Tahdonvoimaa ja lapsiperhearkea

Tajusin tänään aamupäivällä, että mistä mun viimeaikainen pinnan kireys on johtunut. Tähän johti tilanne, jossa olin juuri syönyt kiireellä aamupalan, esikoinen touhusi pöydässä kaikkea muuta kuin söi omaa aamupalaansa, mies on lomalla (eli jatkuvasti mun lähes automatisoituneen aamurutiinini jaloissa, vaikka kuinka auttaisi) ja lopulta vauvaa kantoliinaan laittaessani tämä pieni ihminen puklasi metripuklut (eli vauvan vaatteet, äidin vaatteet ja liina metrin matkalta pyykkikunnossa). Sellainen hyvä aamu.

Annoin vauvan isille, ja ilmoitin että menen nyt suljetun oven taakse olemaan hetken ihan hiljaa. Auttoi, että kuuli hetken aikaa omat ajatuksensa.

Siinä syvään hengittäessä ja asioita päässä pyöritellessä tuli mieleen taannoin lukemani kirja, Roy F. Baumeisterin ja John Tierneyn Willpower. Kirjan keskeinen käsite on willpower, tahdonvoima, ja sen rinnakkaiskäsitteenä ego depletion, eli suurinpiirtein egovajaus. (Jos joku psykologiaa suomeksi lukenut tietää tarkan suomennoksen ja se on jotain muuta kuin egovajaus, niin saa kommentoida ja korjata! Kiitos!) Egovajaus on siis ilmiö, joka tapahtuu kun ihminen on juuri kuluttanut tahdonvoimaansa vaikkapa vastustamalla kiusauksia tai tekemällä päätöksiä. Kun ego on vajaustilassa, impulsseja on vaikeampi kontrolloida, kiusauksia on vaikeampi vastustaa ja päätöksien tekeminen tuntuu mahdottomalta. Noin kärjistäen.

Niin rupesin siinä sitten miettimään, että joo, tämä imetysdieetti toki tuo oman kroonisen egovajauksensa mukanaan. Vaikka tietää, ettei asioita X, Y ja Z kannata syödä ellei erityisesti halua kuunnella loppuiltaa vauvan karjumista, niin ei niiden välttäminen silti henkisesti ihan helppoa koko ajan ole. Mansikoita ja kermavaahtoa? Ei kiitos. Suklaata? Ei kiitos. Jätskiä? No jos teiltä löytyy sieltä maidoton sorbetti tai riisijäätelö? Ai ei, no ei sitten kiitos.

Lisäksi taannoin oli tää sairaalassa hyppääminen muutamaan otteeseen, kun meni ihan tolkuttomasti henkistä energiaa, sitä tahdonvoimaa, sen epävarmuuden sietämiseen ennenkuin oli diagnoosit ja lääkitykset kunnossa. Nyt vauva on jo ihan oma iloinen itsensä, mutta mulla menee vielä henkistä energiaa ennenkuin tosta joka-aamuisesta ja -iltaisesta lääkkeenannosta tulee tapa. Kännykässä on toki muistutus sekä aamulla että illalla, mutta vielä toistaiseksi siitä ei ole tullut rutiinia, joten se kuormittaa tahdonvoimaa, kun pitää joka kerta käyttää henkistä energiaa sen miettimiseen, että ai niin, tää homma oli nyt.

Ja ai niin, tossa on tosiaan toi kaksivuotias, jolla on sellainen kaksivuotiaan Oma Ihana Vaihe, joka sanotaanko että jonkin verran koettelee myös vanhempien kärsivällisyyttä. On ollut viikkoja, jolloin olen jaksanut melko lempeästikin ohjata ja opastaa, mutta tämä viikko ei ole ollut sellainen.

Ja vaikka on vilpittömän ihanaa, että mies on lomalla ja tekee vielä tavallistakin isomman osan kotihommista ja osallistuu myös päivällä lapsiperhearjen pyörittämiseen, niin se on kuitenkin myös tavallaan muutos rutiiniin, että mä en itse nyt aikatauluta ja operoi meidän päivää. Että kun esikoisen aamurytmissä pukemisen jälkeen on hammaspesun aika, niin mä käytän henkistä energiaa siihen, että kysyn mieheltä, joko se puki lapsen, tai pesi lapsen hampaat, tai laittoi pyykit pyörimään. Yksin ollessa mä tiedän aina, että jos en oo jotain tehnyt niin se on vielä tekemättä, ja pystyn aikatauluttamaan hommat sen mukaan.

Tossa kaikessa kuluu energiaa. Erityisesti sen huomaa sellaisina hetkinä, kun pitäisi päästä johonkin lähtemään, pakata kamat, vaipattaa, potattaa ja pukea lapset, sitoa ne liinakyytiin, löytää omat avaimet, bussilippu, puhelin, lompakko (jotka aina mystisesti löytyy lopulta just siitä kohdasta johon ne viimeksi käsistäni laskin), laittaa omat kengät jalkaan, vaihtaa liina kun vauva puklasi taas metripuklut, ja pitää hermot kasassa kun esikoinen kipittää toiseen päähän kämppää kun ei vielä lähdettykään tai laulaa jotain diipadaapalaulua sadatta kertaa koska se nyt vaan soi päässä.

Sellaisina hetkinä kaipaa suklaata. Ai niin, sitäkään ei saa syödä.

Mutta sen tämänaamuisen oivalluksen jälkeen tää koko sirkus tuntuu jotenkin helpommin siedettävältä. Kun muistaa, että sitä tahdonvoimaa ja henkistä energiaa on rajallinen määrä, ja huomaa mihin kaikkeen sitä tällä hetkellä kuluu, niin ei vaadi itseltään ylimääräisiä. Jos jostain löytyy jotain mulle sallittua herkkua, niin en mieti hetkeäkään, että voinko mä nyt syödä tollaista. Jos esikoinen keksii haluta jotain sellaista, mikä on mulle ihan sama eikä sitä ole esim. turvallisuuden takia syytä kieltää, niin en rupea periaatteesta kieltämään kun sitten se kielto pitää perustella ja toistaa ja perustella ja toistaa ad infinitum, ja se kuluttaa. Toisaalta silloin jos ollaan vaikka johonkin lähdössä ja esikoinen kailottaa jotain laulua, niin saatan pyytää että voitko rakas hetken olla hiljaa, sitten saat laulaa taas kun ollaan liikkeellä mutta nyt äidillä ei hermot kestä.

Mikä sitä egovajausta sitten helpottaa? Syöminen, nukkuminen ja tuttujen rutiinien noudattaminen. Tahdonvoima liittyy siis mm. verensokeriin ja aivojen glukoositasapainoon (Willpower, s. 44) – tämä selittää myös sen, miksi musta tulee normaalistikin ihan noita jos en oo syönyt muutamaan tuntiin mitään, kun ei riitä henkinen energia siihen että olis ihmisille kiltti. Ja kun noudattaa tuttuja rutiineja, niin ei tartte tehdä päätöksiä, mikä myöskin kuluttaa tahdonvoimaa. Tänään aamulla puistoonlähtövaiheessa (siinä kriittisessä, kun oltiin melkein jo ovesta ulkona) mies kysyi, että kummat aurinkolasit haluan, ne mitä normaalisti käytän vai jotkut ihan toiset. Aargh! Ei valintatilanteita siihen saumaan, kun kaikki tahdonvoima on jo kulunut siihen uloslähtöprosessiin! Kykenin ilmoittamaan, että ne tavalliset, kiitos.

Hyvä puoli tässä on se, että tahdonvoima vahvistuu kun sitä treenaa. Eli kunhan muksut on isompia ja mä meen työelämään, niin voi olla ettei ihan pienestä mee pasmat sekaisin tän sirkuksen jälkeen.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Comments

  1. says

    Kiitos, erittäin osuvaa analyysia, joka auttoi minuakin! Itse kutsun tuota olotilaa aivojen hätätilanteeksi ja se on todella epämiellyttävä, mutta valitettavasti jokapäiväinen tuntemus.

  2. says

    Kanssanysvääjä täällä hei. 😉 Oho, taidanpa viettää tämän päiväuniajan lukemalla blogiasi läpi. Egovajaus on ihan loistava käsite, en ollut ajatellutkaan noin, mutta juuri niinhän se on. Tai ehkä se on vain toista kautta selitetty ”pitää olla armollinen itselleen” -juttu: jos on valmiiksi rankkaa, niin on lupa höllätä siinä, missä eniten tuntuu. Väsyneenä ei ole helppo ajatella kevyesti ja nälkäisenä perhe raivostuttaa, kyllä.

    Kaksivuotiaista: joissain haastavammissa tilanteissa, esimerkiksi jos lapsi on mulla liinassa, joudun ajattelemaan jotenkin eri tavalla sen, että mitkä asiat ovat kiellettyjä ja miten minä rikkeisiin reagoin. Selässä olevaa lasta on tosi vaikea estää vaikka vetämästä tukasta, eikä 180 astetta taaksepäin karjaiseminen ja käsistä kiinni piteleminenkään oikein toimi, ja milläs rankaiset, jos lapsi lähtee arvovaltakilpailuun? Sitten on vain löydettävä uusia tapoja kertoa jotenkin kivasti, että katsopa mikä orava tuolla on, ja päästäpä samalla äidin tukasta irti… Ihan kuin kärsivällisyys olisi kehittymässä tässä!

  3. says

    @aitina: Aivojen hätätila kuulostaa myös äärimmäisen osuvalta ilmaukselta.

    @Inana: Heippa! Kiva kun löysit tänne. Itseasiassa juuri samana päivänä kun luin kommenttisi, käytiin kaksivuotiaan kanssa keskustelu aiheesta ”miksi äidin korvia ei saa lyödä jos on liinakyydissä”. *huokaus* Mutta mä lohdutan itseäni sillä, että liinasta ne ei ainakaan pääse juoksemaan kikattaen karkuun autotielle, vaikka sellainen ajatus päähän pälkähtäisikin.