Boom Kah eli lapsi oman elämänsä subjektina

Meidän huushollissa on aika paljon kuunneltu tässä muutaman viime viikon aikana Boom Kah -kappaletta. (Lausutaan siis ”buum kha”, ei sillai savolaisittain ”kah”, vaikka se olisi ehkä vähän viehättävämpää.) Esikoinen on oppinut kappaleen eskarikavereilta, kuopus esikoiselta, ja koska Spotifysta löytyy kiitollinen valikoima musiikkia, niin aika monen automatkan tai koti-illan tai viimeksi tänään aamupalan soundtrackina on ollut tämä kyseinen kappale toistolla.

Makuasioita

Huomaan, että reagoin tähän jonkin verran ristiriitaisesti siksi, että buum kha ei osu omaan musiikkimakuuni oikeastaan lainkaan. Ja samalla tämä on ihan viehättävää, koska lapsilla alkaa selvästi olla oma, kodista irrallinen maku musiikin suhteen.

Musiikki kun on itselleni tosi tärkeä osa olemassaoloa – lasten ollessa pieniä riemuitsin kohtuuttomasti siitä, että meillä kuunneltiin hyvää ja musiikillisesti haastavaa lastenmusiikkia (Mimmit, Pikku Papu, joidenkin lastenelokuvien soundtrackit). Ja nyt kun lasten musiikkimaku alkaa olla jotain muuta kuin mikä itseä miellyttää, niin alkaa taas vähän henkinen napanuora kiristää.

Kuten sanoin, on ihanaa, että lapset löytävät meistä vanhemmista irrallisia asioita, joista he tykkäävät. Samaan aikaan olisi tietysti tosi ihanaa, jos heille olisi kehittynyt sama maku musiikin suhteen kuin meillä vanhemmilla. (Riemastun edelleen kohtuuttomasti jos pienempi haluaa kuunnella Star Wars -leffojen musiikkia.) Ja kun niin ei ole, herää jonkinlaista haikeutta ja surua, ikäänkuin joku osa meidän välisestä yhteydestä olisi heikentynyt. Huomaan myös jonkinlaista ihmetystä – ”Mistä tämä tällainen, eihän me teitä tällä tavalla kasvatettu?!?”.

…kun se lapsi onkin oma yksilönsä

Vaikka tässä tilanteessa ja näissä tunteissa kyse on musiikista, niin voin kuvitella, että samanlaisia tunteita (tietysti paljon voimakkaampina) herää siinä vaiheessa, kun vanhemmille selviää että lapsi on esimerkiksi eri aatekantaa kuin vanhempansa, eri sukupuolta tai seksuaalista suuntautumista kuin vanhemmat kuvittelivat, arvostaa eri asioita, kannattaa erilaisia tapoja kohdata toiset ihmiset, ja niin edespäin.

Kun jollain tavalla vanhemmille paljastuu, että lapsi onkin oman elämänsä subjektina kasvanut eri suuntaan kuin mitä vanhemmat ajattelivat ja ehkä toivoivatkin.

Ja vaikka en edelleenkään pysty käsittämään, että miten joku vanhempi voi esimerkiksi sulkea lapsensa elämästään koska tämä on ”vääränlainen” (eli erilainen kuin mitä vanhempi haluaisi lapsen olevan), niin mulla on tämän kokemuksen myötä piirun verran enemmän empatiaa sitä tunnetta kohtaan, joka todennäköisesti siellä on taustalla.

Mun ja siihen ratkaisuun päätyvän vanhemman ero ei ole laadullinen vaan aste-ero.

Nimenomaan sen takia haluan kirjoittaa tästä ihan maailman pienimmästä tilanteesta, joka sen tunteen herätti. Koska näissä pienissä tilanteissa mun (ja sunkin) on mahdollista harjoitella sitä, että mun tunteistani ja tulkinnoistani huolimatta lapseni on itse oman elämänsä subjekti ja hän saa olla sellainen kuin on.

Pienissä tilanteissa voi harjoitella

Näissä pienissäkin tilanteissa mulla on valinta. Joko leimaan lapseni valinnan (musiikin, mieltymysten, arvojen, identiteetin) keskenkasvuiseksi, ymmärtämättömäksi hupsutteluksi. Tai sitten hengitän syvään, huomaan että minun mielipiteeni asioista ei ole totuus maailmasta, hän saa tykätä siitä mistä tykkää ja olla sellainen kuin on ja minä saan tykätä siitä mistä tykkään ja olla sellainen kuin olen. Hän toimii täyttääkseen tarpeitaan, ja hänen strategioidensa ei tarvitse olla samat kuin minulla – eikä edes sellaiset, joita minä olisin hänelle valinnut.

Mitä pienemmissä tilanteissa huomaan ja työstän näitä asioita, sitä helpompaa se on sitten kun vastaan tulee isompia juttuja. Niinkuin vaikka opiskeluun liittyviä valintoja, ihmissuhteisiin liittyviä valintoja, arvoihin ja elämänpolkuun liittyviä valintoja.

Minä en päätä hänen elämästään, vaikka välillä kovasti salaa ajattelisin, että kaikki menisi helpommin jos saisin päättää. Voin olla matkalla mukana kulkemassa ja kertomassa, mitkä omat tarpeeni olisivat, esittämässä pyyntöjä ja antamassa neuvoja. Mitä vähemmän yritän sörkkiä sinne sekaan omalla vallankäytölläni, sitä todennäköisempää on, että saan kulkea lapseni rinnalla ja yhteydessä hänen kanssaan pitempään. Sitä todennäköisempää on, että meidän välisemme yhteys kestää myös erilaisia näkemyksiä, arvoja, mieltymyksiä.

Niin meillä kuunnellaan ilman muuta jatkossakin Boom Kah’ta. Välillä saatan laittaa korvatulpat (jos sitä esimerkiksi luukutetaan aamupalalla silloin kun yritän nukkua), koska minunkin tarpeeni ja mieltymykseni ovat tärkeitä, mutta ne eivät ole meidän huushollin oletusvalinta.

Pysähtyminen 141: En ole kaktus

Mistä tulen?

Yh-arkea jatkui vielä tällä viikolla, ja puoliso palasi ihan vasta kotiin. Tämä oli ihan hyvä ajoitus, koska kaikilla alkoi olla jo aikamoinen ikävä ja sen myötä aika kova väsymys. Toisaalta oli myös ihan hyvä boot camp itselle siitä, että ne omat tarpeet täytyy ihan oikeasti laittaa keskiöön ensin, koska muuten ei irtoa enää mitään, ainakaan meikäläisestä. Ei tullut mieleenkään esim. tinkiä syömisestä tai yöunesta, tai muuta sellaista mikä joskus muinoin olisi kulkenut käsi kädessä stressaavan arjen kanssa.

Huomasin jopa, että liikkuminen auttaa jaksamaan. Tämä tulee shokkina ei-yhtään-kenellekään, tiedän, ja silti vasta nyt tuli sellainen tilanne, että ihan oikeasti tarttee jumpata jotta jaksaa. Tai veivata kahvakuulaa, mutta silti. Tuli kaiveltua myös tunnepuolen pohjamutia, koska mitäpä sitä muuta tekisi kun on arki-iltana saanut lapset nukkumaan eikä kiinnosta viikata pyykkiä. (Toiset harrastaa käsitöitä tai liikuntaa, mä harrastan oman navan kaivelua. Huvinsa kullakin. ? )

Ja kun sitten puoliso tuli kotiin, niin huomasi, miten paljon olin kuitenkin kantanut huomaamattani jännityksiä kropassa. Kaikesta meditaatiosta ja rentoutumisesta huolimatta olin näköjään ollut puolitoista viikkoa jatkuvassa kevyessä jännitystilassa, joka rentoutui vasta kun puoliso palasi. Ehkä se liittyi yhden aikuisen arkeen (jonkun sellaisen ajatuksen kautta, että ”jos mä rentoudun kokonaan niin sitten nukahdan enkä herää jos lapset tarvitsee mua”), ehkä se liittyi ylipäänsä siihen että toinen on kaukana ja jos jotain sattuu niin mä en voi tehdä mitään (ikäänkuin mä voisin tehdä mitään jos jotain sattuu kotimaan kamaralla, mutta eihän nää ikinä oo rationaalisia). Tai joku muu jännitys, en tiedä. Nyt se alkaa hiljalleen purkautua kehosta.

Vaan ihan kiva viikko, jos ei huomioi sitä, että olin jatkuvasti myöhässä omista aikatauluistani ja koko ajan väsytti. ? Kaikki saatiin syötyä ja nukuttua ja välillä ulkoiltuakin, ketään ei tarvinnut käyttää tikattavana lasaretissa eikä mitään mennyt vakuutukseen. Enkä palanut loppuun. Katsoisin että tavoitteisiin päästiin ihan mukavasti.

Missä olen?

Keho tykkää kovasti kahvakuulailusta, ja ehkä kaipaisi sen lisäksi vähän venyttelyä. Vettä voisi aina juoda lisää, tänään se onnistui vähän paremmin kuin viimeiset pari päivää. Olen löytänyt täydellisen aamiaisen (itsetehty uunissa paahdettu mysli, jossa on kaurahiutaleita, hirssiä, erilaisia siemeniä ja pähkinöitä sekä mausteita – viimeisimpään satsiin laitoin kanelia, muskottia, inkivääriä ja neilikkaa pumpkin spice -hengessä), joka pitää kylläisenä pitkälle iltapäivään, joten verensokeri on paremmissa kantimissa kuin pitkään aikaan. Hartiaosasto kerää jännityksiä opettaessa – edelleen mä kannan vastuuta jostain, en tiedä mistä. Lisää tietoisuutta ja hyväksymistä hartioihin, kiitos.

Tunteet on aika hyvällä hyrinällä. Tulin äsken dialogiryhmästä, jossa käsiteltiin U-prosessia eli presencingiä, ja sen myötä on pinnassa innostusta ja kiitollisuutta ja uteliaisuutta ja läsnäoloa. Muutamasta laiminlyödystä hommasta on turhautuminen ja häpeä, ja osasin pyytää niihin apua. (Siitä miljoona onnistumispistettä!! Hurraa!!) Loppuviikon työkuviot vähän jännittää aikataulujen puolesta, ja sitten taas toisaalta sen alla on kuitenkin rauha siitä, että mun ei tarvitse keksiä pyörää uudestaan vaan tehdä sitä mitä osaan.

Ajatukset… Huomaan, että paljon on ajatuksia kohti uutta. Niiden kannoilla tulee ääni, joka varoittaa innostumasta uusista jutuista kun on miljoona muutakin asiaa kesken, ja se on tavallaan ihan relevantti ajatus. Vaan tää tuntuu ehkä erilaiselta. Tämä vire on sellainen, että sen uuden voisi antaa nousta siitä, mitä on jo olemassa tai tuloillaan tai itämässä, eikä välttämättä niin, että keksii tyhjästä jonkun jutun jotta ei tarvitsisi tehdä edellisiä.

Se U-prosessi auttoi jännällä tavalla siltaamaan mennyttä ja tulevaa, ja mulla on aika lupaava fiilis siitä, että se voisi olla jotain sellaista mitä mä voisin käyttää jatkossakin. Ja samalla siinä U-prosessissa on jotain samaa kuin tässä pysähtymisessä, että ensin huomioidaan se, mistä tullaan ja sitten ollaan läsnä sen kanssa mitä tässä hetkessä herää ja sitten jollain lailla konkretisoidaan sitä eteenpäin. Ehkä se siksi tuntui niin tutulta.

Mitä kohti?

U-prosessissa yksi kysymys on suunnilleen ”anna sen nousta esiin mikä on nousemassa; mitä tässä hetkessä on heräämässä”. Jos kuulostelen, että mikä tässä hetkessä on heräämässä, niin…

Strength

Mulla on ollut vähän sellainen ajatus, että mä olen (fyysisesti, jaksamiseltani) heikko ja hauras enkä jaksa mitään. Ja joo, mä olen herkkä sille, että millaisissa olosuhteissa mä toimin. Jos mulla on tarpeet täynnä niin mä jaksan vaikka mitä, ja kun mä treenaan niin mä vahvistun. (Tämä pätee siis sekä kehoon että tunteisiin että ajatuksiin että intuitioon että muihin itsen elementteihin.)

Ja samaan aikaan jos mä en huolehdi mun tarpeista, niin en mä tietenkään jaksa, koska ei ole mistä ammentaa. Jos mä en nuku riittävästi (tai riittävän syvästi – korvatulpat on nykyään mun tästä-ei-tingitä -listalla), tai syö kunnon ruokaa, tai tule kuulluksi, niin totta ihmeessä mä olen heikko ja hauras koska mun energia on ihan lopussa. Jos mä keskityn siihen, että syön ja liikun ja nukun ja huolehdin siitä, että tulen kuulluksi ja nähdyksi ja nauran ja tanssin ja meditoin, niin tottakai mä jaksan paremmin.

Tuli mieleeni se ajatus, että jos kukka ei oikein jaksa kasvaa, niin hyvä puutarhuri kiinnittää huomioita kasvuympäristöön, multaan, valoon, veteen, lannoitteeseen. Ei se valita, että nyt toi on vaan tollainen huono kukka, vaan se miettii, että mitähän tämä kukka tarvitsee. Niin ehkä munkaan ei tarvitse pitää itseäni vääränlaisena kukkana, jos mä en sattumalta olekaan kaktus, joka selviää yhdellä kastelulla vuodessa. Mä nyt vain satun tarvitsemaan tietynlaisen mullan ja tietyn verran vettä ja auringonvaloa ja lämpöä.

Huomaan ajattelevani, että miten voi oikeasti olla niin, että mun tarttee oppia tämä omista tarpeista huolehtimisen tärkeys ja validius näin monta miljoonaa kertaa. Että ei mun pitäisi tarvita näin monta treenikertaa. Ja sekin on taas ”vääränlainen kukka” -ajattelua. Selvästi mun tarttee opetella tämä ainakin miljoona kertaa, jotta se on itsestäänselvää. Minä saan tarvita sitä mitä tarvitsen. ja mun tarpeet saa olla täynnä ja mä saan olla vahva ja voida hyvin.

Niin jos tällä tulevaan viikkoon! Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 140: Yh-arkea ja uteliaisuutta

Mistä tulen?

Tällä viikolla oon ollut lasten ainoana vanhempana kotona, koska puoliso on reissulla Atlantin toisella puolen.

Kiitollista:

– Skype ja Facebook Messenger on olleet kovassa käytössä. Toisin sanoen ollaan voitu jutella suht vapaasti ilman pelkoa massiivisista puhelinlaskuista (kiitos wifi ja pakettidata).

– Tällä viikolla mun opetusaikataulu on ollut sellainen, että ei oo tarvinnut vetää ihan sata lasissa. Otin tavoitteeksi, etten pala tällä viikolla loppuun, ja se näyttää onnistuvan.

– Lasten hoitokuviot on menneet sujuvasti vaikka mun töiden takia onkin joutunut tekemään järjestelyitä. Onni on turvaverkko. ❤️

– Noin muuten on peruspalikat olleet kunnossa – ollaan oltu terveitä, asiat on pysyneet ehjinä, päivärytmi on suunnilleen vakaa jo kun hoito- ja työarkea on pyöritetty jo useampi viikko.

Raskasta:

– Aikaeron takia on välillä ollut vaikea löytää hyviä hetkiä soitella – aina on joku menossa nukkumaan tai just heräämässä.

– Kun kaikilla on ikävä, niin se väsyttää entisestään, ja se kiristää pinnaa täällä kotona. Silloinkin, kun ymmärrän, mistä lasten käytös johtuu. Noin objektiivisella tasolla me ollaan kaikki vedetty tosi vahvaa suoritusta, ja tällai subjektiivisesta näkökulmasta sitä on joinain hetkinä vähän vaikea arvostaa.

– Normaalisti meillä puoliso on se, joka laittaa ruoan. Tällä viikolla mun luovuus on puskettu äärimmilleen, kun tarttis keksiä ruokia, joita a) kaikki syö ja b) ei tarttis vääntää tuntikausia. Toisin sanoen helppoa lapsille maistuvaa kasvisruokaa. Toistaiseksi ollaan voiton puolella (esimerkiksi soijasuikale-curryviillokki oli oikeastaan ihan tosi hyvää), mutta huomaan että tämäkin on asia, jossa joudun vähän pois mukavuusalueeltani. Tai siis joko minä joudun tai lapset joutuu, enkä halua myöskään tehdä sellaista ruokaa jota lapset ei edes maista.

– Kämppä näyttää just siltä että ei oo ollut ripaustakaan ylimääräistä energiaa mihinkään siivousta muistuttavaan. Kaukana on ne päivät jolloin kaikki lelut kerättiin ennen nukkumaanmenoa – tällä viikolla se on saavutus, että lastenhuoneen lattia on illalla tyhjä ettei kukaan yöllä hiippaillessaan telo itseään.

Missä olen?

Keho on hartioista aika kiinteä ja silmistä hiekkainen. Joogailin tänään, ekaa kertaa ties kuinka pitkään aikaan, ja lonkat kyllä muistuttivat että olis vissiin kannattanut tehdä jotain välillä häh. Kurkku on sen tuntuinen, että kunhan puoliso tulee kotiin ja stressi laukeaa niin päästään tämän syksyn toiseen flunssaan kiinni.

Tunteet on sellaisessa… hmm. Aika hauraassa tilassa. Tai viimeiset pari päivää on menneet jonkinlaisessa jumikuplassa, että ei oikein pääse käsiksi siihen, miltä tuntuu. Ja tänään kun tein meditaation, niin jostain aika syvältä aukesi joku itku, ja sen jäljiltä on vielä vähän haavoittuvainen fiilis. Toisaalta on ihan iloinen ja levollinen olo monista asioista, ja jonkin verran on myös sellaista kärsimättömyyttä ja ärtymystä siihen, että en kykene konkreettisten tekojen tasolla kaikkeen siihen mitä haluaisin kun on paria astetta syvempi prosessi viemässä kapasiteettia ja puolisokin on reissussa. Että hittovie ei sellaisen pitäisi (johtolanka! siellä on joku ajatus taustalla!) niin pahasti ihmistä hajottaa että tekeminen ei onnistu.

Ajatukset… kellon raksutus. Lasten Pokémon-intoilu. Skype-puhelut tänään. Maanantaina oli empatiakeskustelu, se oli hyvä. Tänään kuuntelin kiinnostavia juttuja, joista listasin muistiin omia reaktioitani ja vastustuksiani niin niitä voisi työstää tässä nukkumaan käydessä.

Päätä särkee, ehkä hartiat. Miten saisi opettaessa pidettyä hartioista huolta niin, ettei ne jumahtaisi aina näin pahasti? Voisin tietysti ruveta jumppaamaan kun opiskelijat tekee parityötä, mutta se olisi ehkä liian häiritsevää. Jotain läsnäolon ajatusta hartioihin kun huomaan niiden kiristyvän? Mitähän mä niillä hartioilla niin kovasti kannan, että ne jumahtaa aina opettaessa? Paitsi tietysti jollain tavalla vastuuta siitä, että homma etenee. Toisten hyvinvoinnin edistämisen tarve, pätevyyden tarve, ennakoitavuuden tarve? Jotain sellaista. Millähän ajatuksella tai kysymyksellä sitä saisi kevennettyä? Voisiko siihenkin päteä se sama: mitä mun hartiat juuri nyt tarvitsee?

Mitä kohti?

Vielä ensi viikonlopun yli elämme tällaista yh-arkea. Mitä mä siihen kaipaisin?

Läsnäoloa. Helppoutta. Vapautta (jos ei muusta niin kaikenlaisesta ”pitäisi”-smistä.) Rauhaa. Tarpeisiin keskittymistä. Rakkautta. Kärsivällisyyttä.

Ja heti tulee ajatus, että helpommin sanottu kuin tehty. Vaan jos ei sano, niin ei niitä sitten löydy yhtään sen helpommin. Voisiko sen ”kauhea vaatimuslista voisit nyt joskus tyytyä vähän vähempään” -litanian sijasta vaikka ihastella, että wau miten olisikaan mahtavaa jos näitä asioita saisi viikkoon lisää? Että antaisi itsensä vaan haluta näitä ja olla avoin sille, että niitä voi löytyä monella tavalla?

Tämähän meni kysymyspainotteiseksi. Ja toisaalta, uteliaisuus on aika paljon rakentavampi lähtökohta kuin ahdistus ja pessimismi. Ehkä siis uteliaisuuttakin ensi viikolle: aika jännä, tämä meni näin, mitähän seuraavaksi?

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Omat rajat ja toisten hyvinvointi (video)

Hulavannevideo sai jatkoa! (Edelleenkään en pyöritä siinä konkreettista hulavannetta, vaan vain vertauskuvallista. Toivottavasti tämä ei tule isona pettymyksenä. 🙂 )

Tosi usein itselle käy niin, että omista rajoista tulee tingittyä kun ajattelee, että se on toisille parhaaksi. Että omista rajoista kiinni pitäminen on itsekästä tai ilkeää, ja omista rajoista joustaminen puolestaan auttaa kaikkia muita.

Tällaisesta ajatuksesta opettelen kovasti pois, ja siksi mulle on ollut tärkeää miettiä syitä, miten omista rajoista huolehtiminen on itse asiassa myös toisten hyvinvoinnin edistämistä. Tässä videossa kerron viisi sellaista syytä. Enjoy!

Pysähtyminen 133: Itkua ja lottopalloja ja hulavanteita

Mistä tulen?

Pari syvää hengitystä sille, mistä tulen. [  hengitys  ] ja [  hengitys  ].

Pidin kotiretriitin, jossa mun tavoitteena ja fokuksena oli huomata, mitä itsessä herää, ja olla sen kanssa läsnä niin lempeästi ja uteliaasti ja vastustamatta kuin vain kykenen. Kuunnella kehoa, sen tarpeita, tuntemuksia ja viestejä. Olla läsnä ja keskittyä omiin tarpeisiini.

Ja tiettekö kun on joku ystävä, joka ei oikein ole tullut kuulluksi pitkiin aikoihin, ja sit kun hänen kanssaan istuu alas ja oikeasti kuuntelee niin sitä asiaa tulee. Ja tulee. Ja tulee.

Viimeisen viikon aikana se ystävä oli mun keho, tunteet, ajatukset, hermosto, sielu.

Löysin selvästi (tai siis ilmeisesti) jonkun uuden tavan kuunnella ja olla läsnä ja pudotella vastustusta pois. Tai sitten kerrankin oli oikeasti aikaa tehdä sitä muutenkin kuin vain ohimennen silloin kun tulee kriisi.

Itkua ilman hammasten kiristystä

Niin sitten aika monet vanhat vanhat jutut alkoi nostella päätään: nytkö on meidän vuoro saada kertoa, mihin kohtaan koskee? Ja kun niille sanoi joo, niin ne kertoivat. Olen viimeisen viikon aikana itkenyt enemmän kuin pitkiin aikoihin – ja se on paljon sanottu, koska kuluneen parin vuoden aikana musta on tullut varsinainen karjalainen itkijänainen, että pienikin liikahdus nostaa itkun.

No nyt oli enemmän kuin pieniä liikahduksia.

Viime viikon itku on ollut enemmän sellaista puhdistavaa ja parantavaa itkua. Tiettekö, itkua ilman hammasten kiristystä. Että antaa tulla läpi vaan, better out than in. Jos olet nähnyt Inside Out -leffan, niin Suru pääsi aika monessa kohtaa ohjaimiin. (Jos et ole, niin katso. Se on ihana. Bing Bong <3 .)

Teki ihan superhyvää ottaa tilaa ja aikaa (ja pyytää myös toisilta empatiaa ja läsnäoloa ja nähdyksi tulemista) niille asioille. Ja niinkuin aina, tunteiden taustalla on joku tarve. Ja sieltähän niitä tarpeita löytyi, kun aloin tutkia.

Yhden kriitikkokeskustelun jälkeen kirjoitin itselleni muistilapun:

Kun iskee kateus, alemmuudentunne tai riittämättömyys, niin tee näin: hengitä syvään kolme kertaa, katso kääntöpuolelta mikä näistä tarpeista on vajaalla, ja hengitä sitä tarvetta sisään ja tunnetta ulos muutaman kerran tai kunnes ei enää kirpaise. Toista tarvittaessa.

Sinne lapun toiselle puolelle kirjoitin ne tarpeet, jotka löysin oman kateuden ja alemmuudentunteen ja vertailun ja sellaisten takaa. (Niitä oli aika monta.) Ja olen muuten käyttänyt sitä lappua tässä myös, että oikein hyvä kun kirjoitin.

Kotiretriitin satoa

Tosta kotiretriitistä ja omien vanhojen kelojen empaattisesta kuuntelemisesta oli monella lailla hyötyä.

Ensinnäkin tuntui, että jonkun osan prosessista sain siinä vietyä loppuun asti, vaikka tietenkään kaikkea ei saa kolmessa tai neljässä päivässä purettua. Sen prosessin loppuun viemisen huomasi siitä, että aiemmin mahdottomilta tuntuneet asiat ei enää tuntuneet niin mahdottomilta.

Toinen hyvä puoli oli se, että kun harjoittelee jotain noin intensiivisesti muutaman päivän, niin jotain siitä kulkeutuu myös arkeen. Sen takia tein muistilappuja ja kirjoitin prosesseja muistikirjaan. Yhden kerran ponnistus on ihan jees, mutta oikea muutos tulee siitä, että sitä uutta tekemisen ja olemisen ja asioiden huomaamisen tapaa toistaa arjessa kunnes se ei enää ole ponnistus eikä tunnu omituiselta.

Oli myös ilahduttavaa huomata, että itsellä riittää työkalut ja kapasiteetti työstää entistä syvempiä juttuja niin, että se tuntuu turvalliselta ja mahdolliselta. Ja kun huomasin, että kapasiteetin reunat tulee vastaan, niin osasin etsiä ja pyytää toisilta sitä, mitä tarvitsen. Tukea, tilaa, empatiaa, nähdyksi tulemista.

Kuuntelin Tara Brachin luentoja (podcastissa löytyy sekä luentoja että meditaatioita, suosittelen lämpimästi) ja Brené Brownia (TEDistä). Ja kun tuntui, että nyt on vähän tullut liikaa prosessointia tähän hetkeen eikä ketään löydy langan päähän, niin luin J.K.Rowlingin uutta Potter-tekstiä. (Kyllä, The Cursed Child -teatterikappaleen teksti ilmestyi la-su yönä ja pompsahti suoraan iBooksiin, kiitos ennakkotilauksen. Ja se on ihana. <3)

Niin ehkä myös se oivallus syveni tällä viikolla, että itsestä ja omasta kapasiteetista huolehtiminen on ensisijaista. Self-care is non-negotiable. Kun tuntuu siltä, että nyt ei riitä lusikat, niin sitten otetaan taukoa ja levätään ja pyydetään apua. Se tuntui aiemmin häpeälliseltä ja mahdottomalta, ja joissain asioissa edelleen, mutta vähemmän kuin aiemmin.

Kun huomaa, miten iso ero on yhtälöiden [iso prosessi] + [levännyt minä] ja [iso prosessi] + [loppuun kulunut minä] välillä, niin… Se ensisijaisuus jotenkin upposi selkärankaan tämän viikon aikana. Ja ehkä myös huomasin eron sen välillä, millaista on olla oikeasti levännyt kuin ei-ihan-loppuun-kulunut. Siinä nimittäin on eroa, ainakin itsellä.

Sometaukokin loppui. Muutamaan kertaan olen käynyt Facebookissa, mutta siitäkin on hävinnyt sellainen pakonomaisuus ja yhteydennälkä. Viikonloppuna avasin Facebookia sen verran, että sain yhden tapahtuman reittiohjeet, ja otin niistä mielummin puhelimella näyttökaappauksen valokuvaksi kuin pidin sovellusta auki yhtään pitempään kuin oli pakko. Toki tässä välillä tuli keksittyä muita tapoja hukata aikaa ruudun ääressä, mutta niissä ei ole samanlaista addiktiopotentiaalia, ainakaan itselle. Tauko teki hyvää. ?

Missä olen?

Keho tuntuu väsyneeltä, kevyeltä, vähän nälkäiseltä. On vähän sellainen jyrän alle jäänyt olo – kehosta on liikahtanut tunteiden mukana myös jotain fyysistä liikkeelle, ja olen paljon tietoisempi kehostani ja sen pienistä epämukavuuksista. Mun keho tarvitsisi ehkä joogaa (ja jostain syystä tunteet vähän vastustaa sitä), ehkä vielä unta (nukuin retriitillä mielestäni ihan hyvin ja samaan aikaan prosessointi on väsyttävää puuhaa).

Tunteet… Mulla on sellainen metahuvitus, että huvittaa kun kaikki tunteet sinkoilee ympäriinsä ihan holtittomasti. Tai ei varmaan holtittomasti, mutta aikamoisella intensiteetillä. Olo on jatkuvasti aika haavoittuva ja herkkä, en tiedä että onko tämä väliaikaista ja prosessiin kuuluvaa vai joku pysyvämpi muutos. Ehkä osittain molempia. Haavoittuvuus ei kuitenkaan tunnu epämiellyttävältä, vaan oikeastaan aika sellaiselta, no, eloisalta. (Meinasin kirjoittaa ”elämänmakuiselta”, mutta se on näköjään mun sisäisessä sanakirjassani synonyymi sosiaalipornolle, eli yök, ei.)

Ajatukset… Viimeisen viikon aikana olen nähnyt tietoisesti vaivaa sen eteen, että kun iskee stressaavia tunteita herättävä ajatus, niin kysyn itseltäni kaksi kysymystä: ”Onko se totta?” ja ”Kuka olisin ilman sitä ajatusta?”. (Nämä ovat osa The Work -prosessia, josta olen kirjoittanut enemmän täällä.) Niin on ilahduttavaa huomata, että jos tunteet sinkoileekin kuin lottopallot lauantaiarvonnassa, niin ajatukset on enemmän saippuakuplia kesätuulessa. Tulee ja menee ja haihtuu omia aikojaan. Tämäkin saattaa olla joko prosessin väliaikaista sivuvaikutusta tai sitten joku pysyvämpi ilmiö, mene tiedä. En lähde arvelemaan.

Mitä kohti?

Elokuu. Arki alkoi, prosessi ei päättynyt. Siinä ehkä päällimmäisin ristiriidalta näyttävä yhtälö. Mitä mä tarvitsisin, jotta se ei olisi ristiriita?

Itsestä huolehtimista.

Self-care is a nonnegotiable. Syön kun on ruoka-aika vaikka ei huvittaisi, koska verensokerin lasku ei missään nimessä auta. Nukun, ja jos ei tule uni niin rentoutan kehoa ja huomaan ajatuksia ja tunteita ja tarpeita ja annan niiden olla läsnä. Tai jos en pysty niin kirjoitan tai pyydän empatiaa joltakulta. Hengitän syvään ja etenen hetki kerrallaan.

Aloittamisen ja lopettamisen rituaaleja, selkeitä rajoja.

Kun teen töitä niin astun siihen vireeseen tietoisesti. Kun en tee töitä, niin astun pois. Kun olen lasten kanssa, tai puolison kanssa, tai itseni kanssa, tai ystävien kanssa, niin astun siihenkin vireeseen tietoisesti.

Selkeitä hulavanteita.

Selkeisiin rajoihin liittyy myös ajatus siitä, että kenen hulavanteessa mikäkin asia on. Jostain bongasin tämänkin vertauskuvan, ja se auttaa:

Jos samassa hulavanteessa on kaksi ihmistä, niin kukaan ei pysty hulaamaan. Siihen auttaa se, että jokainen palaa omaan hulavanteeseensa ja keskittyy sen pyörittämiseen. Toisin sanoen jos mä keskityn siihen, mitä toiset ajattelee, tuntee, mahdollisesti luulee tai odottaa tai tarvitsee ehkä, niin mä yritän olla heidän hulavanteessaan. Tulee törmäyksiä ja kuhmuja ja kipua, koska olo on voimaton. (Ja tottakai onkin, koska mulla ei ole mitään kykyä tehdä yhtään mitään sille, mitä toinen missäkin hetkessä ajattelee tai tuntee tai luulee.)

Sen sijaan jos mä pysyn omassa hulavanteessani – keskityn siihen, mitä mä tunnen ja tarvitsen ja ajattelen – niin mulla on mahdollisuus tehdä jotain. Ja jos mun hulavanteessa nousee tarve toisten hyvinvoinnin edistämiseen, tai ymmärtämiseen, tai vuorovaikutukseen, tai selkeyteen, tai mihin tahansa muuhun mikä liittyy toisiin ihmisiin, niin mä voin sieltä omasta hulavanteestani käsin kysyä, että mitä he ajattelevat tai tuntevat, jos arvelen että sen kuuleminen vastaa tarpeisiini.

Heidän ajatuksensa ja tunteensa ja tarpeensa ovat heidän hulavanteessaan, joten heillä on niihin täysi oikeus, samoin kuin mulla omiini. Toisin sanoen jos yhtään arvelen, että en halua kuulla vaikkapa jotain ajatuksia, niin voin myös sanoa, että nyt en pysty niitä vastaanottamaan, kerro mitä sä tunnet ja tarvitset. Jos en pysty vastaanottamaan edes sitä, niin on parempi kertoa, että nyt haluaisin kovasti auttaa sua vastaamaan tarpeisiisi, ja koska mun kapasiteetti ei riitä, niin keksitään joku toinen tapa.

Tämä hulavanneharjoitus on ihan tolkuttoman vaikea, jos on yhtään oppinut siihen, että toistenkin tunteet ja tarpeet ovat minun vastuullani. Sen takia se on myös tosi hyödyllinen, edes teoriatasolla. Se, että sitä käyttäisi itse tilanteessa tietoisesti, alkaa olla sellaista ninja-jediritari-tasoa, että sellaista ei kannata itseltään edes odottaa ellei se tule luontevasti ja tunnu hyödylliseltä siihen hetkeen. (Olen muutamaan kertaan onnistunut tässä itse kesken haavoittuvan keskustelun, eli se on mahdollista kun treenaa.)

Niin ehkä näillä. Itsestä huolehtimista, tietoista aloittamista ja lopettamista, ja selkeät hulavanteet. Näillä tulevaan viikkoon. ❤️  Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 124: Silppua, hiekkaa ja rikkaruohoja

Mistä tulen?

(Tämän pysähtymisen tein taas vähän kokeellisesti. Pistin Google Docsista voice typingin päälle ja juttelin menemään. Tekstistä on toki siivottu pahimmat ”niinku semmoiset” puhekielisyydet, mutta ajatuksen virta on enemmän puheen kuin tekstin muotoista.)

Viime viikolla pidin kaksi vapaapäivää. Tai siis oikeastaan pidin yhden vapaapäivän, koska toinen vapaapäivä meni siihen että kuopus oli kipeänä kotona.

Sain jonkun verran työjuttuja tehtyä, ja ylipäänsä oli sellainen lankojen kasaan niputtamiseen viikko. Tarkoitus oli tehdä paljon muutakin asiaa, ja sitten huomasin, miten paljon sellaista silppuhommaa jää tekemättä, kun tekee isompia kokonaisuuksia. Se oli kiinnostava huomata, taas.

Ja kun käyttää kokonaisen viikon semmosiin silppuhommiin niin tuntuu kuin se viikko olisi mennyt hukkaan. Vaikka oikeastaan se ei mene, koska päätteleminen ja hommien loppuun saattaminen on ihan yhtä tärkeää (ellei tärkeämpääkin) kuin aloittaminen.

Viikonloppuna oltiin mun vanhempien mökillä lasten kanssa. Se on jännä, miten tommoisessa ympäristössä huomaan että on se vaan oma koti aika lapsiturvalliseksi ja lapsiystävälliseksi hioutunut. Mökillä sai olla jokaikisestä hellan nupista lapsille selittämässä että saako ja kannattaako koskea vai eikö.

Kaupunkilaiskakaroiden kanssa on myös tottunut siihen, että kun ollaan kaupungissa ulkona niin mielellään pitäis niihin koko ajan katsekontaktin. Niin sitten kun ollaan mökillä (vaikkei siinä järveä olekaan vieressä) niin ei ole samanlaista tuntumaa siihen, että miten hyvin lapset osaa olla vaikka menemättä tielle tai häviämättä johonkin liiterin uumeniin tai jotain.

Siellä on niin paljon uutta ja ihmeellistä sekä itselle että lapsille, että kun tultiin kotiin niin olin aivan finaalissa, ja lapset oli myös. Ne oli ihan sellaisessa “aivot on loppu mutta kehossa olisi ylimääräistä energiaa” -tilassa. Puoliso kävi viemässä ne kiipeilypuistoon, ja sitten tulivat äkkiä sieltä takaisin. Kiipeäminen kun sujui ihan hyvin, mutta sitten ei lapsilla riittänyt tahdonvoima ja oman toiminnan ohjaus enää semmoiseen, että esimerkiksi leikkisi turvallisesti ja yhteistyössä (mikä tavallaan olis kiipeillessä ihan suotavaa).

Eli tavallaan ihan kiva oli käydä mökillä joo, mutta ei sekään mennyt ihan sillä tavalla niinku ajattelin. Toisaalta sain siellä sitten esimerkiksi pyöräytettyä tietokoneen päivitykset kuntoon, ja oli valtavan palkitsevaa, että ihan vaan lämmitteli hellaan tulia ja ja tiskasi tiskejä ja muuta sellaista konkreettisesti käsillä tehtävää juttua.

Ja toki sitten kun itse lämmitin saunan (mikä oli melkoisen alkukantainen voitonriemu: sain aikaan tulen, nyt olen vahva ja voittamaton) ja istuin hiljaisessa saunassa kun joku muu katsoi lapsia… se on kyllä ihan omanlaistaan mindfulnessia se.

Missä olen

Keho on viikonlopun jäljiltä melko hyvissä kantimissa. Eilen kun päästiin kotiin (sen jälkeen kun olin ottanut päikkärit), niin illalla sitten joogailin ja kävin lenkillä ja venyttelin, kun tuntui että pitää vielä vähäksi aikaa palata kehoon. Ja huomasin että mökillä ei tuu samalla tavalla juotua vettä kun kotona – tai edes siinä määrin juotua vettä kun kotona – ja pitää aina sitä uudelleen opetella.

Tunteiden puolesta periaatteessa nyt on ihan rauhallinen fiilis. Parvekkeen ovi on auki, ulkoa kuuluu lintujen kirskumista. Lapset oli mökkireissulla paljon myös isovanhempiensa kanssa, mutta oon koko viikonlopun ollut ikäänkuin lasten tahdonvoimana. Se vetää vähän voimat pois. Ja nyt on aika kiitollinen fiilis siitä että olen yksin kotona ja saan tehdä työjuttuja yksin. Muutamista asioista on semmoinen fiilis, että vähän jännittää että miten ne menee, mutta kokonaisuudessaan painopiste on rauhan ja tyytyväisyyden ja ilon puolella

Ajatuksia… Päässä pyörii tosi tosi paljon irrallisia ajatuksia siitä, minkälaisella aikataululla sitä vois juttuja tehdä, ja sitten haluisin saada ne paperille niin et mulla on selkeys siitä että miten miten ne asiat teen. Ja samaan aikaan musta tuntuu että selkeys ei välttämättä riitä – tai että mulla on semmoinen fiilis, että mulla on kyllä jossain olemassa mind map jossa on ihan tasan tarkalleen että mitä teen ja mitä seuraavaksi. Niin että siinä on joku muu koukku, joku tunnekoukku, jonka takia se asia ei tunnu selkeältä. Ehkä se ajatuksissa periaatteessa voisi olla selkeä, mutta joku tunne hiertää siellä välissä. Joku sellainen vastustus, jota en ole ihan löytänyt vielä, ja sit kun löydän sen vastustuksen niin sitten homma luistaa.

Mitä kohti

Mulla on semmoinen mielikuva, että kun asiat on selkeitä niin ne pyörii kuin hieno viritetty kellon tai isommankin koneen koneisto, ja hyrrää ja menee eteenpäin. Ja kun siellä on vastustusta, niin sitten on kuin olisi hiekkaa siellä koneistossa.

Jotenkin nyt se selkeyden ja vastustuksen suhde mua kiinnostaa.

Että jos tiedän, mitä tehdä, niin miksi mä en tee sitä? Ainahan siellä on joku hyvä selitys, aivot keksii jonkun alibin, että minkä takia en nyt just tätä juttua ole tehnyt

Ja oikeasti siellä hiekkana rattaistossa on vain joku ajatus siitä, että tämän ei kuuluisi mennä näin, tai tämän ei kuuluisi olla tällaista, tai mulla pitäisi olla jotain muuta kuin mitä mulla nyt on, tai jotain sellasta.

Tästä tuli mieleen jostain syystä kukkapenkki ja rikkaruohot.

Mitä enemmän kitken rikkaruohoja, niitä vastustuksia jotka vie energiaa ja kapasiteettia, niin sitä helpompi on niiden asioiden kasvaa, minkä haluankin kasvavan.

Meillä on tossa keittiön ikkunan vieressä sellainen paikka, mihin aina laitan jotain kasvamaan ja aina ne kasvamaan laitetut homehtuu. Se on ihan kummallista. Vaikka se on periaatteessa tosi hyvännäköinen kasvupaikka, niin selvästi siinä ei esimerkiksi ilma kierrä tarpeeksi. Tai jotain.

Ehkä tällä viikolla voisin tutkia tätä sellaisen kasvi-vertauskuvan kautta. Että mitä mun tarttee kitkeä, muuttaa tai lisätä, jotta saisin tuettua niiden asioiden kasvua joihin haluan keskittyä? Ja jos jossain olosuhteissa mun ”pitäisi” pystyä tekemään jotain ja se mun tekeminen silti homehtuu, niin mitä tarvitsen vielä lisäksi?

Sillä vois lähteä tähän viikkoon. Miltä sun pysähtyminen näyttäisi – ja minkälaisessa muodossa voisit sen tänään tehdä?

Pysähtyminen 121: Olitko pettynyt, koska kaipasit luottamusta?

Mistä tulen?

Noin hyvin akuutisti tulen valtavasta vastustuksesta. Kirjoitan pysähtymistä tiistai-iltana, ja huomasin vitkutelleeni sen kirjoittamista koko viikonlopun ja maanantain. (Toki sillä ”hyvällä syyllä”, että oli paljon töitä, mutta myös ihan puhtaasti vastustuksen takia.) Kirjoitan tätä nyt itse asiassa sen oivalluksen vuoksi, että jos näin paljon on vastustusta yhtä pysähtymistä kohtaan niin silloin varsinkin olisi hyvä pysähtyä.

Viime viikolle valitsin teemaksi luottamuksen. Empatiaparikeskustelussa rupesi ihan naurattamaan, kun mietittiin että vois kirjoittaa itselleen muistilapulle ”olitko pettynyt, koska kaipasit luottamusta” ja sit aina kun ottaa akuutisti päähän niin vois kiskaista lapun taskusta ja 90% kerroista siellä olisi ongelman syy.

Niin joo, kuluneella viikolla se lappu olisi kyllä päässyt kovaan käyttöön.

Tai ehkä vain huomasin ja hyväksyin ja nostin tietoisuuteen sellaisiakin pieniä pettymyksiä, joita olisin normaalisti kuitannut, että ”no ei sitten” ja luottanut vain sitten vähemmän jatkossa. (Ja nyt pelkään että tää kuulostaa siltä, että mä olin jotenkin jatkuvassa epäluottamuksen tilassa, eikä oikeastaan siitäkään ollut kysymys. Tai siis yhtään enempää kuin tavallisesti. Tai ehkä se, mihin olen tottunut, on jatkuva epäluottamuksen tila ja sitten aina välillä pilkahtaa jotain muuta.)

Toki oli myös äitienpäiväviikonloppu.

Äitienpäiväviikonlopusta mun on vaikea sanoa mitään. Hmm, katsotaan, miksi. Mä kaipaisin nähdyksi tulemista ja luottamusta (haha, tästä vois tehdä myös sellaisen Lupa olla minä -juomapelin, että jos joku mun kriisi palautuu nähdyksi tulemisen tai luottamuksen tarpeisiin niin otetaan huikka. Pääsis aika nopeasti aika hyviin litramääriin kyllä.), jotta tuntuisi että voisin sitä asiaa avata, mutta kokeillaan.

Äitiys, ainakin mulle, on jotenkin aina olemassa sekä suhteessa omiin lapsiin että suhteessa omaan äitiin. Mä olen tehnyt aika paljon töitä sen eteen, että miten mä olen omien lasteni kanssa, mutta tuntuu että se toinen suunta on vielä aika vaiheessa. Ja on aika haavoittuvaista (ja sisäistä työtä vaativaa) ottaa samaan aikaan vastuu omista tunteista ja tarpeista ja myöntää, että on ollut tilanteita joissa olisi tarvinnut jotain mitä ei silloin saanut.

Tai siis olen huomannut, että se on itselleni vaikeaa ihan jo silloinkin, kun kuuntelemassa on vain 100% empaattinen ja minun tarpeistani kiinnostunut ihminen. Ehkä tää on taas sitä pettymysten käsittelyä – ensin tarttee tunnistaa ja huomata, että on joskus ollut pettynyt, ja että se on ihan validi tunne, ja vasta sitten pääsee harjoittelemaan sitä pettymysten sietämistä.

Ja samaan aikaan mulla on valtava kunnioittamisen ja ymmärtämisen tarve sitä kohtaan, että jokainen vanhempi ja jokainen sukupolvi ja jokainen ihminen tekee parhaansa sillä mitä hänellä on sillä hetkellä käytettävissään.

Ehkä vaikeaa onkin se, että miten ne sovittaa yhteen: ymmärtää, että kukaan ei ole täydellinen, ja samaan aikaan hyväksyy, että se epätäydellisyys saattaa johtaa tilanteisiin, joissa kaikkien tarpeet ei täyty. Ja että täydellisyyttä ei vaadita keneltäkään, ja silti on tärkeää, että ne tyydyttymättä jääneet tarpeet huomataan ja hyväksytään ja annetaan tilaa sen suremiselle, että näin kävi.

(Sisäinen kriitikkoarmeija haluaisi tässä kohtaa huomauttaa, että ei v***u mitä liibalaabaa, tollaista yleispätevää hampaatonta p***aa josta ei kukaan saa mitään selvää. Ei ihmekään ettei ketään kiinnosta mikään mitä sä sanot, koska sä et koskaan oikeasti sano mitään millä olis mitään merkitystä tai henkilökohtaisuutta, vaan pyörittelet tollaisia teorioita jotka on niin irti maailmasta ja oikeasta elämästä että huhhuh. Kiitos, tämä tuli merkittyä mukaan.)

Missä olen?

Keho on kiitollinen siitä, että joogasin kuluneella viikolla ja jopa useampaan kertaan. Hyvä minä! Lepoa tarttis, tänään pidin arkivapaan ja kävin ainoastaan suuhygienistillä – tästä ansaitsen ainakin neljä miljoonaa aikuispistettä, ja toiset neljä miljoonaa siitä että kestin omaa häpeääni siitä, miten huonosti oonkaan hoitanut hampaitani. Päikkärit olis tehneet hyvää, mutta ehkä yritän vaan ajoissa nukkumaan tänään.

Tunteet… no niin no.

Oon tämän päivää työstänyt sisäisesti yhtä tilannetta, jossa eräs henkilö aiheuttaa mussa reaktion (voisinko sanoa tän vielä neutraalimmin ja yleispätevämmin? Ehkä tämä on ihan riittävän ympäripyöreä 😀 ), ja sen työstämisen jälkimainingeissa nyt on toisaalta rauhallinen ja tyytyväinen olo, kun ymmärryksen ja yhteyden tarpeet on täynnä.

Toisaalta turhauttaa ja ärsyttää, kun siihen meni aika paljon aikaa ja energiaa (ja toisaalta, itsepähän valitsin työstää sen, enkä vain velloa siinä reaktiossa, eli parempi näinpäin), ja kaipaisin rauhaa ja lepoa ja tilaa ja tulee sellaisia ajatuksia, että mun vapaapäivä meni hukkaan kun käytin siihen purkamiseen niin paljon kapasiteettia. Ja oon myös inspiroitunut, kun sen reaktion taustalta löytyi sellaisia toiseen ihmiseen kohdistamiani ajatuksia, jotka oli tosi hyödyllistä peilata omaan itseen. Siinä täyttyi jotain eheyden ja aitouden ja nähdyksi tulemisen ja ymmärryksen ja kasvun tarpeitakin.

Ajatukset… Tosi vaikea päästä kiinni ajatuksiin juuri nyt.

”Lukeekohan tätä kukaan? Olipa ihana juttu, että sain sen PM&IM -tilanteen selkeämmäksi ja läpinäkyvämmäksi. Onpas ihan tosi rasittavaa että muksut ei vieläkään rauhoitu unille, kuulemma nukkuivat päivähoidossa niin toisaalta ei ihme että on vaikea rauhoittua mutta voi v***u että ärsyttää kun haluaisi rauhaa. Ihan on aivojen tyhjät käytävät tän päivän jälkeen, eilen oli kyllä vielä tyhjempi, meinasin kirjoittaa että tyhmempi eikä sekään kauhean kauas osu. Huomisen aikataulu, jaiks että miten sitä sais, kiintopisteitä on muutama ja sit sen ympärille jos sais jotenkin rakennettua fiksun päivän. Vois joogailla aamulla, se jotenkin virittää aina, vaikka vartinkin tekis. Vitsi mä kuulostan kyllä rasittavalta, tai siis mun ajatukset kuulostaa rasittavilta, ja nyt senkin erottelun tekeminen tuntuu keinotekoiselta ikään kuin mä tekisin jotain performanssia. On kiinnostava rajanveto, että kirjoitanko mä tätä itselleni vai lukijoille, ja jos itselleni niin miksi mä jatkuvasti korjaan itseäni ja sensuroin, ja toisaalta kyllä mä kirjoitan välillä ihan puhtaasti itsellenikin ja se on ihan eri tekstiä se. Ehkä mä hyväksyn sen, että nähdyksi tuleminen muuttaa ihmisen olemisen tapaa, Hawthorne effect-köhän se on, nyt tekis mieli googlata jotta olis lähdeviitteet kunnossa mutta piruuttaan en googlaa ja jätän sen ekan ajatuksen sinne. Kostoksi. Olkoon sitten epätäydellistä jos kerran on.”

Mitä kohti?

Helppoutta.

Sitä mä kaipaan tälle viikolle.

Tuntuu että nyt on sellainen muutaman viikon vaihe, kun tarttee ottaa aika tiivis rutistus ja pistää jotkut hommat purkkiin ja toiset hommat käyntiin. Se olis aika hedelmällistä maastoa kevätkriisille ja burnoutille, ja ihan sitä silmälläpitäen haluan nyt ainakin tälle viikolle helppoutta.

Miten sais asiat tehtyä niin, että menis helpoimman kautta ja silti vastais niihin tarpeisiin, jotka on mun vastuulla? Miten osais olla tuntematta huonoa omaatuntoa, että menee siitä mistä aita on matalin, kun niitä aitoja nyt kuitenkin on tässä aika monta? Ja kas, siellä se huono omatunto taas pilkistää. Että vain silloin saa mennä sieltä mistä aita on matalin, jos kuitenkin yhteensä tekee tolkuttoman montaa asiaa. Että lähtökohtaisesti ei saisi olla helppoa.

On myös poliittisesti kiinnostava kysymys, että kenellä saa olla helppoa ja mikä saa olla helppoa. Mun silmään näyttäisi, että mitä enemmän ihmisellä on rahaa, niin sitä enemmän hyväksytään sille helppoutta, ja sit jos joku ei muka ole sitä helppoutta ansainnut (eli ei siitä itselleen haalimillaan rahoilla pystyisi maksamaan) niin ei saa olla helppoa. Ehkä en siihen syvenny sen tarkemmin, mutta on jännä havainnoida sellaista uskomusta myös itsessä.

Että missä asioissa mä sallin itselleni helppoutta (työnteko, vaatteet, matkustaminen), missä asioissa mä häpeän niitä keinoja, joilla etsin helppoutta (ruudun semipassiivinen tuijottaminen strategiana oikeastaan ihan mihin tahansa), missä asioissa aiemmin vaikeista jutuista on tullut helppoja (tunne- ja vuorovaikutustaidot, vegaaninen ruokavalio) ja niin edespäin.

Ehkä mä voisin sen helppouden ohella miettiä sellaista kysymystä, että onko tämä strategia nyt ihan oikeasti mulle toimiva tapa saada helppoutta? Etsinkö mä helppoutta silloin, kun oikeastaan kriittisemmin tarvitsisin vaikka lepoa tai tukea tai ymmärrystä? Missä asioissa mä halveksun toisia niiden helppousstrategioiden takia, ja missä ihailen toisia?

Tällä kuluvaan viikkoon. Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 119: RVO, hurraa!

Mistä tulen?

Viime viikko. Hmmm. (Tässä vaiheessa tulee aina mieleen se Fast Show’n sketsi ”Jesse’s Diets” , jossa tyyppi tulee ovesta ja ilmoittaa ”This week I have been mostly eating…”. Mun lemppari on se, jossa Jesse karjuu ”This week I have been mostly eating PROZAC!!”. Samaistun. 😀 )

Tällä viikolla pääasiassa nukuin. Tai siis tiistaina, keskiviikkona ja torstaina simahtelin suunnilleen joka kerta kun istuin alas, ja osasin kerrankin kuunnella sitä fiilistä enkä vain puskenut väsymyksen läpi. (Sisäinen kriitikkokuoro haluaisi tässä vaiheessa tehdä tiettäväksi, että ”on ihan törkeää leuhkia nukkumisella kun ei kaikilla ole tilaisuutta nukkua aina vaan kun väsyttää, ja viimeistään nyt kaikki tietää, että sä et tiedä oikeasta elämästä yhtään mitään kun sulla on mahdollisuus ottaa päikkärit useampana päivänä peräkkäin”. Kiitos, kriitikkokuoro, tämä tuli merkityksi pöytäkirjaan.)

Perjantaina sitten alkoi elämä voittaa, sain tehtyä muutamatkin hommat ajan tasalle ja kriitikkokuorokin vähän hiljeni. 🙂 Lauantain ja sunnuntain sain viettää RVO-koulutuksen päätöspäiviä, ja juhlallisesti myös valmistuin Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi. (Sen kunniaksi on muuten Lupa olla minä -verkkokaupassa valmistujaisale -50% vielä tähän iltaan klo 22 asti alekoodilla RVOHURRAA . Lisätietoa esimerkiksi täältä.)

Viikonloppuna pohdin ja näin ja hyväksyin omaa prosessia ihan urakalla, sekä RVO-koulutuksen suhteen että yleisesti omien tunnetaitojen osalta.

Ihmettelin sitä, että kun nähdyksi ja kuulluksi ja hyväksytyksi tulemisen tarpeet alkaa hiljalleen olla täynnä, niin sieltä alta löytyykin ihan uusia sävyjä. Huomasin tarpeita, joiden kanssa olen vuosia elänyt sellaisessa ”koska ei ole mitään toivoa, että tämä ikinä täyttyisi, niin otan sen minkä saan” -tilassa, ja aloin avautua sellaiselle ajatukselle, että entäpä jos niillekin tarpeille olisi toivoa.

Ikäänkuin olisi tehnyt koko kodissa suursiivouksen, ja viimeisen rojukasan alta löytyykin ovi sellaiseen kellariin, jonka olemassaoloa ei muistanut. (Sivumennen sanoen on hauskaa, että nimenomaan siivous heräsi metaforana kasvulle ja hyväksymiselle – se tuntuu nimittäin itselle olevan konkreettisella puolella tosi hankalaa.) Että wau, lisää tilaa, sieltä saattaa löytyä aarteita, ja samaan aikaan huhhuh, mitähän kaikkea ällöttävää siellä kellariin unohtuneissa tavaroissa pesiikään.

Itse koulutuksen päättyminen oli vain vähän haikeaa ja surullista. Tosi monet yhteydet tuosta porukasta jatkuvat, ja oma Rakentavan vuorovaikutuksen ja Nonviolent Communicationin opettelu ja työstäminen jatkuu. Ja ehkä silloin riparivuosina harjaantui siihen, että kun joku ryhmä syntyy ja kasvaa ja sitten sellaisessa muodossaan päättyy, niin se ei tarkoita sitä, että kaikki siihen ryhmään liittyvä hyvä päättyy.

Silloin teininä ja parikymppisenä sitä helpommin ajatteli, että tämä kaikki onni ja ilo ja rakkaus ja hyväksyntä ovat ryhmän ominaisuuksia, ja ilman sitä ryhmää en pääse niihin käsiksi. Tällä kertaa oli jo vähän helpompi löytää se ajatus, että ne ihanat tunteet ja kokemukset ovat seurausta siitä, että jokin siinä ryhmässä olemisessa tyydytti mun tarpeitani. Ja koska tarpeet kulkee mun mukana ympäristöstä riippumatta, niin myös ne onnen ja ilon tunteet on saavutettavissa, kun löydän sopivat strategiat, joilla ne tarpeet taas täyttyy.

Missä olen?

Keho voi hyvin, paitsi että päätä vähän särkee. Viikonloppuna levon ja tekemisen suhde oli taas vähän sillä tolalla, että päikkärit tekisivät hyvää, ja toki tunteiden ja tarpeiden kanssa läsnäolo (sekä omien että toisten) on omalla tavallaan kuluttavaa. Kokonaisvaltaisesti keho kuitenkin voi aika hyvin.

Tunteet liikkuvat akselilla ilo, kiitollisuus, rakkaus, lämpö, innostus. Toisaalta ihan hitusen myös jännittää, että miltä näyttää yhdistelmä ”viikonlopusta toipuminen + viikon töihin valmistautuminen”. Haluaisin laulaa ja tanssia ja kirjoittaa nyt juuri nämä kokemukset kehosta ja mielestä valmiiksi, ja on vaikea keksiä, että miten se onnistuisi tämänhetkisen aikataulun puitteissa. (Nyt mentiin ehkä jo ajatusten puolelle, mutta sallittakoon se.)

Ajatukset… aikataulusuunnitelmaa, prosessien ja systeemien kaipuuta, sellaista kevyttä köydenvetoa lyhyen tähtäimen jäsentämisen ja pitkän tähtäimen fiilistelyn välillä. Huomaan myös, että osa minusta haluaisi seurata sitä fiilistelyä ja muuta, haluaisi luottaa siihen että sen kautta pääsee tekemään myös ne lyhyen tähtäimen asiat. Ja sitten on se toinen osa – todennäköisesti samainen alussa mainittu kriitikkoarmeija – joka haluaisi että ”nyt pistetään hommia kasaan eikä rötväillä mitään ”fiilistelyjä” tai ”luovuutta” tai muuta nössöilyä”. Ehkä ihan ensin annan niille empatiaa. <3

Mitä kohti?

Noin isolla tähtäimellä kysymys ”mitä kohti?” inspiroi ajatuksia siitä, miten tätä Lupa olla minää saisi yhä suurempaan osaan omaa arkea ja elämää ja toimeentuloa.

Mun haave Lupa olla minästä on sellainen, että se olisi ikään kuin luksusristeilijä, joka seilaa kauniissa maisemissa ja vie ihmisiä seikkailuille. Mun rooli on olla sen laivan kapteeni, ja hoitaa hommani niin, että joka ikinen sillä laivalla oleva ihminen (työntekijä tai matkustaja, lapsi tai aikuinen) kokisi olevansa turvassa ja olisi aivan liekeissä siitä, että on päässyt kyytiin tälle matkalle. Kapteenina mun tehtävä on myös huolehtia, että mä itse pysyn hyvinvoivana ja toimintakuntoisena, jotta pystyn operoimaan laivaa tietoisesti, turvallisesti ja niin, että se palvelee kaikkien mukana olevien tarpeita.

Tällä hetkellä on jo vene, johon mahtuu muutamia matkustajia kyytiin, ja mä itse pääasiassa sekä soudan että ohjaan. (Vai olisikohan mulla jo perämoottori?) Mä haluan pysyä läsnä sen kanssa, että minkä verran mä voin ottaa matkustajia, minkä verran tarvitsen tukea muista suunnista (kuten vetoapua isommilta laivoilta), ja minkä verran vene kestää ennenkuin se tarvitsee nostaa telakalle ja rakentaa vähän lisää.

(Ja sivumennen, jos haluat hypätä veneen kyytiin, niin vielä ma 25.4.2016 klo 22 RVOHURRAA -alekoodilla -50% kaikista verkkokaupan kursseista ja valmennuksista. Senkin jälkeen mukaan toki pääsee.)

Lyhyellä tähtäimellä, noin ei-vertauskuvallisesti, mitä haluan tähän viikkoon?

Helppous, lepo, eheys, yhteys, läsnäolo

Tuntuu, että vaikka tuohon viikonlopun koulutussettiin oli rakennettu paljon reflektiota ja jäsentämistä, niin edelleen kaipaan aikaa sellaiselle opitun integroinnille. Se tarkoittaa, että kaiken muun haluaisin tehdä sekä helposti että Tulevaisuuden Minää helpottaen ja tukien. Sekä tietysti niitä mun veneen matkustajia huomioiden. 🙂

Ja ehkä siihen integrointiin tarvitaan sitten sitä laulua ja tanssia ja kehon liikuttamista, jotta mieli ei olisi tukossa.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 110: Sisäisen kriitikkoarmeijan paluu!

Mistä tulen?

Viime viikolla oli vähän niinkuin vapaampaa, lepoa, keveyttä. Töitä, toki, mutta enemmän verkkarit päällä tehtävää sorttia kuin opetusta. Oli jopa bänditreenit, se oli huikean kivaa.

Suoraan sanoen unohdin kaikki mahdolliset supervoimat ja tutkimiset, kun iski päälle sellainen maailmanlopun turnausväsymys. Vetämättömyyttä ja vastustusta ja v… no muita v-kirjaimella alkavia tunnetiloja. 😀 Ja siihen päälle vielä reilu kauhallinen häpeää siitä, että vieläkö muka pitää levätä, eikö se nyt jo parilla päivällä olisi tämä lepääminen ja omista tarpeista huolehtiminen purkissa.

Viime viikon fiiliksistä kertoo jotain sekin, että muistan varsinaisista tapahtumista aika vähän. Kalenteria katsoen muistaa, että aivan totta, Rakentavan Vuorovaikutuksen Ohjaaja -koulutuksen empatiaparipuhelu oli, ja totta juu, tuossa kävikin Se-Ja-Se kylässä, ja niin edespäin. Mitähän sitä tuli viime viikolla oikeasti tehtyä? Näköjään ei ainakaan oltua kauheasti läsnä. Väsymys heittää nopeasti sellaiseen moodiin, että ei oikeasti lepää mutta ei oikeasti tee mitään muutakaan, vaan tuijottaa pää tyhjänä joko ruutua tai kirjaa tai jotain muuta.

Ai niin, tehtiin me lasten kanssa paperimassataidetta. Pöydän kulmalla oli ikuisuuspino silppuriin kuskattavia papereita, joita ensin antaumuksella silputtiin saksilla ämpäriin (sellaiset moniteräiset yrttisakset on siihen hommaan ihan loistavat) ja sitten tehtiin paperimassasta vaikka mitä. Paperivellin hämmentäminen puukauhalla oli yllättävän meditatiivista. 😀 Noin yleisestikin ehkä parhaat hetket viime viikosta oli ne, jolloin oikeasti keskityin tekemään jotain muuta kuin töitä tai yleistä homehtumista – oli se ”muuta” sitten päikkärit tai paperimassa tai pöydän siivoaminen.

Selvästi ensi viikolle tarvii vielä lisää läsnäoloa. Se on väsyneenä selvästi vaikeampaa, ja väsyneenä sitä tarvitsisi vielä enemmän kuin tavallisesti, jotta saisi oikeasti huomioitua ne tarpeet, jotka on vajaalla.

(Tähän kohtaan mun sisäinen kriitikkoarmeija haluaa vielä tähdentää, että onhan tämä nyt typerää etten mä vieläkään osaa tällaisia asioita.

Että jumankauta montako vuotta tätä on tässä nyt tahkottu, ja vieläkin oon täysi amatööri itseni kuuntelemisessa ja tehokkaassa lepäämisessä! Että kyllä sitä pitäisi osata levätä sillä tavalla taloudellisesti, että jää aikaa myös muihin, tärkeämpiin asioihin.

Ja vielä kehtaan kirjoittaa, siis julkisesti, siitä että teen tällaisia amatöörien virheitä, ”en ollut tarpeeksi läsnä” voi video. Heitä myös hävettää mun puolestani, koska mä en selkeästi osaa hävetäkään tällaisia asioita tarpeeksi, niin että tajuaisin olla levittelemättä niitä kaikille maailman ihmisille.)

Tähän kohtaan syvä huokaus ja empatiaa kriitikkoarmeijalle. Olisikohan siellä jotain pätevyyden ja kasvun tarvetta siellä turhautumisen taustalla? Ja ehkä sellaista nähdyksi tulemisen tarvetta ja samalla pelkoa? Nyt he ainakin tulivat kuulluksi, näin alkuun.

Missä olen?

Keho on väsynyt, vähän selkä jumittaa sen paperimassan hämmentämisen takia, päänsärky muistuttelee että vettä voisi juoda.

Tunteet… no tässä kohtaa edelleen nolottaa se kriitikkoarmeija, mutta vähän myös huvittaa. Työjuttujen suhteen on puoliksi innostusta ja puoliksi jännitystä, että miten tässä loppuviikosta saa hommia tehtyä kun lapsilla on hiihtoloman takia lyhyempi viikko. Iloa ja innostusta siitä, että on kivoja juttuja tulossa viikonvaihteessa ja seuraavalla viikolla.

Ajatukset… Töissä, pyykeissä, edelleen vähän myös vegaanisen ruokavalion opettelussa, suunnitelmissa, budjeteissa. Kriitikkoarmeija yrittää änkeä vähän aina sinne sekaan ja muistutella asioista, jotka ovat heidän mielestään Totta.

Mitä kohti?

No jos tälle viikolle sitä läsnäoloa. Keep it short and simple.

Läsnäoloa kehossa: kun mä huomaan, että oon taas vajonnut johonkin tiedottomaan jumittamiseen, niin hengittäisin pari kertaa syvään ja huomaisin, että mitä mun kehossa tapahtuu ja mitä mun keho tarvitsee. (Yleensä se tarvii päikkärit.)

Läsnäoloa tunteissa: kun mä huomaan kehosta, että jostain alkaa kiristää ja verenpaine alkaa nousta, tai vastaavasti kun on kivaa ja ihanaa, niin pistäisin merkille, miltä musta tuntuu ja mitä mä tarvitsen. Tai sitten aina kun huomaan, että kriitikkoarmeija alkaa pitää sellaista aivojen sisäistä presentaatiota aiheesta ”180 Syytä Miksi Juuri Sinä Olet Ihan Täysi Luuseri”, niin palaisin taas tunteisiin ja tarpeisiin.

Läsnäoloa ajatuksissa: Mä tykkään kovasti Byron Katien The Workin kysymyksistä ”Onko se totta?” ja ”Kuka tai mitä olisin, jos en ajattelisi näin?”. Ne auttavat kriitikkoarmeijaan. Ne auttavat myös silloin, kun mä yritän ajatella jotain asiaa ns. ensin valmiiksi, sen sijaan että kokeilisin ja katsoisin, miltä tilanne näyttää.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Onnistumisen eväitä 2: Kontrolloinnin tarpeesta hellittäminen

Syksyn 2014 Vanhemmuuden onnistumisia -sessioiden sadonkorjuu jatkuu. Sessioissa oli yhteensä noin 150 osallistujaa, ja keskusteluiden muistiinpanojen perusteella teemoittelin seitsemän tekijää, jotka kaikkein useimmin mainittiin vanhemmuuden onnistumisten taustatekijöiksi. Edellisessä tekstissä aiheena oli kaikkein yleisimmin mainittu taustatekijä, eli vanhemman omista tarpeista huolehtiminen. Tämän päivän aihe nousi keskusteluun melkein yhtä usein.

Kaiken ei tarvitse mennä niinkuin minä päätän.
Pystyy muuttamaan suunnitelmia.
Joustavuus. Armollisuus. Luovuus. Uskallus.
Vain itseään voi muuttaa.

Todella monen onnistumisen taustalla näkyi se, että vanhempi hellitti kontrollista ja muutti suunnitelmiaan tilanteen mukaan.

Välillä se tarkoitti sitä, että lapsi pyysi kiiretilanteessa jotain, sai haluamansa vaikka olikin kiire, ja viidentoista sekunnin päästä oli valmis tekemään yhteistyötä yhteisen tavoitteen ja ehtimisen eteen.

Välillä se tarkoitti sitä, että vanhempi huomasi ja hyväksyi, että omat odotukset ja ihanteet eivät osukaan yksiin tämän lapsen tai tilanteen kanssa.

Usein se tarkoitti sitä, että aikuinen hellitti siitä omasta ajatuksestaan, että asiat menevät oikein vain silloin kun ne menevät minun päättämälläni tavalla.

Mitä voi hallita?

Monella meistä on käsitys, että maailmaa voi hallita.

Olemme tottuneet siihen, että tekniset laitteet toimivat niinkuin eilenkin, ihmiset reagoivat sanoihimme ja tekoihimme ennakoitavalla tavalla, ja meidän odotuksemme maailmasta perustuvat aitoihin ja realistisiin havaintoihin.

Tietyissä tilanteissa näin onkin, ja joitain asioita maailmasta voimme hallita.

Voimme hallita omaa käytöstämme, sikäli kun se on tietoista. Voimme hallita sitä, miten reagoimme omiin tunteisiimme, sikäli kun olemme opetelleet reagoimaan niihin tietoisesti.

Voimme hallita sitä, millaisia tietoja ja taitoja ryhdymme hankkimaan kun huomaamme, että tämänhetkiset taidot eivät jonkin tilanteen käsittelemiseen riitä. Voimme hallita sitä, miten viestimme toisille ihmisille omista tunteistamme ja tarpeistamme.

Tämän kaiken lisäksi on tolkuton määrä asioita, joita me emme voi hallita.

Jotkut asiat ovat itsestäänselviä: emme voi hallita säätä, tai painovoimaa, tai kahvipaketin hintaa, ainakaan kovin suoraan.

Toiset asiat on sellaisia, että välillä unohtuu, miten vähän kontrollia meillä niihin onkaan. Emme voi hallita toisten ihmisten tunteita, tarpeita tai käyttäytymistä. Emme voi hallita sitä, mitä toiset meistä ajattelevat. Emme voi hallita sitä, että joskus käy huono tuuri tai ajattelemattomuus tai huomio herpaantuu, ja jotain kurjaa tapahtuu.

Tyyneysrukouksen nimellä kulkevassa tekstissä tämä teema on tiivistetty suunnilleen näin:
Suo minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa asiat, joita voin, ja viisautta erottaa nämä kaksi asiaa toisistaan.

Viisautta on nimenomaan olla yrittämättä hallita niitä asioita, joille en voi mitään, ja käyttää energiansa niihin asioihin, jotka ovat aidosti minun hallinnassani. (Siksi kaikki tämän blogisarjankin tekstit käsittelevät vain niitä asioita, joille vanhempi itse voi jotain.)

En voi muuttaa sitä, että tarvitsen sitä mitä tarvitsen. Voin muuttaa sitä, miten reagoin niihin omiin tarpeiisiini.

En voi muuttaa sitä, että jotkut asiat ovat pois minun käsistäni. Voin muuttaa sitä, käytänkö rajallisen kapasiteettini yrittäen hallita hallitsematonta, vai suuntaanko jaksamiseni siihen, että nyt on näin, mitä asialle voisi tehdä.

En voi muuttaa sitä, että asiat herättävät minussa tunteita. Vaikken voisikaan jollekin asialle mitään, se voi silti suututtaa tai turhauttaa tai surettaa. Voin muuttaa sitä, miten kohtaan ne tunteeni siinä hetkessä tai myöhemmin.

Ja niin edelleen.

Miten sitten saisi lisää viisautta erottaa hallitsemattomat ja hallittavat asiat toisistaan?

Varmasti on monia tapoja. Ihan puhdas elämänkokemus vaikuttaa – samoin kuin se, että riittävän monta kertaa lyö päätään kuvaannollisesti seinään, jota ei voi muuttaa vaikka kuinka haluaisi.

Mulle itselleni on ollut apua kahdesta aika yksinkertaisesta ajatuksesta.

Ensimmäinen on “nyt on näin”.

Kauhea stressi kun on kiire. Nyt on näin, että mä haluaisin ehtiä ja mua stressaa, kun tuntuu ettei ehditä. Mikään määrä stressaamista tai hoputtamista ei muuta sitä, että kello on tämän verran ja me ollaan tässä vaiheessa.

Lapsi huutaa yökaudet, naapurit paukuttaa seinää, mua hävettää ja suututtaa ja itkettää ja surettaa. Nyt on näin, että mun lapsella on jostain syystä kurja olla, mä en tiedä mikä sen aiheuttaa, meidän naapurit käyttäytyy noin ja musta tuntuu tältä. Mikään määrä sisäistä pinnistämistä ei muuta sitä, että tilanne on tämä, minä reagoin näin ja muut reagoivat noin.

“Nyt on näin” -ajatus voi vähän lieventää sitä kontrolloinnin halun lukkoa.

Se lieveneminen voi tuntua kehossa konkreettisena jännityksen hellittämisenä, tai jossain päin kehoa joku kohta voi napsahtaa auki, tai voi tulla lämmön tai keveyden tunne. Tai jotain ihan muuta. Pintaan voi nousta joku tunne, jonka olemassaolosta ei ollut mitään aavistusta. Sillekin voi tehdä saman jutun. Nyt on näin, mä huomaan tällaisen tunteen, jota en osaa nimetä. (Seuraavassa artikkelissa kirjoitan tarkemmin tunnetaidoista.)

“Nyt on näin” ei tarkoita, että koko loppuelämä olisi näin.  Loppuelämästä ei voi tietää.

“Nyt on näin” ei myöskään tarkoita sitä, että en voi tästä hetkestä eteenpäin tehdä mitään millekään.

“Nyt on näin” auttaa rauhoittumaan sen verran, että on helpompi huomata, mille asioille voi jotain ja mille ei voi mitään. Sille voin jotain, että rauhoitan itseni ja lapseni. Huomenna voin jotain sille, että valmistelen meidät lähtöön aikaisemmin tai soitan lapselle lääkäriajan.

Toinen ajatus, joka on sukua tälle ensimmäiselle, on kysymys: “Haluaisinko, että tämä olisi eri tavalla? Voisinko hellittää siitä ajatuksesta, että tämän pitäisi olla eri tavalla?”

Meillä on usein tosi vahvat ajatukset siitä, miten asioiden “pitäisi” olla.

Mun pitäisi olla aina ajoissa. Lasten pitäisi tehdä aina niinkuin minä sanon. Mun pitäisi vanhempana tietää, miksi mun vauva itkee, ja mun pitäisi osata helpottaa hänen oloaan. Naapureiden ei pitäisi paukuttaa seinään, jos vauva itkee keskellä yötä.

Ja silloin, kun ne meidän “pitäisi” -asiat törmäävät vastakkain niiden asioiden kanssa, joille me emme mitään voi, tulee stressi.

Mun pitäisi olla ajoissa, ja nyt mä en ole ajoissa, syystä tai toisesta. Mun pitäisi tietää, mikä mun lapseni oloa helpottais, ja mä en tiedä. Naapureiden pitäisi ymmärtää, mutta selvästikään he eivät ymmärrä.

Voisinko hellittää siitä ajatuksesta, että tämän pitäisi olla eri tavalla?

Mun “pitäisi” -ajatus kumpuaa siitä, miten mä olen oppinut näkemään maailman. Ihmisten pitäisi olla ajoissa ja ymmärtää toisiaan. Ja silti on niin, että tässä maailmassa joskus ihmiset eivät ole ajoissa eivätkä ymmärrä toisiaan. Kumpi on väärässä, minä vai maailma? Kumpaa on tässä hetkessä helpompi muuttaa, maailmaa vai omaa ajatusta?

Kun hellitän siitä “pitäisi” -ajatuksesta, mun on vähän helpompi taas erottaa asiat, joille mä en voi mitään, ja asiat, joille voin. Silloin en tuhlaa niin paljoa energiaa stressaten asioita, joille en pystyisi tekemään mitään vaikka kuinka yrittäisin. Ja se energia säästyy niiden asioiden tekemiseen, joille mä oikeasti voin jotain.

En voi mitään sille, että naapurit käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Mä voin jotain sille, että miten mä itse reagoin naapureihin – vienkö lapun rappukäytävään ja jos niin millaisen, soitanko ovikelloa ja mitä sanon jos ovi avataan.

Sitä kautta itse löydän aina vähän enemmän tyyneyttä hyväksyä, rohkeutta muuttaa ja viisautta erottaa. (Myös muissa asioissa kuin vanhemmuudessa.)

Seuraavan tekstin aiheena on kolmanneksi useimmin esiin noussut onnistumisen taustatekijä, nimittäin vanhemman omat tunnetaidot. Sitä odotellessa voit käydä katsomassa, mitä kirjoitin kontrollista luopumisesta, tunnetaidoista ja onnistumisista kolmevuotiaan kanssa.

Tai jos et ole vielä Lupa olla minä -kirjeen tilaaja, niin nappaa tuosta alta itsellesi Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssi. Se on tosi hyvä. 🙂