Tämä toimi tällä kertaa 10: Eikun niillä on häät

Neljävuotias leikki viikonloppuaamuna keittiön lattialla magneettisilla pelinappuloilla: toiset olivat prinsessoja, toiset sammakkoja.

Keräili niitä jääkaapin oveen (siksi leikki nimenomaan keittiön lattialla), sitten napsutteli ne pareittain (yksi sammakko, yksi prinsessa). Mä join aamukahvia siinä vieressä.

Minä: Ai, tuliko niistä ystäviä?
Lapsi: Eikun niillä on häät.
Minä: Ahaa, minkäs takia niillä on häät?
Lapsi: Kun toinen on kaunis ja toinen on komea, niin sitten ne menevät naimisiin.
Minä: Ai vähän niinkuin Arielissa? (Olivat viikolla lukeneet Arielin eli pienen merenneidon tarinaa hoidossa.)
Lapsi: Ei kun nämä häät on sellaiset, missä on paljon kakkua.
Minä: Oliks Arielin häissä vähän kakkua?
Lapsi: Joo.

Minä: Ahaa, minkäs takia niillä on häät?
Lapsi: Kun toinen on kaunis ja toinen on komea, niin sitten ne menevät naimisiin.

Minä: Haluatko tietää, miksi oikeasti järjestetään häät? Miksi mennään naimisiin?
Lapsi: No? No? No? (Vastasin samalla jotain puolisolle, joten lapsi ehti kysyä monta kertaa. Häntä selvästi kiinnosti.)
Minä: Silloin kun kaksi ihmistä rakastaa toisiaan…
Lapsi (pelinappuloitaan liikutellen): …nämä rakastavat toisiaan…
Minä: …ja kun niillä on hyvä olla yhdessä ja ne haluavat olla koko loppuelämänsä yhdessä…
Lapsi: …näillä on hyvä olla yhdessä…
Minä: …niin silloin mennään naimisiin. Voi olla niin, että on kaunis ja komea, eikä tarvitse olla kaunis tai komea. Tai voi olla kaksi kaunista ja kaksi komeaa. Silloin mennään naimisiin ja järjestetään häät. Mitäs ihanaa ne vois sanoa toisilleen, niin niille tulis hyvä mieli?
Lapsi (lelulta toiselle): Minä rakastan sinua.

Voi olla niin, että on kaunis ja komea, eikä tarvitse olla kaunis tai komea. Tai voi olla kaksi kaunista ja kaksi komeaa. Silloin mennään naimisiin ja järjestetään häät.

Lapsi jatkoi leikkejään, ja mä vielä jossain kohtaa mainitsin, että on eri asia ”osallistua häihin” kuin ”mennä naimisiin”, kun lapsi käytti ensimmäistä ilmausta näistä omista hääpareistaan.

Kun seuraavan kerran vilkaisin hänen leikkiään, parirakenne oli muuttunut. Siellä oli edelleen yksi pari, jossa oli sammakko ja prinsessa. Sitten oli kaksi sammakkoparia ja kaksi prinsessaparia.

Minä: Sulla on yksi prinsessa-sammakkopari, kaksi sammakko-sammakkoparia ja kaksi prinsessa-prinsessaparia.
Lapsi: Joo, ne rakastuivat toisiinsa.

Eikä siinä sen ihmeempää. Lapsi jatkoi leikkiään, sammakot ja prinsessat jatkoivat elämäänsä, ja mä jatkoin kahvinjuomista.

Mitä mä siis tein?

Ensinnäkin mä huomasin, että lapsi leikkii jotakin pariutumisleikkiä niillä nappuloilla, ja kysyin ihan puhtaasta kiinnostuksesta, että mikä sen leikin kehys on. Kun lapsi sanoi, että kyseessä on häät, niin mä edelleen kysyin kiinnostuksesta, että mitä lapsi ymmärtää sillä sanalla. Hän sai itse kertoa, että mistä se ajatus tuli ja mitä se hänelle tarkoitti.

Hän sai itse kertoa, että mistä se ajatus tuli ja mitä se hänelle tarkoitti.

Vasta sitten mä kysyin, että haluaako lapsi tietää, miten sen leikin ilmiö oikeassa maailmassa menee. Mä yksinkertaistin vastaustani – toki ihmiset menee muistakin syistä naimisiin. Kerroin lapselle ne asiat, joiden takia minä olen mennyt naimisiin, ja joiden vuoksi toivon, että lapseni joskus halutessaan menee naimisiin.

Lisäksi mä käytin lapsen omia sanoja. Lapsi puhui kauniista ja komeista, niin mäkin puhuin kauniista ja komeista. (Kiitti vaan, prinsessasadut, tästä kahtiajaottelusta.) En miehistä ja naisista, koska se olisi mennyt lapsen leikistä ihan ohi.

Mä halusin myös tietoisesti korostaa, että saa olla kaunis tai komea, mutta ei tarvitse olla – mitä se nyt sitten kenellekään tarkoittaa.

Ja mä uskon ja toivon, että sitten kun mun lapseni on tarpeeksi vanha ymmärtämään avioliiton ja parisuhteen rekisteröinnin välisen eron, niin sitä erottelua ei enää tarvitsisi tehdä. Vaan että kaksi ihmistä (kauneudesta, komeudesta tai tavallisuudesta riippumatta) saisi ihan vaan mennä naimisiin.

Käytin lapsen omia sanoja. Lapsi puhui kauniista ja komeista, niin mäkin puhuin kauniista ja komeista.

Sitten vinkkasin, että rakastuneet sanovat toisilleen ihania asioita, minkä lapsi nappasi heti leikkiinsä (koska olisi hyvin voinut myös sanoa ”ei ne sano mitään” ja jatkaa leikkiä toiseen suuntaan).

Sitten annoin lapsen jatkaa sitä leikkiä niinkuin leikkii.

Mä pistin merkille ääneen, että jotain oli muuttunut, mutta mä olin tosi huolellinen, etten mä arvottanut sitä asiaa mitenkään (”hyvä hyvä, noin kuuluukin olla” vs. ”hei nyt meni ihan pieleen, noi parit on väärinpäin”). Mä vaan huomasin ja kuvailin ääneen, mitä huomasin.

Aikuinen, lapsi ja leikki

Mä uskon draamakasvattajana, että leikki on lapselle (ja isommallekin) loistava tapa työstää omia ajatuksia maailmasta. Lapsi rakentaa leikin mutkattomasti, sen mukaan, mitä hän on maailmasta ymmärtänyt ja mikä on tällä hetkellä päällimmäisenä mielessä.

Leikki on huikea tapa aikuiselle saada tietoa siitä, miten lapsi maailmaa ymmärtää. Se vaatii vain sitä, että lähestyy sitä leikkiä avoimena, kysyen, niin että lapsi päättää, mitkä asiat ovat leikin maailmassa totta.

Leikki on huikea tapa aikuiselle saada tietoa siitä, miten lapsi maailmaa ymmärtää.

Mä en voi (tai siis kykenisin mutta en halua) mennä lapsen leikkiin niin, että ”kuulepas oikeasti mennään naimisiin näistä syistä ja tällä tavalla, leikipäs nyt oikein”. Tai vaivihkaisemmin ”ai häät, no niin, kukas siellä on pappina ja minkäslainen mekko morsiamella on”, jos lapsi ei ole itse leikissään maininnut pappia tai morsianta tai mekkoa.

Meidän nelivuotiaalle häiden avainsanat olivat ’kaunis’, ’komea’ ja ’kakku’. Niistä lähdettiin siihen keskusteluun.

Leikki on myös loistava tapa lapselle oppia asioita. Sen oppimisen aloitteen pitää kuitenkin tulla lapselta – lapsen pitää voida sanoa kyllä tai ei sille oppimishetkelle.

Sen oppimisen aloitteen pitää kuitenkin tulla lapselta – lapsen pitää voida sanoa kyllä tai ei sille oppimishetkelle.

Tietyllä tavalla mä tossa tilanteessa keskeytin sen lapsen leikin, jotta voisin kertoa lapselle lisää kontekstia naimisiinmenosta. Sen takia mä kysyin lapselta erikseen, että haluaako hän tietää. Sen takia mä annoin lapsen jutustella niitä juttuja leikkinsä kautta samalla kun puhuin (vrt. ”hei kuuntele nyt äläkä leiki siinä samalla”), vaikka tavallisesti mulle on tosi vaikeaa se, että toinen puuhaa jotain samalla kun mä puhun.

Ja kun mä oon sen asiani lapselle kertonut, niin mun pitää antaa lapsen käyttää sitä juttua leikissään niinkuin haluaa.

Jos lapsi olisi jatkanut näitä porukkahäitään puhtaasti sammakko/prinsessa-pariutumisilla, tai jos hän olisi päättänyt, että ei nämä tykkääkään toisistaan, häät on peruttu, niin sitten se leikki olisi mennyt niin. Mä en päätä lapsen leikistä, jos hän ei mua kutsu siihen mukaan päättämään.

Mä en päätä lapsen leikistä, jos hän ei mua kutsu siihen mukaan päättämään.

Mä haluan jollain tavalla välittää omat arvoni lapselle. Tietysti, koska ne arvot on mun mielestä hyviä.

Samaan aikaan mä en halua, että ne mun arvot on ainoat, joita lapsi kohtaa tai pitää mahdollisina tai hyväksyttävinä. Mä en halua, että prinsessakirjojen ”kaunis ja komea, häät ja kakkua, onnellisena elämänsä loppuun asti” -maailma tulee hänelle vastenmieliseksi tai tuomittavaksi, koska se on tosi tärkeä osa lapsuusiän haaveiluvaihetta.

Ja voi käydä niinkin, että hän on aikuisena osana hääparia, jossa puoliskoina ovat joku kaunis ja joku komea, ja häissä on paljon kakkua. Ei siinä ole mitään pahaa, sillä tavalla mekin puolisoni kanssa menimme naimisiin.

Sen takia mä haluan erityisesti tällaisten asioiden äärellä korostaa sitä, että näinkin voi olla, ja noinkin voi olla. Voi olla prinsessatarina, ja voi olla toisenlainen tarina – ja toisaalta mun mielestä jo lapsen on hyvä nähdä siellä taustalla myös ne syvemmät syyt. Ettei pelkästään etsisi sitä kaunista tai komeaa ja kaikkein hienointa kakkua.

* * *

Kohti hyvää vanhemmuutta -kurssilla 18.10. pohditaan itsestä huolehtimista ja onnistumisista oppimista, jotka on mun mielestä kaksi hyvän vanhemmuuden peruspilaria. Mietitään joku ylläolevan kaltainen onnistunut tilanne, ja kysytään: mitä mä siis tein? Mikä siinä oli tärkeää? Lue lisää ja ilmoittaudu mukaan!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3