Tämä toimi tällä kertaa 17: Kahden kriisin aamu

Lauantaina pidän uuden Ipanaisen liikkeen avajaisissa puolenpäivän jälkeen luennon tarpeiden merkityksestä kärsivällisyydessä. Sen kunniaksi tarjoan Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa -verkkokurssin alehintaan 25€ (norm 37€) 5.3. klo 22 asti alekoodilla IPANAINEN. Tule mukaan lauantaina tai hae tukea kärsivällisyyteen verkkokaupasta! <3

Tänään aamulla meidän juuri viisi vuotta täyttäneellä meni kaksi kertaa päivä pilalle ennen kello puolta yhdeksää. Tämä on tarina siitä, miten näistä päivän pilaantumisista huolimatta hän ehti ajoissa ja hyvällä mielellä päiväkodin aamupalalle.

Kriisi numero yksi: Unilelu hukassa.

Lapsella on tapa, että aina kun hän kömpii yöllä meidän kainaloon, hän ottaa mukaansa tietyt unilelut. Aamulla lapsi etsi huolissaan yhtä niistä, vaikka oli jo vaatteiden pukemisen aika. Sitten kun se löytyi sängyn ja seinän välistä, hän puhkesi lohduttomaan itkuun.

Minä: Mikä sua surettaa?
Lapsi: No kun mä halusin yöllä ottaa diplodocuksen mukaan, ja mä en ottanut!!!
Minä: Oliksä pettynyt kun se ei mennyt sillai kuin halusit?
Lapsi: Jooooo! Mun päivä on nyt ihan pilalla?
Minä: Voi että, kuulostaa tosi kurjalta. Kuinka pilalla se päivä nyt on?
Lapsi: Ihan, ihan maapallon kokoisella pilalla!
Minä: Wou, niin paljon! Miten se mahtuukaan olemaan niin pilalla? Ohhoh.

Tässä kohtaa lapsi hetken aikaa näpräsi jotain lelua eikä vastannut, joten odotin hetken.

Minä: Saisitko vaatteet päälle vai autanko?
Lapsi: Sä autat.

Sitten päästiin pukemaan, ja lähtemään, ja päiväkodille asti. Ja sitten se alkoi.

Kriisi numero kaksi: Tossut jäi kotiin.

Lapsi oli saanut synttärilahjaksi maailman ihanimmat Dori-tossut (Doria etsimässä on universumin kaikkeist eniten lempparileffa juuri nyt). Ne olivat kuitenkin jääneet lähtöhässäkässä kotiin, ja vaihtoehtona olivat vain tavalliset valkoiset tossut.

Lapsi: Mä en halua noita tossuja, mä haluan ne Dori-tossut!
Minä: Rakas, nyt on nämä tossut vaihtoehtona. Mä luulin että sä laitoit ne sun reppuun ite.
Lapsi: Ne ei mahtuneet!
Minä: Ja mä en hoksannut tarkistaa, että onko ne mukana. Anteeksi.

Tässä kohtaa yksi lapsen hoitokavereista oli jo käynyt tarjoamassa lapselle omia tossujaan lainaan, jos ne vaikka toisivat paremman mielen. Lasten empatia ja ongelmanratkaisukyky. ❤️ Kiitimme kauniisti ja jatkoimme ratkomista.

Minä: Surettaako sua kun ne jäi kotiin? Onks ne susta maailman ihanimmat?
Lapsi: Joo. Mä haluun ne tossut!
Minä: Rakas, jos mä voisin muuttua Dori-tossuiksi niin muuttuisin. Jos voisin mennä aikakoneella takaisin niin ottaisin ne tossut mukaan. Sillai mä en voi tehdä, mutta mulle sopii että mä käyn tuomassa ne tossut sulle tänään vielä. Nyt sun silti tarttee laittaa nää tossut jalkaan että ehdit aamupalalle, se ehtii loppua ennenkuin kerkiän takaisin.
Lapsi: Eikun hae ne tossut niin nopeasti kuin voit! Mä istun tässä sen aikaa.
Minä: Mä haen ne just niin nopeasti, ja mä en voi lähteä hakemaan niitä ennenkuin sä oot laittanut noi toiset tossut jalkaan ja mennyt aamupalalle. Mitä nopeammin niin tapahtuu niin sitä nopeammin saat ne omat tossutkin. Auttaisko että otat ton Dori-unilelun mukaan ja kysytään että voisko se olla sun kaverina kun nyt ei oo tossuja?

Se sopi, tossut saatiin jalkaan ja kädet pestyä. Päiväkodin aikuisella oli kuitenkin oma raja:

Lapsi (päiväkodin aikuiselle): Voinko ottaa tän unilelun pöytään mukaan kun mulla jäi tossut kotiin?
Aikuinen: Tänään ei oo oman lelun päivä niin ei oteta leluja pöytään, muillakaan lapsilla ei ole. (Tässä kohtaa lapsi alkoi taas vähän nieleskellä kyyneliä.)
Minä: Sopisko että se olis jossain hyllyllä niin [nimi] näkee sen?
Aikuinen: Voidaan laittaa se vaikka tolle hyllylle niin se sitten katselee sua.
Minä: Haluatko että [aikuisen nimi] laittaa vai mä laitan sen sinne?
Lapsi: Mä haluun ite laittaa!
Aikuinen [puolen sekunnin hiljaisuuden jälkeen]: No tuu kokeilemaan että yletätkö sä sen sinne.
Lapsi: Mähän oon jo viis niin mä yletän kyllä!

Lelu saatiin hyllyyn, kyyneleet saatiin pyyhittyä, ja aamupalakin maistui. Mä sain käveltyä näppärästi aamulenkin samalla kun kävin kotoa hakemassa tossut.

Mitä mä siis tein?

Näissä tilanteissa oli toki sen verran samaa, että molemmissa oli sama lapsi ja iso kriisi. Toisessa kuitenkin oli vaihtoehtoja tilanteen parantamiseksi, toisessa ei enää voinut asialle mitään. Tunteen käsittely alkaa kuitenkin aina samasta palikasta: empatiasta.

Jos ei voi tehdä mitään, niin voi antaa empatiaa

Ensimmäisen kriisin kohdalla ei oikeastaan ollut yhtään mitään sellaista, mitä olis voinut tehdä tilanteen korjaamiseksi tai muuttamiseksi. Ainoa, millä tilannetta pystyi auttamaan, oli empatia. Se onneksi auttoi.

Mun vakkarilauseita lasten kanssa on juurikin tuo ”ärsyttääkö/petyitkö/suututtaako kun se ei mennyt niinkuin olisit halunnut?” Vaikka en tietäisi tilanteesta vielä mitään, vaikka en osaisi arvata että mikähän tarve siellä olis takana, niin usein tuo lause riittää antamaan empatiaa niihin tilanteisiin, joissa lapsella oli Suunnitelma Joka Meni Mönkään.

Toinen, mikä tuossa ekassa kriisissä auttoi, oli sen pettymyksen suuruuden näkyväksi tekeminen. Jos päivä on pilalla, niin sitten se todellakin on pilalla – siinä hetkessä. Minkäänlainen selittely tai ”no mutta kohta päästään hoitoon, ketäs kivoja kavereita siellä on” -meininki ei auta silloin kun se pettymys ja suru ja ärsytys kaipaa tulla nähdyiksi.

Välillä, varsinkin kiireessä, tuntuu että jos annan tilaa ja validointia sille lapsen tunteelle, niin sittenhän se vasta kestääkin. Ja toki voi joskus olla niin, että kun tunteelle antaa tilan niin se purskahtaa pintaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jos tunteen ohittaa tai ei kommentoi sitä, niin yhteistyö maagisesti sujuu paremmin. Lasta harvoin kiinnostaa teeskennellä, että kaikki on hyvin, jos ei ole. (Tai ehkä puen sen sanoiksi näin: itse yritän kasvattaa lapsiani siihen, että he eivät halua teeskennellä tunteidensa suhteen yhtään mitään, varsinkaan minun tunteitani tai suunnitelmiani suojellakseen.)

Usein tunteen kieltäminen ja ohittaminen on varmin tapa siirtää se yhdestä asiasta herännyt kriisi joka ikiseen muuhunkin tilanteeseen. Jos sitä unilelusuunnitelman pieleen menemistä ei saa surra, niin sitten se jää hiertämään ja pilaa myös sukkahousujen laittamisen, haalarin pukemisen, ja hoitomatkan. Tätäkin versiota on testattu – lähinnä sellaisina aamuina jolloin itse kaipaisin samaa kuulluksi ja nähdyksi tulemista eikä itsellä ole yhtään kapasiteettia olla aidosti empaattinen ja läsnä lapsen kriisissä.

Jos voi tehdä jotain, niin silti omien rajojen puitteissa

Toisen kriisin kohdalla sitten olikin niin, että mulla oli aikataulun puolesta mahdollisuus käydä hakemassa ne unohtuneet tossut. Jos en olisi ehtinyt, niin olisin sanonut sen suoraan, ja se suru olisi käsitelty pois myös.

Tuossa tilanteessa huomasin, että ensin yritin järkeillä. Nyt kävi näin, ei voi mitään. Se ei toiminut. Ihan pikkuisen kävi myös mielessä sellainen ”nyt oli kyllä sinun vastuulla pitää huolta niistä tossuista ja ottaa ne mukaan, sen siitä saa kun ei huolehdi tavaroistaan” -saarna, mutta onneksi sain itseni pysäytettyä ennenkuin se tuli suusta ulos. Sen sijaan pyysin anteeksi, etten itse ollut huolehtinut niitä tossuja mukaan, kun kerran tiesin, että ne on lapselle tärkeät.

Sitten kun oltiin saatu se suru ja pettymys purettua empatialla, niin alettiin miettiä strategioita. Tuo ”jos pystyisin tekemään X niin tekisin, mutta en pysty” -lause on How to talk so kids will listen and listen so kids will talk -kirjasta, joka on ihan loistava konkreettinen opus vuorovaikutukseen vaikeissa tilanteissa. Ehdotin mun strategiaa, lapsi ehdotti omaansa, mä kerroin että mulle ei sovi hänen ehdotuksensa, ja sitten neuvoteltiin. Lapsella oli ehkä tarve olla jollain lailla yhteydessä siihen lempparihahmoon, ehkä tarve tulla nähdyksi sen rakkaan hahmon kanssa, jotain sinnepäin.

Tosi tärkeä osa sitä neuvottelua on se, että vaikka lapsi on kiukkuinen ja äreä ja hänen puheensa kuulostaa komentamiselta, niin mä valitsen kuulla ne pyyntöinä. Toisin sanoen mä jätin huomiotta sen lapsen komentavan äänensävyn, koska tiedän että hän ei siinä pettymyksessä ja tunnekuohussa rakentavampaan pysty. Mä en kysynyt ”onko sulla mulle joku pyyntö”, vaikka rauhallisemmissa tilanteissa saatan niin tehdäkin, jos arvelen että lapsella riittää kapasiteetti muotoilla lauseensa fiksummin. Nyt arvelin, että en jaksa alkaa käyttää kummankaan aikaa ja energiaa niiden pyyntöjen muotoilemiseen, vaan käsittelen lapsen lauseita ikäänkuin ne olisivat pyyntöjä.

Ja siinä vaiheessa kun saatiin strategia mietittyä ja kädet pestyä, niin lapsi osasi hyvin huomaavaisesti pyytää päiväkodin aikuiselta, saisiko hän ottaa sen pehmolelun pöytään. Aikuinen asetti rajan, ja sekä minä että lapsi kunnioitettiin sitä rajaa. Sitten mietittiin uusia strategioita.

Mua ilahdutti ja lämmitti päiväkodin aikuisen ote siihen tilanteeseen – hän huomasi, että lapsi oli ollut tolaltaan, ja oli samaan aikaan selkeä omien rajojensa suhteen ja joustava uusien strategioiden suhteen.

Meille kaikille siinä tilanteessa oli tärkeintä, että lapsi pääsee hyvällä fiiliksellä aamiaiselle. Kukaan ei joustanut omista tarpeistaan, vaan mietittiin sellaisia keinoja, jotka toimi kaikille. Kukaan ei kyseenalaistanut toisten tarpeita, vaan ainoastaan niitä ehdotettuja strategioita. Tarpeiden kyseenalaistamista olisi ollut vaikkapa se, jos mä olisin sanonut että lapsi ei tarvitse just niitä tossuja, tai jos lapsi olisi sanonut että kyllä voin ihan hyvin ottaa lelun pöytään vaikka muut lapset ei saa.

Kaikki hyväksyivät, että joku tässä on nyt toiselle niin tärkeää, että mietitään miten tämä voisi onnistua toisin.

Tämä kaikki on helpompaa, kun huolehtii jaksamisesta

Tämä kaikki onnistuu aikuiselta helpommin silloin, jos me ollaan valmiita asettautumaan lapsen asemaan, päästämään hetkeksi irti siitä ”tämän kuuluisi mennä näin” -ajatuksesta, ja huolehtimaan siitä että meillä on itsellä tarpeet riittävän täynnä, niin että meillä riittää empatiaa sille lapselle.

Tämä ei tarkoita, että arjen tarvitsisi olla helppoa tai täydellistä – ei todellakaan. Se tarkoittaa, että erityisesti silloin kun arki ei ole helppoa tai täydellistä, me huolehditaan omista tarpeistamme, jotta se arjen kuormittavuus ei kaadu lapsen niskaan. Lapsi kun ei valitse aikuisen arkea. <3

Parhaiten itsestä huolehtiminen onnistuu silloin, kun se on rutiini. Helpomman arjen vinkkejä löytyy lisääkin helmikuun teksteistä, esimerkiksi meidän arjen helpottajia sekä ajattelun helpottajia.

Lauantaina pidän uuden Ipanaisen liikkeen avajaisissa puolenpäivän jälkeen luennon tarpeiden merkityksestä kärsivällisyydessä. Sen kunniaksi tarjoan Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa -verkkokurssin alehintaan 25€ (norm 37€) 5.3. klo 22 asti alekoodilla IPANAINEN. Tule mukaan lauantaina tai hae tukea kärsivällisyyteen verkkokaupasta! <3

Itsestä huolehtiminen autopilotille

Mä olen huono ottamaan tilaa itselleni ja omille tarpeilleni. (Heti tuli joku sakaali huutelemaan että älä sano huono, kauhean tollai dramaattisesti sanottu, ihan sellaista keskivertotasoa, älä nyt noin isoa numeroa siitä aiheesta tee. Älä vie liikaa tilaa tollaisilla väitteillä.)

Olen tässä vuosien varrella opetellut tietoisesti sitä, että voin käyttää aikaani ja rahaani asioihin, jotka lisää mun omaa hyvinvointia, vaikka siitä ei olisikaan suoranaista hyötyä toisille ihmisille. Tai saan toisinaan puhua minua kiinnostavista asioista eikä se ole lörpöttelemistä ja keskustelun tyrannisoimista. Tai voin käyttää aikani sellaisiin asioihin, jotka on itselleni merkityksellisiä ja tärkeitä ja auttaa mua voimaan hyvin, ja niiden ei tarvitse automaattisesti jäädä jonon hännille sellaiseen kohtaan kun kaikkien muiden tarpeet on täynnä.

Rutiineilla tilaa omille tarpeille

Yllättäen siinä omien tarpeiden huomioimisessa ja oman tilan ottamisessa rutiineista on alkanut tulla tosi tärkeitä.

Esimerkkinä vaikka liikkuminen. Mainitsin tiistain uutiskirjeessä, että opettelen sellaista aamurutiinia, jossa on yhtenä palikkana kymmenisen minuuttia liikuntaa. Haluan liikkua siksi, että olen huomannut, miten eri tavalla keho on hereillä ja aivot skarppina kun jumppailen, joogailen tai teen Shiva Nataa. Siitä liikunnasta ei tarvitse välttämättä olla kenellekään muulle mitään hyötyä (vaikka toki välillisesti on – skarpit aivot tekee parempaa työtä ja virkeä keho jaksaa olla läsnä ja puuhata juttuja esimerkiksi lasten kanssa).

Tällä hetkellä aamurutiinini menee niin, että jos on minun vuoroni viedä lapset hoitoon, teen pienen treenin sillä aikaa kun lapset seuraavat omaa aamurutiiniaan. Jos kuitenkin on sellainen aamu, että puoliso vie lapset ja minä voin esimerkiksi nukkua puoli tuntia tai tunnin pitempään*, niin on tosi paljon vaikeampi ottaa aikaa sille treenille. (*Sisäiset kriitikot haluavat tässä kohtaa ilmoittaa, että tällainen pitkään nukkuminen on ihan tolkutonta luksusta, eikä minun oikeastaan pitäisi puhua sellaisesta, kun kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta. En saisi ottaa tilaa sille, että kerron miten meillä arki menee, koska jollekulle voi tulla siitä kateus ja paha mieli.)

Ja oikeastaan se vaikeus liittyy juuri tuohon sisäisen kriitikkoarmeijan ylläolevaan pointtiin. Että jos kerran kehtaan nukkua pitkään, niin silloin olen käyttänyt sen itsestäni huolehtimiseen sallitun ajan, koska olen haaskannut sen nukkumiseen, enkä ole enää oikeutettu mihinkään liikkumiseen. Että minulla on tietty aika, jonka saan käyttää siihen omien tarpeiden huomioimiseen, ja sitten kun se aika on tuhlattu, niin loppuaika pitää käyttää hyödyllisesti, oli olo mikä tahansa.

Mikä on oikeastaan ihan pöhköä. Erityisesti itsenäistä työtä tehdessä on ihan turha istua koneen tai muistikirjan ääressä kaksi tuntia ja kiroilla kurjaa kohtaloaan, kun saman työn saisi tehtyä tunnissa virkeämpänä. Puhumattakaan siitä, että olo on parempi kun tarpeet on täynnä.

Tämän takia rutiinit ovat loistokas asia. Jos olen päättänyt, että haluan sisällyttää rutiiniin vaikkapa liikkumista, tai meditaatiota, tai päiväkirjan kirjoittamista, niin minun ei tarvitse jonkun ajan päästä enää edes tehdä päätöksiä sen suhteen. Rutiini etenee siten kuin etenee, ja tulen ottaneeksi itselleni aikaa omista tarpeista huolehtimiseen.

Toimiva rutiini = itsestä huolehtiminen autopilotilla

Opettelin loppusyksystä aloittamaan työpäiväni aina samanlaisella prosessilla: visualisointi, päiväkirja, intentio, tarpeiden huomioiminen, tarvemeditaatio, kuukauden tavoitteiden kertaus, päivän tärkeimmän tavoitteen valinta, mitä tarvitsen jotta saan päivän tärkeimmän homman tehtyä. Kuulostaa melkoiselta ritirimpsulta, ja alkuun opetellessa se olikin sitä. Rutiini oli muistilapulla kalenterissa kiinni, ja seurasin lappua uskollisesti päivä toisensa jälkeen, vaikka tuntui että rutiinin tekemiseen meni ikuisuus.

Nykyään tuohon aloitusprosessiin menee 15-20 minuuttia, ja sen jälkeen minulla on selkeä ajatus siitä, mikä on päivän tärkein juttu ja mitä tarvitsen jotta saisin sen tehtyä. Samat 15-20 minuuttia kuluisivat helposti somessa tai kahvia juodessa ja ihmetellessä. Sen lisäksi olen rutiinin päätteeksi tehnyt meditaation ja huomioinut omat tarpeeni päivälle. Minun ei tarvitse miettiä, että josko vaikka visualisoisin tai meditoisin. Muistilappu on edelleen kalenterissa, ja edelleen seuraan sitä ja kirjoitan aloitusprosessini muistiin.

Mitä enemmän luon elämääni sellaisia rutiineja, joihin sisältyy itsestä huolehtimisen piirteitä, niin sitä helpommin pysyn päivän mittaan hyvinvoivana. Minun ei tarvitse käyttää tahdonvoimaani sen päättämiseen, että haluaisinko vaikka huomioida omia tarpeitani, kun tulen tehneeksi sen rutiinina.

Lapset kasvaa, rutiinit pysyy

Sama ilmiö oli lasten vauva-aikana sen takana, että tulin syöneeksi ruokaa pöydän ääressä istuen enkä tiskipöydän reunalla lasten lautasten jämiä kaapien. (Tiedän ilmiön siis omasta kokemuksesta, no shame in that, mutta ei se mitenkään kauhean ylevöittävä tai itsekunnioitusta kohottava tilanne ole.)

Molemmat aloittivat kiinteät sormiruokaillen, joten päätin jo ennen kiinteiden aloittamista, että aina kun lapsi syö, niin joku aikuinen on hänen kanssaan samassa pöydässä syömässä jotain ja näyttämässä esimerkkiä siitä, että ruoka menee suuhun eikä esim. otsaan tai lattialle. Toisin sanoen viisi kertaa päivässä tulin miettineeksi, että jotain voisi syödä, mikähän olisi sellaista mitä sekä minä että lapsi voisimme syödä.

Sivumennen sanoen meillä on edelleen niin, että ruoka syödään kotona olevan porukan kesken samaan aikaan saman pöydän ääressä, ja samalla jutellaan päivän kuulumiset. Rutiini jatkuu, koska se edelleen vastaa meidän perheellemme ravinnontarpeen lisäksi muun muassa yhteyden ja ennakoitavuuden tarpeisiin. Ei tarvitse päättää, että mihin aikaan syödään tai kysellä, kuka tulee pöytään.

Ja mitä enemmän lisään rutiineihini sellaisia ”voi tämä olisikin ihana juttu tehdä päivittäin” -asioita yksitellen, niin sitä enemmän tulen tehneeksi ihania asioita päivittäin. Aloitin Bullet journalin, ja aina päivän päätteeksi (tai seuraavana päivänä, jos illalla en jaksa) kirjoitan päivittäisten muistiinpanojeni alle kohdat ”kivaa” ja ”vaikeaa” ja niiden perään yksinkertaisen listan asioista, jotka olivat sen päivän aikana kivoja tai vaikeita. Päivittäinen reflektio ja kiitollisuusharjoitus tulee tehtyä samalla, eikä sitäkään tarvitse erikseen päättää.

Itsestä huolehtiminen ja itselle tilan ottaminen on yksi niistä asioista, jotka on todella hyödyllistä harjoitella pala kerrallaan toimimaan autopilotilla. Jos harjoittelen yhden rutiinin vaikka kerran parissa kuukaudessa, niin elämä voisi näyttää esimerkiksi vuoden päästä jo paljon hyvinvoivammalta. <3

Mikä olisi yksi sellainen itsestä huolehtimisen asia, joka olisi ihanaa tehdä päivittäin, mutta jostain syystä sitä ei tule tehtyä niin usein kuin haluaisit? Mikä olisi pienin mahdollinen askel, jolla siitä voisi ryhtyä rakentamaan rutiinia?

Tämä toimi tällä kertaa 16: Tai en oo enää sun ystävä

Keskustelut EIstä ja rajoista tuntuu välillä vaikeilta ihan näin perheenkin kesken. Sitten kun palapeliin tulee vielä kaverit ja kaverien (ja kaverien kasvuympäristön) vuorovaikutuksen tapa, niin tuntuu melkoiselta luovimiselta sanoa asioita riittävän suoraan ja kaunistelematta ja samalla kaikkien osapuolten tunteita ja tarpeita kunnioittaen.

”…Tai en oo enää sun ystävä.”

Hain lapset eilen hoidosta, ja eskarilainen ilmoitti, että meidän pitää mennä tekemään asia X. Kun kysyin miksi, hän kertoi luvanneensa kaverille. Kun vielä kyselin, että miten sinä niin lupasit, niin kuulemma kaveri oli sanonut, että ”sun pitää [tehdä X] tai mä en oo enää sun ystävä”.

Hmmmmm. Interesting.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tällaista ”tee X tai en ole enää sinun ystäväsi” -teemaa näkyy meille kotiin asti, eikä se todennäköisesti jää viimeiseksi. Sen takia halusin (tarkemmat yksityiskohdat sensuroiden) jakaa oman puoleni tästä keskustelusta.

Hetken kun kuuntelin eskarilaista, niin kävi ilmeiseksi, että lapselle on tärkeää olla tämän kyseisen kaverin ystävä. Sen peilasin hänelle ääneenkin – ”onks sulle tosi tärkeää, että [kaverinnimi] on sun ystävä?” Kuulemma juuri sen takia hän ei ollut halunnut sanoa kaverille ei.

Minä: ”Ajatteletko, että ystävät ei sano toisilleen ei?”
Lapsi: ”Joo.”

M: ”Arvaatko, kuinka monta kertaa äiti ja [esikoisen kummi] ollaan sanottu toisillemme ei?”
L: ”No varmaan aika monta.”
M: ”Entä arvaatko kuinka monta kertaa äiti ja [mun lapsuudenystävä] ollaan sanottu toisillemme ei?”
L: ”No ihan tosi monta.”

M: ”Niinpä. Ja just sen takia me ollaan niin läheisiä ystäviä keskenämme, kun me voidaan sanoa toisillemme joo tai ei ja luottaa siihen, että se toinen on silloinkin vielä ystävä.”

Luottamus, rehellisyys, läheisyys

”Tiedätkö, miten mä sen ajattelen? Mitä rakkaampi ja läheisempi joku ihminen on, niin sitä tärkeämpää sille on sanoa EI heti kun joku asia tuntuu epäreilulta tai kurjalta. Tiedätkö miksi?”
L: ”No miksi?”

M: ”Koska se, että heti pienestäkin asiasta sanoo rehellisesti EI, osoittaa että luottaa toiseen ja kunnioittaa sitä, että hän haluaa olla mun ystävä vaikka en aina tekisi niinkuin hän haluaa. Ja sitten se ystävyys pysyy avoimempana ja reilumpana. Muistatko kun sanoit, että siitä [kaveri]lle lupaamisesta tuli sulle vähän sellainen ristiriitainen ja kurja olo? Jos sellaisia kurjia ja ristiriitaisia tunteita kertyy paljon, niin lopulta sen ystävän kanssa ei ookaan enää niin kiva olla. Kun sanoo heti ja rehellisesti, niin niitä kurjia tunteita ei kerry.”

Tähän eskarilainen kommentoi, että hän ei ollutkaan tullut ajatelleeksi sitä noin.

Ja välillä on niinkuin Frozenissa

Minä (hetken pohdittuani): ”Ja sitten jotkut ihmiset saattaa sanoa olevansa jonkun ystävä ja tykkäävänsä vain siksi, että ne saisi jotain kivaa. Muistatko niinkuin Frozenissa [en spoilaa leffaa lukijoilta, mutta jos olet nähnyt niin tiedät, kenen nimen mainitsin]?”

”Joskus voi käydä niin, että kun sellaiselle ihmiselle sanoo EI, niin hän ei sitten enää haluakaan olla sun kaveri. Silloin se ihminen ei kuitenkaan alunperin tykännyt susta, vaan enemmän siitä ajatuksesta, että hän saisi jotain kivaa.”

Tämä sama keskustelu jatkui eri muodoissaan pitkin iltaa, kun lapsi pohdiskeli, että mitenkäs sen lupauksen kanssa sitten. Onko lupauksen rikkomista muuttaa mieltään, jos se lupaus on annettu ristiriitaisissa tunnelmissa? Onko lupauksen rikkomista sanoa, ettei sittenkään halua tehdä jotain asiaa?

Vaikeita kysymyksiä nämä ovat aikuisellekin. Ehkä siksi on ihan hyvä, että niitä keskusteluja käydään jo nyt, niin sitten koulussa ja teini-iässä niihin löytyy ehkä helpommin selkeyttä.

Mitä kohti 2017 –arvontakyselyyn voi osallistua vielä 1.2.2017 asti! Ja Mitä kohti 2017 –webinaariinkin on vielä paikkoja – tule mukaan selkeyttämään tavoitteita ja strategioita uuteen, ihanaan vuoteen!

Boom Kah eli lapsi oman elämänsä subjektina

Meidän huushollissa on aika paljon kuunneltu tässä muutaman viime viikon aikana Boom Kah -kappaletta. (Lausutaan siis ”buum kha”, ei sillai savolaisittain ”kah”, vaikka se olisi ehkä vähän viehättävämpää.) Esikoinen on oppinut kappaleen eskarikavereilta, kuopus esikoiselta, ja koska Spotifysta löytyy kiitollinen valikoima musiikkia, niin aika monen automatkan tai koti-illan tai viimeksi tänään aamupalan soundtrackina on ollut tämä kyseinen kappale toistolla.

Makuasioita

Huomaan, että reagoin tähän jonkin verran ristiriitaisesti siksi, että buum kha ei osu omaan musiikkimakuuni oikeastaan lainkaan. Ja samalla tämä on ihan viehättävää, koska lapsilla alkaa selvästi olla oma, kodista irrallinen maku musiikin suhteen.

Musiikki kun on itselleni tosi tärkeä osa olemassaoloa – lasten ollessa pieniä riemuitsin kohtuuttomasti siitä, että meillä kuunneltiin hyvää ja musiikillisesti haastavaa lastenmusiikkia (Mimmit, Pikku Papu, joidenkin lastenelokuvien soundtrackit). Ja nyt kun lasten musiikkimaku alkaa olla jotain muuta kuin mikä itseä miellyttää, niin alkaa taas vähän henkinen napanuora kiristää.

Kuten sanoin, on ihanaa, että lapset löytävät meistä vanhemmista irrallisia asioita, joista he tykkäävät. Samaan aikaan olisi tietysti tosi ihanaa, jos heille olisi kehittynyt sama maku musiikin suhteen kuin meillä vanhemmilla. (Riemastun edelleen kohtuuttomasti jos pienempi haluaa kuunnella Star Wars -leffojen musiikkia.) Ja kun niin ei ole, herää jonkinlaista haikeutta ja surua, ikäänkuin joku osa meidän välisestä yhteydestä olisi heikentynyt. Huomaan myös jonkinlaista ihmetystä – ”Mistä tämä tällainen, eihän me teitä tällä tavalla kasvatettu?!?”.

…kun se lapsi onkin oma yksilönsä

Vaikka tässä tilanteessa ja näissä tunteissa kyse on musiikista, niin voin kuvitella, että samanlaisia tunteita (tietysti paljon voimakkaampina) herää siinä vaiheessa, kun vanhemmille selviää että lapsi on esimerkiksi eri aatekantaa kuin vanhempansa, eri sukupuolta tai seksuaalista suuntautumista kuin vanhemmat kuvittelivat, arvostaa eri asioita, kannattaa erilaisia tapoja kohdata toiset ihmiset, ja niin edespäin.

Kun jollain tavalla vanhemmille paljastuu, että lapsi onkin oman elämänsä subjektina kasvanut eri suuntaan kuin mitä vanhemmat ajattelivat ja ehkä toivoivatkin.

Ja vaikka en edelleenkään pysty käsittämään, että miten joku vanhempi voi esimerkiksi sulkea lapsensa elämästään koska tämä on ”vääränlainen” (eli erilainen kuin mitä vanhempi haluaisi lapsen olevan), niin mulla on tämän kokemuksen myötä piirun verran enemmän empatiaa sitä tunnetta kohtaan, joka todennäköisesti siellä on taustalla.

Mun ja siihen ratkaisuun päätyvän vanhemman ero ei ole laadullinen vaan aste-ero.

Nimenomaan sen takia haluan kirjoittaa tästä ihan maailman pienimmästä tilanteesta, joka sen tunteen herätti. Koska näissä pienissä tilanteissa mun (ja sunkin) on mahdollista harjoitella sitä, että mun tunteistani ja tulkinnoistani huolimatta lapseni on itse oman elämänsä subjekti ja hän saa olla sellainen kuin on.

Pienissä tilanteissa voi harjoitella

Näissä pienissäkin tilanteissa mulla on valinta. Joko leimaan lapseni valinnan (musiikin, mieltymysten, arvojen, identiteetin) keskenkasvuiseksi, ymmärtämättömäksi hupsutteluksi. Tai sitten hengitän syvään, huomaan että minun mielipiteeni asioista ei ole totuus maailmasta, hän saa tykätä siitä mistä tykkää ja olla sellainen kuin on ja minä saan tykätä siitä mistä tykkään ja olla sellainen kuin olen. Hän toimii täyttääkseen tarpeitaan, ja hänen strategioidensa ei tarvitse olla samat kuin minulla – eikä edes sellaiset, joita minä olisin hänelle valinnut.

Mitä pienemmissä tilanteissa huomaan ja työstän näitä asioita, sitä helpompaa se on sitten kun vastaan tulee isompia juttuja. Niinkuin vaikka opiskeluun liittyviä valintoja, ihmissuhteisiin liittyviä valintoja, arvoihin ja elämänpolkuun liittyviä valintoja.

Minä en päätä hänen elämästään, vaikka välillä kovasti salaa ajattelisin, että kaikki menisi helpommin jos saisin päättää. Voin olla matkalla mukana kulkemassa ja kertomassa, mitkä omat tarpeeni olisivat, esittämässä pyyntöjä ja antamassa neuvoja. Mitä vähemmän yritän sörkkiä sinne sekaan omalla vallankäytölläni, sitä todennäköisempää on, että saan kulkea lapseni rinnalla ja yhteydessä hänen kanssaan pitempään. Sitä todennäköisempää on, että meidän välisemme yhteys kestää myös erilaisia näkemyksiä, arvoja, mieltymyksiä.

Niin meillä kuunnellaan ilman muuta jatkossakin Boom Kah’ta. Välillä saatan laittaa korvatulpat (jos sitä esimerkiksi luukutetaan aamupalalla silloin kun yritän nukkua), koska minunkin tarpeeni ja mieltymykseni ovat tärkeitä, mutta ne eivät ole meidän huushollin oletusvalinta.

Tämä toimi tällä kertaa 15: Minä rakastan sinua aina

Tilanne

Kello on neljä ja risat aamuyöllä. Kuopus, neljä vuotta, herättää kiipeämällä kainaloon möyrimään. Kuiskuttelee siinä samalla juttuja Pokémoneista ja päivähoidosta ja muista tärkeistä asioista. Minä vastailen sanomalla, että jutellaan tästä aamulla, nyt minä haluan nukkua. Sitten lapsi kuiskaa:

Lapsi: Tykätäänhän me aina toisistamme?
Minä: Minä rakastan sinua aina.
Lapsi: Silloinkin kun sä et halua olla mun kanssa?

Huokaisen. Mieleen nousee viikonlopulta tilanne, jossa lapsen käytös osui suoraan omiin vajaalla oleviin tarpeisiini: nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, luottamus, kunnioitus, ennakoitavuus, helppous. (Siinä tilanteessa suutuin ihan kamalasti, huusin ja murisin että nyt mua ärsyttää ja suututtaa ihan kauheasti kun sanoin että X ja sitten sä teit Y. Oltiin aiemmin sovittu, että kylvetän lapset, ja suuttumisen jälkeen pyysin puolisoa kylvettämään kuopuksen koska pelkäsin että en kykene riittävästi rauhoittumaan jotta yhteinen kylpyhetki olisi mukava molemmille. Pyysin myöhemmin anteeksi huutamista.)

Minä: Jos mä en halua olla sun kanssa, niin se johtuu siitä, että mä tarvitsen tilaa ja rauhaa, ei siitä ettenkö rakastaisi. Minä rakastan sinua aina.
Lapsi: Niin, vaikka et aina tykkäisi musta niin rakastat mua.
Minä: Joskus mä en tykkää sun käytöksestä, silloin kun se haittaa mun tarpeita. Silloinkin mä tykkään sun ajatuksista, ja siitä mikä sulle on tärkeää.

Hetken mietin hiljaa. Harmitti, kun tuntui että olin lokeroinut lapsen osiin: noita osia rakastan, toisia en.

Minä (lasta hellästi rutistaen): Minä rakastan sua ihan just tollaisena kuin sä olet.
Lapsi: Ai öinä?
Minä: Joo, yöllä ja päivällä ja aamulla ja illalla ja ihan aina.
Lapsi: Niin sitten mä voin paremmin leikkiä ja touhuta renkaissa.
Minä: Ai kun mä rakastan sua niin sun on kivempi tehdä mukavia juttuja?
Lapsi: Niin.

Sitten vielä vähän kuiskuteltiin siitä, mitä lapsi huomiselta toivoo. Lopulta alkoi kainalosta kuulua tasainen tuhina. Itse valvoin vielä tovin.

Mitä mä siis tein?

1. Kuuntelin.

Noin periaatteessa olen sitä mieltä, että yöllä päällimmäinen tarve meillä kaikilla on uni, silloin tällöin myös läheisyys. Ja välillä tulee näitä tilanteita, joissa periaate ei pidäkään paikkaansa, koska lapsen päällimmäisenä tarpeena on vaikka yhteys tai luottamus tai vakuuttuminen siitä, että äiti kuitenkin rakastaa.

Tavallisesti meidän ”minä rakastan sinua” -keskustelut lasten kanssa menee nimittäin näin:
Aikuinen: Hei [nimi], mulla on sulle yks tärkeä juttu.
Lapsi: No mitä?
Aikuinen: Minä rakastan sinua.
Lapsi: Mä tiiän! Sä oot sanonut sen ainakin miljoona kertaa! *tuhahdus*

Tähän nähden lapsen kysymys oli niin iso poikkeus, että siihen en enää halunnut vastata ”jutellaan siitä huomenna, hyvää yötä”.

Jostain lapselle oli selvästi tullut kysymysmerkki tästä asiasta. Se saattoi jäädä viikonlopusta, vaikka se asia sitten käsiteltiinkin rauhoittumisen jälkeen. Se saattoi johtua päiväkodin ja päivähoitorytmin vaihtumisesta, tai kesäloman loppumisesta, tai jostain ihan muusta.

Eikä minun tehtäväni ollut (ensiksi, tai välttämättä ollenkaan) saada ensin omaa ymmärryksen tarvettani täyteen ja kysellä, että miksi nyt näin, miten niin muka, tai helpottaa omaa oloani sanomalla vaikka että höpö höpö totta kai äiti rakastaa. Lapselle oli tärkeää saada aito ja rehellinen vastaus.

2. Tein parhaani vaikkei mennytkään oppikirjan mukaan.

Siinä keskustelun jälkeen valvoessa pohdiskelin aika pitkään sitä, että miten olisin voinut hoitaa sen viikonlopun tilanteen paremmin, tai miten olisin voinut käydä tuon keskustelun paremmin.

Olisin viikonloppuna voinut selkeämmin kertoa, että nyt olisin niin kaivannut luottamusta ja kuulluksi tulemista. Olisin voinut siinä yöllä ensin arvata lapsen tunnetta ja tarvetta, niin että olisin osannut paremmin vastata hänen tarpeeseensa, ei pelkästään kysymykseen. Olisin voinut käyttää lapsen omaa sanaa (lapsi puhui tykkäämisestä, minä rakastamisesta, miksi se piti vaihtaa?) jotta lapsi olisi tuntenut tulleensa kuulluksi paremmin.

Ja samaan aikaan olin kiitollinen siitä, että osasin sen minkä osasin.

Viikonloppuna pidin huolta, että kun kiukkusin niin keskityin ensin omista tunteista ja omista havainnoista puhumiseen. Menin eri huoneeseen, niin ettei lapsen tarvinnut katsella huutavaa aikuista. Otin sitä tilaa ja rauhaa, pyysin puolisolta apua, ja sitten kun olin rauhoittunut niin halittelin lapsen kanssa ja pyysin anteeksi.

Siinä yöllisessä keskustelussa osasin kertoa lapselle, että mun käytös ja haluaminen liittyy mun tunteisiin ja tarpeisiin, ei häneen tai siihen, minkä verran häntä rakastan. Kun huomasin, että sanoin mielestäni hölmösti ja eri tavalla kuin halusin, niin palasin siihen keskusteluun. Ja sitten kun lapsi vielä halusi jutustella ja kertoa toisesta aiheesta, niin kuuntelin häntä, jotta hän varmasti tunsi tulleensa kuulluksi.

Vaikka asioita tietää, niin niitä ei välttämättä kaikkia osaa siinä itse tilanteessa toteuttaa tyylipuhtaasti. (Vaikka olisi miten Rakentavan Vuorovaikutuksen Ohjaaja.) Se ei haittaa.

Sekin on iso voitto ja onnistuminen, että jälkikäteen huomaa ajatuksen ”olisinpa toiminut tässä tilanteessa näin”. Siitä voi oppia, ja sen voi usein kertoa myös sille toiselle: ”Vitsi mua harmitti kun sanoin X, olisin halunnut osata sanoa Y”.

3. Olin rehellinen omista tarpeistani.

Lapsi huomaa, kun en ole iloinen hänen käytöksensä jälkeen. Minulta olisi ollut epärehellistä sanoa, että eikun aina haluan olla sun kanssa. Koska oikeasti en aina halua olla neljävuotiaan kanssa – joskus haluan olla yksin, joskus haluan olla töissä tai ystävien kanssa tai esikoisen kanssa tai puolison kanssa tai niin edespäin.

Ja toisaalta ei olisi ollut myöskään rehellistä sanoa, että joskus en tykkää sinusta mutta rakastan sinua. Mitä se edes tarkoittaa?

Jos se tarkoittaa, että tykkääminen on sitä kun minulla on hyvä fiilis sinun läsnäollessasi, niin joo, ehkä. Ja silloinkaan se ei tarkoita, että tykkään tai en tykkää siitä koko lapsesta (tai ihmisestä).

Voi käydä niin, että tykkään tuosta ihmisestä edelleen 80-prosenttisesti, ja sitten 20% havainnostani osuu johonkin mun tarpeeseen ja sitten kiehahtaa tai itkettää tai muuta. Eikä se 80% mene mihinkään, ja sitten on ristiriitainen olo, ja sitten tuntuu pahalta ja kivuliaalta ja puristavalta. Sen takia onkin niin kivuliasta, kun omat rakkaat ihmiset toimii tavalla, joka tökkii mun tarpeiden täyttymistä vastaan.

Paljon rehellisempää ja totuudenmukaisempaa on mielestäni kertoa, mikä sen tunteen herättää. Se ei ole toisen ihmisen käytös. Se ei ole toisen ihmisen olemisen tapa. Minun tunteeni taustalla on joku minun tarpeeni, ja se tarve on vain ja ainoastaan minun vastuullani ja minun hulavanteessani.

Jos lapsi ajattelee, että joskus en tykkää hänestä – hänen olemuksestaan, hänen ainutlaatuisuudestaan – niin hän voi ottaa sen viestinä siitä, että hän on vääränlainen. Ja lapsen ei pidä joutua muuttamaan itseään (tai edes ajattelemaan, että se olisi ratkaisu) jotta minä olisin iloinen ja tyytyväinen hänen läsnäollessaan (eli ”tykkäisin hänestä”) koko ajan.

Niin mitä enemmän ja aidommin ja rehellisemmin puhun siitä, että minun tunteeni taustalla on minun tarpeeni, niin sitä helpompi lapsen on erottaa toisistaan oma toimintansa ja minun reaktioni siihen. Jos se on välillä aikuisellekin vaikeaa, niin lapsi varsinkin tarvitsee siinä tukea ja toistoja ja vakuuttumista. Ja ehkä sitten kun kuopus on minun ikäiseni, niin hänelle on vähän luontevampaa ajatella, että häntä rakastetaan silloinkin, kun kaikki ympärillä eivät ole jatkuvasti iloisia.

**Tunteista, tarpeista ja lapsen kohtaamisesta puhun myös ilmaisessa Eikun minä itse! -webinaarissa, jonka seuraava uusintakierros on 15.9.2016 klo 17-18. Lue lisää webinaarista ja ilmoittaudu mukaan!**

Lukijan kysymys: Kun lapsi viivyttelee

Lukijalta tuli kysymys (jos haluat lähettää omasi, tee se täältä):

Kysymys: Miten toimia viivyttelevän / hidastelevan lapsen kanssa, joka keksii aina sata muuta puuhaa ennen syömistä tai kotiinlähtöä?

Alla on suunnilleen se, mitä vastasin lukijalle, ja arvelin, että siitä voisi olla iloa sinullekin. 🙂

Mikä tarve siellä on takana?

Aina kun vastaan tulee ”miksi lapsi toimii noin” -kysymys, niin yritän löytää sieltä alta vastauksen kysymykseen ”mitä tarvetta lapsi yrittää tuolla toiminnallaan täyttää?” Nimittäin kaikki, mitä teemme (ja kaikki, mitä lapsi tekee) on pyrkimystä täyttää joku tarve.

Ja jos haluamme lapsen muuttavan strategiaansa, niin sen uuden strategian täytyy pyrkiä täyttämään myös ne edellisen strategian tarpeet – koska miksi lapsi vaihtaisi toimivan strategian toimimattomaan?

Joka tilanteessa vastaus on tietysti eri, mutta ainakin meidän muksujen kanssa taustalla on usein tämänlaisia tarpeita:

  • ilo, hauskanpito (leikki kesken ja on liian hauskaa)
  • järjestys (täytyy saada ajatus tai leikki loppuun ennenkuin voi siirtyä seuraavaan hommaan)
  • valta, valinta (haluan itse päättää, milloin mennään ja mitä tehdään)
  • selkeys, johdonmukaisuus (leikki ja omat ajatukset ovat minulle selkeitä, mutta aikuisen suunnitelma tai rutiini eivät oikein ole selkeitä; tai aikuinen sanoi yhtä ja nyt hän sanoo toista)
  • yhteys, yhteenkuuluvuus (erityisesti jos leikkii toisten lasten kanssa tai jotain sellaista roolileikkiä, johon samaistuu tosi vahvasti)

No miten näihin tarpeisiin sitten voi vastata?

Järjestyksen ja selkeyden tarpeeseen käytän usein itse ”montako haluat olla” -kysymystä. Se auttaa itse asiassa myös vallan ja valinnan tarpeeseen, koska lapsi saa itse valita, kuinka pitkään leikki vielä jatkuu.

Kun lapsen valitsema luku on laskettu, niin pyrin itse pitämään siitä kiinni.

”Noin, sinä valitsit että näin monta, ja nyt mun mielestä on reilua että pidetään kiinni siitä mitä luvattiin ja lähdetään syömään/kotiin/ruvetaan keräämään leluja.”

Jos lapsella vaikuttaa olevan leikin tarve, niin yritän useimmiten tehdä siitä siirtymästä leikin.

Kysyn lapselta, miten se leikki voisi mennä niin, että päästäis samalla kotiin/syömään/kerättäis lelut, ja sitten seuraan lapsen ohjeistusta. Tai ehdotan, että voisiko nää leikkiä sen seikkailun vaikka tuohon suuntaan, tai voisiko nämä tyypit mennä jo syömään, tai niin edespäin.

Tällä hetkellä meidän huushollissa ajankohtaisia leikkejä: Inside Out -tunteet keräävät muistot päämajasta säilömuistiin; Dinotrux-dinot menevät syömään malmia; Jake ja merirosvot hyppäävät Tyrskyn eli auton kyytiin.

Ja toki jos siirtymä on muuten tosi vaikea, niin lapsen tunteen ja tarpeen arvaaminen ja empatia voi auttaa.

”Onko susta ihanaa kun ollaan täällä? Ärsyttääkö sua kun pitää mennä kotiin, kun sä haluaisit päättää että ollaan täällä aina? Onks susta ihan tylsää lopettaa leikki ja mennä syömään?”

 

Aikuisenkin tarpeet on hyvä tehdä näkyviksi

Kun lapsen tunne on tullut kuulluksi ja hyväksytyksi, niin aikuinen voi kertoa myös oman tarpeensa:

”Sulle olisi tärkeää, että saatais vielä leikkiä, JA mulla alkaa olla nälkä ja tylsää. Mitäs me keksittäis?”

On myös tärkeää, että aikuinen sanoo selkeästi, että minulle ei sovi tuo ehdotus/tuo käytös, koska minusta on reilua että minuakin kuunnellaan. Tai jos lapsi esim. ehdottaa, että lasketaan sataan ja sitten mennään, niin aikuisen on tärkeä kertoa, missä oma raja menee. (”Minulle ei sovi sata, mutta minulle sopisi 20.”)

Usein itse huomaan tekeväni niin, että pyydän lasta vaihtamaan strategiaa vasta sitten kun minua ottaa päähän ihan todella. Tai siis kun ollaan ulkoilemassa, niin alan tehdä lähtöä vasta sitten kun minulla on oikeasti jo vessahätä ja kylmä ja nälkä ja ärsyttää.

Jos sen sijaan kerron lapselle jo ensimmäisistä tylsyyden aavistuksista, että kohta haluan kotiin, niin lapsella on pitempi aika valmistautua siihen siirtymään (ja minulla on enemmän kärsivällisyyttä kertoa hänelle, että kyllä, sinä haluat leikkiä, ja minä haluan kotiin).

Toivottavasti näistä löytyy jotain vinkkejä ja oivalluksia! Jonkin verran puhun näistä samoista jutuista myös elokuussa Eikun minä itse -webinaarissa, eli jos haluat testata näitä vinkkejä ja tulla kertomaan tai kyselemään lisää niin tervetuloa mukaan!

Pysähtyminen 124: Silppua, hiekkaa ja rikkaruohoja

Mistä tulen?

(Tämän pysähtymisen tein taas vähän kokeellisesti. Pistin Google Docsista voice typingin päälle ja juttelin menemään. Tekstistä on toki siivottu pahimmat ”niinku semmoiset” puhekielisyydet, mutta ajatuksen virta on enemmän puheen kuin tekstin muotoista.)

Viime viikolla pidin kaksi vapaapäivää. Tai siis oikeastaan pidin yhden vapaapäivän, koska toinen vapaapäivä meni siihen että kuopus oli kipeänä kotona.

Sain jonkun verran työjuttuja tehtyä, ja ylipäänsä oli sellainen lankojen kasaan niputtamiseen viikko. Tarkoitus oli tehdä paljon muutakin asiaa, ja sitten huomasin, miten paljon sellaista silppuhommaa jää tekemättä, kun tekee isompia kokonaisuuksia. Se oli kiinnostava huomata, taas.

Ja kun käyttää kokonaisen viikon semmosiin silppuhommiin niin tuntuu kuin se viikko olisi mennyt hukkaan. Vaikka oikeastaan se ei mene, koska päätteleminen ja hommien loppuun saattaminen on ihan yhtä tärkeää (ellei tärkeämpääkin) kuin aloittaminen.

Viikonloppuna oltiin mun vanhempien mökillä lasten kanssa. Se on jännä, miten tommoisessa ympäristössä huomaan että on se vaan oma koti aika lapsiturvalliseksi ja lapsiystävälliseksi hioutunut. Mökillä sai olla jokaikisestä hellan nupista lapsille selittämässä että saako ja kannattaako koskea vai eikö.

Kaupunkilaiskakaroiden kanssa on myös tottunut siihen, että kun ollaan kaupungissa ulkona niin mielellään pitäis niihin koko ajan katsekontaktin. Niin sitten kun ollaan mökillä (vaikkei siinä järveä olekaan vieressä) niin ei ole samanlaista tuntumaa siihen, että miten hyvin lapset osaa olla vaikka menemättä tielle tai häviämättä johonkin liiterin uumeniin tai jotain.

Siellä on niin paljon uutta ja ihmeellistä sekä itselle että lapsille, että kun tultiin kotiin niin olin aivan finaalissa, ja lapset oli myös. Ne oli ihan sellaisessa “aivot on loppu mutta kehossa olisi ylimääräistä energiaa” -tilassa. Puoliso kävi viemässä ne kiipeilypuistoon, ja sitten tulivat äkkiä sieltä takaisin. Kiipeäminen kun sujui ihan hyvin, mutta sitten ei lapsilla riittänyt tahdonvoima ja oman toiminnan ohjaus enää semmoiseen, että esimerkiksi leikkisi turvallisesti ja yhteistyössä (mikä tavallaan olis kiipeillessä ihan suotavaa).

Eli tavallaan ihan kiva oli käydä mökillä joo, mutta ei sekään mennyt ihan sillä tavalla niinku ajattelin. Toisaalta sain siellä sitten esimerkiksi pyöräytettyä tietokoneen päivitykset kuntoon, ja oli valtavan palkitsevaa, että ihan vaan lämmitteli hellaan tulia ja ja tiskasi tiskejä ja muuta sellaista konkreettisesti käsillä tehtävää juttua.

Ja toki sitten kun itse lämmitin saunan (mikä oli melkoisen alkukantainen voitonriemu: sain aikaan tulen, nyt olen vahva ja voittamaton) ja istuin hiljaisessa saunassa kun joku muu katsoi lapsia… se on kyllä ihan omanlaistaan mindfulnessia se.

Missä olen

Keho on viikonlopun jäljiltä melko hyvissä kantimissa. Eilen kun päästiin kotiin (sen jälkeen kun olin ottanut päikkärit), niin illalla sitten joogailin ja kävin lenkillä ja venyttelin, kun tuntui että pitää vielä vähäksi aikaa palata kehoon. Ja huomasin että mökillä ei tuu samalla tavalla juotua vettä kun kotona – tai edes siinä määrin juotua vettä kun kotona – ja pitää aina sitä uudelleen opetella.

Tunteiden puolesta periaatteessa nyt on ihan rauhallinen fiilis. Parvekkeen ovi on auki, ulkoa kuuluu lintujen kirskumista. Lapset oli mökkireissulla paljon myös isovanhempiensa kanssa, mutta oon koko viikonlopun ollut ikäänkuin lasten tahdonvoimana. Se vetää vähän voimat pois. Ja nyt on aika kiitollinen fiilis siitä että olen yksin kotona ja saan tehdä työjuttuja yksin. Muutamista asioista on semmoinen fiilis, että vähän jännittää että miten ne menee, mutta kokonaisuudessaan painopiste on rauhan ja tyytyväisyyden ja ilon puolella

Ajatuksia… Päässä pyörii tosi tosi paljon irrallisia ajatuksia siitä, minkälaisella aikataululla sitä vois juttuja tehdä, ja sitten haluisin saada ne paperille niin et mulla on selkeys siitä että miten miten ne asiat teen. Ja samaan aikaan musta tuntuu että selkeys ei välttämättä riitä – tai että mulla on semmoinen fiilis, että mulla on kyllä jossain olemassa mind map jossa on ihan tasan tarkalleen että mitä teen ja mitä seuraavaksi. Niin että siinä on joku muu koukku, joku tunnekoukku, jonka takia se asia ei tunnu selkeältä. Ehkä se ajatuksissa periaatteessa voisi olla selkeä, mutta joku tunne hiertää siellä välissä. Joku sellainen vastustus, jota en ole ihan löytänyt vielä, ja sit kun löydän sen vastustuksen niin sitten homma luistaa.

Mitä kohti

Mulla on semmoinen mielikuva, että kun asiat on selkeitä niin ne pyörii kuin hieno viritetty kellon tai isommankin koneen koneisto, ja hyrrää ja menee eteenpäin. Ja kun siellä on vastustusta, niin sitten on kuin olisi hiekkaa siellä koneistossa.

Jotenkin nyt se selkeyden ja vastustuksen suhde mua kiinnostaa.

Että jos tiedän, mitä tehdä, niin miksi mä en tee sitä? Ainahan siellä on joku hyvä selitys, aivot keksii jonkun alibin, että minkä takia en nyt just tätä juttua ole tehnyt

Ja oikeasti siellä hiekkana rattaistossa on vain joku ajatus siitä, että tämän ei kuuluisi mennä näin, tai tämän ei kuuluisi olla tällaista, tai mulla pitäisi olla jotain muuta kuin mitä mulla nyt on, tai jotain sellasta.

Tästä tuli mieleen jostain syystä kukkapenkki ja rikkaruohot.

Mitä enemmän kitken rikkaruohoja, niitä vastustuksia jotka vie energiaa ja kapasiteettia, niin sitä helpompi on niiden asioiden kasvaa, minkä haluankin kasvavan.

Meillä on tossa keittiön ikkunan vieressä sellainen paikka, mihin aina laitan jotain kasvamaan ja aina ne kasvamaan laitetut homehtuu. Se on ihan kummallista. Vaikka se on periaatteessa tosi hyvännäköinen kasvupaikka, niin selvästi siinä ei esimerkiksi ilma kierrä tarpeeksi. Tai jotain.

Ehkä tällä viikolla voisin tutkia tätä sellaisen kasvi-vertauskuvan kautta. Että mitä mun tarttee kitkeä, muuttaa tai lisätä, jotta saisin tuettua niiden asioiden kasvua joihin haluan keskittyä? Ja jos jossain olosuhteissa mun ”pitäisi” pystyä tekemään jotain ja se mun tekeminen silti homehtuu, niin mitä tarvitsen vielä lisäksi?

Sillä vois lähteä tähän viikkoon. Miltä sun pysähtyminen näyttäisi – ja minkälaisessa muodossa voisit sen tänään tehdä?

Pysähtyminen 121: Olitko pettynyt, koska kaipasit luottamusta?

Mistä tulen?

Noin hyvin akuutisti tulen valtavasta vastustuksesta. Kirjoitan pysähtymistä tiistai-iltana, ja huomasin vitkutelleeni sen kirjoittamista koko viikonlopun ja maanantain. (Toki sillä ”hyvällä syyllä”, että oli paljon töitä, mutta myös ihan puhtaasti vastustuksen takia.) Kirjoitan tätä nyt itse asiassa sen oivalluksen vuoksi, että jos näin paljon on vastustusta yhtä pysähtymistä kohtaan niin silloin varsinkin olisi hyvä pysähtyä.

Viime viikolle valitsin teemaksi luottamuksen. Empatiaparikeskustelussa rupesi ihan naurattamaan, kun mietittiin että vois kirjoittaa itselleen muistilapulle ”olitko pettynyt, koska kaipasit luottamusta” ja sit aina kun ottaa akuutisti päähän niin vois kiskaista lapun taskusta ja 90% kerroista siellä olisi ongelman syy.

Niin joo, kuluneella viikolla se lappu olisi kyllä päässyt kovaan käyttöön.

Tai ehkä vain huomasin ja hyväksyin ja nostin tietoisuuteen sellaisiakin pieniä pettymyksiä, joita olisin normaalisti kuitannut, että ”no ei sitten” ja luottanut vain sitten vähemmän jatkossa. (Ja nyt pelkään että tää kuulostaa siltä, että mä olin jotenkin jatkuvassa epäluottamuksen tilassa, eikä oikeastaan siitäkään ollut kysymys. Tai siis yhtään enempää kuin tavallisesti. Tai ehkä se, mihin olen tottunut, on jatkuva epäluottamuksen tila ja sitten aina välillä pilkahtaa jotain muuta.)

Toki oli myös äitienpäiväviikonloppu.

Äitienpäiväviikonlopusta mun on vaikea sanoa mitään. Hmm, katsotaan, miksi. Mä kaipaisin nähdyksi tulemista ja luottamusta (haha, tästä vois tehdä myös sellaisen Lupa olla minä -juomapelin, että jos joku mun kriisi palautuu nähdyksi tulemisen tai luottamuksen tarpeisiin niin otetaan huikka. Pääsis aika nopeasti aika hyviin litramääriin kyllä.), jotta tuntuisi että voisin sitä asiaa avata, mutta kokeillaan.

Äitiys, ainakin mulle, on jotenkin aina olemassa sekä suhteessa omiin lapsiin että suhteessa omaan äitiin. Mä olen tehnyt aika paljon töitä sen eteen, että miten mä olen omien lasteni kanssa, mutta tuntuu että se toinen suunta on vielä aika vaiheessa. Ja on aika haavoittuvaista (ja sisäistä työtä vaativaa) ottaa samaan aikaan vastuu omista tunteista ja tarpeista ja myöntää, että on ollut tilanteita joissa olisi tarvinnut jotain mitä ei silloin saanut.

Tai siis olen huomannut, että se on itselleni vaikeaa ihan jo silloinkin, kun kuuntelemassa on vain 100% empaattinen ja minun tarpeistani kiinnostunut ihminen. Ehkä tää on taas sitä pettymysten käsittelyä – ensin tarttee tunnistaa ja huomata, että on joskus ollut pettynyt, ja että se on ihan validi tunne, ja vasta sitten pääsee harjoittelemaan sitä pettymysten sietämistä.

Ja samaan aikaan mulla on valtava kunnioittamisen ja ymmärtämisen tarve sitä kohtaan, että jokainen vanhempi ja jokainen sukupolvi ja jokainen ihminen tekee parhaansa sillä mitä hänellä on sillä hetkellä käytettävissään.

Ehkä vaikeaa onkin se, että miten ne sovittaa yhteen: ymmärtää, että kukaan ei ole täydellinen, ja samaan aikaan hyväksyy, että se epätäydellisyys saattaa johtaa tilanteisiin, joissa kaikkien tarpeet ei täyty. Ja että täydellisyyttä ei vaadita keneltäkään, ja silti on tärkeää, että ne tyydyttymättä jääneet tarpeet huomataan ja hyväksytään ja annetaan tilaa sen suremiselle, että näin kävi.

(Sisäinen kriitikkoarmeija haluaisi tässä kohtaa huomauttaa, että ei v***u mitä liibalaabaa, tollaista yleispätevää hampaatonta p***aa josta ei kukaan saa mitään selvää. Ei ihmekään ettei ketään kiinnosta mikään mitä sä sanot, koska sä et koskaan oikeasti sano mitään millä olis mitään merkitystä tai henkilökohtaisuutta, vaan pyörittelet tollaisia teorioita jotka on niin irti maailmasta ja oikeasta elämästä että huhhuh. Kiitos, tämä tuli merkittyä mukaan.)

Missä olen?

Keho on kiitollinen siitä, että joogasin kuluneella viikolla ja jopa useampaan kertaan. Hyvä minä! Lepoa tarttis, tänään pidin arkivapaan ja kävin ainoastaan suuhygienistillä – tästä ansaitsen ainakin neljä miljoonaa aikuispistettä, ja toiset neljä miljoonaa siitä että kestin omaa häpeääni siitä, miten huonosti oonkaan hoitanut hampaitani. Päikkärit olis tehneet hyvää, mutta ehkä yritän vaan ajoissa nukkumaan tänään.

Tunteet… no niin no.

Oon tämän päivää työstänyt sisäisesti yhtä tilannetta, jossa eräs henkilö aiheuttaa mussa reaktion (voisinko sanoa tän vielä neutraalimmin ja yleispätevämmin? Ehkä tämä on ihan riittävän ympäripyöreä 😀 ), ja sen työstämisen jälkimainingeissa nyt on toisaalta rauhallinen ja tyytyväinen olo, kun ymmärryksen ja yhteyden tarpeet on täynnä.

Toisaalta turhauttaa ja ärsyttää, kun siihen meni aika paljon aikaa ja energiaa (ja toisaalta, itsepähän valitsin työstää sen, enkä vain velloa siinä reaktiossa, eli parempi näinpäin), ja kaipaisin rauhaa ja lepoa ja tilaa ja tulee sellaisia ajatuksia, että mun vapaapäivä meni hukkaan kun käytin siihen purkamiseen niin paljon kapasiteettia. Ja oon myös inspiroitunut, kun sen reaktion taustalta löytyi sellaisia toiseen ihmiseen kohdistamiani ajatuksia, jotka oli tosi hyödyllistä peilata omaan itseen. Siinä täyttyi jotain eheyden ja aitouden ja nähdyksi tulemisen ja ymmärryksen ja kasvun tarpeitakin.

Ajatukset… Tosi vaikea päästä kiinni ajatuksiin juuri nyt.

”Lukeekohan tätä kukaan? Olipa ihana juttu, että sain sen PM&IM -tilanteen selkeämmäksi ja läpinäkyvämmäksi. Onpas ihan tosi rasittavaa että muksut ei vieläkään rauhoitu unille, kuulemma nukkuivat päivähoidossa niin toisaalta ei ihme että on vaikea rauhoittua mutta voi v***u että ärsyttää kun haluaisi rauhaa. Ihan on aivojen tyhjät käytävät tän päivän jälkeen, eilen oli kyllä vielä tyhjempi, meinasin kirjoittaa että tyhmempi eikä sekään kauhean kauas osu. Huomisen aikataulu, jaiks että miten sitä sais, kiintopisteitä on muutama ja sit sen ympärille jos sais jotenkin rakennettua fiksun päivän. Vois joogailla aamulla, se jotenkin virittää aina, vaikka vartinkin tekis. Vitsi mä kuulostan kyllä rasittavalta, tai siis mun ajatukset kuulostaa rasittavilta, ja nyt senkin erottelun tekeminen tuntuu keinotekoiselta ikään kuin mä tekisin jotain performanssia. On kiinnostava rajanveto, että kirjoitanko mä tätä itselleni vai lukijoille, ja jos itselleni niin miksi mä jatkuvasti korjaan itseäni ja sensuroin, ja toisaalta kyllä mä kirjoitan välillä ihan puhtaasti itsellenikin ja se on ihan eri tekstiä se. Ehkä mä hyväksyn sen, että nähdyksi tuleminen muuttaa ihmisen olemisen tapaa, Hawthorne effect-köhän se on, nyt tekis mieli googlata jotta olis lähdeviitteet kunnossa mutta piruuttaan en googlaa ja jätän sen ekan ajatuksen sinne. Kostoksi. Olkoon sitten epätäydellistä jos kerran on.”

Mitä kohti?

Helppoutta.

Sitä mä kaipaan tälle viikolle.

Tuntuu että nyt on sellainen muutaman viikon vaihe, kun tarttee ottaa aika tiivis rutistus ja pistää jotkut hommat purkkiin ja toiset hommat käyntiin. Se olis aika hedelmällistä maastoa kevätkriisille ja burnoutille, ja ihan sitä silmälläpitäen haluan nyt ainakin tälle viikolle helppoutta.

Miten sais asiat tehtyä niin, että menis helpoimman kautta ja silti vastais niihin tarpeisiin, jotka on mun vastuulla? Miten osais olla tuntematta huonoa omaatuntoa, että menee siitä mistä aita on matalin, kun niitä aitoja nyt kuitenkin on tässä aika monta? Ja kas, siellä se huono omatunto taas pilkistää. Että vain silloin saa mennä sieltä mistä aita on matalin, jos kuitenkin yhteensä tekee tolkuttoman montaa asiaa. Että lähtökohtaisesti ei saisi olla helppoa.

On myös poliittisesti kiinnostava kysymys, että kenellä saa olla helppoa ja mikä saa olla helppoa. Mun silmään näyttäisi, että mitä enemmän ihmisellä on rahaa, niin sitä enemmän hyväksytään sille helppoutta, ja sit jos joku ei muka ole sitä helppoutta ansainnut (eli ei siitä itselleen haalimillaan rahoilla pystyisi maksamaan) niin ei saa olla helppoa. Ehkä en siihen syvenny sen tarkemmin, mutta on jännä havainnoida sellaista uskomusta myös itsessä.

Että missä asioissa mä sallin itselleni helppoutta (työnteko, vaatteet, matkustaminen), missä asioissa mä häpeän niitä keinoja, joilla etsin helppoutta (ruudun semipassiivinen tuijottaminen strategiana oikeastaan ihan mihin tahansa), missä asioissa aiemmin vaikeista jutuista on tullut helppoja (tunne- ja vuorovaikutustaidot, vegaaninen ruokavalio) ja niin edespäin.

Ehkä mä voisin sen helppouden ohella miettiä sellaista kysymystä, että onko tämä strategia nyt ihan oikeasti mulle toimiva tapa saada helppoutta? Etsinkö mä helppoutta silloin, kun oikeastaan kriittisemmin tarvitsisin vaikka lepoa tai tukea tai ymmärrystä? Missä asioissa mä halveksun toisia niiden helppousstrategioiden takia, ja missä ihailen toisia?

Tällä kuluvaan viikkoon. Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Ajatuksia Kamalan ihana päivä -kirjasta

Tänään tein videon! Hurraa! Sain nimittäin arvioitavaksi Elina Kauppilan melko tuoreen Kamalan ihana päivä – lasten mindfulness -kirjan, ja siitä oli niin paljon sanottavaa että oli helpompi vain puhua menemään ja kirjoittaa sitten tekstiksi. 😀

Videon sisältö löytyy siis videon alta myös tekstinä, jos se on helpompi tai näppärämpi tapa ottaa informaatiota haltuun. Videota saa myös ilman muuta jakaa ihan niin paljon kuin inspiroi. 🙂

 

Tekstiversio

Moi. Tämä on Lupa olla minä, mä olen Sari Paavilainen. Mä halusin tehdä tämmöisen pienen videon, koska sain arviointiin ihanan… tai siis Kamalan ihanan päivän, Elina Kauppilan kirjan lasten mindfulnessista.

Kamalan ihana päivä on siis kirja lasten mindfulnessista. Se jakaantuu kahteen osaan: siinä on tarina siitä, että miten Meini päivänsä myötä kohtaa kaikenlaista sellaista mitä lapsi arjessa kohtaa, ja miten Meinin äiti siinä hänen kanssaan on siinä päivässä. Sen lisäksi täällä kirjassa on erilaisia mindfulness-harjoituksia useampi sivu.

Me ollaan meidän lasten kanssa siis luettu se tarina muutamaan kertaan, ja meidän esikoinen on myös itsekseen, niinkun, olen huomannut että hän on joskus käynyt poimimassa kirjan ja sitä lueskelee tossa sohvalla. Harjoituksia me ei olla testattu mutta kerron siitä, kun itse luin niitä harjoituksia, että mitä mulle heräsi, ja voin tehdä toisen videon vaikka siitä, että kun ollaan tehty niitä harjoituksia niin mitä kokemuksia mulla siitä heräsi.

Tarina

Tarina, josta me siis aloitettiin, niin… Lapset oli siis aivan haltioissaan siitä. Kun saatiin tää kirja ja kysyin lapsilta, että haluatteko tulla kuuntelemaan, niin isompi sanoi että joo, tuli mun kainaloon, ja pienempi oli että ei, ja hän meni omaan huoneeseen leikkimään. Ruvettiin lukemaan, ja pikkuhiljaa pienempikin hiippaili uteliaana kuuntelemaan. Selvästi kun hän kuuli miten se tarina eteni, niin se osui johonkin sellaiseen, että se oli hänestä sen arvoinen, että hän keskeytti leikin ja tuli kuuntelemaan tarinaa.

Se mikä mun mielestä tässä Meinin tarinassa on niin ihanaa, mikä mulle siinä osuu, on se, että… Tosi usein kirjoissa tai ohjelmissa tai leffoissa tai muissa, ainakin meillä, tulee lasten kanssa keskusteltua siitä että olipas kummallista, mitenhän se nyt tolla tavalla sanoi. Esimerkiksi jos jonkun mielestä on hassua että toinen pelkää, tai sanotaan että ei saa kiukutella, tai joku tahallaan tekee pahaa mieltä toiselle, tai tämäntyyppisiä ajatuksia. Sit mietitään että olipas kummallista, mitenhän se silleen.

Ja musta oli ihana lukea tätä tarinaa, ihan sen takia että siinä ei yhtään tarvinnut suodattaa mitään, tai ei tarvinnut itse bongata sellaisia kohtia, että ”tää varmaan olis hyvä lasten kanssa käsitellä”. Vaan se, että miten Meini ja äiti toisiinsa siinä arjessa suhtautuu, on tosi tosi linjassa sen kanssa, miten itse haluaa hyvinä päivinä – tai kaikkina päivinä – osata suhtautua lapseen. Se toimii itselle semmoisena opettelun keinona, ja lapselle ja itselle myös mallina siitä, että  ai niin, tälleenkin, tällaisiakin tapoja olla toisen kanssa voi olla.

Niinkuin vaikka se, että jos äiti on vihainen ja Meini ei silti haluakaan tehdä yhteistyötä, niin sitten äiti kiinnittää huomiota siihen Meinin kiukkuun ja huomaa sen ja haluaa tehdä yhteistyötä ja keksii jonkun leikin, jonka avulla siitä tulee mukavaa siitä yhteistyöstä. Se lämmittää mua jotenkin tosi paljon, ettei tarvitse filtrata sitä tarinaa yhtään.

Ja se on silti – ja ehkä myös siksi – lapselle kiehtova. Siihen ei oo tarvinnut rakentaa mitään semmoista myöskään ylimääräistä hyvis-pahis-jännitettä tai mitään sellaista päälleliimattua, vaan se draama… siinä on hyvä draaman kaari, ja siinä riittää jännitettä, ja se jännite tulee semmoisesta lapsen arjessa tutusta asiasta. Se on vain kerrottu semmoisella hyvin jäntevällä ja kiinnostavalla ja läsnäolevalla tavalla. Ihan jo pelkästään sen tarinan takia tämä kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Harjoitukset

Ja sen lisäksi täällä on myös näitä harjoituksia, joita tosiaan me ei olla vielä lasten kanssa käytetty.

Ensinnäkin kun mä luin näitä harjoituksia, niin tosi monessa kohtaa mulle tuli tippa linssiin siitä, että… miten tärkeitä asioita on se, että ylipäänsä ihminen oppii olemaan itsessään läsnä, ja tunnistamaan ajatuksiaan ja tunteitaan, ja hyväksymään, ja kaikkia näitä mindfulness-taitoja. Ja se, miten selkeäksi ja helpoksi Elina on sen näissä harjoituksissa tehnyt, että ei tarvii olla ammattilainen eikä tarvii olla kokenut, jotta siitä ohjeesta saa sen harjoituksen ytimen.

Ja, no. Ite nyt on tietysti, mulla on jonkun verran tota taustaa, ja sen takia mä pystyn ehkä sanomaan sillä tavalla, että on myös sellaisia ohjeistuksia joissa ei välttämättä samalla tavalla tuu se ydin ja helppous: ”Okei, nyt kun mä olen lukenut tämän, niin mä tiedän, miten tää harjoitus tehdään.” Ja musta näissä harjoituksissa se on jotenkin semmoisella… semmoista ihanaa tukea ja helppoutta, mitä niistä tulee. Että kun valkkaa tuolta harjoituksen, niin mun ei tarvitse erikseen suunnitella että nyt me tehdään ja harjoitellaan ja lukea että aa, näin ja näin, vaan että mä voin siinä, kun teen harjoitusta lapsen kanssa, niin tehdä yhdessä.

Täällä oli esimerkiksi näitä aistiharjoituksia, että mitä värejä huomaat ja mitä tuoksuja haistat ja näin. Mulle tuli sellainen ajatus niistä, että seuraavan kerran kun mennään pitkälle autoreissulle lasten kanssa, niin otetaan kirja mukaan. Ja sitten sillä hetkellä, kun huomaa että niillä rupeaa tulemaan sellainen venkoilumeininki, niin kattoo täältä näitä harjoituksia. Että voisko ehkä tuoda jotain sellaista läsnäolon leikkiä siihen tilanteeseen.

Ja toinen ajatus, mikä mulle tuli, oli se että vois ottaa joka päivä semmoisen, että joko lapset saa valita tai yhdessä päätetään joku harjoitus mitä voitais kokeilla yhdessä. Niin että se olis se meidän yhteinen aika myös, että me harjoitellaan. Koska tottakai siinä tulee itellekin sit samalla sitä mindfulnessia ja läsnäoloa ja lasten kanssa yhdessä olemista ja pohtimista ja muuta.

Se mikä musta oli tälleen draamaopettajan näkökulmasta tosi ilahduttavaa, ja semmoista mitä halusin vielä mainita, on se, että… täällä on muutamia sellaisia harjoituksia joissa ollaan roolissa, tai on joku semmoinen taika tai magneetti tai joku muu kehys siihen tekemiseen. Tavallaan leikin kautta lapsi löytää jonkun sellaisen kokemuksen mitä ei oo ehkä aikaisemmin löytänyt.

Ja mulle itelleni on tosi tärkeää, ja mua ilahdutti se tässä kirjassa, että se on tosi selkeästi rajattu silleen, että näin se alkaa ja tällä tavalla se loppuu se taika, tai tällä tavalla se laitetaan pois se magneetti. Tavallaan että sille leikille tulee turvalliset kehykset, jotta se ei vahingossa jää päälle: ”Oliks nyt magneetti vai eiks ollut magneetti?” Vaan että se selkeä ohjeistus myös siitä aikuiselle – just taas tää helppous: Aikuisen ei tarvitse muistaa tai tietää tällaisia asioita, vaan se on siellä ohjeessa, että kun se harjoitus päättyy niin näin se lopetetaan. Ja se on tärkeää just sen takia, että se leikin ja kokeilun maailma ja sit se oikea maailma pysyy siististi erossa toisistaan, jotta ei tuu semmoista hämmennystä, että olikohan tää nyt vai eiks tää ollut.

Mikä siis, lapsellehan se on luontevaa, että on leikin maailma ja sitten leikki seis ja tehdään jotain muuta. Ja aikuinen ei välttämättä ehkä muista sanoa sitä, että okei, nyt loppui tää magneettileikki tähän, ja tehdään seuraavia juttuja. Niin se on musta ihanaa, että se on täällä myös tosi konkreettisesti niissä ohjeistuksissa. Ja se lisää semmoista helppouden ja turvan… Mun helppouden ja turvan tarpeitani, ja tuen tarpeita täyttää se, että ne on niin selkeästi kirjoitettu ne ohjeet.

Toivottavasti tästä videosta on sinulle ollut jotain apua tahi iloa. Jos haluat löytää Kamalan ihanan päivän, niin niitä löytyy… varmasti paras tapa löytää kirja on Kamalan ihanan päivän Facebook-sivulta, sieltä löytyy sitten muita resursseja ja mistä kaikkialta kirjaa saa. Kirjakaupoista, nettikaupoista ja niin eespäin löytyy tämä Kamalan ihana päivä.

Mä oon tosi kiitollinen että tämmöisiä kirjoja on maailmassa, koska se tekee tästä omasta vanhemmuudesta vähän helpompaa, että ei tarvitse ihan yksin aina keksiä kaikkia, että mitenhän tän asian nyt käsittelisi ja opettelisi lapsen kanssa yhdessä.

Kiitoksia kun katsoit, ja jos tästä heräsi jotain niin olispa ihanaa että kommentoisit tai laittaisit vaikka sähköpostia mulle, sari at lupaollamina piste fi. Moi moi.

Mistä erottaa aidon ja teeskennellyn kärsivällisyyden?

Tässä kohta kuuden vuoden vanhemmuustaipaleen aikana olen löytänyt itsestäni kahdenlaista kärsivällisyyttä: teeskenneltyä ja aitoa.

Keksitään hypoteettinen kärsivällisyyttä koetteleva tilanne: Lapsi tekee jotain, joka menee eri tavalla kuin minä olisin halunnut. (Yksityiskohdat voit täyttää oman tilanteesi mukaan, mutta aika usein tämä on siellä pohjalla.)

Minulla alkaa pinna kiristyä, verenpaine nousta, ottaa päähän ja tekee mieli huutaa.

Teeskenneltyä kärsivällisyyttä on sellainen, että nielen kiukkuni, yritän mukarauhallisella äänellä toistaa samaa asiaa uudestaan, ja kun se ei vieläkään toimi (koska miksipä se toimisi), niin joudun käyttämään yhä enemmän tahdonvoimaa ja energiaa siihen, etten ihan oikeasti rupea huutamaan.

Jos jatkan sitä teeskenneltyä kärsivällisyyttä (vaikkapa siksi että väsyttää enkä huomaa katkaista tilannetta), niin jossain vaiheessa se patoamisenergia loppuu kesken ja suusta tulee kaikenlaisia sammakoita.

”Äääää miksei kukaan kuuntele! Nyt ne lelut lattialta pois niinkuin olis jo! Nyt kaikki hiljaa!!”

Itsehillintä pettää, koska olen kuormittanut sitä teeskentelemällä kärsivällistä.

No mistä se ihan oikea kärsivällisyys sitten löytyisi?

Ihan ensimmäinen asia on huomata, miltä itsestä tuntuu. Suututtaa, kiukuttaa, turhauttaa, raivostuttaa. No entä siellä alla? Ehkä pelottaa, ahdistaa, surettaa, hävettää?

Hetki itselle

 

Yllä mainitsin, että tilanteen katkaiseminen on tärkeää, jotta pystyy huomaamaan ne omat tunteet. Mulla itselläni se voi tarkoittaa vaikka sitä, että laitan silmät kiinni ja hengitän syvään pari kertaa ja suuntaan huomion kehoon: mistä kiristää? Mitä havaitsen?

Siinä kohtaa kun annan tunteen vain olla, jokin vastustus ja kiristys jo vähän sulaa. On vähän helpompi hengittää. (Ja jos en siinä tilanteessa ehtinytkään katkaista sitä teeskentelyä ja patoamista, niin tämän kaiken voi tehdä jälkikäteenkin. Se on jännä, miten elävästi tunteet tulvahtavat mieleen ja jännitykset kehoon, kun palauttaa tilanteen ajatuksiinsa.)

Tässä kohtaa on hyödyllistä muistaa, että tunteen takana on aina joku tarve.

Minä tarvitsen tässä tilanteessa jotain, tuntuu etten saa sitä, ja se aiheuttaa kärsimättömyyttä ja näitä muita tunteita. Mikähän se tarve voisi olla? Itselläni ne ovat usein akselilla kuulluksi tuleminen – helppous – järjestys – yhteistyö – luottamus, mutta sen varsinaisen tarpeen löytää usein vain pysähtymällä.

Sitten vaihdetaan näkökulmaa

Aito kärsivällisyys alkaa mun kokemuksen mukaan löytyä siinä hetkessä, kun tajuan, että lapsenkin käytöksen taustalla on jokin tarve. Hän yrittää sitä parhaansa mukaan täyttää. Ja koska lapsi on minulle rakas ja tärkeä, niin ilman muuta lapsenkin tarpeet ovat minulle rakkaita ja tärkeitä. Siinä omassa tunnekuohussani en vain sitä niin helposti näe.

Rauhallisena minun on helpompi katsoa asiaa lapsen näkökulmasta: mikä siinä tilanteessa oli niin valtavan tärkeää ja ihanaa, että lapsi toimi näin? (Ja taas huomautuksena – ”rauhallisena” voi edellyttää sitä, että on yksin tai toisen rauhallisen aikuisen kanssa, teekuppi kädessä ja ilman kiirettä. Meillä on kaikilla eri tarpeet myös siihen, mikä auttaa oppimaan ja näkemään eri näkökulmia.)

Usein jo tämä oivallus auttaa suhtautumaan lapseen kärsivällisesti. Okei, sinulle on tärkeää että X. Haluat saada sen valmiiksi, haluat päättää itse, haluaisit hassutella, sulla on huomatkaa-olo, kaipaat läheisyyttä tai järjestystä. No niin, mitenkäs me tämä asia sitten mietittäis yhdessä.

Empatiaa meritähdelle

Jos lapsella on käynnissä joku eeppinen huutoraivari-meritähti-hetki (tiedäthän, lattialla mahallaan ja joka raaja eri suuntaan), niin aikuisen voi olla vaikea päästä kiinni siihen, mikä tarve siellä taustalla nyt onkaan. Jos kerran lapsi ei edes pysty vastaamaan, niin miten aikuinen voisi saada lapseen yhteyden?

Niilläkin hetkillä itseäni auttaa ajatus siitä, että joku tarve siellä nyt on.

Vaikka minä en sitä tunnistaisi, niin selvästi jokin tarve, tai useampi, on nyt niin vajaalla ettei lapsi pysty toimimaan itselleen tavallisella tasolla.

Jos vielä muistan, että juuri tämä on parasta mihin lapsi tällä hetkellä kykenee, niin usein löydän itsestäni ihan uudenlaista lämpöä ja empatiaa. Että voi nuppu murunen, miten sinulla mahtaakaan olla kurja olla juuri nyt. Asiat eivät menneet niinkuin toivoit, tai et saanutkaan sitä huomiota tai päättämistä tai leikkimistä tai muuta, mitä kaipasit. Tai nolottaa, kun hajotit vahingossa tai tahallaan.

Kun löydän itsestäni sen aidon empatian ja lämmön ja yhteyden, niin on yhtäkkiä vähän helpompi olla aidosti kärsivällinen. Omat odotukset putoavat vähän realistisemmalle tasolle, kun huomaan, että selvästikään lapsi ei nyt noihin odotuksiin yllä. Pystyn myös todennäköisesti muuttamaan suunnitelmia niin, että voidaan huomioida tavalla tai toisella se lapsenkin tarve.

Kärsivällisyys on taito, ei ominaisuus

Aitoon kärsivällisyyteen pääseminen voi vaatia opettelua ja harjoittelua. Se voi vaatia sitä, että käyn tilanteita läpi jälkikäteen ja mietin, mitä itse tarvitsin ja mitä lapsi tarvitsi. Se voi vaatia sitä, että palaan kärsivällisyyttä koetelleisiin tilanteisiin myös lapsen kanssa (ja hyväksyn itsessäni sen nolouden ja häpeän, joka herää, kun tiedän ja myönnän toimineeni vastoin arvojani).

Se melko varmasti vaatii sitä, että uskallan arvata lapsen tunteita kömpelösti ja epäluontevan tuntuisesti, myös silloin kun Joku Muu on kuulemassa. (Ja taas hyväksyn itsessäni sen nolouden ja häpeän, joka ehkä herää, kun tulen nähdyksi ihmisenä, joka Ei Vielä Osaa Asioita Täydellisesti.)

Ja se opettelu on itselleni ollut aivan sataprosenttisesti sen arvoista. Suosittelen lämpimästi. 🙂

Jos tuntuu, että kaipaat apua omaan kärsivällisyyden opetteluun, niin sitä löydät esimerkiksi Kärsivällinen aamu -minikurssista. Sen voit tilata tuosta alta. <3