Tämä toimi tällä kertaa 2: Luovaa ongelmanratkaisua vähän vahingossa

Toukokuun teemana blogissa on luovuus. Tämä teksti on alunperin viime kesältä, mutta liittyy mun mielestäni edelleen tiiviisti tähän teemaan. 🙂 Luovuudesta oivalluksiin -kurssin ilmoittautuminen on vielä käynnissä, käy katsomassa sekin!

* * *

Tapahtui eräänä päivänä:

Päivälepoaika on alkamassa, kuopus on jo unten mailla. Mä avaan kolmeveen sängystä peiton, ja kolmevuotias ilmoittaa, ettei halua levätä sängyssä.

Mä mietin hetken, pohdin kaikki selitykset ja ”kuule nyt on päivälepoaika ja pitää jaksaa sitten illalla” -tyyppiset litaniat päässäni. Sitten (koska olin just aamupäivällä taas lukenut jotain sanoittamisesta), vastasin:
– Mä ymmärrän, että sä et halua levätä sängyssä.
Laitoin samalla peiton kiinni, ja jäin miettimään, että miten mä ratkaisen tän tilanteen, kun lapsi sanoikin:
– Mut sensijaan voitaisko me levätä tässä sängyn päällä? Se olis musta mielenkiintoista.

Mun reaktio oli että häh, kunnes tajusin. Lapsen mielestä ”sängyssä” = peiton alla ja ”sängyn päällä” = peiton päällä. Vastasin että toki, ja pötkötin hetken lapsen kanssa siinä sängyn päällä.

Kysyin sitten, että montako minuuttia hän haluaa mun olevan siinä vieressä. Arvasin ihan oikein, että vastaus olisi ”kolme”, koska hän on siinä vaiheessa, että kolmevuotiaalla kaikkea on hyvä olla kolmin kappalein. Laitettiin yhdessä vielä kännykän ajastin hälyttämään, ja kun ajastin oli valmis, sanoin että menen omalle päivälevolleni ja toivotin hyvät levot.

(Toki lapsi vielä muutaman kerran hyppäsi sängystä ovelle jotain kysymään, mutta lopulta rauhoittui ja nukahtikin. Mä sain juoda kupin teetä ihan rauhassa ennenkuin kuopus heräsi.)

Mitä mä siis tein?

Mä annoin siinä ongelmanratkaisutilanteessa lapsen omalle ratkaisulle tilaa, vaikkakin puolivahingossa. On usein jotenkin tosi vaikeaa muistaa, että aikuisen ei tartte aina päättää etukäteen kaikesta, vaan lapsella saattaa olla ihan toimiva ratkaisu.

Mä annoin lapsen määritellä, miten pitkään pötkötetään, ja laitoin ajastimen eli ulkopuolisen muistutuksen huolehtimaan siitä rajanpidosta. Oli toki onni, että pienempi oli jo unten mailla ja mulla oli mahdollisuus antaa lapselle se kolme minuuttia – ja toisaalta tiedän, että joskus siihen sotimiseen ja vääntämiseen on mennyt paljon pitempäänkin.

Ja mä taas sain itselleni muistutuksen siitä, että asioista ei kannata lähteä vääntämään, ennenkuin tietää, mitä toinen tarkoittaa. Lapset hahmottaa maailmaa niin eri tavalla kuin me aikuiset, että joskus se solmu ja ongelman ydin löytyy ihan vain väärinymmärryksestä.

Jos mä olisin ilmoittanut lapselle, että ei mitään muttia, nyt lepäät sängyssä etkä missään muualla, niin me oltais saatu aikaan vaikka kuinka hirveä huuto, johon kuopus olisi herännyt, ja kukaan ei olisi saanut levätä.

Joskus toimii näköjään ihan se, että on hiljaa ja odottaa, että lapsi huomaa ongelman ja ehtii ratkaista sen itse. 🙂

Kommenteista:

Saa kommentoida! Milloin viimeksi onnistuit antamaan lapselle tilaa ongelmanratkaisuun, vahingossa tai tarkoituksella? Onko joku tilanne ratkennut teillä siihen, että huomasitte jonkun sanan tarkoittavan eri asiaa eri ihmisille? Tai heräsikö mieleen jotain muuta tästä pienestä pätkästä?

P.S. Mä tein muuten upouuden Lupa olla kuka -sivun. Käy kurkkaamassa!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3