Tämä toimi tällä kertaa 6: Montako haluat olla?

20130629-131632.jpg

Meidän arkea helpottaa nykyään suunnattomasti yksi tekniikka, jonka haluan jakaa teidän kanssanne. Mä käytän sitä silloin, kun lapsi haluaa tehdä jotain, ja minä haluaisin että tehtäis jo seuraava juttu.

Esimerkki:
Ollaan kävelemässä ruokakaupasta kotiin, ja kaupan aulassa on penkki. Lapsi haluaa istua penkillä, minä haluan kävellä jo kotiin.
Minä: Okei, montako haluat istua penkillä?
Lapsi: Kolme, koska olen kolmevuotias.
Minä. Selvä. Yksi. Kaksi. Kolme. No niin, sitten mentiin.
Lapsi. [nousee penkiltä]

Tai siinä vaiheessa, kun esikoinen keksi, että asiat kestävät ”ikuisuuden”. Oltiin lähdössä puistosta, ja lapsi halusi vielä olla jännässä piilopaikassa.
Minä: Kuinka monta olet siellä vielä?
Lapsi: Ikuisuuden!
Minä: Ai jaa! No kuinkas pitkä se ikuisuus tällä kertaa on?
Lapsi: Kaksikymmentä!
Minä: Okei. Yksi, kaksi, kolme, neljä, … yhdeksäntoista, kaksikymmentä. Noin, siinä oli ikuisuus.
Lapsi [tulee pois piilopaikasta silmät loistaen]: Mä olin ihan piilossa!
Minä: No niin olit!

Myös meidän kuopus on oppinut tämän melkein kahden vuoden iässä. Illalla, kun käydään nukkumaan, niin iltapuuhien jälkeen vielä halitellaan, ja jossain vaiheessa lapsi halusi vain roikkua äidin kaulassa eikä yhtään mennä omaan sänkyyn. Kunnes eräänä iltana kysyin:
Minä: Kuinka monta haluat olla äitin sylissä?
Lapsi: Mymmenen äitin dydidä.
Minä: Kymmenen haluat olla. Yksi, kaksi, … yhdeksän, kymmenen.
Lapsi: Omaa täntyy peiton ande.

Nykyään kuopus osaa jo iltasadun ja hammaspesun jälkeen ilmoittaa, että ”mymmenen äitin dydidä”.

Se hetki, joka mut inspiroi viimein jakamaan tän teille lukijoille, oli kuitenkin tossa pari päivää sitten. Kuopus oli kiivennyt jakkaralle, jonka esikoinen halusi leikkiinsä.
Esikoinen: Voisitko [kuopus] mennä siitä pois?
Kuopus: Eikä.
Esikoinen alkaa kammeta itseään siihen jakkaralle ja vääntää pienempää pois, kuopus älähtää kun ei halua siirtyä.
Minä toiselta puolelta huonetta: Mitä jos [esikoinen] kysyisit [kuopukselta], että kuinka monta haluaa siinä olla?
Kuopus: Mymmenen.
Esikoinen: Yksi, kaksi, kolme, …, yhdeksän, kymmenen.
Kuopus: [kiipeää pois jakkaralta]

Jossa vaiheessa mä olin ihan että häh, mun ei tarvinnut tehdä tässä kohtaa juuri mitään, vaan lapset käytännössä ratkaisivat ongelmansa itse.

Mikä tässä toimii?

Mä arvelen, että tässä on sama ajatus kuin esimerkiksi ajastimen käytössä: kun sovitaan etukäteen, että kuinka pitkään jokin asia kestää – ja lapsi saa itse valita, mikä se kesto on – siirtymä tuntuu ennustettavammalta. Lapsi pystyy muokkaamaan odotuksiaan tilanteen mukaisiksi.

Esikoisessa huomasi selkeästi muutoksen siitä ”kolme, koska olen kolmevuotias” -ajattelusta ”mikä on isoin numero, jonka keksin” -ajatteluun, joten välillä ilmoitan, että hän saa valita sellaisen numeron, johon osaa itse laskea. Pienempikin tykkää kun pääsee harjoittelemaan ihan itse numeroiden luettelemista. (”Ytti, tatti, momme, jejjä, viiti, tuuti, peipetäm, tattettan, yttettän, mymmenen.”) Ajastinta me ei olla käytetty kauheasti, koska noille se minuutti ja kaksi minuuttia on vielä aika pitkiä aikoja. (Ehkä pitäisikin ruveta käyttämään sitä isommissa projekteissa, kuten lelujen keräämisessä… hmm…)

Välillä olen käyttänyt tästä sellaista muunnosta, että jos esikoisen (joka rakastaa avaruusraketteja ja planeettoja) on vaikea päästä liikkeelle, esimerkiksi vessaan ja käsipesulle ennen ruokailua, niin lasken hänelle lähtölaskennan: Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi, TSIIUUUUUUU!! Ja lapsi lähtee liikkeelle kuin raketti konsanaan.

Tämä ei siis ole tietenkään mikään ”nyt mä lasken kolmeen ja sitten olis parasta tapahtua TAI…” -uhkailutekniikka. Äänensävy on hyvä pitää rauhallisena ja/tai innokkaana, tilanteesta riippuen.

Joskus tulee sellaisia hetkiä, jolloin se etukäteen päätetty numero ei riittänytkään, vaan vielä halutaan olla äidin sylissä tai ihanassa piilopaikassa. Niissä tilanteissa mä oon yleensä katsonut vähän vireen (ja lapsen iän) mukaan, että pidänkö kiinni siitä, mitä sovittiin (”Nyt sä sait istua kymmenen, ihan niinkuin halusit. Joku toinen kerta sitten istutaan uudestaan. Eikös olekin vaan ihana penkki? No niin, sitten mentiin.”) vai lasketaanko vielä uudestaan..

Esimerkiksi jos mä olen lähdössä johonkin ja lapset haluavat halia, niin en mä ala heitä kammeta irti, tai sitten täytyy olla tosi kova kiire – ja silloin moka on jo tapahtunut, kun en osannut varata tarpeeksi aikaa lähtemiselle. Ihan yhden käden sormilla on kuitenkin laskettavissa ne kerrat, jolloin tää on johtanut muuhun kuin siihen, että sovitun ajan päästä lapsi on taas yhteistyökykyinen. Ja miksipä ei olisi, kun hänen tarpeensa on tyydytetty ja hän on tullut kuulluksi.

Koska siitä tässä tekniikassa pohjimmiltaan on kyse. Lapsella on tarve, ja mulla on tarve, ja ikäänkuin ne on jotenkin ristiriidassa. Usein kuitenkin on niin, että mä pystyn aikuisena hetken venyttämään sitä omaa tarvettani, oli se sitten ehtimisen tarve tai mikä tahansa muu. Sillä kymmeneen laskemisella, tai kahteenkymmeneenkin, uhraa noin viidestä kymmeneen sekuntia sille, että lapsi kokee saaneensa päättää. Hän kokee, että hänen ideansa ja tarpeensa ovat mulle niin tärkeitä, että mä pystyn joustamaan omasta suunnitelmastani. Ja kun sitä ajattelee tältä näkökantilta, niin mä itse kyllä haluan olla sellainen aikuinen, joka pystyy joustamaan omasta suunnitelmastaan puoli minuuttia silloin, kun jokin asia on lapselle oikeasti tärkeä.

Ihan puhtaasta hyötynäkökulmasta tää on myös nopeampi tapa, jos vertaa sellaiseen ”eikun nyt tulet sieltä, ei meillä ole aikaa, tule nyt, hei ihan oikeasti, kipi kipi, mikä siinä nyt on niin ihmeellistä” -jäpätykseen, joka ei kuitenkaan saa sitä lasta toimimaan mun pyynnön mukaisesti yhtään sen nopeammin. Pahimmassa tapauksessa jos lapsi on päättänyt, että hän nyt tässä istuu eikä kukaan sille voi mitään, niin sillä kieltämisellä ja jäpättämisellä saa vain aikaan maailmanluokan huutoraivarin tai sellaista silmät-sirrille-leuka-pystyyn-kädet-puuskaan -oman tontin puolustamista, jota perinteisesti kutsutaan uhmaksi. Välillä mä unohdan tän laskemisen ja yritän sitä komentamista, mutta todellisuus usein palauttaa mut tähän tekniikkaan melko nopeasti.

Kommenteista:
Kommentit tervetulleita! Jos kokeilet tätä samaa lähestymistapaa, niin kuulisin mielelläni, miten meni! Tai jos sulla on itselläsi tapana tehdä kotona jotain samanlaista, niin olisi hienoa, jos jakaisit sen meille muille avuksi ja inspiraatioksi. Myös kaikenlaiset pohdinnat, kysymykset ja muut aiheen liippailut ovat tervetulleita. 🙂

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. Karhuemo says

    Mä oon käyttänyt vastaavaa lapsen kanssa jo parivuotiaasta rajoittamaan videoiden katselua. Huomasin, että kun ipana itse sai päättää montako Puuha-Peteä katsoo, se tosiaan pisti läppärin kiinni sovitun määrän jälkeen. Siinä vaiheessa oltiin toki tässä ”isoin numero jonka keksin on kolme” -vaiheessa, mutta nykyäänkin useimmiten kysyy tyyliin ”Saanko äiti katsoa kaksi videota?” ja pysyy ehdotuksessaan. Täytyy kokeilla muissakin jumitustilanteissa!

    • says

      Kiitos kun kerroit, tuo kuulostaa loistavalta.

      Vaikka aluksi tuntuu, että eihän se lapsi voi ymmärtää pitää kiinni sovitusta, niin kyllä ne vaan pitää. Tai siis siinähän sitä oppii, että kun jotain sanoo niin sitten sillä mennään. Hmm, meillä toi ”katson kolme ohjelmaa” useimmiten päättyy siihen, että eikun haluun katsoo vielä, mutta ehkä se johtuu siitä, että sitä ei ole noihin tilanteisiin harjoiteltu samalla tiheydellä.

  2. Eveliina says

    Kuulostaa hyvältä. Meidän esikoinen on jo 5 ja ultrahidas. Osaa laskeakin jo sataan… Kellon kanssa meillä on se ongelma, että lapsi ei yhtään hahmota ajan kulumista. Mutta eiköhän tästä ollut apua, menee testaukseen 🙂

    • says

      Joo, meillä välillä on kokeiltu sitä, että ”kaksi minuuttia” johonkin hommaan, mutta sit lapsi haahuilee sen kaksi minuuttia ja on ihan että oho, ai nyt jo meni. Tai että tämän laulun ajan ollaan, tai sen aikaa kun lauluja tulee levyltä. Se itse asiassa toimii vähän paremmin kuin ajastin. Noikin on niin kokeilusta kiinni, että mikä toimii kenenkin (vanhemman ja lapsen) temperamenttiin. Sit kun löytyy se juttu, joka toimii just tällä hetkellä, niin pitää pistää heti talteen ja käyttöön ettei unohda! 🙂

Trackbacks

  1. […] tulee vastaan joku hyvä idea, joka on toiminut jollakulla muulla tosi hyvin. (Niinkuin vaikka se kolme-kaksi-yksi -tekniikka, josta kirjoitin vähän aikaa sitten. Tai lasten kantaminen kantoliinalla. Tai vaikka lenkillä […]