään miimisesti, niin yhteisesti sovitaan, että tässä leikissä nämä asiat ovat oikeasti olemassa. Jos sitten hetken päästä vaikkapa aikuinen muitta mutkitta astuu sen huoneen päälle, niin ainakin meidän lapsi huomaa sen heti.

Sen takia mä itse varmistan, että mä en tallo sitä lapselle tärkeää harmistusta ja sen huonetta, vaan nostan sen – vaikkapa ihan viitteellisellä käsiliikkeellä – johonkin sopivaan paikkaan pois tieltä. Ja henkisesti varaudun siihen, että seuraavalla kerralla, kun lapselle tulee megahuutoharmitus, hän osoittaa just sinne paikkaan ja pyytää, että voitaisko tehdä tällekin harmitukselle huone ja laittaa se tuonne. Toiset lapset eivät välttämättä samalla tavalla kiinnity yksityiskohtiin, joten se siirtäminen ei ole ihan niin kriittistä. Kokeilemalla selviää, mikä oman lapsen kanssa toimii.

Tämä tekniikka vaatii aikuiselta joustavuutta ja kärsivällisyyttä, sekä sitä hyväksymistä: jos lapsi haluaa keksiä sinne viisikymmentä eriväristä duplopalikkaa putkeen, niin sitten niitä poimitaan sinne viisikymmentä, jos se näyttää auttavan siihen harmitukseen.

Voi olla, että kaikki lapset eivät innostu kaikista jutuista. Toisille esimerkiksi se huoneen muoto voi olla yhdentekevää, toiset haluavat keksiä sinne ihan tolkuttomasti juttuja ja toisille ei ollenkaan kolahda koko huoneen rakentaminen. Tämä tekniikka vaatii aikuiselta joustavuutta ja kärsivällisyyttä, sekä sitä hyväksymistä: jos lapsi haluaa keksiä sinne viisikymmentä eriväristä duplopalikkaa putkeen, niin sitten niitä poimitaan sinne viisikymmentä, jos se näyttää auttavan siihen harmitukseen. Tai jos lapsi haluaa laittaa joka ikiselle harmitukselle samat kapistukset joka ikisellä kerralla, niin miksei, jos se kerran auttaa. Kokeilemalla selviää, toimiiko tämä omalla lapsella.

Jos kokeilet tätä tekniikkaa, niin kerro vaikka kommenteissa, mitä tapahtui!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3