Tämä toimi tällä kertaa: Äitikin sanoittaa

Oli taas sellainen aamu.

Aikataulu oli periaatteessa ihan hyvällä mallilla, mutta ulkovaatteiden pukeminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Välikausihaalarit, kurahousut, kumpparit, lapaset, kypärälakit ja niin edespäin. Esikoinen, joka oli juuri käyttänyt kolme viikkoa (tai siltä se tuntui) saadakseen molemmat jalat haalarin lahkeisiin, nollasi koko vaivannäön ja hypähti keijunkevyesti sekunnissa pois haalarista. Hän kun keksi, että voisi vähän tanssia. Kuopus auttoi kantamalla asunnon jokaisen kengän (tai siltä se tuntui) mun eteeni silloin, kun molemmilla lapsilla oli jo kengät jalassa. Lisäksi mielessä painoivat tulevien päivien tekemistä odottavat hommat. Oli kuuma, väsy ja kärtty. Siis äidillä.

Mä istahdin lattialle ja huokaisin:
– Mua suututtaa ja väsyttää ja turhauttaa, kun tässä pukemisessa menee niin kauan.
Esikoinen katsoi mua ja vastasi:
– Niin, mutta ei se haittaa.
Huokaisin ja sanoin:
– Ei niin, se menee ohi.

Sitten oli jo vähän enemmän energiaa niihin kurahousuihin.

Kun vielä esikoinen ja kuopus siinä haalareissaan rupesivat halailemaan, niin mieli koheni entisestään.

(Äärirealisti minussa haluaa huomauttaa tähän väliin, että se tyyneys ja rauha kesti noin kolme minuuttia, ennenkuin tuli uudestaan kuuma ja väsy ja kärtty. Onneksi siinä vaiheessa päästiin pian jo ovesta ulos ja ihan aikataulussa.)

Mitä mä siis tein?

Mä tunnistin sen kihinän ja puristuksen, joka mulle tulee kehoon silloin kun turhauttaa. Mulla se kerääntyy tohon rintalastan ja kurkun tietämille sellaisena kuumotuksen tunteena.

Mä annoin sille tunteelle tilaa ja sanoitin sen. Samalla myös lapset kuulivat, että miltä musta tuntuu ja mikä tilanne sen tunteen ehkä tällä hetkellä herättää. Mä hetken aikaa vain olin sen tunteen kanssa ilman, että mun tarvitsi toimia sen asian suhteen (niinkuin aika monta kertaa aiemmin sen kuluneen aamun aikana, kröhöm).

Mä tunnistin lapsen hyvän ajatuksen siellä hänen lohdutuksensa taustalla – hän huomioi mun tunteen ja halusi tehdä mulle parempaa mieltä. Lisäksi siellä taustalla oli ihan vissi totuus: vaikka olisi kuinka aivot sumussa tunnekuohun takia, niin se tunne ei haittaa niin kauan, kun mä annan sen vaan olla. Se menee ohi kun sen kanssa ei jää painimaan.

Sitten kun rauhoittuu, verenpaine laskee ja ajattelu pääsee takaisin tähän hetkeen (eikä sinne iltapäivän tai huomisen tai ensi viikon tai loppuvuoden tekemättömiin hommiin), niin se tunne menee kyllä ohi omia aikojaan.

Onko sulla muistissa kokemusta, jossa oman tunteen sanoittaminen olisi auttanut ensisijaisesti omaa fiilistä? Tai tilannetta, jossa lapsi on onnistunut sanomaan jotain erityisen avuliasta tai syvällistä kesken oman kaaoksen? Kerro kommenteissa! Muitakin tästä heränneitä ajatuksia saa mielellään jakaa.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. Anne says

    Hyvä kirjoitus taas. Kiitos!

    Noin päin kokemusta ei ole, mutta melko pysäyttävä kokemus on sekin, kun saa tunteita sanottamalla (sulla on nyt tosi kova nälkä ja väsy ja siksi olet kiukkuinen. Yritetään syödä ja sitten päästään nukkumaan) reilun puolitoistavuotiaan täyteen mittaan päässeen väsynälkäraivarin loppumaan. Meille kävi noin 2-3 kertaa että ihan puhumalla selvittiin noista. Muina kertoina sylittely ja sanoitus hoisi homman.

    Nyt ollaan sitten ymmällään kun raivarit on vaihtuneet ”kurittomaan” uhmaamiseen (etenkin karkuunjuoksu pukiessa), mutta onneksi täältä löytyy vinkkejä siihenkin.

    Oletko muuten ajatellut kirjoittaa kirjaa? Olis varmasti menekkiä!