Tämä toimi tällä kertaa 11: Mitäs jos se olisikin? Joo!

Kuopuksella on Vaihe. Tällä kertaa se vaihe on ”en halua” – aamulla ”en halua hoitoon”, iltapäivällä ”en halua kotiin”, pukiessa ”en halua rukkasia”. En halua potalle, en halua ruokapöytään, en halua en halua.

Tähän on kokeiltu monia erilaisia lähestymistapoja. Tänään toimi tällainen:

Muksuilla on pari päivää ollut leikki, jossa kuopus on kissa, joka sanoo ainoastaan ”mau”. Tänään aamulla pyydettiin laittamaan ulkohaalari päälle, ja lapsi seisoo haalarin vieressä ja sanoo mau. En halua haalaria.

Sitten löytyi oikea kysymys: ”Mitäs jos se olisikin kissan turkki?”

Sen jälkeen sai auttaa haalarin päälle. Muut ulkovaatteetkin saatiin suunnilleen sutjakkaasti, mutta sitten – dön dön döö – ne rukkaset. En halua rukkasia. Ennn halua.

”Sä et halua rukkasia, okei. Mitä jos ne olisikin kissan tassut?”
”Joo!” Lapsi ilahtui, ojensi käden, ja rukkaset saatiin käteen ilman suurempia angsteja.

Mitä mä siis tein?

Suurin vaikutus taisi olla sillä, että mä olin just edellisenä iltana lukenut taas Sedona-kirjaa ja kohtaa, jossa puhuttiin vastustamisesta. Siitä, miten paljon energiaa meillä menee siihen, että pistämme hanttiin olosuhteille ja sille, mitä maailma eteen tarjoaa. Olin myös tajunnut mennä yllättävän aikaisin nukkumaan.

No, aamulla sitten mä tietoisesti otin sellaisen ”Ai sulla on näin? Okei.” -asenteen lasten kanssa, enkä vastustanut yhtään mitään. Ai sä et halua mennä potalle? Okei. Ai sä hait lehden ja menit itse potalle? Okei.

Näin jälkikäteen se muistutti mua teatteri-improssa tarvittavasta asenteesta.

Impron iloja

Improvisaatiossa puhutaan tarjouksista, hyväksymisestä ja tyrmäämisestä. Kun kaksi improvisoijaa on lavalla, niin mitään ei oikeastaan tiedetä etukäteen. Hyvä ja kiinnostava improvisaatio tulee siitä, että improvisoijat suhtautuvat toistensa sanoihin, eleisiin ja ilmeisiin tarjouksina, hyväksyvät ne ja jatkavat siitä tarinaa eteenpäin. Tyrmääminen on sitä, että toinen ehdottaa jotain ja toinen ei hyväksy sitä mukaan tarinaan.

Jos lavalla on vaikka kaksi näyttelijää, joista toinen aivastaa ja sanoo ”Huhhuh, kauhea heinänuha”, niin vastanäyttelijä voi hyväksyä tai tyrmätä tämän tarjouksen.

Hyväksymistä on vaikka ruveta haromaan kuin kulkisi heinäpellossa, tai ruveta puhumaan heinänuhaepidemioista, tai jotenkin muuten ottaa se heinänuha mukaan tarinaan. Tyrmäämistä on vaikkapa sanoa ”Nythän on talvi”, tai jotenkin muuten osoittaa yleisölle ja kanssanäyttelijälle, että tuo äskeinen ei muuten ollut totta.

Tyrmääminen kumpuaa siitä, että yksi tai kaikki lavalla olijat haluavat kontrolloida sitä, mihin suuntaan tarina menee.

Kun hyväksyy toisen tarjouksen, niin samalla suostuu siihen, että tämä menikin nyt eri tavalla kuin mitä minä halusin.

Se on joskus helpompaa ja joskus vaikeampaa, mutta aika moni joutuu totuttelemaan siihen.

Lasten kanssa toimii tosi usein samanlainen hyväksymisen ja tyrmäämisen huomaaminen. Noin ylipäänsä siinä kohtaa, kun jokin asia menee eri tavalla kuin halusin, tietysti. Ja myös silloin, kun kyseessä on tällainen nimenomaan rooliin tai leikkiin liittyvä tarjous.

Leikki on improvisointia

Jos lapsella on joku leikki käynnissä, niin on usein paljon vaivattomampaa hyväksyä sen leikin tarjous ja jatkaa samalla niitä arkisia puuhia, jos se vain lapsen puolesta leikkiin sopii.

”Mau” oli kuopukselta tarjous kissaleikistä, ja jatkamalla sitä kissateemaa mä osoitin hyväksyväni sen tarjouksen.

Isompikin tykkää siitä, jos otetaan arkeen mukaan joku leikki tai rooli. ”Voidaanko leikkiä Turtlesia?” hän pyytää iltapalan jälkeen. ”Joo, voidaan. Voisitko Leonardo laittaa yökkärin päälle, niin minä tulen pesemään sinun ja Michelangelon hampaat.”

Toisinaan tällainen leikki toimii myös niinpäin, että mä itse ehdotan sitä. ”Leikittäiskö niin, että me oltais siivousrobotteja ja meidän tehtävä olisi siivota lelut olohuoneesta?” Silloin kiinnostus saattaa olla lyhytkestoisempi kuin lapsen itse ehdottamassa leikissä, mutta pitempi kuin pelkästään sanomalla ”hei kerätäänpä lelut”.

Kaikkein parhaiten näissäkin pitää-saada-tehtyä-jokin-homma-leikin-kautta -tilanteissa kuitenkin toimii se, että mä kysyn lapselta, mikä hän haluaisi olla. Tai jos illan viimeinen leikki on ollut supersankarileikki, niin mä voin kysyä, että voisivatko nämä supersankarit nyt vielä viimeisenä tehtävänä pelastaa kaupungin kaikki lelut paikalleen.

Silloin lapsen ei tarvitse vaihtaa aivojaan pois sieltä supersankarileikin raiteelta, vaan vain kohdistaa se toiminta eri tavalla.

Taas päästään hyväksymiseen. Mä hyväksyn sen, että lapsella on nyt mielessä tällainen leikki, tilanne tai rooli, ja hänellä on tarve toimia sen kautta. Mä hyväksyn myös sen, että mulla on tarve saada lapsi puettua ja vietyä hoitoon, tai saada siivottua lelut lattialta, tai saada muksut iltarutiinissa eteenpäin. Usein niiden tarpeiden yhtymäkohta löytyy sieltä leikin maailmasta.

Jos lapsi tyrmää minun tarjoukseni (”en halua”)

Tietyllä tavalla mä siinä leikin improvisaatiossa yritän kontrolloida sitä, että miten tämä tarina etenee. Jos käy niin, että lapsi ei halua siinä leikissäkään kerätä leluja, tai laittaa niitä rukkasia, niin silloin hän tietyllä tavalla tyrmää mun tarjoukseni. Joskus lapsella on tosi selkeä kuva mielessään siitä, miten tämä leikki oikeasti leikitään, eikä siihen leikkiin kuulu lelujen kerääminen tai rukkaset.

Silloin mun on hyvä pystyä taas hyväksymään se, että nyt tämä meni näin, ja miettiä, mikä mulle on tässä tilanteessa tärkeää.

Onko olennaista, että lapsi kerää lelut itse? Onko olennaista, että lelut tulevat kerätyiksi? Onko olennaista, että se lelujen kerääminen tapahtuu nyt, eikä kymmenen minuutin päästä? Onko olennaista, että ne rukkaset menevät käteen? Onko olennaista, että päästään lähtemään viiden minuutin kuluessa?

Tilanteesta riippuen vastaus voi olla mihin tahansa kysymykseen kyllä tai ei. Jos esimerkiksi tuossa alussa kerrotussa mau-tilanteessa lapsi olisi kieltäytynyt edelleen rukkasista, niin mä olisin voinut kertoa, että mulle on tärkeää, että hänellä on rukkaset, koska muuten sormet paleltuvat ulkona. Sitten olisin saattanut kysyä, että ”jos sinä olet kissa maumau, niin mitä nämä rukkaset voisivat olla, niin että ne pääsisivät käteen?”

Sillä tavalla mä taas annan lapselle kontrollia ja päätäntävaltaa siitä tilanteesta.

Erityisesti sellaisessa Vaiheessa, jossa lapsi Ei Halua Yhtään Mitään (terveisiä vaan täältä Vaiheen keskeltä), mikä tahansa tilanne, jossa mä voin suostua ja hyväksyä siihen lapsen haluamiseen ja päätökseen, auttaa lasta säästämään kapasiteettiaan, jotta hän pystyy myöhemmin tekemään yhteistyötä.

Onko sulla omia kokemuksia siitä, miten lapsen leikkiin tai muuhun tarjoukseen suostuminen on vienyt tilannetta eteenpäin? Tervetuloa jakamaan kokemuksia kommenteissa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3