Tahdonvoiman sovellukset meidän perheen arjessa

20130713-134304.jpg

Kirjoitin ajatuksiani Willpower -kirjasta täällä, ja alunperin tämä teksti oli sen kyseisen kirja-arvion perässä. Ajattelin kuitenkin, että voisin siirtää tän ihan omaksi tekstikseen, koska se menee kuitenkin vähän omaksi aiheekseen.

Pikakertaus tahdonvoimasta, jos et lukenut edellistä artikkelia:

Tahdonvoiman perusajatus on se, että se on ikäänkuin lihas. Jos käytät tahdonvoimaasi tosi paljon aamupäivällä, niin se on iltapäivällä lopussa ja iskee egovajaus. Toisin sanoen tahdonvoimaa vaativiin tehtäviin ei ole enää kapasiteettia. Koska tahdonvoimaa kuluu niin moneen eri asiaan, egovajaus voi näkyä monella eri tavalla.

Egovajaus voi näkyä niin, että yritän päättää, mitä kaupasta ostetaan, ja aivot raksuttavat tyhjää. Tai töräytän vahingossa ilmoille, mitä todella ajattelen ärsyttävästä sukulaisesta. Tai tiuskaisen viidettä kertaa Pikkuisia kultakaloja laulavalle lapselleni että olisi välillä hiljaa, vaikka periaatteessa arvostankin hänen luovuuttaan ja ilmaisuvoimaansa. Tai tuhoan suklaalevyn vartissa, vaikka tarkoitus oli vähentää. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Tahdonvoimaa voi tankata lepäämällä ja syömällä: tahdonvoima on yhteydessä verensokeriin, joten nälkäisenä tankki on tavallistakin tyhjempi, ja väsymys huonontaa aivojen kykyä käyttää verensokeria hyödykseen.

Kirjahylly: Willpower

Mä käytän Willpower -kirjasta löytämiäni ajatuksia varmaankin päivittäin lasteni kanssa. En tosin huutounikouluttamalla tai rankaisemalla ”nopeasti ja kohdennetusti”, vaan huomioimalla oman ja lasteni tahdonvoiman tason ja toimimalla sen puitteissa.

Oman tahdonvoiman huomioiminen

Mä esimerkiksi opettelen kovasti tunnistamaan, kun olen itse ihan lopussa, ja sanon sen lapsille ja puolisolle ääneen. Silloin mulla ei mene tahdonvoimaa sen asian kanssa tsemppaamiseen. Tää on mulle tosi iso prosessi, joka on vielä kesken, mutta jo nyt mä huomaan, miten paljon jo sen asian myöntäminen auttaa.

Välillä, kun pää tuntuu hajoavan ja yksi lapsi huutaa ja toinen kiekuu innosta ja mulla olisi tuhat asiaa joihin pitäisi keskittyä, niin mä päästän sen patoutuneen energian pois laulamalla tai huutamalla suoraa AAAAA-ääntä. Ensimmäisillä kerroilla sanoin lapsille, että äiti menee nyt toiseen huoneeseen ja huutaa, mutta se ei liity teihin. Sitten toiseen huoneeseen ja ääntä peliin. Leuka rentona, vähän kuin synnytyslaulussa.

Nykyään ne jo tietää, että mä en huuda niille, eikä edes hätkähdä. (Esikoinen tietää jo tälle käytökselle nimenkin: primitiivireaktio.) Silloin mulla ei mene tahdonvoimaa sen turhautumisen patoamiseen, vaan mä saan sen hyödynnettyä tilanteen selvittämiseen.

Ja niinkuin edellisessäkin tekstissä mainitsin – kun oon väsynyt ja kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta kiukuttelen muille perheenjäsenille ja käyttäydyn ns. vähemmän elegantisti, niin mä en kuvittele olevani hirviö tai huono äiti tai täysin epäonnistunut kasvattaja. Mä huomaan, että nyt ei yksinkertaisesti kapasiteetti riitä kolmiosaiseen minäviestiin tai empaattiseen kuunteluun, ja tilanteen rauhoituttua mä pyydän lapsilta anteeksi ja annan itsellenikin anteeksi. Koska jos edes osa siitä kärttyilystä ja pahansisuisuudesta on olosuhteiden aikaansaannosta, niin silloin mun ei tarvitse luovuttaa tän hyvän vanhemmuuden tavoittelun kanssa. Mä voin yrittää seuraavalla kerralla ja onnitella itseäni siitä, että sillä kertaa onnistuu ehkä vähän paremmin.

Lasten tahdonvoima – tankki täynnä vai tyhjä?

Muksujen kohdalla mä yritän pysyä aika hyvin kärryillä siitä, että missä kunkin lapsen tahdonvoimamittari menee. Ensinnäkin noin yleisesti päikkärit, ruoka-ajat ja rutiinit – mä yritän pitää huolen siitä, että muksujen ympäristö ja päivärytmi olisi tietyissä puitteissa ennustettava, niin ettei niillä mene kauheasti tahdonvoimaa sellaiseen yleiseen epävarmuuden sietämiseen.

Jos ollaan oltu jossain reissussa, tai esikoinen on ollut yökylässä mummilassa, tai on tapahtunut jotain muuta rutiinin rikkovaa (niinkuin vaikka se mun sairaalakeikka keväällä), niin mä yritän parhaani mukaan suhtautua lapsiin siitä näkökulmasta, että niiden tahdonvoima menee ja on mennyt sen uuden tilanteen sietämiseen. Jos lapsi vetää huutoraivarit (niinkuin esimerkiksi kuopuksella oli tapana talvella tehdä aina kun mä olin kahta minuuttia pitempään suljetun oven takana), niin mä en ajattele, että se on kiukuttelua. Mä ajattelen, että sen lapsen itsekontrolli on kulunut siihen erilaiseen tilanteeseen sopeutumiseen, ja nyt sitä ei ole enää pätkääkään jäljellä minkään tunnereaktion hillitsemiseen. Mun tehtäväni silloin on auttaa lasta käsittelemään se tunnereaktio, ei moittia häntä kiukuttelusta.

Jos sekä minä että puoliso että lapset ollaan egovajaita ja tahdonvoima on ihan lopussa koko porukalta, niin silloin mennään rutiinilla ja vähimmän miettimisen kautta. Mitä vähemmän kenenkään täytyy päättää tai sietää mitään, sen parempi. Jos lapsi halusikin leipää iltapalaksi, niin okei, saat leipää iltapalaksi. Ja mä en ajattele, että se on periksi antamista, koska se tarkoittaisi sitä, että mä olen asettanut itseni ja lapsen jonkinlaisen taistelukentän vastakkaisiin päihin: jos lapsi saa tahtonsa läpi, niin minä häviän, ja toisinpäin.

Sen sijaan mä ajattelen, että me ollaan samassa joukkueessa, ja meidän molempien tavoite on päästä iltatoimien kautta nukkumaan (tai mikä se seuraava lepohetki nyt onkaan) yhteistyössä ja mahdollisimman jouhevasti. Jos mun on mahdollista pienellä vaivalla tehdä jotain sellaista, mikä säästää myös lapsen tahdonvoimaa, niin tyhmähän mä olisin, jos rupeaisin periaatteesta tappelemaan siinä kohtaa ja kuluttaisin molempien tahdonvoimaa entisestään. Ja jos lapsi haluaa leipää ja meillä ei sitä ole, niin mä voin sanoa että leipää ei ole, kurja juttu, sä olisit halunnut leipää. Otatko jotain muuta, täällä olis tällaista ja tällaista? Jos siitä sitten tulee pettymyksen huutoraivari, niin mulla on vielä vähän kapasiteettia jäljellä ottaa se vastaan empaattisesti, koska mä en ole kuluttanut sitä lapsen kanssa kinasteluun. (Tai sitten mä turvaudun edellämainittuun primitiivireaktio-lauluun, jos itseä turhauttaa liikaa, niin etten ala itse kiukutella lapselle.)

Ja jos lapsella on sellainen väärällä jalalla sängystä -päivä (tai viikko), että kaikki on pielessä ja naama norsunkärsällä, niin mun on helpompi ajatella sitä siitä näkökulmasta, että nyt syystä tai toisesta sillä on tankki tyhjänä. Mä tiedän, että levänneinä ja kylläisinä mun lapset on yhteistyökykyisiä ja iloisia, joten jos ne on jotain muuta, niin selvästikään niillä ei joko ole tankki täyttynyt tarpeeksi tai jokin asia kuluttaa sitä tahdonvoimaa ikäänkuin taustalla. Niinkuin vaikka kävelemään oppiminen, tai hampaiden tekeminen, tai kerhon aloitus, tai unien kesken jääminen, tai väärään paikkaan siivottu pehmolelu, tai yötissivieroitus, tai joku muu kriisi tai muutos tai pohdinta tai kasvun paikka.

Eikä mun välttämättä tarvitse tietää, että mikä se on. Toisinaan mä tajuan vasta jälkikäteen, että no ei ihme että se oli kärttyinen, kun oli tulossa kipeäksi tai hammas pukkasi juuri läpi tai se on näköjään pohtinut kovasti sitä eilistä tapahtumaa. Jo se, että mä annan sille lapselle tilan olla oma kärttyinen itsensä, auttaa. Mun ei tarvitse ottaa lapsen käytöstä henkilökohtaisesti (”Miten se kehtaa kiukutella mulle!?!?!”), vaan mä voin sen sijaan auttaa lasta säästämään sitä vähissä olevaa tahdonvoimaa.

Ja niin edelleen

Mä voisin myös kirjoittaa toisen yhtä pitkän tekstin siitä, miten tahdonvoiman käsitettä vois soveltaa parisuhteeseen, mutta ehkä riittää jos mä sanon että nää ylläolevat ajatukset toimii ihan yhtä lailla myös siihen. Jos molemmat on väsyneitä, nälkäisiä ja muuten egovajaita, niin riitoja tulee tosi paljon herkemmin – ja kuitenkin ne on jotenkin tosi paljon helpompi sietää ja selvittääkin silloin.

Kun ne riidat ei oikeasti johdu siitä, että me oltais pohjimmiltamme täysin eri mieltä jostain perustavanlaatuisesta asiasta, vaan kummallakaan ei yksinkertaisesti riitä kapasiteetti katsoa asiaa toisen näkökulmasta tai vaihtoehtoisesti selittää omat tunteensa juurta jaksain. Sit kun on saatu lapset nukkumaan ja vähän kohennettu verensokeria, niin onkin jo paljon helpompi pyytää anteeksi ja selittää, mistä kenkä oikein puristi. 🙂

Entäpä työpaikalla? Kavereiden kanssa? Harrastusporukoissa ja järjestötoiminnassa? Miten nää käsitteet vois soveltua sinne?

Kommenteista:

Saa kommentoida! Jos huomaat käyttäväsi tahdonvoiman sovelluksia arjessa, niin kuulen niitä mielelläni kommenteissa. Tai jos tästä tuli itselle joku oivallus, että ai tuosta se lapsen/oma käytös varmaan johtuukin, niin sellaisetkin voi mielellään jakaa. 🙂

Milloin huomaat, että sulla on oma tahdonvoima koetuksella? Entä milloin huomaat muista perheenjäsenistä, että nyt on paukut aika lopussa? Mitä tapahtuu, kun sekä itselläsi että muilla on samaan aikaan tankki tyhjänä – ja miten niitä tilanteita voisi ehkä ehkäistä tai muuten lievittää?

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3