Riittämättömyyden tunne ja odotukset (ja miten sovittaa niitä yhteen)

Eilen kirjoitin riittämättömyyden tunteesta. Jos et lukenut sitä vielä, tai jos on just nyt akuutti riittämättömyyden tunteen puuska, niin lue ensimmäinen osa ensin. Siinä alustin prosessin, jolla voi pyrkiä hälventämään riittämättömyyden tunnetta, ja syvensin osia 1 (Pysähdy ja huomaa) ja 2 (Mitä tarvitset?).

Tässä tekstissä jatketaan niistä (usein alitajuisista) odotuksista, jotka piilottelevat riittämättömyyden tunteen takana.

3. Huomaa, mitä odotat itseltäsi.

Riittämättömyyden tunne kumpuaa ajatuksesta, että ollakseni riittävän hyvä minun pitäisi olla enemmän X. Toisin sanoen odotan itseltäni X, ja vasta sen odotuksen täyttämisen jälkeen voin olla itseeni tyytyväinen ja elää onnellista elämää.

No mitä ne odotukset sitten ovat?

Minä olen ihan vain tässä äitiyden varrella kokenut riittämättömyyden tunnetta esimerkiksi tällaisten ”hyvä äiti” -kriteereiden vuoksi:

Hyvä äiti puhuu lapsilleen lempeästi, eikä koskaan huuda.
Hyvä äiti pukee lapsensa siisteihin, sävysävyisiin vaatteisiin, jotka eivät ole mistään (rättikaupasta).
Hyvä äiti onnistuu imetyksessä (muttei imetä julkisesti, ainakaan mitenkään roisisti niin että toiset ihmiset häiriintyvät).
Hyvä äiti hoitaa lapset kotona muttei kuluta yhteiskunnan verovaroja siihen, vaan tekee töitä siitä asti kun lapsen voi jättää toisen ihmisen hoitoon, eli heti muutaman viikon ikäisenä, koska hyvä äiti paitsi imettää myös opettaa lapsensa syömään pullosta, ettei vauva vaan ole vaivaksi kenellekään.
Hyvä äiti pudottaa raskauden aikana saadut kilot, muttei liian nopeasti, eikä varsinkaan rupea kertomaan siitä kenellekään, ettei syyllistä niitä (epäonnistuja)äitejä, jotka eivät pudottaneet raskauskilojaan yhtä nopeasti.
Hyvä äiti pukeutuu siististi, ei mihinkään tuulipukuihin tai verkkareihin, mutta ei myöskään liian hienosti, koska kuka se oikein luulee olevansa.
Hyvä äiti siivoaa, muttei mitenkään fanaattisesti, ja osallistaa lapset siivoamiseen ihan pienestä asti, koska miten ne muuten oppivat?
Hyvä äiti käy lasten kanssa ulkoilemassa joka päivä monta tuntia.

… ja niin edespäin.

Lisätään tähän vielä kaikki ne odotukset, joita kohdistuu ylipäänsä naisiin tai miehiin, noin niinkuin kulttuurisesti. Tai odotukset, joita työnantaja kohdistaa työntekijään, tai yrittäjä kohdistaa itseensä. (”Oikea yrittäjä tekee 18-tuntista työpäivää palamatta loppuun, koska hei jos on amatööri ja fysiikka ei kestä niin sitten varmaan ei kantsis olla yrittäjä.”)

Mutta minkä takia tämä kohta on otsikoitu ”Huomaa, mitä odotat itseltäsi”, jos kerran nämä kaikki odotukset tulevat ulkopuolelta?

Toisten ihmisten odotukset eivät siirry meidän odotuksiksemme, ellemme omaksu niitä.

Esimerkki: esikoisen ollessa kuusiviikkoinen lähdin rauhalliseen illanviettoon ystävien kanssa. (Huomaatteko, piti erikseen sanoa, että rauhalliseen, koska sehän on ihan eri asia kuin railakas kännireissu, eikö?) Silloin esikoinen vielä suostui syömään pumpattua maitoa pullosta, joten hän jäi pesimään isin kanssa kotiin.

Illanvietossa kaverit olivat yllättyneitä, kun en ottanut vauvaa mukaan, vaikka muutamalla muulla olikin lapsi mukana. Heillä oli odotus siitä, että kuusiviikkoisen vauvan äiti tulee rauhalliseen illanviettoon vauva mukanaan. Mulla itselläni ei ollut sellaista odotusta – ja koska kukaan läsnäolijoista tehnyt siitä mitään sirkusnumeroa (”miten sä VOIT jättää vauvan kotiin! Ihan KAUHEAA!!”), niin en tippaakaan kärsinyt siitä heidän odotuksestaan.

Mitä vahvempi se ulkopuolinen odotus on, sitä vaikeampaa on tietoisesti olla ottamatta sitä omakseen. Sitä enemmän täytyy skarpata, jotta tekee tietoisen valinnan: media kertoo, että minun kehoni pitäisi olla tietynlainen ollakseen hyväksyttävä, JA minun kehoni on ihan hyvä tällaisena. End of story. Tietoinen valinta, niin etten uppoa sen odotuksen syövereihin.

Ja tässä tulee ansa: tietoinen päätös on supervaikea tehdä, jos kapasiteetti on nollissa. Niinkuin meillä äideillä tuppaa usein olemaan. Ne ulkopuolelta tulevat odotukset sujahtavat sivukautta tajuntaan, ja sitten onkin vain lyhyt matka siihen, että ulkopuolelta tulevat odotukset muuttuvatkin omiksi odotuksiksi, kun niitä ei kyseenalaista.

No nyt kyseenalaistetaan.

4. Mieti, mitä vaatisi, jotta pystyisit täyttämään nämä odotukset.

Mitä pitäisi tapahtua, jotta nämä kaikki odotukset toteutuisivat? Se tietysti riippuu odotuksista ja ihmisestä, mutta yksi vihje löytyy sen riittämättömyyden tunteen voimakkuudesta.

Mitä enemmän epärealistisia odotuksia minulla on, sitä voimakkaampi riittämättömyyden tunne. Toisin sanoen mitä voimakkaampi riittämättömyyden tunne, sitä enemmän pitäisi tapahtua, jotta pystyisin siihen, mihin Minun Kyllä Nyt Pitäisi Pystyä.

Kuitenkin silloin, kun ne odotukset ovat alitajuisia, näkymättömiä, vaivihkaisia, niin ne eivät tunnu epärealistisilta.

Tottakai minun kuuluisi mahtua samoihin farkkuihin kuin viisitoista vuotta sitten. Tottakai minun kuuluisi pystyä pitämään kämppä siistinä. Tottakai minun kuuluisi [tehdä se asia, joka on nyt selvästi tosi trendikäs somessa]. Tottakai minun kuuluisi [onnistua samoissa asioissa kuin yrittäjäkollegakin onnistuu].

Välillä ne ulkopuolelta tulevat viestit ovat todenmukaisia. Kyllä, ystäväni todella pudotti raskauskilot ajassa X. Kyllä, olen käynyt lapsiperheiden kodeissa, joissa ”sotkuista” on silloin, kun legopalikat ovatkin portaiden päässä olohuonetta, eivätkä leikkialueella. Kyllä, olen joskus pystynyt kirjoittamaan kirjan kuukaudessa.

(Välillä taas ne viestit ovat, no, kaunisteltuja. Ks. kohta ”joskus on luvallista puhua vain kauniista ja kiiltävästä, ei rumasta ja rosoisesta”.)

Riippumatta siitä, onko joku joskus pystynyt tähän suoritukseen, voin kysyä itseltäni tätä.

Jos nyt näiltä jalansijoilta haluaisin täyttää tämän odotuksen, niin mitä se vaatisi?

Jos haluaisin mahtua samoihin farkkuihin kuin viisitoista vuotta sitten, niin mitä se vaatisi?

Se vaatisi, että selvitän, mitkä asiat vaikuttavat painooni ja millä tavoilla. Että söisin enemmän niitä asioita, jotka tekevät kropalle hyvää ja auttavat kaventumaan, ja vähemmän niitä toisia.

Tai jos saisin taas allergisen vauvan ja imetysdieettaisin pari vuotta ja murtaisin vaikka luun siinä samalla, niin sujahtaisi paino alaspäin tosi sutjakkaasti. Jaksamiselle se ei välttämättä tekisi kuitenkaan kauhean hyvää, plus että se olisi ehkä ”Top 10 huonoimmat syyt toivoa vauvaa” -listalla. Ja niin edelleen.

Jos haluaisin pitää kämpän siistinä, niin mitä se vaatisi?

Uuden rutiinin opettelua, mikä itsessään vie kapasiteettia. Siinä kuluisi joko aikaa, kun opettelisi rutiinin hiljakseen, tai energiaa, kun panostaisi kertalinttuulla raivaamiseen ja asioiden paikalleen laittamiseen.

Tai voisi palkata siivoojan, mikä kuluttaisi rahaa. Tosin silloin joutuisin luopumaan siitä odotuksesta, että nimenomaan MINUN kuuluisi pitää koti siistinä.

Jos haluaisin olla lapsille lempeämpi ja kärsivällisempi, niin mitä se vaatisi?

Sitä, että selvittäisin, milloin jaksan suurimmalla todennäköisyydellä olla lapsille lempeä ja kärsivällinen. Pistäisin prioriteettilistalle sellaisten olosuhteiden luomisen. (Itselläni niihin olosuhteisiin kuuluvat riittävä uni, tasainen verensokeri, ja se, että osaa päästää irti siitä omasta tunnekuohusta mahdollisimman pian kuohahduksen jälkeen.)

Se vaatisi opettelua, oman käytöksen tarkkailua ja anteeksi pyytämistä ja uusiksi yrittämistä silloin, kun menee pieleen.

Yksittäisen asian kohdalla se vaatimuslista ei välttämättä näytä kohtuuttomalta.

Ongelma tuleekin siinä kohtaa, jos niitä yksittäisiä asioita kertyy useampia. Jos vaikka haluaisin toteuttaa nuo kolme yllämainittua asiaa (ja kolme on vielä aika vähän), niin siinä jo riittäisi puuhaa koko päiväksi. Ensin skarppaa syömisten kanssa aamiaista varten, sitten skarppaa keittiön siistiksi, sitten skarppaa kärsivällisenä kun olisi aika saada lapset lähtömoodiin, ja hups heijaa, kello ei ole vielä yhdeksää ja olen ihan sippi. Ja vielä pitäisi jaksaa kaikki ne muut asiat, joita päivän mittaan olisi hyvä saada aikaan.

No miten niistä epärealistisista odotuksista sitten pääsee eroon?

5. Mieti, voitko ja haluatko tehdä odotuksesta tavoitteen ja nähdä sen vaivan, joka sen saavuttamiseen liittyy

Odotus tarkoittaa käytännössä sitä, että ajattelen, että jonkun asian pitäisi olla tietyllä tavalla, tai jostain asiasta pitäisi näissä olosuhteissa tulla tämä lopputulos. Jos odotan, että lapset siivoavat lelut lattialta, niin saatan ilahtua, jos niin tapahtuu, ja petyn jos niin ei tapahdu. Jos odotan, että jaksan tehdä 8 tuntia ajatustyötä putkeen, niin petyn, kun neljän tunnin päästä aivot tuntuvat sammalelta ja kello on vasta noin vähän, kyllähän minun nyt pitäisi pystyä.

Joskus odotuksiin liittyvät lopputulokset eivät ole minun käsissäni. Voin olla vaikka kuinka motivoitunut pitkään imetykseen, ja kaikesta imetystuesta ja tsemppaamisesta huolimatta käy niin, että homma ei onnistu. Saatan tehdä vaikka kuinka hyvän tarjouksen, asiakas on innoissaan, ja johtoryhmästä tulee viesti, että nyt ei onnistu. Sellaisissa tilanteissa minulla on kaksi vaihtoehtoa.

Voin joko pitää kiinni odotuksestani ja tuntea tulleeni väärin kohdelluksi, puhkua elämän epäreiluutta ja stressata sitä, että asiat eivät koskaan mene niinkuin minä haluaisin.

Tai voin hyväksyä, että nyt on näin. Nyt se homma ei mennyt niinkuin odotin, ja olen tosi pettynyt. Suututtaa ja itkettää, kun se asia oli minulle tärkeä, ja se meni eri tavalla kuin halusin. Turhauttaa, kun ei voi tehdä asialle mitään. Kaiken tämän voi yrittää hyväksyä, tai sitten voi hyväksyä sen, miten vaikealta se tuntuu.

Jos se asia on minun vallassani, edes joltain osalta, niin voin silloinkin päättää luopua siitä odotuksesta. (”Nyt on näin, että haluaisin olla 15 kiloa kevyempi, ja tällä hetkellä olen tällainen. Nyt ei riitä kapasiteetti ryhtyä tekemään asialle mitään, joten hyväksyn sen, että toistaiseksi olen tämän kokoinen, enkä mahdu niihin farkkuihin.”)

Voin kuitenkin myös tehdä siitä odotuksesta itselleni tavoitteen, jos se on minulle tärkeä ja jos haluan aidosti tehdä sille asialle jotain.

Odotus: hyvä äiti on kärsivällinen.
Tavoite: haluan osata olla kärsivällinen äiti.

Miten pääsen siihen tavoitteeseen?

  • Pidän huolta siitä, että ylipäänsä itse jaksan ja voin hyvin, jotta minulla riittää tahdonvoimaa olla lapsille läsnä kun kriisi iskee. (Konkretiaa: nukkumaan ajoissa, selkeät ruoka-ajat, omista tarpeista huolehtimisen rutiini.)
  • Opettelen kohtaamaan omat tunnekuohuni lempeästi ja empaattisesti. (Konkretiaa: nyt on näin, mitä minä tarvitsen?)
  • Opettelen katsomaan asiaa lapsen näkökulmasta. (Konkretiaa: Millainen tunne tai tarve lapsella on? Mitä lapsi yritti saada aikaan, mihin hyvään hän pyrki?)
  • Opettelen käymään lapsen kanssa tilanteen ”uudestaan!” rauhoituttuani. (Konkretiaa: anteeksi pyytäminen, ”halusin sanoa, että…”.)

Tavoitteen asettaminen tarkoittaa, että otan huomioon myös sen, mistä tällä hetkellä lähden (”Aikaväli impulssista reaktioon: kolme millisekuntia; aikaväli reaktiosta rauhoittumiseen: vartti.”), minkä verran pystyn käyttämään kapasiteettia tavoitetta kohti kulkemiseen, ja sen, missä tilanteessa kaikkein kipeimmin haluan muutosta. Tavoitteen asettaminen luo realistisen reitin siitä, missä olen, sinne, missä haluaisin olla.

Kaikista odotuksista ei tarvitse tehdä tavoitetta.

Kaikista ei kannatakaan tehdä tavoitetta, ainakaan samaan aikaan. Yhteiskunta odottaa meiltä välillä täysin absurdeja ja ristiriitaisia asioita, ja ne odotukset on äärimmäisen hyvä kyseenalaistaa, erityisesti jos niiden mukaan toimiminen (tai sen yrittäminen) tuntuu pahalta, stressaavalta tai väärältä.

Samaan aikaan jotkut odotukset ovat aidosti omien arvojemme mukaisia, ja meillä ei yksinkertaisesti riitä vielä taito tai kapasiteetti toimia niiden mukaan. Silloin tavoitteen asettaminen, uuden opettelu ja ihmisenä (ja äitinä, isänä, vanhempana, kasvattajana) kasvaminen vievät meitä kohti sitä, millaisia ihmisiä haluamme olla.

Kun tavoite on selvillä, ja kun opettelu tapahtuu tietoisesti ja omista lähtökohdista, riittämättömyyden tunne hälvenee. Nyt on näin, minä haluaisin olla tuolla ja olen vasta matkalla sinne. Jonain päivänä ehdin sinne ja tässä välillä teen sen mihin paukut riittävät.

Toivottavasti nämä tekstit auttoivat vähän hälventämään riittämättömyyden tunnetta. Jos haluat lisäapuja riittävän hyvän löytämiseen, niin napsauta itsellesi ilmainen Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssi tuosta alta. Tai lue minikurssista lisää täältä. <3

Riittämättömyyden tunne iski – mitä tehdä?

Riittämättömyyden tunne.

Miltä se kuulostaa?

Ei tästä tule mitään. En mä pysty, osaa, kykene. Hävettää, kun taas menee ihan pieleen. Pitäisi sitä ja tätä ja tota. Miten kaikilla muilla sujuukin kaikki, ja mä en osaa mitään. En mä pysty repeämään joka paikkaan. Miten voikin ihminen olla tällainen luuseri? Mikään ei onnistu.

Miltä se tuntuu?

Kurkkua kuristaa. Rintalastaa kuumottaa. Hävettää. Ahdistaa, kun on niin pitkä lista asioita, joita Pitäisi Tehdä Jotta Olisi Riittävän Hyvä. Uuvuttaa. Itkettää.

Riittämättömyyden tunne voi nitistää ihmisen. Ajatus siitä, ettei ole riittävän hyvä, joko tässä hetkessä tai sitten ikinä. Tunne siitä, että en kelpaa ihmisenä ennen kuin olen vähän enemmän kuin mihin nyt pystyn. Pelko siitä, että kun teen virheitä ja olen epätäydellinen, niin pilaan elämäni, lapseni, urani ja kotini.

Meidän kulttuurissamme riittämättömyyden tunteen ruokkijoita löytyy etsimättä jatkuvasti. Jos asioista saa näyttää vain kiiltävän ja kauniin puolen, niin helposti tulee mieleen, että toisilla ihmisillä ei olekaan sitä virheiden täyttämää, rosoista puolta.

Jos virheistä ei saa puhua ilman, että tuomitaan heti – tai jos virheistä ei saa puhua ilman, että heti kertoo, miten sen virheen on paikannut – on vaikea hyväksyä ne hetket, kun itse tekee virheitä. Ei jos, vaan kun.

Eikä tarvitse avata kuin sosiaalinen media tai televisio, kävellä kadulla tai käydä kaupassa, kun jo silmille lävähtää riittämättömyyttä lietsovien viestien tulva.

Ole TÄLLAINEN! (Jotta olisit oikeanlainen. Sitä ei koskaan sanota, mutta sieltä rivien välistä sen haistaa.) Tee NÄIN! (Jotta saisit ne virheesi äkkiä oikaistua ja piiloon.) Hyväksy itsesi SELLAISENA KUIN OLET! (Koska kuka luuseri nyt muka ei pysty hyväksymään itseään sellaisena kuin on? Me kaikki täällä lehdessä/somessa/telkkarissa ainakin ollaan niin ihania, ettei meissä ole mitään sellaista, mitä ei voisi hyväksyä.)

Mä aloitin tämän tekstin kirjoittamisen eilen ainakin neljä kertaa. Joka kerta pyyhin aloituksen pois, kun iski riittämättömyyden tunne siitä, että mä yritän muka kirjoittaa jotain fiksua riittämättömyyden tunteesta. Haha, naurattaa ettei itkettäisi.

Mulla ei ole mitään ”tee näin ja plim, koskaan ei enää harmita” -ratkaisua riittämättömyyden tunteeseen. Mulla on kuitenkin aika vankka kokemus siitä, että mikä mulla itselläni auttaa, joten halusin jakaa sen sinullekin. (Ei vähiten siksi, että ”riittämättömyyden tunne” on yksi yleisimmistä hakusanoista, joilla ihmiset löytävät mun blogin ja sivun.)

Ehkä tästä löytyy sinulle joku oivallus, jolla saisit itse väljennettyä sitä riittämättömyyden tunteen puristusta.

Pikaversio riittämättömyyden tunteen käsittelyyn

Siltä varalta että just nyt on tilanne päällä, tässä pikaversio. Lue kohta kohdalta, pistä silmät kiinni hetkeksi ja kuulostele, mitä se kohta sinussa herättää. Ajatusten muistiin kirjoittaminen voi olla hyödyllistä, muttei pakollista. <3

1. Pysähdy ja huomaa.

Huomaa, miltä tuntuu, ja mitä ajatuksia mielessä pyörii. Miltä tuntuu kehossa? Huomaa ja nimeä, mikä kiristää tai ahdistaa.

Onko tässä kokemuksessa (tunteissa, ajatuksissa, kehon tuntemuksissa) jotain sellaista, minkä kohdalla voit hyväksyä, että nyt on näin? Jos on vaikeaa hyväksyä, niin voitko antaa sen olla vaikeaa? Jos haluaisit asioiden olla toisin, niin voitko hyväksyä sen muutoksen kaipuun?

2. Mitä tarvitset?

Kuulostele, mitä tarvitsisit, jotta olosi paranisi. Vettä, unta ruokaa, hiljaisuutta? Nähdyksi tulemista, kauniita sanoja, ymmärrystä, läsnäoloa?

Jos pystyt nyt tekemään jotain niiden tarpeiden kohtaamiseksi (niinkuin vaikka menemään nukkumaan, syömään jotain, tai soittamaan ystävälle), niin tee se. Jos et pysty, niin huomaa se tarve ja kuulostele, pystytkö hyväksymään sen, että nyt en saa mitä tarvitsen. (Jos ei pysty, niin voisiko sen hyväksyä, että on vaikeaa olla sen kohtaamattoman tarpeen kanssa?)

3. Huomaa, mitä odotat itseltäsi.

Mitä sinun pitäisi mielestäsi olla, jotta olisit riittävän hyvä tässä ja nyt?

Odotatko itseltäsi kärsivällisyyttä, jaksamista, johdonmukaisuutta, siisteyttä, onnistumista jossain sinulle vaikeassa asiassa? Odotatko virheettömyyttä, tasaisuutta, kaikkien asioiden tietämistä? Mikä näistä odotuksista on sellainen, joka eniten aiheuttaa sinulle stressiä ja ahdistusta?

4. Mieti, mitä vaatisi, jotta pystyisit täyttämään nämä odotukset.

Mitä pitäisi tapahtua, jotta nämä kaikki odotukset toteutuisivat? Usein mitä voimakkaampi riittämättömyyden tunne, sitä enemmän pitäisi tapahtua, jotta pystyisin tähän.

Alitajuiset odotukset eivät tunnu epärealistisilta, joten on tärkeää tuoda ne odotukset näkyviin, vaikkapa kirjoittamalla tai ystävän kanssa puhumalla.

5. Mieti, voitko ja haluatko tehdä odotuksesta tavoitteen ja nähdä sen vaivan, joka sen saavuttamiseen liittyy.

Joskus odotusten lopputulos ei ole minun vallassani. Silloin kaikkein stressittömintä on yrittää hyväksyä, että nyt asiat menevät niinkuin menevät, ja se saa turhauttaa ja suututtaa.

Toisinaan taas pystyt vaikuttamaan tilanteeseen tai lopputulokseen. Kysymys kuuluu: haluanko? Jos en halua, voin yrittää hyväksyä, että nyt on näin ja asiat menevät niinkuin ne menevät, koska tämän odotuksen mukaan toimiminen ei ole nyt tärkein asia, johon haluan kapasiteettiani käyttää.

Tai voin asettaa tavoitteen, että tietoisesti pyrin ohjaamaan toimintaani sen odotuksen mukaiseksi. Silloin mietin esimerkiksi, mitä oikeasti vaaditaan, jotta pääsisin siihen tavoitteeseen, miten voin tukea sitä edistymistä, ja mistä tiedän, että olen saavuttanut tavoitteeni.

Jos riittämättömyyden tunne ei tällä vielä hälvennyt, voi kokeilla, auttaisiko sama prosessi alusta uudestaan. Silloin nimittäin jossain on joku epärealistinen odotus, joka on vielä jäänyt tiedostamatta.

Jos ei ole tilanne päällä, tai jos haluat vähän syvempää pureskelua näihin aiheisiin, niin tässä ja seuraavassa tekstissä syvennän tätä prosessia vähän enemmän.

1. Pysähdy ja huomaa.

Nyt on näin. Tuntuu pahalta. Hävettää, kun menin huutamaan lapselle ja siitä tuli kaikille paha mieli. Väsyttää ja kiukuttaa. Nyt on näin. Tuntuu pahalta, ja saa tuntua pahalta. Haluaisin olla parempi, riittävämpi, pystyvämpi, ja tällainen mä nyt olen. En ole siellä asti, missä haluaisin olla. Tuntuu vaikealta hyväksyä, että mä olen tällainen, ja saa tuntua vaikealta.

Oma kokemukseni on se, että kaikkien jumien purkaminen alkaa hyväksymisestä. Aidosta, jonkun kerroksen hyväksymisestä.

Mä olen tällainen. Ai se on vaikea hyväksyä? Okei, no voinko hyväksyä sen, että mua ottaa päähän, että olen tällainen. Vieläkin vaikeaa? Voinko hyväksyä sen, että on vaikea hyväksyä tämä tunne? Ja niin edelleen.

Useimmiten se riittämättömyyden tunne itsessään on kaikenlaisten kiukku-, suru- ja häpeäkerrosten alla. Siihen kasaan ei ole enää kauhean armollista lykätä sellaista ”kyllähän sun pitäisi pystyä hyväksymään tämä asia ja käsittelemään se” -kerrosta. Mitä useamman pienen asian siitä kasasta pystyy hyväksymään, sitä lähemmäs pääsee sitä itse riittämättömyyden tunnetta, ja sitä paremmin sen saa käsiteltyä.

Jos se on kuitenkin vaikeaa, niin saa olla vaikeaa. Se on meille muillekin vaikeaa, päivästä riippuen enemmän tai vähemmän. Jos ei mihinkään muuhun irtoa aika tai kapasiteetti, niin jo pysähtymällä ja huomaamalla voi saada omaa fiilistään kohennettua huomattavasti.

2. Kysy itseltäsi, mitä tarvitset, ja sitten vastaa.

Tarvitsen kunnon yöunet. Tarvitsen ruokaa. Tarvitsen tunnin sellaista aikaa, kun kukaan ei pyydä tai odota tai edellytä multa yhtään mitään. Mä tarvitsen jotain, jotain sellaista, mikä on vaikea pukea sanoiksi, mutta siinä on rakkautta, ja keveyttä, ja helppoutta, ja sitä että joku ottaisi kädestä kiinni ja sanoisi, että älä huolehdi, minä hoidan tästä eteenpäin, istu vaan alas.

Mulla itselläni riittämättömyyden tunne iskee helpoiten silloin, kun pelissä on yksi tai useampi seuraavista tekijöistä:

  • väsymys
  • nälkä
  • jano
  • yksinäisyys
  • PMS
  • stressi lähestyvistä deadlineista
  • kokemus siitä, ettei mun vaivannäköä huomioida
  • ennustamattomat olosuhteet
  • se, etten pääse tekemään itselleni merkityksellisiä asioita

Toisin sanoen kun mun tarpeet eivät täyty, ja yritän vajaalla kapasiteetilla tehdä sellaisia asioita, joihin mun oikeastaan tarvitsisi olla hyvin levännyt ja muutenkin huippuvireessä. Sellaisia asioita kuten uusien toimintatapojen opettelu, luovuus, kärsivällinen suhtautuminen siihen, että toiset ihmiset eivät toimi mun odotusten mukaan…

Tämän takia muuten riittämättömyyden tunne liittyy niin kiinteästi äitiyteen.

Meidän kulttuurissamme äiti on usein se vanhempi, joka omalla kehollaan, valvomisellaan ja läsnäolollaan huolehtii jälkikasvusta, ensin raskausajan ja sitten lapsen synnyttyä vielä aika pitkään.

Äiti on se, joka valvoo yöllä kun masuvauva myllää ja liitoksia särkee. Äiti on se, joka herää vauvan inahdukseen, vaikka toinen vanhempi nukkuisi vieressä ja periaatteessa voisikin osallistua vauvanhoitoon. Äiti on se, joka jää vauvan syntymän jälkeen äitiysvapaalle, ja sen vuoksi on enemmän vauvan kanssa opettelemassa, että mitä ihmettä tämäkin itku tarkoittaa ja millä keinolla saisin vauvan taas tyytyväiseksi.

Isommankin lapsen kanssa usein äiti on se, jonka kainaloon kiivetään keskellä yötä kun tuli paha uni. Äiti on se, joka ottaa vastaan pahimmat kolmevuotiaan huutoraivarit, koska on ehkä kerännyt enemmän kokemusta siitä, mikä tähän tilanteeseen toimii. Kaikki tämä kuluttaa kapasiteettia.

Ei ihme, että keho ja mieli ovat vähän kireällä. Tähän kun yhdistää sen, että äidiksi tulemisen jälkeen pitää usein tietoisesti harjoitella taas pitämään omista tarpeistaan huolta lapsesta huolehtimisen ohella – ja sekin opettelu kuluttaa kapasiteettia – niin me äidit olemme erittäin otollista maata riittämättömyyden tunteen siemenille.

Ja ne siemenet? Ne ovat kaikki ne odotukset, joita meillä on itseämme kohtaan.

Niistä lisää seuraavassa tekstissä. Sillä aikaa voit tilata vaikka Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssin tuosta alta. Se on ilmainen, tein sen itse. Se on aika hyvä apu, jos haluat lisää tukea itsestä huolehtimisen tai lapsen tarpeiden huomiomisen opetteluun. (Tai lue lisää minikurssista täältä.)

Minä ja muut: itsestä huolehtimisen kompastuskivet yhteisössä

Toissa viikolla aloin kirjoittaa vaiheesta, joka sijoittuu omien tarpeiden tunnistamisen ja niihin vastaamisen väliin. Toisilla se vaihe on lyhyt, selkeä ja luonteva. Toisilla taas selkeys ja luontevuus ovat vielä tavoitteen asteella, ja matka tarpeiden tunnistamisesta niihin vastaamiseen tuntuu enemmänkin suon läpi rämpimiseltä. Yksin. Flunssassa. (Rikkinäisillä kumisaappailla. Ilman karttaa. Ja niin edelleen.)

Tässä tekstissä jatkan niiden kohtien pohtimista, joihin itsestä huolehtimisen prosessi voi tyssätä. Lähtökohtana näissä artikkeleissa on ajatus siitä, että jokaiseen ilmiöön, myös itsestä huolehtimiseen, liittyy erottamattomasti neljä näkökulmaa.

Jokaiseen ilmiöön, myös itsestä huolehtimiseen, liittyy erottamattomasti neljä näkökulmaa.

Yksilön sisäinen, tunteiden ja ajatusten näkökulma.
Yksilön ulkoinen, tekojen ja käytöksen näkökulma.
Yhteisön sisäinen, kulttuurin ja ihmissuhteiden näkökulma.
Yhteisön ulkoinen, ympäristön ja yhteiskunnan näkökulma.

Jos itsestä huolehtiminen ja omista tarpeista huolehtiminen tuntuu vaikealta, niin ongelma voi näyttäytyä missä tahansa (tai kaikissa) näistä näkökulmista.

Kun tunnistaa, missä kohta omista tarpeista huolehtimisessa milloinkin vuotaa (tai mistä se vuotaa kaikkein tyypillisimmin), niin sitä vuotokohtaa voi alkaa paikata. Ja sitten sen suon ylittäminen on taas vähän kevyempää, tai ainakin jalat pysyvät kuivempina.

3. Ihmissuhteet ja kulttuuri

Tässä kulmassa asuvat sellaiset teemat kuin ”mitä toiset ajattelevat”, ”miten on ollut tapana”, tai ”miten tämä vaikuttaa toisiin ihmisiin”. Samoin kuin luottamus, yhteistyö, solidaarisuus, kunnioitus, ja muut yhteisölliset tarpeet.

Tämän kulman kompastuskivinä ovat vaikkapa sellaiset hetket, kun läheiset kritisoivat omia valintoja, tuomitsevat tai manipuloivat, käyttäytyvät epäkunnioittavasti tai muuten vaikeuttavat minun tarpeideni kohtaamista.

Tähän kulmaan liittyvät myös vuorovaikutuksen vaikeudet: miten saan omat tarpeeni kerrottua toisille niin, että heidän on mahdollisimman helppo huomioida ne ja kunnioittaa niitä, ja jopa auttaa minua kohtaamaan omia tarpeitani.

Tämän kulman kompastuskivien kääntämiseen tarvitaan kunnioitusta ja luottamusta.

Toisaalta tarvitaan kunnioitusta toisia ihmisiä kohtaan: heilläkin on tunteensa ja tarpeensa, he tekevät omanlaisiaan valintoja, usein epätäydellisistä lähtökohdista, ihan niinkuin minäkin. Toiset ihmiset yrittävät parhaansa ja haluavat voida hyvin tässä elämässä. Joskus he myös aidosti haluavat minulle hyvää, vaikka heidän näkemyksensä ”hyvästä” ja tapansa ilmaista se minulle olisivatkin… no, jotain muuta kuin mitä toivoisin.

Kunnioittamalla toisia näytän esimerkkiä siitä, millaisessa maailmassa haluan itse elää.

Samaan aikaan minun täytyy kunnioittaa itseäni ja omia tarpeitani. Jos joku loukkaa minua, fyysisesti tai tunnetasolla, minulla on oikeus sanoa asiasta, poistua loukkaavasta tilanteesta ja suojata itseäni samanlaiselta käytökseltä jatkossa. Epäkunnioittavaa käytöstä ei tarvitse sietää, vaikka kyseisen ihmisen tarpeita kunnioittaisikin.

Jos toinen yrittää täyttää jotain omaa tarvettaan, mutta yrityksensä myötä loukkaa minun tarpeitani, niin ensisijaisesti olen vastuussa omista tarpeistani ja niiden viestimisestä toiselle. Jos hän ei niitä kuuntele tai kunnioita, minun vastuuni on suojata itseäni.

Luottamus on mahdollista vain kunnioituksen ilmapiirissä, ja toisaalta luottamus ja kunnioitus ruokkivat toisiaan.

Me jokainen tarvitsemme ihmisen, johon voimme luottaa. Jos omia tarpeita on vaikea kunnioittaa, niin siitä on hyvä puhua luotettavan ihmisen kanssa. Sellaisen, jonka kanssa ei tarvitse pelätä häpeää, moitteita, kilpailua tai nälvimistä. Erityisesti silloin, jos omien tarpeiden huomioimista vaikuttaa toisen ihmisen epäkunnioittava käytös, luotettavan ihmisen kanssa keskustelu voi olla elintärkeää. Kun kuulee toiselta aidosti ”Ketään ei saa kohdella noin” tai ”olipa kyllä asiatonta käytöstä”, se antaa myös itselle luottamusta siihen, että minun tarpeeni ovat ihan normaaleja ja hyväksyttäviä.

Tämä pätee erityisesti fyysiseen ja henkiseen väkivaltaan (ja muihin väkivallan muotoihin).

On totta, että ihminen on lähtökohtaisesti itse vastuussa omista tarpeistaan. Samaan aikaan väkivallan ilmapiirissä elävällä ihmisellä voi olla hyvinkin alentunut kyky kantaa sitä vastuuta, koska vapauttakaan ei ole eikä kapasiteetti riitä.

Erityisesti sellaisissa tilanteissa toisten ympärillä olevien ihmisten osoittama luottamus ja kunnioitus voivat olla kirjaimellisesti elintärkeitä, jotta ihminen pystyy lopulta turvaamaan itsensä ja irtautumaan väkivallan otteesta. Noin yleisesti ottaen sellainen ”sinun pitäisi” tai ”mikset sinä vain” -tyyppinen holhoaminen ja tuomitseminen ei osoita kunnioitusta eikä luottamusta. Niiden sijaan vaikeassa tilanteessa olevaa ihmistä auttavat empatia, kuunteleminen, ihmisen senhetkisten tarpeiden kuunteleminen ja niistä tarpeista kumpuava avun tarjoaminen.

Ja koska ikinä ei voi tietää, kuka milloinkin on tietämättämme vaikeassa tilanteessa, on varminta suhtautua kunnioittavasti ja empaattisesti ihan jokaiseen kohtaamaansa ihmiseen.

4. Ympäristö ja yhteiskunta

Tässä kulmassa asuvat elämän systeemit ja palapelit. Huushollin aikuisten aikataulut, lähiympäristön ja elämänpiirin palvelut ja tuet, suunnitelmat, pitkän tähtäimen visiot, syyt ja seuraukset.

Tämän kulman ydinkysymys on ”miten tämän saisi toimimaan?”. Kompastuskiviä voivat olla vaikka sellaiset, että tekemistä olisi enemmän kuin tunteja vuorokaudessa, joten miten kaiken ehtii; budjetointi; yhteiskunnan tarjoamien lapsiperheiden tukien aika- tulo- ja muut rajat; tavaroiden säilytys ja järjestys, ja niin edelleen.

Ympäristö ja yhteiskunta liittyy kiinteästi konkreettisten tekojen osastoon. Jos kodissa on toimiva järjestys ja asioille on tilaa, niin tavarat on konkreettisesti helpompi laittaa paikalleen. Jos olen järjestänyt ajankäyttöni omiin tarpeisiini sopivaksi, niin minulla on myös aikaa laittaa tavaroita paikalleen, eikä se tunnu siltä, että uhraan esimerkiksi lepoaikaani siivoamiseen.

Tämän kulman kompastuskiviin toimivimmat ratkaisut löytyvät fiksujen systeemien rakentamisesta.

Realistinen aikataulutus, joka kaikkien on helppo nähdä, on aikaan liittyvä systeemi. Kodin toimiva järjestys on tilaan liittyvä systeemi. Budjetti on rahaan liittyvä systeemi. Ilta- tai aamurutiini, johon kuuluu omista tarpeista huolehtimista, on itsestä huolehtimiseen liittyvä systeemi. Ja niin edespäin.

Systeemi on kehys, johon konkreettisia tekoja voi ripustaa. Systeemi toistuu, vaikka konkreettiset teot vaihtuisivat. Ja kun systeemiä toistaa riittävän usein, niin siitä tulee tottumus ja tapa, jolloin on helpompaa toimia opitun systeemin mukaan kuin rikkoa rutiini.

Hyvän systeemin rakentaminen vaatii usein sitä, että istutaan pöydän ääreen ja listataan kaikki osa-alueet, joita systeemiin haluaa sisällyttää.

Budjettia laatiessa kirjataan ylös kaikki rahan lähteet ja käyttökohteet. Aikataulua laatiessa listataan asiat, joita haluaa päivän tai viikon aikana tehdä. Toimiva systeemi on aina tarvelähtöinen: mitä minä tarvitsen, millä konkreettisilla asioilla sitä saisin, ja millä tavoilla voin ripustaa niitä konkreettisia asioita tähän systeemiin?

Toinen toimivan systeemin piirre on se, että sen toimivuus tarkistetaan aika ajoin senhetkisten tarpeiden valossa. Kun ajattelin, että haluaisin herätä joka aamu viideltä ja joogata tunnin, niin miten se on toiminut? Olenko noussut ajoissa, olenko saanut riittävästi unta, koenko että tämä järjestely vastaa tarpeisiini? Jos systeemi ei palvele tarpeitani, niin mistä kohtaa sitä pitäisi muuttaa?

Periaatteessa myös politiikka tähtää siihen, että luodaan systeemejä, jotka vastaavat mahdollisimman monien yhteiskunnan jäsenten tarpeisiin. Tai siis minun mielestäni politiikan pitäisi olla sitä. 🙂 Mitä fiksumpi systeemi on, sitä paremmin se vastaa kaikkien asianosaisten tarpeisiin.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että fiksussa systeemissä kaikki saavat mitä haluavat.

Poliittisessa päätöksenteossa on osallisina niin paljon ihmisiä, joilla on niin valtavasti erilaisia tarpeita – ja useimmilla myös voimakkaita mielipiteitä siitä, mitä muiden ihmisten on hyväksyttävää tarvita – että en todellakaan kadehdi niitä ihmisiä, jotka tänä keväänä valitaan Arkadianmäelle pätkätyöhön. Silti ehkä toivoisin, että yhä enemmän päätöksenteossa päättäjät osaisivat laittaa omat egonsa, halunsa ja hyväksynnän kaipuunsa sivuun ja miettiä aidosti sitä, mitä ihmiset tarvitsevat.

Missä huomaat itselläsi suurimmat kompastuskivet itsestä huolehtimisen ja terveen itsekkyyden saralla? Onko ongelma tarpeiden tunnistamisessa, vai tuleeko törmäyksiä tässä kohtaa, kun jotain pitäisi konkreettisesti tehdäkin? Kerro kommenteissa! (Ja apua kaikkiin näihin näkökulmiin löytyy tietysti, esimerkiksi Kohti tervettä itsekkyyttä -valmennuksista.)

Kompastuskiviä tiellä kohti itsestä huolehtimista

Mitä tapahtuu sen jälkeen, kun on tunnistanut omat tarpeensa?

Tämän kevään teemana itselläni on terve itsekkyys. Sen lisäksi, että pidän aiheesta kurssin, yritän itse harjoitella tervettä itsekkyyttä niin maan vimmatusti, jotta tämä kevät ei menisi ihan yhtä pahasti kriisien syövereissä kuin viimeiset, no, melkein viisitoista kevättä. Kyseessä on siis itseni kohdalla operaatio Voiko Vanha Koira Oppia Uusia Temppuja? 🙂

Omien tarpeiden äärelle pysähtyminen on tärkeää. Se oli tämän viikon aiheena verkkokurssilla, ja sitä harjoittelen myös joka viikko Perjantain pysähtymisissä. (Jos sinä haluat harjoitella omien tarpeiden tunnistamista ja huomioimista, niin tilaa ilmainen sähköpostikurssini – sen ensimmäinen puolisko keskittyy nimenomaan omien tarpeiden huomioimiseen pysähtymisen kautta.)

Mutta mitä sitten tapahtuu, kun olen tunnistanut omat tarpeeni?

Huomaan, että kyllä, nyt tarvitsen läheisyyttä, lepoa, rauhaa, iloa, yhteyttä, helppoutta, tai jotain muuta ihanaa. Mitä sitten?

Ideaalitilanteessa tunnistan omat tarpeeni, ja samantien osaan luontevasti toimia täyttääkseni ne tarpeet itseäni ja toisia kunnioittaen. Vähän niinkuin sisäänhengityksen jälkeen aika luontevasti tulee uloshengitys. Aika harva meistä on kuitenkaan siinä ideaalitilanteessa, vaan aina välillä se itsestä huolehtimisen prosessi tyssää milloin mihinkin.

Tässä ja seuraavassa tekstissä kirjoitan niistä kohdista, joihin se prosessi voi tyssätä. Lähtökohtana näissä artikkeleissa on ajatus siitä, että jokaiseen ilmiöön, myös itsestä huolehtimiseen, liittyy erottamattomasti neljä näkökulmaa.

Jokaiseen ilmiöön, myös itsestä huolehtimiseen, liittyy erottamattomasti neljä näkökulmaa.

  • Yksilön sisäinen, tunteiden ja ajatusten näkökulma.
  • Yksilön ulkoinen, tekojen ja käytöksen näkökulma.
  • Yhteisön sisäinen, kulttuurin ja ihmissuhteiden näkökulma.
  • Yhteisön ulkoinen, ympäristön ja yhteiskunnan näkökulma.

Jos itsestä huolehtiminen ja omista tarpeista huolehtiminen tuntuu vaikealta, niin ongelma voi näyttäytyä missä tahansa (tai kaikissa) näistä näkökulmista.

Kun tunnistaa, missä osastossa omista tarpeista huolehtiminen milloinkin kaatuu (tai mikä on minulle tyypillisin kompastuskivi), niin sitä kompastuskiveä voi alkaa työstää. Aika pienilläkin ponnistuksilla voi saada valtavia onnistumisia, kun tietää, mihin kohtaan pitää puuttua.

1. Sisäiset jumit

Silloinkin, kun huomaan omat tarpeeni, niihin voi liittyä aikamoisia tunnelatauksia. Vastustusta: en minä nyt tuollaista asiaa voi tarvita. Häpeää: olenpa mä kauhea, epäkelpo ihminen, kun tällaista tarvitsen. Vihaa: eihän mun p****le pitäisi itse joutua tällaisista asioista huolehtimaan! Pettymystä: taaskaan en saanut, mitä tarvitsin.

Tunnelataus, tai joku rajoittava ajatus, voi vaikeuttaa tai kokonaan estää joidenkin tarpeiden kohtaamisen. Jos ajattelen, etten ansaitse saada mitä tarvitsen, niin en tule tehneeksi mitään sellaisillekaan asioille, jotka ovat minun hallinnassani. Jos ajattelen, että toisten ihmisten pitäisi huolehtia jostain tarpeestani, saatan odottaa turhaan, että toiset lukevat ajatukseni. Ja niin edespäin. (Muutaman viikon takainen tekstisarja trolleista on hyvin vahvasti tämän näkökulman osastoa.)

Sisäisten jumien kompastuskiviä saa käännettyä hyväksymällä ja kyseenalaistamalla.

Paradoksaalista? Ehkä. Kunhan hyväksyy ja kyseenalaistaa oikeat asiat ja oikeassa järjestyksessä, niin paradoksi selkeytyy.

Tunteet voi aina hyväksyä. Kaikki tunteet, jotka tällä hetkellä minussa heräävät, ovat aitoja ja olemassaolevia. Nyt hävettää ja kiukuttaa, ja niin saa olla. Tai jos on vaikeaa hyväksyä se, että hävettää tai kiukuttaa, niin voisinko hyväksyä sen, että tämä on nyt vaikeaa?

Ajatuksetkin voi ensin hyväksyä. En ansaitse saada sitä, mitä tarvitsen – oho, ai näin mä ajattelen juuri nyt. Hyväksyminen tuo ne tietoisuuteen näkyviksi. Sen jälkeen ne on kuitenkin hyödyllistä kyseenalaistaa. En ansaitse saada sitä, mitä tarvitsen – onko se oikeasti totta? Haluanko ajatella näin? Miltä maailma näyttäisi, jos en ajattelisi näin? Ajatukset ovat aina jonkinlaisen tulkintaprosessin lopputuloksia. Koska olemme ihmisiä, se tulkintaprosessi voi välillä mennä myös pieleen. Entä jos tämä asia ei tarkoittaisikaan sitä, mitä nyt ajattelen sen tarkoittavan?

Sisäisten kompastuskivien työstämiseen hyvä, yksinkertainen lähestymistapa onkin tämä.

  • Huomaa ja hyväksy, miltä tuntuu.
  • Huomaa ja hyväksy, mitä ajattelet. (Kirjoittaminen on tässä kohtaa hyödyllinen työkalu.)
  • Kyseenalaista ne ajatukset. Mitä tarkoittaisi, jos tämä ei olisikaan totta? Miten käyttäytyisin, jos en ajattelisi näin? Ajattelenko mielummin näin vai olisinko mielummin vapaa?

Joskus käy niin, että sisäistä jumia purkamalla löytyykin yllättäviä konkreettisia seuraavia askeleita. Tai uskallan sanoa jostain asiasta, josta olen aiemmin vain kiehunut hiljaa sisälläni. Tai pystyn tekemään jotain sellaista, mikä muuttaa ympäristöäni konkreettisella tasolla.

2. Konkreettiset teot

Tämä on mulle itselleni ollut aina vaikea kulma. Siis että saadakseen tarpeensa täyteen pitää tehdä konkreettisia asioita. Mennä nukkumaan, laittaa ruokaa, laittaa viesti ystävälle ja pyytää tätä kahville, sanoa ääneen, että tarvitsee apua.

Tämä on myös konkreettisen maailman, ajan kulumisen, ehtimisen ja aikatauluttamisen ja tekemisen ja näkyvien tulosten maailma. Se, jossa tavarat seilaavat kaapista käyttöön, huoltoon ja taas kaappiin. Se, jossa katsotaan kelloon, mietitään monetko varahousut lapsi tarvitsee mukaansa, kävellään paikasta toiseen tai otetaan laite käteen ja kirjoitetaan toiselle viesti.

Jos tässä kulmassa on itsestä huolehtimisen kompastuskiviä, ne näyttäytyvät (ainakin minulla) sellaisena ”tiedän että pitäisi, mutta jotenkin ei vaan” -meininkinä. Haluaisin liikkua, mutta milloin ja missä ja miten ja mitä sitä laittaa päällensä ja äh. Haluaisin siivota tuon rojukasan mutta mitä siinä edes on seassa, mihin tuokin kapistus menee, en yletä laittamaan sitä paikalleen ja ja…

Konkreettisten tekojen kompastuskivien kääntämiseen tarvitaan selkeyttä.

Haluaisin liikkua, mutta… Seis. Jos haluat liikkua, niin mitä haluaisit tehdä? (Joogata tai tanssia.) Missä? (No olohuoneessa.) Kuinka kauan? (Vaikka kymmenen minuuttia.) Milloin, tai kuinka usein? (No vaikka kello seitsemän aamulla, tai Pikku Kakkosen aikaan.)

Tai haluan siivota rojukasan. Yksi kapistus käteen: onko tämä käytössä, säilytettävä, vai onko se jo täyttänyt tarkoituksensa? Mihin se menee seuraavaksi? Seuraava kapistus. Onko tämä käytössä, säilytettävä, vai jo täyttänyt tarkoituksensa? Mihin se menee seuraavaksi?

Mitä selkeämpiä konkreettiset seuraavat askeleet ovat, sitä helpompi meidän on toimia haluamallamme tavalla. Sitä vähemmän menee kapasiteettia miettimiseen, silloin kun ei oikeastaan ole miettimisen vaan tekemisen aika.

Ensi viikolla vuorossa ovat kollektiiviset näkökulmat, eli ihmissuhteet ja kulttuuri sekä ympäristö ja yhteiskunta.

Missä huomaat itselläsi suurimmat kompastuskivet itsestä huolehtimisen ja terveen itsekkyyden saralla? Onko ongelma tarpeiden tunnistamisessa, vai tuleeko törmäyksiä tässä kohtaa, kun jotain pitäisi konkreettisesti tehdäkin? Kerro kommenteissa! (Ja apua kaikkiin näihin näkökulmiin löytyy tietysti, esimerkiksi Kohti tervettä itsekkyyttä -valmennuksista.)

Terve itsekkyys vs. trolliarmeija: Eikun Ensin Pitää Ansaita

* * Kohti tervettä itsekkyyttä –verkkokurssin ilmoittautuminen on auki vielä 10.3.2015 saakka! Helsingin iltakurssillakin on vielä tilaa. * *

Tässä tekstisarjassa esittelen päänsisäisiä trolleja, jotka vaikeuttavat omista tarpeista huolehtimista ja terveen itsekkyyden opettelua. (Oikeasti ne ovat syvään juurtuneita ajattelumalleja, mutta niihin on helpompi suhtautua jos ne kuvittelee pieniksi mörriäisiksi.)

Henkilöt Toisilla On Oikeitakin Ongelmia ja Joku Roti saavat tänään seuraansa Eikun Ensin Pitää Ansaita -tyypin.

Eikun Ensin Pitää Ansaita

No joo joo, tottakai sä saat mitä tarvitset sitten kun oot ansainnut sen tekemällä riittävästi asioita – mutta ei kyllä nyt ihan vielä näytä siltä. Vai näyttääkö susta, että oot saanut riittävästi aikaan että voisit huomioida itseäsi?

Hohoo, ”ansaitse ensin” -trolli. Tämä onkin salakavala tyyppi, joka on näennäisesti mun kanssani samaa mieltä siitä, että on tärkeää että mä saan mitä tarvitsen. Kunhan ensin olen tehnyt riittävästi asioita ansaitakseni sen. Eikä koskaan mikään ole riittävästi, tietenkään.

Tämä on se tyyppi, joka saa mut huokaisemaan, että selvisinpä, nyt palkitsen itseni suklaalla. Tai ajattelemaan, että sitten mä kyllä otan päikkärit kunhan olen saanut keittiön siivottua. Asetan omien tarpeideni kohtaamisen palkinnoksi jostain ulkoisesta asiasta – joka sekin varmasti jollain tavalla täyttää mun tarpeita, mutta ei sitä kaikkein päällimmäisintä tai akuuteinta.

Eikä tekemisen rytmittämisessä olekaan mitään pahaa. Voi hyvin tehdä ensin tunnin jotain ja sitten vartin jotain muuta, mielekästäkin. Eikä asioiden juhlistamisessa ole myöskään mitään pahaa. Voin hyvin keittää itselleni juhlakahvit siinä kohtaa, kun olen saanut jonkun ison projektin päätökseen.

Se, mikä tämän trollin kuuntelemisessa mun mielestäni on ongelmallista, on se omien tarpeiden ehdollinen kohtaaminen. Sitten kun olen valmis, niin saan levätä, syödä, soittaa kaverille – ja ne asiat on kuitenkin sellaisia, että mä akuutisti tarvitsen niitä just nyt.

Mua hiertää tosi pahasti ajatus siitä, että mun pitää ansaita se, että voin kohdata omat tarpeeni. Ikäänkuin mun hyvinvoinnillani olisi vain välinearvo, ja oikeasti tärkeitä asioita ovat ne, joita mun pitää tehdä ennen kuin mä voin panostaa omaan hyvinvointiini.

Entä jos ensin laittaisi oman happinaamarin?

Mä nyt käytän esimerkkinä jatkuvasti tätä väsymystä, koska se on meille monille niin tuttu. Oman kehon väsymys vaikuttaa valtavasti toimintakykyyn, ja silti me niin helposti ohitetaan se silloinkin, kun olisi mahdollisuus levätä.

Tai ei pyydetä apua, jos tuntuu, että se väsymys on ylitsepääsemätöntä, koska, no, emme ole selvästikään sitä apua nyt syystä tai toisesta ansainneet. Kun täällä näyttääkin tältä, enkä ole saanut tehtyä kaikkia niitä asioita, jotka pitäisi ihmisen saada tehtyä.

Tuossa viikko pari sitten mä kysyin itseltäni kysymyksen: millaista olisi elää universumissa, jossa mä ensin huolehdin, että saan mitä tarvitsen, ja sitten teen niitä muita asioita?

Ensin piti hetki miettiä. Ei nimittäin ollut lainkaan luonteva ajatuskulku, huolimatta siitä että mä tiedän todella omakohtaisesti miten iso vaikutus itsestä huolehtimisella on hyvinvointiin, tuottavuuteen ja ylipäänsä elämänlaatuun. Mutta että siis ensin huolehtisi, että saa mitä tarvitsee?

No ainakin mä huomaisin, milloin tarvitsen mitäkin.

Siis sillä tavalla aktiivisesti pysähtyisin huomaamaan. Ja ajoissa, enkä vasta sitten puoli kaksitoista yöllä kun vielä oikeastaan pitäisi ripustaa pyykit ennen nukkumaanmenoa. Laittaisin tavarat paikalleen ihan vain siksi, että nautin järjestyksessä olevasta ympäristöstä. Mä ehkä eläisin enemmän hetkessä, kun olisin läsnä sille, että mitä oikeasti tarvitsen. Ja toisaalta ajattelisin ehkä ajoissa myös huomista, ylihuomista ja niin edelleen – jos mulla on huomenna tuollainen päivä, niin missä kohtaa mä saan levättyä? Milloin mä syön? Milloin mä liikun?

Siis oikeastaan mä tekisin juuri niitä samoja juttuja kuin mitä tämä ”ansaitse ensin” -tyyppi haluaisi mun tekevän. Mä vaan tekisin niitä siitä näkökulmasta, että miten ne täyttää mun tarpeitani, en siksi, että mun jostain syystä ”kuuluu” tehdä. Hmm, kiinnostavaa.

Mitä tämä trolli yrittää saada aikaan?

Oikeastaanhan tämän ”ansaitse ensin” -trollin laulu on häpeän laulu. Siis että ensin pitää olla riittävän hyvä, tehokas, arvokas ja niin edespäin, jotta niistä omista tarpeista olisi tärkeää huolehtia. Ja piiloviestinä on, että koskaan kuitenkaan en ole tarpeeksi hyvä, tehokas, arvokas tai muuta, koska aina voi olla parempi, tehokkaampi, arvokkaampi.

Niin oikeastaan kun tämän tyypin äärelle pysähtyy, niin siellä on taustalla inspiraatio. Tuotakin voisi tehdä, tätäkin voisi, oletkos hei ajatellut.

Inspiraatio yksinään ei kuitenkaan riitä, vaan sen vastapainoksi tarvitaan aina armollisuutta.

Että ei tarvitsekaan olla mitenkään erityisen hyvä, tehokas tai arvokas, ja saa olla juuri niin hyvä, tehokas ja arvokas kuin mitä on. Kaikkea sitä, mitä itselleen hommaksi keksii, ei tarvitse tehdä heti eikä samaan aikaan. Asioita ei tarvitse suorittaa ennen kuin voi pitää itsestään huolta. Ja itse asiassa siinä vaiheessa kun huolehtii aina siitä päällimmäisenä olevasta tarpeesta, yksi kerrallaan, niin se asioiden suorittaminen muuttuu tavaksi pitää itsestä huolta.

Apua, kun täällä näyttää tältä. Mitä tarvitsisin? Järjestystä. Mistä kohtaa voisin sitä järjestystä itselleni antaa? No vaikka tuosta poimimalla nuo sarjakuvalehdet lattalta ja lakaisemalla eteisen. Mitähän sitten seuraavaksi? Voisin juoda lasin vettä. Vitsi, nyt voisikin istua hetkeksi sohvalle.

Silloin, kun omat tarpeet ovat täynnä, kun olen osannut olla itselleni armollinen ja ensin huolehtia sen oman happinaamarin päälle, niin ne ”mitä seuraavaksi tekisi” -inspiraatiot eivät enää ahdista, vaan innostavat. Ja siinä, inspiraation ja armollisuuden risteyksessä, tapahtuu hienoja asioita.

Jos tuntuu, että joku näistä trolleista kiusaa tarpeettoman paljon, niin olet lämpimästi tervetullut Kohti tervettä itsekkyyttä –verkkokurssille tai Helsingin iltakurssille. Juuri näitä teemoja harjoitellaan siellä. <3

Terve itsekkyys vs. trolliarmeija: Joku Roti a.k.a. Älä Nyt Liikaa Itsestäsi Huolehdi

** Kevään Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssien ilmoittautuminen on käynnissä juuri nyt! Verkkokurssi ja Helsingin iltakurssi ovat loistavia paikkoja harjoitella vaikkapa näistä trolleista eroon pääsyä. 🙂 **

Aloitin pari päivää sitten blogitekstisarjan päänsisäisistä trolleista*, jotka mulla itselläni haittaavat kaikkein pahimmin terveen itsekkyyden opettelua ja toteuttamista. Viimeksi kerroin ”Toisilla On Oikeitakin Ongelmia” -trollista. Tällä kertaa vuorossa on Joku Roti, eli Älä Nyt Liikaa Itsestäsi Huolehdi.

*Tylsemmin sanottuna nämä ovat siis tavaksi tulleita haitallisia ajatusmalleja, mutta jotenkin niihin on helpompi suhtautua ikäänkuin ne olisivat oikeasti persoonia.

”Älä Nyt Liikaa Itsestäsi Huolehdi” a.k.a. Joku Roti

Sun tarpeet on muutenkin ihan tyhmiä, kuka oikeasti hei tarvii noin paljon (asiaa X)?

Ja taasko sä tarviit muka tollaista, etkö sä jo eilen ottanut päikkärit/käynyt
suihkussa/soittanut kaverille? Pakkoko sitä on koko ajan.

Vähänkö oot nolo kun koko ajan vaan tarviit jotain, ei normaalit ihmiset oo noin pakkomielteisiä sen suhteen että mitä ne tarvitsee.

Tämän trollin perusajatus on se, että itsensä saa pitää juuri ja juuri toimintakuntoisena, mutta kaikki hyvinvointiin tähtäävä omien tarpeiden huomioiminen on liioittelua.

Levätä saa, kun meinaa pyörtyä väsymyksestä, mutta ei hyvänen aika ihan muuten vaan. Tai apua voi pyytää vain silloin, kun ei ole mitään vaihtoehtoa pärjätä ilman, mutta mitään ”olisi kiva jos joku vähän auttelisi” -apua ei todellakaan saa edes miettiä.

Tavallaan tämä tyyppi myöntää, että mulla on tarpeita ja että niitä pitää kohdata, mutta että joku roti nyt sentään. Että sitten kun on itsensä saanut hilattua sellaiselle toimintakuntoiselle tasolle, niin kaikki liikenevä energia pitää omistaa johonkin muuhun kuin itsestä huolehtimiseen.

Mihin? Pienten lasten vanhemmilla tietysti ainakin lapsiin, lisäksi ehkä kotiin, työhön, luottamustoimiin, harrastuksiin ja ylipäänsä kaikkeen hyödylliseen.

Eikä missään tapauksessa siitä näkökulmasta, että niiden lasten kanssa oleminen, työ tai harrastukset täyttäisivät mitään mun omia tarpeitani, koska se nyt olisi vain itsekästä. Ei, sen jälkeen kun olen saanut itseni kuvaannollisesti punaiselta vihreälle, edes nipin napin, niin minun velvollisuuteni on taas kohdata toisten ihmisten tarpeita.

Mikä on ihan käsittämättömän nurinkurista.

Ihan ensinnäkin siksi, että kaikki, mitä ihminen tekee, yrittää kohdata jotain sen ihmisen omaa tarvetta.

Jos mulla ei olisi mitään tarvetta pitää huolta omista lapsistani, niin enhän mä sitä tekisi. Se ei olisi mulle millään tasolla motivoivaa.

Mulla on tarve, jota kohtaan nousemalla yöllä lapsen kanssa, jos lapsella on kurja olla tai hän on nähnyt pahaa unta – jos sitä tarvetta ei olisi, antaisin lapsen itkeä omassa sängyssään täysin ilman mitään tunnontuskia. Ajatuskin kouraisee sydäntä, eli se tarve on niin voimakas että pelkkä mielikuva riittää herättämään tunnereaktion. Jos vastaan lapseni tarpeisiin, niin vastaan samalla omaan tarpeeseeni. Vaikka minua ottaisi se päähän, kun joudun heräämään.

Toisekseen tämä ”älä nyt liikaa itsestäsi huolehdi” -trolli on hakoteillä siinä, että kun mulla on itselläni tarpeet täynnä, niin mä olen kuitenkin hyödyllisempi kuin loppuunpalaneena tai vain hädin tuskin toimintakuntoisena.

Sellainen ”älä nyt liikaa itseesi keskity” -hokeminen itse asiassa haittaa sitä, että mä pystyisin olemaan maailmalle hyödyksi. Silloin, kun olen lähtökohtaisesti huolehtinut omista tarpeistani – vaikka nyt mennyt ajoissa nukkumaan – niin pystyn olemaan sen yöherätyksenkin keskellä piirun verran empaattisempi sitä säikähtänyttä lasta kohtaan. Kun olen levännyt, saan töissä aikaan enemmän. Kun olen tullut nähdyksi ja kuulluksi, niin minun on helpompi reagoida kärsivällisesti toisten ihmisen kriisiin, vaikka se minun mielestäni olisi kuinka vähäpätöinen.

Ja silloin kun osaan huolehtia itsestäni ja omista tarpeistani, pystyn näkemään ja hyväksymään ne samat tarpeet myös muissa. En ota henkilökohtaisesti, kun lapsi haluaa olla kiukunpuuskassaan yksin, tai hermostu kun hän kaipaa läheisyyttä ja nähdyksi tulemista. Sitävastoin muistan ehkä hetkiä, jolloin itsekin kaipasin yksinoloa tai läheisyyttä, ja osaan antaa lapsen tarpeille tilaa tuomitsematta.

Usein ne tarpeet, jotka ovat omassa itsessä vaikeita hyväksyä, ovat ärsyttäviä myös muissa. Jos en hyväksy läheisyyden tarvetta itsessäni, en hyväksy sitä myöskään lapsissani tai puolisossani.

Kaikeksi onneksi  sama pätee myös opetteluun. Mitä enemmän opettelee hyväksymään omia tarpeitaan (”aha, nyt näyttää olevan niin että tarvitsen yksinoloa/seuraa/liikettä/rauhaa, selvä homma”), niin sitä hyväksyvämmäksi kasvaa myös lapsiaan (ja muita ihmisiä) kohtaan.

Mitä tämä trolli yrittää saada aikaan?

Tämän trollin mielestä on siis hyväksyttäviä tarpeita ja ei-hyväksyttäviä tarpeita. Hyväksyttäviä aikoja ja tilanteita tarvita jotain, ja ei-hyväksyttäviä aikoja ja tilanteita tarvita jotain.

Positiivista tässä on se kyseenalaistamisen näkökulma: onko tämä nyt halu vai tarve?

Vastaako tämä asia nyt oikeasti johonkin aitoon tarpeeseen, vai olenko vain tottunut ajattelemaan, että tämä auttaisi, ja oikea tarve onkin jossain muualla? Sellainen automaattisesta tekemisestä pysähtyminen ja niiden omien tarpeiden äärellä läsnäolo.

Ääripäähän mennessään tämä ajattelu kuitenkin vinksahtaa sellaiseksi, että ”kyllä, tämä on ihan oikea tarve” -vastaus ei olekaan enää hyväksyttyjen listalla. Olen ehkä jonkun tarpeen kohdalla jo lapsena oppinut, että tätä jos yritän saada niin huonosti käy, eli ei kannata edes yrittää. Tai olen oppinut, että tästä kyseisestä tarpeesta kukaan ei puhu ääneen, joten todennäköisesti muilla maailman ihmisillä ei tällaista tarvetta edes ole, kyse on varmaan jostain muusta.

Toinen tämän trollin ääripääajatus on, että kaikille ei kuitenkaan riitä.

Siitä seuraa, että minä en saa viedä ylimääräisiä resursseja (aikaa, rahaa, tilaa, ruokaa, huomiota), jotta muillekin riittäisi. Sen vuoksi pitää rajoittaa se oma oleminen ihan minimiin, jottei vaan tulisi konflikteja kun tärkeät asiat loppuvat kesken. Tässä ääripäässä toisten ihmisten halut nousevat tärkeämmiksi kuin omat tarpeet.

Ja kuitenkin ajattelen (järkevinä, rauhallisina hetkinä), että silloin kun kaikki ovat omista tarpeistaan rehellisiä, niin kaikille riittää.

Strategioita niiden tarpeiden kohtaamiseen joutuu varmasti itse kukin matkan varrella muokkaamaan: turvallisuutta ja omanarvontuntoa löytyy todennäköisemmin muustakin kuin rahasta ja tavarasta, ravintoa ja hyvinvointia löytyy muustakin kuin eläinten syömisestä, kuulluksi ja nähdyksi voi tulla muutenkin kuin huutamalla ja räyhäämällä ja olemalla väkivaltainen. Ja niin edespäin. Se vaatii opettelua, mutta lopulta tuo lisää aitoa hyvinvointia, kun tämän trollin saa päästää eläkkeelle. 🙂

Viimeinen, ehkä näistä salakavalin, trolli pääsee lauteille maanantaina. Se kulkee nimellä ”Tottakai saat huolehtia itsestäsi, Kunhan Ensin…”. 🙂 Sitä odotellessa kerro vaikka kommenteissa, millaisia huuteluita omat trollisi harrastavat. Ja jos et ole vielä käynyt, niin tsekkaa Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssit – sekä verkkokurssilla että Helsingin iltakurssilla on vielä ilmoittautuminen käynnissä!

Avun pyytämisen sietämätön vaikeus (Kohti tervettä itsekkyyttä 4/5)

Neljäs Kohti tervettä itsekkyyttä -video käsittelee avun pyytämistä. Miksi se on niin vaikeaa, ja mikä siihen voisi auttaa?

Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssien lisätiedot täältä. Tai jos olet jo varma siitä, että haluat mukaan, niin verkkokurssin ilmoittautumiseen pääset tästä ja Ipanaisella pidettävälle Helsingin iltakurssille voit ilmoittautua tästä. Kysymyksiä ja ajatuksia voi mielellään jättää kommentteihin! 🙂

Terve itsekkyys vs. trolliarmeija: Toisilla on hei oikeitakin ongelmia

* * Tämän kevään Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssien (verkossa ja Helsingissä) ilmoittautuminen on juuri nyt käynnissä! * *

Silloin kun mulla on oma tankki täynnä, niin jaksan olla läsnä muillekin. Kun mulla on mistä ammentaa, niin ammennan mielelläni. Ja silti, vaikka tämän tietää, niin miten ihmeessä se itsestä huolehtiminen ja terve itsekkyys on niin kamalan vaikeaa?

Ainakin mulla itselläni osaamisen tiellä seisoo usein aika äänekäs sisäinen trolliarmeija. Tiedätte ne tyypit, jotka ilmaantuu paikalle aina jonkun tietyn aiheen noustessa pintaan. Ne huutelee epäargumentteja, nimittelee, yrittää vaihtaa aihetta ja ylipäänsä käyttäytyy törkeästi kunnes siitä aiheesta oikeasti kiinnostuneet keskustelijat väsyy trollien sikailuun ja lopettaa keskustelun. Sitten ne vetäytyy taas luoliinsa toisiaan selkään taputellen, että kyllä me näytettiin niille, ollaan me vaan niin oikeassa.

Niin mulla on sellaisia ihan omasta takaa, ja ne tulee esille aina kun mä yritän opetella pitämään edes vähän parempaa huolta itsestäni, huolehtimaan omista tarpeistani ja selkeyttämään omia rajojani. (Oikeasti ne on tavaksi tulleita ajattelun tapoja eikä sen kummempaa, mutta niihin on helpompi suhtautua, kun leikkii, että ne epämiellyttävät ajatukset ovatkin tyyppejä, joihin voi suhtautua eri tavoin. Emme siis puhu dissosiaatiosta tai sivupersoonista. 🙂 )

Jos sinullakin on näitä trolleja, niin toivottavasti tästä trollioppaasta on apua. 🙂

Toisilla On Hei Oikeitakin Ongelmia -trolli

Ei oo hei muillakaan mahdollisuutta pitää itsestään huolta, niin millä oikeudella sä kuvittelet voivasi tehdä niin!

Voisit hei välillä ajatella muitakin, ei koko maailma pyöri vaan sun napasi ympärillä.

Tämä on mulle tosi paha, ollut aina. Teininä tämä kulki mulla nimellä ”Joillain ihmisillä on hei Oikeitakin Ongelmia”, mikä oikeastaan kertoo kaiken. Että koska jollakulla toisella on aina asiat huonommin kuin mulla, niin mä en saisi tehdä mitään sen eteen, että mun olisi hyvä olla.

Terveen itsekkyyden suhteen tämä trolli lähtee usein sille linjalle, että kun kerran on niitäkin äitejä, joilla on enemmän lapsia, vaativampi perhetilanne, huonommat tukiverkot ja muutenkin jaksaminen koetuksella, niin sietäisin hävetä, että mulla on välillä mahdollisuus ottaa päikkärit. Että mun kuuluisi jaksaa ja sietää ja purra hammasta ja pinnistellä.

Välillä tätä näkee arjessakin, varsinkin nettikeskusteluissa, muodossa ”ei minullakaan ollut aikanaan yhtään mitään tukiverkkoja ja silti selvittiin” tai ”kyllä kuulkaa ne sota-ajan muoritkin jaksoivat, ei silloin hyysätty ketään missään, kiittämättömät uusavuttomat nykyäidit kun ette edes ymmärrä olla kiitollisia”.

Ikäänkuin siinä kärsimyksessä olisi jotain autuaaksitekevää. Ikäänkuin se, että mä voin hyvin, olisi toisilta pois.

Ikään kuin se, että minä olen väsynyt ja nälkäinen ja yksinäinen, auttaisi sitä toista väsynyttä ja nälkäistä ja yksinäistä äitiä jaksamaan yhtään sen paremmin.

Päinvastoin: jos mulla on energiaa, niin mä pystyn ajattelemaan muitakin. Jos mulla on mistä ammentaa, niin mä voin tarjota apuani toisille.

Tämän ”toisilla on oikeitakin ongelmia” -trollin toinen laulu on se, että jos nyt kuitenkin pidät itsestäsi huolta, niin älä ainakaan puhu siitä kenellekään. Kun katsos joku saattaa siitä syyllistyä. Tai siis kun ei ole kaikilla mahdollisuuksia pyytää apua, tai ottaa omaa aikaa, tai harrastaa liikuntaa, niin älä hyvä nainen nyt ainakaan enää sitä omaa onnistumistasi hiero toisten naamaan, koska siitä tulee niille ihmisille paha mieli.

Mikä on ihan nurinkurista. Hitostako minä tiedän, että mistä tulee kenellekin paha mieli? Jos joku mun elämästäni pahoittaa mielensä, niin sitten on heidän omalla vastuullaan se. Ja sen mielen pahoittamisen sijaan saattaisi olla, että se oma esimerkki ja kertomus voisi vaikka inspiroida jotakuta? Tai avata keskustelua siitä, että miten te oikein onnistutte, kun mä haluaisin myös mutta meillä ei ole onnistunut.

Mitä tämä trolli yrittää saada aikaan?

Mä uskon, että jokaisella trollilla on joku oikeasti tärkeä asia, jota se yrittää saada aikaiseksi. Tämän ”Toisilla On Oikeitakin Ongelmia” -trollin arvo on suhteellisuudentaju.

Silloin kun tämä tyyppi oppii kertomaan viestinsä rakentavasti, niin se auttaa mua näkemään asioita myös oman napani ulkopuolelta. Terveen itsekkyyden peruspilareita on se, että omien tarpeiden lisäksi myös muiden tarpeilla on merkitystä.

Trolliversion ongelma on se, että se heilahtaa täysin toiseen ääripäähän, jolloin mun näkökulmallani, tarpeillani ja hyvinvoinnillani ei ole enää yhtään merkitystä. Kaikki mahdollinen omaan itseen keskittyminen leimautuu silloin elitismiksi, röyhkeydeksi ja itsekeskeisyydeksi.

Vaikka kyseessä olisivat niinkin keskeiset tarpeet kuin uni, ruoka, läheisyys tai nähdyksi tuleminen, ne nähdään luksusongelmina: ”Voi hellallettas, että ihan väsyttää niinkö, no mieti niitä jotka joutuvat valvomaan koliikkivauvan kanssa koko yön yksin eivätkä koskaan saa ketään hetkeksikään avuksi ja ovat psykoosin partaalla VÄSYTTÄÄKÖ VIELÄ HÄH?!” Ja totta kai niitäkin ihmisiä on. Se on ihan sydäntäraastavaa.

Relevantti kysymys mun mielestä tämän trollin kohdalla onkin, että ”auttaako tämä mun tarpeen ohittaminen sitä Ihmistä, Jolla On Oikeita Ongelmia, kohtaamaan sen oman tarpeensa tai ratkaisemaan sen ongelmansa?”.

Joskus voi olla niin. Jos mua väsyttää vähän, ja naapurin äidillä on viisiviikkoinen koliikkihuutopaketti ja kaksi isompaa, niin totta ihmeessä mä voin pistää sen oman väsymykseni hetkeksi sivuun ja ottaa ne isommat meille leikkimään. Ihan hyvä kohta ajatella välillä muitakin kuin omaa itseään.

Eri asia on, jos se Oikeiden Ongelmien Ihminen on vaikka pakolaisleirillä oleva äiti, tai vanhemman sukulaisen kuvailema ”silloinkin kuule selvittiin vaikka ei ollut mitään tällaisia nykyajan humputuksia” -taruhahmo. Heidän jaksamiselleen sillä mun oman väsymyksen ohittamisella ei ole piirun vertaa merkitystä suuntaan tai toiseen.

Silloin en konkreettisesti voi auttaa heitä olemalla lepäämättä tässä ja nyt. Sen sijaan mä voin ehkä konkreettisesti auttaa omia lapsiani, tai vaikka puistotuttua äitiä viikon päästä, kun mä huolehdin siitä, että mä jaksan ja pystyn ja kykenen.

Huomenna vuorossa ”Vähänkö Oot Nolo Kun Koko Ajan Tarviit Jotain”. 🙂 Ja jos haluat opetella tervettä itsekkyyttä ihan toden teolla, niin Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssien ilmoittautuminen on käynnissä. Verkkokurssi alkaa ensi viikolla, Helsingin kurssi 25.3. keskiviikkoiltana.

Perjantain pysähtyminen 56: Helpompi

Reilu vuosi siinä meni, ennenkuin Perjantain Pysähtyminen tuleekin lauantaina. Ja kas, maailma jatkaa kuin jatkaakin pyörimistään, ja tämän voi ihan hyvin tehdä myös näin.

Mistä tulen?

Viime viikko oli hyvä viikko. Uusia juttuja lähti liikkeelle. Sain muutamana aamuna aloitettua päivän tällaisella pysähtymisellä ja ne päivät olivat tuotteliaan viikon kaikkein tuotteliaimmat. Neuloin jopa eräänä päivänä mun kaulahuiviprojektia eteenpäin pari riviä. Kävin myös katsomassa eilen illalla entisten opiskelu- ja järjestökavereiden kanssa Humanistispeksin, mistä syystä ei enää siinä kotiin päästyä riittänyt kapasiteetti kirjoittaa pysähtymistä.

Esikoisella oli jotenkin tosi väsynyt ja vastahankainen viikko. Syy ei selvinnyt, mutta monta kertaa puolison kanssa sanottiin toisillemme, että nyt on jotain murrosta käynnissä, kun tavallisesti ihan yksinkertaiset asiat aiheuttivat törmäyksiä ja kurjaa mieltä.

Viime viikolla toivoin tälle viikolle sellaista palautumisaikaa, ja ajatuksena oli käyttää The Workin kysymyksiä purkamaan jumeja, jos niitä esiintyy. Sitä tulikin tehtyä kiitettävästi. Esimerkiksi yhtenä aamuna aloitin pysähtymisellä, ja päädyin lopulta kirjoittamaan listan ”X pitäisi olla tavalla Y” ja ”kunhan vain olen Y, niin sitten Z” -ajatuksia paperille ja purkamaan niitä The Workin avulla. Lopputuloksena istuin ja itkeä vollotin kymmenen minuuttia, mutta sitten olikin aika kevyt olo ryhtyä töihin.

Fiilis oli vähän niinkuin flunssassa, kun vihdoin hengitysteissä oleva lima alkaa irrota – paitsi että tunnetasolla. Jotain sieltä irtosi, ja taas oli vähän kevyempi olla. Kannatti. 🙂

Missä olen?

(Tuon otsikon kirjoitettuani huomasin, etten ole juonut tänään riittävästi vettä, ja kävin hakemassa lasin vettä ihan tähän viereen.)

Moi keho, mä huomaan sinut. Tällä viikolla on ollut vähän helpompi olla, tosin liikuntaa ja vedenjuontia olisi voinut olla enemmänkin. Kiitämme: fiksuja nukkumaanmenoaikoja, niitä päiviä kun nopeiden hiilarien syöminen pysyi aisoissa. Huomautamme: kun syö iltapalaksi pari paahtoleipää (saatika sitten jotain vielä nopeampaa hiilaria), niin aamulla pää tuntuu tuhnuiselta ja herääminen on paljon vaikeampaa.

Siihen ei auta esimerkiksi se, että jättää tämän asian huomiotta (kokeiltu), tai kiukuttelee siitä että ei voi enää syödä samalla tahdilla suklaata ja muita herkkuja kuin kaksikymppisenä (kokeiltu). Mikä siihen auttaa? Keksii asioita, joita voi syödä ilman aamupöhnää, ja sitten syö niitä. Miten se onkin niin vaikeaa?

Moi tunteet, mä huomaan teidät, Oli muuten aikamoista prosessointia tämä viikko, mutta sillä tavalla lempeästi ja hyväksyvästi kuitenkin. Riitti kärsivällisyyttä esikoisen tempauksille, ainakin silloin kun oli ne kunnon yöunet taustalla. Tänään oli vähän kärsimättömämpi päivä, mutta siihen liittyi ehkä se, että tämä Pysähtyminen oli kirjoittamatta. Ja yli deadlinen! Kamalaa! Nyt heti hellittää, kun ei tarvitse miettiä, että missä kohtaa ehtisi ja kehtaisi ryhtyä kirjoittamaan, kun eilenkin olin illan pois. Myös muita sellaisia ”pitäisi” -asioita liukeni tällä viikolla, ja se aina keventää fiilistä.

Moi ajatukset, mä huomaan teidät. Ihan kuin olisi sieltä tunnepuolelta joku ottanut tulpan pois, ja nyt ideat ja toteutus saa virrata ihan vapaasti. Onpa hyvä fiilis. Aika monet ajatukset olikin sellaisia, että kyllähän mä tämän tiesin, mutta nyt niitä pystyi jotenkin valamaan ihan eri tavalla myös todellisuuteen.

Mitä kohti?

Se työstäminen selvästi auttoi. Se pitää näköjään opetella (sekin) monta kertaa uudestaan. Kun tulee tunne- tai ajatustasolla seinä vastaan, niin asiat menee paljon sutjakkaammin jos lempeästi puran sen seinän, sen sijaan että yrittäisin pää edellä puskea siitä läpi. Ei suorastaan ydinfysiikkaa – ja silti sen unohtaa. Tai yrittää jotenkin hyväksyä sen pintatason, että joo, mua ärsyttää tämä asia, saa ärsyttää. Sen sijaan kun ottaa vaikka vartin tai puoli tuntia, ja oikeasti lähtee kyseenalaistamaan sitä, että no mikä siinä itse asiassa ärsyttää, niin ei tarvitse jatkuvasti painia sen ärsytyksen kanssa.

Mitä mä siis haluaisin seuraavalle viikolle?

Inspiraatiota, flow’ta, rauhaa, iloa. Mukavuutta ja helppoutta myös, mutta nimenomaan sellaista, mikä tulee siitä työstämisestä. Niin että ne asiat, joita mä haluan tehdä ja joita pidän tärkeinä, tuntuukin yhtäkkiä myös luontevilta ja helpoilta. Ei niin, että mä menen poispäin siitä tärkeästä ja tavoitteellisesta vain siksi, ettei se tunnu lähtökohtaisesti mukavalta.

Ja ehkä myös niinpäin, että jos joku asia ei purkamisesta huolimatta tunnu luontevalta tai helpolta, niin kuuntelisi sitä viestiä. Uskaltaisi myöntää, että nyt tämä tökkii niin pahasti ettei ole kenenkään etujen mukaista yrittää puskea tästä läpi, kun aikansa ja energiansa voisi käyttää myös asioihin, jotka on sekä itselle arvokkaita että muille hyödyllisiä.

Helppoutta.

Sitä mä toivon ja haluan ja kaipaan. Tai siis: mä olen lähtökohtaisesti jo mennyt vaikeimman kautta, kun olen ryhtynyt yrittäjäksi. Ehkä tässä kaikessa, niissä kaikissa jutuissa joita yrittäjyys vaatii, mä voisin mennä kohti sitä, mikä on helppoa ja mukavaa?

Ja jos haluan tehdä jotain eikä se ole helppoa tai mukavaa, niin muistaisi, että purkaminenkin on vaihtoehto. Kun se purkaminen on mulle tuttua, suhteellisen helppoa ja aika mukavaakin (vaikka välillä pintaan nouseekin muinaista tunnesakkaa, joka ei tunnu aina miellyttävältä), niin palaisi aina siihen. Mä tiedän, että se toimii, mulla on keinoja siihen. Ehkä mä en osaa arvostaa sitä, kun se tuntuu niin itsestäänselvältä vaihtoehdolta. Ja toisaalta, siihen on ehkä syy, miksi se tuntuu itsestäänselvältä.

Helppous voi nimittäin kertoa siitäkin, että mulla on juuri ne tarpeet täynnä, joita tähän hommaan tarvitaan. Tai jopa niin, että se helpolta tuntuva asia jopa täyttää jotain mun tarvetta. Sen ei tarvitse olla älyllistä laiskuutta tai mitään muutakaan, vaan itse asiassa – oivallus – helppoutta kohti meneminen on jollain syvällä tavalla itsestä huolehtimista. Ja kun mä väistelen asioita, jotka tuntuu helpoilta tai itsestäänselviltä tai mukavilta, niin mä samalla lintsaan itsestäni huolehtimisesta. Oho. Wau.

Vähän niinkuin se, että kun illalla on väsynyt, niin helpoimmalta tuntuisi vain kaatua sänkyyn. Ja jos mä olen siihen väsymyksen hetkeen asti tehnyt kaikkea muuta kuin valmistellut sitä nukkumaanmenoa, niin sitten mun pitää valita, että teenkö iltarutiinin vai menenkö suoraan sänkyyn. Kun taas jos mä teen ensin ne asiat, jotka helpottaa nukkumaanmenoa, niin silloin mun ei tarvitse valita.

Joo. Ensi viikon tehtävänä on etsiä helppoja tai itsestäänselviä asioita, ja jos ne itsestäänselvät asiat eivät ole helppoja tai mukavia, niin sitten purkaa ja työstää ja pohjustaa ja tehdä vähän kerrallaan.

Miltä näyttäisi sun Perjantain pysähtyminen? Kuten huomaat, ei tarvitse olla edes perjantai jotta voi pysähtyä. 🙂 Tervetuloa pohtimaan, kommenteissa tai itsekseen!

Perjantain pysähtyminen 55: Introvertille palautumisaikaa

Mistä tulen?

Aika pitkä viikko. Tai siis samanpituinen kuin kaikki, noin niinkuin objektiivisesti katsoen. Selkeästi mulla ontuu joku omista tarpeista huolehtiminen, kun aina perjantaina on ihan finaalissa.

No niin. Tällä viikolla mulla oli jotenkin ihan tahdonvoima nollissa. Sellaista aikaa, jonka olisi voinut käyttää fiksuihin asioihin, meni vähemmän fiksuihin asioihin. Nukkumaanmenot venähti jatkuvasti. Sokerista pysyttelin pääasiassa loitolla, tummaa suklaata lukuun ottamatta. Kämppä näyttää siltä kuin jokainen kapistus ja vaate olisi laskettu käsistä juuri siihen paikkaan, missä sen käyttö loppui. (Ei ole kaukana totuudesta.) Ihan todella omituista.

Toisaalta kävin tapaamassa hyviä tyyppejä, kävin keskusteluttamassa ja kouluttamassa ja tällä viikolla oli vielä muksujen vasu-keskustelukin. Kivoja juttuja, mutta ehkä tässä on se syy, miksi mä olen ollut niin loppu. Mulla ei oikeastaan ole ollut minkäänlaista palautumisaikaa sosiaalisten tilanteiden jälkeen, ja introverttina mä tarvitsen sellaista palautumisaikaa.

Koko viikko oli enemmän tai vähemmän skarppaamista – lauantaina ja sunnuntaina koulutuksia, ja sitten viikolla sitä kaikkea muuta. Joo. Eipä ihme, jos vähän syö naista, kun koko ajan kuluu energia eikä missään vaiheessa ehdi tankata. Tai no joo, bussissa matkalla kotiin voi vähän jäähdytellä, mutta se ei ihan riitä.

Tälle viikolle mä toivoin intuitiota. Ilmeisesti mä olen jollain tavalla onnistunut säästämään ja säännöstelemään tahdonvoimaa, vaikka en mitenkään erityisen hienosti sitä etukäteen huomioinutkaan. Intuitio sanoi, että nyt ei kykene skarppaamaan tätä asiaa.

Sinänsä jälkikäteen ajatellen olisi ollut fiksua aikatauluttaa ihan sellaista tyhjääkin nollausaikaa, koska sellainen jatkuva toisten ihmisten kanssa oleminen ei edistä mitään sellaista, mitä mä haluaisin itsessäni edistää. Se on kivaa, ja mä tykkään olla ihmisten parissa, mutta mä olen aina niiden tilanteiden jälkeen ihan poikki. Se, että aikatauluttaisi myös sitä toipumisaikaa, auttaisi mua olemaan paremmin läsnä muille silloin, kun olen läsnä muille.

Ja nyt just mua taas puoliksi huvittaa ja puoliksi hävettää, että tätä samaa tahkoa pitää kiertää koko ajan. Että tuleekohan joskus se päivä, jolloin mä opin jotain muutakin kuin variaation teemasta ”omia tarpeita on hyvä kuunnella, jotta voi paremmin ja osaa olla toisille paremmin läsnä”? Tänään ei ollut vielä se päivä.

Missä olen?

Keho, moi. Kurkussa sellainen puolikas flunssan aavistus, joka tulee puhkeamaan täysimittaiseksi taudiksi heti kun saan nukuttua yhdet kunnon yöunet. Selkä ja lonkka tuntuvat hyvältä – päivittäinen lankkuharjoitus alkaa hiljalleen tuoda tulosta. Vettä voisi juoda yhä enemmän.

Moi tunteet. Pinnassa tänään: perfektionismin tuoma syyllisyys, häpeä ja apeus siitä, että olisi pitänyt tehdä X mutta se ei mennyt niin. Samaan aikaan myös kiitollisuus siitä, että tämä viikko on pulkassa, ja että siinä oli paljon hyvää. Olen häkeltynyt siitä, että tammikuu on melkein ohi.

Moi ajatukset. Joo. Aika tyhjät ja kaikuisat on tällä hetkellä ajatusten käytävät. Se on suoraan peruja siitä, että on ollut työjuttujen puolesta aikuisten kanssa päivät ja sitten lasten kanssa illat. Jokainen maailman ajatus on jo käynyt tämän pään läpi. Tai ainakin fiilis päässä on sellainen koulun-käytävä-penkkareiden-jälkeen, tiedättekö, serpentiinit ja karkkipaperit pitkin poikin eikä ristin sielua missään.

Mitä kohti?

Jos tällä viikolla ei ehtinyt toipua edellisestä sosiaalisesta kohtaamisesta ennen seuraavaa, niin ensi viikolle voisin varata sellaista aikaa. Se voi olla työaikaakin, tai siis jotain työhön liittyvää tekemistä, mutta kunhan siihen ei liity toisten ihmisten kanssa kommunikoiminen. Kuulostaa aika karulta. Tuntuu, että ei kai tällaista voi ihminen kirjoittaakaan, varsinkaan koulutus- ja valmennusalalla oleva ihminen. Ettei haluaisi kommunikoida ihmisten kanssa?!

Vaan mä en selkeästikään toimi, jos mulla ei ole vastapainona sitä yksinäistä aikaa.

Jos mä en tankkaa yksinäistä aikaa, niin mä ikään kuin elän velaksi energian ja jaksamisen suhteen, ja se on aika kallista velkaa sitten kun tulee takaisinmaksun aika.

Se vaatii, että mä sanon ”ei” asioille, joille muuten olisin sanonut joo. Tai että mä en kohtele itseäni ikäänkuin olisin vääränlainen. En pakota itseäni, ikäänkuin mä oppisin ammentamaan vuorovaikutuksesta energiaa vain sillä, että mä en anna itselleni muuta vaihtoehtoa.

Sanoja ja ajatuksia, jotka tällaisesta nousee mieleen: Laiska. Itsekäs. Hyvähän sun on, kun oot yrittäjä, niin saat sluibata just silloin kuin huvittaa. Onko tollaisesta asiasta pakko tehdä niin suuri numero, etkö voisi vain olla normaali ja nauttia toisten ihmisten seurasta niinkuin kunnon ihmiset? Aikamoista todellisuudesta vieraantumista, et kai sä kuvittele että ihan oikeasti pystyisit ottamaan itsellesi niin paljon aikaa, että siitä olisi mitään hyötyä?

Mistä perusoletuksista nuo ajatukset kumpuavat?

  • On liiottelua, itsekkyyttä ja diivailua, jos mä huomioin omat tarpeeni ennen toisten tarpeita.
  • Normaalit, oikeanlaiset ihmiset eivät väsy vuorovaikutuksesta.
  • Asiat, joita mun pitää tehdä, on tärkeämpiä kuin se, että mulla on hyvä olla.
  • Todellisuus ja oikea elämä on sitä, että ihmisen kuuluu uupua ja voida huonosti, jos se on vääränlainen.
  • Kukaan ei pidä musta tai arvosta mua, jos mä rupean oikeasti toimimaan omien tarpeideni huomioimisen pohjalta.

Ja kun mä en oikeasti halua ajatella noin. Mä järjellä tiedän, että mikään noista asioista ei pidä paikkaansa. Samaan aikaan mä voin vain hyväksyä, että jokin aika syvällä oleva osa minua ajattelee just noin. Noiden ajatusten takia mun on vaikea pitää itsestäni huolta, ainakaan niin että joku toinen sen huomaa. Ainakaan niin, että joku toinen joutuu mun rajanvetoni takia kärsimään, tai edes kokemaan kevyttä epämukavuutta.

On myös kiinnostavaa huomata, että kenen ääni ja kasvot minkäkin noiden ajatusten takana on, siis mielikuvissa. Siellä on aina joku.

Ehkä mä otan ensi viikolle teemaksi The Workin ekan kysymyksen: Onko se totta? Ja ehkä vielä siihen kainaloon se neljäs: Kuka tai mitä mä olisin, jos mä en voisi ajatella noin? Ja sitten vaan antaa sen vaihtoehtoisen todellisuuden löytää tiensä mun tajuntaan ja olemukseen, hetki kerrallaan.

Miltä sun perjantain pysähtyminen näyttäisi? Saa vastata vaikkei olisikaan enää perjantai!