Tämä toimi tällä kertaa 13: Sinä halusit tehdä hyvää mieltä.

Meidän kolmevuotias on nyt päässyt siihen vaiheeseen, että kaikenlaisten konfliktien kohdalla aletaan naureskella, juosta karkuun, irvistellä, ja ylipäänsä käyttäytyä, no, eri tavalla kuin mitä aikuinen odottaa.

Me aikuiset olemme usein tottuneet siihen, että jos on joku konflikti, kurja mieli tai selvitettävä ikävä asia, niin kaikki suhtautuvat siihen asiaankuuluvalla vakavuudella. Ei vaihdeta puheenaihetta, ei irvistellä tai naureskella, ei vitsailla silloin kun toisella on kurja mieli.

Usein se johtaa sitten siihen, että kun se pari-kolmevuotias alkaa irvistellä, lällätellä, naureskella tai muuten ”pelleillä” kesken ”vakavan” tilanteen, niin aikuista alkaa ärsyttää. Kiusallaan käyttäytyy epäkunnioittavasti, ei mitään empatiakykyä, huonotapainen, miten mä olen onnistunut tollaisen kiusankappaleen kasvattamaan, ja niin edespäin.

No, tähän aiheeseen liittyen olemme käyneet aika monta keskustelua sen kolmevuotiaan kanssa tässä viime viikkoina – ja erittäin hedelmällisesti sittenkin. Mä nimittäin joskus luin jostain foorumikeskustelusta oivalluksen, joka on tullut juurikin tässä vaiheessa käyttöön tosi usein.

Tilanne

Ollaan pukemassa, kun lähdetään johonkin, tai lapsi on juuri hääräämisellään hajottanut jotain, tai muuten aikuisella on hyvin vakava meininki.

Tai ihan viimeisin esimerkki: 5v esikoiselta oli hajonnut hänelle tärkeä lelu, ja mä lohdutin häntä. Kolmevuotias tulee viereen lauleskelemaan kovaan ääneen lastenohjelman laulua ja tökkimään esikoista ja minua.

Minä: Hei nyt mä lohdutan [esikoista], odotatko vähän?
Kolmevee: *jatkaa*
Minä: *lamppu syttyy päässä* Muruseni, harmittaako sua, että [esikoisella] ja mulla on kurja mieli? Ja sä halusit tehdä parempaa mieltä?
Kolmevee: Joo!
Minä: Hurjan ihanasti ajateltu. Sinä huomasit, että [esikoinen] tykkää siitä laulusta ja teillä oli aikaisemmin kiva kutitusleikki, ja sinä niillä ajattelit saada [esikoisen] iloiseksi?
Kolmevee: Joo.
Minä: Tiedätkö mä luulen, että ne ei nyt auta. Jos sä haluat tehdä parempaa mieltä, niin me voidaan kysyä [esikoiselta], että mikä auttaisi. Auttaisko halaus? *esikoinen nyökkää*
Kolmevee: *halaa isompaa*

Mitä mä siis tein?

Usein ne ”pelleily”jutut, joihin meillä aikuisilla menee vakavissa tilanteissa hermot, on täsmälleen samoja juttuja, joille on tunti sitten tai aamulla tai edellisenä päivänä yhdessä naurettu. Joku hassuttelu tai muu, johon aikuinen on rauhallisessa tilanteessa reagoinut naurulla, hymyllä tai muulla ilolla.

Kolmevuotias ei näe meidän kiirettämme, ei suruamme, ei kiukkuamme tai turhautumistamme. Hän näkee ilmeestämme, että meitä ei tosiaankaan naurata. Sitten tulee oivallus: hei se yksi juttu sai tuon toisen ihmisen iloiselle tuulelle aiemmin. Entäs jos minä tekisin sen, niin sitten hänelle varmaan tulisi taas iloinen mieli?

Ihan loogista. Aikuisetkin tekevät samaa, sekä lasten että aikuisten kanssa.

Samasta hyvästä aikomuksesta nimittäin usein kumpuaa se (omasta mielestäni pökerryttävän raivostuttava) tapa, jolla jotkut aikuiset suhtautuvat lasten itkuun: kun lapsi itkee, niin tärkein tehtävä on saada itku loppumaan. Jos lapsi on aikaisemmin ilahtunut jostain leikistä, niin se leikki on varmaankin hyvä tapa saada lapsi taas iloiselle tuulelle. Kukkuluuruu, eihän me nyt itketä kun täällä on tällainen hieno lelu, ai mutta mikäs tämä oli, katsopas tänne?

Hyvästä aikomuksesta huolimatta sellainen harhauttaminen ei ole empatiaa, vaan toisen tunteen ohittamista. On silti ihan keskeisen tärkeää, että se hyvä aikomus tuodaan näkyviin – sekä itselle että sille toiselle – jotta voi tarjota empaattisempia suhtautumisen tapoja.

Kun meidän kolmevuotias kokee, että minä näen hänen hyvän tarkoituksensa, niin hänen on helpompi kuunnella, kun mä ehdotan, että millä tavalla voisi oikeasti auttaa, kun toisella näyttää olevan kurja mieli.

Ja kun minä näen ja sanon ääneen hänen hyvän tarkoituksensa, niin mun on äärimmäisen paljon helpompi kertoa ne eri ehdotukset kärsivällisesti ja rakentavasti.

Yhtäkkiä me ei olla enää vastakkaisilla puolilla, vaan samalla puolella. Meillä on yhteinen tavoite: saada mulle (tai esikoiselle, tai isovanhemmalle) rauhallisempi ja iloisempi fiilis.

Mun on helpompi muistaa, että kolmevuotias ei ole vastuussa mun tunteistani, eikä isosisaruksen tunteista, eikä isovanhempien tai muiden aikuisten tunteista. Samaan aikaan mä huomaan, että lapsella on aito tarve auttaa, hoivata ja ilahduttaa, joten mä voin ehdottaa hänelle ikätasoisia tapoja itse vastata siihen omaan auttamisen, hoivaamisen ja ilahduttamisen tarpeeseensa.

Jos kokeilet tätä kotona, tai jos sinulla on samankaltaisia kokemuksia, niin kuulisin niistä mielelläni kommenteissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. Saara says

    Hei! Kiitos tästä. Sain taas hyviä oivalluksia. 🙂 P.s. Palaan meiliisi myöhemmin. Olen nyt lomalla ja lomalla tietokone on kiinni.

  2. says

    Hei mahtavaa, tää tuli nyt hyvään saumaan, pitääpä miettiä. Olen tuon 5-vuotiaan kanssa paljon puhunut viime aikoina siitä, miten rankkaa ja hävettävää onkaan kun aikuiset sanovat vihaisesti (ja miten silloin lapsen tekee mieli näyttää kieltä vastaan ja aikuisen taas tekee mieli repiä se hemmetin kieli irti jos ei voi asiallista torumista ottaa vastaan ilman uhmaa jne.). Kyllä on kritiikin tai vaikka kuinka pienen korjausehdotuksen vastaanottaminen vaikeaa. Sitä toivoisi että se olisi lapselle helpompaa kuin aikuiselle, mutta ei. Onko sulla tähän liittyviä ideoita, siis miten kritiikkiherkälle lapselle voi puhua niin, että ohjaus tai kielto menee perille ilman kohtuutonta loukkaantumista? Tuntuu että monta kuukautta on jo saanut keskustella aiheesta ”tykkään kyllä sinusta vaikka olen vihainen” ja ”sinä taitaisit haluta olla aina sellainen lapsi jota ei tarvitse komentaa”. Alkaa puuduttaa!

    • says

      Moikka! Olipa hyvä kysymys. 🙂

      Miten kritiikkiherkälle lapselle voi puhua niin, että ohjaus tai kielto menee perille? Joo. Meidän kolmevuotiaalla herkkiksellä (enkä tarkoita nyt herkkusientä) on kans sellaista tapaa, että jos joku sanoo kovasti (tai ”komentaa”), niin hän murheentuu ja painaa päänsä ja alahuuli menee sellaiselle surulliselle rullalle. Mun omasta näkökulmastani se on välillä kohtuutonta loukkaantumista, ja hänen näkökulmastaan tietysti hyvinkin kohtuullista ja asiallista. Ja aikuisen pitää tietysti pystyä antamaan palaute niin, että lapsi siitä oppiikin jotain, eikä pelkästään loukkaannu.

      Hmm, mitenköhän mä itse häntä ohjaan?

      Jos tulee tilanne, jossa, krhm, mun ja lapsen näkemykset eroaa, niin ensin tulee usein se primitiivireaktio, että eiii, älä piirrä sohvaan tussilla!! Seis, laita tussi pois! Ää, ei sohva ole piirtämistä varten, vaan paperiin piirretään! Eli siis se ”komentaminen” tai ”kovaa sanominen”, josta rakas jälkikasvuni loukkaantuu.

      Siinä kohtaa mä yritän päästellä ne pahimmat turhautumis/kiukku/ärsytyshöyryt johonkin muualle, esimerkiksi seinään päin huutamalla (ei siis lapselle, vaan johonkin toiseen suuntaan tai vaikka toisessa huoneessa, ja ilman sanoja), omaa tunnetta sanoittamalla, itkemällä, tai jotenkin muuten. Ensin mun pitää saada se oma tunnereaktioni laantumaan. Joskus siinä oman tunnereaktion jäähdyttämisessä kestää, mutta useimmiten se pahin kärki menee aika nopeasti ohi, kun myöntää ja sanoittaa sen tunteen ja päästää sen energian ulos tavalla tai toisella.

      Kun olen saanut edes vähän rauhoitettua aivojani, niin pystyn ottamaan sen lapsen tunteen, näkökulman ja hyvän aikomuksen empaattisesti huomioon. Sinä ajattelit, että siinä on sopiva valkoinen kohta. Halusitko koristella sen? Vai halusitko kokeilla, että miltä se väri näyttää siinä? Ja muistatko, että paperi on piirtämisen paikka, ei sohva. Toisin sanoen mä yritän löytää sen hyvän ja positiivisen, joka sillä lapsella oli. Tässä kohtaa on myös hyvä linjata rajat: sohva on paikka, johon ei piirretä ilman aikuisen lupaa, koska tussinjäljet on vaikea puhdistaa sohvasta. Leluja ei väännellä, koska ne voivat mennä rikki, ja sitten niillä ei voi leikkiä eikä kaikkea voi korjata. Ketään ei lyödä, koska lyöminen sattuu ja voi olla vaarallista.

      Ja sitten jotenkin yritetään päästä siihen, että mitä seuraavalla kerralla voisi tehdä toisin. Useimmiten mietitään yhdessä: Mitäs kun seuraavan kerran tulee sellainen olo, että haluaisit piirtää / haluaisit tehdä sohvasta kauniin / haluat, että se lelu menee tollaiseen asentoon? Mitä silloin tehdään? Ja sitten keksitään yhdessä: pyytää aikuiselta paperia, käydä hakemassa piirustusvihkon, piirtää paperille ja laittaa kuva teipillä siihen sohvaan?

      En tiedä, onko teidän lapsessa sellaista perfektionistin sävyä, että ylipäänsä se virheen tekeminen on hurjan ikävän tuntuinen asia. Jos siltä vaikuttaa, niin senkin voi sanoa ääneen: onko susta vaikeaa huomata, että meni pieleen? Sua harmittaa, että rikoit jotain vaikka oikeastaan tiesit, että se ei kestä tollaista vääntämistä? Saa harmittaa ja saa tuntua ikävältä, että tekee virheitä. Ja tiedätkö, kaikki tekee virheitä. Äitikin tekee, ja isikin, ja mummi ja ukki ja kummit. Me yhdessä opetellaan kaikki toimimaan sillä tavalla, että osattais ottaa toiset huomioon / pitää tavaroista huolta / sanoa nätisti. Kaikki saa opetella, ja kaikki saa tehdä virheitä.

      Lähinnä siis se, että paino siirtyisi pois sieltä kritiikistä ja torumisesta, ja lähemmäs sitä, että meillä on tällainen yhteinen tavoite: me molemmat haluamme, että sohva on kaunis ja että sinä saat piirtää. Lisäksi minä toivon, että sohvaan ei piirrettäisi. Miten me yhdessä ratkaistaan tämä yhtälö?

      Toivottavasti tästä tulisi oivalluksia ja apuja!