Joulukalenteri 10.12.: Haluanko antaa lahjoja, ja miksi?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukalenterin kymmenes luukku kätkee sisäänsä seuraavanlaisen kysymyksen:

Haluanko antaa lahjoja? Jos, niin miksi, ja millaisia?

Jos katsoo mainoksia ja populaarikulttuuria, niin voisi helposti kuvitella, että joulun keskeinen merkitys on mahdollisimman hienojen ja näyttävien lahjojen antaminen mahdollisimman monelle ihmiselle. Monille meistä on itsestäänselvää, että tietysti jouluun kuuluu lahjojen antaminen.

Mutta miksi se on itsestäänselvää? Miksi jouluna kuuluu antaa lahjoja? En minä tiedä. Niin on perinteisesti tehty. Ja jos tämä perinne yhtään ärsyttää tai ahdistaa, niin on älyttömän hyödyllistä kysyä itseltään, että haluaako ylipäänsä antaa lahjoja?

Mihin tarpeisiin lahjan antaminen vastaa?

Lahjan antaminen on siinä mielessä jännittävä juttu, että lahjan antaja yrittää lahjan antamalla vastata johonkin omaan tarpeeseensa ja samalla (mahdollisesti) myös johonkin lahjan saajan tarpeeseen. Toisin sanoen antamani lahja on minun strategiani vastata omiin tarpeisiini, mitä ne sitten ovatkaan – esimerkiksi yhteyden, toisen hyvinvoinnin edistämisen, nähdyksi tulemisen, arvostuksen, tai vaikkapa vallan tarpeisiin. (Listan erilaisista ihmisellä olevista tarpeista löydät esimerkiksi täältä.)

Samalla jokin osa minusta ehkä ajattelee myös vastaanottajan tarpeita – nautinnon, nähdyksi tulemisen, arvostuksen, kauneuden, vapauden tarvetta? Ainakin ehkä jollain tiedostamattomalla tasolla. Harva meistä antaa toiselle lahjan vain omia tarpeita täyttääkseen, vaan jossain siellä taustalla on jokin sellainen ”tämä asia ehkä jollain tavalla ilahduttaisi tätä ihmistä” -ajatus.

Se, miten hyvin lahjan antajan ajatus ilahduttamisesta osuu lahjan saajan kokemukseen, vaatii taas sitten empatiakykyä. Harva meistä antaisi toipuvalle alkoholistille lahjaksi viskipullon tai neljävuotiaalle kotikaupungin akateemisen historiikin – jollain tavalla hahmotamme, että tämä ihminen ei välttämättä siitä ilahdu, vaikka se olisi omasta mielestä itselle ihana lahja.

Usein kuitenkin tapahtuu niinsanottu ”tavallinen virhe”, eli oletamme että koska minä tykkään asiasta X niin kaikki muutkin tykkäävät asiasta X. Koska omasta mielestäni olisi ihanaa, jos joku antaisi minulle suklaata ja lahjakortin hierontaan, niin hankin lahjoiksi suklaata ja hierontalahjakortteja, jotka eivät sitten välttämättä ikinä tule käyttöön (koska vastaanottajista yksi välttelee sokeria, toinen ei pidä vieraiden ihmisen kosketuksesta ja kolmannella on vakkarihieroja joka työskentelee ihan eri yrityksessä).

Joten jos haluaa oikeasti antaa ihania ja vastaanottajaansa ilahduttavia lahjoja, niin niiden miettiminen on hyvä aloittaa kahdella kysymyksellä:

1) Mitä omaa tarvettani haluan sillä lahjan antamisella täyttää?

Haluanko tulla nähdyksi tietyllä lailla (jolloin kaikkien lahjojeni täytyy olla esimerkiksi tietyn hintaisia kelvatakseen)?

Haluanko edistää toisen hyvinvointia (jolloin kysyn toiselta, mitä hän toivoo lahjaksi, ja hankin jotain sellaista, enkä lähde improvisoimaan)?

Haluanko käyttää luovuuttani (jolloin en todellakaan kysy toiselta, mitä hän toivoo, vaan utelen kautta rantain ja läheisiltä, että mitä toinen kaipaa ja haikailee, ja sitten keksin jotain muuta sen tarpeen täyttämiseen)?

Vai kaipaanko valtaa (jolloin hankin jotain sellaista, mikä suuntaa toisen ihmisen käytöstä tai ostotottumuksia, esimerkiksi hankin lahjakortin tiettyyn kauppaan jossa hän ei ehkä muuten kävisi)?

2) Mitä lahjan saajan tarvetta haluan lahjan antamisella täyttää?

Nähdyksi tulemisen, rauhan, luovuuden, leikin, vapauden, arvostuksen, nautinnon, levon, inspiraation tarvetta? Ja mikä olisi tälle ihmiselle siihen tarpeeseen hyvä strategia?

Huomisessa joulukalenterissa jatketaan tämän jälkimmäisen kysymyksen pohtimista. Siihen asti iloisia ja inspiroivia joulun odotuksen hetkiä! <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Joulukalenteri 4.12.: Mikä on joulun merkitys minulle?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta – tänäkin vuonna on päätettävä, millainen joulu vietetään, miksi, ja miten se toteutetaan. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Lupa olla minän Facebook-sivulta. Tervetuloa mukaan. <3 

Joulukuun neljännen luukun kysymys on seuraava:

Mikä on minulle joulun syvä merkitys? Miten saan joulun merkitystä tuotua joulun odotukseen ja arkeen?

Monille meistä joululla on tärkeä merkitys. Vaan mikä se on? Liittyykö se kristilliseen perinteeseen? Ehkä perheen ja läheisten kanssa vietettyyn aikaan ja lasten riemuun? Omasta jakamiseen, toisista huolehtimiseen ja kiitollisuuteen? Herkutteluun ja hyvinvointiin Tai ehkä lapsuudenperinteiden ylläpitoon? Johonkin ihan muuhun? Merkityksiä voi olla monia, ne voivat liittyä toisiinsa ja risteillä välillä jännittävillä tavoilla toistensa lomassa.

Huomaan, että tästä asiasta on vaikea kirjoittaa, ja ehkä se on siksi tärkeää.

Toisaalta monelle ihmiselle on valtavan merkityksellistä, että joulua vietetään nimenomaan kristillisenä juhlana. Toisaalta on myös tärkeää, että joulua saavat – omalla tavallaan, halutessaan – viettää myös ne, joille kristillinen sanoma ei tunnu hyvältä tai omalta. Kaikille näille joulun viettämisen tavoille ja merkityksille löytyy tilaa tästä maailmasta, niin kauan kun niihin ei liity tuputtamista tai oman näkökulman pitämistä ainoana oikeana.

Että olisi tilaa

Meidän perheestä minä olen se, joka haluaa sytytellä adventtikynttilöitä ja lukea adventinaikana jouluevankeliumia. Puoliso ei kuulu kirkkoon. Lapset suhtautuvat joulun uskonnolliseen puoleen mutkattomasti, kiitos päiväkodin avaran asenteen eri uskontoja ja kulttuureja kohtaan (”Ai onks joulu niinku Jeesuksen syntymäpäiväjuhla?” ”Joo, kristityt viettää sitä sen takia.” ”Ai jaa. Muslimit ei vietä joulua, mutta viimeks id-juhlan aikaan jotkut meidän ryhmästä ei tullu eskariin kun se oli niiden tärkeä juhla.” Uskonnolliset näkökulmat -keskustelu kuusivuotiaan kanssa: done.)

Oli joulun viettämisen merkitys sitten mikä tahansa, niin tämän kysymyksen ydin on seuraava: miten saamme tästä joulun odotuksesta ja joulunvietosta sellaisen, että me kaikki voimme kokea sen merkitykselliseksi ja omanlaiseksi, ilman että kenenkään oma kokemus joko sysätään syrjään tai nostetaan ainoaksi hyväksyttäväksi?

Tuohon sanojen ”joulun odotus ja jouluvietto” kohdalle voi tietysti vaihtaa esimerkiksi yhteiskunnan tai planeetan, mutta joulu on hyvä mikrokonteksti harjoitella. Kenelläkään ei ole monopolia jouluun, eikä kenelläkään ole (minun mielestäni) oikeutta kohdella toista epäkunnioittavasti vain siksi, että tämä viettää tai on viettämättä joulua eri tavalla.

Ja sitten konkreettisesti arjessa

Niin miten sitä merkitystä sitten voisi tuoda sinne arkeen – näillä resursseilla, tämän joulukuun ja tämän elämäntilanteen puitteissa?

Jos joulussa on kyse perinteistä, niin mitä perinteitä haluaisin arjessa toteuttaa? Jos on kyse jakamisesta, anteliaisuudesta ja kiitollisuudesta, niin miten sitä voisi tehdä? Ja niin edespäin.

Pienet, viiden tai kymmenen minuutin hetket esimerkiksi iltaruoan yhteydessä tai ennen nukkumaanmenoa voivat olla uusi, ihana jouluperinne. Haluammeko jutella perheen kanssa kiitollisuuden aiheista? Kerätä hädänalaisille lahjoitettavia tavaroita? Laulaa joululauluja? Rakentaa seimikuvaelmaa? Pienistä, helpoista merkityksellisyyden pilkahduksista voi syntyä ihania muistoja vuosiksi eteenpäin.

Omassa joulussani on merkityksellistä kristillisen rakkauden ja toivon viestin lisäksi läheisten kanssa läsnäolo, rauhoittuminen ja läsnäolo, perinteiden kunnioittaminen (sekä lapsuudenperinteiden että uusien, oman perheen perinteiden) sekä toisista huolehtiminen. Tänä vuonna niiden asioiden arkeen tuominen tapahtuu todennäköisesti enemmän pienten pilkahdusten kuin massiivisten projektien kautta – joinain vuosina on ollut itsetehtyä joulukalenteria ja niitä adventtikynttilöitä, tänä vuonna jotain muuta. Ehkä tämä blogijoulukalenterikin on yhdenlainen lahja teille lukijoille. ❤️

Huomenna jatketaan sen miettimisellä, että mikä joulunvietossa on merkityksellistä ja tärkeää lasten näkökulmasta. Merkityksellistä joulunodotusta sinulle!

Lapsesi ei ole pahanteossa

Somessa vastaantullutta viimeisen parin viikon aikana: video, jossa kuvaaja avaa oven, ja ehkä 4-5 -vuotias lapsi on yltä päältä glitterissä. Tai kaverin valokuvasarja taaperon väriliituaikaansaannoksista ikkunassa, matossa ja seinissä. Viimeksi tänään aamulla itse ärsyynnyin kun esikoisen leggareissa oli reikä, ja kun kysyin sen alkuperää, niin hän kertoi että hän oli leikannut sen saksilla. Itse! Tarkoituksella! Ihan hyvät housut!! Jotka minun täytyy nyt korjata!! Murinaamurinaa.

Tällaiset yllä kuvatut keissit on aikuisen näkökulmasta ihan valtavan helppo leimata pahanteoksi, tai tahalliseksi sotkemiseksi, tai jopa aikuisen kiusaamiseksi. Niin helppo, että itsekin lankesin samaan ansaan kun en ollut vielä syönyt aamiaista ja aamun aikataulu oli taas venähtänyt. (Kyllä, kaikesta ennakoimisesta huolimatta. Silti lapset ehtivät päiväkodin aamiaiselle ajoissa. Hästäg Kärsivällinen aamu -minikurssi, suosittelen lämpimästi.)

Lapsi ei kuitenkaan tee pahojaan. Mä uskon vahvasti siihen, että lapsi tekee aina parhaansa täyttääkseen omia tarpeitaan ja mahdollisuuksien mukaan myös muiden tarpeita. Lapsi ei ikinä tahallaan haittaa toisen tarpeita – paitsi jos hän ei tiedä niitä. Tai jos tietää, niin silloin hän pitää toisten tarpeiden huomiotta jättämistä aivan välttämättömänä omien tarpeidensa täyttämiseksi.

Sama pätee, väitän näin sivumennen, myös aikuisiin. (Myös niihin, joita toivoisit että kukaan ei näissä kunnallisvaaleissa äänestäisi.) Jokainen tekee parhaansa huolehtiakseen niistä tarpeista, joita pitää oman maailmankuvansa näkökulmasta tärkeinä huolehtia – toisilla se maailmankuva on kapeampi kuin toisilla, joten harvempien ihmisten ja ryhmien tarpeet ovat keskiössä.

Ja koska kevään teemana on kärsivällisyys, niin mitä tämä tarkoittaa kärsivällisyyden näkökulmasta?

Kaikki alkaa itse-empatiasta

Lapsi teki jotain, minkä haluaisit leimata pahanteoksi, kiusaamiseksi, tottelemattomuudeksi. Se kertoo siitä, että lapsen toiminta ei vastannut sinun tarpeisiisi, ja se voi nostaa pintaan kaikenlaisia tunteita.

Kärsimättömyyden lisäksi seassa saattaa olla omaa turhautumista ja surua siitä, että sotku täytyy siivota, kriisi täytyy selvittää, ja mahdollisesti luopua jostain sellaisesta, mikä on ollut itselle tärkeää. Niinkuin vaikka matosta, josta liitu ei lähdekään, tai puolesta tunnista omaa aikaa, joka nyt meneekin tämän asian selvittelyyn.

Kun kaikenlaisia tunteita herää, niin silloin niitä herää, ja silloin itse-empatia on kullanarvoinen taito osata. Jopa niin kullanarvoinen, että mielestäni aito kärsivällisyys on supervaikeaa ellei osaa antaa itselleen ensin empatiaa niistä tunteista ja tarpeista, joita joku tilanne nostaa pinnalle. Vasta kun omat tunteet ja tarpeet on tulleet nähdyiksi, niin kannattaa edes yrittää löytää empatiaa (ja kärsivällisyyttä) toista kohtaan. (Tarpeita voi kuulostella esimerkiksi tältä tarvelistalta.)

Empatiaa lasta kohtaan

Itse-empatian jälkeen pystyn paremmin näkemään tilanteen lapsen näkökulmasta. Ja aito kärsivällisyys kumpuaa empatiasta toisen tarpeita ja strategioita kohtaan. Jos aidosti ymmärrän, mitä tarvetta lapsi yrittää tässä tilanteessa täyttää, niin kärsimättömyys sulaa samantien.

Empatia ja kärsivällisyys toista kohtaan tarkoittaa sitä, että pystyn pysähtymään sen äärelle, että nyt tämä oli lapsen mielestä paras mahdollinen strategia täyttää joku tarve. Hän teki parhaansa, piste.

Ei ”…mutta kun MINÄ”, ei ”…mutta oikeastihan hänen olisi PITÄNYT”, tai mitään muita lisänäkökulmia. Hän teki parhaansa, ja se meni nyt näin.

Kun lapsi huomaa tehneensä jotain, mistä aikuiselle tulee kurja fiilis, niin lapsi saattaa hätääntyä, nolostua, käydä puolustuskannalle, vähätellä tekemisiään, tai reagoida jotenkin muuten. Minun tehtäväni aikuisena on ensin huolehtia, että omat tunteeni ovat suhteellisen rauhallisissa kantimissa, ja sitten sen jälkeen kuunnella lasta ja auttaa häntä tulemaan kuulluksi, nähdyksi, hyväksytyksi.

Ensinnäkin sen takia, että rakastan lastani ja haluan, että hänen tarpeensa ovat täynnä. Ja toisekseen siksi, että hätääntynyt tai muunlaisessa tunnekuohussa oleva ihminen ei pysty ottamaan vastaan mitään pyyntöjä, parannusehdotuksia tai kritiikkiä. (Jos et usko, niin pyydä puolisoa tai ystävää keskeyttämään sinut seuraavan kerran kun sinua ärsyttää, ja kertomaan sinulle miten itse asiassa virhe on sinun ja olisit voinut välttää virheen tekemällä tällä tavalla.)

Ihan samalla tavalla kuin sinä tarvitset (itse-)empatiaa saadaksesi tunnekuohun laantumaan ja pystyäksesi ajattelemaan selkeästi, niin lapsi tarvitsee empatiaa samasta syystä.

Ja koska lasten itse-empatiataidot ovat usein harjaantumattomammat kuin meillä aikuisilla, niin meidän aikuisten tehtävä on olla heille siinä tukena. Tämä tietysti tarkoittaa, että meidän täytyy myös itse löytää itsellemme riittävästi empatiaa ja kuulluksi tulemista: oli kuuntelija sitten ystävä, puoliso, valmentaja, pomo tai läheinen sukulainen (ja mielellään useampikin näistä), niin oma pinna pysyy valtavan paljon pitempänä silloin, kun tulemme säännöllisesti kuulluiksi ja saamme empatiaa ja ymmärrystä omaan elämäämme.

Strategiat ja pyynnöt

Alussa sanoin, että lapsi tekee parhaansa täyttääkseen omat tarpeensa ja huomioidakseen ne muiden tarpeet, jotka siinä tilanteessa pystyy huomioimaan. Se tarkoittaa, että aikuisen on tärkeä myös kertoa omista tarpeista lapselle, ja esittää pyyntöjä niihin liittyen.

Tässäkin kohtaa itse-empatia on keskeisessä roolissa: ilman omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamista on ihan mahdotonta kertoa toiselle, että mitä tarvitsisin ja miten toivoisin toisen auttavan niiden tarpeiden täyttämisessä.

Samaan aikaan on ihan valtavan tärkeää muistaa, että omat tarpeeni ovat omalla vastuullani. Voin pyytää lasta huomioimaan minun tarpeitani, ja silloin minun tehtäväni on myös huolehtia siitä, että lapsi voi tehdä sen vapaaehtoisesti. Sitävastoin aikuisena, vallankäyttäjänä, minulla on vastuu siitä, että huomioin valtaa käyttäessäni myös lapseni tarpeet niin, että hänellä on mahdollisuus huomioida myös minun tarpeeni. (Tässäkin kohtaa meinaa ajatus lipsua kunnallisvaalien puolelle, joten tiivistän: vallankäyttö ilman vallan kohteiden tarpeiden aitoa huomioimista on väkivaltaa, oli kyse sitten perheestä tai politiikasta.)

Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kerron lapselle selkeästi, mitä tarvitsen: järjestystä, helppoutta, rauhaa, harmoniaa, ennakoitavuutta (”olisi kiva jos vaatteissa ei olisi reikiä”). (Lista erilaisista tarpeista löytyy esimerkiksi täältä.)

Se tarkoittaa myös sitä, että pyydän selkeästi, miten toivoisin lapsen toimivan. Ja jos lapsi sanoo EI (joko sanoilla tai käytöksellä) niin kuuntelen sitä EI:tä. Se nimittäin tarkoittaa, että pyyntöni tai ehdottamani strategia ei jostain kohtaa vastaa lapsen tarpeisiin. Ja koska haluan, että lapseni tarpeet täyttyvät (koska sitä rakkaus tarkoittaa), haluan löytää sellaisen strategian, joka vastaa meidän molempien tarpeisiin niin, että voimme hyvillä mielin suostua siihen molemmat.

Se tarkoittaa myös sitä, että jos valitsemme jonkun strategian, ja se ei toimikaan (vaan ensikin viikolla on lattia täynnä glitteriä tai uusissa housuissa reikä, ja sitten räjähdän ja hävettää), niin vika ei ole minussa eikä lapsessa, vaan strategiassa. Se ei selvästikään huomioinut kaikkia meidän tarpeitamme, ja on aika miettiä, mitkä tarpeet jäivät huomioimatta. There’s no failure, only feedback, niinkuin esimerkiksi NLP:n kontekstissa (ja monessa muussa) sanotaan. Ei ole epäonnistumista, vain palautetta.

Tässä kohtaa huomautus sisäiselle perfektionistille

Jos tämä kuulostaa mahdottomalta, tai hävettää ettet ole osannut toimia näin, tai ärsyttää että pitää ruveta opettelemaan taas jotain uutta, niin ymmärrän tosi hyvin. On ihan mielettömän haavoittuvaa huomata, että on toiminut jossain asiassa eri tavalla kuin miten Ideaaliminä toimisi – erityisesti niin tärkeässä ja haavoittuvassa asiassa kuin vanhemmuus. Erityisesti siksi, että harva meistä on tietoisesti opetellut vanhemmuutta yhtään enempää kuin mitä neuvolassa on kerrottu ja kaverien kanssa tullut puhuttua.

Vanhemmuutta voi kuitenkin opetella. Kunnioittavaa, tarvelähtöistä suhtautumista lapseen (ja ihmisiin) voi opetella. Ihan samalla tavalla kuin pyörällä ajo tai vieraan kielen puhuminen, kärsivällisempi vanhemmuus on taito. Ihan samalla lailla kuin missä tahansa taidossa, ensin pitää huomata ja hyväksyä ettei vielä osaa, ja sitten suostua harjoittelemaan ja mokailemaan. Meillä aikuisilla se opettelu usein sakkaa nimenomaan siihen ajatukseen, että pitäisi jo osata kaikki se, minkä ymmärtää – eikä niin voi olla, tietenkään.

Jos haluat tämän tekstin perusteella treenata omaa vanhemmuuttasi, niin valitse yksi asia, jota harjoittelet tänään tai huomenna. (Ja jos sisäinen perfektionisti löi päälle ihan todella kovilla panoksilla, niin suosittelen lämpimästi itse-empatiaa harjoittelun kohteeksi. Puhun kokemuksesta. ❤️ ) Ei tarvitse osata koko hommaa tänään, eikä huomenna. Yksi asia riittää.

Ja jos haluaisit enemmän tukea kärsivällisyyden ja itse-empatian harjoitteluun, niin pääsiäisen jälkeen 17.4.2017 alkaa uudistunut  Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -verkkokurssi. Siellä treenataan muun muassa itse-empatiaa, tarpeiden huomioimista ja asioiden näkemistä lapsen näkökulmasta. Early Bird -hinta on voimassa 31.3.2017 asti, ja puolison tai kaverin kanssa kurssille tulijat saavat 20% alennusta kurssihinnasta. Lue lisää: Kärsivällinen kasvattaja 2.0.

Boom Kah eli lapsi oman elämänsä subjektina

Meidän huushollissa on aika paljon kuunneltu tässä muutaman viime viikon aikana Boom Kah -kappaletta. (Lausutaan siis ”buum kha”, ei sillai savolaisittain ”kah”, vaikka se olisi ehkä vähän viehättävämpää.) Esikoinen on oppinut kappaleen eskarikavereilta, kuopus esikoiselta, ja koska Spotifysta löytyy kiitollinen valikoima musiikkia, niin aika monen automatkan tai koti-illan tai viimeksi tänään aamupalan soundtrackina on ollut tämä kyseinen kappale toistolla.

Makuasioita

Huomaan, että reagoin tähän jonkin verran ristiriitaisesti siksi, että buum kha ei osu omaan musiikkimakuuni oikeastaan lainkaan. Ja samalla tämä on ihan viehättävää, koska lapsilla alkaa selvästi olla oma, kodista irrallinen maku musiikin suhteen.

Musiikki kun on itselleni tosi tärkeä osa olemassaoloa – lasten ollessa pieniä riemuitsin kohtuuttomasti siitä, että meillä kuunneltiin hyvää ja musiikillisesti haastavaa lastenmusiikkia (Mimmit, Pikku Papu, joidenkin lastenelokuvien soundtrackit). Ja nyt kun lasten musiikkimaku alkaa olla jotain muuta kuin mikä itseä miellyttää, niin alkaa taas vähän henkinen napanuora kiristää.

Kuten sanoin, on ihanaa, että lapset löytävät meistä vanhemmista irrallisia asioita, joista he tykkäävät. Samaan aikaan olisi tietysti tosi ihanaa, jos heille olisi kehittynyt sama maku musiikin suhteen kuin meillä vanhemmilla. (Riemastun edelleen kohtuuttomasti jos pienempi haluaa kuunnella Star Wars -leffojen musiikkia.) Ja kun niin ei ole, herää jonkinlaista haikeutta ja surua, ikäänkuin joku osa meidän välisestä yhteydestä olisi heikentynyt. Huomaan myös jonkinlaista ihmetystä – ”Mistä tämä tällainen, eihän me teitä tällä tavalla kasvatettu?!?”.

…kun se lapsi onkin oma yksilönsä

Vaikka tässä tilanteessa ja näissä tunteissa kyse on musiikista, niin voin kuvitella, että samanlaisia tunteita (tietysti paljon voimakkaampina) herää siinä vaiheessa, kun vanhemmille selviää että lapsi on esimerkiksi eri aatekantaa kuin vanhempansa, eri sukupuolta tai seksuaalista suuntautumista kuin vanhemmat kuvittelivat, arvostaa eri asioita, kannattaa erilaisia tapoja kohdata toiset ihmiset, ja niin edespäin.

Kun jollain tavalla vanhemmille paljastuu, että lapsi onkin oman elämänsä subjektina kasvanut eri suuntaan kuin mitä vanhemmat ajattelivat ja ehkä toivoivatkin.

Ja vaikka en edelleenkään pysty käsittämään, että miten joku vanhempi voi esimerkiksi sulkea lapsensa elämästään koska tämä on ”vääränlainen” (eli erilainen kuin mitä vanhempi haluaisi lapsen olevan), niin mulla on tämän kokemuksen myötä piirun verran enemmän empatiaa sitä tunnetta kohtaan, joka todennäköisesti siellä on taustalla.

Mun ja siihen ratkaisuun päätyvän vanhemman ero ei ole laadullinen vaan aste-ero.

Nimenomaan sen takia haluan kirjoittaa tästä ihan maailman pienimmästä tilanteesta, joka sen tunteen herätti. Koska näissä pienissä tilanteissa mun (ja sunkin) on mahdollista harjoitella sitä, että mun tunteistani ja tulkinnoistani huolimatta lapseni on itse oman elämänsä subjekti ja hän saa olla sellainen kuin on.

Pienissä tilanteissa voi harjoitella

Näissä pienissäkin tilanteissa mulla on valinta. Joko leimaan lapseni valinnan (musiikin, mieltymysten, arvojen, identiteetin) keskenkasvuiseksi, ymmärtämättömäksi hupsutteluksi. Tai sitten hengitän syvään, huomaan että minun mielipiteeni asioista ei ole totuus maailmasta, hän saa tykätä siitä mistä tykkää ja olla sellainen kuin on ja minä saan tykätä siitä mistä tykkään ja olla sellainen kuin olen. Hän toimii täyttääkseen tarpeitaan, ja hänen strategioidensa ei tarvitse olla samat kuin minulla – eikä edes sellaiset, joita minä olisin hänelle valinnut.

Mitä pienemmissä tilanteissa huomaan ja työstän näitä asioita, sitä helpompaa se on sitten kun vastaan tulee isompia juttuja. Niinkuin vaikka opiskeluun liittyviä valintoja, ihmissuhteisiin liittyviä valintoja, arvoihin ja elämänpolkuun liittyviä valintoja.

Minä en päätä hänen elämästään, vaikka välillä kovasti salaa ajattelisin, että kaikki menisi helpommin jos saisin päättää. Voin olla matkalla mukana kulkemassa ja kertomassa, mitkä omat tarpeeni olisivat, esittämässä pyyntöjä ja antamassa neuvoja. Mitä vähemmän yritän sörkkiä sinne sekaan omalla vallankäytölläni, sitä todennäköisempää on, että saan kulkea lapseni rinnalla ja yhteydessä hänen kanssaan pitempään. Sitä todennäköisempää on, että meidän välisemme yhteys kestää myös erilaisia näkemyksiä, arvoja, mieltymyksiä.

Niin meillä kuunnellaan ilman muuta jatkossakin Boom Kah’ta. Välillä saatan laittaa korvatulpat (jos sitä esimerkiksi luukutetaan aamupalalla silloin kun yritän nukkua), koska minunkin tarpeeni ja mieltymykseni ovat tärkeitä, mutta ne eivät ole meidän huushollin oletusvalinta.

Lukijan kysymys: Kun lapsi viivyttelee

Lukijalta tuli kysymys (jos haluat lähettää omasi, tee se täältä):

Kysymys: Miten toimia viivyttelevän / hidastelevan lapsen kanssa, joka keksii aina sata muuta puuhaa ennen syömistä tai kotiinlähtöä?

Alla on suunnilleen se, mitä vastasin lukijalle, ja arvelin, että siitä voisi olla iloa sinullekin. 🙂

Mikä tarve siellä on takana?

Aina kun vastaan tulee ”miksi lapsi toimii noin” -kysymys, niin yritän löytää sieltä alta vastauksen kysymykseen ”mitä tarvetta lapsi yrittää tuolla toiminnallaan täyttää?” Nimittäin kaikki, mitä teemme (ja kaikki, mitä lapsi tekee) on pyrkimystä täyttää joku tarve.

Ja jos haluamme lapsen muuttavan strategiaansa, niin sen uuden strategian täytyy pyrkiä täyttämään myös ne edellisen strategian tarpeet – koska miksi lapsi vaihtaisi toimivan strategian toimimattomaan?

Joka tilanteessa vastaus on tietysti eri, mutta ainakin meidän muksujen kanssa taustalla on usein tämänlaisia tarpeita:

  • ilo, hauskanpito (leikki kesken ja on liian hauskaa)
  • järjestys (täytyy saada ajatus tai leikki loppuun ennenkuin voi siirtyä seuraavaan hommaan)
  • valta, valinta (haluan itse päättää, milloin mennään ja mitä tehdään)
  • selkeys, johdonmukaisuus (leikki ja omat ajatukset ovat minulle selkeitä, mutta aikuisen suunnitelma tai rutiini eivät oikein ole selkeitä; tai aikuinen sanoi yhtä ja nyt hän sanoo toista)
  • yhteys, yhteenkuuluvuus (erityisesti jos leikkii toisten lasten kanssa tai jotain sellaista roolileikkiä, johon samaistuu tosi vahvasti)

No miten näihin tarpeisiin sitten voi vastata?

Järjestyksen ja selkeyden tarpeeseen käytän usein itse ”montako haluat olla” -kysymystä. Se auttaa itse asiassa myös vallan ja valinnan tarpeeseen, koska lapsi saa itse valita, kuinka pitkään leikki vielä jatkuu.

Kun lapsen valitsema luku on laskettu, niin pyrin itse pitämään siitä kiinni.

”Noin, sinä valitsit että näin monta, ja nyt mun mielestä on reilua että pidetään kiinni siitä mitä luvattiin ja lähdetään syömään/kotiin/ruvetaan keräämään leluja.”

Jos lapsella vaikuttaa olevan leikin tarve, niin yritän useimmiten tehdä siitä siirtymästä leikin.

Kysyn lapselta, miten se leikki voisi mennä niin, että päästäis samalla kotiin/syömään/kerättäis lelut, ja sitten seuraan lapsen ohjeistusta. Tai ehdotan, että voisiko nää leikkiä sen seikkailun vaikka tuohon suuntaan, tai voisiko nämä tyypit mennä jo syömään, tai niin edespäin.

Tällä hetkellä meidän huushollissa ajankohtaisia leikkejä: Inside Out -tunteet keräävät muistot päämajasta säilömuistiin; Dinotrux-dinot menevät syömään malmia; Jake ja merirosvot hyppäävät Tyrskyn eli auton kyytiin.

Ja toki jos siirtymä on muuten tosi vaikea, niin lapsen tunteen ja tarpeen arvaaminen ja empatia voi auttaa.

”Onko susta ihanaa kun ollaan täällä? Ärsyttääkö sua kun pitää mennä kotiin, kun sä haluaisit päättää että ollaan täällä aina? Onks susta ihan tylsää lopettaa leikki ja mennä syömään?”

 

Aikuisenkin tarpeet on hyvä tehdä näkyviksi

Kun lapsen tunne on tullut kuulluksi ja hyväksytyksi, niin aikuinen voi kertoa myös oman tarpeensa:

”Sulle olisi tärkeää, että saatais vielä leikkiä, JA mulla alkaa olla nälkä ja tylsää. Mitäs me keksittäis?”

On myös tärkeää, että aikuinen sanoo selkeästi, että minulle ei sovi tuo ehdotus/tuo käytös, koska minusta on reilua että minuakin kuunnellaan. Tai jos lapsi esim. ehdottaa, että lasketaan sataan ja sitten mennään, niin aikuisen on tärkeä kertoa, missä oma raja menee. (”Minulle ei sovi sata, mutta minulle sopisi 20.”)

Usein itse huomaan tekeväni niin, että pyydän lasta vaihtamaan strategiaa vasta sitten kun minua ottaa päähän ihan todella. Tai siis kun ollaan ulkoilemassa, niin alan tehdä lähtöä vasta sitten kun minulla on oikeasti jo vessahätä ja kylmä ja nälkä ja ärsyttää.

Jos sen sijaan kerron lapselle jo ensimmäisistä tylsyyden aavistuksista, että kohta haluan kotiin, niin lapsella on pitempi aika valmistautua siihen siirtymään (ja minulla on enemmän kärsivällisyyttä kertoa hänelle, että kyllä, sinä haluat leikkiä, ja minä haluan kotiin).

Toivottavasti näistä löytyy jotain vinkkejä ja oivalluksia! Jonkin verran puhun näistä samoista jutuista myös elokuussa Eikun minä itse -webinaarissa, eli jos haluat testata näitä vinkkejä ja tulla kertomaan tai kyselemään lisää niin tervetuloa mukaan!

Pysähtyminen 99: Epätäydellisiä vastauksia

Mistä tulen?

Nyt on vaikea löytää sanoja tälle viikolle. Toisaalta ihan joo, jees, kiva viikko, kivoja juttuja, parisuhdeaikaa ja Hamletia, BBC:n Sherlockia, leipomista perheen kanssa ja itsenäisyyspäivän viettoa tapakulttuurin merkeissä kotosalla. Samaan aikaan, samalla viikolla, väsymystä ja sulkeutumista ja omiin oloihin uppoutumista, migreeniä ja huolestuttavia uutisia itsenäisyyspäivän äärioikeistoliikehdinnästä.

Miten mä olen näiden kaikkien asioiden kanssa läsnä samaan aikaan? Miten mä olen lasten kanssa hetkessä, iloitsen heidän hassutteluistaan, kun samaan aikaan väsyttää niin monella tasolla se, mikä kaikki tässä maassa ja maailmassa kiehuu?

Toistaiseksi näihin kysymyksiin on löytynyt vain enemmän tai vähemmän epätäydellisiä vastauksia. Ehkä ne epätäydellisetkin vastaukset (silloin kun ne tunnistaa epätäydellisiksi) on parempi vaihtoehto kuin se, ettei niitä kysymyksiä edes kysy.

Tällä viikolla ne epätäydelliset ratkaisut on olleet työn ja perhe-elämän lisäksi lepoa, BBC:n Sherlockin maailmaan uppoamista, omien tarpeiden äärelle pysähtymistä ja ajatusvirran kirjoittamista. Joulukuusen koristelua, lukemista lasten kanssa. Armollisuutta itselle. Rehellisyyttä omien tunteiden äärellä.

Sitä kun elää tällaista etuoikeutettua arkea, että on terve ja turvassa ja perhe ja rakkaat on pääasiassa terveitä ja turvassa, niin olisi helppoa unohtaa, että se on oikeasti etuoikeus. Ja toisaalta sekään ei ole kestävä olemisen tapa, että kärvistelee kaikkien maailman muiden ihmisten kärsimyksiä, ja sillä lamauttaa itsensä tekemästä edes niitä vähiä asioita, joihin oikeasti pystyy.

Just tällaisina hetkinä, kun maailmassa on niin paljon kipua ja hätää ja huolta, tuntuu kaikkein turhimmalta se ”oma happinaamari päälle ensin” -ajatus, jota itsekin on niin monessa paikassa ohjeeksi tarjonnut sekä itselle että toisille. Vaan ei se mitenkään muuten onnistu, toisista huolehtiminen ja maailman auttaminen. Jos oma jaksaminen ja hyvinvointi ja innostus loppuu, niin se on karhunpalvelus sekä itselle että niille kaikille ihmisille, joita yrittää auttaa.

Tämä on 99. viikoittainen pysähtyminen tässä blogissa. Sitä ajattelisi, että melkein kahdessa vuodessa olisi ihminen oppinut jotain. Niin ettei tarvitsisi taas palata sen äärelle, että eikun itsestäkin pitää huolehtia, se on tärkeää, ei ole tyhmää tarvita sitä mitä tarvitsee, nyt on näin. Ehkä mä vain hyväksyn, että vielä viisikymppisenäkin mä opettelen jossain tilanteessa sitä, että omista tarpeista huolehtiminen on keskeistä ja tärkeää ja avain kaikista muista huolehtimiseen ja merkityksellistä ihan sellaisenaankin.

Missä olen?

Keho on yllättävän hyvissä kantimissa, joskin toki väsyttää. Niska ja takaraivo vähän jumittavat, muuten tuntuu, että keho on hyvin päässyt liikkeelle. Kylmänväreitä tuppaa ikävästi tämän tästä, ihmekös tuo kun selän takana on parvekkeen ovi. (Note to self: mieti joku toinen paikka, jossa istut kun kirjoitat.)

Tunteet… nyt ja tässä, kirjoittaessa, kotona, turvassa, poissa sosiaalisesta mediasta? Rauhaa, kiitollisuutta, uteliaisuutta tulevaa kohtaan. Heti kun avaan Facebookin? Ärtymystä, pelkoa, surua, epävarmuutta, epäluottamusta. Sitä ajattelee, että sosiaalisen median kautta pystyy vaikuttamaan maailmaan, mutta oikeasti sosiaalisen median kautta maailma vain pystyy vaikuttamaan minuun. Välillä tarvitsen sitä, useimmiten en.

Ajatukset… Haluaisin osata sanoa asioita, viisaita asioita Suomen tämänhetkisestä poliittisesta tilanteesta ja äärinationalismista ja vihasta ja historiasta. En osaa. Onneksi on muita, jotka osaavat. Mä haluaisin osata sanoa jotain viisasta väkivallasta ja kunnioituksesta, sorrosta ja vallasta. Niistä osaan vähän enemmän, mutta nyt jotenkin ei sanat riitä siihenkään. Paitsi että mä ajattelen, että väkivallalla syvennetään väkivallan kierrettä, kunnioituksella puretaan sitä – ja kunnioitus ei tarkoita sitä, että kaikki saavat tehdä mitä huvittaa. Kunnioitus tarkoittaa sitä, että vahvempien tehtävä on suojella heikompia, ei sortaa. Ja saadakseen kunnioitusta on usein ensin oltava sen kunnioituksen arvoinen.

Mitä kohti?

Mä huomaan, että näin väsyneenä on helppo pudota oikein-väärin-ajatteluun, hyvän ja pahan kaksijakoon. Isona mä haluan osata sillai, että väsyneenäkin mä osaisin nähdä ihmisten käytöksen taakse, tunteiden ja tarpeiden tasolle. Nähdä, että toisilla on strategioita, jotka haittaa ja vahingoittaa muiden tarpeiden tyydyttymistä – ja että niille strategioille täytyy tehdä jotain samaan aikaan kun hyväksytään, että niiden taustalla olevat tarpeet on tärkeitä ja arvokkaita.

Tällai väsyneenä sen viisauden ja osaamisen tielle tulee mun sisäinen kuusivuotias, joka haluaa vain huutaa ja purra ja potkia ja karjua väärässä olijoille kirosanoja ja kostaa niille kaiken sen pelon ja surun, jota ne on aiheuttaneet. Wau, sekin selvästi tarvitsisi kuulluksi tulemista.

Niin jos tällä viikolla yrittäisi tietoisesti palauttaa taas mieleen sen, että kaiken käytöksen takana on joku ihana, tärkeä ja arvokas tarve, jonka on merkityksellistä tulla kuulluksi. Ja sitä kautta yrittäisi vähän edistää empatiaa ja väkivallattomuutta tässä omassa maailmankolkassa, sekä oman itsen kanssa sisäisesti että ihmisten välillä.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

#AnnaLapsesiPukeaSinut ja näkökulmia vanhemmuuteen

Tänään on kansainvälinen Lapsen oikeuksien päivä. Samaan aikaan somessa pyörii #AnnaLapsesiPukeaSinut -tunnisteella varustettuja valokuvia aikuisista, jotka eivät välttämättä näytä ihan samalta kuin muina arkipäivinä.

Alunperin mietin, että onpas aika hauska tempaus, ja lähinnä hauskaa lasten näkökulmasta, kun saavat päättää aikuisen vaatteet. Kysyinkin lapsiltani, että haluavatko he päättää minun vaatteeni, ja molemmat lähtivät innosta piukeina mukaan.

Tässä kun kirjoitan tekstiä korut kilisten ja korkokengät jalassa (selvästikään en arjessa käytä kumpaakaan lasteni mielestä riittävästi), niin alkaa vähitellen valottua, että miksi se, että annan lapseni pukea minut, on myös aikuiselle tosi tervehdyttävää.

1. Valta-asetelmien kääntäminen tekee välillä tosi hyvää.

Kun annan lapselleni vallan valita vaatteeni, olen yhtäkkiä meistä kahdesta se haavoittuvampi osapuoli. Luovutan valtaani pois, ja pääsen kokemaan, että millaista on olla se, jota kohtaan käytetään valtaa.

Valta itsessään on nimittäin neutraalia. Se, miten sitä käyttää ja hyödyntää, voi olla joko rakentavaa tai tuhoavaa. Me usein totumme käyttämään valtaa tietyllä tavalla, ja totumme olemaan tietynlaisen vallankäytön kohteena. Näiden tottumusten muuttaminen vaatii tietoista työtä, ja tietoinen työ alkaa yksinkertaisesti niiden tottumusten huomaamisesta. Huomaaminen puolestaan välillä vaatii näkökulman muutosta, uutta tapaa ajatella, astumista kohti oman mukavuusalueen reunamia.

2. Lapsen tapa käyttää valtaa toimii peilinä minun vanhemmuudelleni.

Niinkuin olen kirjoittanut aiemminkin, lapsi toimii valta-asemassa niinkuin on nähnyt valta-asemassa olevien toimivan. Käytännössä usein se tarkoittaa sitä, että kuulen omat lauseeni lapsen suusta. Tai minua ohjeistetaan samoilla sanoilla, joita itse käytän lapseni ohjeistamiseen.

Se kokemus voi olla joko herättävä tai helpottava. Me nimittäin emme aikuisina muista, että haavoittuvassa, valta-asemaltaan heikommassa asemassa oleva kuulee sanat aivan eri tavalla kuin vahvoilla oleva. Kun lapsi komentaa meitä ikäänkuin alhaalta päin, niin että meillä on valta sanoa vastaan, se voi ärsyttää. Jos lapsi komentaa täsmälleen samoilla sanoilla silloin, kun olemme luovuttaneet sen osan valtaamme pois, se voi tuntua ihan eri tavalla ahdistavalta.

Ja sama päinvastoin. Tuntuu turvalliselta ja helpottavalta, kun lapsi ohjeistaa minua pukemaan sanomalla ”sit jos sä haluat niin voisit laittaa tämän”. Silloin kun toinen luottaa minun vapaaehtoisuuteeni. Silloin kun toinen huomioi sen, että minulla saattaa olla jotain sitä asiaa vastaan – ja sen on tärkeää tulla kuulluksi ja huomioiduksi. Aikuinen voi ainoastaan kuvitella, miten iso juttu se on lapselle, jolla ei ole arjessaan mahdollisuutta päättää, että ei ollakaan enää näinpäin, vaan nyt on taas minun vuoroni päättää.

(Se kokemus, herättävä tai helpottava, voi antaa ihan uudella lailla motivaatiota joko opetella uusia vuorovaikuttamisen tapoja tai jatkaa harjoittelua edelleen. Ainakin itselläni kävi juuri näin.)

3. Tärkeistä asioista täytyy voida neuvotella.

Aikuisten on välillä vaikea antaa neuvottelulle tilaa lapsiperheen arjessa. Minä olen aikuinen, minulla on kokemusta ja ymmärrystä, minä tiedän aikataulut ja eri vaihtoehtojen seuraukset, minä tiedän ja päätän. Lisäksi välillä pelottaa, että jos minä nyt annan tästä asiasta lapselle valtaa, niin me ei päästä koskaan mihinkään, kun kaikki asiat menee vänkäämiseksi.

Ja sitten tällaisessa hassussa harjoituksessa tulee tilanne, että lapsi pyytää minua pukemaan neuletakin mekon alle, ja minua huolestuttaa, että mahtuukohan se, risahtaakohan mekosta saumat jos yritän tehdä niinkuin lapsi ehdottaa. Tai valitsee kengiksi sandaalikorkokengät, joiden kurakelin kestävyys on noin viisitoista sekuntia. Minulle on tärkeää, etteivät vaatteeni mene rikki tai pilalle, joten kerron lapselle, että nyt en haluaisi tehdä näin, vaan voitaisko tehdä toisella tavalla. Tai voidaanko vaihtaa kengät sitten kun mennään ulos.

Ne asiat, joista lapsi ”vääntää vastaan”, ovat lapselle ihan yhtä tärkeitä. Lapsi ei ehkä osaa perustella niitä samalla tavalla kuin aikuinen, mutta se ei vähennä niiden merkityksellisyyttä. Rakentavaa, tervettä vallankäyttöä on (minun mielestäni) se, että kun heikompi osapuoli ilmaisee tyytymättömyytensä, niin päättävän osapuolen reaktio on hyväksyvä ja kysyvä: Okei, sinä haluaisit että se tapahtuisi näin, onko sinulla joku toinen ehdotus? Rakentavaa vallankäyttöä on se, että heikommalla osapuolella on mahdollisuus saada äänensä ja tarpeensa kuuluviin, ja vahvempi osapuoli huolehtii siitä, että lopullinen ratkaisu ottaa myös ne toiveet ja tarpeet huomioon.

4. Mitä enemmän on panoksena, sitä tärkeämpää on saada oma ääni kuuluviin.

Tänään omassa aikataulussani ei ole opetusta tai asiakastapaamisia. Toisin sanoen oli aika helppoa antaa lasten pinota päälleni koruja, helyjä, korkokenkiä ja niin edespäin. Jos #AnnaLapsesiPukeaSinut -päivä olisi osunut esimerkiksi opetuspäivälle, en tiedä, mistä asioista olisin ollut eri mieltä. Olisinko ollut riittävän rohkea, niin että olisin mennyt luokan eteen näissä vaatteissani? En tiedä.

Tämän kokemuksen perusteella voin kuitenkin luottaa siihen, että olisin voinut sanoa lapsilleni, että tämä tuntuu minusta epämukavalta, voisitko valita jotain muuta. Tai että en mielelläni mene piikkikoroissa opettamaan, koska sen jälkeen jalkoihin sattuu varmasti loppuillan. Puhumattakaan siitä, että kyseessä olisi ollut joku ratkaiseva tilanne – suuremman luokan esiintyminen, työhaastattelu, tai joku muu.

Todennäköisesti jos tällaisessa tilanteessa lapsi ilmoittaisi, että ei kun nyt laitat nämä ja sillä sipuli, oma reaktioni olisi turhautuminen, kiukku, ärtymys.

Me emme voi lapsistamme etukäteen tietää, mitkä tilanteet tai asiat ovat heille tärkeitä ja ratkaisevia. Lapselle voi olla supertärkeää vaikka se, että tanssitunnilla on ihan tietyt vaatteet, tai että joku laulu kuunnellaan alusta loppuun, tai että häntä ei keskeytetä kun hän kertoo jotain juttua. Lapsen reaktio meidän vallankäyttöömme ja päätöksentekoomme (”eikun nyt laitat nuo ja sillä sipuli” tai jotain lempeämpää) voi kuitenkin auttaa ymmärtämään, että kyseessä on erityisen tärkeä tilanne. Tai lapsella on syystä tai toisesta vähemmän tahdonvoimaa kuin yleensä. Tai jostain muusta syystä lapsi ei nyt pysty tästä strategiasta joustamaan.

Kun kuuntelemme lapsen reaktiota empaattisesti, tunteita ja tarpeita arvaten, meidän on helpompi ymmärtää, mistä kenkä puristaa. Jos luotamme siihen, että lapsi tekee mielellään yhteistyötä silloin kun hänen tarpeensa ovat täynnä, niin on helpompi ryhtyä miettimään, mitä lapsi tarvitsisi, jotta hänen olisi turvallista ja miellyttävää tehdä yhteistyötä. Ja mitä ratkaisevampi tilanne on kyseessä, sitä hyödyllisempää on heti ruveta miettimään, mitkä tarpeet kaipaavat kohtaamista, sen sijaan että keskustelusta tekee juupas-eipäs -valtataistelun.

Niin että suosittelen kaikille teille muillekin. Kokeilkaa, millaista on antaa lapsen valita päivän vaatteet, vaikka ei olisikaan Lapsen oikeuksien päivä. Avaa ihan uudella tavalla näkökulmaa siihen omaan vanhemmuuteen. <3

Hallitsemismalli ja kumppanuusmalli

Eilen sain ilon ja etuoikeuden olla apuna taustoittamassa Jari Sarasvuon radio-ohjelmaa kasvatuksesta. Puhuimme taustakeskustelussa muun muassa hallintamallin ja kumppanuusmallin käsitteistä.

Ja vaikka olisi ihanaa voida sanoa, että kyseessä on minun mallini, niin hallinta- ja kumppanuusmalliajattelu on lähtöisin Rakentavan vuorovaikutuksen (Nonviolent communication) traditiosta, joka on Marshall B. Rosenbergin kehittämä lähestymistapa. (Sisäinen tutkijani haluaa lähdeviitteet kuntoon ja niin edespäin. :D)

Olen kuitenkin itse vahvasti sitä mieltä, että on hyödyllistä pystyä näkemään hallintamallin ja kumppanuusmallin erot ja tunnistamaan, kummalle puolelle oma ajattelu ja käytös milloinkin kallistuu. Se auttaa puolestaan muokkaamaan omaa käytöstä silloin, kun toivoisi voivansa toimia uudella, rakentavammalla tavalla.

Hallintamalli ja kumppanuusmalli ovat molemmat ajattelun ja sitä kautta toimimisen tapoja, joihin liittyy esimerkiksi maailmankuva, näkemys ihmisestä sekä ajatus siitä, miten ihminen olisi parasta kohdata. Kysymys ei siis ole pelkästään kasvatuksesta, vaan hallinta- ja kumppanuusmallin erot ovat paljon syvemmällä. (Lisää hallinta- ja kumppanuusmallien eroista löytyy esim. kirjoista Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus sekä Sovittelun taito.)

Tässä tekstissä esitän muutamia kysymyksiä, joita itselläni on tullut mieleen tätä ajattelun muutosta opetellessani. Ehkä joku niistä kysymyksistä tuntuu tutulta, tai muuten herättää ajatuksia.

Mikä on hallintamalli? Entä kumppanuusmalli?

Hallintamalli on ajattelu, jossa on lähtökohtaisesti olemassa hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. On ihmisiä, jotka ovat hyviä ja oikeassa, ja vastaavasti on ihmisiä, jotka ovat pahoja ja väärässä. Se, kuka on milloinkin oikeassa ja kuka väärässä, ei riipu niinkään mielipiteestä vaan siitä, kuka on vallassa.

On asianmukaista, että hyvät, viisaat ja oikeassa olevat ihmiset päättävät kaikkien asioista. Pahoja ihmisiä täytyy kouluttaa hyville tavoille, rankaista kun he ovat pahoja ja palkita kun he ovat hyviä, jotta he oppivat käyttäytymään oikein. Säännöt ovat välttämättömiä, koska muuten kukaan ei käyttäytyisi kunnolla, ja sääntöjen rikkomisesta täytyy rangaista, koska silloin (ja vain silloin) ihmisillä on motivaatio totella niitä. Tottelevaisuus on hyve.

Yhteistyö perustuu hallintamallissa siihen, että jos et tee niinkuin sanotaan, siitä rangaistaan. Vaihtoehtoisesti ihmisiä voidaan liittouttaa yhteen sillä, että nyt me näemme yhdessä vaivaa jotta nuo toiset (pahat, väärässä olevat ihmiset) eivät ”voita”.

Kumppanuusmallissa lähdetään ihan erilaisesta ajatuksesta.

Kumppanuusmallin ytimenä on, että kaikki ovat lähtökohtaisesti yhtä hyviä ja arvokkaita, kaikilla on samat tarpeet, ja kaikkien ihmisten kaikki käytös pyrkii tarpeiden täyttämiseen.

Kumppanuusmallissa ajatellaan, että käytöskään ei ole sinänsä oikeaa tai väärää, vaan eri strategiat (eli erilaiset yritykset täyttää niitä tarpeita) joko tukevat ja vaalivat yhteyttä ja kaikkien tarpeiden tyydyttymistä, tai sitten eivät. Sama käytös voi toisessa tilanteessa tyydyttää kaikkien tarpeita, ja toisessa tilanteessa haitata yhden tai useamman ihmisen tarpeiden tyydyttymistä.

Koska ei ole olemassa oikeaa ja väärää, päätöksenteon on hyödyllistä perustua siihen, mitä kukin osapuoli missäkin tilanteessa tarvitsee. Säännöt ovat enemmän ohjenuoria ja lähtökohtia, joista voidaan joustaa sellaisissa tilanteissa, joissa ne eivät palvele kenenkään tarpeita. Rehellisyys on hyve.

Kumppanuusmallissa on myös keskeisenä se ajatus, että ihminen haluaa edistää toisten ihmisten hyvinvointia, kunhan voi tehdä sen vapaaehtoisesti, ja hänen tarpeensa tulevat myös kohdatuiksi. Yhteistyö perustuu siihen, että nähdään ja hyväksytään kaikkien tarpeet, ja niiden perusteella mietitään strategioita, joilla kaikkien senhetkiset tarpeet saadaan kohdattua.

Onko hallintamalli väärä ja kumppanuusmalli oikea?

Vastaus riippuu siitä, kummasta näkökulmasta katsotaan.

Hallintamallin näkökulmasta hallintamalli on tietysti oikea, ja kumppanuusmalli ihme kukkahattusuvakkien nysväämistä. Hallintamallin näkökulmasta kumppanuusmallissa ei koskaan saada mitään tehtyä, jos kerran kaikki pitää päättää yhteistyössä ja joka ikisestä aidanseipäästä pitää miettiä, että eihän nyt kenellekään tule tästä paha mieli. Lisäksi hallintamallin näkökulmasta on suorastaan moraalitonta olla jakamatta ihmisiä hyviin ja pahoihin – eihän sellaisella tavalla voi huolehtia siitä, että kukaan ei tee pahaa toisille.

Kumppanuusmallin näkökulmasta puolestaan koko kysymys on tarpeeton, koska kumppanuusmallissa ”oikea” ja ”väärä” ovat tyhjiä käsitteitä. Keskeisempi kysymys on, että mikä malli auttaa kaikkia saamaan tarpeensa kohdatuiksi sellaisella tavalla, että yhteys ja luottamus säilyvät. Kumppanuusmallin näkökulmasta hallintamallissa keskitytään lähinnä vain sen väestönosan tarpeisiin (oli kyse sitten perheestä tai valtiosta tai jalkapallojoukkueesta), jolla on sillä hetkellä valtaa ja arvostusta. Toisin sanoen suuri osa joukosta jää vaille tarpeidensa huomioimista ja kohtaamista. Kumppanuusmallissa sitävastoin pyrkimyksenä on huomioida kaikkien tarpeet – toki onnistuminen riippuu monesta asiasta, esimerkiksi keskinäisestä luottamuksesta, vuorovaikutuksen onnistumisesta, ja myös ympäröivästä yhteiskunnasta. Kun tulee konflikteja, jos kaikkien tarpeita ei ole huomioitu, ne käsitellään mahdollisuuksina oppia jotain uutta siitä, miten me voisimme omia ja toistemme tarpeita kohdata.

Mutta jos ei ole oikeaa tai väärää, niin pitääkö silloin…

Mutta jos ei ole oikeaa tai väärää, niin pitääkö silloin kaikki rikolliset ja murhaajat päästää vankilasta vapaalle? Tai pitääkö minun antaa lapseni lyödä minua tai pikkusisarustaan, jos se kerran vastaa hänen tarpeisiinsa? Kyllähän välillä täytyy käyttää hallintamallia.

Hallintamalli on eri asia kuin vallankäyttö. Sekä hallintamallissa että kumppanuusmallissa jollakulla on enemmän valtaa kuin toisilla – edelleen, oli kysymys sitten perheestä tai valtiosta tai siitä futisjoukkueesta.

Hallintamallissa se, jolla on enemmän valtaa, tekee päätöksiä sillä perusteella, mikä on hänestä oikein tai väärin (jos on ”hyvä” johtaja), tai mikä sattuu sillä hetkellä huvittamaan (jos ei ole). Se, jolla ei ole valtaa, joko alistuu päätöksiin tai yrittää hankkia itselleen lisää valtaa sopivaksi katsomillaan keinoilla.

Esimerkiksi hallintamallissa ihminen tuomitaan vankilaan, koska hän on tehnyt väärin (tai suututtanut vallanpitäjät) ja häntä pitää rangaista, jotta hän ryhtyy tekemään oikein. Tai pikkusisarusta lyövä lapsi laitetaan jäähylle, koska hän on tehnyt väärin (tai koska vanhempaa ottaa päähän lapsen käytös), jotta hän oppisi rangaistuksen seurauksena tekemään oikein.

Myös kumppanuusmallissa jollakulla on aina enemmän valtaa kuin toisilla.

Poliittisilla päättäjillä, tuomareilla, poliiseilla, rikkailla on enemmän valtaa, koska heillä on enemmän resursseja tarpeidensa tyydyttämiseen. Perheessä vanhemmilla on enemmän valtaa, koska heillä on enemmän kokemusta elämästä, laajempi ajattelun kyky (ainakin lasten murrosikään asti), ehkä enemmän fyysistä voimaa, enemmän rahaa ja vapautta.

Kumppanuusmallissa ajatellaan, että valtaapitävien tehtävä on käyttää valtaansa sen varmistamiseen, että kaikkien tarpeet tulevat kohdatuiksi.

Jos ihminen toistuvasti tekee rikoksia, vahingoittaa toisia ihmisiä ja loukkaa esimerkiksi heidän turvallisuuden tarvettaan, niin voi olla perusteltua käyttää valtaa suojelemaan yhteiskunnan muita jäseniä ja rajoittaa tämän rikoksia tehneen vapautta. Samaan aikaan on kuitenkin tärkeää varmistaa, että rikoksia tehnyt saa mahdollisuuden oppia rakentavampia strategioita omien tarpeidensa kohtaamiseen ja toisten tarpeiden kunnioittamiseen. Siinä vaiheessa, kun tämä ihminen on oppinut toimimaan yhteiskunnassa tavalla, joka ei loukkaa toisten tarpeita, hänet voidaan vapauttaa. (Käytännössä se, kuinka kauan keneltäkin menee rakentavien strategioiden aitoon oppimiseen, ja mitä kaikkea siihen tarvitaan, on monimutkainen kysymys. En myöskään ole sen alan asiantuntija, joten en mene siihen aiheeseen tässä.)

Samaan tapaan jos lapsi lyö toista lasta, niin vanhemman on ihan asiallista käyttää suojelevaa voimaa ja estää lyöminen tavalla tai toisella. Lisäksi on tärkeää, että loukatuksi tulleen tunteet kuullaan ja hänen tarpeistaan huolehditaan. On kuitenkin ihan yhtä tärkeää huolehtia siitä, että toista lyöneen lapsen tunteet ja tarpeet kuullaan: lyöntikin on strategia, yritystä täyttää jokin tarve. Mitä tarvetta lapsi yritti lyömällä täyttää, ja miten sen tarpeen voisi kohdata rakentavammin? Ja toisaalta, miten korjaan yhteyden osapuolten välillä ja setvin konfliktin niin, että molemmilla on taas turvallinen ja luottavainen olo toistensa seurassa?

Tämä asettaa omat haasteensa käytännön lapsiperhe-elämälle: missä järjestyksessä huolehdin keskenään tasavertaisten tarpeiden kohtaamisesta, kun aikuisia on yksi ja lapsia on useampi?

Eikö kumppanuusmallin mukaan toimimiseen mene ihan kauheasti aikaa?

Eikö kumppanuusmallin mukaan toimimiseen mene ihan kauheasti aikaa? Hallintamallilla sentään asiat sujuvat.

Oma kokemukseni on, että kumppanuusmallin mukaan asiat toimivat ihan jouhevasti silloin, kun kaikki osapuolet ovat tottuneet olemaan tietoisia omista ja toisten tunteista, tarpeista ja niiden tärkeydestä. Jos pyydän lapseltani jotain ja hän sanoo ei, niin oikeastaan on paljon nopeampaa kysyä ”okei, no mitä sä tarvitsisit jotta voisit tehdä mun kanssa yhteistyötä?” ja pyrkiä kohtaamaan se tarve. ”Nyt kyllä tulet” -vääntämisellä, fyysisellä pakottamisella tai muulla valtakamppailulla tilanne usein venähtää paljon pitemmäksi ja epämiellyttävämmäksi kuin kuuntelemisella ja neuvottelulla. (Sitäkin on joskus tullut kokeiltua.)

Hallintamallissakin toki asiat etenevät, jos kaikki ovat tottuneet siihen. Tarpeiden tyydyttymättä jääminen kuitenkin petaa konflikteja, ja niiden konfliktien peittelyyn, riitelyyn, jälkien korjailuun ja syyllisten rankaisemiseen voi myös mennä yllättävän paljon aikaa ja energiaa. (Esimerkiksi tulehtuneissa työyhteisöissä tai taloyhtiön yhtiökokouksissa voi joskus nähdä aikamoista hulabaloota, kun valtaosa asioiden käsittelyyn ja edistämiseen varatusta ajasta meneekin väittelyyn, nokkimiseen ja valtataisteluun.)

Se, mikä oikeasti ja rehellisesti sitten vie aikaa, on kumppanuusmallin opettelu. (Toki hallintamallin opettelukin vie aikaa ja energiaa – me aikuiset kuitenkin usein olemme jo siihen aika harjaantuneita, koska se opettelun vaiva on tapahtunut lapsuudessa.) Kun on tottunut toimimaan tietyllä tavalla, niin uuden tavan opettelu kuluttaa kapasiteettia ja hidastaa vuorovaikutusta (”eikun oota miten mä halusinkaan sen sanoa”).

Energiaa menee myös siihen oman toiminnan ja ympäröivän kulttuurin väliseen kitkaan, jos elää yhteiskunnassa, jossa moni instituutio toimii hallintamallin pohjalta. Vaikkapa siihen, että yrittää kuunnella toisen ihmisen tunteita ja tarpeita ja hän suuttuu, koska omien tarpeiden huomioiminen tuntuu vieraalta, tai koska toisen empatia muistuttaa kipeästi sellaisista tarpeista, jotka ovat pitkään olleet kohtaamatta. Tai siihen, että yrittää pitää kiinni omista tarpeistaan ja tulee ohitetuksi, koska systeemi ei pysty tekemään poikkeuksia. Vähän niinkuin yrittäisi tulla ymmärretyksi japanin kielellä umpisuomalaisessa pikkukylässä. Se ei kuitenkaan liity suoraan kumppanuusmallin ”hitauteen” vaan siihen, että näiden eri mallien välillä on vaikeampi viestiä kuin yksittäisen mallin sisällä.

Jos kerran kumppanuusmallissa ihmisten tarpeet tulevat useammin kohdatuiksi, niin miksi kukaan haluaisi ajatella ja toimia hallitsemismallin pohjalta?

Hallitsemismalli on usein se, mihin ihmiset kasvavat ja mihin heidät kasvatetaan. Se on tuttu, selkeä ja perinteinen. Erityisesti väsyneenä, stressaantuneena, tai muuten omien tarpeiden ollessa vajaalla voi huomata ajattelevansa hyvä-paha -akselilla, koska ne yhteydet aivoissa ovat hioutuneet niin syvälle. Ennenkuin kumppanuusmallin todella sisäistää (ja kuten sanottua, siihen menee aikaa), niin voi hyvin olla niin, että joissain tilanteissa kumppanuusmalli tulee luonnostaan ja toisissa tilanteissa ajattelee ja toimii hallitsemismallin pohjalta.

Jos elää koko elämänsä niin, että omat tarpeet ovat jatkuvasti vajaalla, niin voi olla ylipäänsä vaikeaa nähdä koko hallitsemismallin hyötyä ja mielekkyyttä. Nimittäin jos hallitsemismallista käsin ajattelee kumppanuusmallia – ei oikeaa ja väärää, ei hyviä ja pahoja, ihmisillä ei ole pysyviä leimoja kuten ”fiksu”, ”tyhmä”, ”ahkera”, tai ”rikollinen” vaan vain kulloinkin pinnalla olevia tarpeita – niin kyllähän se tuntuu kaoottiselta. Ennakoitavuus on tarve, ja hallitsemismalli on yksi strategia sen tarpeen kohtaamiseen.

Hallitsemismalli voi myös toimia strategiana esimerkiksi turvallisuuden tarpeen, pätevyyden tarpeen, autonomian tarpeen tai vaikka kunnioituksen tarpeen kohtaamiseen. (Useimmiten se kuitenkin toimii vain niille, jotka ovat hallitsemismallissa jonkun yläpuolella. Ja koska hallitsemismallin ”oikea” ja ”väärä”, ”yläpuolella” ja ”alapuolella” riippuvat siitä, kuka on milloinkin vallassa, niin hallitsemismalli on lopulta aika epävakaa.)

Toivottavasti näistä pohdinnoista on apua selkeyttämään hallitsemismallin ja kumppanuusmallin eroja. Lisää saa kysellä ja pohtia kommenteissa!

Viisi lausetta, joilla lapsen pyyntöihin kannattaa oikeasti vastata

Tulipa vastaan somessa linkki juttuun, jossa kerrottiin (muka) viisi lausetta, joilla lapsen anelun saa katkaistua.

Paitsi että ne ohjeet olivat vähän samaa sarjaa kuin jos kodin turvallisuudesta neuvottaisiin näin:
”Huutaako palohälytin? Ei hätää, ota siitä patterit pois, ja saat nauttia hiljaisuudesta ja rauhasta.”

Toisin sanoen aivan sama, mistä syystä lapsi pyytää jotain, niin hänet kannattaa (muka) hiljentää sillä, ettei kuuntele, ei vastaa, tai rankaisee jos lapsi jatkaa keskustelua.

Mun oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, että tuollaiset ohjeet ovat parhaimmillaankin tehottomia ja pahimmillaan aikamoista henkistä väkivaltaa. Lapsen hiljentäminen tylyttämällä on hyödyllistä vain silloin, jos aikuista kiinnostaa ainoastaan aikuisen oma hyvinvointi. Lapsella on aina joku syy käytökseensä, riippumatta siitä, näkeekö aikuinen sitä vai ei.

Niin senpä takia ajattelin ehdottaa viisi vaihtoehtoista lausetta, joilla saat aidosti lapsen aneluraivaria kohti keskustelua – ilman tylyttämistä, henkistä väkivaltaa tai hatusta vedettyjä rangaistuksia.

Viisi lausetta, joilla lapsen ”anelun” saa oikeasti katkaistua

1. Sua taitaa suututtaa ihan kamalasti.

Jos lapsi huutaa ja raivoaa, niin silloin hänellä on käynnissä joku tunne. Tämä voi tuntua itsestäänselvyydeltä, mutta joskus se silti unohtuu.

Tunnekuohun keskellä lasta voi auttaa jo se, että hänen tunteensa tulee näkyväksi. Nimeämällä tunteen aikuinen antaa tunteelle luvan olla olemassa. Tämä lause ei vielä kerro mitään siitä, miten aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen, sen aika on myöhemmin.

Tässä kohtaa on myös hyvä pysähtyä kuuntelemaan, mitä lapsi vastaa aikuisen arvaukseen hänen tunteestaan. Ehkä lasta ei suututa, ehkä häntä surettaa? Tai turhauttaa? Tai pelottaa? Tai ärsyttää? Tai hän on pettynyt? Lapsi saattaa vastata ”joo”, tai ”eiii!”, ja molemmat vastaukset vievät keskustelua eteenpäin.

Jos aikuisella loppuu tunnesanat kesken, eikä tule mitään fiksua arvausta mieleen, niin ihan hyvin voi sanoa myös ”mä huomaan, että susta tuntuu nyt tosi pahalta”. Yleissanat kuten ”hyvä” ja ”paha” eivät ole ideaaleimpia tunteiden sanoittamiseen, mutta ne ovat kuitenkin sata kertaa parempia kuin ”nyt suu poikki tai et saa jälkiruokaa”.

2. Mä huomaan, että se on sulle tosi tärkeää.

Jos lapsen raivari liittyy johonkin sellaiseen, mitä lapsi haluaisi (niinkuin tuossa valitettavassa nettiartikkelissa), niin tunteen sanoittamisen lisäksi on usein hyödyllistä sanoa ääneen, että se haluamisen kohde on lapselle tosi tärkeää.

Meistä aikuisista voi tuntua ihan typerältä se, että lapsi haluaa tietynvärisen mukin, tai suostuu pukemaan päälleen vain tietyt sukat ja nekin nurinpäin, tai hän haluaa juuri ne kaikkein kalleimmat kengät, tai kaverin yökylään juuri kun on selvitty stressaavasta viikosta. Ja sitten kun lapsi vetää vielä ihme raivarit siitä, että hän ei saa haluamaansa, niin aikuisellakin helposti nousee v-käyrä yli sivistyneen käytöksen rajan. Ilman muuta.

Ja kuitenkin. Jos lapsi haluaa jotain, niin silloin se haluamisen kohde on hänelle tärkeä, syystä tai toisesta. Lapsi kokee, että se vastaa hänen johonkin tarpeeseensa. Ja siellä taustalla oleva tarve on aina validi ja oikea, vaikka lapsen keksimä ”mä haluan näin” -strategia olisikin epäkäytännöllinen, hankala, tai suorastaan vaarallinen.

Kun sanon lapselle ”huomaan, että se on sulle tosi tärkeää”, mä en edelleenkään ota kantaa siihen, että voidaanko niin tehdä. Mä vain kerron lapselle, että mä kunnioitan hänen tarpeitaan, halujaan ja ajatuksiaan.

3. Samaan aikaan…

Kolmas erittäin hyödyllinen lause, tai lauseen alku, on ”samaan aikaan…”. Nyt on se hetki, kun mä perustelen lapselle, miksi mä en halua, että tehdään lapsen ehdottamalla tavalla.

Sulle on rakas tosi tärkeää, että sä saat päästä varpaisiin harmaat sisävaatteet. Ja samaan aikaan kaikki sun harmaat sukat on pyykissä, eikä me ehditä pestä niitä tähän hätään.

Sä haluaisit tosi kovasti noi ihanat kengät, ja sulle olisi tärkeää että ne olis just noi. Samaan aikaan meillä ei ole tähän kenkäostokseen varattuna niin paljon rahaa, että voitais ostaa ne.

Sä toivoisit, että *kaveri* tulisi yöksi tänään, ja sulle on tosi tärkeää, että sulla olisi oman ikäistä seuraa leikkikaveriksi. Samaan aikaan mulla on ollut tosi rankka viikko, ja mä en millään jaksaisi järjestää sitä yökyläilyä ja paimentaa myös *kaveria* just tänä viikonloppuna.

”Samaan aikaan” kertoo siitä, että meillä molemmilla on ihan yhtä tärkeät tarpeet ja toiveet. Mä en ohita omaa tarvettani, mutta en myöskään ohita lapsen tarvetta vain siksi, että minä olen aikuinen ja minulla on valta ja etuajo-oikeus.

4. Mitäs me keksittäis?

Tämä lause on mun oma henkilökohtainen suosikkini. Kun mä kysyn lapselta ”mitäs me keksittäis”, niin me ollaankin yhtäkkiä samalla puolella ratkomassa yhteistä ongelmaa. Me ei olla enää vastustajia, jotka yrittävät erilaisilla vallankäytön ja manipulaation tekniikoilla pakottaa tai huijata toisiaan.

Lisäksi mä luovun siitä ajatuksesta, että kaikki tämän perheen päätökset pitää olla minun tekemiäni. Mä päästän irti kontrollista ja silti pidän huolta siitä, että mun omat tarpeet tulee kuulluksi.

Mä myös osoitan lapselle, että mä luotan hänen ongelmanratkaisukykyynsä. Mä myös annan hänelle tilaisuuden harkita asiaa myös minun tarpeideni kannalta. Mitä isommasta lapsesta on kyse, niin sitä oivaltavampia ratkaisuja tällaisesta keskustelusta voi tulla.

Ja jos keskustelu uhkaa lähteä sivupoluille, niin voidaan palata takaisin aikaisempiin kohtiin. Ai sä oikeastaan haluaisitkin violetit kengät, ja nämä on ainoat violetit tässä kaupassa. Käviskö sulle jotkut muut kengät, jos ne on violetit? Mentäiskö katsomaan toiseen kauppaan?

Hyvän ratkaisun tunnistaa siitä, että se käy molemmille. Joskus mä joudun joustamaan omasta ”tämän kuuluu mennä näin” -ajatuksestani, jotta molemmat saavat mitä tarvitsevat. On kuitenkin tärkeää, etten mä joudu ihan kauheasti joustamaan omista tarpeistani.

5. Rakastan sinua, ja mulle on tärkeää, että sulla on hyvä olla.

Tämä on sellainen lause, jota voi ripotella sinne keskusteluun ihan niin paljon kuin haluaa.

Toisaalta tällä mä kerron lapselle sanoin sen, mitä mä ilmaisen kaikella tällä muulla keskustelulla. Kuunteleminen on rakkautta. Kunnioitus ja toisen huomioiminen on rakkautta. Rehellisyys omista tarpeista on rakkautta.

Ja oikeastaan vielä tärkeämpää mulle itselleni on se, että kun mä sanon tämän ääneen, niin mä muistan sen itse.

Mä palautan itseni takaisin siihen ajatukseen, että kaikkein tärkeintä on mun ja lapsen rakastava ja läheinen suhde. Mä muistutan itselleni, että mun tehtäväni on auttaa lasta pääsemään siitä huutoraivarikriisistä lähemmäs omaa rauhallista perustilaansa. Mä muistan, että mä olen tässä se aikuinen, eli mulla on enemmän välineitä hallita omia tunteitani kuin lapsella.

Tietysti näiden viiden lauseen lisäksi pitää sanoa paljon muutakin, jotta lapsen pyynnöt saa käännettyä kunnioittavaksi keskusteluksi silloinkin, kun vaihtoehtona ei ole ”joo, ilman muuta nuppuseni”. Lapsen iästä riippuen nämäkin lauseet pitää muotoilla eri tavoilla.

Nämä viisi lausetta ovat kuitenkin valtavan paljon parempi tapa opettaa lapselle omien tunteiden hallintaa, kunnioitusta ja fiksua käytöstä kuin robottimainen ”minä sanoin jo ei” -tyyppisten lauseiden toistelu. Pitkällä tähtäimellä tämä lähestymistapa maksaa myös itsensä monin verroin takaisin.

”Jos lasta ei kiellä, niin…”

Ei-sanan käytöstä kasvatuksessa on ainakin kahta eri koulukuntaa.

Toiset ovat sitä mieltä, että lasta on paras ohjata muilla sanoilla kuin sanomalla ”ei”. Syynä on esimerkiksi se, että pelkästä kiellosta lapsen on vaikea tulkita, että mitä tämän kielletyn asian sijasta voisikaan tehdä. Tai siksi, että sanomalla EI lapsikin oppii hanakammin sanomaan EI, ja se jos mikä on vanhemmasta ärsyttävää. Me yritetään mennä tämän näkökulman mukaan aika paljon.

Toinen näkökulma on sitten se, että jos lasta ei koskaan kiellä, niin se tarkoittaa samaa kuin että lapsi kasvaa ilman rajoja, eikä opi huomioimaan toisia. Ja toisaalta jos lapsi ei kuule sanaa ”EI”, niin hän ei opi pitämään omia puoliaan ja hänestä tulee kynnysmatto, joka ei osaa kieltäytyä asioista tai suojella itseään.

Voi olla, että tässä jälkimmäisessä logiikassa on muitakin perusteita (ja jos tämän tekstin jälkeen haluat vielä tarkentaa, niin kerro mielellään kommenteissa!). Tarkoitus ei ole tehdä EI:n käytöstä olkiukkoa, vaan yritän aidosti ymmärtää, että mitä syitä sen käyttöön ihmisillä on.

Ainakaan nämä yllämainitut perustelut eivät meidän kasvatuksessa kuitenkaan ole mitenkään ristiriidassa ei-sanaa välttävän lähestymistavan kanssa.

(Toinen disclaimer: tavoitteita voi ja saa olla, vaikkei niihin ihan aina ja joka päivä yltäisikään. Tämän tekstin pointtina ei ole se, että jos käytät EI-sanaa kasvatuksessa niin olet vanhempana X, Y tai Z. Tämän tekstin pointtina on yrittää selkeyttää sekä itselleni että teille lukijoille mun omasta kokemuksesta ja näkemyksistä EI-sanan käytöstä kasvatuksessa. Jos sulla on tällä hetkellä sellainen olo, ettei kestä yhtään mitään kasvatushifistelyä ja pinnistelyä ja pyrkimistä keneltäkään, niin suosittelen lukemaan mieluummin riittävän hyvästä äitiydestä tai armollisuudesta hyvän vanhemmuuden osa-alueena.)

Jos lasta ei koskaan kiellä, niin hän ei opi rajoja!

Niin, mitä rajoja lapsen on syytä oppia? Ja mitä niille rajoille sitten sen oppimisen tuloksena tehdään?

Yleensä tällä mun ymmärtääkseni tarkoitetaan sitä, että lapsi ei opi huomioimaan toisia ihmisiä, jos hänelle ei koskaan sanota EI. Pelkkä EI ei kuitenkaan riitä siihen, että lapsi osaisi huomioida toisten ihmisten tarpeita.

Jos lapsi lyö minua tai vaikkapa sisarustaan, pelkkä EI ei kerro lapselle vielä mitään rajoista. Lapsi ei mitenkään lähtökohtaisesti tiedä, että mitä saa lyödä ja mitä ei. Hän ei tiedä, miksi jotain asioita saa lyödä ja toisia ei.

Lisäksi EI ei millään tavalla huomioi sitä, että lapsella on jokin syy siellä toimintansa taustalla. Hän ehkä haluaa purkaa suuttumusta tai turhautumista lyömällä, tai hän yrittää saada toisen mukaan leikkiinsä, tai sitten hän pyrkii johonkin ihan muuhun.

Useimmat vanhemmat tietävät tämän, ja sen ein jälkeen yrittävät tavalla tai toisella selvittää tilannetta.

Vanhempi saattaa muistuttaa säännöstä (”Ei saa lyödä!”), tai selittää, miksi sääntö on olemassa (”Ei saa lyödä, sattuu jos lyöt.”)

Usein neuvotaan vanhempia kääntämään kielto toimintakehotukseksi (”Ei saa lyödä, mutta hellästi saat silittää.”) Pienen kanssa se toimintakehotus on käytännössä usein sitä, että lapsi siirretään hellästi pois paikasta, jossa kielletty toiminta voisi tapahtua: pois johtojen luota, pois kukkapurkilta, pois isosisaruksen legorakennelmien luota ja niin edespäin.

Aika pienenkin lapsen kanssa voi myös yrittää sanoittaa lapsen motivaatiota – mitä hän yritti tehdä, kun löi? Sinua suututti, tai sinä halusit tietää, mitä tapahtuu, tai sinä halusit että sisko huomaa sinut, tai sinä halusit tutkia sitä juttua mikä veljellä oli kädessä. Pienelläkin on aina joku syy ja logiikka toimintaansa, ja lapsi yrittää aina parhaansa niillä valmiuksilla, jotka hänellä on.

Sen jälkeen voi miettiä, että millä muilla tavoilla samaa tarvetta saisi täytettyä.

Jos lapsi löi koska suututti, niin voidaan yhdessä miettiä, että mikä siihen suuttumukseen voisi auttaa. Huutaminen? Jalan polkeminen? Tyynyn lyöminen? Veden juominen? (Meidän kolmeveellä on juuri nyt kausi, jolloin ihan mihin tahansa auttaa veden juominen. Hämmentävää, mutta en koe tarvetta kyseenalaistaa, jos hän kerran kokee että se auttaa.)

Mihin EI:tä sitten tarvitaan (vai tarvitaanko)?

Oikeastaan se EI tulee useimmiten itseltä ihan puhtaasti primitiivireaktiona.

Lapsi tekee jotain sellaista, mitä en halua hänen tekevän, ja suusta tulee EI ennenkuin aivot ehtivät mukaan ratkomaan tilannetta mitenkään fiksusti. Se EI ei millään tavalla auta purkamaan tilannetta tai opettamaan lapselle rajoja, se on vain minun tapani purkaa se tilanteen turhautuminen ja oma tunnereaktioni.

Toisinaan EI tulee myös tilanteissa, joissa haluan lapsen lopettavan tekemisensä samantien.

Parkkipaikalle juoksemisen, helposti rikkoutuvan asian heiluttelemisen, tai vaikka sisaruksen satuttamisen. Niissäkin tilanteissa ollaan yritetty opetella sen sijaan sanomaan SEIS, koska siinä on kieltämisen lisäksi myös merkityselementti ”pysähdy”. Esikoinen osasi tosi hyvin jo aika pienenä reagoida kun sanottiin SEIS, 3v kuopuksen kanssa edelleen harjoitellaan sitä, että jos aikuinen sanoo SEIS niin mitä tehdään?

On tärkeää, että varsinkin pienillä se toiminnan katkaiseva sana ja ilmaus on selkeä, ytimekäs ja lapsen käsitettävissä. Ensin on tavoitteena saada lapsi lopettamaan toiminta X, ja vasta tilanteen (ja ihmisten) rauhoituttua selvitetään pitemmin. Mä olen itse sitä mieltä, että EI:n sijasta on parempiakin tapoja saada lapsen huomio, niin että lapsi huomaa, ettei näin saa tehdä. SEIS on yksi, satuttamisen kohdalla itse ulvaisen AU!, koska se on rehellisempi reaktio kuin kieltäminen.

Mitä useammin treenaa noita muita näkökulmia ja setvimisen tapoja, niin sitä nopeammin aivot ehtivät mukaan siinä EIII! -primitiivireaktion tilanteessa, ja sitä harvemmin tarvitsee itse asiassa sanoa koko EI-sanaa. Itselläni viiden vuoden aktiivisen harjoittelun jälkeen EI pärähtää suusta useimmiten silloin, kun on väsynyt ja PMS ja muutenkin tahdonvoima aika alhaalla, eli silloin kun aivot ehtivät mukaan hitaasti.

Itse asiassa se väsynyt-ja-PMS -tila vaikuttaa myös niin, että sellaisissa tilanteissa lähtökohtaisesti odotan lapselta epärealistisen tehokasta oman toiminnan säätelyä (”Ei saa hyppiä! Ei saa huutaa! Ei saa juosta autotielle! Eiiih!”), siinä missä levänneempänä osaisin realistisemmin ennakoida – tässä kohtaa lapsi pystyy kulkemaan turvallisesti tasan vain kädestä kiinni pitäen tai kantoreppuun jemmattuna.

Harjoittelu auttaa, samoin kuin omasta jaksamisesta huolehtiminen.

Onko EI:stä sitten jotain haittaa?

No niin, no. Mä en ajattele, että siinä EI:ssä on itsessään mitään erityisen pahaa, noin niinkuin sanana. Se kuuluu kieleen ja puheeseen, ja jos sen käytöstä tekee itselleen jonkun mörön, niin sen mörön välttelyyn menee ihan turhaan kapasiteettia, jonka voisi käyttää muihin asioihin.

Ja samaan aikaan on niin, että jos aikuinen tottuu sanomaan lapselle EI, niin hän samalla tottuu viestimään ikäänkuin hänen oma näkökulmansa olisi lähtökohtaisesti kaikille muillekin oikea, tosi ja noudatettava. Kieltäminen on ajatusprosessina paljon helpompi kuin vaihtoehtoisen toiminnan keksiminen tai oman pyynnön perusteleminen (ja sen takia sitä tuleekin paljon helpommin käytettyä väsyneenä).

Jos aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen lähtökohtaisesti kieltämällä, niin mun mielestäni hän silloin vierittää myös vastuun sen tilanteen onnistumiselta liiaksi lapselle. Aikuinen käytännössä odottaa, että kun hän sanoo EI, niin lapsella riittää kapasiteetti ymmärtää, mistä puuhasta häntä kielletään, arvottaa se kielto tärkeämmäksi kuin hänen oma näkökulmansa, ja lopettaa se omasta näkökulmasta kiinnostava tai tärkeä homma vain siksi, että aikuinen kieltää.

Ja jos lapsi tässä onnistuukin muutamaan kertaan, niin viimeistään silloin hänen tahdonvoimansa alkaa olla vähissä, eikä seuraavissa tilanteissa siitä oman toiminnan ohjaamisesta enää tulekaan mitään. Toisin sanoen kieltämiseen keskittymällä aikuinen säästää omaa tahdonvoimaansa lapsen tahdonvoiman kustannuksella – ja sitten ihmetellään, kun lapset ”kiukuttelevat” tai ”riehuvat” tai ”ovat mahdottomia” ja ”niitä saa olla koko ajan kieltämässä”. No hei onko yllätys, kun ensin lapsilta on odotettu epärealistisia supersankaritekoja? Jos aikuinenkaan ei jaksa olla tehokas, tavoitteellinen ja energinen pitkän päivän jälkeen, niin ei sitä voi mitenkään realistisesti odottaa myöskään lapselta.

Ja siinä on mun nähdäkseni se EI:n suurin haitta: jos aikuinen tottuu ajattelemaan, että kieltämisen jälkeen vastuu lapsen käytöksestä on lapsella itsellään, niin lapsen niskaan kaatuu epärealistisen raskas odotusten taakka. Jos taas aikuisen lähtökohtainen asennoituminen on se, että aikuisen vastuulla on auttaa lasta toimimaan odotusten mukaisesti, niin lapsi saa opetella uutta käytöstä ikätasoisesti ja aikuisen avulla. Silloin lapsella riittää kapasiteettia vaikkapa leikkiin, uusien asioiden tutkimiseen ja opetteluun, ja yleiseen hyvinvointiin.

Mutta entäs se toinen näkökulma? Että lapsi oppii pitämään omat rajansa silloin, kun häntä kielletään?

Jos lasta ei kiellä, niin hän ei opi itse sanomaan EI!

Haha, hahaa. Anteeksi. Mulle tuli jotenkin ihan absurdi mielikuva siitä, millaisia meidän lapset olisivat, jos tämä olisi totta, verrattuna siihen, mikä on todellisuus. Jos tämä pitäisi paikkansa, niin lempeästi ja kuuntelemalla kasvatetuista lapsista tulisi varmaan jotain Stepford-muksuja, jotka kuuliaisesti toimivat niinkuin käsketään, riippumatta heidän omista ajatuksistaan ja tarpeistaan.

Mun kokemus ei ole tämä. Mun kokemus on se, että meidän lempeästi ja kuuntelevasti kasvatetut lapsemme tietävät todellakin, milloin sanotaan EI ja milloin asiat eivät mene niinkuin he haluavat. Lisäksi lapsilta tulee vielä aikuisia useammin primitiivireaktiona se EIIII, erityisesti silloin kun sisarus vohkii jonkun lelun kädestä tai leikistä.

Mene tiedä, jos koko meidän yhteiskuntamme olisi rakennettu niin, että ihmisiä enemmän ohjataan kuin kielletään, niin ehkä lapsi ei oppisi sanomaan EI. Jos yhteiskunnassa pyrittäisiin enemmän ymmärtämään ja auttamaan kohti toisia huomioivaa käytöstä sen sijaan, että rankaistaan virheistä, niin ehkä EI olisi pienillekin tuntematon sana.

Silloin ehkä lasten primitiivireaktio, sen EII:n sijaan, olisi joku muu. Se olisi ehkä suora kehotus toiselle tehdä jotain – tätäkin meidän huushollissa huomaa. (”Pysähdy! Seis! Anna se takaisin!!”) Joka tapauksessa lapsilta tulisi edelleen vaistomainen reaktio siitä, että joku toimii heidän odotustensa vastaisesti, riippumatta siitä mikä sana siinä olisi käytössä.

Mä olen vahvasti sitä mieltä, että jatkuvasti kieltoja kuuleva lapsi ei opi luottamaan itseensä ja omaan EI-fiilikseensä.

Hän oppii hakemaan itsensä ulkopuolelta informaation siitä, onko jokin asia hyväksyttävää vai ei. Hän ei opi kuuntelemaan omia tarpeitaan, jos aikuinenkaan ei niitä kuuntele. Ja silloin, kun lapsen käytöstä ohjataan pääasiassa kieltämällä, niin aikuinen todennäköisesti keskittyy vain siihen, miltä käytös päällepäin näyttää, eikä siihen, mitä tarpeita sillä käytöksellä pyritään kohtaamaan.

Miten lapsi sitten oppii sanomaan EI?

Miten hän oppii pitämään puolensa, kieltäytymään asioista jotka eivät tunnu hyvältä, luottamaan omaan sisäiseen kompassiinsa ja moraaliinsa silloinkin, kun toiset sanovat, että tämä toiminta on ihan ookoo? Miten autamme lapsiamme oppimaan, että itseään voi ja saa kunnioittaa ihan samalla tavalla kuin toisiakin, eikä mitään sellaista tarvitse tehdä mikä tuntuu pahalta, vaikka muut sanoisivat mitä?

(Ainakin itse haluan kasvattaa lapsistani nimenomaan tällaisia. Minä en voi olla aina heidän mukanaan tekemässä valintoja siitä, mikä on oikein ja turvallista ja rehellistä, joten parasta on auttaa heitä oppimaan, miten tehdä mahdollisimman hyviä päätöksiä.)

Lapsi oppii sanomaan EI silloin, kun hänen omaa EI:tään kunnioitetaan. Tilanteissa, joissa lapsi on itse vallankäytön kohteena (ja niitä tilanteita on arjessa paljon, koska lapsi on aina epätasa-arvoisessa valta-asemassa aikuisiin nähden, sekä kokonsa että kehitystasonsa puolesta), on äärimmäisen tärkeää kuunnella ja huomioida lapsen EI.

Aina sitä EI:tä ei voi aikuinen noudattaa, jos kyse on turvallisuusasioista (”eii, en halua turvavyötä!!”).

Silloinkin aikuisen pitää pystyä selittämään lapselle ikätasoisesti, että miksi aikuinen nyt ohittaa hänen EI:nsä. Jos aikuisella ei ole muuta selitystä sille ohittamiselle kuin ”koska minä sanon niin”, niin on syytä pysähtyä ja miettiä tosi tarkkaan, että onko se hyvä syy. Mulle toimiva ohjenuora on ollut se, että jos mä kehtaan sanoa sen ohittamisen syyn ääneen sekä lapselle että toiselle aikuiselle, niin se on ihan pätevä syy.

Jos taas kyseessä on tilanne, jossa minä haluan jotain (”nyt on nukkumaanmenoaika”) ja lapsi on sitä mieltä, että EIII!, niin meillä lähestytään tilannetta useimmiten kahdella eri tavalla.

Toisaalta mä ensin yritän selvittää, että mistä se EI kumpuaa, eli mitä lapsi haluaa kun mun ehdotukseni ei kelpaa. (”Sulla on lehden katsominen kesken ja sä haluaisit vielä katsoa sen loppuun?”) Sen jälkeen mietitään, että onko lapsen mahdollista tehdä se juttu loppuun, tai vielä muutaman kerran, tai esimerkiksi vaihtaa leikkiä. (”Sä haluaisit vielä leikkiä Ryhmä Hauta? No leikitäänkö, että Ryhmä Haun pennut on menossa nukkumaan?”)

Jos se EI ei liity mihinkään vaihtoehtoiseen toimintaan, niin yritän kuulostella, että onko siellä taustalla joku tunne, joka lasta hiertää. (”Sä et halua, että mä harjaan sun hampaat. Harmittiko sua, kun mä sanoin tiukasti?”) Kun se tunne saadaan sanoitettua ja hyväksyttyä, niin mietitään, että mikä auttaisi. Auttaako siihen harmitukseen jokin? Tai jos siihen ei auta mikään, niin mikä auttaisi niin että saadaan tämä homma yhteisymmärryksessä tehtyä? Haluatko tehdä itse vai autanko?

Ja kuten kaikessa vanhemmuuden opettelussa, arki on jotain sinnepäin

Ideaaliminä osaa nämä kaikki asiat puhtaasti ja välittömästi joka kerta. Oikean maailman reaaliminä onnistuu yhä useammin ja useammin, ja välillä myös epäonnistuu. Se kuuluu asiaan. 🙂

Kuten sanottua, jatkan mielellään keskustelua kommenteissa – kuulisin mielelläni, jos teillä EI on tiiviissä käytössä ja sille on joku tietoinen perustelu. Saa myös jakaa muita ajatuksia ja kommentteja – sillai kunnioittavasti ja arvostavasti, toki. <3