Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 2: Kontrolli ja tunnetaidot

Kirjoitin toissapäivänä siitä, mitä voi tehdä, jotta elämä kolmevuotiaan kanssa olisi mahdollisimman sutjakkaa ja stressitöntä. Tämä tekstisarja perustuu toisaalta seitsemään teemaan, jotka nousivat kerta toisensa jälkeen pintaan viime syksynä pitämissäni Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluissa. Toisaalta se perustuu mun omaan kokemukseeni siitä, mitä on arki meidän kolmevuotiaan kuopuksen kanssa juuri nyt.

Ensimmäisessä tekstissä pohdin omien tarpeiden huomioimisen tärkeyttä, ja tämän tekstin aiheena on kaksi seuraavaa: kontrollista luopuminen ja aikuisen omat tunnetaidot. Seuraavissa teksteissä aiheina ovat arvot ja tavoitteet sekä lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen, ja tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen. Kolmas ja neljäs osa tästä tekstistä ilmestyvät ensi viikolla.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

2. Kontrollista luopuminen

”Tälle asialle en voi nyt mitään.” ”Nyt on näin, ja tällä mennään.” ”Onko tämä mun päätös?”

Kolmevuotiaan kanssa ehkä raskainta on se, että hän on vaiheessa, jossa haluaa päättää ihan kaikesta. Tai ei, ei ihan niinkään.

Kyse ei ole niinkään halusta. Hän vain sattuu olemaan kehitysvaiheessa, jossa hänen näkökulmansa on ainoa, jolla on väliä hänelle itselleen. Se on ainoa, jonka hän ylipäänsä kykenee näkemään.

Tietysti on ihan kiva tehdä aikuinen iloiseksi – mutta onpa ihmeellistä, että kun aikuinen näyttää tuimalta ja juoksen karkuun nauraen, niin aikuinen ei ilahdukaan. Yleensä tuo minun aikuiseni ilahtuu, kun näkee minun nauravan. Omituista.

Ja jos kolmevuotiaan pitää valita, teenkö itseni iloiseksi vai tuon toisen ihmisen, niin ei kai tässä edes ole mitään valintatilannetta. Jos ne onnistuvat samaan aikaan, niin jee, tottakai ilahdutaan molemmat. Mutta miten niin siis olisi mahdollista sellainen, että minä olen iloinen mutta tuo toinen ei olisi? Kun minulla on kivaa, niin silloin maailmassa on muutenkin kaikki hyvin, eikö niin?

Aikuinen puolestaan on – omasta maailmankuvastaan käsin – tottunut siihen, että toisten ihmisten kanssa tehdään yhteistyötä. Tai ainakin siihen, että kun auktoriteettiasemassa oleva käskee, niin silloin tehdään. Tai ehkä jopa siihen, että hän itse saa päättää aina kaikesta.

Siinäpä sitä onkin hedelmällistä maaperää törmäyksille. Molemmat toimivat sen perusteella, minkä tietävät oikeaksi ja mihin ovat tottuneet.

Tähän mulla itselläni (ja monella Vanhemmuuden onnistumisia -session osallistujalla) auttaa se, että en edes yritä kontrolloida asioita, jotka eivät ole minun hallinnassani. Niinkuin sitä, syökö lapsi edessään olevalta lautaselta mitään. Tai sitä, miten lapsi leikkii omilla leluillaan. Tai sitä, totteleeko lapsi mun sanojani.

Tämä EI tarkoita sitä, että millään ei ole mitään väliä tai että lapsi saa tehdä mitä tahansa.

Mä keskityn niihin asioihin, mille mä voin jotain, kuten esimerkiksi:

  • Omien rajojeni pitämiseen ja omista tarpeista huolehtimiseen. ”Sinä et saa lyödä minua, ole hyvä mene kauemmaksi.” ”Tuo ei ole nyt vaihtoehto, keksitkö jonkun muun idean?”
  • Kuuntelemiseen, jotta minun on helpompi tulkita lapsen käytös hänen oikeiden motiiviensa kautta. ”Sinä tönäisit toista lasta – mitä yritit siinä kohtaa?”
  • Selkeään kommunikaatioon, jotta lapsi ymmärtää, miksi toivon hänen tekevän jotain, miksi se on minulle tärkeää ja miten se tekeminen auttaa minua, häntä ja muita. ”Ei saa töniä, siinä voi sattua. Seuraavan kerran kun haluat, että toinen lapsi tulee sun kanssa leikkiin, niin pyydä sanoilla, eikö joo. Silloin toisen on helpompi ymmärtää, eikä ketään satu.”
  • Toimintaympäristön muokkaamiseen.
    • Jos en halua, että lapsi hajottaa jonkin yhteisen kapistuksen, niin mä voin nostaa sen hyllylle ja sitä käytetään yhdessä aikuisen kanssa.
    • Jos en jaksa vääntää lapsen kanssa lelujen keräämisestä, niin voin laittaa leluista neljä viidesosaa varastoon ja jättää esille sellaisen määrän, että lapsi jaksaa suht helposti kerätä ne aikuisen avulla.
  • Tekojen ja niiden seurausten käsittelyyn yhdessä lapsen kanssa.
    • Jos lapsi vaikkapa hajottaa tarrakirjansa, niin mä voin empaattisesti jutella siitä, että taitaa harmittaa kun se meni hajalle, huomasitko mitä teit kun se hajosi, usein kirjoille käy just noin kun niille tekee tuolla lailla.
    • Tai jos lelujen kerääminen takkuaa, niin voidaan yhdessä miettiä, että onpas näitä leluja tosi monta, mitkä näistä voisivat mennä varastoon, niin jaksettais kerätä ne paremmin.

…ja siinä se taisi oikeastaan ollakin.

Minä en voi mitään sille, että kolmevuotiaalla on Vaikeaa. En voi mitään sille, että lapsi haluaa päättää kaiken. Se on nyt se maasto, jossa edetään.

Kun mä luovun siitä ajatuksesta, että tämän pitäisi olla jotenkin toisin, niin multa vapautuu ihan todella paljon energiaa. Kun mä huomaan, milloin yritän muuttaa asioita, jotka eivät ole minun muutosvallassani, mun on helpompi suhtautua tilanteeseen kuin aikuinen.

Ai sä haluat? Okei, onnistuu. Ei mun tarvitse kieltää lapselta asioita vain siksi, että muuten lapsi ”oppii että aina saa kaiken mitä haluaa”. Prosentuaalisesti kaikista kolmevuotiaan haluamisista toteutuu vielä silloinkin aika pieni osa, koska lapsi väistämättä haluaa myös sellaisia asioita, jotka eivät ole minun tai kenekään muunkaan vallassa.

Ai sä haluat? Tiedätkö, nyt se ei ole vaihtoehto, ja mä ymmärrän, että sua suututtaa, koska sä haluaisit. Ei toisaalta myöskään tarvitse sanoa lapselle että siinä itse haluamisessa olisi jotain vikaa, vaikka sitä ei jostain syystä voisikaan toteuttaa. Asioita saa haluta. Saa olla pettynyt, jos ei saa mitä haluaa. Ei sekään ole sen monimutkaisempi juttu.

Tyyneyttä  hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä joita voi, ja viisautta tunnistaa, mitkä on mitäkin. Kolmevuotiaankin kanssa sillä pääsee jo aika pitkälle.

3. Omat tunnetaidot

Riippumatta siitä, kuinka hyvissä kantimissa oma jaksaminen on (ja erityisesti silloin, jos se on vähän heikoissa kantimissa), kolmevuotiaan kanssa eläminen Nostattaa Tunteita.

Ihania rakkauden ja hellyyden tunteita, kun aamuyöstä kainaloon kömpinyt lapsi kietoo puoliunessa kätensä mun kaulalleni, huokaisee ja jatkaa unia.

Infernaalisen turhautumisen tunteita, kun lapsi pysähtyy ulvomaan kolme metriä ennen kotiovea ja kieltäytyy liikkumasta metriäkään eteenpäin, koska hän olisi halunnut juosta tuolta kulmalta kotiovelle ja hän unohti – ja äidillä on nälkä ja pissahätä ja vähän varpaita paleltaa. Ja kaikkea, kaikkea mahdollista siltä väliltä.

Aika harva meistä on kokenut niin syviä tunteita ennen vanhemmaksi tulemistaan. Vielä harvempi on opetellut, mitä tehdä, kun se tunteen hyökyaalto iskee.

Vaikka rauhallisessa arjessa läsnäolo ja mindfulness olisivatkin tuttuja juttuja, niin niiden taitojen tuominen siihen tunnekuohun keskelle vaatii ihan erillistä harjoittelua. Teoriassa ja rauhallisessa tilassa opitut jutut asuvat usein juuri siinä aivojen osassa, joka jää tunnekuohun jalkoihin, joten sen tunteen käsittelemisen prosessin täytyy olla aika syvään juurtunut.

Onneksi sitä tunteiden käsittelyä voi harjoitella ihan kevyidenkin tunnekokemusten kohdalla (ja kuten sanottua, kolmevuotiaan kanssa riittää ihan kaikenlaisia tunnekokemuksia). Jokaiselle kehittyy ajan myötä oma tapansa kohdata niitä tunteita, mutta kerron tässä lyhyesti, mitä itse teen, ihan noin inspiraation kannalta. Jos ei tiedä, mitä tehdä, on hyvä kokeilla jotain ja kuulostella, mikä siinä toimi ja mikä ei toiminut.

Kun itselleni iskee päälle joku turhautumis/raivo/aaargh -hetki, niin mä teen suunnilleen näin.

  • Nimeän sen itselleni, ja ehkä myös lapsille: Nyt mua suututtaa ihan valtavasti.
  • Huomaan sen kehossani: Rintalastan takana kiristää, leukoja kirskuttaa, niskaa kiristää, vatsassa on kuuma kiehuva pallo.
  • Keskityn rentouttamaan ne kohdat kehostani, tai sitten visualisoin sinne jotain kevyttä ja valoisaa. Rintakehän kiristys on hattaraa, leukaperien välissä on saippuakuplia, niskanikamien ja lihasten välissä kylpyvaahtoa.
  • Mietin jonkun ajatuksen, joka auttaa mua päästämään irti siitä tunteesta tai ainakin sen patoamisesta:
    • Nyt on näin. Tai…
    • Mua saa suututtaa. Tai…
    • Kuka mä olisin ilman tätä ajatusta, että [mikä se mun kontrollointiajatus sitten onkaan]? Tai…
    • Voinko mä päästää irti siitä, että haluan tämän olevan toisin? Tai…
    • Tältä musta tuntuu silloin, kun mua kiukuttaa. Tai…
    • Mitä muuta tämä voisi tarkoittaa?
  • Hengitän syvään ja haukottelen.

Keinoja on yhtä monta kuin on ihmisiä. Mindfulness auttaa, meditaatio auttaa, erilaiset releasing-tekniikat auttavat, näkökulman vaihtaminen auttaa, hengittäminen ja jooga ja siihen tunteeseen luvan antaminen auttavat. Tärkeää on se, että itsellä on joku tekniikka, jonka tietää toimivan itselle. Joskus siihen tunteen pomminpurkuun menee kaksi sekuntia, joskus viisitoista minuuttia.

Joskus tulee itku tai syvä huokaus tai alkaa yhtäkkiä naurattaa. Se tarkoittaa, että se tunteen sisältämä energia purkautuu kehosta ja pääsee ulos, eikä sitä tarvitse enää padota tai kiristellä sisälle – joten se patoamiseen kulunut energiakin on yhtäkkiä vapaana johonkin rakentavampaan käyttöön.

Plussaa on sekin, että kun tarpeeksi harjoittelee sitä sanoittamista ja tunteiden käsittelyä lasten nähden, niin samalla tulee näyttäneeksi kolmevuotiaalleen esimerkkiä siitä, että kaikilla tulee tunteita. Aikuisilla ja lapsilla käy joskus niin, että tunne meinaa mennä yli, ja on keinoja, joilla sitä tunnetta voi käsitellä. Tunteet eivät ole vaarallisia, vaan niiden kanssa pitää opetella elämään.

Ja voin sanoa kokemuksesta, että on valtavan paljon helpompaa auttaa lasta opettelemaan tunteiden hallintaa ja käsittelyä, kun itsellä on kokemusta siitä, mitkä jutut toimivat. Sanoittaminen on yhtäkkiä paljon luontevampaa, kun siihen on tottunut omallakin kohdalla. Lapsen itkua tai huutoa ei samalla tavalla pelkää, kun ne tunnistaa normaaleiksi tavoiksi päästää sitä tunteen tuomaa energiaa kehosta ulos.

Inspiraation lisäksi myös armollisuutta

Silloin kun näitä asioita onnistuu huomioimaan edes muutaman saman päivän aikana, niin tuntuu, että arki rullaa vaivattomammin. Kolmevuotias, jonka tarpeet ovat täynnä ja joka kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä, on oikeastaan aika ihana, kekseliäs ja luova tyyppi. Mun tehtäväni vanhempana on antaa hänelle parhaat mahdolliset olosuhteet siihen – ja sitten olla armollinen itselleni silloin, kun en ylläkään siihen mihin haluaisin yltää.

Kaikki tämän tekstisarjan teemat ovat olleet itselleni kovan opettelemisen takana. Jonkun verran sitä opettelua tein ennen lasten syntymää, aika paljon vasta lasten myötä. Se opettelu on myös monessa kohtaa kesken, ja monet asiat vaativat edelleen itseltäkin skarppaamista, muistamista ja tietoista näkökulman vaihtamista. Saa ollakin.

Armollisuus on sukua kontrollista luopumiselle: nyt on näin. En voi mitään sille, että tällä hetkellä mun taidot on tällaiset. Jos jaksan opetella, yksi hermostuminen ja pettymysraivari kerrallaan, niin jonain päivänä on eri tavalla.

Niinkuin mainitsin alussa, jokainen on omassa vanhemmuudessaan siinä kohtaa kuin on. Jo se, että haluaa kasvaa ja oppia ja kehittyä, on iso juttu. Saa tietysti turhauttaa, kun yrittää ja epäonnistuu, mutta sitä ei tarvitse hävetä. Päinvastoin, siitä saa olla ylpeä. Sitä oppiminen nimittäin konkreettisimmillaan on: uusien juttujen yrittämistä, onnistumista tai epäonnistumista, ja oman toiminnan uudelleen suuntaamista niiden kokemusten perusteella.

Jos tästä tekstistä oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

Tapaus Joulupukki eli periaatteita ja käytäntöä

Aikaisemmin en ole tainnut joulupukista kirjoittaakaan. Tarkoitus on ollut kyllä, aina kun näihin aikoihin vuodesta aktivoituu Se Keskustelu eri puolilla internettiä ja livemaailmaa. Että miten missäkin perheessä toimitaan joulupukki-myytin suhteen.

On tätä pohdittukin

Mä oon itse ollut esikoisen vauva-ajasta lähtien vahvasti sitä koulukuntaa, että joulupukki on leikki, jota voidaan yhdessä leikkiä, jos kaikki niin haluavat. Lapsille on kerrottu, että lahjat tulevat läheisiltä, ja jossain saattaa nähdä joulupukiksi pukeutuneita näyttelijöitä. Voidaan laulaa joulupukista, kertoa joulupukkisatuja, ja niin edespäin.

Isovanhempien kanssa on juteltu, että mitään ”tontut-kurkkivat-ikkunoista-oletkos-kilttinä” -juttuja ei ruveta pelottelemaan. Lahjoja ei yhdistetä siihen, onko kilttinä vai ei. Jos halutaan antaa lahjoja, niin sitten annetaan, tai jos ei halua niin ei anneta. Vallankäyttöä lahjojen suhteen mä en henkilökohtaisesti siedä missään tilanteessa, myöskään jouluna.

Kaikki tämä on ollut muksuille ihan ok. Mielikuvitusta ja leikkiä on riittänyt yllin kyllin ilman aikuisilta tulevaa ”kyllä vaan onkin se joulupukki, mites joulupukki, oletkos jo joulupukille kirjoittanut” -vakuuttelua.

Meidän joulukalenteri on sellainen, että kaksi lelutonttua piiloutuvat joka päivä johonkin jännään paikkaan ja tuovat mukanaan kuusenkoristeita, ja lasten mielestä on maailman hauskinta etsiä niitä. Toiseksi maailman hauskinta on piilottaa niitä aikuisen avustuksella, niin että joku toinen aikuinen saa ne etsiä. Silti koko ajan leikitään, että ”tontut” menevät piiloon. Mystiikka ei häviä mihinkään, vaikka lapset tietävätkin asian oikean laidan.

Ja aina ei voi itse päättää

Tossa pari viikkoa sitten muksut kävivät isin kanssa läheisessä kauppakeskuksessa, ja näkivät siellä Joulupukin. Isompi kävi pukin sylissä istumassa ja kertomassa lahjatoiveet, pienempi piiloutui isin taakse ja oli kuulemma aika jännittynyt, että mikä homma tuo oikeastaan on.

Sen reissun jälkeen esikoinen mietti vähän aikaa, että näinköhän se joulupukki oli ihan oikea vai ehkä näyttelijä. Hän päätyi siihen lopputulokseen, että on se ollut kyllä ihan oikea. Kun mä vielä mainitsin, että ”muistathan, että lahjat tulee mummeilta ja kummeilta ja joulupukki on sellainen kiva satu”, niin hän ilmoitti topakasti, että ”Minä haluan uskoa, että se oli ihan oikea Joulupukki eikä mikään näyttelijä.”

Asia selvä.

Tänä vuonna esikoinen siis uskoo, että Joulupukki on olemassa. Kuopus, kohta 3v, ei kauheasti vielä siitä pukki-tarinasta perusta mihinkään suuntaan, kunhan pukki ei vain tule liian lähelle.

Mun tehtävä vanhempana ja aikuisena on kunnioittaa näitä molempia suhtautumistapoja. Silloinkin, kun mä toivoisin, että meillä olisi yhteinen, rationaalinen tapa ajatella tätä asiaa.

Jokin siinä joulupukki-myytissä kiehtoo meidän esikoista niin paljon, että hän valitsee uskoa siihen, vaikka tietää periaatteessa, että toisinkin voisi ajatella. Mun ei tarvitse ymmärtää sitä, jotta voin kunnioittaa sitä. Eikä mun tarvitse myöskään oman rationaalisuuteni nimissä vesittää hänen kokemustaan siitä pukkiin uskomisesta.

Päinvastoin, jos siitä pukkiin uskomisesta ei ole lapselle itselleen tai muille mitään haittaa, niin aikamoista henkistä väkivaltaahan se olisi, jos vähättelisin kokemusta, joka on hänelle selkeästi tärkeä.

Samaan aikaan mun on tärkeä myös pitää huoli siitä, että isomman joulupukkiusko ei näyttäydy tavoilla, joista pienemmälle tulisi pelkoja tai ahdistusta. Joku tuntematon parrakas tyyppi tulee ihan pyytämättä mörisemään, kuvittele nyt omalle kohdalle.

Kunnioitusta suuntaan ja toiseen

Kolmevuotiaan ymmärrys yltää eri asioihin kuin neljä-ja-puolivuotiaan, tai kolmekymppisen, tai kuusikymppisen. Mä en voi vaikuttaa siihen, että miten mun lapset lähtökohtaisesti asiat ymmärtää tai miten he eri asioita pitävät totena. Sitä mä sen sijaan voin havainnoida, että millaisia tunteita ne ajatukset ja uskomukset mun lapsissani herättävät.

Jos isompi reagoi mun rationaalisiin selityksiin kiihkeästi uskoaan puolustaen, niin silloin se on selkeästi lapselle tärkeä kokemus. Silloin se on niin, vaikka mä en sitä ymmärtäisi. Mun tehtävä on kunnioittaa sitä tunnetta ja tarvetta, vaikka se perustuisi erilaiseen ajatteluun kuin mulla itselläni.

Jos pienempi menee piiloon pukin nähdessään, niin se on selkeästi hänelle pelottava tilanne. Silloin se on niin, vaikka mä en sitä ymmärtäisi. Mun tehtävä on kunnioittaa sitäkin tunnetta ja tarvetta, vaikka se perustuisi erilaiseen ajatteluun kuin mulla itselläni.

Ja toisaalta mä en myöskään halua tinkiä omista periaatteistani.

Siis siitä, että vaikka lapsi uskoisikin joulupukkiin (tai varsinkaan silloin) niin sitä ei käytetä kiristyksen tai uhkailun tai lahjonnan välineenä. Ei mitään ”jos X, niin joulupukki tulee/ei tule/tuo ihania lahjoja/ei tuo mitään” -meininkiä.

Isompi on jo miettinyt, että mitä se tarkoittaa että joulupukki tuo kilteille lapsille lahjoja (kiitos joka ikinen TV-ohjelma, jossa on joulujakso…). Ollaan puhuttu, että meidän kotona lahjat ei liity siihen, että onko kiltti, ja kilttikin voi tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Se on ollut lapsen mielestä ihan ok.

Ei se helppoa ole, tietenkään. Erilaisten uskomusten ja ajatusten kunnioittaminen konkreettisesti arjen tasolla. Vaan sitten kun se onnistuu omassa kodissa, niin ehkä se onnistuu noin laajemminkin, ja muunkinlaisten uskonkappaleiden kohdalla kuin vain joulupukin. 🙂

Jos teidän perheessä toimii joulupukki-kuviot sellaisella tavalla, että kaikilla on hyvä ja turvallinen olla, niin hyvä. Kaikilla ei tarvitse mennä samalla tavalla kuin meillä, tietenkään. 🙂 Jos taas tuntuu, että se pukki-kuvio on jollekulle ahdistava, lapselle tai aikuiselle, niin sitäkin fiilistä kannattaa kunnioittaa ja tutkailla. Ehkä tästä tekstistä tulee jotain oivalluksia, joista sitä tilannetta voi alkaa työstää.

Jätän tämän tekstin myötä blogin joululomalle, Perjantain pysähtymisiä lukuunottamatta, joten artikkelityyppisiä tekstejä tulee lisää vuodenvaihteen jälkeen. (Jos tulee kova lukemisen tarve, niin blogin arkistosta löytyy vaikka mitä. 😉 )

Käy myös tsekkaamassa valmennuspaketit Lupa olla minä -verkkokaupassa! Ennen joulua (23.12.2014 mennessä) ostettuihin Kohti tervettä itsekkyyttä -paketteihin saat viidennen session kaupan päälle.

Lempeää ja sydämellistä joulua. <3

 

Kärsivällisyyttä levottomiin iltanukutuksiin

Huhtikuun teemana on ollut kärsivällisyys. Mä olen pyöritellyt sitä, mitä kärsivällisyys on ja voiko kärsivällistäkin joskus ketuttaa. Mä oon päässyt kokeilemaan, miltä tuntuu olla se, joka koettelee muiden kärsivällisyyttä. Mutta mistä sitä kärsivällisyttä sitten oikeasti, konkreettisesti saisi lisää?

Tämä on yksi tapa.

Kuopus on kaksivuotias, ja sen kanssa alkaa olla samat nukutussirkukset kuin aikoinaan isomman kanssa. Hypätään sängystä, ei saa unta, mua sattui päähän (ei sattuis jos pitäisit sen #&%! pään tyynyssä), haluan hörpätä vettä, äitin sylkkyyn, kaikkea sitä.

Miksei tuo lapsi jo nuku?!

Istuin tuossa iltana eräänä lastenhuoneessa (koska se oli helpompaa kuin jatkuva lastenhuoneen ja olohuoneen välillä sahaaminen), esikoinen oli jo simahtanut ja kuopus haki unta ja lörpötteli ja kiemurteli ja sensellaista. Lueskelin samalla puhelimelta Byron Katien Loving What Is -kirjaa, jossa hän esittelee The Work -tekniikkaa.

Ideana on siis se, että kaikki kärsimystä aiheuttavat ajatukset pistetään syyniin ja tutkitaan, onko niissä mitään perää ja kannattaako niitä kuskata mukanaan. Mä en siinä kohtaa kirjoittanut mitään ylös, mutta ajattelin nyt kirjoittaa vähän näkyviin, että miten mä itse työstän yhtä niistä päässä kiehuvista ajatuksista tollaisessa tilanteessa. Yksi niistä ajatuksista oli tämä:

”Raivostuttavaa, että toi lapsi myllää ja pörrää eikä nuku. Sen pitäisi jo nukkua!”

Kysymys yksi: Onko se totta?

No niin no, mun mielestäni sen pitäisi nukkua, kun on nukkumaanmenoaika. Mä en jaksaisi olla tässä muhimassa, kun voisi olla tekemässä jotain muutakin. Jostain syystä tuo lapsi ei nyt selvästi ole valmis nukkumaan, eli siinä mielessä se ei ole totta, että sen pitäisi jo nukkua.

Jokin asia tähän vielä vaikuttaa – ehkä sillä on vessahätä, ehkä sitä ei väsytä, ehkä se on ylikierroksilla, ehkä sitä hermostuttaa jos mä en ole jatkuvasti näkyvillä. Eihän se tietenkään ole luonnonlaki, että lapsen pitäisi nukkua silloin kun mä päätän niin, samaan tapaan kuin että jos lasi lipeää pöydältä niin sen kuuluu pudota lattialle, ei kattoa kohti.

Kysymys kaksi: Voinko varmasti tietää, että se on totta?

(Tähän kysymykseen voi vastata, jos ekan kysymyksen vastaus oli ”kyllä”.)

Kysymys kolme: Miten mä ajattelen, tunnen, käyttäydyn, silloin kun ajattelen, että lapsen pitäisi jo nukkua eikä se nuku?

Mulla kiristyy vanne pään ympärillä. Verenpaine nousee ja v*tuttaa. Musta tuntuu niinkuin lapsi tahallaan vääntäis ja venkoilisi jotain ihan oikeaa sääntöä vastaan, vaikka en mäkään pysty nukahtamaan jos mua ei nukuta.

Mä kuvittelen, että lapsi tekee sen tahallaan ja ilkeyttään ja mua ärsyttää. Mä en jaksa olla pätkän vertaa empaattinen, koska mä vain itse haluan nukkumaan tai lepäämään tai ihan mitä tahansa muuta kuin sitä, että oon tässä pimeässä huoneessa kun toinen kiemurtaa.

Kysymys neljä: Mitä tai kuka mä olisin, miten mä käyttäytyisin, jos mä en pystyisi ajattelemaan että lapsen pitäisi nukkua jo?

Mä pystyisin suhtautumaan tähän tilanteeseen empaattisesti. Mä muistaisin, miten vaikeaa mun on välillä itse nukahtaa – esimerkiksi viime yönä, kun ajatukset pyörivät päässä ja en millään kyennyt nukkumaan, vaikka tiesin että syytä olisi. Mä ehkä osaisin vaikkapa potattaa lapsen noin kokeillakseni, johtuuko tää kiemurtelu pissahädästä. Tai ottaa lapsen syliin, tai olla muuten läsnä rauhoittamassa lasta. Mä osaisin ehkä jopa nauttia siitä hetkestä, kun mä saan istua paikallani ja olla läsnä lapselleni ilman, että on mitään sen tärkeämpää tekemistä. Koska oikeasti mulla ei ole illalla mitään niin tärkeää kuin olla läsnä lapselleni. Ei mulla ole mihinkään aikaan päivästä mitään tärkeämpää kuin olla läsnä lapselleni.

Mä muistaisin, että lapsi ei tee sitä tahallaan. Että sillä on joku juttu tai vaihe tai tarve, johon se tarvitsee mun apuani. Se on oppimassa jonkun uuden jutun, jonka se osaa vain aikuisen avulla, eli tällä hetkellä ollaan lähikehityksen vyöhykkeellä. Siihen oppimiseen ei auta mikään komentaminen tai mun kiukuttelu vaan yksinkertaisesti se, että mä autan lasta kunnes lapsi on sen jutun oppinut.

Turnaround eli käännös: Millä tavalla tämä ajatus, ”lapsen pitäisi jo nukkua”, on totta ympäri käännettynä?

Jos mä käännän sen vastakohdakseen, niin siitä tulee ”lapsen ei pitäisi jo nukkua”. On se siinä mielessä totta, että jos lapsi ei nuku, niin silloin se ei nuku. Jos lapsella on vessahätä tai pelottaa tai pitää olla sylissä, niin ei silloin pidäkään nukkua. Ei lapsen pitäisi nukkua silloin, jos hänellä on joku tarve tyydyttämättä. En mä halua lapseni oppivan, että ihan sama mitä sä tarvitset, nyt äiti päätti että on nukkumisen aika.

Jos mä käännän sen ympäri itseäni koskevaksi, niin siitä tulee ”mun pitäisi jo nukkua”. Joo, se on totta. Mä olen valvonut ihan luokattoman myöhään tässä viimeiset en edes kehtaa sanoa, kuinka monta viikkoa. Mä huomaan sen vaikutuksen heti omassa kärsivällisyystasossani ja muutenkin sietokyvyssäni. Mä kiehun sitä, että lapsi ei noudata nukkumaanmenoaikaansa, vaikka mä itsekään en noudata omiani.

Ei mulla edes ole mitään nukkumaanmenoaikaa, paitsi ikäänkuin ja teoriassa. Mulla on mielestäni hirveästi kaikkia tarpeita siinä muutaman tunnin pätkällä, jolloin lapset on nukkumassa ja mä olen vielä hereillä. Ja vaikka mä tiedän, että mulle tekisi tosi hyvää mennä nukkumaan viimeistään puoli yksitoista, niin mä silti ohitan sen, koska mä haluan katsoa jakson jostain sarjasta ja tehdä käsitöitä ja juoda teetä ja lukea foorumeita ja tehdä muuta hömppää. Mä tarvitsen sitä hömppää kyllä, ihan varmasti, ja samaan aikaan se hömppä haittaa mun hyvinvointiani. Että en mä tän nukkumaanmenoasian kanssa ole itsekään mikään maailmanmestari.

Toimii lyhyen ja pitkän kaavan mukaan

The Work on mun mielestä ihan loistava tekniikka silloin, kun on aikaa kirjoittaa asioita. Byron Katien verkkosivulla on useammalla kielellä minikirjaa ja monistetta, joiden kanssa tätä voi työstää. Mulle itselleni toimii myös se, että mä jossain vaiheessa kesken kiehumiseni havahdun kysymään ”onko tämä totta?” ja sen jälkeen ”kuka tai mitä mä olisin, jos en pystyisi ajattelemaan tätä ajatusta?”. Niistä saa nopeasti uutta näkökulmaa siihen turhauttavaan tilanteeseen.

Kirjoittamalla tämä on tehokkainta tehdä niin, että ensin avautuu ja dumppaa kaiken sen turhautumisen yhdeksi kasaksi paperille tai tietokoneen ruudulle. Siihen on olemassa oma monisteensakin, jonka kysymysten avulla pääsee todella nillittämään ja piehtaroimaan siinä omassa turhautumisessaan ja tuomitsemisessaan. Sitten kun sen kaiken on pyydystänyt paperille, niin yksi kerrallaan voi ottaa sieltä sellaiset ”pitäisi” ja ”kuuluisi” ja ”haluan, että” -lauseet näiden kysymysten kanssa tarkasteltaviksi. Kirjoittamalla löytyy usein ainakin itsellä sellaisia juttuja, joita on vaikea huomata omassa ajattelussa silloin, kun ne kaikki ajatukset vain muhivat siellä päässä.

Ja sitten kun tällaisen kierroksen on tehnyt, niin yllättäen kärsivällisyyttäkin löytyy niissä tilanteissa vähän enemmän.

Oletko kokeillut tätä tekniikkaa, tai oletko löytänyt jotain muita tapoja, jotka tuovat sulle lisää kärsivällisyyttä? Vinkkaa muillekin kommenteissa!

Perjantain pysähtyminen 4: Helppoa ja metahelppoa

20140205-140911.jpg

On perjantai, ja on aika tehdä viikkokatsaus. Ekasta ja tokasta versiosta löytyy tarkemmat ohjeet, mutta jos haluat itse osallistua itseksesi tai kommenteissa, niin kysymyksiä on kolme.

Mistä tulen?

Takana on taas ihan hyvä viikko, siinä mielessä että mitään suurempia katastrofeja ei osunut kohdalle, vaan elämä sujui suunnilleen ennustettavia uomia. Kuuluu hyvää, kun ei oikeastaan kuulu mitään.

Viikonloppuna puoliso oli reissussa, joten oltiin muksujen kanssa pääasiassa keskenämme. Kuopus itse asiassa kävi yökylässä mun vanhemmilla (ekaa kertaa yksinään), ja me pidettiin esikoisen kanssa ihan kahdenkeskistä aikaa. Siitä on pitkä aika kun viimeksi oltiin monta tuntia kahden, ja esikoinen oli selvästi kaivannut sellaista.

Kun mä kysyin, että mitä tehdään kun pidetään meidän oma ilta, niin esikoisen silmät syttyivät: ”Tehdään teltta, ja sitten [kuopus] ei riko sitä!!” Auts, miten niin isompi vähän kärsii siitä, että pienempi haluaa jatkuvasti osallistua mutta ei ihan vielä osaa?

Se viikonloppu teki kyllä hyvää meille kaikille. Kuopus sai olla kerrankin mummin ja ukin silmäteränä ihan ilman kilpailijoita (ihan niinkuin isompikin saa aina kun itse menee yksin yökylään), ja isompi sai olla äidin silmäteränä (ihan niinkuin kuopus isomman kerhon aikaan). Ja hyvänen aika miten rentouttavaa oli itsellekin olla vain yhden leikki-ikäisen kanssa kaksin kotosalla!

Muu viikko pyöri aika paljon yhden projektin työstämisen ympärillä. Sain kirjoitettua, ja aika paljon sain myös stressattua, että entäs jos aikataulu ei pidä ja kaikenlaista ja kaikenlaista. Mä haluaisin osata ajatella siitä aiheesta, että mä teen sen verran kuin ehdin ja pystyn, ja sen on riitettävä, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Mun toiveita tälle viikolle olivat helppous, luottamus, ilo, energia, liike, ja flow. Noista itse asiassa aika monia löytyi, kun kävin elämäni ensimmäisellä capoeiratunnilla! Paitsi no, helppoutta ehkä ensimmäiset kaksi sekuntia, sen jälkeen alkoi tuntua lihaksissa, että aika lailla liikkumatonta elämää on tullut vietettyä viimeiset X vuotta… Mutta löytyi luottamusta – sekä itseeni, siinä kohtaa kun kuuntelin maitohappojen viestiä ja menin ainoana osallistujana salin takaseinälle puuskuttamaan, että toisiin, kun uskalsin olla pärjäämättä enkä pelännyt, että joku katsoo kieroon. Ei katsonutkaan, opettaja vain tuli varmistamaan että ei tapahtunut mitään vakavampaa, ja hyväksyi muitta mutkitta mun ”maitohapot, pitää levätä” -selityksen.

Löytyi iloa, energiaa, liikettä ja jopa flow’ta, kun tunnin jälkeen huomasin, miten kaikki muu huolehtiminen ja ajattelu oli hävinnyt täysin tekemisen tieltä. Nyt seuraavat pari päivää on reisilihakset aina istuutuessa ja seisomaan noustessa muistuttaneet, että tuli muuten tehtyä jotain. Innostavaa oli, kun tunnille osallistuneet edistyneemmät capoeiristat pelasivat ihan oikeasti tunnin lopuksi, ja näin, mihin ehkä vuosien päästä olisi mahdollista päästä. Ensi viikolla uudestaan, ihan mahtavaa.

Helppoutta peräänkuulutin erityisesti. Tai siis kaipasin, tai siis yritin muistaa muistuttaa itselleni. Ei oo helppoo muistaa että vois olla helppoo, ainakaan vielä. Muutamia hetkiä tuli, jolloin vahingossa muistin ajatella, että olisiko sallittua jos mä tekisin tän näin, kun tää olisi mulle helpompi. Ehkä se capoeiratunnin maitohappohetki oli sellainen, jolloin mä annoin periksi: nyt on ollut jo tarpeeksi vaikeaa, saa hetken olla helppoakin.

Myös muutamaan kertaan lounasta miettiessäni tulin siihen tulokseen, että tähän saumaan helpointa on vaan höyryttää kukkakaalia/parsakaalia/ruusukaalia ja pistää siihen jotain näppärää proteiinia kylkeen. Ja nimenomaan se oivallus, ettei mun tarvitse ehdoin tahdoin ruveta vääntämään edesmenneen siskoni sanoin gurmeeta paaville, jos vähempi riittää ja sillä saadaan kaikki kylläisiksi fiksussa aikataulussa. Hiljalleen se löytyy, ja yllättävistä paikoista, helppous.

Oli helppoa päättää, mitä laittaa päälle kummitytön synttäreille viikonloppuna, kun vaihtoehtoja oli käytännössä vain muutama. Oli helppoa olla esikoisen kanssa kahdestaan, ja oli helppoa mennä lapsen kanssa samaan aikaan nukkumaan, kun olin etukäteen päättänyt, että tänään keskityn meidän kahden yhteiseen aikaan ja lapsi nimenomaan toivoi, että mennäänhän sitten äiti yhdessä nukkumaan. Pienistä hetkistä, pikkuhiljaa.

Missä olen?

Tällä hetkellä olen fyysisesti anoppilassa. Kirjoitan kookosöljyt ja puuvillakäsineet kädessä, koska pakkasten myötä käynnistyi taas perinteinen mul’ kuivuu kädet niin et ne halkee-ee -kausi. Reisilihakset ovat edelleen capoeiratunnin rapukävely-karhunkävely-pyörityksistä aikamoisessa jumissa, vaikka mielestäni venyttelin ne ihan kohtuullisesti. Olisivat ne toisaalta vielä pahemmassa kunnossa, jos en olisi venytellyt, että siinä mielessä uskon tehneeni parhaani. Alkuviikon osteopaattikeikka ja tuo capoeira saivat myös mun kroonisesti jumisen lonkan aika paljon paremman tuntuiseksi, mikä jo itsessään on yksi tän viikon loistojutuista.

Mielessä pyörii muun muassa se työprojekti monelta eri kannalta, ja siihen liittyen tunteet seilaavat innostuneesta ja avoimesta vähän huolestuneeseen, odottavasta ja kärsimättömästä luottavaiseen ja rauhalliseen. Toisaalta tiedän, että se etenee sitä tahtia kuin etenee, ja toisaalta osa musta haluaisi kovasti hallita ja kontrolloida joka ikistä asiaa ja ehtiä ja suorittaa ja olla tosi hyvä ja saada hirveästi kehuja ja ja ja… Syvä huokaus.

Tän siitä saa, kun on tottunut siihen, että omanarvontunto on sidoksissa muun muassa siihen, miten hyvä ja fiksu on ja miten hienosti pärjää ja osaa ja miten taitavasti tekee juttuja. No, mä voin harjoitella hyväksymään sen, että tää on nyt tällä lailla tän asian kanssa. Ja jos mä toisaalta yritän siitä projektista koko ajan etsiä sitä, että miten mä teen tästä itselleni helpompaa ilman, että tingin laadusta tai (mahdollisuuksien mukaan) aikataulusta, niin yksi helppouden löytämisen keino on se nyt on näin, letting go, mä annan tän olla tällä hetkellä itselleni just niin vaikeaa ja just niin helppoa kuin miltä se tuntuu, syvä hengitys.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivoisin tälle viikolle.

  • helppous
  • joustavuus
  • yhteys
  • avoimuus
  • eteneminen
  • rauha
  • ilo

Mä haluaisin kehittää jonkun tavan tai rutiinin, jolla mä muistaisin joka päivä pohtia vaikka nyt sitä helppoutta. Joku ankkuri, tai triggeri, tai joku muu sellainen, joka muistuttais mua, että mitä jos tää olisi helppoa. Mä haluaisin että olisi helppoa muistaa miettiä, miten asiat voisivat olla helpompia. Tai että miten mä voisin tehdä minkä tahansa, vaikka nyt helppouden etsimisen, itselleni helpommaksi. Sellaista meta-helppoa, if you will.

Mä toivoisin joustavuutta sekä kehon puolelle (lue: vähemmän jumissa capoeiran jälkeen) että ajatusteni ja tunteideni puolelle. Siis sellaista, että mä yhä helpommin (taas metahelppoa!) huomaisin, jos oon jumissa jonkun ajatuksen tai tunteen kanssa ja voisin löytää siitä jonkun reitin eteenpäin. Jos vaikka pelottaa jonkun sähköpostin lähettäminen tai muuten itseni näkyväksi tekeminen (eli avoimuus), niin saisin ikäänkuin pehmitettyä sen pelon taustalla olevaa ajatusta ja kyseenalaistettua sen todenperäisyyttä. Ehkä myös löydettyä sieltä jonkun tarpeen tai itselleni tärkeän asian, johon satsaamalla siitä asiasta tulisikin vähemmän pelottava.

Yhteyttä, avoimuutta, etenemistä mä toivon monen asian suhteen, mutta en helppouden ja joustavuuden ja rauhan kustannuksella kuitenkaan. Ha, onpa jännä huomata miten noistakin ajattelee, että niiden tarvitsisi olla jotenkin toisilleen vastakkaisia. Mulla on sellainen vaisto, että aito yhteys ja avoimuus ja eteneminen tulee nimenomaan noiden muiden kanssa yhteistyössä, ei vaikeasti, kankeasti, pelon tai stressin kautta. Yhteyttä ei voi pakottaa, tietenkään. Eikä pakotettu avoimuus rakenna mitään, eikä hampaat irvessä eteneminen useinkaan tuo kuin vain näennäistä tulosta.

Mieleen tulee taas näistäkin se jokin aika sitten tullut ajatus, että do the groundwork – tee pohjatyö ensin. Jollain lailla se työ, jota mä teen päästäkseni kiinni helppouden ja rauhan ja ilon vireeseen, on pohjimmiltaan kaiken muunkin taustalla. Kun asiat tuntuu etenevän helposti ja mulla on rauha ja tunnen iloa tekemistäni asioista, niin eteneminen ja joustavuus ja yhteys ja kaikki tulee sitä kautta. Jos joku näistä hiertää, niin mä en oikeastaan saa mitään ns. hyödyllistäkään tehtyä, vaan ainoa tapa, ainakin mulle, on kaivaa ne pohjimmaiset ajatusvirheet ja väärinkäsitykset sieltä ankeiden tunteiden taustalta pois.

Se, mitä mun tarvitsee harjoitella, on että se työstäminen ja niiden ajatusvirheiden purkaminen ei ole hukkaan heitettyä aikaa, vaan päinvastoin ainoa tapa, jolla mä pidän itseni työvireessä. Laulajat avaa äänen, soittajat virittää soittimet, graafikot päivittävät suunnitteluohjelmistojaan ja mun tarvii pitää huolta omasta koneistostani.

Näitä mä sitten opettelen taas ensi viikon. 🙂

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Kysymykset, oivallukset, omat vastauksesi noihin kysymyksiin tai mitkä tahansa muut omat reflektiosi kuluneesta viikosta löytävät juuri oikean paikan täältä. 🙂 Hurraata ja fiilistelyä voi myös mielellään harrastaa, pyytämättä neuvomista ei niinkään.

 

Odotukset ja pettymykset

20140114-095636.jpg

 

Pettymys.

Mikä siinä on niin kivuliasta?

Mikä siinä on niin kaikennielevää, että sitä täytyy välttää viimeiseen asti? Ja voiko sille pettymyksen vastenmielisyydelle tehdä mitään?

Tutkitaan. 🙂

Voi ei, kaikki on pilalla!

Kuinka usein sulle käy näin:

Huomaat, että asiat menevät ihan eri tavalla kuin mitä haluaisit. Lapsi käyttäytyy väärin, puoliso tai ystävä käyttäytyy kummallisesti, sataa kun pitäisi paistaa tai lunta ei kuulu vaikka on tammikuu. Ensin sen ”väärän” tilanteen sietämiseen menee vähän energiaa, sitten vähän enemmän. Kohta huomaat uponneesi sellaiseen ”miksi #&!@ssa kaikki menee aina päin §@∞£#&#???” -tilaan. Sitten tulee mahdollisesti huutoraivari tai itkuraivari, jonka jälkeen olo on kuin sodasta tulleella.

(Mulle käy näin vähintään kerran pari kuukaudessa. Meidän melkein neljävuotiaalla on välillä päiviä, jolloin kaikki on pilalla jo ennen lounasta.)

Kun vastustan sitä, että asiat ovat jollain tavalla, mä käytän siihen tahdonvoimaa. Mä fyysisesti vastustan sitä, että näin ei pitäisi olla.

Ja mä ajattelen, että usein mä vastustan osittain tai kokonaan juurikin sitä pettymyksen kokemusta. Mä vastustan sen kohtaamista, että mun odotukset ei täyttyneetkään. Jos mä myönnän, että asiat on nyt näin, niin mun täytyy samalla myöntää, että ne on eri tavalla kuin mitä mä halusin – on siis parempi vastustaa nykyhetkeä, niin mä voin pitää vielä kiinni niistä mun odotuksista.

Odotukset löytää nimittäin helpoiten pettymyksistä: jos petyin johonkin, odotin että tapahtuu jotain muuta kuin mitä lopulta tapahtui. Odotin, että lapsi käyttäytyisi tietyllä tavalla, tai että paistaisi aurinko mun tärkeänä päivänäni.

Ja tässä, mä arvelen, on syy siihen, että pettymykset on joskus niin vaikea sietää. Pettymys on sitä, kun todellisuus ilmoittaa mulle, että mun arvostelukykyni petti. Että mä en tiennyt tarpeeksi, en ymmärtänyt asioita oikein, olin väärässä.

Ah, nyt päästään asiaan.

Olin väärässä. Mitä se tarkoittaa?

Pettymys on kivulias tunne silloin, jos mä ajattelen, että se väärässä oleminen, ymmärtämättömyys ja arvostelukyvyn pettäminen on mun henkilökohtaisia, pysyviä ominaisuuksiani. Silloin jokainen väärässä olemisen hetki on muistutus siitä, että mä vaan olen pohjimmiltani tällainen väärässäolija ja epäonnistuja. En voi tehdä mitään asialle, eikä mikään auta.

Ei ihme, että sellaista ajatusta haluaa välttää. Eikä ihme, että tällä tavalla ajatteleva ihminen haluaa säästää myös omat lapsensa ja muut ihmiset pettymyksiltä parhaansa mukaan. Tällaisesta näkökulmasta pettymysten tuottaminen tai aiheuttaminen lapselle on aika lähellä kiusaamista tai henkistä väkivaltaa.

Sitävastoin silloin, jos mä ajattelen, että väärässä oleminen ja arvostelukyvyn pettäminen on väliaikaista ja oppimisella korjattavissa, niin pettymyskään ei vihlo niin kovasti. Ongelma ei ole enää se, että mä en osaa. Ongelma on, että mä en osannut. Sillä kerralla, niissä olosuhteissa, siinä päätöksentekotilanteessa.

Ja kunhan mä pääsen yli siitä, että asiat ovat nyt eri tavalla kuin olisin halunnut, niin mulla on myös loistava mahdollisuus oppia. Se pettymys on nimittäin kaivanut esiin mun odotuksista jotain sellaista, jossa on oppimisen varaa.

Jos mä petyin siihen, että lapsi ei pukenut vaatteita itse päälle, niin mitä mä silloin odotin?

Odotinko, että kun pyydän lapselta kerran, niin hän lopettaa leikkinsä ja alkaa pukea vaatteita järjestelmällisesti päälleen oikeassa järjestyksessä? Odotinko, että jos lapsi ei osaa, niin hän muistaa ja hoksaa pyytää apua? Oliko oikeasti realistista odottaa tätä kaikkea lapsen ikä, vireystila ja taidot huomioiden? Jos oli, niin mikä tässä tilanteessa mahdollisesti sai aikaan sen, että lapsi ei jostain syystä käyttäytynyt odotusten mukaisesti (kuten vaikka väliin jääneet päikkärit, nälkä tai vessahätä, uuden kehitysvaiheen kynnyksellä oleminen)?

Ja tärkein: Mitä mun olisi realistista odottaa lapseltani ja itseltäni seuraavan kerran tällaisessa tilanteessa?

Silloin, jos mä ajattelen tällä jälkimmäisellä tavalla, niin myös lasten ja läheisten pettymyksiin on helpompi suhtautua.

Mun on helpompi pitää omat rajani, vaikka lapsi pettyisikin. Sen pettymyksen tunteen kohtaamisen jälkeen me voidaan keskustella siitä, että missä kohtaa ne lapsen odotukset olivat vinksallaan tässä tilanteessa. Kumpikaan meistä ei tahallaan yritä tehdä toiselle pahaa mieltä, meillä on vain erilaiset odotukset tilanteesta. Mun on myös helpompi joustaa omista odotuksistani, jos huomaan, että itse asiassa lapsen odotukset tästä tilanteesta ovat nyt realistisemmat.

Mutku mä olisin halunnut

Toki vaikka mä osaisin suhtautua miten rakentavasti väärässä olemiseen ja odotusten toteutumattomuuteen, niin ei musta silti tule silmänräpäyksessä mitään ikityyntä zen-munkkia.

Mua voi edelleen surettaa se, että mä olisin tarvinnut jotain, mitä en saanut (tyyliin yöunia, kuuntelevaa korvaa, aikaansaamisen tuomaa tyytyväisyyttä ja niin edespäin). Mua voi edelleen suututtaa se, että joku käyttäytyi niin, että mä en saanut sitä, mitä tarvitsin.

Mutta ainakin mulle itselleni on helpompi hyväksyä ja käsitellä ne tunteet, kun siinä päällä ei ole sitä pettymyksen kirvelevää kerrosta. Mä huomaan myös omista lapsistani tämän saman: se suru ja kiukku ja ärsytys on helpompi kestää, kun ei tarvitse samalla hävetä sitä, että ei osannutkaan jo alusta alkaen ennustaa, miten asiat tulee menemään.

Ja mä uskon, että jo se yhden kerroksen hälveneminen säästää aika paljon tahdonvoimaa, sekä multa että lapsilta. Sen säästyneen tahdonvoiman voi sitten käyttää vaikka toisten huomioimiseen tai uusien juttujen oppimiseen, tai johonkin muuhun oikeasti rakentavaan ja mielekkääseen.

Kokeile tätä kotona!

Jos haluat itse tulevalla viikolla yrittää huomata ja tiedostaa omia odotuksiasi, niin voit käyttää vaikka tällaisia kysymyksiä:
– Mitä mä odotan tältä tilanteelta?
– Miten mä voisin edesauttaa niiden odotusten toteutumista?
– Jos X ei mennyt niinkuin odotin, niin mitä tekijöitä mä en huomioinut/aliarvioin/yliarvioin? Miten mä voisin huomioida ne paremmin ensi kerralla?

Kommenteissa saa mielellään jakaa yleisiä ajatuksia tai tuntemuksia aiheesta, tai sitten vaikka purkaa jotain omaa pettymystilannetta (vaikka koodinimellä, jos ei halua kertoa yksityiskohtia tilanteesta: ”Agentti Z ja Melkoinen Sekasotku”, anyone?) noiden yllämainittujen kysymysten avulla tai ihan vapaamuotoisesti. Tai muuten vaan pohtia jotain aiheeseen liittyvää. Kaikenlaiset (rakentavat) kommentit ja pohdinnat ovat tervetulleita!

 

Saan olla olemassa, jos…

20131215-230612.jpg

Harva meistä kokee jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Sitä on tässä vuosien varrella oppinut lääkitsemään ja paikkaamaan eri tavoin. Niistä tulee ikään kuin olemassaolon ehtoja: Mä riitän ja saan sitä kautta olla olemassa tällä maapallolla, jos… Tai saan olla olemassa silloin (ja vain silloin) kun…

Olemassaolon ehdot hyvässä ja pahassa

Mun omat olemassaolon ehdot on jo pitkään – mun tiedostamatta – olleet seuraavat:

Mä saan olla olemassa silloin, kun olen hyödyllinen.

Mä saan olla olemassa silloin, kun olen kiinnostava.

Mä saan olla olemassa silloin, kun onnistun, osaan ja pärjään.

Näillä ehdoilla on kaksi puolta.

Toisaalta mä koen ilon ja flow’n fiiliksiä silloin, kun mä onnistun auttamaan jotakuta, kertomaan tai näyttämään jotain kiinnostavaa, tai teen jotain sellaista, missä olen hyvä. Tämä on antoisa osa elämää, koska on hyvä tietää, mitä kautta pääsen kiinni näihin hyviin fiiliksiin. On tärkeää tietää omat vahvuutensa, jotta voi elää rikasta ja palkitsevaa elämää.

Ja toisaalta.

Silloin, kun mä koen olevani hyödytön ja tarpeeton, niin mä hajoan. Esimerkiksi silloin, kun mulla oli käsi käyttökiellossa kuusi viikkoa ja kaksi pientä lasta sekä koti hoidettavana. Muut tekivät kaiken, mä makasin sohvalla ja angstasin, kun en ollut hyödyksi.

Jos mä koen, että kukaan ei näytä olevan kiinnostunut siitä, mitä mä sanon tai teen, niin mä muutun näkymättömäksi. Mä en kerro itsestäni mitään, varsinkaan oma-aloitteisesti, en ota katsekontakteja, en yritäkään herättää kenenkään huomiota ja teen vain sellaisia juttuja, joissa ei tarvitse vuorovaikuttaa muiden kanssa.

Silloin, kun mä teen jotain mitä en osaa, niin mä pelkään epäonnistumista ja pettymyksiä. Mä pelkään, että mä petyn itse, tai että mä aiheutan toisille ihmisille pettymyksen. Mä putoan sellaiseen pessimismin ”ei olis taas pitänyt edes yrittää, kun pieleen se menee kuitenkin” -kuoppaan.

Nää kaikki sudenkuopat on sellaisia, joita mä oon treenannut aivoihini vuosikymmeniä. Jos mä olen levännyt, hyvällä tuulella, ja muutenkin tahdonvoima on korkealla, niin mun on melko helppo huomata ne etukäteen ja väistää ne.

Oho, meinasin väittää itselleni että olen hyödytön, mutta enhän mä oikeasti ole, koska X ja Y ja Z.

Tai asiat meni pieleen tästä kohtaa, mutta onnistuin kuitenkin tässä toisessa jutussa, joten se oli hyvä homma.

Kuoppa se on mielikuvituskuoppakin – vai onko?

Siinä vakuuttelussa on kuitenkin ongelma.

Vaikka mä en putoa sinne itseruoskimisen kuoppaan, niin mä edelleen pelaan niillä säännöillä ja kuvittelen, että kuoppa on olemassa.

Ja se on tosi rasittavaa, koska sellainen positiivinenkin ajattelu (”no hei, ainakin sä onnistuit tässä”) vahvistaa mun aivoissa sitä ajatusta, että hyödyllisyys, kiinnostavuus ja onnistuminen on ensiarvoisen tärkeitä hyväksytyn olemassaolon edellytyksiä.

Tiettyyn rajaan asti tuo ”no kyllähän sä sentään tällä lailla täytit ne olemassaolon ehdot” -ajattelu voi toimia ensiapuna. Esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, joissa on suuren työn takana nähdä omassa itsessä tai omassa elämäntilanteessa mitään positiivista.

Mä en kuitenkaan halua, että mun lapset oppii mun esimerkistä, että pitää olla hyödyllinen tai kiinnostava tai yhtään mitään muuta, jotta on rakkauden ja hyväksynnän arvoinen. Ja ainoa tapa, jolla mä voin kitkeä sellaisen ajattelun juuriaan myöten, on kyseenalaistaa koko sen perusperiaate.

Siksi mä yritän opetella katsomaan sitä asiaa näin

Mitä jos olisi niin, että voin olla hyödytön ja silti arvokas?

Mitä jos voisin olla samaan aikaan tylsä ja epäkiinnostava ja mulla olisi silti yhtäläinen oikeus olla olemassa kuin muillakin?

Entä jos mä olisin rakkauden ja hyväksynnän arvoinen silloinkin, kun mokaan ja aiheutan pettymyksiä itselleni ja muille?

Jos olisi niin, niin mitä mä tekisin eri tavalla? Miten mä kohtelisin itseäni eri tavalla? Mitä sellaista mä odottaisin toisilta ihmisiltä, mitä en nyt odota? Mitä mä en enää odottaisi toisilta ihmisiltä tai itseltäni?

Nää on oikeasti maailmaa mullistavia kysymyksiä. Voi olla, että on vaikea edes löytää sanoja vastata tällaisiin kysymyksiin, jos on koko ikänsä ajatellut, että esimerkiksi virheiden tekeminen ja itsehyväksyntä on toisensa poissulkevia asioita.

Näihin ei välttämättä tarvitse edes yrittää löytää sanoja. Voi riittää, että kysyy itseltään tän kysymyksen, sulkee silmät, ja yrittää tunnistaa, missä kohtaa omaa kehoa se kysymys aiheuttaa reaktion. Kiristyykö jokin kohta? Lämmittääkö? Tuntuuko kevyeltä tai raskaalta?

Tai voi kuulostella, että millaisia kuvia tai ääniä mieleen nousee. Kenen äänellä kuulet vastauksen? Kenen ilme tulee mieleen, mikä tilanne?

Ja sitten vain hengittää syvään, ilman että niille kuville tai äänille tai tuntemuksille tarvitsee tehdä mitään. Nyt on näin, mulle tulee tällaisesta ajatuksesta mieleen tällaisia asioita. Mulla on lupa tuntea näin, ja mulla on samaan aikaan lupa vastustaa sitä tunnetta juuri niin paljon kuin mitä nyt vastustan. Tämä on vain tunne, se menee ohi.

Pikku hiljaa ne ehdot siitä heikkenee. Yhä useammin mä huomaan, että se kuoppa on vain mielikuvitusta.

Mitä olemassaolon ehtoja sä huomaat itselläsi? Mistä asioista tunnet erityisiä onnistumisen kokemuksia, ja toisaalta missä asioissa sun oma vajaaksi jääminen rikkoo sua pahiten? Ja mitä jos olisikin niin, että voisit olla arvokas ja hyväksytty silloinkin, kun toimintasi jää niissä kohtaa ikäänkuin miinukselle?

 

Riittämättömyyden tunne ja Ideaaliminä

20131206-210734.jpg

Jokainen ihminen kokee riittämättömyyden tunteita.

Joillakuilla se on sitä, että turhautuu kun opettelun alla oleva asia ei mene putkeen. Jotkut inspiroituvat asioista nopeammin kuin mitä ehtivät toteuttaa, ja sitten harmittaa kun ei kykene tekemään kaikkea sitä, mitä haluaisi.

Jotkut lannistuvat sen riittämättömyyden tunteen alle ja päättävät, että jos en kerran kuitenkaan mitään osaa tehdä kunnolla niin miksi edes yrittäisin. Ehkä on myös heitä, jotka osaavat kohdata riittämättömyyden tunteen lempeästi ja itselleen armollisesti.

Riittämättömyyden tunne on tunne, ei fakta. Se, että minusta tuntuu etten osaa mitään enkä saa mitään aikaan, ei kerro mitään ympäröivästä maailmasta. Se ei kerro mitään todellisuudesta. Se kuvastaa vain sitä, mihin itse sillä hetkellä keskityn.

Hehkeä, säkenöivä Ideaaliminä

Ihan vastikään puhuimme ystäväni kanssa Ideaaliminästä, joka osaa ja ehtii ja kykenee ja hoitaa ja pärjää. Joka on viisas, lempeä, huoliteltu, ihannepainoinen ja muutenkin säkenöivä. Mä ajattelen, että riittämättömyyden tunne tulee siitä, että mä vertaan itseäni ja omaa olemistani, tekemistäni, ulkonäköäni ja ajankäyttöäni siihen Ideaaliminään ja näen vain kaiken sen, mikä puuttuu. Mä näen vain sen, mitä jää mun omien odotusten ja todellisten aikaansaannosten väliin.

Mä en näe esimerkiksi sitä, että Ideaaliminän vuorokaudessa on mitä ilmeisimmin 78 tuntia. Miten hitossa se muuten ehtii tehdä kaiken sen, mitä mä itseltäni odotan, ja kuitenkin levätä riittävästi? Niistä 78 tunnista Ideaaliminä myös käyttää noin 30 tuntia siihen, että harkitsee rauhallisesti ja tietoisesti jokaista päätöstään, eikä koskaan hätiköi tai sitkuttele tai syö epäterveellisesti tai kiukuttele perheelleen.

Ideaaliminä ei pelkää mitään, ei häpeä mitään, eikä hermostu kenellekään paitsi jos tietoisesti kokee, että sitä suuttumisen tuomaa energiaa tarvitaan hänen syvimpien arvojensa puolustamiseen. Silloinkin Ideaaliminä viestii tunteensa ja tarpeensa väkivallattomasti ja kaikkien tunteita ja tarpeita kunnioittaen. Ja niin edelleen.

Jos mä ajattelen, että Ideaaliminä on arvosteluasteikko, jossa vain täydet pisteet hyväksytään, niin totta kai mä koen riittämättömyyden tunnetta. Ja samaan aikaan olisi todella sääli, jos mun pitäisi dumpata koko Ideaaliminä kaivoon ihan vain siksi, että mä en halua jatkuvasti kokea olevani jotain muuta kuin mitä mun pitäisi olla. Ideaaliminä itsessään on nimittäin ihan hurjan tärkeä ilmiö: se kertoo, mikä mulle on tärkeä ja mitä kohti mä haluan pyrkiä.

Miten riittämättömyyden tunteesta pääsee eroon?

Mä ajattelen, että auttaa, kun hyväksyy tämän hetken sellaisena kuin se on. Tai ainakin yrittää.

Me reissattiin kuluneella viikolla muutama sata kilometriä anoppilaan. Siinä matkalla mä jotenkin hoksasin, että niin, tässäkin on yksi vertauskuva keskeneräisyydelle. Mietin, että jos mä soveltaisin Ideaaliminän ja riittämättömyyden tunteen dynamiikkaa matkustamiseen, niin mä ensinnäkin häpeäisin kovasti sitä, että me ei jo olla perillä. Koko sen ajan, kun istutaan autossa, niin mä suomisin itseäni, että tää matkasuunitelma on ollut tiedossa jo monta päivää, pitäisihän meidän olla jo perillä.

Ja tietysti sitten kun oltais päästy perille, niin mä päättäisin, että eikun mä haluankin vielä seuraavaan kaupunkiin. Ja sieltä sitten vielä seuraavaan, ja niin edelleen.

Riittämättömyyden tunnetta helpottaa toisaalta se, että näkee ja myöntää, mitä jo saa aikaan ja mitä on jo saavuttanut, mitä jo ihmisenä on. Sen sijaan, että edellyttää itseltään niitä 78 tunnin vuorokausia, niin onnittelee itseään siitä, että sainpas ton jutun valmiiksi, tai sain nukuttua kunnon päikkärit, tai sain kuunneltua itseäni, tai selvisin taas yhdestä lapsen kanssa valvotusta yöstä. Että nyt on näin, tätä tein tänään, ja tällä tavoin se edisti jotain mulle tärkeää.

Toinen asia, mikä auttaa, on se matkalla olemisen vertauskuva. Ideaaliminä on ihan loistava kohde, jonka suuntaan pyrkiä. Kuten jo sanoin, se on arvokas keino nähdä, mitä asioita oikeasti pitää tärkeänä ja millaiseksi ihmiseksi haluaa tulla.

On kuitenkin keskeistä muistaa, että Ideaaliminä tarjoaa vain suunnan, ei arvosteluasteikkoa. Kun käynnistää auton ja lähtee liikkeelle, niin on tärkeää tietää, suuntaako Turkuun vai Kuopioon. On mun mielestä kuitenkin ihan hassua arvioida itseään sen perusteella, onko sinne Turkuun matkaa jäljellä 150 vai 35 kilometriä. Tai tuntea riittämättömyyttä ja häpeää siitä, että matkustamiseen menee aikaa eikä perille pääse ajatuksen voimalla.

Nyt ollaan tässä kohtaa matkalla. Suunta on selvä, ja niin kauan kun edetään siihen suuntaan, niin kaikki on hyvin. Mitä enemmän pystyn olemaan läsnä tässä matkanteon hetkessä, sitä vähemmän on tilaa riittämättömyyden tunteelle.

Mitä sellaista sun Ideaaliminä osaa, mikä on tarkemmin tarkastellen epärealistista? Missä asioissa odotat itseltäsi, että olisit jo perillä vaikka oikeasti olet vasta matkalla?

Mikä toimii jo?

Mikä toimii? Mistä asioista huomaat, että se toimii?

Ongelmia, haasteita, elämän kupruja ja tilanteita voi lähteä ratkomaan monella tavalla. Yksi tapa on se, että otetaan työn alle ja keskiöön Ongelma, Joka Tulee Ratkaista. Tai Haaste, Jota Täytyy Työstää. Ja toki on niin, että useinkaan muutoksen tarvetta ei tule silloin, jos kaikki asiat ovat ihanasti ja mikään ei hierrä.

Mä olen itse ollut vähän ongelma-addikti. Tai että jos jokin ei ollut täydellisesti, niin mä halusin heti selvittää pohjia myöten, että mikä siinä on pielessä, miksi se ei ole täydellisesti, ja miten mä asian korjaan. Tämä johti lukemattomiin kahvilla-kavereiden-kanssa -keskusteluihin, joissa puitiin ja möyhittiin sitä asiaa ja päiviteltiin, että kun tämäkin asia on niin pahasti pielessä.

Jännästi kuitenkin jossain vaiheessa huomasin (ja välillä huomaan edelleen), että sellainen ongelman möyhentäminen, niin viihdyttävää kuin se välillä onkin, ei välttämättä johtanut minkäänlaiseen muutokseen siinä itse ongelmatilanteessa. Jos me päästiinkin sellaiseen oivallukseen, että ”ehkä mulla on vain tapana käyttäytyä aina näin”, niin korvaavaa toimintamallia ei ollut mitenkään erityisen helppo keksiä.

Mutta entäs jos sitä ongelmatilannetta, haastetta, whatever, lähtisi purkamaan vähän sivustasta?

Missä mä onnistun jo?

Viisas Valmentajaminä: Okei, koet että sä et saa aikaiseksi liikkua tai lähteä lenkille. Onko jokin sellainen elämänalue, jossa sä oot ihan tyytyväinen aikaansaamisesi tasoon? Missä asioissa sä voit luottaa itseesi siinä, että saat aina ja poikkeuksetta asian X tehtyä?

Hypoteettinen Ei-Liikunnallinen Minä (eli siis tämänhetkinen arkiminä): No mä tiedän, että mä saan laitettua lapsille ruoan pöytään suunnilleen ruoka-aikoina joka päivä.

VVM: Mihin sulle tärkeisiin asioihin se lasten ruokailun varmistaminen liittyy?

HELM: No siis niin. Mä olen vastuussa lasteni hyvinvoinnista, mä haluan että niillä on hyvä ja turvallinen olla. Plus että mä olen kantapään kautta huomannut, miten noiden meidän muksujen päivärytmi ja jaksaminen menee aivan sekaisin, ja yleinen perseilyn taso nousee korkeuksiin, jos ruoka-ajat vaihtelee päivästä toiseen.

VVM: Eli sulle on tärkeää sun lasten hyvinvointi ja sun oma hyvinvointi, sekä arjen sujuminen.

HELM: Joo, just näin.

VVM: Mistä sä huomaat, että se ruoan pöytään saattaminen toimii sulle mielekkäällä tavalla?

HELM: No mun ei tarvitse stressata ruoasta etukäteen. Meillä on usein päivällä jotain jääkaapissa valmiina edellisillalta, tai sitten mä teen jotain nopeasti. Joskus on syöty lounaaksi kerhopäivän jälkeen voileipiä, kun en oo jaksanut ihmeempää lämmintä ruokaa silloin päivällä tehdä.

Mä ajattelen, että kunhan ruoka on jotain suunnilleen terveellistä ja monipuolista siinä päivän ja viikon mittaan, niin välillä voi olla vaikka välipalaa lounaaksi. Kunhan se ruokarytmi ja lasten verensokeritaso pysyy suunnilleen ennustettavana. Se asia ei tuota mulle harmaita hiuksia.

VVM: Toisin sanoen sä ennakoit sen minkä pystyt, ja jos tulee yllättävä tilanne niin menet sillä mihin kapasiteetti silloin riittää?

HELM: Joo, aika lailla näin.

VVM: Mitä eroa sä näet tän lasten ruokarytmistä huolehtimisen ja sun oman liikkumisen välillä?

HELM: No jälkimmäisessä mä huolehdin pelkästään itsestäni. Paitsi että oikeastaanhan mä huolehdin välillisesti myös muksuista, koska jos mä en voi hyvin niin en mä jaksa olla muksuillekaan mitenkään erityisen läsnä.

Hmm, tuohan olikin kiinnostavaa, että mä pidän omaa hyvinvointiani alemmassa arvossa kuin lasten hyvinvointia, ikäänkuin välineenä sille, että lapset voi hyvin. Vaikka siis oikeasti mä haluaisin ajatella, että mun hyvinvointi on aivan yhtä tärkeää kuin lastenkin.

VVM: Hmm. Kiinnostavaa, tosiaan.

Miltä se sama osaaminen näyttäisi täällä suunnassa?

Jos sä ajattelisit, että sun hyvinvointi on yhtä tärkeää kuin lasten, niin miten se vaikuttais tohon liikkumiseen?

HELM: No mähän siis priorisoisin sen ihan eri tavalla. Mä menisin myös aiemmin nukkumaan. Mä tekisin ennakkovalmisteluja sen liikkumisen suhteen. Sekin on nimittäin yksi ero ton lasten ruokailuiden ja mun liikkumisen välillä. Mä aina välillä keksin, että hei vitsi mun tarttee ruveta liikkumaan nyt heti! Ja sit mä pistän tyyliin lenkkarit jalkaan ja lähden kerran lenkille, tai teen silloin tällöin jotain lihaskuntoliikkeitä, mutta ne ei koskaan säännöllisty.

VVM: Sä koet että sä voisit olla samalla tavalla järjestelmällinen sen liikkumisen suhteen kuin mitä ruokailujen suhteen? Tai että se auttais sua?

HELM: No joo, todellakin. Ja siis kun niistä ruoka-ajoista on tullut rutiini, niin mun ei tartte miettiä että pitäisköhän syödä lounasta vai ei. Samaan tapaan olis hyödyllistä, jos mulle tulisi rutiini siitä liikkumisesta, niin ettei sitäkään tarttis etukäteen päättää.

VVM: Miten sä ajattelet, että sä voisit tehdä siitä liikkumisesta rutiinin?

HELM: No mä voisin laittaa siihen Lift-appiin jollekin tietylle vuorokaudenajaksi muistutuksen että liiku, ja sitten teen vähän jotain siinä vaiheessa. Päätän vaikka etukäteen, että tänään mä joogaan ja huomenna meen lenkille. Tai sitten otan tavoitteeksi ainakin tässä alkuvaiheessa vain sen, että mä teen jotain liikunnallista, oli se vaikka kyykkyjä tai kymmenen minuutin lenkki. Niin että se liikkumisen tapa voi vaihdella – vähän niinkuin ruokalajit – mutta se ajankohta säilyy.

VVM: Näetkö sä jotain muuta sellaista, mikä sulla toimii siinä ruokailujen järjestämisessä ja mistä voisi olla apua siihen liikkumiseen?

HELM: No ehkä just se, että aina ei tartte olla gourmet-annos, vaan vähäkin on parempi kuin ei mitään. Tai että jos mä en saa itsestäni irti sitä, että mä menisin vaikka sinne lenkille, niin muutama kyykkyhyppysarja voi sinä päivänä riittää. Kunhan on jotain.

VVM: Sä haet sellaista joustavuutta ja armollisuutta siihen liikkumiseen?

HELM: Muun muassa siihen, ja sitten kaikkeen mahdolliseen muuhunkin. Mutta siis erityisesti liikuntaan liittyen mä pystyn soimaamaan itseäni sadalla eri tavalla ihan mistä tahansa valinnasta, joten mä yritän tietoisesti suhtautua just niin, että vähäkin on parempi kuin ei mitään.

VVM: Keksitkö, että milloin liikut?

HELM: Mä kokeilen nyt alkuun sitä, että alkaisin liikkumaan aamulla heti herättyä. Sit jos se ei toimi niin katotaan uudestaan, mutta nyt alkuun tällä.

* * *

On ihan eri meininki työstää haastavaa tilannetta siten, että sitä peilaa johonkin omaan taitoon, onnistumiseen tai vahvaan alueeseen. Niitä siirrettäviä taitoja tai yllättäviä osaamisalueita löytyy, ja sitten sitä kautta voi lähteä hakemaan uusia toimintatapoja.

Kokeile! Mikä toimii, ja mistä sä huomaat, että se toimii?

Kommenteista:
Kommentit ja pohdinnat tervetulleita! Jos tämä kysymyksenasettelu tai kysymisen näkökulma avasi jotain oivalluksia, niin saa ihmeessä jakaa ne kommenteissa. Saa pohtia ja kyseenalaistaa ja miettiä ja kertoa ja ihmetellä ja innostua. Saa myös kokeilla tätä kysymis-vastaus-dialogiajatusta johonkin omaan pohdintaan siellä kommenteissa!

 

Merkityksen antamisesta

Vaihtoehtoisia merkityksiä

Minkä merkityksen mä tälle annan?

Tuo on ollut mun kuluneen viikon kysymys.

Oon lukenut muun muassa Tony Robbinsin Awaken the Giant Within -klassikkoa, jossa puhutaan muun muassa siitä, että ihmisen kokemus maailmasta määrittyy sen perusteella, minkä merkityksen hän millekin tilanteelle tai olosuhteelle antaa.

Eli siis että tapahtumat itsessään eivät merkitse mitään, ennenkuin mä tulkitsen ne mielessäni jollain tavalla. Itse, aktiivisesti. Mä en ainoastaan havainnoi maailmaa ja sen merkityksiä, vaan mun aistien ja ymmärryksen välillä tapahtuu hyvinkin paljon.

Minä valitsen, tietoisesti tai tiedostamattani, mitä tämä kaikki tarkoittaa

Tämä tarkoittaa myös sitä, että samasta tapahtumasta voi oikeasti vetää useita ihan yhtä päteviä tulkintoja – kaikki riippuu niistä omista henkilökohtaisista merkityksistä.

Maatajärisyttävä yhteenotto läheisen kanssa voi merkitä sitä, että hän ei rakasta mua, koska väittää mulle vastaan. Tai että mä olen huono ihminen, joka ei osaa olla muille mieliksi. Tai että meillä on sen nimenomaisen asian suhteen erilaiset odotukset, joita me ei osata kommunikoida toisillemme. Tai että meillä on molemmilla tahdonvoima niin lopussa, ettei kumpikaan pysty katsomaan asiaa toisen näkökulmasta.

Onnellinen työtilanne voi merkitä, että mä olen vihdoin hyvä ja arvokas kun muutkin huomaa sen. Tai että työnantaja ei ole vielä huomannut, etten mä oikeasti osaakaan. Tai että kohta jotain menee pieleen, koska ei kaikki tässä maailmassa voi samaan aikaan mennä hyvin. Tai että tästä alkaa antoisa ura, kunhan teen työni hyvin.

Lähestyvä syntymäpäivä voi merkitä sitä, että mä oon kovaa vauhtia matkalla alamäkeen, ja tää ei tästä enää parane. Tai että mä oon taas yhden vuoden vanhempi ja viisaampi. Että parhaat vuodet on takana, tai että ne on edessä.

Tai ihan pienten asioiden kohdalla. Puolison jäljiltä tyhjentämättä jäänyt tiskikone voi merkitä, että häntä ei kiinnosta, miten paljon mulla on tekemistä. Tai se voi merkitä, että puolisolla itsellään on niin paljon tekemistä, ettei hänellä riitä kapasiteetti huomioida tiskikonetta. Tai että taas mä olen se, joka korjaa toisten jälkiä. Tai että aha, tiskikone on tyhjentämättä ja mulla onkin tässä hetki aikaa, teenpä sen nyt.

Merkitykset perustuu uskomuksiin, hyvässä ja pahassa

Ne mun omat merkitykset kumpuaa siitä, mitä mä uskon todeksi tästä maailmasta, toisista ihmisistä, itsestäni. Jos mä uskon, että toisiaan rakastavat ihmiset on aina kaikesta samaa mieltä, niin mun tulkinnat vaikkapa nyt perhe-elämän koukeroista on hyvin erilaiset kuin ihmisellä, joka uskoo, että toisiaan rakastavat ihmiset ovat toisilleen rehellisiä silloinkin, kun ovat asioista eri mieltä.

Tai jos mä uskon, että elämässä on aina jotain pielessä, niin mun kokemus maailmasta on hyvin erilainen kuin sellaisella ihmisellä, joka uskoo että kaikista olosuhteista voi löytää jotain hyvää tai hyödyllistä.

Eikä mikään uskomus sinänsä ole toistaan parempi tai huonompi, silloin jos ne uskomukset tuottavat elämään onnea, inspiraatiota, tasapainoa ja kasvua.

Usein on kuitenkin niin, että jotkut uskomukset rajoittavat elämää, petaavat konflikteja ja nakertavat itsetuntoa. Toiset taas tukevat ihmistä kohti monipuolisempaa, avoimempaa ja harmonisempaa elämää.

Erityisesti sellaiset uskomukset, joiden mukaan oma onnellisuus riippuu toisten ihmisten tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, johtavat usein turhautumiseen. Silloin sen oman onnellisuuden eteen ei oikeastaan voi tehdä muuta kuin toivoa. Sitävastoin jos päätän ajatella, että onnellisuuteni, menestykseni tai omanarvontuntoni riippuu ainoastaan sellaisista asioista, joihin minulla on vaikutusvaltaa, pystyn antamaan ihan erilaisia merkityksiä jokapäiväisille tapahtumille.

Mistä päästään taas tuohon ajankohtaiseen kysymykseen.

Mitä kaikkia merkityksiä mulla on käytettävissäni?

Minkä merkityksen mä haluan antaa sille, että ihminen X käyttäytyy noin? Haluanko sen kertovan jotain minusta, vai siitä toisesta ihmisestä? Haluanko, että mun arvokkuus riippuu sen toisen ihmisen teoista tai mielipiteistä?

Ja silloin, kun mä olen jo selvästi antanut jonkun merkityksen tälle asialle – silloin kun mä olen tehnyt satavarman tulkinnan ja päätynyt sen kautta tunteiden mutavyöryn keskelle – se kysymys voisikin kuulua näin:

Mitä muuta tämä voi tarkoittaa?

Silloin mä en ohita sitä mun ensimmäistä tulkintaa, enkä sen aiheuttamia tunteita. Mulla on edelleen täysi lupa olla raivoissani siitä, että mua on kohdeltu kaltoin, jos on todella niin että mua on kohdeltu kaltoin.

Tää kysymys ainoastaan antaa mulle vaihtoehtoja:

Entäs jos onkin niin, että mä olen tulkinnut tän asian jonkin elämää rajoittavan uskomuksen kautta? Miten muuten mä voin tulkita tän?

Entäs jos mä olen tehnyt kärpäsestä härkäsen? Miten mä suhtautuisin, jos tämä olisikin vain yksittäinen sattuma?

Entä jos mulla ei olekaan tässä kohtaa mitään syytä tuntea häpeää?

Entä jos tämä tilanne oli oikeasti mun syytäni, ja mun olisi asiallista muuttaa käytöstäni jotenkin?

Entä jos tämä näennäinen vastoinkäyminen antaakin mulle jonkin sellaisen näkökulman, jonka kautta pystyn auttamaan muita saman kokeneita?

Kokeile. Katso, mitä tapahtuu. 🙂

Kommenteista:

Saa kommentoida! Milloin sulle on ollut hyötyä siitä, että tietoisesti etsit jostain tilanteesta uusia merkityksiä? Miltä tuntuu ajatus, että asiat eivät itsessään merkitse mitään, vaan me itse annamme niille merkityksen? Onko sun tämänhetkisessä elämäntilanteessa jotain, minkä suhteen voisi olla hyödyllistä kysyä ”mitä muuta tämä voi merkitä”?

Myös sillä on väliä, minkälaisia merkityksiä me annamme omille tunteillemme. Johtuuko tämä tunne pääasiassa tilanteesta, minun taidoistani, minun tämänhetkisestä kapasiteetistani, jostain sellaisesta tarpeesta joka on tällä hetkellä vajauksella? Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivässä 21.9. pohditaan muun muassa sitä, millaisia merkityksiä tunteille voi antaa, ja miten tunteet voivat toimia johtolankoina sujuvampaan arkeen. Käy tsekkaamassa, kerro kaverille ja tule mukaan!

Ei kun minä! ja muita näkökulmia

Meidän kohta 3-vuotias esikoinen on viehättävässä iässä. Siinä minä-itse -iässä, tiedättehän, että vaikka jotain ei ihan osaa ja tekemiseen menee tuplasti kauemmin kuin jos vanhempi auttaisi, niin eikun minä itse. Ihan sama, onko kiire tai olisko muuten tärkeää saada joku homma hoidettua tehokkaasti, niin huuto tulee jos yrität auttaa.

Minäminä, minäminäminä

Mua itseäni on tämän vaiheen tuoksinassa auttanut hurjasti se tieto, että lapsi ei tee sitä itsekkyyttään, vaan hän sattuu olemaan kehityspsykologisesti sellaisessa vaiheessa, että hän kykenee näkemään vain oman näkökulmansa. Se nimittäin avaa ymmärrystä aika moneen muuhunkin tilanteeseen.

”Kiire” on lapselle outo teoreettinen käsite, jos (ja kun) hän ei itse hahmota päivän aikataulua. Jos en muista selittää, että miksi olis nyt tärkeää keskittyä lelujen keräämiseen tai potalle menemiseen, niin se aikuisen antama homma unohtuu, kun huomio kiinnittyy johonkin oikeasti mielenkiintoiseen. Siis hänen omasta eli maailman ainoasta näkökulmastaan käsin.

Jos en muista selittää, että miksi olis nyt tärkeää keskittyä lelujen keräämiseen tai potalle menemiseen, niin se aikuisen antama homma unohtuu, kun huomio kiinnittyy johonkin oikeasti mielenkiintoiseen.

”Tossa voi sattua pahasti” on lapselle outo teoreettinen käsite. Äskenkään ei sattunut mitään, niin ihan hyvin voin vielä tehdä uudestaan. Riippumatta siitä, kuinka monta kertaa asiasta on keskusteltu.

Teoreettisella käsitteellä mä tarkoitan sellaista, että ihminen (lapsi tai aikuinen – tähän päästään kohta) tietää, mitä ilmaus tarkoittaa. Hän on kuullut sen, ja on ehkä keskusteltukin siitä että mistä on kysymys. Ihminen osaa tarpeen tullen usein jopa selittää, että mitä se asia tarkoittaa, mutta se ei silti ohjaa käytöstä tai ajattelua.

Aikuisten esimerkkinä voisi olla tupakoitsija, jolle ”tupakointi aiheuttaa keuhkosyöpää ja muita sairauksia” on teoreettinen käsite, koska isoukkikin eli 97-vuotiaaksi vaikka veti askin norttia joka päivä.

Kolmevuotias alkaa jo pikkuisen hahmottaa sitä, että toisiin voi sattua vaikka itseen ei sattuisi. Jos mä sanon, että mua väsyttää tai mun päätä särkee, niin hän usein ensin ilmoittaa että ei minua väsytä, ei minun päähäni satu. Se asia käsitellään ensin sen kautta, että onko minulla tällainen samanlainen tilanne vai ei. Sitten hän saattaa kysyä minulta, että tarviiko sinun levätä, tarviiko sinun mennä sairaalaan.

Miten ajattelu kehittyy

Mä löysin eilen tällaisen loistavan lentävän lauseen:

Education is not the learning of facts, but the training of the mind to think.
– Albert Einstein

Eli kasvatus ei ole faktojen opettelua, vaan ajattelutaidon harjaannuttamista. Samalla tavalla ihmisen kasvu ja kehitys ei ole pelkästään sitä, että tieto lisääntyy. Kehitys tarkoittaa sitä, että ajattelussa tapahtuu perustavanlaatuisia laadullisia muutoksia – ihmisen tapa nähdä maailma (ja itsensä osana maailmaa) muuttuu.

Kehityspsykologisesti ajatellaan, että yhdestä kehitysvaiheesta siirrytään toiseen siinä vaiheessa, kun edellisen vaiheen subjektista tulee seuraavan vaiheen objekti. Toisin sanoen ihminen pystyy tiedostamaan ja tunnistamaan sellaisen asian, joka aikaisemmin on ollut hänelle tiedostamatonta, itsestäänselvää, erottelematonta.

Kehityspsykologisesti ajatellaan, että yhdestä kehitysvaiheesta siirrytään toiseen siinä vaiheessa, kun edellisen vaiheen subjektista tulee seuraavan vaiheen objekti.

Vauva hahmottaa ensin kaiken osaksi omaa itseään, sitten hän alkaa erottaa hahmoja ja kapistuksia. Hahmot ovat kuitenkin olemassa vain silloin, kun hän näkee ne. Jossain vaiheessa lapsi huomaa, että hän onkin itse olemassa myös silloin kun hän on yksin. Fyysisestä kokemuksesta tulee jotain sellaista, minkä olemassaolon vauva pystyy havaitsemaan.

Vähän myöhemmin lapsi alkaa hahmottaa, että kun niille kapistuksille ja hahmoille tekee jotain, niin ne reagoivat. Tilassa olemisesta ja asioiden kanssa vuorovaikuttamisesta tulee sellaista, minkä olemassaolon lapsi pystyy havaitsemaan.

Seuraavaksi lapsi pikkuhiljaa oppii, että on eri asia, tekeekö hän itse jotain vai tekeekö joku niistä hahmoista tai kapistuksista jotain. Silloin on päästy tähän ”eikun minä itse” -vaiheeseen, jossa oma minä ja oma tekeminen on jotain sellaista, minkä lapsi pystyy hahmottamaan. Maailma tapahtuu omasta näkökulmasta.

Kehitys jatkuu.

Lapsi ymmärtää, että niillä omilla teoilla on joku seuraus toisille ihmisille, ja alkaa hahmottaa omaa rooliaan. Kun ihminen (ei välttämättä enää lapsi) kasvaa vielä, hän alkaa hahmottaa, että hänellä voi olla eri rooli eri tilanteissa. Silloin ihminen alkaa havaita erilaisia systeemejä.

Sitten hän alkaa hahmottaa, miten eri systeemit vuorovaikuttavat keskenään – perhe ja yhteiskunta, puoluepolitiikka ja terveydenhoito. Ja että niissä kaikissa on ihmisiä, yksilöitä, samanlaisia kuin hän itse, joilla on oma roolinsa.

Sitten hän alkaa hahmottaa, miten nämä keskenään vuorovaikuttavat systeemit rakentuvat puolestaan korkeamman tason systeemeiksi, jotka vuorovaikuttavat puolestaan korkeammalla tasolla – Suomi ja Ruotsi, YK, NATO ja niin edelleen. Ja miten kaikissa näissäkin on yksilöitä, systeemejä, vuorovaikutusta.

Miten muuten tämän voisi ajatella?

Ihmisen psykologinen kehitys ei siis lopu missään tietyssä iässä, vaan jatkuu niin kauan kuin on mahdollista ottaa vielä askelen korkeampi näkökulma. Kaikki nämä kehitysaskeleet nimittäin edellyttävät sitä, että ihminen ottaa jonkun uuden näkökulman, jota ei ollut aikaisemmin pystynyt havaitsemaan.

Toki on ihmisiä, jotka pystyvät älyllisesti selittämään vaikka mitä yhteiskunnan rakenteita, vaikka heidän oma näkökulmansa yltää laajimmillaan vain omaan viiteryhmään ja sen etuun (*köh puoluepolitiikka köh*). Tällaiselle henkilölle ne ilmiöt ovat kuitenkin vain teoreettisia käsitteitä. Ne eivät ohjaa käytöstä eivätkä ajattelua.

Niin kauan kuin tällainen ihminen ei kykene ottamaan hänen viiteryhmänsä ulkopuolella olevien ihmisten näkökulmaa, hän ei myöskään hahmota, että jokainen yhteiskunnallisen rakenteen osanen on itse asiassa aito, hengittävä ihminen. Myös se tyyppi, joka eniten raivostuttaa ja inhottaa ja ällöttää ja pelottaa. Myös se ihan yhteiskuntarakenteen toisessa päässä oleva, ihan eri arvoja kannattava tyyppi.

Mitä se näkökulman ottaminen sitten käytännössä on?

Sen lisäksi, että syvemmissä kehitysvaiheissa ihminen pystyy ottamaan useampia näkökulmia, hän pystyy myös asettumaan syvemmin toisen ihmisen asemaan ja näkemään hänen näkökulmansa perusteellisemmin.

Alkukantaisimmillaan toisen näkökulman ottaminen liittyy sen ymmärtämiseen, että tuo toinen ei näe samoja asioita kuin minä. Siis fyysisesti.

Alkukantaisimmillaan toisen näkökulman ottaminen liittyy sen ymmärtämiseen, että tuo toinen ei näe samoja asioita kuin minä. Siis fyysisesti.

Meidän melkein kolmivuotias saattaa huutaa toisesta huoneesta ”äiti mikä tämä on?” ja kun kysyn, että mikä, hän vastaa ”no tämä”. Hän näkee sen kapistuksen, eikä hänelle tule mieleenkään, että minä en muka sitä näkisi. Mun pitää kysyä, että no minkä värinen se on, tai tulla itse katsomaan.

Siitä askel syvempään näkökulmaan on sen ymmärtäminen, että toinen ei tiedä samoja asioita kuin minä.

Että jotain voi pitää salaisuutena, eivätkä toiset tiedä sitä. Tai että jos kerron kotiväelle, mitä koulussa tapahtui, minun täytyy jotenkin taustoittaa tilanne. Tai että jos joku toinen ihminen tekee minulle jotain epämiellyttävää, niin tilanteen ulkopuoliset eivät välttämättä tiedä, mitä on tapahtunut

Musta tuntuu, että poliittinen keskustelu on jotenkin tosi usein tätä tasoa. Että jos meidän puolue kertoo tarpeeksi tilastoja, jotka näyttävät ihan selvästi totuuden, niin silloin nuo toiset tajuavat, mistä on kyse, ja automaattisesti ovat meidän kanssamme samaa mieltä.

Mutta se ei ihan vielä riitä. Mä ajattelen, että tarvitaan ainakin vielä muutama askel.

Seuraava olis mun nähdäkseni se, että ymmärtää että toinen ei pidä samoja asioita tärkeinä kuin minä. Että siinä missä minulle on tärkeää tasa-arvo ja ihmisten vapaus elää omaa elämäänsä, niin toisille on tärkeää perinteiden säilyttäminen ja ennustettavuus, noin esimerkiksi.

Ja että vaikka kuinka argumentoisin ja selittäisin omaa näkökulmaani, niin jos puhun toisen mielestä täysin yhdentekevistä asioista, en saa muutosta aikaan. Oli kyse sitten avioliittolaista tai kolmivuotiaan kerhoon ehtimisestä.

Tästäkin mun mielestä pääsee vielä askelen syvemmälle toisen näkökulmaan.

Silloin pitää hahmottaa, että toinen näkee maailman eri tavalla kuin minä, ja haluta selvittää, miten se toinen itse asiassa näkee maailman. Minkälaisia näkökulmia hän pystyy ottamaan? Miten hän tulkitsee tapahtumat, asiat, tilastot, joista olemme eri mieltä?

Minkälaisia näkökulmia hän pystyy ottamaan? Miten hän tulkitsee tapahtumat, asiat, tilastot, joista olemme eri mieltä?

Onko hänelle totta, että mä häviän maailmasta kun menen toiseen huoneeseen?

Onko hänelle totta, että pehmolelut valvovat kun hän nukkuu?

Onko hänelle totta, että kukaan ei tajua häntä?

Onko hänelle totta, että maahanmuutto vaarantaa kaiken sen, mikä tässä maassa on hyvää ja arvokasta?

Onko hänelle totta, että tasa-arvoinen avioliittolaki vähentää hänen oman heteroavioliittonsa arvokkuutta?

Silloin, jos mä pystyn näkemään, mikä tälle ihmiselle on totta, mä voin huomioida sen hänen totuutensa kun mä kerron omaani. Mun ei tarvitse olla samaa mieltä hänen kanssaan, eikä mun tarvitse sietää häneltä minkälaista tahansa käytöstä.

Meidän kuopus esimerkiksi ei tajua, että jos hän puree niin lelua ei satu mutta mua sattuu, enkä mä silti anna hänen purra mua. Mä en toisaalta myöskään syytä häntä julmaksi kaltoinkohtelijaksi, jos mä ymmärrän, että hän ei hahmota sitä eroa. Minulla on siinä tilanteessa useampi näkökulma käytössäni, joten on mun vastuulla toimia niin, että hän ei vahingoita itseään tai muita.

Ja mitä tulee politiikkaan: edustuksellisen demokratian hienous ja kauheus on siinä, että kansa valitsee ansaitsemansa edustajat. Mä ajattelen, että silloin kun eduskuntaan valitaan enimmäkseen ihmisiä, jotka pystyvät ottamaan vain oman viiteryhmänsä näkökulman, jäädään poliittisessa keskustelussa jankkaamisen tasolle. Vasta silloin, kun kansanedustajat osaavat puoluerajoista välittämättä oikeasti miettiä asioita sekä omien äänestäjiensä että koko Suomen tai koko maailman näkökulmasta, tästä tulee aito hyvinvointivaltio.

Ja samaan aikaan mä yritän kovasti muistaa, että kaikille se aito hyvinvointivaltio ei ole yhtä tärkeä asia.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Mitä nousi mieleen kehityspsykologiaan, kivoihin kehitysvaiheisiin tai näkökulmiin liittyen? Myös empatia ja sympatia ”minä itse” -vaiheeseen liittyen on tervetullutta.

Millä tasolla sinulle on luontevaa ottaa toisen näkökulma – näkemisen, tiedon, arvojen, maailmankuvan tasolla? Millainen näkökulman ottaminen on sinulle vaikeaa? Millaisessa tilanteessa sinulle voisi olla hyödyllistä opetella katsomaan asiaa ”sen toisen” näkökulmasta? Milloin toivot, että ihmiset näkisivät sinun näkökulmasi selkeämmin – ja miten voisit kertoa oman näkökulmasi heidän maailmankuvansa kielellä?