Pysähtyminen 107: Häpeää ja supervoimia

Mistä tulen?

Takana on sen verran täyteläinen viikko, että pysähtyminenkin tulee vasta näin tiistaina. (Tai oikeastaan vasta keskiviikkona, koska tiistaina oli verkkosivustokin vapaapäivällä.) Siihenkin on lupa, joskus tapahtuu tällaista. 🙂 Päivät täynnä opetusta ja sen suunnittelua, ja sitten viikonloppuna molempina päivinä RVO-koulutusta ja aiheena niinkin kevyt setti kuin häpeä. Tuli kaiveltua omia nolouden ja häpeän solmuja auki oikein urakalla. Ja vaikka nyt on siltä osin kevyt ja hyrisevä olo, niin työstäminen on myös väsyttävää hommaa.

Se näissä koulutusviikonlopuissa on kiitollista, että vaikka on väsynyt niiden jälkeen, niin aina useampi päivä niiden jälkeen menee sellaisessa hyvän vuorovaikutuksen imussa. Jaksaa kuunnella lapsia, ilmaista asiat havainnoilla ja tunteilla ja tarpeilla, pyytää komentamisen sijaan ja jos pyyntöön tulee kielteinen vastaus (tai ei vastausta lainkaan) niin kysyä että ”mikä sua auttaisi” sen sijaan, että jatkaisi jankuttamalla tai valittamalla. 🙂

Josko tämä toimisi lohdullisena vertailukohtana myös jollekulle muulle: mä opiskelen vuorovaikutusohjaajaksi, ja kahden vuorokauden syventymisen jälkeen mulla menee ehkä noin viikon verran vuorovaikutus lasten kanssa sillai 90% putkeen, ennenkuin palaa taas siihen ehkä-onnistuin-ehkä-en -arkeen. Että jos itsellä ne vuorovaikutustilanteet ei korjaannu yhden blogitekstin lukemisella tai edes yhdellä harjoituksella, niin se menee just niinkuin kuuluukin. Opettelussa menee aikaa, se vie energiaa, ja siinä pitää tehdä virheitä ja huomata tehneensä.

Missä olen?

Keho on väsynyt, mutta muuten hyvässä jamassa. Tämänpäiväinen käynti osteopaatilla avasi taas erinäisiä jumeja, ja viikonloppuna ehti koulutuksen tauoilla vähän venytellä ja tanssiakin. Liikettä kaipaa.

Tunteet… No, viikonlopun aiheena oli häpeä, joten tällä hetkellä aika taajaan vilahtelee tunteissa ja ajatuksissa kaikenlaiset nolot sattumukset ja piintyneet toimintatavat. On hauska huomata, että ne eivät aiheuta ihan valtavia kiristyksiä ja puristuksia enää, vaan enemmän sellaisia lämpöisiä hulahduksia, jotka saa aika nopeasti hyväksyttyä. Lisäksi tunteissa pyörii ilo ja kiitollisuus, onnellisuuskin, kun yhteyden ja vuorovaikutuksen ja nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeet ovat täynnä. Toisaalta näin yöllä ihan karmeaa painajaista, jossa mm. jouduin vahingoittamaan lastani toisen ihmisen käskystä (en kuvaa sen tarkemmin, mutta heräsin yöllä ja kesti tovin ennenkuin sain taas unta – ja olin aika kiitollinen kun aamulla herätessä lapset kömpivät iloisina ja hyvinvoivina sängyistään). Se uni kummittelee vieläkin takaraivossa ja lietsoo pelkoa ja surua ja häpeää (Miten sitä ihminen edes unessa suostuu vahingoittamaan lastaan ennenkuin itseään?! Näköjään sitä voi hävetä myös uniminänsä toimintaa…), vaikka oikeasti mitään kamalaa ei tapahtunut.

Ajatukset… viikonlopun jäljiltä olen purkanut aika paljon vanhoja ja uudelleen pintaan nousseita, noloja tapahtumia tai toimintamalleja. Mitä niissä tapahtui, mitä tarpeita oli, mitä olisin toivonut tapahtuneen, millaisia tunteita ne herättävät nyt. Myös tuota viimeöistä painajaista mietin, sekä silloin yöllä herätessä että illalla että nyt kun taas kirjoitin siitä. Yritän ymmärtää ja päästä selkeyteen, että mitä ihmettä mun alitajunta yrittää kertoa mulle tuollaisella unella. No ehkä ainakin sitä, että välillä omalla toiminnallani saatan ihan oikeasti vahingoittaa lapsiani – vaikka silloin, kun mulla on käsittelemätöntä häpeää, jolta suljen silmäni mutta samalla siirrän sitä lapsilleni. Ja että mä voin kieltäytyä siirtämästä niitä joskus oppimiani, vuorovaikutusta myrkyttäviä asioita lapsilleni. Vaikka se tarkoittaisi sitä, että joudun joskus sanomaan EI silloinkin kun se tuntuu vaikealta.

Mitä kohti?

Loppuviikko on taas suht täynnä opetusta ja sen suunnittelua. Viikonloppuna täytyy pitää jossain kohtaa vapaata. No, pari viikkoa on vielä tätä tykitystahtia ja sitten rauhoittuu opetusten suhteen aikataulu. Yritän kovasti löytää tasapainon sen väliltä, että toisaalta tehdään silloin kun on mitä tehdä, ja toisaalta jos en lepää missään kohtaa niin ei ole mistä ammentaa.

Mitä tarvitsen?

Eilen valitsin itselleni täksi päiväksi supervoimat, ja ne itse asiassa olivatkin ihan loistava tapa muistuttaa mieleen, että mitä tarvitsen. Niin mitä supervoimia haluaisin tälle viikolle?

– Itsestäänselvän Itsestä Huolehtimisen Supervoima.
Sellainen, että kun väsyttää, niin levätään, ja kun on nälkä, niin syödään. Kun tarvitsee läheisyyttä, niin pyytää sitä, ja kun kaipaa järjestystä, niin pyytää sitäkin. Ihan ilman mitään ”no muttakun on ihan tyhmää tarvita tällaisia asioita, ja vastahan minä, ja ei kukaan muukaan, ja onkos tämä nyt ihan reilua että minä tässä lepään” -taustakuoroa. Heti kun huomaan tarvitsevani jotain, niin priorisoin sen, että löydän siihen tarpeeseen jonkun ratkaisun.

– Yllättävän Helppoa Juuri Oikeaan Aikaan
Se asia, josta hermoilin, että mitenkähän se järjestyy? Oho, noinhan se meni. Se suunnitelma, jota en halunnut ruveta tekemään, koska pelkäsin, että siinä menee ikä ja terveys? Wau, sehän syntyi kuin itsestään. Hoitoaamujen toppahaalarirumba? Hei keksitään että miten me saatais tästä ihan maailman helpointa! Miten kaikki tapahtuukaan niin sujuvasti, helposti, vaivattomasti?

– Kristallinkirkasta Selkeyttä
Kun saa sanat suustaan juuri sellaisessa järjestyksessä, että toisen on ihan älyttömän helppo ymmärtää tasan, mitä tarkoitan. Kun saa kielioppiasian selitettyä ja treenattua niin, että opiskelijoilla syttyy lamppu ja alkaa kuulua, että hei nyt mä tajusin tän. Liikuttava sisäinen yksimielisyys siitä, että mitä teen nyt ja mitä seuraavaksi.

Jos näistä löytyisi ensi viikkoon sitä, mitä kaipaan? Kokeillaan.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Jos saisit keksiä itsellesi ihan mitä tahansa supervoimia (ja onneksi saatkin, tässä leikissä), niin mitkä valitsisit? Saa valita toisten keksimiä tai miettiä ihan omiakin! Tervetuloa pysähtymään kommentteihin tai miettimään itsekseen.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Pysähtyminen 105: Sairastelun jälkimaininkeja

Mistä tulen?

Viime viikolla alkoi taas työ- ja hoitoarjen rytmi pyöriä. Iloitsin siitä, että pystyin aloittamaan työt rauhallisemmalla tahdilla, mutta niin vain perjantaina iski kuitenkin migreeni, vaikka yritin kovasti ottaa rauhallisesti viikon mittaan. (Oletus: migreenit johtuvat stressistä, joten stressiä vähentämällä voin ehkäistä migreenejäkin. Pitääköhän se paikkansa?) Oli ihanaa päästä viikolla pitämään kurssia ja koulutusta, ja sekavalta tuntuneet aikataulukuviotkin alkoivat selkeytyä viikon ja viikonlopun mittaan.

Viikonloppuna muksut olivat jotenkin ihan kierroksilla, lauantai-iltana kuopus valitteli vatsakipua, ja sunnuntaiaamuna oksensi. Esikoinenkin oli vetämätön ja kuumeinen. Voisi sanoa että työjutut unohtuivat samantien. Se päivä menikin sitten lapsia hoivatessa ja sylitellessä sekä pyykkiä pestessä, kun kuopus ykäili. Esikoisella onneksi palasi ruokahalu jo iltapäivään mennessä ja kuumekin laski, pienemmän kanssa odoteltiin iltaan asti, että jotain pysyisi pitempään sisällä. Onneksi piirrettyjä riitti DVD:ltä ja telkkarista pitämään lapset aloillaan sohvalla (ja kerrankin ei ollut lainkaan huono omatunto siitä, että lapset makaavat sohvalla ja tuijottavat telkkaria).

Siitä on yli kolme vuotta kun kummallakaan lapsella on viimeksi ollut mitään akuuttia, vakavampaa terveysjuttua, mutta kyllä se vaan pysäyttää, tällainen pienikin tauti. Tai lähinnä se, että normaalisti niin eläväiset lapset ovatkin velttoja, vetämättömiä, itkuisia, poissaolevia. Ja kun sen tietää, että kyseessä on oksutauti tai kuume, ja että se (mitä todennäköisimmin) menee ohi, niin ainakin itsellä päällimäisenä tunteena on huolen lisäksi kiitollisuus siitä, että tämä on poikkeuksellista. Ja samalla suru ja myötätunto niitä vanhempia kohtaan, joille sairaan lapsen hoitaminen on pitkä ja lopputulokseltaan ennustamaton vaihe elämässä.

Ja sitten seuraavana päivänä, eli maanantaina, kun lapset olivat taas omia vilkkaita itsejään, aamun tunnelmat olivat voittopuolisesti iloa ja kiitollisuutta. Sekin oli iloista ja kiitollista, että meillä molemmilla vanhemmilla oli kotoa tehtävä työpäivä, joten voitiin pitää lapset kotona sen yhden sairastamattoman päivän ilman, että mitään tarvitsi sinänsä perua. Vaan sitten piti pistää oman pään sisällä aikataulutus uuteen uskoon: ajattelin saavani tehtyä asiat X, Y ja Z lasten hoitopäivän aikana, ja puolisolla on työt A, B ja C tänään. Lapsiakaan ei halua toista päivää putkeen istuttaa telkkarin ääressä, ja jos renkaat laskee katosta, niin niistä tulee kolmessa sekunnissa kiista ja vääntö, joka vaatii aikuisen läsnäoloa. Miten sovitamme nämä liikkuvat osat yhteen niin, ettei kenelläkään pala pinna?

En tiedä, onnistuiko se yhteensovittaminen mitenkään erityisen hienosti, mutta päivästä selvittiin kuitenkin. Illalla jopa pelattiin lautapeliä yhdessä, kun oltiin saatu kaikki päivän työjutut purkkiin, pisteet kotiin siitä. Ja tänään lapset pääsivät jo hoitoon, ja olivat selvästi siitä innoissaan. Toiset mussukat. Rehellisesti sanottuna itsekin olen vilpittömän iloinen siitä, että a) lapset ovat terveitä ja että b) pääsee rauhassa tekemään töitä. 🙂

Tälle viikolle toivoin helppoutta, ja pohdiskelin myös luottamusta. Työjutut sujuivat kuluneella viikolla oikeastaan aika helposti. Perjantaina kun bongasin ensimmäiset migreenin merkit, niin en ruvennut leikkimään sankaria, vaan pyysin samantien apua, joten sekin meni aika helposti. Samalla tuli treenattua myös luottamusta. Ja toki tuo lasten sairastelu oli myös jonkinlaista luottamustreeniä, kun pitää vain hyväksyä se, että nyt on näin, voin tehdä sen minkä voin ja muuta en. Se luottamus itse asiassa toimi myös siinä kohtaa, kun kuopusta pelotti oksentelu. Ainoa, mikä auttoi, oli rauhassa lähellä oleminen, ja se puolestaan oli helpompaa, kun itsellä oli luottavainen olo. Että tuli sitten treenattua sitäkin.

Missä olen?

Keho on viikonlopun jäljiltä vähän väsynyt (itselläkin kiersi vatsassa siinä sunnuntaina vähän, mutta se meni näköjään säikähdyksellä ohi *koputtaa puuta*), huomaan juovani tarpeettoman paljon kahvia, ja viime viikolla hyvin jatkunut renkaissa jumppailu oli sekin viikonlopun tauolla.

Ehkä lepo tuli tarpeeseen – sekin saattoi olla migreenin viesti? Ainakin lepäsin viikonloppuna ihan tarkoituksella ja skippasin kunnianhimoisemmat suunnitelmat suosiolla. Sekin oli varmaan ihan hyvä, koska sitten riitti virtaa sunnuntaina siihen lasten hoivaamiseen (ja sekin oli sen verran kuluttavaa, että nukahdin hetkeksi sohvalle iltakuudelta, kun oli ilmeisesti tullut skarpattua aika lailla). Nyt keho alkaa olla ihan mukavassa vireessä työtä ja jumppailua silmälläpitäen.

Tunteet… no, kuuntelen Spotifysta BBC Sherlockin soundtrackia tässä kirjoittaessa, joten se värittää tunneilmastoa vähän melodramaattiseksi. 😀

Oikeasti tunteissa seilaa ilo ja kiitollisuus (lasten turvallisuuden ja hyvinvoinnin tarve on taas täynnä), innostus ja jännitys (työjuttujen suhteen pätevyyden ja selkeyden ja toisten hyvinvoinnin edistämisen ja oppimisen tarpeet ovat vähän rosoisesti täynnä), sekä turhautuminen ja hermostuminen (tehokkuuden, pätevyyden ja ennakoitavuuden tarpeet jäivät eilisen aikataulumuutoksen jäljiltä vähän paitsioon).

Sunnuntaina katsottiin myös uusin Sherlock-jakso Karmiva Morsian, ja sen katsomisen (sekä *köh* aika monen meta-analyysin lukemisen *köh*) jäljiltä on myös tunteet liikkeellä sen suhteen. Ainakin innostuksen, yhteyden, ilon, haasteellisuuden ja seikkailun tarpeet täyttyivät sen myötä. Lisäksi mua selvästi vähän hävettää tai nolottaa, että olen niin hurahtanut Sherlockin maailmaan. Mikäköhän tarve siellä on taustalla? Nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisen tarve? Hyväksynnän tarve? Yhteenkuuluvuuden tarve?

Ajatukset… Tällä hetkellä sekä työhön että liikkumiseen että siihen Sherlockiin (= sijaisajattelua, joka antaa aivoille paussia työjutuista) liittyvää sälää. Jos pysähdyn kuuntelemaan, niin myös aika lailla ”pitäisi” -ajatuksia. Nimilistoja, aikatauluja, huomioita kehosta, migreenin logiikkaa. Ajatuksia siitä, mitä pitäisi kirjoittaa, jotta joku haluaisi tätä lukea. Sisäinen kriitikko iskee, nyt ei voi enää huomioida ajatuksia ainakaan näin tekstiksi. Miksi ei voi? Koska ajatusten näkyväksi tekeminen on vaarallista. (No jaa, ainakin tällä soundtrackilla.) Ajatus: olisipa aika jännää tehdä ajatuksenvirta-kirjoittamista dekkarimusiikilla, ainakin saisi kaivettua kaikki mielensisäiset salaliittoteoriat paperille.

Mitä kohti?

Tällä viikolla on koulutusta, opetusta, omaa opettelua ja aivan typötyhjä viikonloppu. Mitä kaipaisin?

Helppoutta, selkeyttä, lepoa, sujuvuutta.

Mistä sitä voisi saada?

Itse asiassa tuo mind flow + dekkarimusiikki -ajatus ei ollut lainkaan hassumpi. Useimmiten kun kaipaan helppoutta, niin se tarkoittaa, että jossain päin kehoa tai mieltä on joku jumi, jonka on aika tulla näkyviin, jotta saan sen purettua ja pääsen eteenpäin.

Kirjoittaminen auttaa, samoin TRE ja irti päästäminen. Niitä voisi kokeilla tähän saumaan. Lisäksi ruoan suhteen voisi hakea sellaista ”miten saisin tämän tehtyä mahdollisimman helposti” -otetta – viikonloppuna tein purkillisen marinoituja papuja, joita voi kaapaista minkä tahansa ruoan kylkeen helposti. Tällaisia ratkaisuja lisää.

Selkeyttäkin tulee kirjoittamisesta. Ajatusten, todo-listojen, sähköpostien, suunnitelmien.

Tunti- ja koulutussuunnitelmat tuntuvat syntyvän kaikkein helpoiten niin, että kirjoitan ne spontaanisti auki tekstidokumenttiin, diateksteineen kaikkineen, ja sitten napsin vain powerpointille tarvittavat osiot ja muokkaan aikataulun. Se itse asiassa helpotti myös viimeviikkoista koulutusta, kun olin tehnyt yksityiskohtaisen suunnitelman samasta teemasta aikaisemmin. Hmm, joo. Viime syksyn kursseista en kirjoittanut itselleni tarkkoja tuntisuunnitelmia, mutta ehkä nyt teen niin, jotta seuraavalla kerralla on jotain kättä pitempää. Joo, tämä on hyvä.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Mistä tulen, missä olen, mitä kohti? Kerro kommenteissa tai pohdiskele itseksesi, sana on vapaa!

Luottamus ja odotukset

Yksi mun tämän vuoden sanoista on luottamus. Haluan löytää lisää aitoa luottamusta elämääni – ja samalla säilyttää sellaisen jalat-maassa -realismin, että en hurahda luottamaan sellaisiin asioihin, jotka eivät lopulta kannakaan.

(Tästä jo huomaa, miten vaikea asia luottamus mulle on. Siis että mä haluan lisää luottamusta, mutta en luota siihen, että luottamus olisi pelkästään hyvä asia. :D)

Luottamus ja odotukset

Luottamus on (mun määritelmän mukaan) pohjimmiltaan sitä, että uskon, että asiat tapahtuvat niinkuin odotan niiden tapahtuvan. Jos luotan toiseen ihmiseen, niin uskon, että hän käyttäytyy odotusteni mukaisesti – mitä ne odotukset sitten ovatkaan.

Jonkun ihmisen kohdalla saatan luottaa siihen, että hän ei naura päin naamaa jos kerron pelkääväni jotain. Toisen kohdalla luotan siihen, että hän osaa käydä itsenäisesti vessassa. Kolmannen kohdalla saattaa olla, että luotan hänen arvostelukykyynsä, jos pyydän häneltä neuvoa.

Eli oikeastaan ”lisää luottamusta” tarkoittaakin samaa kuin ”realistisempia odotuksia”. Eikö vaan? Koska jos valitan sitä, että en voi ikinä luottaa ihmiseen X, koska hän aina tekee Y vaikka pyysin ettei tekisi… niin eikö silloin realistisempaa olisi odottaa, että ihminen X tekee näissä olosuhteissa Y? Ja että jos en halua olla asian Y vaikutuspiirissä, niin silloin pelkkä pyytäminen ei ole minun puoleltani riittävä toimenpide?

Klassinen esimerkki lapsiperheestä.

Voinko luottaa siihen, että lapseni keräävät lelut lattialta illalla?

No, se riippuu siitä, minkälaiset odotukset minulla on heitä kohtaan. Jos odotan, että lapset keräävät lelut yhdestä sanomisesta sillä aikaa, kun minä teen jotain ihan muuta, niin saatan joutua pettymään. Jos puolestaan odotan jo lähtökohtaisesti, että lapseni tarvitsevat apua ja läsnäoloa lelujen keräämisen kanssa, niin kyllä, voin ehkä luottaa siihen että yhdessä saamme tavarat kerättyä.

Tai voinko luottaa siihen, että lapseni eivät lyö toisiaan?

Todellisuushan sen näyttää. Jos jostain syystä lapsi lyö toista, niin silloin näköjään odotukseni tässä tilanteessa oli liian korkea. Ja jos haluan, että he pysyvät turvassa, niin silloin minun tehtäväni aikuisena on mennä väliin, suojata heitä väkivallalta, ja selvittää tilanteen rauhoituttua, että mitä lapset olisivat rauhallisempaan yhteiseloon tarvinneet.

Voinko luottaa itseeni vanhempana?

No, riippuu siitä, mitä itseltäni odotan. Jos odotan sitä, että kaikilla on aina kivaa ja itse osaan aina olla lempeä ja kärsivällinen ja empaattinen, niin en tietenkään voi luottaa sellaiseen. Päinvastoin, voin melkeinpä luottaa siihen, että välillä olen väsynyt ja äkäinen kiukkuperse, joka valittaa pikkuasioista ja käyttäytyy loukkaavasti.

Mikä olisi realistisempi odotus?

Vaan ehkä voisin vanhempana luottaa siihen, että korjaan jälkeni heti kun kykenen ja huomaan? Että pyydän anteeksi kiukkuamistani siinä vaiheessa kun oma kapasiteetti riittää virheen myöntämiseen? Luottaisin siihen, että jälkikäteenkin voi miettiä, mitähän siinä tilanteessa oikeasti tapahtui ja mitä kukakin tarvitsi. Siihen, ettei kaikkia asioita tarvitse osata heti ja harjoittelematta, vaan asioita saa opetella.

Tosi monessa vaikean luottamuksen asiassa näyttää ytimenä olevankin juuri tuo ”pitäisi osata” -ajatus.

Että mä odotan itseltäni (ja välillä lapsiltani), että asiat pitäisi onnistua jo, kun ne asiat on joskus onnistuneet. Tai kun teoriassa tiedän, miten se homma menee, niin minun pitäisi käytännössäkin osata jo ne asiat. Pitäisi osata arvata lasten tarpeet ja keksiä sopiva strategia niiden kohtaamiseksi kolme sekuntia sen jälkeen, kun on huomannut, että lapsella on kurja olla. Pitäisi osata tunnistaa omat tarpeet ja tietää, miten niihin saisi vastattua, ennen kuin alkaa oma tankki vilkkua tyhjää. Ja kun se ei onnistu, niin ilman muuta on vaikea luottaa itseensä tai lapsiin.

(Puhumattakaan sitten siitä surullisesta tilanteesta, kun ei enää ole mitään odotuksia toista kohtaan, koska ei lähtökohtaisesti luota siihen, että mikään menisi koskaan niinkuin toivoo tai odottaa. Silloin ei ole enää vaikea luottaa, vaan luottamusta ei vain ole.)

No miten luottamusta sitten saisi lisää?

Jos luottamus on realistisempia odotuksia, niin yksi keino saada lisää luottamusta on olemassaolevien realististen odotusten huomaaminen ja tunnistaminen.

Mihin, tai keneen, luotan järkähtämättä? Minkä, tai kenen, kanssa odotukseni toteutuvat lähes aina? Missä osaan jo? Löydänkö 25 asiaa, joihin luotan tällä hetkellä?

  1. Puolison ja muutamien (monienkin) ystävien kanssa voin luottaa siihen, että tulen kohdatuksi omana itsenäni, kuulluksi ja nähdyksi, silloinkin kun olen hajalla tai epäedustava tai ärsyttävä.
  2. Rakentavan vuorovaikutuksen prosessin kanssa voin luottaa siihen, että kun pysyn omien ja toisten ihmisten tunteiden ja tarpeiden taajuudella, osaan kuulla ja nähdä toisen, koen yhteyttä ja rakkautta ja empatiaa.
  3. Omaan kehooni luotan siinä, että se kertoo minulle aika selkeästi, milloin arki ja elämäntavat ovat hyvällä tolalla ja milloin tarvitsen korjausliikkeitä. (Siis kunhan pysähdyn kuuntelemaan.)
  4. Kun kuuntelen sitä yhtä soittolistaa Spotifysta, luotan siihen, että saan 100% lisää energiaa.
  5. Luotan siihen, että osaan lukea…
  6. …ja kirjoittaa
  7. …ja puhua
  8. …ja kuunnella,
  9. …kävellä
  10. …ja istua,
  11. …nukkua
  12. …ja syödä itse.
  13. Luotan siihen, että kun teen punnerruksia tai muita käsivoimia vaativia liikkeitä, niin korjattu kyynärpää kestää ja jaksaa.
  14. Luotan siihen, ettei kukaan lue päiväkirjaani ilman lupaa.
  15. Luotan siihen, että vaikka joku lukisi päiväkirjaani ilman lupaa, niin mitään vaarallista ei tapahtuisi.
  16. Luotan siihen, että aina on joku kiinnostava kirja, jota en ole lukenut.
  17. Tai aina on joku kiinnostava kirja, jonka olen lukenut, jonka uudelleen lukemalla oivallan jotain syvempää.
  18. Luotan siihen, että jos en osaa ratkaista jotain ongelmaa, niin Shiva Nata ja meditaatio auttavat selkeyttämään sitä.
  19. Luotan siihen, että voimistelurenkaiden teline pysyy katossa.
  20. Luotan siihen, että minulla on tarpeeksi vaatteita ja kenkiä kelille kuin kelille, jotta voin olla tilanteen ja sään mukaan pukeutunut.
  21. Luotan siihen, että talven jälkeen tulee kevät ja kesä.
  22. Luotan siihen, että osaan tehdä työni.
  23. Luotan siihen, että Klean Kanteen -vesipulloni kestää ehjänä seuraavat 10 vuotta.
  24. Luotan siihen, että kun kirjoitan tämän tekstin, niin siitä on iloa jollekulle, että myös julkaisen sen.
  25. Luotan siihen, että mielestä ja sielusta löytyy aina jotain, mistä kirjoittaa.

Mikä on fiilis näiden 25 asian löytämisen jälkeen?

Lämmin. Kevyt. Liikuttunut. Kiitollinen. Yllättynyt, kun huomaan, miten vähän listalla on ihmisiä. (Toisaalta en ole lainkaan yllättynyt, koska sitähän tässä on tarkoitus harjoitella vuoden mittaan.) Ja toisaalta ne kaikkein tärkeimmät ihmiset ovat tuolla heti ensimmäisenä – sieltäkin saisi helposti kymmenen, jos erottelisi jokaisen omaksi kohdakseen. En tänään erottele. olkoot siellä. 🙂

Ja mikäli uskomme Rick Hansonia ja Hardwiring Happiness -kirjaa (ja miksi emme uskoisi), luottamuksen kykyä voi treenata ja syventää sillä, että palauttaa mieleensä ja kehoonsa luottamusta herättäviä tilanteita ja uppoutuu niihin puoleksi minuutiksi kerrallaan. Esimerkiksi tuollainen luottoasioiden listaus, viisi tai kymmenen tai kaksikymmentäviisi kerrallaan, voisi toimia loistavana tapana syventää luottamuksen kokemisen ja havaitsemisen kykyä.

Haluaisin antaa itselleni tehtäväksi listata joka päivä kymmenen asiaa, joihin luotan, mutta en oikein luota, että tulisin tehneeksi sen. 😀 Paradoksi. Voisin yrittää tehdä vaikka niin, että kun teen työpäivän aluksi todo-listan, niin kirjoitan siinä samalla ne kymmenen asiaa. Se voisi onnistuakin.

Jos haluat tehdä omaa luottoasioiden listaustasi, niin olet tervetullut jakamaan listan kommentteihin! Tai jos tämä teksti kirvoitti sinussa ajatuksia tai tunteita tai kysymyksiä, tai jos se vastasi johonkin tarpeeseesi, niin kuulisin senkin mielelläni! <3

Pysähtyminen 104: Kuntoilun Musta Aukko

Mistä tulen?

Viime viikolla oli viimeinen lomaviikko. Tai siis ”loma”viikko, eli lasten loma hoidosta. Oli myös järkyttävä pakkanen, mutta päästiin silti välillä uloskin. Tänään alkoi sitten arki, eli lasten herättely hoitoon ja varavaatteiden muistaminen ja nimikoiminen (paitsi että jäi muuten kuitenkin lasten joululahjaksi saamat lelut nimikoimatta, pirskales) ja kaikki se normaali ruljanssi. Pehmeää laskua arkeen tuo se, että meillä molemmilla aikuisilla oli tänään töiden suhteen etäpäivä, joten ihan 100% edustuskunnossa ei tarvinnut olla.

Viime viikolla, tai oikeastaan viikonloppuna, ilahdutti myös se, että saatiin koko perheen joululahjaksi tilatut voimistelurenkaat asennettua kattoon. Ihan en tiedä, että kuka meistä oli eniten innoissaan – lapset pyörivät niissä kuin väkkärät, ja tänään aamulla sovittiin, että jos vaikka sitten hoidosta tultua lasketaan renkaat taas käyttöön. Minä ja puoliso treenailtiin renkailla aina kun lapsilla oli jotain muuta tekemistä, ja sen huomaa kieltämättä nyt lihaksissa aika selkeästi. Löytyi sellaisia, jotka eivät vähään aikaan olekaan olleet käytössä. Kroppa kiittää. 🙂

Ja taas arjen teemana on ollut kärsivällisyys sen äärellä, että lapsilla on Ihan Todella Paljon Tunteita erilaisista asioista ja Välillä Vähän Vaikeaa ton yhteistyön kanssa. Ja kun ne Suuret Tunteet saa jonkinlaisella empatialla seilattua läpi, niin sitten onkin takki niin tyhjä että tulee valitettua ihan pikkuasioista. Silloin vasta tunteekin olevansa varsinainen kärsivällisyyden kulmakivi, huhhuh. No, tulee toisaalta sitten harjoiteltua anteeksipyytämistä.

Tälle viikolle toivoin rauhaa, yhteistyötä, lepoa, ennakoimista, sekä helppoutta, iloa, luottamusta, yhteyttä ja kehon hyvinvointia. Paljon oli toiveita, ja kyllä mä ehkä noista löydän sävyjä viime viikolta. Ennakointi onnistui, hurraa siitä! Helppoutta ja kehon hyvinvointia tuli noiden renkaiden myötä tosi paljon – ei siis niin, että niillä tekeminen olisi helppoa, vaan nyt ne on kirjaimellisesti nenän edessä niin on helppoa ryhtyä kikkailemaan. Ja oikeastaan iloakin, kun niillä kokeileminen on ihan hauskaa puuhaa myös.

Missä olen?

Keho on väsynyt ja vielä vähän kipeä voimistelusta, mutta sillai hyvällä tavalla. (Yritän kovasti välttää tässä asiassa ”parempi överit kuin vajarit” -lähestymistapaa, vaikka se vaatiikin jännää itsehillintää.) Uni on vähän hakusessa, mutta muuten keho on vireämmän ja vahvemman tuntuinen kuin pitkiin aikoihin. Erittäin jees.

Tunteet… Iloa liikkumisesta, jee! (Tämä ei ole kauhean yleinen ilmiö meikäläisen elämässä.) Hellyyttä lapsia kohtaan, ja vähän surua ja häpeää siitä, että kiukkuilin tässä illan aikana. Väsymys ja PMS selittänee, mutta ei se silti kivaa ole. Helpotusta ja toiveikkuutta siitä, että tämä ei ehkä kuitenkaan ole pysyvä tila (ks. PMS), ja tyytyväisyyttä siitä että koko ilta ei ollut kiukuttelua. Siis mun puoleltani. Iloa ja rakkautta ja innostusta siitä, että ystäväperheestä kuului vauvantuoksuisia uutisia.

Ajatukset… Nyt mieli on ollut aika vahvasti tutkimusmoodissa ton rengastreenin osalta. Tai siis että mitä kaikkea renkailla voi tehdä, miten TRX-harjoituksia voi soveltaa, mistä kannattaa aloittaa jos haluaa suojella niveliään rikkoutumiselta, ja niin edespäin. Mulle on tyypillistä, että kun mä jostain uudesta asiasta innostun niin mä sukellan Googlen ja Pinterestin kautta inhaloimaan kaiken mahdollisen tiedon tässä alun innostusvaiheessa. Kun tämä sama kävi vauva-aikana vaippojen ja liinojen ja sormiruokailujen jne kanssa, niin sitä olisi voinut kutsua Äitiyden Mustaksi Aukoksi. Näköjään näitä mustia aukkoja löytyy muuhunkin kuin äitiyteen liittyen. 🙂

Mitä kohti?

Tällä viikolla on muutama koulutus (muun muassa Kärsivällisyyttä kolmevuotiaan kanssa -kurssi Ipanaisella), ja sen lisäksi aika paljon valmistelua puolentoista viikon päästä alkavia opetuksia varten. Mitä mä kaipaan?

Helppous

Joo, kyllä. On ihan syynsä siihen, miksi helppous on mun tämän vuoden tähtäyspisteiden listassa ensimmäisenä. Tulin käyttäneeksi tässä eräässä keskustelussa ilmausta ”miten sen voisi tehdä helpoimmalla mahdollisella tavalla”, ja ehkä sitä voisi tälle viikolle etsiä. Miten todo-listaa saisi purettua helpoimmalla mahdollisella tavalla? Miten ylipäänsä todo-listan voisi tehdä mahdollisimman helposti, ja mahdollisimman helposti lähestyttäväksi? Miten mä voisin saada muita tavoitteenani olevia asioita – iloa, luottamusta, kehon hyvinvointia, yhteyttä – mahdollisimman helposti?

Koska mitä helpommin mä saan tehtyä tarvittavat asiat, niin sitä enemmän mulle jää kapasiteettia vaikkapa nyt kivoihin juttuihin, tai lasten kanssa touhuamiseen, tai ylipäänsä siihen että olisi hyvä olla.

Miltä sun pysähtymisesi näyttäisi?

Pysähtyminen 103: Arkeen laskeutumisen harkitsemista

Mistä tulen?

Vuosi vaihtui, lasten loma hoidosta jatkuu. Siinä päällimmäiset. 🙂 Vuodenvaihteessa pidettiin taas perinteiset meidän perheen naamiaiset, ja tällä kerralla oli muitakin osallistujia kuin oma porukka, kun kuopuksen kummi kumppaneineen tuli uudenvuodenviettoon mukaan.

Valitsin itselleni myös tälle vuodelle tavoitetunteet, ja esikoinenkin valitsi itselleen mun Tunne- ja Tarvekorteista tunteet, joita haluaa kokea uuden vuoden aikana. Se oli aika liikuttavaa, ja mielettömän hyödyllistä – otin kuvan niistä korteista, ja kun juteltiin, että mistä asioista hänelle näitä tunteita tulee (mm. ”mukava” tunne tulee siitä, kun saa olla äidin ja isin ja E:n kanssa, ja ”rauhallinen” tunne tulee siitä ettei ole kiire vaan saa tehdä asioita omassa tahdissa), niin mä voin palata niihin aina jos itsellä on vaikeuksia ymmärtää, että miten tuolla lapsella voi olla niin vaikeaa olla nyt omissa nahoissaan. Tulee eittämättä tulevan vuoden aikana hyödynnettyä, kun hän tosiaan huhtikuussa täyttää kuusi. (Kuopus halusi valita ”kaikki tunteet” eli joka ikisen 55 kortista, mikä kertoo hänen temperamentistaan kaiken tarvittavan.)

img_3144
Noin muuten viikko onkin sitten mennyt kärsivällisyyttä treenatessa. En tiedä, johtuuko loman rutiinittomuudesta, aikuisten meiningistä (kun töitä pitää saada vuorovedolla tehtyä vaikka lapset ovatkin kotona), iästä vai mistä, mutta tuntuu että molemmilla lapsilla on ihan ihme ”teen just päinvastoin kuin sanotaan” -meininki. No esikoisella osa siitä johtuu varmasti tuosta lähenevästä kuuden vuoden iästä, kun aivoissa menee yhteydet uusiksi ja asioita pitää opetella uudestaan – ja kun siihen menee kapasiteettia, niin vastoinkäymiset ovat helposti aika musertavia.

Kuopuksella taas, jaa-a. Paljon uuden oppimista samaan aikaan, unirytmin risaisuutta (hoidossa nukkuu päikkärit, mutta kotona ei sitten niin millään), sellainen yleinen kolmevee-meininki, oma temperamentti, ehkä vähän flunssaakin siellä vielä seassa… Johtui mistä johtui, niin raskasta on. Taas muistaa, että millaista oli olla lasten kanssa kotona – no toisaalta silloin oli erilaiset rutiinitkin, mutta silti.

Tänään vähän meinasi tulla nostalgia kotivuosia kohtaan, kun oltiin käyty pakkasulkoilulla ja mä laittelin lounasta samalla kun lapset katsoivat piirrettyjä. Tai ehkä tuli vain nostalgia sitä vaihetta kohtaan, kun itse sai keskittyä ihan hyvällä omallatunnolla vaan siihen lasten ja kodin hoitamiseen. Ja se nostalgia hävisikin sitten aika nopeasti kun muistin, että enhän mä silloinkaan lapsiin ja kotiin keskittynyt, vaan gradun jälkeen yhdistyshommiin ja kouluttautumiseen ja kaikkeen sellaiseen. Että oikeastaan se nostalgia kohdistui vain niihin hetkiin, kun aurinko kimmelsi lumella ja keittiössä tuoksui ruoka, ja niitä voi olla ihan vaikka viikonloppuisinkin.

Ehkä nämä joululoman päivät on siinä mielessä hyvää muistutusta, että noille tekee tosi hyvää olla hoidossa ja mulle töissä. Siis niinkuin pitkällä tähtäimellä. Toki jos mä ottaisin tämän sellaisena ”nyt pidetään järjestelmällisesti Hyvää Perhearkea Koko Porukalle” -leirinä, niin olisi tavoitteita ja onnistumisia ja muuta. Ehkä tämän loppuviikon voisikin ajatella sellaisena puolivälin versiona? Että skarppaisi kohti normaalia arkirytmiä ja tekisi yhteisiä juttuja ihan suunnitellusti, mutta yrittäisi jostain löytää hetken myös omalle lepäämiselle? Nimittäin sellaista lepolomaahan tämä ei ole, paitsi niinä harvoina hetkinä kun molemmat lapset yllättäen löytävät vaikkapa jonkun kiinnostavan värityskirjan ja taloon laskeutuu autuas hiljaisuus.

Missä olen?

Flunssa vääntää viimeisiä tihutöitään poskionteloissa – tunnollinen työntekijä sairastaa lomalla ja miten se meni. On sellainen olo että voi kun menisi jo flunssa pois niin saisi hyvällä omallatunnolla jumppailla, ja se vasta on kummallista. Toki tervetulluttakin.

Tunteiden puolella on toisaalta rauhaa ja iloa, toisaalta jännitystä ja hermostumista kun on Yks Homma, joka pitäisi hoitaa ja en millään haluaisi. Tai siis haluaisin ja se tuntuu vaikealta. Ja sitten on vielä, hmm, kärsimättömyyttä itseä ja lapsia kohtaan kun on jatkuvasti joku skisma selvitettävänä (ja kun mun Pitäisi tietysti osata ne selvittää aina tosi tyylikkäästi ja heti ja asianmukaisesti, tai auttaa lapsia neuvottelemaan ne keskenään rauhanomaisesti), kaipaisin harmoniaa ja yhteistyötä ja rauhaa ja tällä viikolla ja tällä hetkellä arki ei ihan sitä tarjoa niin paljon kuin toivoisin. Tai sitten mä en keskity siihen niin paljon kuin voisin.

Ajatukset… Lähinnä ajatukset pyörivät akselilla ”mitä kaikkea voisin tehdä jos ei olisi flunssa”, tai ”asioita joita pitäisi tehdä kunhan saisi sopivan hetken ja lapset pois pyörimästä jaloista”. Mä voisin kirjoittaa listan, jotta näkisin, että mitkä niistä jutuista oikeasti haluan tehdä tällä viikolla (toisten aikataulujen vuoksi jne.) ja sitten huolehtia, että saan ne tehtyä ja oon lopun aikaa ihan vaan ressaamatta. Ensi viikolla lapset menee hoitoon kuitenkin, joten silloin on aikaa.

Mitä kohti?

Tulevalla viikolla on luvassa kivoja juttuja, jonkin verran työjuttuja, siirtymävuosipäivää, ja oikeastaan enimmäkseen sitä arkeen laskeutumista. Tai siis toivoisin, että ensi viikon maanantaina kun kello soi seitsemältä, niin olo olisi kaikilla edes suunnilleen positiivisen puolella.

Mitä siihen tarvitaan?

Rauhaa, ennakointia, yhteistyötä, selkeyttä, lepoa. Niitä nyt ainakin.

Esikoisen kohdalla voisi tosiaan palata niihin hänen valitsemiinsa tavoitetunteisiin ja miettiä, että miten niitä saisi tässä tämän viikon aikana tuettua. Kuopuksenkin kanssa varmaan kortteja voisi käyttää, mutta sen lisäksi tarttee keksiä vielä joku luova konsti, jotta tullaan molemmat kuulluksi ja saadaan oikeasti keksittyä kokeiluun keinoja, jotka auttaisivat siihen yhteistyöhön ja rauhan säilyttämiseen. Lupa olla minä -kenttälaboratorio jatkaa siis toimintaansa. 🙂

Itselleni tarvitsen myös rauhaa, ennakointia, selkeyttä ja lepoa. Ja kyllä, yhteistyötäkin. Vaikka kauheasti haluaisin ajatella, että minä kyllä itse ja yksin selviän ja hienosti menee, niin… no, ei se ihan niin mene.

Ja tietysti ensi viikolle opettelen myös niitä tämän vuoden tavoitteita, eli helppoutta ja luottamusta ja iloa ja yhteyttä ja kehon hyvinvoinnin vaalimista. Miten tämän voisi tehdä mahdollisimman helpoksi? Hmmm…

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi?

Mennyttä ja tulevaa. Kohti vuotta 2016.

Vuodenvaihteessa mulla on ollut tapana tehdä koko vuoden pysähtyminen. Kysymykset on vähän eri kuin viikoittaisissa, mutta idea on sama. 🙂

Mitkä olivat vuoden 2015 mieleenpainuvimmat tapahtumat?

Vuosi 2015 oli ensimmäinen vuosi pitkästä aikaa, jolloin olin koko vuoden päätoimisesti töissä. Kotiäitivuodet jäivät tukevasti taakse, ja 2015 olikin päivähoidon, yrittäjyyden, palkkatyön, kodin, harrastusten ja ihmissuhteiden jonglööraamista eri tavalla kuin koskaan ennen.

Alkuvuoden olin täysipäiväinen yrittäjä starttirahalla, tein valmennuksia ja koulutuksia ja verkkokursseja. Myös puoliso perusti tammikuussa 2015 oman yrityksen, joten meillä oli samassa huushollissa kaksi epätyypillistä. (Haha, no se nyt ei ollut uutta muutenkaan.) Kesää kohti aloin huomata, että arki ja yritystoiminta ei näyttänyt ihan siltä kuin olisin toivonut – oma kapasiteetti ei riittänyt vääntämään niin isolla vaihteella, jota yritys olisi tarvinnut.

Kesällä tulikin sitten vastaan tilaisuus ryhtyä opettamaan sivutoimisesti englantia ammattikorkeakoulutasolla, joten arjen palapeliin tuli yksi osa lisää. Syksyllä sitten palauttelin mieleen opettajantyön hienouksia ja haasteita samalla, kun pyöritin kevyellä otteella myös Lupa olla minää.

Ai niin, syksyllä aloitin myös kouluttautumisen Rakentavan vuorovaikutuksen (NVC) ohjaajaksi. Rakentavan vuorovaikutuksen kehyksestä käsin pidin syksyllä muutaman työpajan aiheesta Kärsivällisyyttä kolmevuotiaan kanssa, ja ne olivat juuri sitä, mitä toivoinkin. Teorian ja kokemuksen yhdistämistä, ryhmäkeskustelua, oivalluksia, tunteita ja tarpeita, yhteyttä, jakamista. Myös osallistujien palaute oli myönteistä.

Lapsiperheen arjen osalta tämän vuoden haaste oli kuopuksen kolmas ikävuosi. Tai no, ikävuodesta riippumatta kuopuksen temperamentti ja pintaan nousseet itsenäisyyden ja vallan tarpeet – ja niiden törmäykset arjen realiteettien kanssa (= kolmevee ei saa päättää kaikkia perheen asioita, koska muillakin on tarpeita) aiheuttivat sen, että aikuisten kuuntelemisen ja empatian ja kärsivällisyyden taidot olivat aikamoisella treenillä. Esikoisen kanssa samassa iässä pärjättiin enemmän keskustelemisella ja älyllisen yhteisymmärryksen löytämisellä, siinä missä kuopuksen kohdalla tuli enemmän tilanteita, joissa lapsi alkoi huutaa, lyödä, potkia, heitellä tavaroita ja heittäytyä dramaattisesti pitkin pituuttaan lattialle aikuisen selityksistä riippumatta. Että on ollut Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajakoulutukseen treenimaastoa ihan omassa huushollissa.

(Viime vuodelta.)

Mitä ominaisuuksia toivoisin vuodelle 2015?

Vuodelle 2015 halusin löytää takaisin mukavuusalueelle.

Mukavuus – että mä tunnistaisin, milloin asiat on mukavasti ja milloin ei ole. (Sekin on välillä tosi vaikeaa.)

Inspiraatio – että mä keksisin, miten pääsen takaisin sinne mukavuusalueelle, tai keneltä voisin pyytää apua, jotta saisin laajennettua lähikehitysvyöhykettä.

Rohkeus – että mä oikeasti tekisin niitä juttuja, enkä vain alistuisi siihen, että ei mulla kuulukaan olla asiat mukavasti. (Tämä erityisesti vähän jänskättää, koska mulla on tapana sekoittaa ”hyväksyminen” ja ”olosuhteisiin sopeutuminen”.)

Hyväksyminen – se liittyy kaikkeen. Sen hyväksyminen, että nyt on näin. Sen, että mä voin tehdä asioille jotain. Sen, että nyt on aika tehdä juttuja. Sen, että mun kapasiteetti on rajallinen. Sen, että kaikkia ideoita ei voi toteuttaa, mutta jotkut voi.

Miltä vuosi näytti näiden näkökulmasta?

Mukavuus:

Vietin aika paljon aikaa epämukavuusalueella. Toisaalta myös huomasin olevani siellä, ja aika usein (mielestäni) osasin kompensoida toisilta elämänalueilta. Aika paljon mukavuuden hyväksymistä oli myös se, että päätin ryhtyä palkkatöihin – yrityksen alkuvaiheessa energiaa kuluu niin paljon muuhun kuin siihen mun mukavuusalueen hommaan, että tutkintoa vastaava työ ja kuukausittainen palkka olivat iso askel pois stressivyöhykkeeltä. Ja koska mukavuus oli mun ensisijainen tavoitteeni tänä vuonna, niin se ratkaisu oli kokonaisuudessaan aika helppo tehdä ja tuntui oikealta. (Tuntuu edelleen.

Inspiraatio:

Aika monet mun vuoden isoista (ja pienemmistäkin) päätöksistä oli enemmän inspiraation kuin päätöksentekoprosessin tuloksia. RVO-koulutukseen ilmoittautuminen? Jep, mennään sitä kohti. Palkkatyö? Jep, tuntuu oikealta. Lisää musiikkia elämään? Hei tässä olisikin sopiva laulubändi. Iltaluento Ipanaisella? No vaikka Kärsivällisyyttä kolmevuotiaan kanssa, kun sitä on tullut tässä treenattua. Kaikki nämä olivat sellaisia juttuja, jotka toki vaativat oman työmääränsä ja vaivannäkönsä, mutta tuntuivat heti mieleen juolahtaessaan oikeilta vaihtoehdoilta. Toki oli varmasti myös hetkiä, jolloin en seurannut inspiraatiota. Ilahdutti myös seurata vierestä, kun puoliso seurasi omia inspiraatioitaan.

Rohkeus:

Tein elämäni ensimmäiset verkkokurssit. Tartuin opetustyön mahdollisuuteen, vaikka se ei sopinutkaan ideaalikuvaani siitä, millaista yritystoimintani ”pitäisi” olla ensimmäisen vuoden jälkeen. Sanoin ei asioille, jotka eivät tuntuneet oikealta. Ihan tässä kalkkiviivoilla menin kaverin kanssa ex tempore burleskitanssitunnille ensimmäistä kertaa elämässäni. Tein RVO-koulutuksessa harjoituksia, jotka meinasivat ensin tuntua ylitsepääsemättömiltä. Olin rehellinen asioista, joista en ole ennen ollut rehellinen. Ja kyllä, kaikki tämä jollain tavalla auttoi löytämään mukavuutta – joko vei lähemmäs, tai sitten valaisi reittiä ihan toiseen suuntaan.

Hyväksyminen:

Ehkä isoin hyväksymisen prosessi liittyi tänä vuonna siihen, että mun yritys ei ensimmäisenä vuotenaan ollutkaan huikean kansallisen menestyksen start-up, vaan asiat menivät eri tavalla kuin suunnittelin. Sekin vaati hyväksymistä, että minun kapasiteettini ja siihen huikeaan menestykseen vaadittava työmäärä eivät vielä kohdanneet. Puhumattakaan siitä, että meillä oli huushollissa temperamenttinen ja suuttuessaan fyysisesti aggressivinen kolmevuotias… njoo. Tuli harjoiteltua hyväksymistä. Ihan tosi paljon tuli myös hyväksyttyä sitä, että tämä ja tuo asia on nyt sellaisia, joille mun pitää tehdä jotain (ja ehkä myös poistua sieltä mukavuusalueelta ja venyä rohkeuden puolelle).

(Viime vuodelta.)

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2015 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Hyvä fiilis ja hyvinvointi saa olla ensisijaisia. Saa keskittyä tekemään asiat sen kautta, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta. Inspiraatiokin saa olla alisteinen sille, että on hyvä ja turvallinen ja mukava olla.

Ole lasten kanssa silloin kun olet. Ne on aika ihania, ja sä kuitenkin haluat olla niiden kanssa. Niillä on oikeus siihen, että sä jaksat olla niille läsnä ja hyvä tyyppi, joten senkin takia huolehdi omasta hyvinvoinnistasi.

Sun intuitio kertoo aika hyvin, että miten mihinkin juttuihin kannattaa suhtautua. Luota siihen. Tee päätöksiä sillä intuitiolla ja avoimesti, koska sä osaat kuitenkin huomioida myös toisten ihmisten tarpeet.

Sä saat myös nauttia siitä, että on hyvä meininki. Saa iloita, saa olla kiitollinen, ja saa olla luihin ja ytimiin asti onnellinen. Sitä ei tarvitse peitellä tai suojella, koska sen hetken tunnekokemusta ei kukaan voi ottaa pois, vaikka olosuhteet joskus muuttuisivatkin.

Hmmmm. Näitähän tässä on tullut vuoden myötä rämmittyä. Toi luihin ja ytimiin asti onnellisuus on toisinaan löytynyt – siis sellaisia hetkiä, että kiitollisuudesta ja liikutuksesta tulee kyyneleet silmiin. Se ei ole ollut mulle tavallista, mutta tämän vuoden aikana olen löytänyt sellaisenkin puolen itsestäni.

Intuitiota haluaisin osata kuunnella vielä enemmän. Lasten kanssa haluaisin osata olla vielä enemmän läsnä. Siinä olen ehkä tsempannut, mutta aina on työsarkaa.

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2016 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Pysähdy. Pysähdy. Pysähdy. Pysähdy kehoon, pysähdy tunteisiin, pysähdy tuntemuksiin, pysähdy ajatuksiin, pysähdy Pyhän äärelle. Mitä hitaammin kuljet, sitä enemmän koet. Kaikkea ei tarvitse edes ymmärtää, kunhan pysähtyy ja hyväksyy.

Liiku. Se ei ole paradoksi edellisen kanssa, vaikka tavallaan onkin. Kun hyväksyminen avaa ovia, niin kulje niistä ovista. Pidä keho liikkeessä ja vetreänä, se hoitaa koko olemassaoloasi. Mene uteliaasti kohti asioita, jotka tuntuvat puoleensavetäviltä, ja kuulostele, mihin tarpeisiin ne vastaavat. Jätä rohkeasti taakse asiat, jotka eivät tunnu hyvältä. Seisova vesi alkaa haista, virtaava vesi on kirkkaampaa ja puhtaampaa.

Sinä tarvitset sitä mitä tarvitset. Jos tarvitset enemmän hiljaisuutta ja rauhaa ja palautumisaikaa kuin X, Y tai Z, niin sitten on niin. Keho ja tunteet kertovat aika tarkkaan, oletko tarpeidesi tasalla – senkin takia pysähdy niiden äärelle. Samaan aikaan pidä mieli avoinna sille, että niitä tarpeita voi kohdata myös muilla tavoilla kuin niillä, mihin olet tottunut.

Mitä ominaisuuksia toivon vuodelle 2016?

Aloitin Core Desired Feelings -prosessia välipäivinä, ja uuteenvuoteen mennessä olin saanut mietittyä vastaukset kysymyksiin ”mistä olen kiitollinen ja miksi” ja ”mikä ei toimi ja mitä kaikkea se haittaaa”. Niistä vastauksista itse asiassa löytyivätkin aika luontevasti tämän vuoden tähtäyspisteet.

Helppous.
Luottamus.
Ilo.
Yhteys.
Keho.

img_3152

(Tein itselleni ranteeseen korun muistutukseksi näistä.)

Helppoutta olen kaivannut koko kuluneen syksyn. Kun arjen palapelissä on niin paljon paloja kuin meidän perheellä, niin kaikki helppous on tervetullutta. Lisäksi olen huomannut itsessäni taipumusta tehdä asiat vaikean kautta ihan vain siksi, että siitä saa… mitä? Arvostusta (keneltä)? Pätevyyden tunnetta? Jotain, en tiedä. Niin jos tänä vuonna muistuttaisi itseään jatkuvasti siitä, että asiat saa tehdä helposti. Kaikki asiat eivät tietenkään itsessään ole helppoja, kaukana siitä. Sitä suuremmalla syyllä jos jostain kohtaa löytyy helppoutta, niin haluaisin kovasti osata tarttua siihen.

Luottamus on yksi mun Akilleen kantapäistä. Tosi monissa asioissa mun on vaikea luottaa – itseeni, toisiin, aikatauluihin, rutiineihin, prosesseihin… Usein myös juuri niihin asioihin, jotka toisivat sitä kaivattua helppoutta. Mä en kuitenkaan halua ryhtyä sellaiseksi naiviiksi ”kyllä tässä varmaan käy hyvin” -haaveilijaksi. Sen sijaan mä haluan opetella löytämään ja tunnistamaan ne asiat ja hetket, joissa luottamus on oikeasti läsnä. Niinkuin että mä luotan siihen, ettei tämä tuoli, jolla istun, hajoa altani. Mä luotan siihen, että jos mä tarvitsen vettä, niin sitä tulee hanasta. Mä luotan siihen, että jos mä kaipaan yhteyttä, niin mulla on aika monta ihmistä, joille mä voin soittaa tai laittaa viestiä ilman, että ne ihmettelee, mistä on kyse. Ja niin edespäin.

Ilo. Tämä oli 2014 yksi mun ydintunteista, ja se oli ihanaa. 😀 Marie Kondon kirjassa (jonka olen lukenut kahdesti mutta en ole vielä pistänyt käytäntöön muuten kuin pystyviikkaamisen osalta) puhutaan siitä, että kaiken, mitä omistan, olisi syytä ”spark joy” eli herättää iloa. Mä haluaisin elää sellaista arkea, jossa mahdollisimman suuri prosentti mun kohtaamista asioista, ihmisistä ja hommista herättää iloa. Ja mä haluaisin osata löytää myös iloa niihin hommiin, joissa se on piilossa.

Yhteys. Tämä oli myös mulla vuonna 2014 yhtenä ydintunteena (vaikka se onkin enemmän tarve, mutta tähtäyspiste joka tapauksessa). Mulla on taipumusta vetäytyä, eristäytyä, olla kertomatta kenellekään mitään (ks. kohta ”vaikea luottaa” muun muassa siihen, että ketään kiinnostaisi, mitä mulla on sanottavaa). Ja silloin kun mä rohkeasti lähden kohti yhteyttä, kerron miltä musta tuntuu ja mitä mä tarvitsen, teen asioita yhdessä toisten kanssa ja löydän iloa siitä yhteisestä tekemisestä, mä voin paremmin. Kun mulla on tarpeeksi luottamusta, niin mun ei tarvitse suojata itseäni eristäytymällä. (Á la BBC:n Sherlock: Alone is what I have. Alone protects me. Se on mulle tosi tyypillinen ajatus, ja mä tiedän, että se ei pidä paikkaansa. Mä vain tuppaan unohtamaan sen silloin, kun mä en voi hyvin.)

Keho. Sen lisäksi että mä helposti eristäydyn, niin mä myös usein suhtaudun kehoon aivojenkuljetustelineenä. Tänä syksynä keho sitten muistutteli aiheesta aika tiukkaan tahtiin, kun kärsin toistuvista migreeneistä. Ja silloin kun mun keho voi hyvin, niin mä muistan paremmin myös kaikki nämä tavoitteet ja toiveet. Mä muistan, että asiat voi olla helppoja, mä muistan, että mulla on asioita ja ihmisiä joihin mä luotan, mä muistan että yhteys tekee hyvää, mä muistan että elämässä voi olla iloa.

Mä periaatteessa tiedän, että mitä kaikkea mun keho tarvitsee noin yleisesti – unta, ruokaa, vettä, liikettä, läheisyyttä, rentoutumista. Mä haluaisin osata tunnistaa kehon tarpeet myös hetkessä, ja jo ennen kuin kroppa tai mieli menee ihan tilttiin. Tai kun nyt mulla rekisteröityy kehon tila siinä vaiheessa, kun kapasiteettia on 5% ja se pieni akun kuva on jo ihan punaisella. Mä haluaisin osata tunnistaa ja huolehtia kehon tilasta, priorisoida sen, jo siinä vaiheessa kun kapasiteettia on 50%-70%. Tai vaikka 95%. Että ei tarvitsisi aina mennä vajaalla jaksamisella. Hmm, millaistakohan se olisi? No, tänä vuonna voisi kokeilla.

Kiitos, kun olet ollut vuoden mittaan mukana! <3 Toivon sinulle vuoteen 2016 kaikkea sitä, mitä tarvitset ja kaipaat. Tervetuloa pohtimaan omaa vuodenvaihdetta kommentteihin!

#AnnaLapsesiPukeaSinut ja näkökulmia vanhemmuuteen

Tänään on kansainvälinen Lapsen oikeuksien päivä. Samaan aikaan somessa pyörii #AnnaLapsesiPukeaSinut -tunnisteella varustettuja valokuvia aikuisista, jotka eivät välttämättä näytä ihan samalta kuin muina arkipäivinä.

Alunperin mietin, että onpas aika hauska tempaus, ja lähinnä hauskaa lasten näkökulmasta, kun saavat päättää aikuisen vaatteet. Kysyinkin lapsiltani, että haluavatko he päättää minun vaatteeni, ja molemmat lähtivät innosta piukeina mukaan.

Tässä kun kirjoitan tekstiä korut kilisten ja korkokengät jalassa (selvästikään en arjessa käytä kumpaakaan lasteni mielestä riittävästi), niin alkaa vähitellen valottua, että miksi se, että annan lapseni pukea minut, on myös aikuiselle tosi tervehdyttävää.

1. Valta-asetelmien kääntäminen tekee välillä tosi hyvää.

Kun annan lapselleni vallan valita vaatteeni, olen yhtäkkiä meistä kahdesta se haavoittuvampi osapuoli. Luovutan valtaani pois, ja pääsen kokemaan, että millaista on olla se, jota kohtaan käytetään valtaa.

Valta itsessään on nimittäin neutraalia. Se, miten sitä käyttää ja hyödyntää, voi olla joko rakentavaa tai tuhoavaa. Me usein totumme käyttämään valtaa tietyllä tavalla, ja totumme olemaan tietynlaisen vallankäytön kohteena. Näiden tottumusten muuttaminen vaatii tietoista työtä, ja tietoinen työ alkaa yksinkertaisesti niiden tottumusten huomaamisesta. Huomaaminen puolestaan välillä vaatii näkökulman muutosta, uutta tapaa ajatella, astumista kohti oman mukavuusalueen reunamia.

2. Lapsen tapa käyttää valtaa toimii peilinä minun vanhemmuudelleni.

Niinkuin olen kirjoittanut aiemminkin, lapsi toimii valta-asemassa niinkuin on nähnyt valta-asemassa olevien toimivan. Käytännössä usein se tarkoittaa sitä, että kuulen omat lauseeni lapsen suusta. Tai minua ohjeistetaan samoilla sanoilla, joita itse käytän lapseni ohjeistamiseen.

Se kokemus voi olla joko herättävä tai helpottava. Me nimittäin emme aikuisina muista, että haavoittuvassa, valta-asemaltaan heikommassa asemassa oleva kuulee sanat aivan eri tavalla kuin vahvoilla oleva. Kun lapsi komentaa meitä ikäänkuin alhaalta päin, niin että meillä on valta sanoa vastaan, se voi ärsyttää. Jos lapsi komentaa täsmälleen samoilla sanoilla silloin, kun olemme luovuttaneet sen osan valtaamme pois, se voi tuntua ihan eri tavalla ahdistavalta.

Ja sama päinvastoin. Tuntuu turvalliselta ja helpottavalta, kun lapsi ohjeistaa minua pukemaan sanomalla ”sit jos sä haluat niin voisit laittaa tämän”. Silloin kun toinen luottaa minun vapaaehtoisuuteeni. Silloin kun toinen huomioi sen, että minulla saattaa olla jotain sitä asiaa vastaan – ja sen on tärkeää tulla kuulluksi ja huomioiduksi. Aikuinen voi ainoastaan kuvitella, miten iso juttu se on lapselle, jolla ei ole arjessaan mahdollisuutta päättää, että ei ollakaan enää näinpäin, vaan nyt on taas minun vuoroni päättää.

(Se kokemus, herättävä tai helpottava, voi antaa ihan uudella lailla motivaatiota joko opetella uusia vuorovaikuttamisen tapoja tai jatkaa harjoittelua edelleen. Ainakin itselläni kävi juuri näin.)

3. Tärkeistä asioista täytyy voida neuvotella.

Aikuisten on välillä vaikea antaa neuvottelulle tilaa lapsiperheen arjessa. Minä olen aikuinen, minulla on kokemusta ja ymmärrystä, minä tiedän aikataulut ja eri vaihtoehtojen seuraukset, minä tiedän ja päätän. Lisäksi välillä pelottaa, että jos minä nyt annan tästä asiasta lapselle valtaa, niin me ei päästä koskaan mihinkään, kun kaikki asiat menee vänkäämiseksi.

Ja sitten tällaisessa hassussa harjoituksessa tulee tilanne, että lapsi pyytää minua pukemaan neuletakin mekon alle, ja minua huolestuttaa, että mahtuukohan se, risahtaakohan mekosta saumat jos yritän tehdä niinkuin lapsi ehdottaa. Tai valitsee kengiksi sandaalikorkokengät, joiden kurakelin kestävyys on noin viisitoista sekuntia. Minulle on tärkeää, etteivät vaatteeni mene rikki tai pilalle, joten kerron lapselle, että nyt en haluaisi tehdä näin, vaan voitaisko tehdä toisella tavalla. Tai voidaanko vaihtaa kengät sitten kun mennään ulos.

Ne asiat, joista lapsi ”vääntää vastaan”, ovat lapselle ihan yhtä tärkeitä. Lapsi ei ehkä osaa perustella niitä samalla tavalla kuin aikuinen, mutta se ei vähennä niiden merkityksellisyyttä. Rakentavaa, tervettä vallankäyttöä on (minun mielestäni) se, että kun heikompi osapuoli ilmaisee tyytymättömyytensä, niin päättävän osapuolen reaktio on hyväksyvä ja kysyvä: Okei, sinä haluaisit että se tapahtuisi näin, onko sinulla joku toinen ehdotus? Rakentavaa vallankäyttöä on se, että heikommalla osapuolella on mahdollisuus saada äänensä ja tarpeensa kuuluviin, ja vahvempi osapuoli huolehtii siitä, että lopullinen ratkaisu ottaa myös ne toiveet ja tarpeet huomioon.

4. Mitä enemmän on panoksena, sitä tärkeämpää on saada oma ääni kuuluviin.

Tänään omassa aikataulussani ei ole opetusta tai asiakastapaamisia. Toisin sanoen oli aika helppoa antaa lasten pinota päälleni koruja, helyjä, korkokenkiä ja niin edespäin. Jos #AnnaLapsesiPukeaSinut -päivä olisi osunut esimerkiksi opetuspäivälle, en tiedä, mistä asioista olisin ollut eri mieltä. Olisinko ollut riittävän rohkea, niin että olisin mennyt luokan eteen näissä vaatteissani? En tiedä.

Tämän kokemuksen perusteella voin kuitenkin luottaa siihen, että olisin voinut sanoa lapsilleni, että tämä tuntuu minusta epämukavalta, voisitko valita jotain muuta. Tai että en mielelläni mene piikkikoroissa opettamaan, koska sen jälkeen jalkoihin sattuu varmasti loppuillan. Puhumattakaan siitä, että kyseessä olisi ollut joku ratkaiseva tilanne – suuremman luokan esiintyminen, työhaastattelu, tai joku muu.

Todennäköisesti jos tällaisessa tilanteessa lapsi ilmoittaisi, että ei kun nyt laitat nämä ja sillä sipuli, oma reaktioni olisi turhautuminen, kiukku, ärtymys.

Me emme voi lapsistamme etukäteen tietää, mitkä tilanteet tai asiat ovat heille tärkeitä ja ratkaisevia. Lapselle voi olla supertärkeää vaikka se, että tanssitunnilla on ihan tietyt vaatteet, tai että joku laulu kuunnellaan alusta loppuun, tai että häntä ei keskeytetä kun hän kertoo jotain juttua. Lapsen reaktio meidän vallankäyttöömme ja päätöksentekoomme (”eikun nyt laitat nuo ja sillä sipuli” tai jotain lempeämpää) voi kuitenkin auttaa ymmärtämään, että kyseessä on erityisen tärkeä tilanne. Tai lapsella on syystä tai toisesta vähemmän tahdonvoimaa kuin yleensä. Tai jostain muusta syystä lapsi ei nyt pysty tästä strategiasta joustamaan.

Kun kuuntelemme lapsen reaktiota empaattisesti, tunteita ja tarpeita arvaten, meidän on helpompi ymmärtää, mistä kenkä puristaa. Jos luotamme siihen, että lapsi tekee mielellään yhteistyötä silloin kun hänen tarpeensa ovat täynnä, niin on helpompi ryhtyä miettimään, mitä lapsi tarvitsisi, jotta hänen olisi turvallista ja miellyttävää tehdä yhteistyötä. Ja mitä ratkaisevampi tilanne on kyseessä, sitä hyödyllisempää on heti ruveta miettimään, mitkä tarpeet kaipaavat kohtaamista, sen sijaan että keskustelusta tekee juupas-eipäs -valtataistelun.

Niin että suosittelen kaikille teille muillekin. Kokeilkaa, millaista on antaa lapsen valita päivän vaatteet, vaikka ei olisikaan Lapsen oikeuksien päivä. Avaa ihan uudella tavalla näkökulmaa siihen omaan vanhemmuuteen. <3

Rakentavan vuorovaikutuksen elementit

Kouluttaudun tämän talven aikana Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi. Rakentava vuorovaikutus perustuu Marshall Rosenbergin Nonviolent Communication -malliin, ja olen sitä joskus tässä blogissakin käyttänyt milloin minkäkin asian pohtimiseen.

Nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa ihan Rakentavan vuorovaikutuksen perusteista. Mistä tässä on kyse, ja miksi olen niin liekeissä Rakentavasta vuorovaikutuksesta että haluan kouluttautua ohjaajaksi asti?

Tarpeet ihmisen toiminnan taustalla

Rakentava vuorovaikutus perustuu humanistisen psykologian ajatukseen siitä, että kaikki, mitä ihminen tekee, on yritystä täyttää joku tarve. Ja koska meillä kaikilla on samat perustarpeet, niin olemme oikeastaan kaikki samalla viivalla ihmisinä. Sinä, minä, lapset, puoliso, anoppi, rakkain ystäväni, elinkautisvanki, se yksi poliitikko jonka nimenkin kuuleminen ärsyttää… Me kaikki yritämme joka hetki täyttää jotain tarvetta.

Tarpeissa itsessään ei ole mitään pahaa, väärää tai huonoa. Itse asiassa Rakentavan vuorovaikutuksen ajattelussa ”paha”, ”väärä” ja ”huono” ovat itsessään sanoja ja käsitteitä, joiden käyttäminen vie kauemmaksi aidosta yhteydestä. Kaikki tarpeet ovat tärkeitä ja arvokkaita.

Tarpeita voi kuitenkin pyrkiä kohtaamaan lukemattomilla eri strategioilla. Joku kaipaa rauhaa, ja hänen lempistrategiansa siihen on meditaatio. Toinen etsii rauhaa siitä, että välttää sanomasta eriäviä mielipiteitään ääneen. Kolmas hakee rauhaa sillä, että pyrkii kaikin voimin estämään vastaanottokodin tai alkoholistiparantolan perustamista paikkakunnalleen.

Tai otetaan esimerkki lapsiperheestä (tarkemmin sanottuna meidän huushollista viime viikonlopulta):

Kolmevuotias tarvitsee leikkiä ja hassuttelua. Hän on keksinyt, että on ihana leikki, kun kääntää muovisen säilytyslaatikon ympäri, ottaa kaksi tussia, ja *pam pam pam* soittaa rumpuja rokkibändissä! Hurraa! Samaan aikaan äidillä on migreeni, ja äiti tarvitsisi rauhaa ja hiljaisuutta. Äiti yrittää saada tarvitsemaansa makaamalla pimeässä makuuhuoneessa. Ja kas, kolmevuotiaan rokkibändileikki onkin ihan siinä makuuhuoneen oven toisella puolella.

Kumman tarve on tärkeämpi? Kompakysymys – molempien tarpeet ovat yhtä tärkeitä. Tarpeet eivät ole ristiriidassa. Sen sijaan kolmevuotiaan valitsema strategia haittaa äidin tarpeiden täyttymistä. Ja toisaalta äidin valitsema strategia ei myöskään ole kauhean toimiva pienessä kämpässä kun lapsilla on valtavasti energiaa.

Tästä päästäänkin sitten Rakentavan vuorovaikutuksen malliin. Miten tämän rokkibändi-ja-migreeni -tilanteen voisi ratkaista rakentavasti, niin että kaikki saavat mitä tarvitsevat?

Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa keskitytään neljään elementtiin: havaintoihin, tunteisiin, tarpeisiin ja pyyntöihin.

Havainto

Havainto:
Lapsi lyö tusseilla muovilaatikkoa ja siitä tulee ääni.

(Ei havaintoja: ”Lapsi mekkaloi”, ”lapsi paukuttaa laatikkoa”, ”lapsi häiritsee äidin lepoa”, ”lapsi tahallaan on mahdoton”.)

Havainto on sellainen kuvaus toisen tai omasta toiminnasta, josta kaikki tilanteen osapuolet voivat olla yhtä mieltä. Havainto on neutraali kuvaus, joka ei sisällä tulkintaa. Havainto on se, mitä minä aisteillani tästä maailmasta tavoitan, ennen kuin lisään siihen yhtään mitään merkityksiä.

Ja havainto on välillä ihan tuskaisen vaikea pukea sanoiksi ilman tulkintaa, ilman leimaamista, ilman toisen motiivien arvailua.

(Erityisesti silloin, kun on migreenin kourissa. Krhm.)

Useimmat meistä ovat tottuneet arvaamaan ihmisen käytöksestä hänen toimintansa motiiveja, tai päättelemään jotain hänen luonteenpiirteistään, tai ylipäätänsä lukemaan kaikenlaisia merkityksiä. Ja silloin kun kaikkien tarpeet tulevat kohdatuiksi, niin mikäs siinä.

Vaan jos sattuu olemaan tilanne, jossa jonkun tarpeet eivät tule kohdatuiksi syystä tai toisesta, niin on ihan hyvä pysähtyä huomaamaan, että mitä itse asiassa niissä tilanteissa tapahtuu. Siis ihan konkreettisesti.

Toisaalta siksi, että voimme lähteä ratkaisemaan tilannetta yhteisymmärryksestä käsin. On helpompi tunnistaa oma käytös toisen kuvaamana, kun siitä on riisuttu tulkinnat pois. (Jos sanon kolmevuotiaalle, että ”sinä mekkaloit”, niin hän ei ole välttämättä lainkaan samaa mieltä. Jos sanon kolmevuotiaalle, että ”sinä lyöt tusseilla muovilaatikkoa ja siitä tulee ääni”, niin hän todennäköisemmin tunnistaa oman käytöksensä.)

Ja toisaalta myös siksi, että välillä huomaan ärtyväni ihan vain oman tulkintani takia. Toisen ihmisen käytös itsessään, havainnon tasolla, ei häiritse minua lainkaan – vaan ainoastaan se, että tulkitsen hänen tekevän jotain ”tahallaan”, tai ”kiusallaan”, tai ”minua ärsyttääkseen.”

Maanantaiaamu, ollaan lähdössä päivähoitoon, kolmevuotias (tämä samainen) istuu lattialla heiluttelee välikausihaalaria sen sijaan, että pukisi sitä päälleen niinkuin pyysin. Mielessä kiehuu ärtymys, koska ”kyllähän se nyt osaa, miksei se jo pue, tollaista pelleilemistä, ärsyttävää”. Kunnes tajuan, että aivan totta, tänään tulikin rutiiniin muutos, koska päivähoidossa alkaa uusi juttu. ”Jänskättääkö sua mennä hoitoon, kun siellä on X?”

Kun päästin irti omasta tulkinnastani, niin minun oli helpompi miettiä vaihtoehtoisia motiiveja lapsen tulkinnalle. Ja kun lapsi myönsi, että joo, jänskättää, niin yhtäkkiä minua ei enää ärsyttänyt. Ei haitannut yhtään auttaa lapselle sitä haalaria päälle (vaikka edelleen tiesin, että lapsi osaa kyllä).

Sen takia aloitetaan havainnosta. Mitä tässä oikeasti nyt tapahtuu?

Tunne

Seuraava vaihe mallissa on sen huomaaminen, mikä tunne on tällä hetkellä päällä. Jos keskityn itseeni, joko itse-empatian tai rehellisen kertomisen puolesta, kiinnitän huomiota omiin tunteisiini. Jos taas kuuntelen toista empaattisesti, niin keskityn siihen, miltä toisesta tuntuu.

Tapaus rokkibändi-ja-migreeni
Äidin tunne: turhauttaa, suututtaa, surettaa
Lapsen tunne: riemastuttaa, innostaa

Itse olen opetellut kantapään kautta, että useimmiten kannattaa käyttää ristiriitatilanteissa hetki ihan siihen itse-empatiaan. Kun itse kuulen, huomaan ja sanoitan itselleni omat tunteeni, niin minun on helpompi kunnioittaa niitä myös silloin, jos päätän avata keskustelun aiheesta toisen kanssa.

Ja toisinaan itse-empatia riittää. Kun itse kuulen omat tunteeni ja tarpeeni, niin saatan keksiä jonkun toisen strategian, jolla saan sen tarpeen kohdattua, eikä minun tarvitse sanoa toiselle mitään. (Tämä on erityisen hyödyllistä silloin, kun kapasiteetti on vähissä – minkä tahansa ristiriidan ratkominen toisen ihmisen kanssa, varsinkin rakentavasti, kuluttaa energiaa. Jos ilmauksen ”pick your battles” saisi vähemmän sotaisaan muotoon, niin se toimisi tässä kohtaa varsin hyvin. Jos keksin laittaa korvatulpat päähän, niin löydän omalle tarpeelleni ratkaisun ihan ilman mitään selvittelyä.)

Itse-empatiassa on sekin hyvä puoli, että kun lopulta avaan keskustelun toisen kanssa, niin omat tunteeni eivät ole enää ihan niin akuutisti pinnassa. Minulla riittää kapasiteettia huomata myös toisen tunteet.

”Sun mielestä on ihanaa lyödä tusseilla sitä laatikkoa, mä huomaan että sä olet ihan innoissasi”
”Ei kun se on rumpu ja mä olen rokkibändin rumpali!”
”Aa, sä olet rumpali. Tiedätkö, kun sä soitat sitä rumpua niin siitä tulee aika kova ääni ja mun korviin ja päähän sattuu.”

Kun huomaan ja sanon ääneen, että näen toisen olevan innoissaan, tai jännittynyt, tai peloissaan, tai kiukkuinen, niin annan samalla sille tunteelle nimen ja luvan olla olemassa. Tai jos olen tulkinnut ihan väärin, ja lapsella onkin ihan eri tunne päällä, niin annan hänelle samalla mahdollisuuden korjata minun käsitystäni. (Jos en sano tunteesta mitään ääneen, niin saatan toimia ihan virheellisen olettamuksen pohjalta: oletan, että lapsi on vihainen, kun hän on innoissaan, tai surullinen, kun hän on peloissaan.)

Tarve

Kolmas vaihe Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa on tarve. Itse-empatian ja omasta näkökulmasta kertomisen kohdalla keskityn omaan tarpeeseen, ja empaattisen kuuntelun kohdalla keskityn arvaamaan, mitä tarvetta toinen yrittää täyttää.

Tapaus rokkibändi-ja-migreeni
Äidin tarve: rauhaa, lepoa, hiljaisuutta
Lapsen tarve: leikkiä, hassuttelua

Rakentava vuorovaikutus perustuu ajatukseen, että tunteiden taustalla on aina joku tarve.

Kun tunnen miellyttäviä tunteita, se kertoo, että tarpeeni ovat täynnä. (Lapsi on innoissaan, koska rokkibändileikki täyttää hänen leikin ja hassuttelun tarpeensa.)

Kun tunnen epämiellyttäviä tunteita, se kertoo, että joku tarpeeni ei täyty. (Äiti on turhautunut ja surullinen, koska hänen levon ja rauhan tarpeensa ei täyty; tai huolissaan, koska hänen ennakoitavuuden tarpeensa ei täyty, kun migreeni sekoittaa aikataulut. Ja niin edespäin.)

Tunne on viesti siitä, mitä tarpeillemme kuuluu. Ja toisen tunteet ovat meille viesti siitä, että vastaako heidän toimintansa heidän tarpeisiinsa.

”Sun mielestä on ihanaa lyödä tusseilla sitä laatikkoa, mä huomaan että sä olet ihan innoissasi”
”Ei kun se on rumpu ja mä olen rokkibändin rumpali!”
”Aa, sä olet rumpali. Tiedätkö, kun sä soitat sitä rumpua niin siitä tulee aika kova ääni ja mun korviin ja päähän sattuu. Mä huomaan, että sä haluat leikkiä ja hassutella. Ja mä tarvitsisin nyt lepoa ja rauhaa, ja mua vähän ärsyttää se, että sä soitat sitä rumpua tässä ihan oven vieressä. ”

Kun huomioin lapsen tarpeen, annan sille tarpeelle samalla luvan olla olemassa. Kerron, että olen huomannut sen tarpeen ja pidän sitä yhtä tärkeänä kuin omaa tarvettani. Ja samalla autan lasta (ja itseäni) erottamaan tarpeen ja senhetkisen strategian.

Erityisesti silloin, jos joku toisen ihmisen käytös haittaa minun tarpeideni täyttymistä, niin on helppoa niputtaa se toiminta, tarve ja strategia osastoon ”ei noin saa tehdä”. Ei saa mekkaloida, ei saa lyödä, ei saa valittaa, ei saa ei saa. Kun tietoisesti yritän etsiä siellä taustalla olevan tarpeen ja sanoa sen ääneen, niin minun on helpompi muistaa, että se tarve on tärkeä ja arvokas. Silloinkin, kun se strategia on tehoton tai suorastaan vahingollinen.

Pyyntö

Neljäs osa Rakentavan vuorovaikutuksen mallissa on pyyntö. Se voi olla minulle itselleni suunnattu (”voisinkin etsiä ne korvatulpat”), tai toiselle suunnattu. Se voi liittyä toimintaan, tai se voi liittyä vuorovaikutuksen jatkamiseen.

Pyyntöjä:
Voisitko keksiä jonkun sellaisen leikin, mistä ei tule kauheasti mekkalaa?
Voisitko kertoa, mitä kuulit mun sanovan?
Kertoisitko, että mitä sä toivoisit multa?

Pyyntö ei ole vaatimus. Toisin sanoen pyyntöön sekä ”kyllä” että ”ei” on hyväksyttäviä vastauksia. ”Ei” tarkoittaa, että taustalla on vielä jokin tarve, joka ei ole tullut nähdyksi ja kuulluksi ja huomioiduksi. (Toisin sanoen silloin on taas aika arvailla toisen tunteita ja tarpeita.)

Ja pyyntö, samoin kuin havainto, on ainakin itselle ihan valtavan suuren opettelun takana. Pitkän linjan opettajana ja kasvattajana sitä on tottunut siihen, että kun Minulla on Suunnitelma ja Minä Ilmoitan, että Miten Tehdään, niin Sitten Niin Tehdään. Vaikka oikeasti haluan ilman muuta, että toinen suostuu pyyntööni vain silloin, jos hänenkin tarpeensa täyttyvät.

Otetaan vaikkapa tuo rokkibändi-ja-migreeni -esimerkki. Kun kapasiteetti on vähissä, niin on valtava kiusaus ihan vain huutaa, että Nyt Loppuu Se Paukuttaminen! Ja toisaalta, jos olen jo kertonut lapselle, että mitä tarvitsen (rauhaa ja lepoa), ja mikä hänen käytöksessään sen tarpeen täyttämistä haittaa (kovaääninen leikki), niin siitä ei ole enää kauhean pitkä askel siihen, että pyydän häntä keksimään jonkun toisen leikin tai miettimään muita ratkaisuja, joissa lapsen leikin äänet ja minun korvani eivät niin voimakkaasti kohtaa toisiaan.

Pyynnön taustalla on sellainen ajatus, että me ihmiset haluamme edistää toistemme hyvinvointia, kunhan se tapahtuu vapaaehtoisesti. Olet ehkä huomannut itsessäsi sellaisen piirteen, että täsmälleen sama toiminta voi tuntua joko innostavalta tai lannistavalta, riippuen siitä, tekeekö sen vapaaehtoisesti vai pakolla. Tai jos olen harkinnut tekeväni asian X, ja joku sanoo, että ”sinun kyllä pitäisi tehdä asia X”, niin kuinka paljon se enää innostaa? Ei juurikaan.

Kun pyydän toiselta apua, kuulluksi tulemista, tai vuorovaikutuksen jatkamista, niin annan hänelle tilaisuuden edistää minun hyvinvointiani. Samalla tuen hänen autonomian tarvettaan, joka on yksi sisäisen motivaation kulmakivistä. Esittämällä saman asian vaatimuksena vien häneltä tämän mahdollisuuden.

Havainto, tunne, tarve, pyyntö

Opetteluvaiheessa on usein selkeää pukea jokainen vaihe sanoiksi erikseen.

– Sä lyöt tusseilla tota laatikkoa, ja siitä tulee kova ääni. (Havainto)
– Huomaan, että olet siitä innoissasi – sä haluat hassutella ja leikkiä, ja se on ihana leikki. (Tunne, tarve)
– Mulla on pää tosi kipeä, ja tuo kova ääni pahentaa sitä päänsärkyä. (Havainto, tunne)
– Mä tarvitsisin rauhaa, ja mua ärsyttää kun mä en saa levättyä tuolla makkarissa kun se ääni kuuluu sinnekin. (Tarve, tunne)
– Voisitko sä keksiä jonkun sellaisen leikin, josta ei tulisi ääntä? (Pyyntö)

Mitä enemmän Rakentavaa vuorovaikutusta harjoittelee, sitä sujuvammin ne lauseet istahtavat ihan tavalliseen puheeseen.

”Hei muruseni, mä huomaan että susta on ihana leikki lyödä sitä laatikkoa tusseilla, ja tietkö siitä tulee tosi kova ääni ja mun päähän sattuu. Voisitko keksiä jonkun hiljaisen leikin, niin mä saisin levättyä, että tämä päänsärky lähtisi pois?”

Erillinen, vaihe vaiheelta harjoittelu voi tuntua tönköltä tai hankalalta. Ja oikeastaan siinä on yksi sen hyödyistä: kun tietoisesti pysähdyn miettimään, että miten tämän asian voisi sanoa, niin tulen samalla pysähtyneeksi sen äärelle, että mitä oikeastaan haluan sanoa.

Vältän ehkä sen automaattisesti tulevan ”etkö sä voisi kerrankin…” tai ”kuinka monta kertaa mun pitää sanoa…” tai ”nyt ihan oikeasti tollainen pelleily…” -kommentin, tai ainakin huomaan sanoneeni sen ja pystyn korjaamaan.

Tämä sama opettelu jatkuu meidän huushollissa koko ajan.

Ja kyllä – lopulta lapsi keksi rokkibändileikin tilalle jonkun hiljaisemman leikin ja minä sain levätä migreenini pois.

Frozen ja ajatuksia jäätaikavoimien hallintaan

Katsottiin viikonloppuna Frozen, taas vaihteeksi. Se on yksi niistä elokuvista, joissa minä aloitan vollottamisen lähes ensimmäisestä kohtauksesta ja lopetan sitten lopputekstien kohdalla, koska aika moni leffan teemoista tuntuu osuvan aika lähelle omaa kokemusta.

Elokuvan jälkeen juteltiin esikoisen kanssa Elsan taikavoimista.

(Niille teistä, joille Frozen ei ole tuttu leffa, pieni tiivistys asetelmasta. Elokuva kertoo kahdesta sisaruksesta, joista vanhemmalla, Elsalla, on käsissään jäätaikavoimia. Lapsina leikkiessä Elsa satuttaa taikavoimillaan vahingossa pikkusiskoaan Annaa. Vanhemmille annetaan neuvoksi, että Elsan tulee opetella hallitsemaan taikavoimiaan, mutta pelko voi olla vaaraksi. Vanhemmat tulkitsevat neuvon niin, että Elsan pitää kätkeä taikavoimansa kaikilta, myös rakkaalta pikkusiskoltaan. Hallitsemisen sijaan Elsa oppii pelkäämään ja piilottamaan taikavoimiaan – ja sen myötä myös tunteitaan, koska tunnekuohut voimistavat taikaa. Sen enempää en spoilaa, ja tämäkin tapahtuu leffan ensimmäisen 10 minuutin aikana.)

Mietittiin sitä, että se peittely ja piilottelu ei auttanut Elsaa oppimaan, miten taikavoimia voisi hallita. Että Elsa opetteli käyttämään käsineitä jotta ei satuttaisi ketään, mutta ei silloinkaan uskaltanut leikkiä Annan kanssa, koska pelkäsi voimiaan. Mietittiin myös, että mitenköhän Elsa ja vanhemmat olisivat voineet oikeasti harjoitella sitä taikavoimien hallintaa.

Miksi kirjoitan tästä blogitekstiä?

Mainitsin lapsellekin, että vähän samalla tavalla hänen ja kuopuksen ja kaikkien lasten (ja aikuistenkin) on tärkeää opetella hallitsemaan omia fyysisiä voimiaan ja toimimaan tunteidensa kanssa. Meillä ei ole jäätaikavoimia, mutta jokainen meistä pystyy silti vahingoittamaan toisia ihmisiä, tahallaan tai vahingossa, henkisesti tai fyysisesti, jos tulee tunnekuohu.

Ja valitettavan usein lapsuudessa saatu treeni tai neuvot omien tunteiden hallintaan ja väkivallattomuuteen on samaa sarjaa kuin Elsan ja Annan vanhemmilla: piilota tunteet, älä käytä voimaa tai sano rumasti, ole kiltti ja huomaavainen, suojele muita. Ihan sinänsä hyviä neuvoja, mutta mitä apua niistä on silloin, kun tarkoituksena on harjoitella suuntaamaan se oma voima rakentavasti?

**disclaimer tähän väliin: Kirjoitan tätä äitinä, opettajana, ja Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajakoulutuksen osallistujana. En ole terapeutti enkä psykiatri, joten näitä näkökulmia ei tule ottaa minkäänlaisena kliinisenä vihanhallintakoulutuksena tms. Tarkoituksenani on herättää ajatuksia ja pohdintaa siitä, miten me voimme auttaa itseämme ja lapsiamme oppimaan rakentavia tapoja kohdata omat tunteemme, tarpeemme ja voimamme. Jos tuntuu, että tarvitset akuuttia apua väkivallattomuuden opetteluun, niin Maria Akatemia ja Naisten Linja ovat hyviä ensimmäisiä yhteydenottoväyliä.**

Tällaisia asioita keksittiin lapsen kanssa, kun mietittiin, että miten Elsan olisi ollut hyödyllistä harjoitella taikavoimiensa hallintaa.

1. Avoimuus ja hyväksyminen

Elsalla oli taikavoimia. Piilottamalla ne eivät kadonneet, vaan päinvastoin voimistuivat hallitsemattomiksi. Toki elokuva olisi ollut varsin erilainen, jos Elsan perhe olisi alusta asti opetellut hyväksymään sen, että tämä asia nyt on osa meidän perheemme kulttuuria. Sen sijaan ikkunat ja ovet suljettiin, lapset pidettiin sisällä eristyksissä – myös Anna, joka teoriassa olisi voinut hyvin leikkiä vaikka kylän lasten kanssa. Elsan ominaislaadusta tehtiin salaisuus.

Mitä olisi tapahtunut, jos vanhemmat olisivat tehneet toisen valinnan? Jos he olisivat nähneet ennalta, että nimenomaan eristäminen ja salailu kasvattavat pelkoa?

Elsa ja Anna olisivat saaneet kasvaa yhdessä. Anna ei olisi ollut niin tuskallisen yksinäinen, ja olisi ehkä kruunajaispäivänä tehnyt erilaisia valintoja. Vanhemmat olisivat ehkä löytäneet ihmisiä, jotka olisivat voineet auttaa Elsaa ja koko perhettä opettelemaan taikavoimien kanssa elämistä. Elsa olisi kokenut, että hänen erityislaatunsa on lahja, jolla voi tehdä kauniita asioita, ei pelkästään pelottava virhe, joka tekee elämästä helvettiä.

Me jokainen voimme vanhempina miettiä, että mikä on meidän lapsissamme se ainutlaatuinen taikavoima. Onko se temperamentti, tunneherkkyys, impulsiivisuus, asioihin uppoutuminen, pohdiskelevuus, päättäväisyys… Useimmiten ainakin omalla kohdalla sen huomaa niistä hetkistä, jolloin lapsi ei mukaudukaan automaattisesti minun suunnitelmiini, ohjeisiini, aikatauluihini. Niistä hetkistä, jolloin lapsi on ”hankala” tai ”mahdoton” tai ”käsittämätön”.

Niissä hetkissä voin suhtautua lapsen ominaislaatuun kuin Elsan vanhemmat: älä ole tuollainen, ole toisenlainen. Ja voin tehdä sen täydestä rakkaudesta, niinkuin Elsankin vanhemmat. Jos vain olisit toisenlainen, elämäsi olisi helpompaa.

Tai sitten voin opetella suhtautumaan lapsen ominaislaatuun niinkuin se olisi upea lahja, jota lapsen tulee oppia käyttämään, ja jossa minun täytyy auttaa häntä. Lapsi on ihana ja oikeanlainen juuri tuollaisena – miten autan häntä oppimaan sellaisia toimintatapoja, joilla hän saa sen lahjansa suunnattua oikein, eikä satuta ketään (toisia tai itseään) siinä samalla?

2. Yhdessä harjoittelu

Elsa jäi taikavoimiensa kanssa aika yksin. Vanhemmilla ei itsellään mitä ilmeisimmin ollut kokemusta taikavoimista, joten he eivät tienneet, mitä niiden kanssa pitää tehdä.

Ehkä avoimuudella ja hyväksymisellä olisi ollut sekin vaikutus, että jostain päin valtakuntaa olisi löytynyt joku, joka olisi voinut auttaa Elsaa harjoittelussa. Joku, joka olisi osannut antaa neuvoja, vinkkejä ja tekniikoita sekä Elsalle että hänen vanhemmilleen.

Tai ehkä ei. Ehkä Frozen-maailmassa Elsa oli ainoa, jolla oli tällaisia taikavoimia. Silloinkin avoimuus ja hyväksyminen olisivat saaneet aikaan sen, että Elsa olisi voinut alkaa harjoitella vanhempien tai opettajan avulla. Kokeilla, millaisilla tavoilla taikaa saa suunnattua, miten rauhoittua kun hermostuttaa, milloin kannattaa varoittaa toisia että nyt minun on parempi olla hetki yksin.

Ja ehkä silloin Elsalla olisi ollut joku, jolle kertoa kun on neuvoton olo. Joku, jonka kanssa olisi voinut miettiä erilaisia ratkaisuja. Joku, jolle itkeä ja raivota kun ei jaksaisi sitä, että tämä elämä on tällaista. (Kuvitelkaa Elsa murrosiässä: jäätaikavoimat ja hormonimyllerrys samaan aikaan. Siinä on paljon kannettavaa teinille.)

Joskus oman lapsen kanssa on niin kiitollinen tilanne, että lapsen taikavoima on samansuuntainen kuin oma. Räiskyvän temperamentin vanhemmalla on räiskyvä lapsi. Silloin vanhemmalta (ainakin teoriassa) voi löytyä empatiaa lasta kohtaan: tämä on minullekin vaikeaa, kuinka vaikeaa se mahtaakaan olla lapselle? Jos vanhempi on löytänyt keinoja suunnata sitä taikavoimaansa rakentavasti, niin niitä samoja keinoja voi kokeilla lapsen kanssa. Tai sitten lapsi saattaa löytää jonkun keinon, joka toimii myös aikuiselle.

Silloinkin, kun lapsen taikavoima on ihan eri kuin oma, siihen voi suhtautua uteliaasti ja rakastavasti. Selvästi lapsella on näissä tilanteissa vaikeaa – hmm, mikäköhän siihen auttaisi? Mitä minä voisin tehdä? Mitä lapsi voisi kokeilla? Mitähän lapsi tarvitsee?

3. ”Ehkä se voisi harjoitella jonkun ritarin kanssa”, eli suojaaminen

Meidän esikoiselle oli tosi tärkeää, että jos Elsa olisi harjoitellut jonkun kanssa, niin sillä olisi pitänyt olla kypärä, ettei Elsan jäävoimat vaan olisi satuttaneet. ”Ja sitten tässä rinnan päällä ainakin sata paitaa ja vielä takki!” Minä ehdotin, että entäs jos sillä olisikin vaikka haarniska? ”Joo, se voisi harjoitella vaikka jonkun ritarin kanssa!”

Ja tottahan se on. Silloin kun harjoitellaan, niin sattuu virheitä, ja harjoittelukumppanin on tosi tärkeä suojata itsensä. Ensinnäkin se varmistaa, että harjoittelukumppani pysyy turvassa ja hyvinvoivana, ja pystyy jatkamaan harjoittelua. Toisekseen se antaa harjoittelijalle vapauden kokeilla uutta, tehdä niitä virheitä, ja muuttaa toimintaansa niiden virheiden perusteella. Opettelu jää aika ohueksi, jos tekee vain sellaisia asioita, jotka hallitsee täysin.

Jos minä vanhempana autan lasta opettelemaan oman taikavoimansa hallintaa, niin minunkin pitää suojata itseni. Se voi tarkoittaa fyysistä suojaamista – saatan joutua pitelemään raivopäistä lasta, ettei hän lyö minua. Tai se voi tarkoittaa emotionaalista suojaamista – huolehdin omista tarpeistani, lepään, puran ajatuksiani ystäville tai vaikka ammattiauttajalle, jotta pysyn lapsen kanssa kärsivällisenä ja lempeänä. Se voi tarkoittaa sitäkin, että jaan vastuuta lapsen opettelun tukemisesta muillekin turvallisille aikuisille, jotta en polta itseäni loppuun. Ja sitä, että kun lapsen kanssa tilanne on vaativimmillaan, niin annan muissa asioissa itselleni armoa, enkä vaadi itseltäni kaikessa täydellisyyttä.

Itsestä huolehtiminen tarkoittaa myös sitä, että opettelee hallitsemaan niitä omia taikavoimiaan, ymmärtämään ja hyväksymään omia tunteitaan ja tarpeitaan. Opettelee lukemaan merkkejä, jotka kertovat siitä, että nyt on aika hetkeksi keskittyä omaan itseen, oman haarniskan paikkailuun ja korjailuun.

Elsa ei halunnut satuttaa jäävoimillaan. Minä uskon, että meidän lapsemme eivät myöskään halua satuttaa omilla taikavoimillaan.

Mitä paremmassa kunnossa meidän oma haarniskamme on – jaksaminen, tahdonvoima, kärsivällisyys, omat tarpeet, oma ilo ja hyvinvointi – sitä helpompi meidän on suhtautua lapseen rakastavasti ja kannustavasti silloinkin, kun hän heittelee jääpiikkejä vahingossa tai tahallaan. Kun näemme, että lapsi opettelee ja on itsekin taikavoimiensa kanssa pulassa, niin lapsen käytös ei pääse vahingoittamaan meitä samalla tavalla. Silloin pystymme auttamaan lasta tämän tunteiden kanssa, ja voimme yhdessä etsiä tapoja, joilla lapsi saisi tilanteessa tarvitsemansa.

Aikuisenakin voi harjoitella

Elokuvassa Elsa harjoitteli taikavoimiensa hallintaa vasta aikuisena. Olen itsekin opetellut suurimman osan tunnetaidoistani aikuisiällä, joten se kohta kolahti myös omalle kohdalle.

Koskaan ei ole liian myöhäistä hyväksyä, että minä olen tällainen, minulla on tällainen taikavoima, minä tarvitsen näitä asioita ja välillä tunnen kaikenlaisia tunteita. Koskaan ei ole liian myöhäistä etsiä joku, jonka kanssa harjoitella yhdessä (ystävä, terapeutti, valmentaja, kurssi tai kirja…) – joku sellainen, jolla on itsellään niin vahva haarniska, että minun virheeni tai opetteluni eivät voi häntä vahingoittaa.

Olipa meidän taikavoimamme mikä tahansa, niin myös meillä on lupa olla juuri tällaisia kuin olemme – ja mahdollisuus opetella olemaan sitä rakentavasti ja lempeästi. Kun Elsa oppii hallitsemaan taikavoimiaan, hän luo huikeita taideteoksia jäästä. Kun me opimme hallitsemaan omia taikavoimiamme hyväksymisen ja harjoittelun kautta, meillä on sama mahdollisuus.

Ja sellainen esimerkki on myös aika huikea tapa auttaa lasta hyväksymään omat taikavoimansa.

Persoonallisuuden tunteminen ja hyvän vanhemmuuden opettelu

Tarvitseeko vanhemman tietää, mitä persoonallisuustyyppiä hän on, voidakseen olla hyvä vanhempi? Tai tarvitseeko hänen tietää, mitä tyyppiä hänen lapsensa on?

Tämä kysymys nousi mieleen, kun juttelin ystävän kanssa ekstroversiosta ja introversiosta. Siis siitä, että etsiikö herkästi stimulaatiota toisista ihmisistä, saako energiaa vuorovaikuttamalla toisten ihmisten ja ympäristön kanssa, yrittääkö ymmärtää asioita ihmisten ja toiminnan kautta – vai saako energiaa yksinolosta, yrittää ymmärtää asioita informaation ja ilmiöiden kautta, tai välttää herkemmin hakeutumista toisten seuraan.

Ekstroversio on yksi Big Five -persoonallisuuspiirteistä, ja se esiintyy ilman muuta enemmän jatkumona kuin joko-tai -jaotteluna. Toisten käytös ja ajattelu ilmentää suhteessa enemmän ekstroversiota kuin toisten. Sama ihminen voi näyttää ekstrovertilta tai introvertilta riippuen siitä, onko ympärillä olevilla ihmisillä häneen verrattuna enemmän tai vähemmän ekstroversiota persoonallisuudessaan.

Sama pätee moniin muihin persoonallisuuspiirteisiin ja -luokitteluihin. Big Fiven (ekstroversio, neuroottisuus, tunnollisuus, sovinnollisuus, avoimuus uusille kokemuksille) lisäksi ihmisen persoonaa voidaan kuvata ja tulkita esimerkiksi enneagrammin, tai MBTI-luokittelun, tai temperamentin pohjalta. Jotkut näistä korreloivat toistensa kanssa enemmän, jotkut vähemmän.

Persoonallisuuden ymmärtäminen ja hyvä vanhemmuus

No tarvitseeko vanhemman tietää yhtään mitään persoonallisuustyypittelyistä ollakseen hyvä vanhempi? Ei välttämättä.

Voiko oman tai lapsen persoonallisuustyypin tunnistaminen ja ymmärtäminen auttaa olemaan parempi vanhempi? Ilman muuta. (Silloin kun parempi = yhä enemmän lapsensa tarpeita huomioiva ja niihin viipymättä vastaava, empaattisempi, kärsivällisempi ja turvallisempi vanhempi.)

Itselleni erilaisten persoonallisuustyypittelyiden opettelu ja niihin tutustuminen on inspiroiva harrastus. Muutama vuosi sitten luin kaiken Myers Briggs -materiaalin, minkä käsiini sain. Tällä hetkellä opettelen ymmärtämään enneagrammia. Kesällä istuin inspiroituneena persoonallisuuspsykologian luennoilla.

Mikä on suurin hyöty, jonka olen saanut erilaisten persoonallisuustyypittelyjen tuntemisesta?

Se, että minun on helpompi tunnistaa ja nimetä omia ja läheisteni tunteita, tarpeita, taipumuksia ja omituisuuksia. Se, että väsyn ihmisten seurassa olemisesta, ei ole valuvika tai virhe, vaan minun temperamenttini ominaisuus. Se, että minä ja puolisoni teemme päätöksiä eri tavalla, ei tarkoita että kumpikaan meistä olisi väärässä. Ja se, että esikoinen on tasainen uppoutuja ja kuopus räiskähtelevä vauhtihirmu, ei tarkoita että olisin onnistunut yhden kohdalla ja epäonnistunut toisen kanssa. He nyt vain ovat sellaisia kuin ovat.

Lapsen tarpeiden tunnistaminen

Ja siinä mielestäni on keskeisin tapa, jolla persoonallisuustyyppien tunteminen voi auttaa olemaan parempi vanhempi. (Silloin kun parempi = yhä enemmän lapsensa tarpeita huomioiva ja niihin viipymättä vastaava, empaattisempi, kärsivällisempi ja turvallisempi vanhempi.)

Jos tiedän, että lapsellani on taipumusta väsähtää sosiaalisissa tilanteissa, niin osaan varata aikatauluun tietoisemmin rauhallista aikaa yksinololle ja akkujen lataamiselle. Jos taas tiedän, että lapsi kukoistaa kun hänellä on paljon seuraa, niin tunnistan helpommin, mistä kenkä puristaa, jos pitkän kesäloman puolivälissä hän roikkuu turhautuneena kiinni aikuisessa.

Jos puolestaan olettaisin molempien lasten kohdalla, että ratkaisu ”kiukutteluun” ja ”turhautuneeseen riehumiseen” on toisten lasten seura (koska ”kyllähän nyt tuon ikäinen jo seuraa kaipaa”) tai rauhalliset kotipäivät (koska ”kyllähän tuon ikäisen nyt pitää osata leikkiä itsenäisestikin”), niin se toimisi vain toisen lapsen kohdalla. Toisen kohdalla auttamisyritykseni vain pahentaisi tilannetta.

Ja tottakai lapsen tarpeisiin voi opetella vastaamaan kokeilemisen ja onnistumisen kautta ilman mitään persoonallisuuden tuntemustakaan.

Ainakin itselleni on kuitenkin helpompi muistaa, millaisia juttuja kannattaa kokeilla, jos tiedän, millainen persoona lapseni on.

Kannattaako tässä tilanteessa sanoittaa ja nimetä lapsen tunteita vai auttaa häntä purkamaan niitä fyysisesti? Onko klassinen ”valitsetko siniset vai punaiset kurahanskat” -temppu lapsen valintaa helpottava vai vaikeuttava? Onko lapsen helpompi hahmottaa perustelut muodossa ”tällaisia asioita seuraa näistä erilaisista vaihtoehdoista” vai ”kun sinä toimit tällä tavalla, niin sitten tapahtui tätä”?

On myös helpompi muistaa, mitkä jutut toimivat edellisellä kerralla, kun ne on yhdistänyt mielessään sen lapsen persoonallisuustyyppiin.

Lapsellani näyttäisi olevan korkea tunnollisuus, joten autan häntä ennakoimaan tilanteita, jotta äkkiä tapahtuvat muutokset eivät pistä lapsen pasmoja sekaisin. Matalan tunnollisuuden lapseni taas kaipaa toista enemmän apua tavaroiden laittamisessa paikalleen, mutta toisaalta ei tarvitse niin paljon selityksiä ja ennakointia, jos suunnitelmat yhtäkkiä muuttuvat.

…ja vanhemman tarpeiden tunnistaminen

Sama auttaa tietysti silloin, kun puhutaan vanhemman oman persoonallisuustyypin tuntemisesta.

Miten säästän omaa kapasiteettiani niin, että jaksan vastata lapseni tarpeisiin? Toisella vastaus on ”pidän kodin järjestyksessä, jotta ympäristön kaaos ei rassaa minua”, ja toisella vastaus on ”en stressaa kodin järjestyksestä, koska tavaroiden jatkuva paikalleen laittaminen vaatii ihan valtavasti energiaa”. Kumpi on oikeassa? Niinpä. Se, joka saa toiminnallaan aidosti huomioitua omat tarpeensa ja taipumuksensa, eikä odota itseltään ihmetekoja.

Persoonallisuustyypittelyjen tuntemisen ydin hyvän vanhemmuuden kannalta onkin juuri siinä, että auttaako se vanhempaa tunnistamaan ja vastaamaan omiin ja lapsensa tarpeisiin arjessa, tilanteesta toiseen, juuri tässä hetkessä?

Miten vältän stereotyyppiin kompastumista?

Jos tyypittelyä käyttää stereotypisoinnin välineenä (”ei se varmaan halua mennä sinne kaverin synttäreille, kun se on introvertti ja meillä on ollut raskas viikko”), niin mennään metsään ja vauhdilla.

Sen sijaan jos tunnistan sen, millaisia asioita eri tyypit usein tarvitsevat, voin tuoda ne mukaan keskusteluun: ”Tuli kutsu kaverin synttäreille. Olisiko sinne sun mielestäsi kiva mennä? Tuntuuko susta, että on ollut tällä viikolla aika paljon kaikenlaista, ja mietit että jaksatko mennä? Mietitään, että miten onnistuisi sekä juhliin meneminen että lepääminen.”

Ja toki täytyy muistaa, että toisinaan introverttikin innostuu toisten kanssa olemisesta, korkean tunnollisuuden tyyppi haluaa tehdä spontaaneja päätöksiä, ja korkean sovinnollisuuden tyyppi ilmoittaa toiselle, että painu kuule sanonko minne. Persoonallisuus ei rajaa ihmisen käytöstä, vaan se värittää sitä, miten ihminen tyypillisesti havaitsee, tuntee, tai toimii.

Ihmiselle on luontaista havaita toisista ja itsestään sellaiset piirteet ja asiat, jotka vahvistavat aiempaa ajattelua. Senpä takia onkin hyvä pyrkiä erityisesti huomaamaan myös ne hetket, jolloin oma tai lapsen käytös on epätyypillistä persoonaan nähden.

Toisaalta sen epätyypillisen käytöksen huomaaminen auttaa pääsemään pois stereotypisoinnista ja kohti aitoa toisen ihmisen (tai itsensä) näkemistä ja hyväksymistä. Kas, tänään on tällainen päivä, näitäkin näemmä siis on.

Toisaalta se auttaa taas huomioimaan käytöksen takana olevat tarpeet: kertooko tämä käytös siitä, että tarpeet ovat täynnä vai vajaalla? Olenko minä itse asiassa tällainen silloin, kun saan kaiken sen levon, innostuksen, hyväksynnän ja tilan, mitä tarvitsenkin? Vai onko tämä sellaista käytöstä, johon vajoan kun patteri piiputtaa punaisella ja tankissa on vain huurut enää jäljellä? Ja lapsen kohdalla: onko tämä epätyypillinen toiminta lapseltani stressikäytöstä vai hyvinvoivaa käytöstä – ja mitä hän mahdollisesti silloin tarvitsee minulta?

Sellaisten asioiden huomaaminen vie taas askelen lähemmäs hyvää, lapsen tarpeisiin vastaavaa vanhemmuutta.