Kirjahylly: How to Talk So Kids Will Listen & Listen So Kids Will Talk

How to talk so kids will listen and listen so kids will talk (Adele Faber, Elaine Mazlish)

20130616-174353.jpg

Funktio: Käytännön oppeja, harjoituksia ja toimintamalleja uudenlaisen kommunikaatiotyylin harjoitteluun
Pointti: Kun puhut lapsillesi arvostavasti ja empaattisesti, yhteistyö sujuu paremmin.
(Vanhemmuus: Kirja on suunnattu vanhemmille, mutta siitä on hyötyä myös esimerkiksi erilaisissa kasvatus- ja johtajuustehtävissä toimiville ihmisille.)

Tunteiden tunnistaminen ja käsittely. Yhteistyö. Rangaistusten korvaaminen ongelmanratkaisulla. Lapsen omatoimisuuden ja autonomian tukeminen. Kehuminen. Rooleista ja leimoista vapauttaminen.

Näitä asioita käsittelee How to Talk So Kids Will Listen & Listen So Kids Will Talk. Nykyään samoja juttuja tulee vastaan neuvolasta ja Mannerheimin lastensuojeluliiton ikäkausivihkosista, joten olisi ehkä helppo ohittaa koko kirja. Itse kun luin tätä ensimmäistä kertaa, niin olin vähän että joo, so what.

Kunnes huomasin, että kirja on julkaistu ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa vuonna 1982.

Aikana, jolloin neuvolan lastenkasvatusohjeet on olleet jotain aivan muuta kuin mitä ne ovat nykyään. Aikana, jolloin fyysinen kurittaminen oli Suomessa laillista (se kiellettiin kaksi vuotta myöhemmin), YK:n Lapsen oikeuksien julistukseen oli vielä 7 vuotta, ja kasvatuksen trendinä oli joko tiukka aikuislähtöisyys tai kaiken salliva vapaa kasvatus.

Siihen tilanteeseen tunteiden tunnistaminen, ongelmanratkaisu ja lapsen omatoimisuuden tukeminen ovat epäilemättä olleet vallankumouksellisia ajatuksia. Kirjan kirjoittajilta on vaadittu aikamoista ammattitaitoa, kokemusta ja pelisilmää, jotta he ovat saaneet rakennettua sekä vakuuttavan että käytännöllisen lastenkasvatusoppaan.

Klassikko

How to Talk… perustuukin Faberin ja Mazlishin kehittämiin workshopeihin, joissa harjoiteltiin näitä samoja taitoja ryhmissä. Yhdysvalloissa kirjaan pohjautuvia workshopeja on käytetty menestyksekkäästi paitsi ”tavallisten” perheiden parissa, myös esimerkiksi päihdekuntoutuksessa, vankiloissa, sotilastukikohdissa ja pienituloisten perheiden Head Start -tukiohjelmassa. Toisin sanoen tässä kirjassa, tässä lähestymistavassa on jotain sellaista, mikä auttaa purkamaan potentiaalisesti isojakin sosiokulttuurisia solmuja.

Ja samaan aikaan, kuten jo alussa mainitsin, How to Talk… ei sisällä oikeastaan mitään sellaista, mitä ei käsitteiden ja teorian tasolla löytyisi muistakin kirjoista. Tunteiden tunnistaminen ja salliminen on tärkeää. Kun lapsen saa tekemään yhteistyötä, ei tarvitse niin kovasti komentaa ja kaikilla on parempi fiilis. Ja niin edelleen.

Se, missä tämä kirja onnistuu mun nähdäkseni erityisen hyvin, on kaiken tämän ”joo joo, periaatteessa just näin” -tiedon tuomisessa käytännön arkeen ja sanojen, lauseiden, vuorovaikutuksen tasolle. Vanhempi pääsee monessa kohtaa kirjaa miettimään, miten itse kokisi tilanteen, jossa häntä kohdellaan niinkuin lapsia perinteisesti: ohitetaan, vähätellään, harhautetaan, neuvotaan, selitellään, puolustellaan jonkun muun näkökantaa. Ja sieltä näkökulmasta on sitten helpompi suostua ajattelemaan, että toisinkin voisi toimia.

Sen lisäksi kirjassa on erittäin selkeästi annettu malleja ja vaihtoehtoja: Sen sijaan, että että kyselisit ja neuvoisit, anna lapsen kertoa kokemuksensa ja kuuntele. Sen sijaan, että syyttäisit lasta tekemättömistä hommista, kuvaile, mitä näet. Tää on mun mielestä ihan loistava juttu siksi, että yksi rakentava, konkreettinen vaihtoehto on paljon helpompi muistaa siinä vaiheessa, kun joku on kaatanut jauhot lattialle ja toinen purkaa keskittyneesti roskiksen sisältöä siihen viereen. Sitten, kun se rakentava viestintä sujuu luonnostaan, niin niistä selkeistä vaihtoehdoista voi vapaasti poiketa, mutta opetteluvaiheessa ne ovat kullanarvoisia.

Uuden kielen opettelua

Jossain päin tota kirjaa mainitaan, että tällainen sekä lasta että omia rajoja kunnioittava, yhteistyöhakuinen ja rakentava kommunikaatio voi alussa tuntua siltä, kuin opettelisi puhumaan vierasta kieltä. Ehkä sen takia tää kirja muhun kolahtaakin niin kovaa. 🙂 Ja ihan niinkuin vierasta kieltä opetellessa, kaikkein hyödyllisintä on opetella alkuun muutama fraasi, joilla pärjää, ja sitten hiljalleen rakentaa sitä omaa osaamista pitemmälle. (Tai muiden perheenjäsenten osaamista: tästä kirjasta on siis peräisin fraasi *Those are rough emotions to be having*, ’Nuo ovat raskaita tunteita’, jonka olen opettanut puolisolleni saatesanoilla ”jos haluat kuunnella mua aktiivisesti etkä oikein osaa sanoa mitään, niin sano näin.”)

Ja kuten kielenoppimisessa muutenkin, niin avainsana on harjoittelu. Kuinka moni meistä muistaa istuneensa X sataa tuntia jonkun vieraan kielen tunnilla koulussa, osanneensa käännöslauseita ja saaneensa kelpo numeroita kokeesta, eikä silti avaisi suutaan sillä kielellä mistään hinnasta? Ainakaan selvinpäin? Niinpä. How to Talk… -kielen kanssa tilanne on siinä mielessä onnellinen, että harjoitustilanteita tulee vastaan päivittäin, jos ehtii nähdä lapsiaan ja/tai kumppania hereillä varttia kauemmin.

Alkuun ne harjoitustilanteet huomaa vasta jälkikäteen: äsh, olisin voinut sanoa tuon asian rakentavammin. Silloin on parikin vaihtoehtoa. Voi sanoa sen rakentavamman version itselleen ääneen, tai voi sanoa lapselle, että ”Anteeksi, mun oli tarkoitus sanoa että…”. Tai sitten voi luottaa siihen, että seuraava harjoituskerta tulee vastaan pikemmin kuin huomaakaan. Voi tarkkailla, että millaisia tunteita se rakentavampi viesti itsessä aiheuttaa, tai miltä tuntuu kun huomaa sanoneensa kurjasti vaikka oikeastaan tietää, miten kuuluisi sanoa. Kaikki tämä auttaa tiedostamaan sitä omaa kommunikaatiota, ja se taas auttaa seuraavalla kerralla huomaamaan ne omat vanhat puhumisen tavat pientä hetkeä aikaisemmin.

Jos lukee elämässään vain yhden ”lastenkasvatusoppaan”, niin tää on mun mielestä hyvä vaihtoehto sellaiseksi. Tää myös täydentää hyvin teoreettisempia tekstejä, ja esimerkiksi Alfie Kohnin Unconditional Parenting on hyvin samoilla linjoilla ja tuo sitten enemmän sellaista tutkimustietoon pohjautuvaa näkemystä samaan filosofiaan. Myös esimerkiksi Gordonin minäviestit ja Nonviolent Communicationin havainto, tunne, tarve, pyyntö -ydinnelikko pyörivät sävyinä kirjan sisällössä, vaikka kirja ei suoraan niihin pohjaudukaan.

Tätä ei ole vissiin suomennettu, mikä on sääli. Jos olisin rikas ja mahtava, kustantaisin tämän laadukkaana käännöksenä heti samantien. Sitä odotellessa suosittelen lukemaan englanniksi, vaikka sitten sanakirjan kanssa. Käsitteet ovat sillä tavalla yksinkertaisia, että niiden oppimiseen ei välttämättä tarvitse syvää kielitaitoa, ja joka tapauksessa jokainen perhe joutuu etsimään omaan kielikulttuuriinsa sopivat versiot esimerkiksi niistä ”sen sijaan että X, tee Y” -esimerkeistä. Jos hankit kirjan itsellesi, suosittelen etsimään vuoden 2013 30th anniversary edition -version (tai ostamaan kirjan Kindle-versiona): siinä on nimittäin Adele Faberin tyttären, Joannan, kirjoittama kappale aiheesta ”tällaista on olla vanhemmuusgurun lapsi ja kasvattaa omia lapsia näillä opeilla”. Erittäin kiinnostava kappale. 🙂

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Jos olet lukenut kirjan, niin olisi hauskaa kuulla kommentteja ja mietteitä kirjan sisällöstä. Ja vaikka ei olisikaan lukenut kirjaa, niin kaikenlaiset pohdinnat perheen sisäisestä kommunikaatiosta, uuden kielen opettelusta ja muusta sellaisesta ovat tervetulleita! Myös uutta sivustoa saa kommentoida innostuneesti ja rakentavasti. 😉

Ei kun minä! ja muita näkökulmia

Meidän kohta 3-vuotias esikoinen on viehättävässä iässä. Siinä minä-itse -iässä, tiedättehän, että vaikka jotain ei ihan osaa ja tekemiseen menee tuplasti kauemmin kuin jos vanhempi auttaisi, niin eikun minä itse. Ihan sama, onko kiire tai olisko muuten tärkeää saada joku homma hoidettua tehokkaasti, niin huuto tulee jos yrität auttaa.

Minäminä, minäminäminä

Mua itseäni on tämän vaiheen tuoksinassa auttanut hurjasti se tieto, että lapsi ei tee sitä itsekkyyttään, vaan hän sattuu olemaan kehityspsykologisesti sellaisessa vaiheessa, että hän kykenee näkemään vain oman näkökulmansa. Se nimittäin avaa ymmärrystä aika moneen muuhunkin tilanteeseen.

”Kiire” on lapselle outo teoreettinen käsite, jos (ja kun) hän ei itse hahmota päivän aikataulua. Jos en muista selittää, että miksi olis nyt tärkeää keskittyä lelujen keräämiseen tai potalle menemiseen, niin se aikuisen antama homma unohtuu, kun huomio kiinnittyy johonkin oikeasti mielenkiintoiseen. Siis hänen omasta eli maailman ainoasta näkökulmastaan käsin.

Jos en muista selittää, että miksi olis nyt tärkeää keskittyä lelujen keräämiseen tai potalle menemiseen, niin se aikuisen antama homma unohtuu, kun huomio kiinnittyy johonkin oikeasti mielenkiintoiseen.

”Tossa voi sattua pahasti” on lapselle outo teoreettinen käsite. Äskenkään ei sattunut mitään, niin ihan hyvin voin vielä tehdä uudestaan. Riippumatta siitä, kuinka monta kertaa asiasta on keskusteltu.

Teoreettisella käsitteellä mä tarkoitan sellaista, että ihminen (lapsi tai aikuinen – tähän päästään kohta) tietää, mitä ilmaus tarkoittaa. Hän on kuullut sen, ja on ehkä keskusteltukin siitä että mistä on kysymys. Ihminen osaa tarpeen tullen usein jopa selittää, että mitä se asia tarkoittaa, mutta se ei silti ohjaa käytöstä tai ajattelua.

Aikuisten esimerkkinä voisi olla tupakoitsija, jolle ”tupakointi aiheuttaa keuhkosyöpää ja muita sairauksia” on teoreettinen käsite, koska isoukkikin eli 97-vuotiaaksi vaikka veti askin norttia joka päivä.

Kolmevuotias alkaa jo pikkuisen hahmottaa sitä, että toisiin voi sattua vaikka itseen ei sattuisi. Jos mä sanon, että mua väsyttää tai mun päätä särkee, niin hän usein ensin ilmoittaa että ei minua väsytä, ei minun päähäni satu. Se asia käsitellään ensin sen kautta, että onko minulla tällainen samanlainen tilanne vai ei. Sitten hän saattaa kysyä minulta, että tarviiko sinun levätä, tarviiko sinun mennä sairaalaan.

Miten ajattelu kehittyy

Mä löysin eilen tällaisen loistavan lentävän lauseen:

Education is not the learning of facts, but the training of the mind to think.
– Albert Einstein

Eli kasvatus ei ole faktojen opettelua, vaan ajattelutaidon harjaannuttamista. Samalla tavalla ihmisen kasvu ja kehitys ei ole pelkästään sitä, että tieto lisääntyy. Kehitys tarkoittaa sitä, että ajattelussa tapahtuu perustavanlaatuisia laadullisia muutoksia – ihmisen tapa nähdä maailma (ja itsensä osana maailmaa) muuttuu.

Kehityspsykologisesti ajatellaan, että yhdestä kehitysvaiheesta siirrytään toiseen siinä vaiheessa, kun edellisen vaiheen subjektista tulee seuraavan vaiheen objekti. Toisin sanoen ihminen pystyy tiedostamaan ja tunnistamaan sellaisen asian, joka aikaisemmin on ollut hänelle tiedostamatonta, itsestäänselvää, erottelematonta.

Kehityspsykologisesti ajatellaan, että yhdestä kehitysvaiheesta siirrytään toiseen siinä vaiheessa, kun edellisen vaiheen subjektista tulee seuraavan vaiheen objekti.

Vauva hahmottaa ensin kaiken osaksi omaa itseään, sitten hän alkaa erottaa hahmoja ja kapistuksia. Hahmot ovat kuitenkin olemassa vain silloin, kun hän näkee ne. Jossain vaiheessa lapsi huomaa, että hän onkin itse olemassa myös silloin kun hän on yksin. Fyysisestä kokemuksesta tulee jotain sellaista, minkä olemassaolon vauva pystyy havaitsemaan.

Vähän myöhemmin lapsi alkaa hahmottaa, että kun niille kapistuksille ja hahmoille tekee jotain, niin ne reagoivat. Tilassa olemisesta ja asioiden kanssa vuorovaikuttamisesta tulee sellaista, minkä olemassaolon lapsi pystyy havaitsemaan.

Seuraavaksi lapsi pikkuhiljaa oppii, että on eri asia, tekeekö hän itse jotain vai tekeekö joku niistä hahmoista tai kapistuksista jotain. Silloin on päästy tähän ”eikun minä itse” -vaiheeseen, jossa oma minä ja oma tekeminen on jotain sellaista, minkä lapsi pystyy hahmottamaan. Maailma tapahtuu omasta näkökulmasta.

Kehitys jatkuu.

Lapsi ymmärtää, että niillä omilla teoilla on joku seuraus toisille ihmisille, ja alkaa hahmottaa omaa rooliaan. Kun ihminen (ei välttämättä enää lapsi) kasvaa vielä, hän alkaa hahmottaa, että hänellä voi olla eri rooli eri tilanteissa. Silloin ihminen alkaa havaita erilaisia systeemejä.

Sitten hän alkaa hahmottaa, miten eri systeemit vuorovaikuttavat keskenään – perhe ja yhteiskunta, puoluepolitiikka ja terveydenhoito. Ja että niissä kaikissa on ihmisiä, yksilöitä, samanlaisia kuin hän itse, joilla on oma roolinsa.

Sitten hän alkaa hahmottaa, miten nämä keskenään vuorovaikuttavat systeemit rakentuvat puolestaan korkeamman tason systeemeiksi, jotka vuorovaikuttavat puolestaan korkeammalla tasolla – Suomi ja Ruotsi, YK, NATO ja niin edelleen. Ja miten kaikissa näissäkin on yksilöitä, systeemejä, vuorovaikutusta.

Miten muuten tämän voisi ajatella?

Ihmisen psykologinen kehitys ei siis lopu missään tietyssä iässä, vaan jatkuu niin kauan kuin on mahdollista ottaa vielä askelen korkeampi näkökulma. Kaikki nämä kehitysaskeleet nimittäin edellyttävät sitä, että ihminen ottaa jonkun uuden näkökulman, jota ei ollut aikaisemmin pystynyt havaitsemaan.

Toki on ihmisiä, jotka pystyvät älyllisesti selittämään vaikka mitä yhteiskunnan rakenteita, vaikka heidän oma näkökulmansa yltää laajimmillaan vain omaan viiteryhmään ja sen etuun (*köh puoluepolitiikka köh*). Tällaiselle henkilölle ne ilmiöt ovat kuitenkin vain teoreettisia käsitteitä. Ne eivät ohjaa käytöstä eivätkä ajattelua.

Niin kauan kuin tällainen ihminen ei kykene ottamaan hänen viiteryhmänsä ulkopuolella olevien ihmisten näkökulmaa, hän ei myöskään hahmota, että jokainen yhteiskunnallisen rakenteen osanen on itse asiassa aito, hengittävä ihminen. Myös se tyyppi, joka eniten raivostuttaa ja inhottaa ja ällöttää ja pelottaa. Myös se ihan yhteiskuntarakenteen toisessa päässä oleva, ihan eri arvoja kannattava tyyppi.

Mitä se näkökulman ottaminen sitten käytännössä on?

Sen lisäksi, että syvemmissä kehitysvaiheissa ihminen pystyy ottamaan useampia näkökulmia, hän pystyy myös asettumaan syvemmin toisen ihmisen asemaan ja näkemään hänen näkökulmansa perusteellisemmin.

Alkukantaisimmillaan toisen näkökulman ottaminen liittyy sen ymmärtämiseen, että tuo toinen ei näe samoja asioita kuin minä. Siis fyysisesti.

Alkukantaisimmillaan toisen näkökulman ottaminen liittyy sen ymmärtämiseen, että tuo toinen ei näe samoja asioita kuin minä. Siis fyysisesti.

Meidän melkein kolmivuotias saattaa huutaa toisesta huoneesta ”äiti mikä tämä on?” ja kun kysyn, että mikä, hän vastaa ”no tämä”. Hän näkee sen kapistuksen, eikä hänelle tule mieleenkään, että minä en muka sitä näkisi. Mun pitää kysyä, että no minkä värinen se on, tai tulla itse katsomaan.

Siitä askel syvempään näkökulmaan on sen ymmärtäminen, että toinen ei tiedä samoja asioita kuin minä.

Että jotain voi pitää salaisuutena, eivätkä toiset tiedä sitä. Tai että jos kerron kotiväelle, mitä koulussa tapahtui, minun täytyy jotenkin taustoittaa tilanne. Tai että jos joku toinen ihminen tekee minulle jotain epämiellyttävää, niin tilanteen ulkopuoliset eivät välttämättä tiedä, mitä on tapahtunut

Musta tuntuu, että poliittinen keskustelu on jotenkin tosi usein tätä tasoa. Että jos meidän puolue kertoo tarpeeksi tilastoja, jotka näyttävät ihan selvästi totuuden, niin silloin nuo toiset tajuavat, mistä on kyse, ja automaattisesti ovat meidän kanssamme samaa mieltä.

Mutta se ei ihan vielä riitä. Mä ajattelen, että tarvitaan ainakin vielä muutama askel.

Seuraava olis mun nähdäkseni se, että ymmärtää että toinen ei pidä samoja asioita tärkeinä kuin minä. Että siinä missä minulle on tärkeää tasa-arvo ja ihmisten vapaus elää omaa elämäänsä, niin toisille on tärkeää perinteiden säilyttäminen ja ennustettavuus, noin esimerkiksi.

Ja että vaikka kuinka argumentoisin ja selittäisin omaa näkökulmaani, niin jos puhun toisen mielestä täysin yhdentekevistä asioista, en saa muutosta aikaan. Oli kyse sitten avioliittolaista tai kolmivuotiaan kerhoon ehtimisestä.

Tästäkin mun mielestä pääsee vielä askelen syvemmälle toisen näkökulmaan.

Silloin pitää hahmottaa, että toinen näkee maailman eri tavalla kuin minä, ja haluta selvittää, miten se toinen itse asiassa näkee maailman. Minkälaisia näkökulmia hän pystyy ottamaan? Miten hän tulkitsee tapahtumat, asiat, tilastot, joista olemme eri mieltä?

Minkälaisia näkökulmia hän pystyy ottamaan? Miten hän tulkitsee tapahtumat, asiat, tilastot, joista olemme eri mieltä?

Onko hänelle totta, että mä häviän maailmasta kun menen toiseen huoneeseen?

Onko hänelle totta, että pehmolelut valvovat kun hän nukkuu?

Onko hänelle totta, että kukaan ei tajua häntä?

Onko hänelle totta, että maahanmuutto vaarantaa kaiken sen, mikä tässä maassa on hyvää ja arvokasta?

Onko hänelle totta, että tasa-arvoinen avioliittolaki vähentää hänen oman heteroavioliittonsa arvokkuutta?

Silloin, jos mä pystyn näkemään, mikä tälle ihmiselle on totta, mä voin huomioida sen hänen totuutensa kun mä kerron omaani. Mun ei tarvitse olla samaa mieltä hänen kanssaan, eikä mun tarvitse sietää häneltä minkälaista tahansa käytöstä.

Meidän kuopus esimerkiksi ei tajua, että jos hän puree niin lelua ei satu mutta mua sattuu, enkä mä silti anna hänen purra mua. Mä en toisaalta myöskään syytä häntä julmaksi kaltoinkohtelijaksi, jos mä ymmärrän, että hän ei hahmota sitä eroa. Minulla on siinä tilanteessa useampi näkökulma käytössäni, joten on mun vastuulla toimia niin, että hän ei vahingoita itseään tai muita.

Ja mitä tulee politiikkaan: edustuksellisen demokratian hienous ja kauheus on siinä, että kansa valitsee ansaitsemansa edustajat. Mä ajattelen, että silloin kun eduskuntaan valitaan enimmäkseen ihmisiä, jotka pystyvät ottamaan vain oman viiteryhmänsä näkökulman, jäädään poliittisessa keskustelussa jankkaamisen tasolle. Vasta silloin, kun kansanedustajat osaavat puoluerajoista välittämättä oikeasti miettiä asioita sekä omien äänestäjiensä että koko Suomen tai koko maailman näkökulmasta, tästä tulee aito hyvinvointivaltio.

Ja samaan aikaan mä yritän kovasti muistaa, että kaikille se aito hyvinvointivaltio ei ole yhtä tärkeä asia.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Mitä nousi mieleen kehityspsykologiaan, kivoihin kehitysvaiheisiin tai näkökulmiin liittyen? Myös empatia ja sympatia ”minä itse” -vaiheeseen liittyen on tervetullutta.

Millä tasolla sinulle on luontevaa ottaa toisen näkökulma – näkemisen, tiedon, arvojen, maailmankuvan tasolla? Millainen näkökulman ottaminen on sinulle vaikeaa? Millaisessa tilanteessa sinulle voisi olla hyödyllistä opetella katsomaan asiaa ”sen toisen” näkökulmasta? Milloin toivot, että ihmiset näkisivät sinun näkökulmasi selkeämmin – ja miten voisit kertoa oman näkökulmasi heidän maailmankuvansa kielellä?

Vastustan, hittovie

Sarjassamme Tilanteita Lapsiperhearjen Keskeltä.

Vauvalla on kolmatta päivää kuume. Sitä on kuulemma liikkeellä, sanoivat Terveyspuhelimesta, tarkkailkaa ja antakaa kipulääkettä jos vaikuttaa siltä.

Vauva on oikeastaan ihan tyytyväinen, silloin kun se on sylissä tai liinassa, ja mieluiten tissillä eli mun sylissä. Muuten se huutaa, noin niinkuin varmuuden vuoksi. Yötä päivää. Eli mä olen käytännössä ollut tässä torstain ja perjantain välisestä aamuyöstä lähtien jatkuvassa ihokontaktissa vauvan kanssa, poislukien mun vessareissut ja vauvan vaipanvaihdot. Joiden aikana hän huutaa. (Nyt hän on isin kanssa vaipanvaihdolla, joten mä yritän kirjoittaa tosi nopeasti.)

Jonkin verran sanotaanko että hajottaa. Mutta mä onneksi tossa aiemmin viikolla löysin sellaisen ajatuksen, jota mä oon pitänyt mantranani tässä kohtaa, ja se on auttanut. Mä ajattelin tarjota sen myös teille, ihan siltä varalta että jotakuta joskus muulloinkin hajottaa kun vauva huutaa tai mitään ei pysty tekemään tai muuten vaan kaikki on päin helvettiä.

”Mä saan vastustaa tätä.”

Vastustamisesta on ollut aikaisemmin puhetta. Se on sitä, kun sisällä kiristää ja turhauttaa ja suututtaa ja vituttaa kun asiat Ei Mee Niinkuin Mä Olen Päättänyt. Asiat ei mee niinkuin mä haluaisin. Suututtaa se, että asiat on niinkuin ne nyt on, koska mä haluaisin, että ne olisi jotenkin toisin.

Ja siinä tilanteessa, kun se vastustus on pahimmillaan, niin on ihan äärimmäisen vaikeaa mennä siihen toiseen laitaan. Siihen, että ommm, palaan nykyhetkeen, asiat on näin niinkuin ne on, olen zen ja itse valaistuminen.

Mutta jo se auttaa, että antaa itselleen luvan siihen vastustamiseen.

Että totta hemmetissä mä vihaan sitä,  että vauva huutaa jatkuvasti, ja mulla on lupa vihata sitä, että tilanne on nyt se mikä se on.

Tottakai mua turhauttaa, että vauva suostuu nukkumaan vain silloin kun mä oon siinä vieressä, niin etten mä voi tehdä mitään, ja mua saakin turhauttaa, että tilanne on se mikä se on.

Tottakai mulla on äitinä ihan voimaton ja avuton olo, kun pienellä on paha olla, ja samaan aikaan mua ottaa päähän se, että mä olen niin kiinni siinä, vaikka haluaisin tehdä kaikkea muuta.

Tämä kaikki on sitä vastustusta, koska en mä oo tällaista halunnut tai pyytänyt tai tietoisesti aiheuttanut. Samoin kuin se kaikki nimetön, sanoittamaton jännitys eri puolilla kehoa – se, joka tuntuu vääntyvän aina kierroksen tiukemmalle, kun ei ole nukkunut tai päässyt ulkoilemaan tai syönyt kunnolla tai joku huutaa jatkuvasti korvan juuressa tai esikoinen kiljaisee ”Pyyhkimään” juuri sillä hetkellä, kun vauva on viimein lopettanut huutamisen ja simahtanut.

Kaikkeen siihen vastustukseenkin on lupa. Se on lupa huomata, se on lupa hyväksyä, ja jos se osoittautuukin hyödylliseksi, niin sen voi antaa olla rauhassa. Jos taas se ei tunnukaan hyvältä, niin sen voi päästää matkoihinsa sillä huomaamisella.

Miten ihmeessä vastustuksen salliminen voi auttaa?

Yksi syy on se, että silloin ei enää tarvitse kasata siihen päälle lisää ahdistusta.

Tiedättehän?

Auugh, mua raivostuttaa kun toi lapsi nyt ei vaan VOI olla hiljaa! Mutta apua, karmea syyllisyys kun eihän se sitä tahallaan tee, en mä sais olla sille vihainen! Aagh, hävettää, olen huono äiti kun edes ajattelen tällaisia, mun pitäisi skarpata ja tuntea ainoastaan rakkautta noita mun ihania lapsia kohtaan. Perhana, ei onnistunut rakkauden tunteiden säteileminen tässä univajeessa ja lähtökohtaisessa ketutuksessa, olen täysi nolla ja kaikki menee pieleen.

Kun jos jo alussa huomaa, mistä on kyse – nyt muuten raivostuttaa ja täysillä, kun toi lapsi ei osaa olla hiljaa, ai niin, mua saakin raivostuttaa ja mä saan vastustaa tätä – se ketjureaktio katkeaa heti alkuunsa. Energiaa jää enemmän sen tilanteen korjaamiseen, sen sijaan että oma pää jäisi jurnuttamaan niitä ahdistuksen tunteita.

Ja itseasiassa, paradoksaalisesti, silloin kun antaa luvan sille vastustukselle, niin palaakin siihen, mitä tässä hetkessä todella on olemassa. Koska ne tunteet, kiristykset, jännitykset, vastustukset on myös tässä hetkessä.

Se tiedostaminen ja nykyhetkeen palaaminen puolestaan auttaa paitsi katkaisemaan sitä kierrettä, niin myös treenaamaan omien tunteiden havainnointia. Ja se auttaa seuraavalla kerralla huomaamaan sen oman ketjureaktion vähän aikaisemmin. Olemaan tietoisempi niistä omista ketjureaktioistaan ja niiden käynnistäjistä, oli niillä sitten nimet tai ei.

Että sellaista tiedostavaa vanhemmuutta täältä lapsiperhearjen keskeltä. 🙂 Vauvakin simahti tätä kirjoittaessa isille liinaan, eli saattaa olla, että tän viikonlopun aikana mä pääsen jopa suihkuun ilman, että kukaan huutaa oven toisella puolella. 😉

Kommenteista:

Saa kommentoida! Erityisen mielelläni kuulen kokemuksia, jos joku tulee kokeilleeksi tuota ”mä saan vastustaa tätä” -ajatusta. Tai muita vastaavia arjen tyyneyden pelastajia. Täällä kommentoivat vain ihanat ja sydämelliset ihmiset, eli sellaiset, jotka tietoisesti harjoittelevat ottamaan omat ja muiden tunteet ja tarpeet huomioon. Ja kaikilla on lupa harjoitella.

Vähättelyä postilaatikosta

Meille tuli tänään mainospostia.

Se on poikkeuksellista, koska ovessa on ei mainoksia -lappu. Ovelat lastentuotteiden markkinoijat ovat kuitenkin hoksanneet, että jos väestötietojärjestelmästä katsoo sopivan ikäisten lasten vanhempia ja lähettää mainokset nimellä, niin ne menevät Postin jakelussa eivätkä näinollen olekaan yhtään mainoksia.

Ja koska vauva täytti tässä jokin aika sitten puoli vuotta, niin meitä lähestyi Nutricia. Mä avasin sen kirjekuoren mielenkiinnosta, selasin ne lippuset ja lappuset läpi, ja sitten käteen osui joku tuoteopas.

Sen kannessa on kuva, jossa on ikäänkuin helmitaulun rimoissa tomaatteja, kanankoipia, juustokuutioita ja parsakaalia. Helmitaulun takaa kurkistaa syöttötuolissa istuva vauva. Alla on teksti:

Osaatko valmistaa aterian, joka sisältää 7,4 g proteiinia, 5 g rasvaa ja vain 0,04 g natriumia…?
Muksu osaa. Lue tuotteista lisää: [nettisivu]

Taustaa: meidän molemmat lapset on sormiruokailijoita, ei siksi että mä olisin jotenkin erityisen einesvastainen, vaan koska se sopii mun ajatteluun lapsesta oman elämänsä subjektina. Se, että mä en oo koskaan syöttänyt lapsille soseita, ei kuitenkaan tarkoita sitä että mulla olis jokin erityinen mielipide suuntaan tai toiseen siitä, millaisia ruokaratkaisuja muut vanhemmat tekee.

Mä uskon, että sormiruoilla, kotitekoisilla soseilla ja teollisilla soseilla kasvaa yhtä lailla ihan hyviä lapsia. Pääasia, että lapsi saa ruokaa. Joissain perheissä sormiruokailu ei toimi, joissain perheissä soseruokailu ei toimi. Se selviää kokeilemalla.

Sitä mä en kuitenkaan usko, että teollinen ruoka olisi jotenkin parempaa kuin itse tehdyt soseet tai sormiruoka. Oli niissä mitä tahansa GOS-FOS oligosakkaridia* hyvänsä, niin ne on kuitenkin teollisesti käsiteltyä ruokaa, jonka etuna on helppous, nopeus, kätevyys esim. eväänä kuljetettaessa ja hyvä säilyvyys.

[*Oligosakkaridit (3-10 monosakkaridiyksikön hiilihydraatti; oligo= usea) 
Monissa kasviksissa, kuten sipulissa, pavuissa, herneissä, linsseissä, maa-artisokassa ja mustajuuressa, on harvinaisia, 3-10 monosakkaridiyksiköstä koostuvia hiilihydraatteja, oligosakkarideja (oligo = usea). Ohutsuolen entsyymit eivät pysty pilkkomaan oligosakkarideja imeytyvään muotoon monosakkarideiksi. Oligosakkaridit kulkeutuvat paksusuoleen bakteerien ravinnoksi. Siksi niitä sisältävät ruoka-aineet saattavat aiheuttaa ilmavaivoja. Imeytymättömät oligosakkaridit ovat ravintokuitua ja voivat toimia prebiootteina, eli lisätä yhden tai useamman edullisen bakteerin kasvua paksusuolessa. Lähde.]

Joten mainostaisivat vaikka nyt sillä, että ”Hei, onpa kätevää vaan napata Muksu-purkki mukaan ja lähteä ovesta ulos!” Tai että ”Hei, nyt minun ei tarvitse höyrytellä eikä keitellä eikä odottaa että ruoat jäähtyy eikä soseuttaa, naps vaan kansi auki ja ruokaa lapselle huiviin!” Tätä kaikkea löytyy saman kirjekuoren muista oppaista, ja perheestä riippuen siellä on varmasti ihan hyödyllistäkin tietoa.

Mutta ihan omana otsikkonaan tuo Osaatko?

Mun nähdäkseni vähän halpa veto Nutricialta vedota vanhempien epävarmuuden tunteeseen.

Ensinnäkään, missään ei perustella, että miksi nimenomaan tuo yhdistelmä 7,4 g proteiinia, 5 g rasvaa ja 0,04 g natriumia on se autuaaksitekevä.

Toisekseen, siinä otsikossa jännästi puhuta mitään hiilihydraattien tai lisätyn sokerin määrästä – se pitää vissiin mennä itse katsomaan sieltä nettisivulta. Kävin tutkimassa, eikä missään kerrottu, että mikä ruoka se nyt sitten on, jossa on tää autuaallinen yhdistelmä rasvaa ja proteiinia ja natriumia. En tämän mainoksen enkä nettisivujen perusteella siis edes osaisi ostaa ateriaa, jossa nämä ravintoaineet ovat täydellisessä tasapainossa. Näin epäonnistunut vanhempi minä olen. Yhdessäkään mun katsomassa purkissa ei ollut proteiinia 3 g enempää, eli onko tarkoitus että lapsi vetelee kaksi-kolme purkkia per ateria?

Kolmanneksi, missään ei myöskään kerrota, että onko Nutrician koekeittiössä nimenomaan tähdätty tohon yhdistelmään. Vai onko ne vaan laittaneet kasaan normaalia kotiruokaa, vähän jatkaneet sitä maissitärkkelyksellä ja vedellä (jokaisen uutuustuote-esitteessä mainitun soseaterian pääraaka-aineena on vesi) ja surauttaneet soseeksi? Ja sitten katsoneet laboratoriossa, että jaha, 7,4 g proteiinia tuli, 5 g rasvaa, hiilareitakin tossa on noin ja noin paljon, hieno homma.

Toisin sanoen otetaan jostain lukusarja, useamman desimaalin tarkkuudella tietysti, ja kysytään isolla otsikolla, että osaatko sinä tehdä näin hienoa ruokaa. Perusolettamuksena tietysti se, että jos et a) ymmärrä mitä kyseiset numerot tarkoittavat, b) osaa rakentaa täsmälleen, puolen gramman tarkkuudella, oikeanlaista ateriaa, olet Huono Vanhempi, joka ei osaa hoitaa lastaan Oikein.

Puhumattakaan, jos vastauksena on ”ei, eikä kiinnosta osatakaan”. Silloinhan sitä vasta onkin Huono Vanhempi, jos ei halua lapselleen laboratoriotarkkuudella rakennettua täydellistä ruokaa, vaan esimerkiksi luottaa siihen, että terve lapsi syö sitä mitä tarvitsee ja sen verran kuin tarvitsee. (Ja sairaan lapsen kohdalla ei paljoa oligosakkaridit ja maissitärkkelykset auta, vaan tarvitaan ihan oikeaa lääketieteellistä apua.)

Entä jos vastaus onkin ”osaan”? Mielikuvissa heti äiti (koska tottakai tällainen ihminen on vain äiti, ei koskaan isä) hikoilee hiukset hapsottaen hellan ja höyrytyskattilan ja soseutusvälineistön keskellä, laskee jollain mystisellä mittarilla proteiinimääriä ja sitten itkee väsymystään syöttötuolin vieressä kun vauva sylkee sen hartaudella väännetyn Täydellisen Aterian pois suustaan. Tuntikausien työ hukkaan, kun olisi hyvin vaan voinut napsauttaa sen einespurkin auki.

Sinänsä ihan ovela mainos, kyllä.

Mutta miten olis sen sijaan vaikka että ”Osaatko tarjota lapsellesi maistuvaa, terveellistä ruokaa…?”

”Osaatko luottaa lapseesi, että hänelle maistuu se ruoka, mitä hän milloinkin tarvitsee…?”

”Osaatko luottaa itseesi, että pystyt vanhempana huomioimaan sekä lapsen tarpeet että omat periaatteesi…?”

”Osaatko luottaa omaan tuntumaasi siitä, että olet hyvä vanhempi…?”

Se mua nimittäin eniten tossa kiukuttaa.

Vanhemmuus on niin epävarmaa ja tunteikasta toimintaa, varsinkin ihan pienten lasten kanssa, varsinkin esikoisen kanssa. Kun ei ole välttämättä kokemusta siitä, että lapset ihan oikeasti ovat erilaisia, ja eri perheille sopii eri toimintatavat.

Ja sitten on koko vanhemmuuden villi länsi: neuvolan suositukset, sosiaali- ja terveysministeriön suositukset, kaupallisten tahojen ”suositukset” (lue: perustelut sille, miksi juuri heidän tuotteestaan kannattaa maksaa), eri järjestöjen ohjeistukset, naapurin perhepäivähoitajan vankka kokemus siitä ettei yksikään hänen hoidokeistaan ikinä, anopin hyväätarkoittavat neuvot suoraan 70-luvulta…

Ei mene montaa sellaista päivää peräkkäin, ettei itsekin miettisi sitä ihan samaa. Osaanko mä nyt olla näille hyvä äiti? Mistä sen tietää? Kun jatkuvasti häviää sille perhe-elämän ristipaineelle. Epäonnistuu, ei riitä, ei pystykään olemaan sellainen äiti kuin haluaa.

Joitain periaatteita on, ja niistä mä joustan vain pitkin hampain. Vaikka kuinka olisi helpompaa tehdä toisin, niin mun oma hyvinvointi kärsisi niistä sen verran, ettei se helppous enää maksa vaivaa. Ja mä oon sentään aika jämäkkä tapaus, että kun jokin lastenhoitotapa tuntuu oikealta, niin mä tutkin asiaa ja perehdyn ja perustelen valintani niille, jotka kyselee tai kyseenalaistaa. Silti mä välillä epäilen, että oonkohan mä oikeilla jäljillä.

Saatika sitten joku esikoisen vanhempi, joka on ehkä vähän vähemmän katujyrä omissa mielipiteissään. Kiinnostaisi kovasti kokeilla tehdä asiat jollain tavalla, mutta jos jollekulle kertoo niin saa vastaansa täystyrmäyksen. Ei kannata, vaikeaa, tyhmää, vaarallista, ei meillä kukaan koskaan, tee vaan niinkuin naapurin rouvakin.

Ja sitten tulee joku Nutricia tai muu megayritys, ikäänkuin avuliaasti lähettää postia kotiin ja kertoo, millaista ruokaa lapsi tarvitsee. Ja siellä rivien välissä nakertaa sitä itseluottamusta: osaatkohan kuitenkaan, ei sun kannata edes yrittää, vaikeaa on, et pärjää.

Vastamainos:

Kyllä, osaat hoitaa lastasi. Kyllä, osaat ruokkia ja helliä ja pitää hyvänä. Kuuntele omaa vaistoasi, se kertoo jo paljon. Se pieni epävarmuus puolestaan muistuttaa, että koko ajan voi pyrkiä parempaan, mutta sen voi tehdä omista periaattesta käsin. Luota itseesi. Ne oikeasti huonot vanhemmat eivät koskaan edes tule ajatelleeksi, että onko oma toiminta hyväksi lapselle.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Kuten sanottua, tässä ei nyt ole kysymys soseruoka vs. sormiruoka -asettelusta, joten sentyyppisiä kommentteja ei tarvita. Voi pohtia, missä asioissa tuntuu itsestä siltä, että omaa vanhemmuutta kyseenalaistetaan. Voi miettiä niitä kohtia, joissa itse suostuu joustamaan ja niitä joissa ei halua joustaa. Ei kiitos kenenkään vanhemmuuden tyrmäämistä. Jos on aitoja kysymyksiä johonkin itselle vieraaseen asiaan liittyen, niin niitä saa kysellä. Jos on itse vastaamassa johonkin kysymykseen, niin siitä näkökulmasta, että kyseessä on aito mielenkiinto, ei vähättely. Kiitos!

P.S. Käy myös tykkäämässä sivusta Facebookissa, jos et ole sitä vielä tehnyt!

Kasvatuksesta

Lueskelin tuossa aikani kuluksi Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjaa. Tai siis ahmaisin melkein koko kirjan yhdessä illassa kun esikoinen oli yökylässä (ekaa kertaa ikinä, jaiks) ja vauva pötkötteli joko mun sylissä syömässä tai isänsä sylissä röyhtäystä hakemassa. Oon lukenut sen joskus aikaisemminkin, mutta en sen jälkeen kun oon itse saanut lapsia.

Hellsten puhuu läheisriippuvuudesta, jonka hän määrittelee näin:

Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy, kun ihminen elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassaoloon.

Hellsten 1992: 58

 

Kirjassa puhutaan mm. peilaamisesta, mikä tarkoittaa sitä, että pienelle lapselle omat tarpeet ja tunteet ovat olemassa vain siinä määrin kuin mitä vanhemmat peilaavat niitä eli reagoivat niihin ja antavat niille ikäänkuin luvan olla olemassa. Jos lapsi on vihainen tai surullinen ja vanhempi ohittaa tuhteenilmaisut joko kokonaan tai kuittaa ne jollain ”älä nyt raivoa/pillitä siinä” -kommentilla, niin silloin se lapsen tunne ei peilaudu. Lapsi ei saa kokemusta siitä, että hänen tunteensa olisi olemassa, saatika välineitä sen käsittelyyn.

Tuo Hellstenin ”käsittelemään sitä [ilmiötä] persoonallisuudessaan” -kohta viittaa mun ymmärryksen mukaan juuri siihen, että lapsi ei pysty puhumaan asiasta kenellekään, koska siitä puhumiseen ei ole annettu käsitteitä. Lapsi ei pysty tuntemaan niitä asiaan liittyviä tunteita, koska niitä tunteita ei ole kotona tunnistettu eikä annettu niille lupaa olla olemassa.

Hellsten puhuu siitä, että vanhempi pystyy peilaamaan lapsensa tunteita ja tarpeita vain siinä määrin kuin tunnistaa niitä itsessään. Se tarkoittaa, että jos vanhempi ei salli itselleen epäonnistumista, vihaa tai surua, ei hän myöskään pysty käsittelemään niitä lapsen kanssa mitenkään rakentavasti.

Näin me kannamme edellisten sukupolvien painolastia

Pääpaino Hellstenin kirjassa on tapauksissa, joissa lapsen persoona on jäänyt kokonaan peilautumatta esimerkiksi vanhemman alkoholismin, työnarkomanian, tai muiden vastaavien ääritilanteiden vuoksi, kun vanhempi ei ole ollut luotettavasti paikalla. Hän kuitenkin puhuu myös siitä, miten Suomen sotahistoria on aiheuttanut sen, että sodan nähnyt sukupolvi on jäänyt yksin sen kokemuksensa kanssa – ei ole ollut ketään, joka olisi voinut antaa välineet käsitellä sodan kauhuja persoonallisuudessa, tietoisesti ja tunteiden kautta (varsinkaan miehille, joilta on perinteisesti odotettu ihan jotain muuta kuin tunneälyä). Kaikki tunteisiin liittyvä on pitänyt Hellstenin termein ”syväjäädyttää”, koska muuta käsittelykeinoa ei ole ollut.

Suuri osa kokonaisesta sukupolvesta on siis kasvanut kodeissa, joissa toisella vanhemmalla ei ole ollut kykyä peilata tunteita lapsilleen, ja toinen vanhempi on joko kyennyt kantamaan tunnekasvattamisen vastuun tai sitten ei.

Mun sukupolvi on puolestaan kasvanut kodeissa, joiden vanhemmissa on sodan nähneiden lapsia. Niitä, joiden tunteita ei ole pystytty peilaamaan, joten niitä ei ole lapsuudessa ollut olemassa.

Monet näistä sodanjälkeisen sukupolven lapsista ovat lääkinneet tilannettaan alkoholilla tai riippuvuuksilla, mutta joskus ”ihan hyvissäkin kodeissa” (ja laitan tämän lainausmerkkeihin siksi, että ilmaus usein viittaa pelkästään materiaalisiin ja ulkoisiin puitteisiin, jotka eivät oikeasti kerro hyvinvoinnista kuin pienen viipaleen) tunneilmasto on jäänyt isovanhempien sotakokemusten jalkoihin. Epäonnistumisia, surua, vihaa tai pelkoa on ollut vaikea jakaa, koska toinen tai molemmat vanhemmista ovat jääneet vaille niiden käsittelyn välineitä omassa lapsuudenkodissaan.

Sitten mun sukupolvi on päässyt kouluun, jossa opettajina on ollut parhaimmassa tapauksessa myös tämä sotakodeissa kasvaneiden sukupolvi. Jos kotona on vaikea kohdata epäonnistumista, vihaa, surua ja pelkoa, niin koulussa sen kanssa pääsee pahimmillaan hyvin lähelle. Ja jos opettajalle itselleen ei ole peilattu näitä tunteita tai niiden käsittelyä, lapsena tai aikuisena, niin koulumaailman kasvatuksellinen puoli voi jäädä aika karuksi.

Oppiessa pitää tehdä virheitä, jotta näkee, mihin suuntaan on kehityttävä. Jos opettaja ei siedä virheitä, itsessään tai oppilaissaan, hän voi hyvin nopeasti sammuttaa lapsen luontaisen uteliaisuuden ja opettaa lapselle tietosisältöjen lisäksi sen, että kannattaa osallistua vain silloin kun on varma osaamisestaan, ei muulloin.

Myös koulukiusaamistilanteissa opettajien kehittymättömäksi jäänyt tunne-elämä voi aiheuttaa hirveitä tilanteita. Lapsi pelkää ja vihaa, toinenkin lapsi pelkää ja vihaa, eikä opettaja pysty asettamaan sellaisia rajoja, joissa molemmilla olisi turvallinen olla. Kiusaajan pelko ja viha ei tule nähdyksi, se kielletään samalla kun tuomitaan se ainoa keino, jolla hän edes yrittää purkaa sitä. Kiusatun pelko ja viha ei tule nähdyksi, sen olemassaolo mitätöidään tai annetaan ymmärtää, että kiusatuksi tuleminen on ihan oikein.

Aikuisella on vastuu siitä, että sekä kiusaajan paha olo että kiusatun paha olo tulee käsitellyksi ja saadaan terveellä tavalla pois päiväjärjestyksestä, ei kiusaajalla tai kiusatulla. Siihen vain tarvittaisiin aikuisia, joiden oma tunne-elämä olisi loppuun asti kehittynyt, eikä sellaisia aina ole ollut saatavilla.

Miten tämä nyt minuun sitten liittyy?

Mitä minä haluan siirtää edellisiltä sukupolvilta seuraaville?

Mä olen valmistunut opettajaksi, ja mulla on kaksi lasta. Mä olen kasvanut sellaisessa ”ihan hyvässä kodissa”, jossa kuitenkin tietyt tunne-elämän asiat on ns. jääneet sodan jalkoihin. Oon tehnyt aika pitkään töitä sen eteen, että pystyisin kohtaamaan kaikki oman tunne-elämäni puolet. Aika pitkälle on tultu, kun olen kerran perustanut blogin, jossa julkisesti pystyn pohtimaan tätä ”lupaa olla minä”. 🙂 Ja nyt mulla on tällainen uusi, kirkassilmäinen, äärimmäisyyksiin asti luottava sukupolvi tässä kotona kasvatettavana.

Jaiks.

Mä ajattelen niin, että lapsille on hyvä asettaa rajat, ja sitten lapsen kanssa käsitellä ja sietää se tunnereaktio, joka tulee niihin rajoihin törmäämisestä. Lapselta saa kieltää tekemistä tai omistamista, muttei niitä tunteita, joita siitä kieltämisestä aiheutuu.

Lisäksi lapsi on keskeneräinen, niinkuin me kaikki. Lapsi tekee virheitä, niinkuin me kaikki. Sen takia mä en itse ole vielä tähän päivään mennessä kokenut tarpeelliseksi käyttää kasvatuksessa rangaistuksia. Mä ajattelen, että se rangaistus ohittaa lapsen oppimiskokemuksen ja tunnekokemuksen, ja määrittää maailmaa vain sen kautta, miten vanhempi sen tilanteen tulkitsee. Tähän ajatteluun on vahvasti vaikuttanut myös Alfie Kohnin Unconditional Parenting, jota suosittelen kaikille kasvattajille, oli kasvatettavat sitten omia tai lainalapsia.

(Disclaimer: Joo, mun lapset on vielä pieniä; joo, esikoisen temperamentti on sellainen että tämä lähestymistapa toimii; joo, on varmasti sata syytä miksi joissain toisissa perheissä rangaistukset on ainoa vaihtoehto jne. Toistaiseksi tämä lähestymistapa toimii meillä.)

Jos mun lapsi tekee virheen (ottaa pöydältä luvatta kastelukannun ja kippaa samalla sisällöt lattialle, piirtää liidulla kaapinoveen, kiipeilee luvatta lipaston päälle, noin muutamia esimerkkejä tältä viikolta mainitakseni), mä selitän, ettei niin saa tehdä ja miksi ei saa. Jos siitä aiheutuu huutoitku, että tämä viihde nyt häneltä vietiin, niin sitten lapsi saa huutoitkeä sylissä niin pitkään kuin itkettää. Jos mä kiellän jotain sellaista, mihin isänsä on hetki sitten lapselle antanut luvan, niin mä pyydän anteeksi, kun en tiennyt että siihen oli jo lupa.  Noin yleensä. Ja sit usein pyydetään anteeksi, kun äiti ei osannut.

Jos lapsi vaikka kaatuu tuolilta, johon ei olisi saanut kiivetä, mä en sano, että ”kato nyt, enkö mä sanonut”, vaan kysyn, että säikähditkö, sattuiko? Sen jälkeen, kun se säikähdys on koettu läpi, voidaan jutella, että muistatko kun puhuttiin että siitä voi kaatua. Noin yleensä. Ja sit taas pyydetään anteeksi, jos  äiti ei osannut.

Tää ei nyt ole sellainen ”mä olen täydellinen vanhempi, tehkää näin” -manifesti.

Tää on enemmänkin muistutus mulle itselleni. Olen itse lähtökohtaisesti epätäydellinen, joten ensisijaisesti on mun vastuulla, että lapsi ei kärsi omasta epätäydellisyydestään.

Ja tää on myös muistutus siitä, miten iso vastuu meillä vanhemmilla ja opettajilla on siitä, että olemme ensin päässeet sinuiksi omien mörköjemme kanssa, ettemme siirrä niitä lasten sänkyjen alle.