Tämä toimi tällä kertaa 4: Joskus ne juoksee karkuun ja nauraa.

Tilanne: ollaan meidän lähileikkipuistossa sisällä, lähdössä ulos. Mä oon sanonut kolmevuotiaalle useamman kerran, että nyt mennään ulos, ja hän on sanonut että joo, mennään vaan. Mä pyydän lasta laittamaan ulkohousut jalkaan. Ollaan päästy jo eteiseen, kun kolmevuotias lähtee nauraen juoksemaan toiselle puolelle leikkipuiston kerhotaloa. Mä menen perässä.

Minä: Toi ei tuntunut nyt musta yhtään kivalta, kun sä juoksit karkuun.
Lapsi: (virnuilee, välttelee katsekontaktia)
M: Tuntuuko susta, että on vähän vaikea ottaa nyt mua vakavasti?
L: Joo. M: Onks tää susta hassu juttu?
L: Joo. (kihertää naurua)
M: Okei. No mä kerron, että miksi tää ei oo mun mielestä hassu juttu. Mua harmittaa se, että me ollaan lähdössä ulos, ja sä tarviit ulkohousut, mutta sä et teekään yhteistyötä vaan lähdet nauraen karkuun. Ymmärrätkö?
L: En.
M: Okei. No mihinkäs me ollaan menossa?
L: Ulos.
M: Ja mitäs tarvii laittaa, ennenkuin mennään ulos?
L: Ulkovaatteet.
M: Joo. Mutta ne ulkovaatteet ei löydykään täältä. Missäs vois olla hyvä paikka laittaa ulkohousut jalkaan?
L: Eteisessä. (Hyppää penkiltä ja juoksee eteiseen.)

Mitä mä tein?

Ensinnäkin mä aloitin minäviestillä, ihan vain siksi että mun piti saada se oma turhautuminen purettua jotenkin rakentavasti. Kun mä huomasin, että se ei mennyt lapselle yhtään perille, niin mä vaihdoin kuuntelemiseen ja sanoittamiseen.

Pari viikkoa sitten coaching-koulutuksessa opin tuon kullanarvoisen lauseen – tuntuuko, että sun on nyt vaikea ottaa tätä tilannetta vakavasti – joka toimii näköjään sekä lapsiin että aikuisiin. Toki siis jo draamakasvatuksen opinnoissa treenattiin sitä, että aina lähdetään liikkeelle osallistujien senhetkisestä mielentilasta, oli se sitten mikä tahansa, ja se on ilmeisen hyvä muistaa myös tällaisten tilanteiden purkamisessa.

Noissa kysymyksissä ihan avainasemassa oli se, että mä yritin pitää äänensävyni mahdollisimman neutraalina ja hyväksyvänä. Noi samat kysymykset voisi nimittäin kysyä myös hyvin syyttävästi, niin että pelkästä äänensävystä tulee selväksi että lapsi on tehnyt aikuisen mielestä jotain väärää. Erityisesti toi ”onko tää susta hassu juttu” on mulle itselleni vaikea, koska silloin kun toinen nauraa päin naamaa ja itseä suututtaa, niin tekee usein mieli kysyä se sillä, noh, vähän painokkaammalla sävyllä. Tällä kertaa onnistuin kuin onnistuinkin pitämään äänensävynikin rakentavana. 🙂

Kun olin pari kysymystä lapselta kysynyt, niin huomasin, että lapsen oli helpompi ottaa muhun katsekontaktia, joten arvelin että hän ehkä pystyis nyt jo kuuntelemaan mua. (Jos olis käynyt niin, että lapsi olis edelleen vältellyt mun katsetta, niin mä olisin vaihtanut taas kuuntelemiseen ja tunteiden sanoittamiseen.)

Mä kerroin, että mikä mua siinä tilanteessa harmitti, ja tarkistin, että mitä meni perille. (Jos vastaus olisi ollut ”joo”, niin mä olisin pyytänyt lasta kertomaan, että mitä mä oikeastaan sanoin.) Tässä kohtaa rupesin sitten selvittämään, että mikä on lapsen käsitys meidän suunnitelmasta. Hän oli ihan samaa mieltä siitä, että ulos ollaan menossa, mutta se koko tilanne ei ollut hänelle ihan selkeä.

Kun saatiin pieni pala kerrallaan selvitettyä kokonaiskuva – miten ulkohousut ja ulos lähteminen liittyvät toisiinsa – niin lapsi teki ihan mielellään yhteistyötä. Lapsi tarvitsi kontekstin – ymmärryksen siitä, miten hänen tekemisensä vaikuttavat suurempaan kokonaisuuteen.

Loppunäytös

Myöhemmin samana päivänä, kotona ruokapöydässä:

L: Anteeksi kun… anteeksi kun lähdin nauraen karkuun.
M: Saat anteeksi.

Mä en tilanteen selvittyä päivällä edes muistanut, että lapsi ei ollut pyytänyt anteeksi. Olin vain tyytyväinen siitä, että päästiin lähtemään ulos. Lapsi itse sen kesken jääneen asian kuitenkin muisti, ja halusi selvittää sen kun tilanne oli rauhoittunut. Me ollaan siis opeteltu, että silloin pyydetään anteeksi kun tekee jotain sellaista, mistä toista sattuu tai tulee paha mieli.

Sen aikuisen pahan mielen kertomisessa pitää toki olla sillai lapsentasoinen, että ei kaada sitä omaa suuttumustaan tai pettymystään täydellä voimalla lapsen niskaan. Erityisesti herkän lapsen, sellaisen helposti asioista vaikuttuvan, kanssa pitää olla hellävarainen. Samaan aikaan mun mielestä on tärkeää, että myös aikuisella on lupa kertoa lapselle, kun ottaa päähän, erityisesti jos lapsen käytös jotenkin myötävaikuttaa siihen tunteeseen.

Toi mun tunneviesti (”Mua harmittaa se, että me ollaan lähdössä ulos, ja sä tarviit ulkohousut, mutta sä et teekään yhteistyötä vaan lähdet nauraen karkuun”) ei nyt ollut ihan tyylipuhdasta NVC:tä tai mitään muutakaan. Se oli paras, mihin mun kapasiteetti riitti siinä tilanteessa, ja onneksi sillä saatiin ongelma ratkaistua. Sen takia mun mielestä on ihan äärimmäisen tärkeä treenata näitä juttuja. Jos rakentavia vuorovaikutustapoja ei ole treenannut rauhallisessa ja rakentavassa ympäristössä, niin ei niitä kyllä muista siinä konfliktitilanteessakaan.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Ajatuksia siitä, miten olet itse pärjännyt virnuilevien uhmaikäisten kanssa, tai jotain muita oivalluksia aiheeseen liittyen. Myös yleinen sympatiseeraaminen ja omat pohdinnat tervetulleita. 🙂

P.S. Vielä ehtii ilmoittautua mukaan ensi viikonlopun Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivään!

Sanotko yleensä suoraan vai vähän kiertäen?

20130820-214834.jpg

Meidän puolitoistavuotias on oppinut tärkeän taidon: hän osaa vastata kysymyksiin pudistamalla päätään. Tällä hetkellä tosin se pudistus merkitsee sekä ”joo” että ”ei”, mikä aiheuttaa tahattoman koomisia tilanteita: toinen vilpittömin silmin pudistaa päätään, kun kysytään, että onko kivaa. 🙂

Tämän uuden ”taidon” myötä mulle on tullut entistä selvemmäksi se, miten paljon viestinnässä luotetaan kontekstiin ja sanattomaan viestintään sen itse viestin tulkinnassa. Tietysti se vaihtelee perheittäin, mutta ainakin monet mun tuttavat on tosi taitavia huomaamaan, milloin joku sanoo ”joo” ja tarkoittaa itseasiassa ”ei” tai toisinpäin. Ilmeet, äänensävyt ja sellaiset kertovat aikuiselle tosi paljon siitä, onko sanat tarkoitettu kirjaimellisesti.

Lapset eivät kuitenkaan ole vielä tähän oppineet. Periaatteen Naiselta muistan lukeneeni blogitekstin, jossa päiviteltiin kieli poskessa sitä, että kun uhmaikäiselle sanoo että ”no tee sitten niinkuin tykkäät” niin se vastoin kaikkia oletuksia tekee just niinkuin itse tykkää. Sarkasmin ja ironian taju puuttuu tuon ikäisiltä vielä täysin. Ehkä hyvä niin.

Suoraan vai kierrellen eli viestinnän ääripäitä

Mä olen viime vuosina paljon miettinyt sitä, että millaiseen viestintäkulttuuriin mä haluan omien lasteni kasvavan. Mä olen itse lapsuuteni ja nuoruuteni aikana oppinut kahta tyyliä.

Toinen on sellainen kiertelevä viestintätyyli, että asioita ei syystä tai toisesta sanota suoraan, pyydetä suoraan, kielletä suoraan. Esimerkiksi toteamukset voivat olla oikeasti vaikkapa kysymyksiä tai käskyjä (”Toi ruokapöytä on tosi sotkuinen, vaikka mä just äsken sen siivosin.” = ”Miten sä olet saanut ton ruokapöydän tohon kuntoon näin lyhyessä aikaa?” tai ”Siivoa se ruokapöytä, kun kerran sotkitkin.”). Niistä sitten päätellään, että mitä tässä oikeastaan tarkoitettiin, ja sitten vastataan sopivan epäsuorasti takaisin.

Toinen on sellainen hyvin kirjaimellinen tyyli, että mitään ei jätetä tulkinnan varaan, vaan kaikki sanotaan auki. ”Mä huomaan, että tuo ruokapöytä on tosi sotkuinen, vaikka mä äsken siivosin sen. Mua raivostuttaa, kun musta näyttää että mun työ on mennyt hukkaan. Voisitko siivota jälkesi mielellään nyt heti?”

Mä luin opiskeluaikana sellaisen kirjan kuin That’s Not What I Meant!, joka puhuu juuri tästä asiasta. Siinä puhutaan ihmisen kahdesta tarpeesta: itsenäisyyden tarpeesta ja yhteyden tarpeesta. Nämä molemmat on kaikilla ihmisillä samaan aikaan, mutta ne näyttäytyvät vähän eri tavoilla.

Kirjassa selitettiin tätä vertauksella piikkisioista, jotka yrittävät lämmitellä talvella pysymällä yhdessä kasassa. Jos piikkisiat menevät liian lähelle toisiaan, ne pistävät toisiaan piikeillään. Jos ne menevät liian kauas, tulee kylmä. Lauman liike on jatkuvaa tasapainon hakemista näiden kahden välillä – ei liian kauas, ei liian lähelle.

Kiertelevän tyylin käyttäjille sellainen epäsuoruus ja etäisyys on kohteliaisuutta. Annetaan toiselle ihmiselle tilaa ymmärtää itse, mistä puhutaan. Kunnioitetaan toisen älykkyyttä ja aloitekykyä. Suoraan puhuminen on tuppautumista, junttiutta, epähienoutta tai suoranaista henkistä väkivaltaa.

Kirjaimellisen tyylin käyttäjille suoraan puhuminen on kohteliaisuutta. Arvostetaan toisen ihmisen aikaa ja energiaa, eikä tuhlata sitä ylimääräisiin kiertelyihin. Kunnioitetaan toisen älykkyyttä ja aloitekykyä. Epäsuora viestintä on etäisyyttä, kylmyyttä, manipulointia tai passiivis-aggressiivisuutta.

Mä ajattelen, että kumpikaan näistä tavoista ei ole absoluuttisesti toistaan parempi. On tilanteita, joissa epäsuoruus on tilanteen kannalta sopivaa (esimerkiksi jos täytyy poistua ravintolan pöydästä vessaan). On tilanteita, joissa suora viestintä on elintärkeää (esimerkiksi, jos joku saa sairaskohtauksen ja pitää tietää henkilön taustasta).

Ja sitten on se ääripäiden väliin jäävä alue, jossa kumpaakin viestintätyyliä pystyy perustelemaan vähän siitä riippuen, mikä tuntuu kellekin luontevalta. Kitkaa tällä harmaalla alueella kuitenkin aiheuttaa se, jos yksi keskustelija haluaa pitää etäisyyttä tai muuten kikkailla, ja toinen haluaa puhua asioista suoraan.

Mä ajattelen, että silloin kun tarvitaan selkeää, yksiselitteistä viestintää – esimerkiksi puhuttaessa sellaisista asioista kuin raha, seksi, tunteet, ihmisten turvallisuus, ennakkoluulot – on tosi tärkeää pyrkiä suoraan viestintään, jossa ei ole kauheasti tulkinnanvaraa. Se tarkoittaa, että puhutaan yleistämättä, konkreettisista tapahtumista tai suunnitelmista, omista tunteista ja tarpeista ja havainnoista. Kerrotaan avoimesti, mitä itse havaitsee ja pyydetään toista reagoimaan.

Samaan aikaan mä ajattelen, että ihminen ei pysty vastaanottamaan viestiä, joka tulee häntä kohti ikäänkuin väärällä nopeudella. Suoraan viestintään tottunut ihminen ei ymmärrä, jos hänelle vähän vihjaistaan jotain ja odotetaan, että asiat tapahtuvat. Epäsuoraan viestintään tottunut ihminen tuntee joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi, jos hänelle sanotaan asioita täysin pehmentelemättä. Puhumattakaan siitä, että väsyneellä ja tahdonvoimansa kuluttaneella ihmisellä ei välttämättä riitä kärsivällisyys tai mielenkiinto ruveta purkamaan viestiä, joka ei selviä heti.

Vastuu on silloin sillä, joka haluaa saada viestinsä perille. Epäsuora viestijä joutuu astumaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle ja opettelemaan, miten sanotaan suoraan, että ”minä en halua että teet noin”. Suora viestijä joutuu opettelemaan, miten omat havainnot, tunteet ja tarpeet puetaan hyökkäämättömään muotoon.

No miten tämä kaikki liittyy lastenkasvatukseen?

Kuten aiemmin tuli mainittua, lapsilla kehittyy ensin suoran, kirjaimellisen viestinnän ymmärtämistaito. Ainakin meidän lapset hämmentyvät jo siitä, että heitä kehottaa pistämään ”puuroa huiviin”, jos kaulassa ei ole huivia. Kaikki asiat pitää selittää.

Silloin mun vastuulla on se, että mä kommunikoin mahdollisimman yksiselitteisesti. Jos mä haluan, että lapsi tekee jotain, niin mun täytyy sanoa se ääneen. Ei riitä, että mä kerron lapselle mielestäni asiaan liittyvät perustelut, jos mä en samalla sano hänelle, että mikä mun toivoma käytös niihin perusteluihin liittyy.

Ja jos mä kiellän lasta tekemästä asiaa X (”ei saa kiivetä pöydälle”), niin on paljon hedelmällisempää kertoa heti siihen perään, että tee mielummin asia Y (”tuohon saat kiivetä”), jos en halua, että lapsi tekee jotain tasan yhtä kiellettyä heti siihen perään. Mun ei kannata olettaa, että lapsi osaa yleistää sen mun pyynnön säännöksi, jos siitä säännöstä ei ole keskusteltu (ainakin sataa kertaa, toim. huom.).

Ja sitten jos jostain asiasta täytyy sanoa tuhat kertaa, niin sen turhautuneen ”mikä ihme nyt on ettei sana mene perille?!” -puuskahduksen jälkeen (tai jopa tilalla) voi ottaa saman lauseen aidon uteliaasti: Mikä ihme nyt on, ettei mun viesti mene perille, vaikka mä mielestäni sanon sen ihan selkeästi?

Oletanko mä lapsen ymmärtävän jotain sellaista, mitä se ei ymmärrä? Tai oletanko, ettei lapsi tajua jotain sellaista, joka onkin jo ihan tuttua?

Oletanko mä lapsen kuuntelevan ja prosessoivan mun puheen ilman, että mä olen varmistanut lapsen huomion?

Sanonko mä asian liian kärkkäästi, jolloin se kuulostaa lapsen korvaan uhkailulta, tai liian epäsuorasti, jolloin se kuulostaa esimerkiksi kysymykseltä?

Reagoiko lapsi mun puheeseen jotenkin, ja mihin osaan siitä hän itse asiassa reagoi?

Kuten sanottua, kaikki perheet on omanlaisiaan. Lapset oppivat vanhempien viestintää seuraamalla käyttämään suhteellisen samanhenkistä kommunikaatiotyyliä. Senpä takia tässä(kään) asiassa ei voi suoraan sanoa, että tee näin ja sano noin, niin sitten kaikki toimii ja elämä on aurinkoa ja kissankelloja ja vaahtokarkkeja. On kuitenkin ihan hyödyllistä muistaa, että silloin kun viestinnässä tulee ongelmia, niin joskus syynä on se, että toinen odottaa suorempaa kommunikaatiota kuin toinen.

Epäilemättä toi meidän juniorikin oppii lopulta sanomaan, milloin oikeasti tarkoittaa joo ja milloin ei. Siihen asti taitaa olla meidän vanhempien vastuulla tulkita, että mitä hän perimmiltään tarkoittaa.

Kommenteista:

Saa kommentoida! Jos joku on sattunut lukemaan sen Deborah Tannenin That’s Not What I Meant -kirjan, niin kuulen mielelläni siitä tuoreempia ajatuksia. Samoin tervetulleita ovat esimerkiksi ajatukset omasta ja perheen kommunikaatiotyylistä, oivallukset tilanteista tähän liittyen, kysymykset ja yleiset filosofoinnit. 🙂 Sillai hyvällä fiiliksellä, tietysti.

P.S. Syyskuussa Helsingissä keskustellaan siitä, miten lapsiperhearkeen löytyisi lisää flow’ta tunteita ja tahdonvoimaa huomioimalla. Käy lukemassa lisää Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivästä ja tule mukaan!

 

Eikun et sä osaa

Suunnilleen joka päivä ruokapöydässä: Kolmevuotias haluaa kaataa itselleen maitoa purkista. Mä mielummin kaataisin itse – menisi todennäköisemmin mukiin, ei tarttisi varautua siivoamaan. Haluaisin kovasti sanoa, että anna kun äiti kaataa kun sä et vielä osaa.

Tänään: istutaan olohuoneen lattialla yksivuotiaan kanssa tekemässä palapeliä. Tai siis taapero tutkii paloja, mä yritän esitellä että miten ne palat loksahtelee sinne oikeanmuotoisiin koloihin. Kolmevuotias – joka on tehnyt kyseisen palapelin vähintään tsiljoona kertaa – tulee auttamaan, eli ottaa palan yksivuotiaan kädestä ja laittaa oikeaan koloon. Mä yritän selittää, että sä kyllä osaat mutta pieni ei vielä osaa, ja että on tärkeää antaa toisen harjoitella vaikka se harjoittelu ei menisikään heti ihan oikein.

Jännästi tulee siinä tilanteessa mieleen tämä toistuva maitopurkkitilanne.

On tärkeää antaa toisen harjoitella.

Vaikka se harjoittelu ei menisikään heti ihan oikein.

Vaikka tulisi sotkua. Vaikka itse pääsisi sata kertaa helpommalla, kun vaan tekisi itse.

Joissain asioissa mä muistan tän asian helpommin. Palapeliä tehtäessä on suhteellisen helppo muistaa, että tavoitteena ei ole saada sitä kuvaa mahdollisimman nopeasti valmiiksi, vaan antaa lapsen harjoitella avaruudellista hahmottamiskykyään.

Ruokapöydässä mä yleensä muistan, että haarukalla syöminen ei ole itseisarvo, vaan tarkoituksena on ensisijaisesti saada ruokaa lapsen elimistöön niin, että fiilis säilyy mielekkäänä.

Esikoinen valitsee jo päivävaatteensa pääasiassa itse, ja mä useimmiten pystyn hyväksymään hänen yhdistelmänsä, vaikka ne eivät olisikaan täysin oman värisilmäni mukaisia.

Sitten on ne toiset asiat, joissa periaatteessa on kaksi funktiota – lapsen taitojen harjoittelu ja arjen sujuminen. Ne on juuri niitä tilanteita, joissa mun on välillä tosi vaikea muistaa, että lapsi oppii tässä itse asiassa taitoja, joita tarvitsee myöhemmin elämässä.

Silloin vastakkain on Pedagogi-Sari (”kyllähän nyt HYVÄNEN aika lapsen TÄYTYY saada OSALLISTUA arjen puuhiin, niin hän OPPII asioita ja kokee VOIMAANTUMISTA”) ja Arkimutsi-Sari (”joojoo osallistuminen blaablaa voimaantuminen mutta pysy siellä vähän aikaa kun mä tyhjennän tän tiskikoneen ja tuun sitten laittamaan sulle kengät jalkaan että päästään joskus lähtemäänkin”.)

Siinä mielessä luonto on viisas, että juuri siinä parin-kolmen vuoden iässä lapselle iskee enemmän tai vähemmän päälle ”eikun MINÄ ITSE!!!!” -vaihe, jolloin aikuinen ei yleensä enää pääse helpommalla tekemällä asioita lapsen puolesta.

Liian sileää vai liian karua?

Ja kuitenkin, siitä uhmaiästäkin huolimatta, on olemassa ilmiö nimeltä helikopteri- tai curlingvanhemmuus. Lapsen ei anneta ottaa riskejä eikä kokea epäonnistumisia, vaan asioita tehdään lapsen puolesta silloinkin, kun kehitystason puolesta lapselta voisi jo edellyttää osaamista.

Curlingvanhemmuuden vastakohta voisi puolestaan olla sellainen ääri-itsenäistävä kasvatus, että lapsen odotetaan pärjäävän itse monenlaisissa asioissa. Kaikenlainen turhautuminen, hätääntyminen ja muu taitojen riittämättömyydestä kertominen tulkitaan kiukutteluksi tai manipuloinnin yritykseksi. Ajatellaan ehkä, että lapsi kyllä osaisi odottaa rauhassa, tai nukkua yön syömättä ja heräämättä, tai käydä potalla, tai puhua totta, jos vain haluaisi – mutta on niin inhottava tyyppi ettei viitsi.

Ensimmäinen lähestymistapa osoittaa, ettei vanhempi ymmärrä lapsensa taitoja eikä oppimisprosessin luonnetta, eikä siksi luota niihin.

Jälkimmäinen lähestymistapa osoittaa, ettei vanhempi ymmärrä lapsensa taitoja eikä oppimisprosessin luonnetta, eikä siksi luota niihin.

Oman lapsen taidot näkee vain omaan lapseen tutustumalla. Oppimisprosessin luonnetta voi sen sijaan opetella ymmärtämään noin yleisluontoisesti. Ja siihen kuuluu kiinteästi se ajatus, että on tärkeää antaa toisen harjoitella, vaikka se harjoittelu ei menisikään heti ihan oikein.

Psykologi Lev Vygotsky (eli herra Lähikehityksen Vyöhyke) oli keskeinen tyyppi sosiokulttuurisen oppimisen saralla, ja hänen ajatuksensa oli yksinkertaistaen seuraavanlainen:

Oppiminen on sitä, että ihminen pystyy tekemään jonkin asian ensin vain taitavamman ihmisen tuella, ja vasta tarpeeksi monen treenikerran jälkeen hän osaa tehdä sen itsenäisesti.

Lähikehityksen vyöhykkeellä ovat ne asiat, joita ihminen ei vielä osaa yksin, mutta joihin hän pystyy silloin kun toinen auttaa – ihmisestä riippuen esimerkiksi nukahtaminen, syöminen, kengännauhojen solmiminen, kiukun ja turhautumisen tunteiden käsittely, puhuminen, empatiakyky ja niin edespäin.

Tuntuu kohtuullisen simppeliltä ajatukselta, eikö?

Curlingvanhemmuuden ongelma tuon teorian valossa on, ettei lapsi pääse itse harjoittelemaan sitä tekemistä. Samaan tapaan kuin lihas kasvaa rasituksesta, oppiminen tapahtuu niissä hetkissä kun vastaan tulee ongelma, joka vaatii kuvaannollisesti venymistä. Oppiminen tapahtuu siinä hetkessä, kun lapsen (tai aikuisen) ymmärrykseen maailmasta tulee hetkeksi särö, ja hän joutuu etsimään jonkun uuden tulkinnan tai ajattelutavan tai taidon, jolla sen särön saa korjattua.

Curlingvanhempi vaikeuttaa niiden säröjen syntymistä, jos ei anna lapsensa ratkoa omia ongelmiaan itse. Tällainen ongelmilta suojeleminen voi myös johtaa siihen, että lapsella on jatkuvasti tylsää, ja sen tylsyyden poistamiseksi pitää ehkä kehittää ongelmia, joita pääsee ratkaisemaan.

Ääri-itsenäistävän kasvatuksen ongelma puolestaan on se, että lapsi ei ehdi harjoitella ongelmatilanteiden ratkomista taitavamman ihmisen avustuksella, kun hän jo joutuu selviytymään niistä yksin. Se puolestaan stressaa kohtuuttomasti – muistele vaikka edellistä kertaa, kun itse jouduit pärjäämään tilanteessa, johon sinulla ei yksinkertaisesti riittänyt osaaminen.

Lisäksi tällä tavalla opitut taidot jäävät pintapuolisiksi, koska ne pitää opetella kriisitilanteessa sen sijaan että niitä pystyisi syventämään rauhassa luotettavan ihmisen tuella. Joissain taidoissa se ei ole niin haitallista – kengännauhoja solmittaessa lopputulos on usein tärkein. Monet taidot, kuten nyt vaikka ihmissuhde- ja tunnetaidot tai itsestä huolehtiminen, ovat kuitenkin sen verran kokonaisvaltaisia alueita, että puutteelliset taidot voivat ajan myötä aiheuttaa kumuloituvia hankaluuksia. Jos vanhempi ei tiedosta noudattavansa näillä alueilla ”ei mullekaan mitään opetettu ja ihan hyvä musta tuli” -logiikkaa, niin saattaa siirtää haluamattaan oman elämänsä kipupisteitä lapselleen.

Tähtäimessä lähikehityksen vyöhyke

No millaista olisi sitten sellainen Kultakutri-henkinen, ”juuri oikean lämpöinen” kasvatus?

Sosiokulttuurisen oppimiskäsityksen valossa hyvä kasvatus olisi sellaista, jossa vanhempi on kartalla siitä, mihin hänen lapsensa pystyy yksin ja mihin toisten avulla. Jos lapsi osaa jotain, hänen annetaan toteuttaa taitojaan. Jos lapsi ei vielä osaa, hänen annetaan harjoitella aikuisen tukemana ja ajan myötä yhä itsenäisemmin.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lapsen annetaan toisinaan kokeilla sellaisia juttuja, joissa vanhempi ei ole ihan varma lapsen pärjäämisestä. Vanhemman on tietysti varmistettava, että harjoittelutilanne on turvallinen.

Kuivaksiopetteluvaiheessa vaippa pois, matot rullalle ja potta näkyville – jos onnistuu niin onnistuu, jos ei niin yritetään myöhemmin uudestaan.

Ruokapöydässä veitsi ja haarukka käteen ja vanhempi näyttää mallia vieressä – jos onnistuu niin onnistuu, jos ei niin yritetään myöhemmin uudestaan.

Jos kavereiden kanssa tulee ongelmaa, niin vanhempi voi kuunnella lasta ja antaa tälle tilaisuuden pyöritellä ongelmaa ensin itse – jos tilanne ratkeaa niin se ratkeaa, jos ei niin aikuinen voi tarjota apua.

Ja niin edespäin. Kuulostaako tää nyt jotenkin yksinkertaistamiselta? Periaate on nimittäin yksinkertainen. Vaikeaa tässä on (vanhemman näkökulmasta riippuen) joko se, että antaa lapsen ottaa vastuun omista ongelmistaan tai se, että hyväksyy lapsen välillä tarvitsevan apua silloinkin, kun jonkin asian on teoriassa ja aikuisen avustuksella pari kertaa osannut.

Hyvä sosiokulttuurinen kasvatus on myös sitä, että vanhempi tunnistaa ja myöntää itsessään paitsi asiat, joissa pärjää sujuvasti, niin myös ne, joihin oikeastaan tarvitsee vielä muiden apua.

Ja sitten oikeasti hankkii apua niihin lähikehityksen vyöhykkeen asioihin: lukee kirjan, kysyy neuvolasta tai muilta asiantuntijoilta, puhuu ystäville tai hankkii muulla tavalla jonkun siinä aiheessa taitavamman tukemaan itseään. Myös me vanhemmat nimittäin opitaan koko ajan uutta.

Esimerkiksi sen, miten annetaan lapselle mahdollisuus opetella maitopurkin käsittelyä ilman verenpaineen nousua. 🙂

Kommenteista:

Saa kommentoida! Tervetulleita ovat esimerkiksi ajatukset ja kysymykset sosiokulttuurisesta oppimisesta tai lähikehityksen vyöhykkeestä, sekä omat kokemukset oppimistilanteista joko oppijana tai vanhempana. Millaisissa asioissa sun on helppoa antaa lapselle tilaa opetella uutta? Missä tilanteissa tai asioissa tekisit mielummin lapsen puolesta? Huomaatko olettavasi jossain asioissa lapsellesi enemmän taitoja kuin mitä hänellä onkaan?

Luuletko että tää on musta kivaa?

20130802-174320.jpg

Tiedättekö sen fiiliksen, kun joku ihminen valittaa asiasta, joka itseä hiertää myös (niinkuin vaikka väsymyksestä, kodin epäjärjestyksestä, jonkun projektin tilanteesta tai tylsyydestä tai pahasta mielestä jne.), ja tekisi mieli huutaa vastaukseksi, että ”Luuletko että tää on mun mielestä kivaa?!”? Erityisesti silloin, jos tuntuu, että itsellä se ongelma on astetta tai kahta akuutimpi kuin sillä valittajalla.

Mulle nimittäin tuli tämä olo jotenkin tosi elävästi mieleen eilen, kun vietettiin väsynyttä sadepäivää sisällä hampaita tekevän puolitoistavuotiaan ja huomionnälkäisen kolmevuotiaan kanssa. Siinä jossain kohtaa, kun molemmat kiipeili mun päällä ja vonkui jotain, niin mielessä välähti tosi selkeänä se ”Luuletteko että tää on musta kivaa, häh?!”

Kunnes mä tajusin, että rehellinen vastaus lapsilta tohon kysymykseen olisi varmaan tyhjä tuijotus. Ja siitä seuraavana loogisena ajatuksena, että niin, mistäs ne tietäis jos mä en kerro.

Siinä kyseisessä tilanteessa mä sitten jotenkin sanoitin muksuille, että nyt äitiä väsyttää ja turhauttaa kun sitä ja tätä, mutta jäin miettimään tätä teemaa.

Jos et tiedä, niin en mä kyllä sitten kerro

 

Pitkin eilistä ja tätä päivää mieleen pulpahteli tilanteita vuosien varrelta, joissa olisi tehnyt mieli huutaa tuo kyseinen lause (ehkä muutamalla v-sanalla ja ärräpäällä höystettynä) milloin kenellekin. Ja jokaisessa tilanteessa huomasin näin jälkikäteen saman asian: todennäköinen vastaus siihen kysymykseen olisi ollut hämmentynyt ”Jaa-a, enpä ole tullut ajatelleeksi.”

Jollain rippileirillä joskus vuonna nakki, kun oon joutunut koputtelemaan yökaudet mekastavien teinien ovelle uudestaan ja uudestaan. ”Luuletteko, että musta on kivaa valvoa kahdelta yöllä kun te ette suostu antamaan toisille unirauhaa?!”

Kassan takana seistessä, kun joku, miten tän sanoisi diplomaattisesti, mielestään tärkeällä asialla oleva asiakas kertoo mulle, miten mun pitäisi tehdä työni. ”Luuletko että mä olen kuuro, tyhmä tai ammattitaidoton?”

Uhmaikäisen iltasirkuksen aikana, kun lapsi juoksee kerta toisensa jälkeen ovelle ja kipittää kikattaen takaisin sänkyyn. ”Luuletko, että musta on hauskaa juosta jatkuvasti sanomassa sulle, että nyt nukkumaan?”

Kun oikeastaan rakentava versio siitä kysymyksestä suuntautuu itselle ja kuuluu näin:

Olenko kertonut tälle ihmiselle, miltä tää tilanne musta tuntuu?

Ja yleensä vastaus on ei.

Niin onko sitten ihme, että toinen ihminen ohittaa mun tunteet ja tarpeet täysin, jos mä kerran en ole edes kertonut hänelle, että mitä ne mahdollisesti voisi olla?

Tai vaihtoehtoisesti oppii tulkitsemaan mun tuhinoita ja puhinoita niin, että kuvittelee mun olevan vihainen silloinkin, kun mä olen vain ajatuksissani tai muuten vaan turhautunut tai kiukkuinen jollekulle ihan ulkopuoliselle tai järkyttävän päänsäryn kourissa?

Ettei tarttis luulla tai arvailla

Silloin, kun mä 15 vuotta sitten ensimmäistä kertaa opin minäviestin (”minua suututtaa, kun jätät likaiset sukkasi lattialle, koska se lisää mun vaivaa siivouksen suhteen” jne.), niin se oli mun mielestä vähän jotenkin itsekeskeinen ajatus. Siis että mä kertoisin toisille ihmisille, että miltä musta tuntuu ja mitä mä ajattelen? Miksi sen niitä pitäisi kiinnostaa? Tai jos niitä kiinnostaa, niin tokihan ne tietää sanomattakin, että miltä musta tuntuu?

Mutta mitä enemmän mä oon erityyppisiä minäviestejä ja tunteiden ja tarpeiden ilmaisemista treenannut, niin sitä vähemmän se tuntuu itsekeskeiseltä. Nykyään mä ajattelen, että minäviestit on vähän niinkuin käyttöohjeita lähimmäisille.

Jos meidän leivänpaahdin on sökönä ja siitä tulee sähköisku, jos sen kytkee seinään, niin mä ihan arvostan jos puoliso laittaa siihen lapun että ”Sähköiskuvaara, älä laita töpseliä seinään!”

Samalla tavalla mä ajattelen, että jos mulla on ns. henkinen sähköiskuvaara käynnissä, turhauttaa tai kiukuttaa tai vaikka pelottaa, niin on ihan ympäristöystävällistä kertoa siitä muille, niin että he osaavat varautua. Sen sijaan, että mä sinnittelisin sen tunteen kanssa ja lopulta räjähtäisin silmille, kun mun tarpeita ei ole huomioitu.

Parempi, ettei oleta toisten luulevan mitään, vaan kertoo jos on jotain kerrottavaa.

Kommenteista:

Saa kommentoida! Tuntuuko sinusta minäviestien käyttäminen luontevalta, tai kankealta, tai itsekeskeiseltä, tai jotain muuta? Milloin viimeksi teki mieli kysyä toiselta, että luuletko että mä nautin tästä tilanteesta? Jos kysyit, niin mitä siinä kävi, tai jos et kysynyt, niin miten muuten käsittelit tilanteen?

Nyt hei ihan oikeasti eli tehokkaasta kommunikaatiosta

20130723-103546.jpg

Leikkipuistossa. Meidän kolmevuotias esikoinen kiipeilee sellaisessa köysistä tehdyssä kiipeilytelineessä, jossa on aika paljon muitakin lapsia. Joku lapsista alkaa pomppia köysissä, ja kolmevuotias keksii että hei, tuohan näyttää kivalta. Alkaa itsekin pomppia, mikä heiluttaa siinä lähellä olevia köysiä.

Isompi lapsi, koululainen jo, ei tykkää tästä.

– Älä!

Kolmevuotias ei huomaa, että hänelle puhutaan, joten hän jatkaa ihanaa köysissä pomppimista.

– Älä-ä!

Ei reaktiota. Tätä toistuu muutaman kerran, ja isompi lapsi alkaa olla selvästi kiukuissaan, että häntä ei kuunnella. Mä huomaan tässä vaiheessa, että tilanne on käynnissä, ja sanon koululaiselle:

– Jos sä haluat, että toinen lopettaa sen heiluttamisen, niin sä voit sanoa vaikka että ”älä heiluta niitä köysiä”. Nyt mä arvelen, ettei *esikoisennimi* kuullut, mitä sä sanoit.

Koululainen mulkaisee mua pahasti, kuin olisin moittinut häntä puolensa pitämisestä – ehkä se hänen korvaansa kuulostikin siltä, mene tiedä – ja lähtee hetken kuluttua pois koko kiipeilytelineestä. Meidän kolmevuotias ilmoittaa vielä hyvin tunnollisesti:

– Nyt minä en enää heiluta.

Mitä menee perille?

Tää tilanne jäi mulle mieleen, koska mua rupesi sitten pohdituttamaan tämä ”Älä!!” -viestiminen. Selvästikään tuossa tilanteessa sillä isommalla lapsella ei tullut mieleen, että pitäisi sanoa jotenkin tarkemmin, minkälainen käytös häntä ärsyttää. Puhumattakaan siitä, että olisi kertonut, miten toivoo toisen käyttäytyvän.

Enkä sano tätä sillä ajatuksella, että tämä olisi ollut sen isomman lapsen vika. Tai sillä, että mun omalle pikku höpönassunuppuselle pitää puhua tietyllä tavalla, kukkasin ja sokerilla höystettynä, tai muuten äiti jyrähtää.

Vaan mua lähinnä jäi vaivaamaan sen kommunikaation täydellinen tehottomuus.

Jos leikkipuiston kiipeilytelineessä yksi kymmenestä lapsesta huutaa ”Älä!”, niin mistä ne loput yhdeksän tietää, ketä tarkoitetaan ja mitä ei saa tehdä? Ei mistään.

Ja juuri kun olin ihmetellyt asiaa, niin sitten  sama ilmiö, sama ei-minkään-viestiminen, pääsi pari päivää myöhemmin omasta suusta kotona.

”Nyt hei ihan oikeasti!” puuskahdin jollekulle perheenjäsenelle, kun alkoi hermostuttaa.

…niin mitä? ”Oikeasti” mitä? ”Nyt hei” mitä? Ai ihan oikeastiko?

Tollainen viesti kertoo lähinnä sen, että nyt puhujaa turhauttaa tai kiukuttaa, eikä oikeastaan mitään muuta. Eikä se kyllä aiheuta mitään reaktiotakaan, ainakaan meidän lapsissa.

Tehokas kommunikaatio…

Tähän kohtaan täytyy tarkentaa, että kommunikaation tehokkuudella mä en tarkoita sitä, että toinen automaattisesti tekee niinkuin minä pyydän. (Sellaiseen tehokkuuteen päästään lyhyellä tähtäimellä esimerkiksi pelkoa tai ahneutta viljelemällä, mutta mä en oikeastaan halua kasvattaa kummallakaan.)

Tehokkuudella mä tarkoitan sitä, että miten kokonaisena puhujan korvien välistä siirtyy viesti kuuntelijan korvien väliin. Että puhuja osaa selkeästi kuvailla oman näkökulmansa, ja että kuuntelija osaa kyseenalaistaa, ymmärsikö nyt varmasti oikein ja varmistaa sen puhujalta. Silloin aika hyvällä todennäköisyydellä molemmilla on keskustelun lopuksi samantyyppinen ymmärrys asiasta.

Toinen tarkennus: kommunikaation tehokkuus on myös hurjan tilannesidonnaista. Jos lapsi juoksee autotielle, niin mun ensimmäinen tavoitteeni ei ole muotoilla eleganttia minäviestiä siitä, että nyt mua pelottaa hurjasti kun sä juokset siellä autojen keskellä koska auto saattaa ajaa sun yli, että voisitko tulla takaisin tänne jalkakäytävälle. Mä huudan SEIS! ja yritän saada lapsen tieltä pois mahdollisimman nopeasti. Sen minäviestin aika on sitten siinä kohtaa, kun tahdonvoimaa pystyy uhraamaan muuhunkin kuin hengenpelastukseen.

Mutta sellaisissa tilanteissa, joissa vaakalaudalla ei ole kenenkään henki tai terveys – ja itse asiassa kyllä silloinkin – on tosi tärkeää tiedostaa, että sillä on oikeasti väliä, miten asiat sanotaan. Tai toisin sanoen: jos harjoittelee sitä tehokasta viestintää silloin, kun epäonnistumisen hintana on ”vain” pahaa mieltä ja pientä epämukavuutta, niin silloin se tulee enemmän luonnostaan myös sellaisissa tilanteissa, jolloin kyseessä on todella se henki tai terveys.

…opitaan kotona

Tästä kaikesta voi päätellä, että mun mielestä vanhempien on tosi hyvä kiinnittää huomiota tehokkaaseen kommunikaatioon, eli omien tunteidensa, tarpeidensa ja pyyntöjensä mahdollisimman läpinäkyvään viestimiseen. Nimittäin viestintätyyli opitaan suureksi osaksi kotoa.

Jos lapsi oppii kommunikoimaan pääasiassa ”Älä!” ja ”Lopeta!” ja ”Nyt ihan oikeasti!” -viestien kautta (puhumattakaan kaikista niistä ”Miten sä voit olla tollainen sottapytty” tai ”Nyt olit kyllä tosi tuhma” -viesteistä, jotka ei edes kerro tilanteesta vaan aikuisen tulkinnasta), niin silloin lapsen kommunikaatiotaidot jää sille tasolle. Jos lapsi kuulee pääasiassa komentelua, niin hän oppii komentamaan saadakseen tahtonsa läpi. Jos lapsi kuulee pyyntöjä ja perusteluja, niin lapsi oppii pyytämään ja perustelemaan. Ja niin edelleen.

Tää nyt ei tarkoita sitä, että jos lapsi huutaa puistossa ”Lopeta!!”, niin häneltä ei ole koskaan mitään pyydetty. Mutta toiseen suuntaan se kyllä toimii: jos lapsi osaa jotain pyytää, niin on todennäköistä että häntä itseään on puhuteltu usein muutenkin kuin komentamalla.

Tuntuu yksinkertaiselta, mutta joskus se on tosi vaikeaa toteuttaa käytännössä. Jotenkin monesti aikuisilla on sellainen ajatus, että lasten pitää osata pyytää, kiittää ja käyttäytyä kunnioittavasti, mutta lapsilta ei tarvitse pyytää, heitä ei tarvitse kiittää tai muutenkaan kunnioittaa.

Mä itse joskus huomaan väsyneenä puhuvani lapsille sellaisella äänensävyllä, jolla en mitenkään kehtaisi puhua esimerkiksi puolisolleni. Tai jos kehtaisin, niin hän saattaisi tuohtua ja ihan aiheesta. Ja sitten kun muksut on nukkumassa, vihdoin viimein, niin mä harmittelen että taas tuli sanottua turhan kärkkäästi. Ja ihmettelen, että miten ihmeessä tolla kolmevuotiaalla onkin tollainen vaihe, että se niin kovasti komentaa ja käskyttää ja huutaa ja kiukkuaa jos asiat ei mene hänen mielensä mukaisesti. Jännä juttu tosiaan, mistäköhän se sen esimerkin ottaa?

Hämmentävää on myös se, että vieraiden ja tutumpienkin ei-perheenjäsenten kanssa kommunikaatio on usein molemmin puolin astetta kunnioittavampaa. Lapsi jaksaa pyytää ja minä jaksan perustella, vaikka väsyttäisikin. Osaltaan kyseessä on kohteliaisuus ja vieraskoreus, osaltaan sosiaalinen monitorointivaikutus: kun on useammat silmät katsomassa, niin ihminen toimii tiedostamattaan enemmän ihanteidensa mukaisesti kuin silloin, jos kukaan ei näe.

Toisaalta se on vähän harmillista: me molemmat opitaan vaivihkaa, että toisten ihmisten läsnäollessa on tärkeämpää olla kohtelias kuin omalla porukalla, ja tuntemattomille ollaan ystävällisempiä kuin perheenjäsenille. Toisaalta se on ihan hyväkin: tuleepahan ainakin harjoiteltua niitä minäviestejä kahta huolellisemmin. 🙂

Minkä nuorena oppii jne.

Mun lempikappale How to talk so kids will listen… -kirjasta on sen 30-vuotispainoksen viimeinen, jossa toisen kirjoittajan nyt jo aikuinen tytär kertoo omia kokemuksiaan äitiydestä ja tehokkaan vuorovaikutuksen opettamisesta silloin, kun on itse kasvanut sen ympäröimänä. Hänelle omien ja lapsen tarpeiden sanoittaminen, ratkaisukeskeinen ongelmien käsittely ja aktiivinen kuuntelu olivat osa äidinkieltä, kirjaimellisesti.

Mä haluaisin hurjasti kasvattaa sellaisia lapsia, joiden ensimmäinen ajatus konfliktitilanteessa ei ole ”Sä olet tyhmä!” vaan ”Mua suututtaa” tai ”Mietitäänpäs, miten tän vois ratkaista.” Sellaisia, jotka osaa koulussa puhua sekä opettajille että luokkatovereille kunnioittavasti. Sellaisia, jotka pystyy aikuisena neuvottelemaan ystävien, seurustelukumppanien, työnantajien ja viranomaisten kanssa rauhallisesti ja yhteistyökykyisesti, silti omaa kantaansa arvostaen.

Sen takia mua kiinnostaa se, että miten mä sanon niille asioita nyt, kun ne on 1- ja 3-vuotiaita. Sen takia mua kiinnostaa, miten mä kuuntelen niitä. Sen takia mua kiinnostaa, miten ne oppii pyytämään ja perustelemaan, kuuntelemaan toisiaan ja meitä aikuisia, sanoittamaan tunteitaan. Ja sen takia mä myös kiinnitän huomiota siihen, miten mä keskustelen puolisoni ja muiden aikuisten kanssa silloin, kun lapset on lähettyvillä.

Mä en pysty kontrolloimaan sitä, että mistä kaikista tilanteista lapset ottaa mallia. Mä en pysty etukäteen tietämään, mitkä sanat tai äänensävyt tai ilmeet jää niille mieleen. Mutta mä pystyn kontrolloimaan omaa käytöstäni. Mä voin tsempata, niin että mä annan heille esimerkkiä parhaan kykyni mukaan joka hetki. (Jollain hetkellä mun parhaat kykyni saattaa riittää siihen ”Nyt hei oikeasti!” -huokaisuun, mutta silloin ne riittää siihen.)

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Kaikenlaiset ajatukset tehokkaaseen kommunikaatioon ja sen toteuttamiseen liittyen tervetulleita, samoin kokemukset sekä niistä ”nyt hei oikeasti” -hetkistä että onnistuneista viestintätilanteista. Kun mietit omaa lapsuudenkotiasi, niin millainen malli sulle on sieltä tarttunut kommunikaatioon? Millaista mallia opetat tällä hetkellä omille lapsillesi?

Tämä toimi tällä kertaa 1: Vanha kunnon sanoittaminen

20130629-113314.jpg

 

Mä ajattelin aloittaa tällaisen ”tällainenkin on meillä toiminut lähiaikoina” -tyyppisen sarjan. Lähinnä siltä näkökannalta, että kun tässä lapsiperheen arjessa välillä tulee navigoineeksi jos jonkinlaisia karikoita, niin jos näistä meidän ratkaisuista olisi inspiraatiota muillekin. Yleensä ne karikot meillä on muotoa ”miten löydämme yhteistyön sävelen kolmevuotiaan kanssa silloin, kun joko äidillä tai lapsella meinaa kosahtaa pää”, mutta katotaan, että mitä kaikkea muuta tässä matkan varrella saadaan toimimaan. 😉

Ja sitten noin yleisenä disclaimerina:

Mä yritän artikuloida suht tarkasti, että minkälaisessa tilanteessa ja minkälaisessa kontekstissa mikäkin lähestymistapa on toiminut. Mä en lupaa enkä takaa, että samat jutut toimisivat aina ja kaikilla lapsilla ja kaikissa tilanteissa. Sen sijaan mä yritän tarjota inspiraatiota niin, että jos sulle itsellesi tulee vastaavanlainen tilanne niin on ainakin jotain, mitä ehkä muistaa kokeilla.

Tilanne:

Kolmevuotias heräsi päikkäreiltä, unipöhnässä ja muutenkin ehkä vähän väärällä jalalla. Mä huomautin, että olis aika käydä vessassa ennen välipalaa – ainakin tolla meidän lapsella nimittäin yhteistyökyky vähenee radikaalisti, jos kaikki tahdonvoima kuluu vessahädän pidättämiseen. Seuraus: huutoraivari. EIII! EIII POTALLE!!

Minä: Pääsetkö itse potalle vai autanko minä?

Lapsi: Eiii! Ei potalle!

Minä: Sä et haluais yhtään mennä potalle. Eikö olis ihanaa, jos ei ikinä tarttis käydä potalla?

Lapsi: En halua ikinä potalle! (kävelee ulvoen vessaan päin)

Minä: Sua suututtaa ihan hurjasti, kun pitää aina mennä potalle just kun on kivat jutut kesken.

Lapsi: Joo.

Siihen se huuto sitten rauhoittui. Sai ihan omatoimisesti koko prosessin hoidettua ja tuli käsipesun jälkeen ihan tyytyväisenä välipalapöytään.

Mitä mä siis tein?

Mä kuuntelin, että mitä lapsi sanoi. Peilasin hänen sanansa takaisin. Lisäksi käytin How to Talk So Kids Will Listen & Listen So Kids Will Talk -kirjasta oppimaani tekniikkaa: anna lapselle periksi leikisti. ”Jos vain millään pystyisin, niin saisit just sitä minkä haluaisit! Eikös olis ihanaa, jos vois vaan tehdä X koko ajan!” Se selvästi jo rauhoitti tota lasta vähäsen, niin että hän alkoi harmituksestaan huolimatta toimimaan pyytämälläni tavalla.

Seuraavaksi mä yritin vielä sanoittaa sitä lapsen varsinaista tunnetta ja sen takana ehkä olevaa logiikkaa. Sillä ei oikeastaan ole väliä, että arvaanko mä sanoittaessani oikein sen tunteen – toi lapsi on joskus johonkin mun ”sä oot hurjan X” -sanoitukseen vastannut ”no en nyt sentään” – mutta mä osoitan, että mä edes yritän ymmärtää hänen näkökulmaansa.

Se, mikä tässä on mun mielestäni tosi tärkeää, on äänensävy. Ton kaiken vois myös nimittäin sanoa sellaisella ”joo joo hei, kyl mä tiiän että sua suututtaa hurjasti, MUTTA – ” -äänensävyllä. Sellaisella, että mä tiedän mitä sä ajattelet ja silti mun mielestä mun näkökulmani on tärkeämpi. Se tulee ihan superhelposti ja siitä pois opetteleminen kannattaa.

Mua itseänikin nimittäin ärsyttää ihan kamalasti, jos joku kuuntelee mun avautumista jostain aiheesta ja vastailee ”joo… joo… niin…” ikäänkuin odottaisi, että mä kerron tarpeeksi hyvän perustelun jotta voittaisin sen kyseisen väittelyn. Ikään kuin se, että mulla on tällainen tunne ja tällaiset ajatukset aiheesta, ei painaisi vaakakupissa mitään. Tyyliin jos puoliso sanoisi, että ”joo, mä tajuan että sua suututtaa kun mun tarttee tehdä joka päivä tällä viikolla ylitöitä, mutta meillä on vaan niin iso projekti päällä että mä en voi tälle mitään” – helpottaisiko vai suututtaisiko lisää?

Ja vaikka mä en edes tietäisi, että mikä sitä lasta riepoo, niin mä näen, että nyt sitä riepoo ja tosi pahasti. Ei se lämpimikseen raivoa. Mä voin osoittaa hänelle, että mä näen sen riepomisen, ja antaa sille tunteelle luvan olla olemassa. Silloin sen itse tunteen käsittelyyn ja sietämiseen ei mene sitä lapsen tahdonvoimaa, niin sitä riittää muihin juttuihin, kuten toiminnanohjaukseen ja yhteistyöhön.

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Jos tulee mieleen jotain hyviä kirjoja tai teorioita, joissa puhutaan samantyyppisistä ratkaisuista, niin niitä voi mielellään jakaa kommenteissa muillekin lukijoille. Tai jos sulla itselläsi on ollut samanhenkinen onnistuminen joskus, niin antaa palaa niitäkin kommenteissa! Ja tietysti kysymyksiä ja muita aiheesta tai vähän vierestäkin -tyyppisiä heittoja. Ja tietysti sillai kaikkia kirjoittajia ja kommentoijia kunnioittaen, niinkuin täällä on tapana. 🙂