Mistä erottaa aidon ja teeskennellyn kärsivällisyyden?

Tässä kohta kuuden vuoden vanhemmuustaipaleen aikana olen löytänyt itsestäni kahdenlaista kärsivällisyyttä: teeskenneltyä ja aitoa.

Keksitään hypoteettinen kärsivällisyyttä koetteleva tilanne: Lapsi tekee jotain, joka menee eri tavalla kuin minä olisin halunnut. (Yksityiskohdat voit täyttää oman tilanteesi mukaan, mutta aika usein tämä on siellä pohjalla.)

Minulla alkaa pinna kiristyä, verenpaine nousta, ottaa päähän ja tekee mieli huutaa.

Teeskenneltyä kärsivällisyyttä on sellainen, että nielen kiukkuni, yritän mukarauhallisella äänellä toistaa samaa asiaa uudestaan, ja kun se ei vieläkään toimi (koska miksipä se toimisi), niin joudun käyttämään yhä enemmän tahdonvoimaa ja energiaa siihen, etten ihan oikeasti rupea huutamaan.

Jos jatkan sitä teeskenneltyä kärsivällisyyttä (vaikkapa siksi että väsyttää enkä huomaa katkaista tilannetta), niin jossain vaiheessa se patoamisenergia loppuu kesken ja suusta tulee kaikenlaisia sammakoita.

”Äääää miksei kukaan kuuntele! Nyt ne lelut lattialta pois niinkuin olis jo! Nyt kaikki hiljaa!!”

Itsehillintä pettää, koska olen kuormittanut sitä teeskentelemällä kärsivällistä.

No mistä se ihan oikea kärsivällisyys sitten löytyisi?

Ihan ensimmäinen asia on huomata, miltä itsestä tuntuu. Suututtaa, kiukuttaa, turhauttaa, raivostuttaa. No entä siellä alla? Ehkä pelottaa, ahdistaa, surettaa, hävettää?

Hetki itselle

 

Yllä mainitsin, että tilanteen katkaiseminen on tärkeää, jotta pystyy huomaamaan ne omat tunteet. Mulla itselläni se voi tarkoittaa vaikka sitä, että laitan silmät kiinni ja hengitän syvään pari kertaa ja suuntaan huomion kehoon: mistä kiristää? Mitä havaitsen?

Siinä kohtaa kun annan tunteen vain olla, jokin vastustus ja kiristys jo vähän sulaa. On vähän helpompi hengittää. (Ja jos en siinä tilanteessa ehtinytkään katkaista sitä teeskentelyä ja patoamista, niin tämän kaiken voi tehdä jälkikäteenkin. Se on jännä, miten elävästi tunteet tulvahtavat mieleen ja jännitykset kehoon, kun palauttaa tilanteen ajatuksiinsa.)

Tässä kohtaa on hyödyllistä muistaa, että tunteen takana on aina joku tarve.

Minä tarvitsen tässä tilanteessa jotain, tuntuu etten saa sitä, ja se aiheuttaa kärsimättömyyttä ja näitä muita tunteita. Mikähän se tarve voisi olla? Itselläni ne ovat usein akselilla kuulluksi tuleminen – helppous – järjestys – yhteistyö – luottamus, mutta sen varsinaisen tarpeen löytää usein vain pysähtymällä.

Sitten vaihdetaan näkökulmaa

Aito kärsivällisyys alkaa mun kokemuksen mukaan löytyä siinä hetkessä, kun tajuan, että lapsenkin käytöksen taustalla on jokin tarve. Hän yrittää sitä parhaansa mukaan täyttää. Ja koska lapsi on minulle rakas ja tärkeä, niin ilman muuta lapsenkin tarpeet ovat minulle rakkaita ja tärkeitä. Siinä omassa tunnekuohussani en vain sitä niin helposti näe.

Rauhallisena minun on helpompi katsoa asiaa lapsen näkökulmasta: mikä siinä tilanteessa oli niin valtavan tärkeää ja ihanaa, että lapsi toimi näin? (Ja taas huomautuksena – ”rauhallisena” voi edellyttää sitä, että on yksin tai toisen rauhallisen aikuisen kanssa, teekuppi kädessä ja ilman kiirettä. Meillä on kaikilla eri tarpeet myös siihen, mikä auttaa oppimaan ja näkemään eri näkökulmia.)

Usein jo tämä oivallus auttaa suhtautumaan lapseen kärsivällisesti. Okei, sinulle on tärkeää että X. Haluat saada sen valmiiksi, haluat päättää itse, haluaisit hassutella, sulla on huomatkaa-olo, kaipaat läheisyyttä tai järjestystä. No niin, mitenkäs me tämä asia sitten mietittäis yhdessä.

Empatiaa meritähdelle

Jos lapsella on käynnissä joku eeppinen huutoraivari-meritähti-hetki (tiedäthän, lattialla mahallaan ja joka raaja eri suuntaan), niin aikuisen voi olla vaikea päästä kiinni siihen, mikä tarve siellä taustalla nyt onkaan. Jos kerran lapsi ei edes pysty vastaamaan, niin miten aikuinen voisi saada lapseen yhteyden?

Niilläkin hetkillä itseäni auttaa ajatus siitä, että joku tarve siellä nyt on.

Vaikka minä en sitä tunnistaisi, niin selvästi jokin tarve, tai useampi, on nyt niin vajaalla ettei lapsi pysty toimimaan itselleen tavallisella tasolla.

Jos vielä muistan, että juuri tämä on parasta mihin lapsi tällä hetkellä kykenee, niin usein löydän itsestäni ihan uudenlaista lämpöä ja empatiaa. Että voi nuppu murunen, miten sinulla mahtaakaan olla kurja olla juuri nyt. Asiat eivät menneet niinkuin toivoit, tai et saanutkaan sitä huomiota tai päättämistä tai leikkimistä tai muuta, mitä kaipasit. Tai nolottaa, kun hajotit vahingossa tai tahallaan.

Kun löydän itsestäni sen aidon empatian ja lämmön ja yhteyden, niin on yhtäkkiä vähän helpompi olla aidosti kärsivällinen. Omat odotukset putoavat vähän realistisemmalle tasolle, kun huomaan, että selvästikään lapsi ei nyt noihin odotuksiin yllä. Pystyn myös todennäköisesti muuttamaan suunnitelmia niin, että voidaan huomioida tavalla tai toisella se lapsenkin tarve.

Kärsivällisyys on taito, ei ominaisuus

Aitoon kärsivällisyyteen pääseminen voi vaatia opettelua ja harjoittelua. Se voi vaatia sitä, että käyn tilanteita läpi jälkikäteen ja mietin, mitä itse tarvitsin ja mitä lapsi tarvitsi. Se voi vaatia sitä, että palaan kärsivällisyyttä koetelleisiin tilanteisiin myös lapsen kanssa (ja hyväksyn itsessäni sen nolouden ja häpeän, joka herää, kun tiedän ja myönnän toimineeni vastoin arvojani).

Se melko varmasti vaatii sitä, että uskallan arvata lapsen tunteita kömpelösti ja epäluontevan tuntuisesti, myös silloin kun Joku Muu on kuulemassa. (Ja taas hyväksyn itsessäni sen nolouden ja häpeän, joka ehkä herää, kun tulen nähdyksi ihmisenä, joka Ei Vielä Osaa Asioita Täydellisesti.)

Ja se opettelu on itselleni ollut aivan sataprosenttisesti sen arvoista. Suosittelen lämpimästi. 🙂

Jos tuntuu, että kaipaat apua omaan kärsivällisyyden opetteluun, niin sitä löydät esimerkiksi Kärsivällinen aamu -minikurssista. Sen voit tilata tuosta alta. <3

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Tämä toimi tällä kertaa 14: Väärinkäsityksiä

Tapahtumapaikka: iltapalapöytä viikonloppuiltana. Periaatteessa ollaan aikataulussa mutta käytännössä kaikki perheenjäsenet ovat tuhannen väsyneitä.

Kolmevee *sellaisella merirosvon käsiliikkeellä*: Yarrrrr!
Isi *huolissaan, että merirosvon käsiliike vie kohta täyden maitomukin pöydältä lattialle*: Hei ruokapöytä ei ole leikkimisen paikka!
Kolmevee *samalla käsiliikkeellä*: Yarrrrr!

Ei muuten ollut ensimmäinen kerta samana päivänä, kun aikuinen turhautuu siihen, että lapsi tekee just täsmälleen saman asian mistä aikuinen on kolme sekuntia sitten kommentoinut.

Missä tuli väärinkäsitys?

Tämä tilanne sitten selvitettiin siinä iltapalapöydässä (kun ensin aikuinen oli päässyt irti turhautumisestaan ja lapsi siitä tunteesta, että häntä on ihan aiheetta nyt toruttu), ja löytyi tämänkin väärinkäsityksen ydin.

Isi viittasi lapsen käytökseen sanalla ”leikkiminen”. Lapsi ei ajatellut, että se käsiliike on leikkimistä.

Isin mielessä hänen sanomansa lause tarkoitti suunnilleen ”ruokapöydässä istutaan paikallaan ja ollaan huitomatta”.

Lapsen korvissa lause tarkoitti ”ruokapöydässä ei leikitä” – mikä oikeastaan ei edes meidän huushollissa pidä paikkaansa. (Lapset saavat ihan rauhassa leikkiä haarukkani-on-lentokone-ja-suu-on-lentokenttä -leikkiä ja muuta, kunhan se leikki auttaa ruokaa pääsemään lautaselta vatsaan asti.)

Lapsi ei siis yhdistänyt, että aikuisen sanoma lause liittyisi jotenkin kiinteästi hänen käytökseensä, tai olisi esimerkiksi pyyntö lopettaa se käytös. Ei ihme, että se käytös ei muuttunut.

Kun me aikuiset osasimme sanoa lapselle, että voisitko istua paikallasi huitomatta, meitä pelottaa että muki putoaa, niin lapsi istui lopun iltapalaa rauhallisesti ja joi mukin tyhjäksi.

Toinen väärinkäsitys

Saman kolmeveen kanssa käytiin kuluneella viikolla ravintolan leikkipaikan yhteydessä seuraava keskustelu.

Lapsi *ajelee leluautolla leikkipaikan vieressä kulkureitillä*
Minä: Hei muruseni, älä kiitos ajele siinä reitillä, siitä kulkee tarjoilijoita ja asiakkaita joilla voi olla ruokaa käsissä ja voi tulla törmäyksiä. Se ei ole turvallinen paikka tuohon hommaan.
Lapsi: Okei! *Siirtyy ajelemaan leikkipaikan puolelle*
Kaksi minuuttia myöhemmin:
Lapsi *rakentaa palikoista jotain junarataa täsmälleen samassa paikassa kulkureitillä*
Minä: Hei kuule, näidenkin paikka on siellä leikkipaikan puolella. Älä rakenna tähän keskelle, kun siinä on se kulkureitti ja se ei ole turvallista, joku voi kompastua. Tässä matolla ja tämän viivan tällä puolen voit hyvin rakentaa ja leikkiä.
Lapsi: Okei! *Siirtyy rakentamaan matolle*
Vähän myöhemmin, kun on syöty ruoka loppuun:
Lapsi *leikkii leikkipaikan puolella, alkuperäinen leluauto on itsekseen leikkipaikan vieressä kulkureitillä*
Minä: Hei muruseni älä kiitos jätä näitä leluja tähän, kun tässä on tämä kulkureitti, ei ole turvallista, joku voi kompastua näihin leluihin.
Lapsi: Se auto halusi mennä sinne olemaan pois matolta.
Minä: Huomaatko tässä leikkipaikan reunassa on sellaista lattiaa, jossa ei ole mattoa. Lelut kuuluvat tämän viivan tälle puolen, leikkipaikan puolelle.
Lapsi: Okei!

Lopun ravintolareissun ajan kulkureitti pysyi vapaana leluista.

Enkö mä just sanonut?

Tekikö lapsi jatkuvasti juuri sitä, mistä häntä oli kielletty?

Ei mun mielestäni. Hän ei sen ensimmäisen sanomisen jälkeen ajellut autolla siinä kohtaa. Hän vain rakensi siihen rataa, ja se oli hänen mielestään eri asia. Toisen sanomisen jälkeen hän leikki täsmälleen siellä missä olin pyytänyt, mutta siirsi vain sen lelun muualle. Sekin oli hänen mielestään eri asia kuin mistä oli jo sanottu.

Meidän aikuisten on hirveän helppo olettaa, että lapsi osaa yleistää. Ja että hän osaa yleistää juuri siihen suuntaan kuin meidän ajatuksemme kulkevat. Että jos sanotaan, ettei *tässä* saa ajella, niin silloin *tässä* ei saa leikkiä myöskään mitään muutakaan eikä laittaa leluja. Koska turvallisuus, koska blaablaa, koska kompastuminen.

Yleistämisen taito kehittyy kuitenkin vasta lähempänä kouluikää, ja varsinkin kolmevuotiaalla yksittäiset ohjeet ovat vielä yksittäisiä ohjeita. Kolmevee voi hyvin ymmärtää, että se ajeleminen liittyy jotenkin kompastumiseen – mutta entä jos istun tässä ihan paikallani ja kasaan näitä palikoita, kyllähän silloin toiset pääsevät ohi?

Kolmevuotiaalla ei ole vielä sellaista kykyä, jonka avulla hän ymmärtäisi, että toiset asiakkaat ja tarjoilijat eivät ole välttämättä tottuneet tarkistamaan, onko kulkureitillä leluja tai lapsia, tai että lautasta kantava aikuinen ei välttämättä näe paikallaan istuvaa lasta ollenkaan.

Toisin sanoen vastuu lapsen käytöksen ohjaamisesta on silloin minulla. Ja silloin kun operoidaan alle kouluikäisten kanssa, niin minun tehtäväni vanhempana on myös olla aika herkällä korvalla sen suhteen, mitä lapsi minun ohjeistani milloinkin ymmärtää.

Mistä päästään takaisin sinne ensimmäiseen merirosvon käsiliike -tarinaan. Nimittäin vaikka kuinka on fiksu ja Toimivan Perheen käynyt aikuinen, niin väsyneenä se lapsen käytöksen ohjaaminen on vaikeampaa, kun ei vain aivo riitä. Toisinaan tulee annettua tosi typeriä ohjeita ja turhauduttua siihen, kun lapsi ei osannutkaan lukea ajatuksiani. (Tällä kertaa se aikuinen sattui olemaan isi, mutta vain sattumalta. Ihan yhtä lailla itse teen samaa.)

Niissä hetkissä onkin kullanarvoista muistaa, että hei, todennäköisesti tämä on väärinkäsitys. Jos lapsi tekee jotain ihan älytöntä, ja minä olen siitä jo sanonut, niin jossain kohtaa meillä meni viestiminen pieleen. Minä en osannut sanoa, tai lapsi ei kuullut kaikkea, tai lapsi ymmärsi eri tavalla. Vain hyvin harvoin tilanne on se, että lapsi tahallaan tekee jotain sellaista, mistä aikuiselle tulee paha mieli – ja silloinkin syy on enemmän siinä, että lapsella keittää yli ja lapsen tunteidenkäsittelykyky ei riitä senhetkisen kuohun suitsimiseen.

Mitä mä siis tein?

Tällä kertaa selvittiin sillä, että aikuinen myönsi, että olisi voinut sanoa asian selkeämmin. Tällä kertaa tilanteessa oli kaksi aikuista, joilla yhteensä riitti jaksaminen siihen, että löydettiin väärinkäsityksen ydin.

Väsyneinä hetkinä kuitenkin jo sekin ajatus voi auttaa, että todennäköisesti tässä on kyseessä väärinkäsitys. Vaikka en tietäisi, mitä lapsi ymmärsi eri tavalla kuin halusin. Vaikka olisin itse kiukkuinen ja turhautunut, kun lapsi käyttäytyy kuin, no, keskenkasvuinen. Tai vaikka tajuaisin vasta seuraavana päivänä, että voi ryönä, enpäs muuten sanonutkaan sitä mitä luulin sanoneeni.

Väärinkäsityksiä tulee jatkuvasti. Niitä saa vähemmäksi harjoittelemalla selkeää viestintää, mutta kokonaan eroon niistä ei ehkä pääse. Ainakaan minä en ole vielä päässyt.

Kiitollista niissä on se, että juuri väärinkäsityksiä setvimällä pääsee opettelemaan ihan ruohonjuuritasolla, että miten asioita kannattaisi sille omalle lapselle sanoa, jotta tämä ymmärtää mahdollisimman selkeästi. Ja kun lapsi ymmärtää selkeästi, mitä aikuinen toivoo hänen tekevän, niin todennäköisyydet molempia miellyttävään yhteistyöhön kasvavat ratkaisevasti.

Kun anteeksipyytäminen on vaikeaa

Meillä on temperamenttinen ja herkkä kolmevuotias.

Se ilmenee muun muassa niin, että hän on hyvin riehakas ja fyysinen, ja innostuessaan saattaa satuttaa toisia. Lähinnä meitä vanhempia ja esikoista, muita harvemmin. Ja sitten kun olisi aika pyytää anteeksi, niin se oma käytös hävettää, ja anteeksipyytäminen on vaikeaa, koska silloin pitäisi myöntää tehneensä jotain väärin.

Samaan aikaan meillä on kaksi aikuista, joille anteeksipyytäminen (ja myös anteeksipyynnön kuuleminen toiselta) on tosi tärkeää, sekä viisivuotias esikoinen, jolta ”anteeksi” tulee lähes automaattisesti. Toisin sanoen olemme tilanteessa, jossa kaikki muut paitsi kolmevee pyytävät anteeksi helposti ja usein. Ja kolmevuotiaskin pyytää mutkattomasti anteeksi, paitsi jos on päällä tunnekuohu tai muu itsepäisyyshetki. (Paljastus: kolmevuotiailla niitä tulee paljon.)

Tämä asettaa haasteita.

”Nyt pyydät anteeksi!”

Mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen. Siis sellaiseen ”nyt ei tehdä mitään ennenkuin pyydät anteeksi heti, nytheti, kuulitko!” -meininkiin. Rehellisyyden nimissä myönnän, että välillä arjessa lankean siihenkin, ennenkuin taas muistan, että miksi en usko siihen.

Ensimmäinen syy on se, että anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin. Me ollaan opetettu lapsille, että ”anteeksi” tarkoittaa ”minun ei ollut tarkoitus loukata sinua”. Se on viesti, jota anteeksipyytäjän pitää oikeasti tarkoittaa. Jotta anteeksipyyntö voisi olla vilpitön, niin anteeksipyytäjän pitää ymmärtää (ikätasoisesti), että mistä käytöksestä toinen loukkaantui, joko fyysisesti tai henkisesti.

Anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin.

Anteeksipyyntöä vaatimalla mä lähetän anteeksipyytäjälle viestin, että se anteeksipyynnön tilanne tai ajankohta on tärkeämpää kuin se, mitä sillä tarkoittaa. Että voi pyytää anteeksi tosta noin vaan, vaikka ei ymmärtäisi tai tarkoittaisi koko ilmiötä.

(Samasta syystä mä en odota anteeksipyyntöä lapsiltani ja puolisoltani samanlaisista asioista. Lapsi voi sanoa asioita, joissa olisi aikuisen sanomana ihan erilaisia merkityksiä.)

Ja kääntäen: jos lapsi onkin aidosti loukkaantunut jostain toisen tekemästä asiasta ja vaikkapa reagoinut siihen lyömällä, niin on lapsen mielipahan sivuuttamista, jos mä yksioikoisesti vaadin lasta pyytämään anteeksi ennen kuin hänen tunteitaan on kuultu. Sillä mä taas lähetän viestin, että lapsen tunteilla ei ole mitään merkitystä, vaan vain sillä, että hän sanoo tietyt sanat.

Toinen syy sille, että mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen, on ettei se yksinkertaisesti toimi anteeksipyynnön opetusmenetelmänä.

Siis ainakaan sellaisen aidon, jossa lapsi ymmärtäisi vastuunsa ja olisi aidosti pahoillaan toiselle aiheuttamastaan kivusta tai mielipahasta. Meidän lapset on molemmat sen verran jääräpäisiä, että jos vaadin anteeksipyyntöä ennenkuin he ovat siihen valmiita, niin lopputuloksena on, että lapsi kahta pahemmin kieltäytyy tekemästä minkäänlaista yhteistyötä kenenkään kanssa.

Pehmeämmällä temperamentilla varustettu lapsi (jollainen olin itse ja olen edelleen) puolestaan ehkä myöntyy pyytämään anteeksi, mutta se anteeksipyyntö jää tyhjäksi. Pahimmillaan ”anteeksi” muuttuu taikasanaksi, jolla päästään pois epämiellyttävältä tuntuvista tilanteista, kuitataan virheet, eikä edelleenkään tiedetä, että mistä tässä nyt oikeasti oli kyse.

No miten me sitten päästään tilanteeseen, jossa kaikki saavat tarvitsemansa?

Entä jos anteeksipyytäminen on vaikeaa?

Jos muille aidon anteeksipyynnön kuuleminen on tärkeää, ja kolmevuotiaalle anteeksipyytäminen on vaikeaa, niin millä ihmeellä tämän ristiriidan sitten saa ratkeamaan?

Sivuhuomio: Tämä ei ole mikään resepti tai kokonaisvaltainen taikaratkaisu, jolla kaikki ongelmat pyyhkiytyvät pois. Tietenkään. Nämä on niitä keinoja, jotka meillä on toimineet, ja voi olla, että jotkut niistä toimivat toisissakin perheissä.

Mulle itselleni ensimmäinen oivallus on ollutkin juuri se, että lapsella on vaikeuksia sen asian kanssa. Ei ihme, että hän ei halua ajatella koko asiaa. Hän periaatteessa osaa pyytää anteeksi, mutta se on hänellä vielä lähikehityksen vyöhykkeellä – onnistuu hyvänä päivänä ja/tai toisten avulla.

Anteeksipyyntö, eli oman virheen myöntäminen ja toisen armoille asettuminen on haavoittuvainen hetki. Monilla meistä aikuisistakin on vaikeuksia sen kanssa. Opettelussa tarvitaan roppakaupalla armollisuutta ja epätäydellisyyden sietämistä.

1. Toivon, että pyytäisit anteeksi

Jos siis on tilanne, jossa mä toivoisin lapsen pyytävän anteeksi, niin mä ihan ensin kysyn häneltä, että miten sanotaan jos on satuttanut toista tai tehnyt pahaa mieltä.

(Itse asiassa ihan ensin mä huomioin ja kuuntelen sitä kaltoin kohdelluksi tullutta osapuolta ja varmistan, että hänellä on kaikki hyvin. Jos minä olen itse se kaltoin kohdelluksi tullut osapuoli, niin mä otan itselleni hetken aikaa ja käsittelen omat tunteeni.)

Mutta sen jälkeen kysyn häneltä, että miten sanotaan tällaisessa tilanteessa. Jos se ”anteeksi” tulee kevyesti muistuttaen, niin asia on ihan ookoo.

2. Mitä tarvitset?

Jos ei, niin lapsi useimmiten sanoo, että ”en halua sanoa sitä”, tai on muuten vain myrtyneen näköinen ja hiljaa. Silloin mä hellästi kysyn, että no mitä sä tarvitsisit, jotta olisi helpompi pyytää anteeksi?

Joskus lapsi tarvitsee multa syliä, joskus hän hakee vesipullonsa ja ottaa siitä huikan, joskus hän haluaa olla hetken yksin. Kaikki tämä on mulle ihan ok. (Se toki edellyttää sitä, että mä olen itse saanut oman tunnekuohuni laantumaan, jos vaikka minä olin se, jota lapsi satutti.)

Kun mä kysyn lapselta, että mitä hän tarvitsee, jotta anteeksipyyntö onnistuisi, niin mä ohjaan häntä tietoisesti tunnistamaan omia tarpeitaan ja vastaamaan niihin. Mä kunnioitan sitä, että lapsi tietää itse, mitä tarvitsee, ja annan hänelle mahdollisuuden ottaa vastuuta omista tarpeistaan.

3. Kuuntelua

Jos lapsi ei tiedä, että mitä hän tarvitsee, niin mä yritän kysymällä ja kuuntelemalla selvittää sitä yhdessä lapsen kanssa. Toisin sanoen mä kerron omin sanoin lapselle, että miltä tilanne musta näytti, mitä arvelen hänen tuntevan, ja niin edespäin. ”Sua suututti ja sä tönäisit L:aa, ja nyt sua harmittaa että sä satutit ja että L:lle tuli paha mieli.” Lapsi voi sanoa kyllä tai ei, ja häntä kuuntelemalla me päästään lähemmäksi asian ydintä.

Lisäksi yritän sanoittaa sitä anteeksipyynnön vaikeutta. ”Susta tuntuu vaikealta pyytää anteeksi, kun sullakin on vielä paha mieli.” Mä yritän kertoa lapselle, että saa tuntua pahalta, omaa käytöstä saa katua, ja anteeksipyytäminen saa tuntua vaikealta.

Tai jos lapsi kertoo, että hänestä ei tunnu tippaakaan kurjalta kun satutti isompaa, niin sitten mä kuulen senkin. ”Sä halusit satuttaa L:aa. Ajattelitko sä, että sulle tulee hyvä mieli siitä?”

Useimmiten siellä satuttamisen takana on (ainakin meidän muksuilla) joku kateus, suru, kiukku tai epäreiluuden kokemus, johon ainoaksi purkamisen keinoksi löytyi lyöminen. Mä voin sataprosenttisesti kuulla ja hyväksyä sen kiukun tai surun tai muun tunteen, ja samalla kertoa lapselle, että silloinkaan ei saa lyödä tai satuttaa.

Mä yritän myös kuulla sen, että mitä lapsi tarvitsi, mitä hän yritti saavuttaa sillä lyömisellä. Oikeudenmukaisuutta, tunteen purkamista, tasapuolisuutta (”isommalla on tulossa kiva juttu X ja mä en pääse, siispä lyön jotta hän ei ole liian iloinen koska se olisi epäreilua”) tai jotain muuta. Lapsen logiikalla ne tarpeet voivat olla ihan itsestäänselviä, aikuisen puolestaan on vaikea nähdä, että miten tämä käytös mitenkään voisi vastata tuohon tarpeeseen. Tärkeää on edelleen aito kuuleminen.

Jos lapsen on vaikea itse pukea tarve sanoiksi, niin aikuisen tehtävä on miettiä päivää tai viikkoa taaksepäin: mitä poikkeuksellista, kuormittavaa, yllättävää tai epämiellyttävää tässä viime aikoina on tapahtunut? Mistä keskustelimme? Mistä lapsi on ollut kiinnostunut? Mitä pettymyksiä hän on kokenut? Jostain sieltä uumenista se tarve usein löytyy.

Ja kun se perimmäinen tarve löytyy, niin on aika miettiä, että millä rakentavalla tavalla sen saisi kohdattua. Viimeisimmässä tilanteessa sovittiin, että koska isommalla on tulossa kiva juttu X, niin keksitään pienemmällekin kiva juttu Y, jotta molemmilla on jotain, mitä odottaa.

4 (eli 1). Toivon, että pyytäisit anteeksi

Sitten kun lapsi on saanut rauhoituttua ja ollaan selvillä siitä, että mitä tunteita ja tarpeita hänellä siinä tilanteessa oli – ja vasta sitten – mä palaan siihen, että mulle olisi tärkeää että lapsi pyytäisi käytöstään anteeksi.

Miksi vasta silloin?

Lapsen (ja aikuisenkin) on helpompaa olla empaattinen ja toista huomioiva silloin, kun hänen tarpeensa ovat täynnä. Lyömistä ja muuta anteeksipyyntöä edellyttävää käytöstä puolestaan tapahtuu useimmiten silloin, kun lapsi tarvitsee jotain, eikä keksi muuta tapaa saada sitä kuin lyöminen. Toisin sanoen heti tilanteen jälkeen anteeksipyyntö on vielä vaikeampi kuin tavallisesti – ja jos se on tavallisestikin vielä opettelun asia, niin tunnekuohussa ja tarpeet vajaalla se on lähes mahdoton juttu.

Toisekseen se antaa lapselle mallia siitä, että tilanteisiin voi hyvin palata myöhemmin, eikä asioita lakaista maton alle. Aiemminkin tapahtuneita asioita voi pyytää anteeksi, eikä se ole noloa tai kummallista, vaan niin tässä elämässä toimitaan.

Kolmanneksi – mun ensisijainen tehtävä vanhempana on se, että kaikilla on tarpeet täynnä. Myös niillä, jotka käyttäytyvät kurjasti toisia kohtaan. Mä haluan, että mun lapsella on hyvä olla, koska hän on mun lapseni. Se ei poissulje sitä, että mä haluan hänen myös oppivan anteeksipyytämistä ja omista teoista vastuun ottamista. Mä kuitenkin haluan antaa lapselleni kokemuksen siitä, että silloinkin kun hän on tehnyt virheitä, satuttanut toisia ja oma käytös hävettää, niin mä rakastan häntä ja olen kiinnostunut hänen hyvinvoinnistaan.

Kaikkien näiden syiden vuoksi lapsen on helpompi kuulla ja kuunnella mua, kun mä kerron, että mä toivoisin hänen pyytävän anteeksi.

5 (eli 2): Mitä tarvitset?

Ja jos se anteeksipyyntö on vieläkin vaikea sanoa, niin mä palaan siihen, että mikä sinua auttaisi, mikä helpottaisi sitä anteeksipyyntöä.

Joskus lapsen on helpompaa sanoa ”anteeksi” eri suuntaan kuin missä anteeksipyynnön vastaanottaja on. Joskus se on helpompi kuiskata. Tässä kohtaa mä en enää lähde vaatimaan mitään täydellisyyttä (”nyt katsot silmiin ja sanot kuuluvalla äänellä”), koska mun mielestäni sitä vähäistä jäljellä olevaa kapasiteettia (sekä minun että lapsen) on turha tuhlata siihen, että aletaan vääntää yksityiskohdista. Mielummin niin, että tilanne saadaan päätökseen ja kaikki voivat jatkaa leikkejään.

Välillä tätä täytyy tehdä muutama kierros, jos se anteeksipyynnön yrittäminen nostaa pintaan taas lisää tunteita ja tarpeita, joita lapsi ei osaa itse vielä kohdata tai sanoittaa.

Joskus siihen aitoon, empaattiseen anteeksipyyntöön pääseminen on työläs ja pitkä prosessi. Välillä tuntuu siltä, että mielummin vain jättäisi koko projektin sikseen ja ilmoittaisi lapselle, että nyt pyydät anteeksi tai muuten. Ärsyttää, että onko noiden lasten pakko olla niin jääräpäisiä, että tästäkin asiasta pitää tehdä tällainen numero.

Samaan aikaan mä tiedän, että juuri tällaisilla asioilla mä saan katkaistua monta ikävää ajattelutapaa ja tunnejumia, jotka on kiusanneet mua itseäni. Niinkuin vaikka virheiden pelkäämisen, tai häpeän siitä, että on loukannut toista, tai kokemuksen siitä, että kelpaan vain silloin kun kaikki ovat iloisia ja hyvällä tuulella.

Ja se jos mikä on ihan varmasti kaiken tämän vaivan arvoista.

Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 3: Aikuisen tavoitteet ja lapsen tarpeet

Kirjoitin viime viikolla siitä, mitä voi tehdä, jotta elämä kolmevuotiaan kanssa olisi mahdollisimman sutjakkaa ja stressitöntä. Tämä tekstisarja perustuu toisaalta seitsemään teemaan, jotka nousivat kerta toisensa jälkeen pintaan viime syksynä pitämissäni Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluissa. Toisaalta se perustuu mun omaan kokemukseeni siitä, mitä on arki meidän kolmevuotiaan kuopuksen kanssa juuri nyt.

Ensimmäisissä teksteissä pohdin omien tarpeiden huomioimisen tärkeyttä, sekä kontrollista luopumista ja aikuisen omia tunnetaitoja. Tässä tekstissä pohdinnan alla ovat arvot ja tavoitteet sekä lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen, ja viimeisenä ylihuomenna tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

4. Arvot ja tavoitteet

Mikä tässä tilanteessa on mulle tärkeää?

Sekä ruohonjuuritasolla että isossa mittakaavassa tämä kysymys voi auttaa saamaan vähän erilaista näkökulmaa siihen tilanteeseen.

Onko mulle tärkeää, että lapsi syö koko lautasen tyhjäksi, vai että lapsi syö sen verran kuin hän tällä hetkellä kokee tarvitsevansa? Onko se ylipäänsä sellainen asia, johon voin jotenkin vaikuttaa? (Voin laittaa lapsen lautaselle vähemmän ruokaa, tai tehdä lapsen suosikkiruokaa, niin lautanen tulee syötyä tyhjäksi.)

Onko mulle tärkeää, että päästään ovesta ulos tasan kello kahdeksan? Jos, niin mitä mun tarvitsee tehdä edellisenä iltana, jotta se onnistuisi? Tai onko joku muu asia, kuten yöunien pituus tai rauhallinen aamu, vielä tärkeämpi?

Millaista esimerkkiä mä haluan lapselleni näyttää? Olenko mä nyt sellainen aikuinen, jollaiseksi haluan lapseni kasvavan? Tai jos en ole, niin mitä mä voisin tehdä toisin, jotta osaisin näyttää oikeanlaista esimerkkiä myös lapselleni?

Arvot ovat niin subjektiivinen asia, että niistä on vaikea puhua muuten kuin kysymyksillä. Jokaisella meillä on kuitenkin jotain arvoja vanhemmuutemme taustalla. Ne eivät välttämättä ole kaikki tiedostettuja, mutta kaikki ne jollakin tavalla ohjaavat toimintaamme.

Asetamme myös vanhemmuuden tavoitteemme arvojemme pohjalta: jos haluan, että lapsestani kasvaa rehellinen ja toisia huomioiva aikuinen, niin silloin rehellisyys ja toisten huomioiminen ovat minulle tärkeitä arvoja. Voin hyvin, kun toimin itsekin niiden arvojen mukaan tavallisessa arjessani.

Erityisesti niissä tunnekuohutilanteissa, miksei muissakin, omien arvojen ja vanhemmuuden tavoitteiden muistaminen voi auttaa katkaisemaan sen kuohun ja suuntaamaan ajatukset siihen, mitä tässä tilanteessa voisi tehdä.

Kolmevuotias huutaa turhautumistaan, koska unohti, että olisi halunnut juosta koko pihatien? Jos mulle on tärkeää, että lapsi oppii empaattiseksi ja toisia huomioivaksi, niin silloin mun tehtäväni vanhempana on näyttää esimerkkiä ja olla empaattinen häntä kohtaan.

Kun lapsi huutaa räkä poskella toppahaalarissa, niin kysymys ”mikä tässä tilanteessa on tärkeää?” voi auttaa pääsemään siitä omasta kiukusta. Ei meillä oikeasti niin kiire ole, ettenkö mä voisi pysähtyä halaamaan ja lohduttamaan lasta.

5. Lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen

Meille vanhemmille on usein aika selvää, että miten haluaisimme asioiden menevän. (Aivan kuten sille kolmevuotiaallekin.) On päivärytmit, rutiinit, aikataulut, huushollin tavat, omat rajat ja ”olis kiva, jos” -osasto.

Viisas vanhempi sovittaa päivärytmit ja aikataulut mahdollisimman hyvin lapsen tarpeiden kanssa yhteen. Fyysisten tarpeiden kohdalla se on helpompaa: jos lapsi ei saa ruokaa tai päikkäreitä oikeaan aikaan, niin sen huomaa aika nopeasti yhteistyökyvyn loppumisesta.

Emotionaalisten tarpeiden kohdalla se on vaikeampi muistaa: jos lapsi on ollut vaikka yökylässä, niin hän tarvitsee vähän tasoittumisaikaa. Tai jos ollaan oltu mukavalla retkellä koko päivä, niin pienen tunteet ovat väsymyksestä niin hauraat, että pienestäkin jutusta voi tulla iso kriisi.

Ja sitten kun tähän kaikkeen lisää sen, että kolmevuotiaalla on jatkuvasti tunteet aika hauraat, kun koko ajan tulee jotain sellaista, minkä haluaisi olevan toisin… Syvä huokaus.

Ainakin meidän huushollissa huomaa tehneensä suuren erehdyksen, jos vaikkapa kiireessä komentaa liian tiukasti. Sen toivotun tekemisen sijaan lapsi menee ihan mykkyrälle, ja seuraavat viisi minuuttia saakin sitten käyttää siihen, että lohduttaa sydänjuuriaan myöten loukkaantunutta lasta (”sinä komensit minua!?!”).

Paljon paljon tehokkaampaa (ja myös enemmän omien arvojeni mukaista) on keskittyä miettimään, mitä lapsi tarvitsee, jotta tämä asia tapahtuu.

  • Voin kysyä sitä häneltä suoraan: ”Mikä auttaisi, että saisit sen haalarin päälle?”
  • Tai voin huomata, mikä puuha hänellä on käynnissä: jos hän haluaa leikkiä Nalle Puhia ja Tiikeriä, niin ilman muuta – voisitko Nalle Puh pukea sen haalarin päällesi?
  • Tai voin hyväksyä, että syystä tai toisesta tämä tehtävä on lapselle ylivoimainen tällaisenaan (esim. ”pukisitko haalarin päällesi”), ja lapsi tarvitsee pienempiä välitehtäviä: ”Saatko laitettua nuo varpaat haalarin lahkeeseen? Jee, entäs ne toiset varpaat?”

Tämä voi tuntua komentamiseen ja ”no minä puen sen haalarin sinulle jos mitään ei tapahdu” -tuskailuun verrattuna aika paljon työläämmältä, ainakin alkuun. Toisaalta, kun käyttää muutaman minuutin lapsen tarpeen tunnistamiseen ja huomioimiseen, niin on rutkasti todennäköisempää, että lapsi tekee homman hyvillä mielin loppuun.

Komentamisessa, väkisin pukemisessa ja muissa aikuisen vallankäyttöön perustuvissa taktiikoissa on monta ongelmaa. Monet niistä liittyvät edelliskohtaan, eli vanhemmuuden arvoihin ja tavoitteisiin – onko tämä se esimerkki, jonka haluan lapselleni opettaa? Onko tämä sellainen tapa, jolla toivoisin lapseni kohtelevan minua tai pikkusisaruksiaan?

Täydellisyyteen ei tietysti kykene kukaan, eikä tarvitsekaan. Samaan aikaan on hyvä huomata, että onnistuuko se oman tavoitteen näköinen toiminta usein, joskus vai melko harvoin. (Ja jos vastaus on ”melko harvoin”, niin silloin on hyvä miettiä lisäkeinoja, jos tavoitteista huolimatta tilanne usein tuntuu menevän ikävällä fiiliksellä.)

Lisäksi jo puhtaasti ajankäytön näkökulmasta riski puolen tunnin huutoraivariin on kolmevuotiaan kanssa niin korkea, että lapsilähtöisyys on yksinkertaisesti fiksumpaa. Puhumattakaan siitä, että seuraavaan hommaan siirryttäessä kaikilla on parempi fiilis siitä, miten tilanne eteni.

Ja edelleen – mitä paremmissa kantimissa omat voimavarat ovat, sitä paremmin aikuisella riittää kapasiteettia huomioida lapsen tarpeet, sen sijaan että keskittyisi vain siihen, mitä omasta mielestä pitäisi tapahtua. On helppoa olla empaattinen ja kärsivällinen, kun on nukkunut ja syönyt, kokee olevansa turvassa ja saa onnistumisen kokemuksia. (Tästä syystä ulkopuolisen on helppo ajatella, että ”miten ihmeessä tuo nyt noin, mä osaisin toimia paljon fiksummin tuossa tilanteessa”. Ehkä, tai sitten olisit samoista lähtökohdista vielä pahemmassa jamassa ja tuo toinen selviää olosuhteisiinsa nähden huikealla tavalla. You never know.)

On myös tosi hyödyllistä pysähtyä välillä havainnoimaan, että mitä lapsi oikeasti osaa ja mitä ei.

Lapsi haluaa kaataa itse kannusta vettä ruokapöydässä mukiin? Annanko lapsen kokeilla vai ilmoitanko, että et osaa, minä kaadan? Erityisesti silloin, kun epäonnistumisen hinta on suhteellisen pieni (tyyliin: muutaman minuutin viivästys, pöydälle kaatunut vesi tms.), niin tilanteen hyvää fiilistä saa edistettyä aika lailla ihan vain sanomalla, että kokeile vaan, katsotaan osasitko.

Joka kerta, kun lapsen pyyntöön vastaa EI, häneltä kuluu tunteiden käsittelyn kapasiteettia sen pettymyksen sietämiseen. Myös aikuiselta kuluu hyvin todennäköisesti kärsivällisyyskapasiteettia siihen, että hän auttaa lasta käsittelemään pettymyksensä. Se kapasiteetti on rajallinen, kallisarvoinen luonnonvara, joten sitä ei kannata hukata ihan noin vain.

Asioissa, joissa aikuiselle on tärkeää pitää kiinni rajoista, pidetään toki kiinni rajoista. Sitävastoin asioissa, jossa lapsen pyyntöön suostuminen on aikuiselle ihan mahdollista, niin on mun mielestäni sen kallisarvoisen kapasiteetin tuhlausta ruveta ehdoin tahdoin ”asettamaan rajoja” jotta ei ”antaisi periksi” lapselle. Erityisesti kolmevuotias kohtaa päivän aikana niin monta EI!-tilannetta, että on aikuisen tehtävä myös varmistaa, että lapsi saa myös välillä aidosti päättää, valita ja kokeilla.

Inspiraation lisäksi myös armollisuutta

Silloin kun näitä asioita onnistuu huomioimaan edes muutaman saman päivän aikana, niin tuntuu, että arki rullaa vaivattomammin. Kolmevuotias, jonka tarpeet ovat täynnä ja joka kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä, on oikeastaan aika ihana, kekseliäs ja luova tyyppi. Mun tehtäväni vanhempana on antaa hänelle parhaat mahdolliset olosuhteet siihen – ja sitten olla armollinen itselleni silloin, kun en yllä ihan parhaaseeni.

Armollisuus on sukua kontrollista luopumiselle: nyt on näin. En voi mitään sille, että tällä hetkellä mun taidot on tällaiset. Jos jaksan opetella, yksi hermostuminen ja pettymysraivari kerrallaan, niin jonain päivänä on eri tavalla.

Jos tästä tekstistä oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 2: Kontrolli ja tunnetaidot

Kirjoitin toissapäivänä siitä, mitä voi tehdä, jotta elämä kolmevuotiaan kanssa olisi mahdollisimman sutjakkaa ja stressitöntä. Tämä tekstisarja perustuu toisaalta seitsemään teemaan, jotka nousivat kerta toisensa jälkeen pintaan viime syksynä pitämissäni Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluissa. Toisaalta se perustuu mun omaan kokemukseeni siitä, mitä on arki meidän kolmevuotiaan kuopuksen kanssa juuri nyt.

Ensimmäisessä tekstissä pohdin omien tarpeiden huomioimisen tärkeyttä, ja tämän tekstin aiheena on kaksi seuraavaa: kontrollista luopuminen ja aikuisen omat tunnetaidot. Seuraavissa teksteissä aiheina ovat arvot ja tavoitteet sekä lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen, ja tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen. Kolmas ja neljäs osa tästä tekstistä ilmestyvät ensi viikolla.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

2. Kontrollista luopuminen

”Tälle asialle en voi nyt mitään.” ”Nyt on näin, ja tällä mennään.” ”Onko tämä mun päätös?”

Kolmevuotiaan kanssa ehkä raskainta on se, että hän on vaiheessa, jossa haluaa päättää ihan kaikesta. Tai ei, ei ihan niinkään.

Kyse ei ole niinkään halusta. Hän vain sattuu olemaan kehitysvaiheessa, jossa hänen näkökulmansa on ainoa, jolla on väliä hänelle itselleen. Se on ainoa, jonka hän ylipäänsä kykenee näkemään.

Tietysti on ihan kiva tehdä aikuinen iloiseksi – mutta onpa ihmeellistä, että kun aikuinen näyttää tuimalta ja juoksen karkuun nauraen, niin aikuinen ei ilahdukaan. Yleensä tuo minun aikuiseni ilahtuu, kun näkee minun nauravan. Omituista.

Ja jos kolmevuotiaan pitää valita, teenkö itseni iloiseksi vai tuon toisen ihmisen, niin ei kai tässä edes ole mitään valintatilannetta. Jos ne onnistuvat samaan aikaan, niin jee, tottakai ilahdutaan molemmat. Mutta miten niin siis olisi mahdollista sellainen, että minä olen iloinen mutta tuo toinen ei olisi? Kun minulla on kivaa, niin silloin maailmassa on muutenkin kaikki hyvin, eikö niin?

Aikuinen puolestaan on – omasta maailmankuvastaan käsin – tottunut siihen, että toisten ihmisten kanssa tehdään yhteistyötä. Tai ainakin siihen, että kun auktoriteettiasemassa oleva käskee, niin silloin tehdään. Tai ehkä jopa siihen, että hän itse saa päättää aina kaikesta.

Siinäpä sitä onkin hedelmällistä maaperää törmäyksille. Molemmat toimivat sen perusteella, minkä tietävät oikeaksi ja mihin ovat tottuneet.

Tähän mulla itselläni (ja monella Vanhemmuuden onnistumisia -session osallistujalla) auttaa se, että en edes yritä kontrolloida asioita, jotka eivät ole minun hallinnassani. Niinkuin sitä, syökö lapsi edessään olevalta lautaselta mitään. Tai sitä, miten lapsi leikkii omilla leluillaan. Tai sitä, totteleeko lapsi mun sanojani.

Tämä EI tarkoita sitä, että millään ei ole mitään väliä tai että lapsi saa tehdä mitä tahansa.

Mä keskityn niihin asioihin, mille mä voin jotain, kuten esimerkiksi:

  • Omien rajojeni pitämiseen ja omista tarpeista huolehtimiseen. ”Sinä et saa lyödä minua, ole hyvä mene kauemmaksi.” ”Tuo ei ole nyt vaihtoehto, keksitkö jonkun muun idean?”
  • Kuuntelemiseen, jotta minun on helpompi tulkita lapsen käytös hänen oikeiden motiiviensa kautta. ”Sinä tönäisit toista lasta – mitä yritit siinä kohtaa?”
  • Selkeään kommunikaatioon, jotta lapsi ymmärtää, miksi toivon hänen tekevän jotain, miksi se on minulle tärkeää ja miten se tekeminen auttaa minua, häntä ja muita. ”Ei saa töniä, siinä voi sattua. Seuraavan kerran kun haluat, että toinen lapsi tulee sun kanssa leikkiin, niin pyydä sanoilla, eikö joo. Silloin toisen on helpompi ymmärtää, eikä ketään satu.”
  • Toimintaympäristön muokkaamiseen.
    • Jos en halua, että lapsi hajottaa jonkin yhteisen kapistuksen, niin mä voin nostaa sen hyllylle ja sitä käytetään yhdessä aikuisen kanssa.
    • Jos en jaksa vääntää lapsen kanssa lelujen keräämisestä, niin voin laittaa leluista neljä viidesosaa varastoon ja jättää esille sellaisen määrän, että lapsi jaksaa suht helposti kerätä ne aikuisen avulla.
  • Tekojen ja niiden seurausten käsittelyyn yhdessä lapsen kanssa.
    • Jos lapsi vaikkapa hajottaa tarrakirjansa, niin mä voin empaattisesti jutella siitä, että taitaa harmittaa kun se meni hajalle, huomasitko mitä teit kun se hajosi, usein kirjoille käy just noin kun niille tekee tuolla lailla.
    • Tai jos lelujen kerääminen takkuaa, niin voidaan yhdessä miettiä, että onpas näitä leluja tosi monta, mitkä näistä voisivat mennä varastoon, niin jaksettais kerätä ne paremmin.

…ja siinä se taisi oikeastaan ollakin.

Minä en voi mitään sille, että kolmevuotiaalla on Vaikeaa. En voi mitään sille, että lapsi haluaa päättää kaiken. Se on nyt se maasto, jossa edetään.

Kun mä luovun siitä ajatuksesta, että tämän pitäisi olla jotenkin toisin, niin multa vapautuu ihan todella paljon energiaa. Kun mä huomaan, milloin yritän muuttaa asioita, jotka eivät ole minun muutosvallassani, mun on helpompi suhtautua tilanteeseen kuin aikuinen.

Ai sä haluat? Okei, onnistuu. Ei mun tarvitse kieltää lapselta asioita vain siksi, että muuten lapsi ”oppii että aina saa kaiken mitä haluaa”. Prosentuaalisesti kaikista kolmevuotiaan haluamisista toteutuu vielä silloinkin aika pieni osa, koska lapsi väistämättä haluaa myös sellaisia asioita, jotka eivät ole minun tai kenekään muunkaan vallassa.

Ai sä haluat? Tiedätkö, nyt se ei ole vaihtoehto, ja mä ymmärrän, että sua suututtaa, koska sä haluaisit. Ei toisaalta myöskään tarvitse sanoa lapselle että siinä itse haluamisessa olisi jotain vikaa, vaikka sitä ei jostain syystä voisikaan toteuttaa. Asioita saa haluta. Saa olla pettynyt, jos ei saa mitä haluaa. Ei sekään ole sen monimutkaisempi juttu.

Tyyneyttä  hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä joita voi, ja viisautta tunnistaa, mitkä on mitäkin. Kolmevuotiaankin kanssa sillä pääsee jo aika pitkälle.

3. Omat tunnetaidot

Riippumatta siitä, kuinka hyvissä kantimissa oma jaksaminen on (ja erityisesti silloin, jos se on vähän heikoissa kantimissa), kolmevuotiaan kanssa eläminen Nostattaa Tunteita.

Ihania rakkauden ja hellyyden tunteita, kun aamuyöstä kainaloon kömpinyt lapsi kietoo puoliunessa kätensä mun kaulalleni, huokaisee ja jatkaa unia.

Infernaalisen turhautumisen tunteita, kun lapsi pysähtyy ulvomaan kolme metriä ennen kotiovea ja kieltäytyy liikkumasta metriäkään eteenpäin, koska hän olisi halunnut juosta tuolta kulmalta kotiovelle ja hän unohti – ja äidillä on nälkä ja pissahätä ja vähän varpaita paleltaa. Ja kaikkea, kaikkea mahdollista siltä väliltä.

Aika harva meistä on kokenut niin syviä tunteita ennen vanhemmaksi tulemistaan. Vielä harvempi on opetellut, mitä tehdä, kun se tunteen hyökyaalto iskee.

Vaikka rauhallisessa arjessa läsnäolo ja mindfulness olisivatkin tuttuja juttuja, niin niiden taitojen tuominen siihen tunnekuohun keskelle vaatii ihan erillistä harjoittelua. Teoriassa ja rauhallisessa tilassa opitut jutut asuvat usein juuri siinä aivojen osassa, joka jää tunnekuohun jalkoihin, joten sen tunteen käsittelemisen prosessin täytyy olla aika syvään juurtunut.

Onneksi sitä tunteiden käsittelyä voi harjoitella ihan kevyidenkin tunnekokemusten kohdalla (ja kuten sanottua, kolmevuotiaan kanssa riittää ihan kaikenlaisia tunnekokemuksia). Jokaiselle kehittyy ajan myötä oma tapansa kohdata niitä tunteita, mutta kerron tässä lyhyesti, mitä itse teen, ihan noin inspiraation kannalta. Jos ei tiedä, mitä tehdä, on hyvä kokeilla jotain ja kuulostella, mikä siinä toimi ja mikä ei toiminut.

Kun itselleni iskee päälle joku turhautumis/raivo/aaargh -hetki, niin mä teen suunnilleen näin.

  • Nimeän sen itselleni, ja ehkä myös lapsille: Nyt mua suututtaa ihan valtavasti.
  • Huomaan sen kehossani: Rintalastan takana kiristää, leukoja kirskuttaa, niskaa kiristää, vatsassa on kuuma kiehuva pallo.
  • Keskityn rentouttamaan ne kohdat kehostani, tai sitten visualisoin sinne jotain kevyttä ja valoisaa. Rintakehän kiristys on hattaraa, leukaperien välissä on saippuakuplia, niskanikamien ja lihasten välissä kylpyvaahtoa.
  • Mietin jonkun ajatuksen, joka auttaa mua päästämään irti siitä tunteesta tai ainakin sen patoamisesta:
    • Nyt on näin. Tai…
    • Mua saa suututtaa. Tai…
    • Kuka mä olisin ilman tätä ajatusta, että [mikä se mun kontrollointiajatus sitten onkaan]? Tai…
    • Voinko mä päästää irti siitä, että haluan tämän olevan toisin? Tai…
    • Tältä musta tuntuu silloin, kun mua kiukuttaa. Tai…
    • Mitä muuta tämä voisi tarkoittaa?
  • Hengitän syvään ja haukottelen.

Keinoja on yhtä monta kuin on ihmisiä. Mindfulness auttaa, meditaatio auttaa, erilaiset releasing-tekniikat auttavat, näkökulman vaihtaminen auttaa, hengittäminen ja jooga ja siihen tunteeseen luvan antaminen auttavat. Tärkeää on se, että itsellä on joku tekniikka, jonka tietää toimivan itselle. Joskus siihen tunteen pomminpurkuun menee kaksi sekuntia, joskus viisitoista minuuttia.

Joskus tulee itku tai syvä huokaus tai alkaa yhtäkkiä naurattaa. Se tarkoittaa, että se tunteen sisältämä energia purkautuu kehosta ja pääsee ulos, eikä sitä tarvitse enää padota tai kiristellä sisälle – joten se patoamiseen kulunut energiakin on yhtäkkiä vapaana johonkin rakentavampaan käyttöön.

Plussaa on sekin, että kun tarpeeksi harjoittelee sitä sanoittamista ja tunteiden käsittelyä lasten nähden, niin samalla tulee näyttäneeksi kolmevuotiaalleen esimerkkiä siitä, että kaikilla tulee tunteita. Aikuisilla ja lapsilla käy joskus niin, että tunne meinaa mennä yli, ja on keinoja, joilla sitä tunnetta voi käsitellä. Tunteet eivät ole vaarallisia, vaan niiden kanssa pitää opetella elämään.

Ja voin sanoa kokemuksesta, että on valtavan paljon helpompaa auttaa lasta opettelemaan tunteiden hallintaa ja käsittelyä, kun itsellä on kokemusta siitä, mitkä jutut toimivat. Sanoittaminen on yhtäkkiä paljon luontevampaa, kun siihen on tottunut omallakin kohdalla. Lapsen itkua tai huutoa ei samalla tavalla pelkää, kun ne tunnistaa normaaleiksi tavoiksi päästää sitä tunteen tuomaa energiaa kehosta ulos.

Inspiraation lisäksi myös armollisuutta

Silloin kun näitä asioita onnistuu huomioimaan edes muutaman saman päivän aikana, niin tuntuu, että arki rullaa vaivattomammin. Kolmevuotias, jonka tarpeet ovat täynnä ja joka kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä, on oikeastaan aika ihana, kekseliäs ja luova tyyppi. Mun tehtäväni vanhempana on antaa hänelle parhaat mahdolliset olosuhteet siihen – ja sitten olla armollinen itselleni silloin, kun en ylläkään siihen mihin haluaisin yltää.

Kaikki tämän tekstisarjan teemat ovat olleet itselleni kovan opettelemisen takana. Jonkun verran sitä opettelua tein ennen lasten syntymää, aika paljon vasta lasten myötä. Se opettelu on myös monessa kohtaa kesken, ja monet asiat vaativat edelleen itseltäkin skarppaamista, muistamista ja tietoista näkökulman vaihtamista. Saa ollakin.

Armollisuus on sukua kontrollista luopumiselle: nyt on näin. En voi mitään sille, että tällä hetkellä mun taidot on tällaiset. Jos jaksan opetella, yksi hermostuminen ja pettymysraivari kerrallaan, niin jonain päivänä on eri tavalla.

Niinkuin mainitsin alussa, jokainen on omassa vanhemmuudessaan siinä kohtaa kuin on. Jo se, että haluaa kasvaa ja oppia ja kehittyä, on iso juttu. Saa tietysti turhauttaa, kun yrittää ja epäonnistuu, mutta sitä ei tarvitse hävetä. Päinvastoin, siitä saa olla ylpeä. Sitä oppiminen nimittäin konkreettisimmillaan on: uusien juttujen yrittämistä, onnistumista tai epäonnistumista, ja oman toiminnan uudelleen suuntaamista niiden kokemusten perusteella.

Jos tästä tekstistä oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 1: Omista tarpeista huolehtiminen

Viimeisen viikon aikana on tullut somessa useampaankin kertaan vastaan statuksia ja kommentteja, joissa tuskaillaan kolmevuotiaan kanssa elämistä. Että miten – miten???? – aikuinen pysyy tolkuissaan ja suunnilleen hyvänä vanhempana, kun yrittää navigoida elämää pari-kolmevuotiaan pienen ihmisen kanssa.

Kaikille teille, joilla kolmevuotiaan kanssa eläminen ei ole juuri nyt päivittäistä, voin kertoa muutamia tilanteita, jotka valottavat tämänikäisten ominaislaatua. Meidän kuopus täyttää vasta puolentoista kuukauden päästä kolme, mutta käytän tässä tekstissä hänestä ilmausta ”kolmevuotias”.

Noin yhdeksän kertaa kymmenestä, kun…

  • pyydän ”voisitko tehdä X”, vastauksena on ”en voi”, ”en halua tehdä/mennä X”, tai ihan vain ”ei”.
  • kerron, mitä on ruokana, vastauksena on ”minä en halua sitä”.
  • pitää lähteä jonnekin, niin tulee vastaus ”en halua mennä sinne”. Tyyliin aamulla ”en halua mennä hoitoon” ja hoidosta hakiessa ”en halua lähteä kotiin”.
  • isosisarus pyytää iltapalaksi/välipalaksi vaikka leivän, ja kysyn kolmevuotiaalta, haluaako hän myös leivän, vastaus on ”en halua”. Kuusi sekuntia sen jälkeen, kun olen ojentanut esikoiselle leivän ja laittanut paketin pois, kolmevuotias ilmoittaa, että ”haluan sittenkin leivän”.
  • ollaan puuhattu jotain tosi kivaa ja kaikilla on hyvä fiilis, niin näennäisen yllättäen kolmevuotias vetää liinat kiinni, ilmoittaa että haluaa tehdä [jonkun jutun, joka ei istu muiden tarpeisiin], vetää huutoitkut ja meritähdeksi maahan.

Ja niin edelleen.

Tuntuu, että ainoa ennakoitavissa oleva asia lapsen käytöksessä on, ettei lähtökohtaisesti mikään kelpaa, ja kaikesta pitää saada itse päättää. Ja kuitenkin jollain tavalla tätä arkea pitäisi navigoida niin, ettei ihan jatkuvasti tulisi ihan kauheita huuto-pettymys-kriisejä – vanhemmalta eikä lapselta.

Kaikeksi onneksi mä kävin viime syksynä keskustelemassa Vanhemmuuden onnistumisista helsinkiläisissä leikkipuistoissa ihanien vanhempien kanssa. Niiden keskustelujen antimista teemoittelin seitsemän asiaa, jotka nousivat kaikkein useimmin esiin niitä onnistumisia edistävinä asioina. Ja nyt kun tuo oma rakas ruutitynnyrini on vaiheessa, jossa pitää pistää peliin kaikki mahdolliset kortit, niin on kuulkaa tullut harjoiteltua niitä asioita. Ja paljon.

Ja nyt kun noita ”mitä mä TEEN tän kolmevuotiaan kanssa AAGH” -avautumisia on tullut vastaan muutamiakin ihan lähiaikoina, niin ehkä joku muukin voisi tarvita niitä valttikortteja omaan pakkaansa.

Tässä ensimmäisessä tekstissä käsittelen kaikkein useimmin esille noussutta tekijää, omista tarpeista huolehtimista. Seuraavissa teksteissä aiheina kontrollista luopuminen ja omat tunnetaidot, arvot ja tavoitteet sekä lapsen taitojen ja tarpeiden tunteminen, ja tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen. Seuraava tämän sarjan teksti ilmestyy perjantaina, ja loput ensi viikolla.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

1. Omista tarpeista huolehtiminen

On saanut nukuttua. Syötyä. Juotua vettä, ehkä kupin kahvia tai teetä kerrankin ihan rauhassa. Luettua sen yhden lehden, jossa oli se kiinnostava juttu. Tavattua sen yhden kaverin, jonka kanssa voi puhua kolmevuotiaiden, köh, ainutlaatuisuudesta ja lisäksi kaikesta muustakin.

Ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus. Jos fysiikka eli kehon tarpeet jäävät paitsioon, ei myöskään ajattelu luista. Ei riitä myötätuntoa sitä oman elämänsä vaikeuden kanssa kamppailevaa kolmevuotiasta kohtaan.

Sama pätee sosiaalisiin tarpeisiin. Välillä pitää päästä viettämään aikaa ihmisten kanssa, joilla riittää kapasiteetti kuunnella ja keskustella. Pitää päästä peilaamaan itseään ja omaa olemassaoloaan tyyppeihin, jotka eivät jatkuvasti tyrmää sitä, mitä minä pidän tärkeänä.

Me lempeät kasvattajat haluamme olla lapsillemme läsnä. Se on tärkeää ja hyvä asia.

Aikuinen ei kuitenkaan itse voi pitemmän päälle hyvin, jos hän on jatkuvasti vain lapsensa lisävaruste ja huoltojoukko.

Jokainen vanhempi tietää (toivottavasti) itse, missä kulkee raja aidon, molempien tarpeet huomioivan läsnäolon ja pelkkänä lisävarusteena toimimisen välillä.

Siellä terveellä puolella on enemmän sellaisia tunteita kuin rakkautta lasta kohtaan, iloa hänen edistysaskeleistaan, luottamusta siihen, että tunnistan lapseni tarpeet ja osaan vastata niihin. Ilahtumista siitä, että lapsi tulee lähelle ja ottaa kontaktia. Kärsivällisyyttä kohdata lapsen laidasta toiseen heittelehtivät tunteet – ja käsitellä niiden aiheuttamat konfliktit.

Lisävaruste-puolella on enemmän sellaisia tunteita kuin turhautumista, ärsyyntymistä lapsen mahdottomuuteen, vihaa ja kiukkua milloin ketäkin kohtaan. Huolta, voimattomuutta, riittämättömyyden tunnetta, stressiä ja apatiaa. Yksinäisyyttä, levottomuutta, tyhjyyden tunnetta tai ärtymystä siitä, että lapsi on koko ajan iholla.

Useimmat vanhemmat kokevat näitä kaikkia keskimääräisen viikon, ehkä päivänkin, aikana monta kertaa. Tärkeää onkin se, että tunnistaa, milloin niitä epämiellyttäviä tunteita tulee niin paljon, että ne haittaavat arkea ja lempeää suhtautumista lapseen.

Jollekulle kaksi vihan ja turhautumisen hetkeä päivässä riittää pysäyttämään: nyt pitää tehdä jotakin. Toinen saattaa kokea viisitoista kiukun ja ärtymyksen ja apatian ja levottomuuden puuskaa, ja on opetellut tunnistamaan ne: ahaa, nyt on tällainen päivä, selvä homma. Pistänpä lapsille piirretyt pyörimään ja otan hetken omaa aikaa.

Kukaan meistä tuskin haluaa purkaa sitä omaa pahaa oloa lapseensa. Ja kuitenkin valitettavan usein käy juuri niin.

Se pieni, itsensä ja maailman kanssa kamppaileva kolmevuotias on kuin ukkosenjohdatin, ja RÄISKIS – aikuisen väsymys ja kireä pinna purkautuu juuri silloin, kun lapsi oikeasti tarvitsisi empatiaa ja kärsivällisyyttä.

Kaikki – kärsivällisyys, empatia, läsnäolo, jaksaminen, oppimisessa auttaminen – alkaa omien tarpeiden kunnioittamisesta. Oma happinaamari päälle ensin, ja niin edespäin.

Niinkuin mainitsin alussa, jokainen on omassa vanhemmuudessaan siinä kohtaa kuin on. Jo se, että haluaa kasvaa ja oppia ja kehittyä, on iso juttu. Saa tietysti turhauttaa, kun yrittää ja epäonnistuu, mutta sitä ei tarvitse hävetä. Päinvastoin, siitä saa olla ylpeä. Sitä oppiminen nimittäin konkreettisimmillaan on: uusien juttujen yrittämistä, onnistumista tai epäonnistumista, ja oman toiminnan uudelleen suuntaamista niiden kokemusten perusteella.

Jos tästä tekstistä oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

Perjantain pysähtyminen 51: Väsymysvaraston tyhjennys

Mistä tulen?

Vuosi vaihtui perinteisesti: aattona pohdin kulunutta ja tulevaa, illalla pidettiin perheen kesken naamiaiset ja käytiin iltaretkellä mummilassa katsomassa raketteja. Kun saatiin muksut nukkumaan, katsottiin puolison kanssa brittiläistä stand-uppia ja syötiin jätskiä. Rai rai.

Ehkä vuodenvaihde (niinkuin siirtymät yleensäkin) mylläsi jotain pintaan, tai sitten tällä viikolla aloittamani detox-litkun lipittäminen alkoi tepsiä, mutta tämän vuoden molemmat päivät ovat kuluneet järkyttävän väsymyksen ja kiukun ja känkkäränkän kourissa. Ihan järkevien yöunienkin jälkeen. Jotain on nyt käynnissä. (Ja vaikka tällä viikolla tulikin muutamia iloisia uutisia ystävien alkuvaiheen odotukseen liittyen, niin ei, tämä mun väsymys ei liity perheenlisäykseen. Kun kuitenkin joku ehti jo spekuloida. 😉 )

Tälle viikolle toivoin läsnäoloa lasten kanssa sekä ajoituksen osaamista.

Tavallaan osasin skarpata sitä lasten kanssa leikkimistä, ainakin ajoittain. Menin sinne lattianrajaan puuhaamaan poneilla ja barbeilla ja legoilla. Pelasin sadannen kierroksen Lottoa. Rakensin puistossa lumilinnaa.

Toisaalta osasin sanoa myös, että tietkö mä en oikein jaksa innostua [tästä leikistä], että keksittäiskö me joku sellainen mikä olis meille molemmille kiva? Että mun mielestä olis kiva [tehdä tätä], voitaisko me yhdistää ne jotenkin? Ja sitten me keksittiinkin kiva yhdistelmä, joka oli sekä mulle että lapselle oikeasti hauskaa.

Mä en nimittäin ihan kauheasti tykkää myöskään sellaisesta läsnäolon feikkaamisesta, että joo joo, leikitään vaan poneilla, mutta leiki sinä kun mä en keksi.

On toki tärkeää, että mä välillä menen pois mukavuusalueeltani, jotta lapsi kokee tulleensa huomioiduksi. Mielummin mä kuitenkin huomioin lapsen niin, että se on meille molemmille kivaa ja inspiroivaa, sen sijaan että lapsi sanelee leikin ja mä kuivun omaan kyllästymiseeni mutta teeskentelen, että jee hei tää onkin jännää. Varsinkin ton 4,5v esikoisen kanssa on jo oikeasti ihan mahdollista keksiä leikkejä tai puuhia, jotka on molemmille kivoja.

Ajoitus oli, hmm, ehkä vähän abstraktimpi. Mä onnistuin esimerkiksi menemään muutamana iltana ihan ihmisten ajoissa nukkumaan (jee!), tai osasin olla vastaamatta puhelimeen kun se soi kesken mun päikkäreiden ja sen sijaan soitin myöhemmin takaisin. Uudenvuodenaattona saatiin se illan ajoitus toimimaan fiksusti, niin että ilta oli mukava ja lapset saivat valvoa riittävän pitkään (”me ollaan ihan yöllä hereillä!”) mutta pääsivät kuitenkin jo kymmenen aikaan nukkumaan.

Missä olen?

Moi keho, mä huomaan sinut.

Sulla on nyt joku syksyllä tallennettujen väsymysten purkaminen käynnissä. Toisaalta sokerin ja kahvin vähentäminen ja se detox-homma on selvästi tehneet muuten hyvää, koska väsymystä lukuunottamatta fiilis on suhteellisen kevyt ja hyvä.

Moi tunteet, mä huomaan teidät.

Teillä oli aika rankka toi eilinen, uudenvuoden krapula ilman alkoholin vaikutusta. (Tai no oli siellä mun jätskin seassa korkillinen Bailey’sia, mutta en mä ihan niin pienestä mene noin jumiin.) Viime vuosi oli iso, ja tämä vuosi on toivottavasti myös. Lisäksi tunnepuoli totuttelee mun tämän vuoden uusiin tavoitefiiliksiin – mukavuutta, inspiraatiota, rohkeutta, hyväksyntää – ja se varmaan aiheuttaa myös osan tästä myllerryksestä. Comfort on ollut mun avainsana nyt pari päivää: mikä olis nyt mukavaa? Miten mä voisin hoitaa itseäni? Toistaiseksi toimii.

Moi ajatukset, mä huomaan teidät.

Tekin olette varsin myllänneet tässä, ja selvästi pieni paussi töistä on tehnyt teille ihan hyvää. Välillä ehtii ajatella muutakin kuin työjuttuja, mutta inspiraatiota on erityisesti löytynyt tulevan vuoden työkuvioihin liittyen. Lisäksi ajatuksia työllistää kuopuksen EIIIII AAAAAAGH EN HALUA -vaihe: mikä on se asia, jolla mä tässä hetkessä löydän meille yhteisen sävelen? Mistä asioista oikeasti haluan pitää kiinni, ja mitkä on osastoa ”not the hill I’m willing to die on”? Ja sitten kun mä huomaan, että mulla palaa pinna, niin miten mä katkaisen tilanteen mahdollisimman tyylikkäästi ja vähällä huutamisella?

Mitä kohti?

Mukavuus

Jos mä tänä vuonna osaisin opetella sellaiseen, että osaan tehdä oloni mukavaksi, niin sen tietoisen harjoittelun voisi aloittaa tässä ekalla viikolla. Eikä niiden mukavuustekijöiden tarvitse olla mitään valtavia – tossa eräänä päivänä huomasin, että yksi vaatekappale hiertää, joten otin sen pois ja vaihdoin toiseen. Tadaa, panostin mukavuuteeni.

Tai olen tilanteessa, jossa haluaisin keskustella ihmisen X kanssa, niin menen samaan huoneeseen tai samaan pöytään hänen kanssaan. Tadaa, panostin siihen, että mun on mukava olla. Mun on todella vaikea huomata tollaisia asioita, ja vielä vaikeampi tehdä jotain sen eteen, että olo kohenisi.

Erityisesti nyt tämän väsymyksen ja päänsäryn ja muun fyysisen epämukavuuden keskellä mä haluan kovasti muistaa tehdä jotain niille asioille, joille mä voin jotain.

Mä voin vaikuttaa siihen, etten mä palele. Mä voin vaikuttaa siihen, että mä puhun tunteistani puolisolle sen sijaan, että en puhu. Mä voin vaikuttaa siihen, että pidän omat rajani eri tilanteissa. Mä voin vaikuttaa siihen, että mulla on puhelimessa taustakuva, joka hellii ja inspiroi mua aina kun näen sen. Noin esimerkiksi.

Tähän liittyy myös Huomisen Minän huomioiminen. Se, että mun on mukavampi olla siistissä keittiössä, joten mä siivoan keittiön, vaikka mua ei yhtään huvittaisi. Tai että mun on huomenna mukavampi, jos käyn ajoissa nukkumaan, joten en katso Netflixistä vielä yhtä jaksoa ja vielä yhtä.

Jollain tavalla se mukavuuden ajatus palauttaa mut kehooni ja sen tuntemuksiin, joten mun on helpompi oikeasti olla läsnä omille tarpeilleni ja huomioida niitä.

Tällä kohti tätä vuotta. Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Tämä toimi tällä kertaa 2: Luovaa ongelmanratkaisua vähän vahingossa

Toukokuun teemana blogissa on luovuus. Tämä teksti on alunperin viime kesältä, mutta liittyy mun mielestäni edelleen tiiviisti tähän teemaan. 🙂 Luovuudesta oivalluksiin -kurssin ilmoittautuminen on vielä käynnissä, käy katsomassa sekin!

* * *

Tapahtui eräänä päivänä:

Päivälepoaika on alkamassa, kuopus on jo unten mailla. Mä avaan kolmeveen sängystä peiton, ja kolmevuotias ilmoittaa, ettei halua levätä sängyssä.

Mä mietin hetken, pohdin kaikki selitykset ja ”kuule nyt on päivälepoaika ja pitää jaksaa sitten illalla” -tyyppiset litaniat päässäni. Sitten (koska olin just aamupäivällä taas lukenut jotain sanoittamisesta), vastasin:
– Mä ymmärrän, että sä et halua levätä sängyssä.
Laitoin samalla peiton kiinni, ja jäin miettimään, että miten mä ratkaisen tän tilanteen, kun lapsi sanoikin:
– Mut sensijaan voitaisko me levätä tässä sängyn päällä? Se olis musta mielenkiintoista.

Mun reaktio oli että häh, kunnes tajusin. Lapsen mielestä ”sängyssä” = peiton alla ja ”sängyn päällä” = peiton päällä. Vastasin että toki, ja pötkötin hetken lapsen kanssa siinä sängyn päällä.

Kysyin sitten, että montako minuuttia hän haluaa mun olevan siinä vieressä. Arvasin ihan oikein, että vastaus olisi ”kolme”, koska hän on siinä vaiheessa, että kolmevuotiaalla kaikkea on hyvä olla kolmin kappalein. Laitettiin yhdessä vielä kännykän ajastin hälyttämään, ja kun ajastin oli valmis, sanoin että menen omalle päivälevolleni ja toivotin hyvät levot.

(Toki lapsi vielä muutaman kerran hyppäsi sängystä ovelle jotain kysymään, mutta lopulta rauhoittui ja nukahtikin. Mä sain juoda kupin teetä ihan rauhassa ennenkuin kuopus heräsi.)

Mitä mä siis tein?

Mä annoin siinä ongelmanratkaisutilanteessa lapsen omalle ratkaisulle tilaa, vaikkakin puolivahingossa. On usein jotenkin tosi vaikeaa muistaa, että aikuisen ei tartte aina päättää etukäteen kaikesta, vaan lapsella saattaa olla ihan toimiva ratkaisu.

Mä annoin lapsen määritellä, miten pitkään pötkötetään, ja laitoin ajastimen eli ulkopuolisen muistutuksen huolehtimaan siitä rajanpidosta. Oli toki onni, että pienempi oli jo unten mailla ja mulla oli mahdollisuus antaa lapselle se kolme minuuttia – ja toisaalta tiedän, että joskus siihen sotimiseen ja vääntämiseen on mennyt paljon pitempäänkin.

Ja mä taas sain itselleni muistutuksen siitä, että asioista ei kannata lähteä vääntämään, ennenkuin tietää, mitä toinen tarkoittaa. Lapset hahmottaa maailmaa niin eri tavalla kuin me aikuiset, että joskus se solmu ja ongelman ydin löytyy ihan vain väärinymmärryksestä.

Jos mä olisin ilmoittanut lapselle, että ei mitään muttia, nyt lepäät sängyssä etkä missään muualla, niin me oltais saatu aikaan vaikka kuinka hirveä huuto, johon kuopus olisi herännyt, ja kukaan ei olisi saanut levätä.

Joskus toimii näköjään ihan se, että on hiljaa ja odottaa, että lapsi huomaa ongelman ja ehtii ratkaista sen itse. 🙂

Kommenteista:

Saa kommentoida! Milloin viimeksi onnistuit antamaan lapselle tilaa ongelmanratkaisuun, vahingossa tai tarkoituksella? Onko joku tilanne ratkennut teillä siihen, että huomasitte jonkun sanan tarkoittavan eri asiaa eri ihmisille? Tai heräsikö mieleen jotain muuta tästä pienestä pätkästä?

P.S. Mä tein muuten upouuden Lupa olla kuka -sivun. Käy kurkkaamassa!

Tämä toimi tällä kertaa 6: Montako haluat olla?

20130629-131632.jpg

Meidän arkea helpottaa nykyään suunnattomasti yksi tekniikka, jonka haluan jakaa teidän kanssanne. Mä käytän sitä silloin, kun lapsi haluaa tehdä jotain, ja minä haluaisin että tehtäis jo seuraava juttu.

Esimerkki:
Ollaan kävelemässä ruokakaupasta kotiin, ja kaupan aulassa on penkki. Lapsi haluaa istua penkillä, minä haluan kävellä jo kotiin.
Minä: Okei, montako haluat istua penkillä?
Lapsi: Kolme, koska olen kolmevuotias.
Minä. Selvä. Yksi. Kaksi. Kolme. No niin, sitten mentiin.
Lapsi. [nousee penkiltä]

Tai siinä vaiheessa, kun esikoinen keksi, että asiat kestävät ”ikuisuuden”. Oltiin lähdössä puistosta, ja lapsi halusi vielä olla jännässä piilopaikassa.
Minä: Kuinka monta olet siellä vielä?
Lapsi: Ikuisuuden!
Minä: Ai jaa! No kuinkas pitkä se ikuisuus tällä kertaa on?
Lapsi: Kaksikymmentä!
Minä: Okei. Yksi, kaksi, kolme, neljä, … yhdeksäntoista, kaksikymmentä. Noin, siinä oli ikuisuus.
Lapsi [tulee pois piilopaikasta silmät loistaen]: Mä olin ihan piilossa!
Minä: No niin olit!

Myös meidän kuopus on oppinut tämän melkein kahden vuoden iässä. Illalla, kun käydään nukkumaan, niin iltapuuhien jälkeen vielä halitellaan, ja jossain vaiheessa lapsi halusi vain roikkua äidin kaulassa eikä yhtään mennä omaan sänkyyn. Kunnes eräänä iltana kysyin:
Minä: Kuinka monta haluat olla äitin sylissä?
Lapsi: Mymmenen äitin dydidä.
Minä: Kymmenen haluat olla. Yksi, kaksi, … yhdeksän, kymmenen.
Lapsi: Omaa täntyy peiton ande.

Nykyään kuopus osaa jo iltasadun ja hammaspesun jälkeen ilmoittaa, että ”mymmenen äitin dydidä”.

Se hetki, joka mut inspiroi viimein jakamaan tän teille lukijoille, oli kuitenkin tossa pari päivää sitten. Kuopus oli kiivennyt jakkaralle, jonka esikoinen halusi leikkiinsä.
Esikoinen: Voisitko [kuopus] mennä siitä pois?
Kuopus: Eikä.
Esikoinen alkaa kammeta itseään siihen jakkaralle ja vääntää pienempää pois, kuopus älähtää kun ei halua siirtyä.
Minä toiselta puolelta huonetta: Mitä jos [esikoinen] kysyisit [kuopukselta], että kuinka monta haluaa siinä olla?
Kuopus: Mymmenen.
Esikoinen: Yksi, kaksi, kolme, …, yhdeksän, kymmenen.
Kuopus: [kiipeää pois jakkaralta]

Jossa vaiheessa mä olin ihan että häh, mun ei tarvinnut tehdä tässä kohtaa juuri mitään, vaan lapset käytännössä ratkaisivat ongelmansa itse.

Mikä tässä toimii?

Mä arvelen, että tässä on sama ajatus kuin esimerkiksi ajastimen käytössä: kun sovitaan etukäteen, että kuinka pitkään jokin asia kestää – ja lapsi saa itse valita, mikä se kesto on – siirtymä tuntuu ennustettavammalta. Lapsi pystyy muokkaamaan odotuksiaan tilanteen mukaisiksi.

Esikoisessa huomasi selkeästi muutoksen siitä ”kolme, koska olen kolmevuotias” -ajattelusta ”mikä on isoin numero, jonka keksin” -ajatteluun, joten välillä ilmoitan, että hän saa valita sellaisen numeron, johon osaa itse laskea. Pienempikin tykkää kun pääsee harjoittelemaan ihan itse numeroiden luettelemista. (”Ytti, tatti, momme, jejjä, viiti, tuuti, peipetäm, tattettan, yttettän, mymmenen.”) Ajastinta me ei olla käytetty kauheasti, koska noille se minuutti ja kaksi minuuttia on vielä aika pitkiä aikoja. (Ehkä pitäisikin ruveta käyttämään sitä isommissa projekteissa, kuten lelujen keräämisessä… hmm…)

Välillä olen käyttänyt tästä sellaista muunnosta, että jos esikoisen (joka rakastaa avaruusraketteja ja planeettoja) on vaikea päästä liikkeelle, esimerkiksi vessaan ja käsipesulle ennen ruokailua, niin lasken hänelle lähtölaskennan: Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi, TSIIUUUUUUU!! Ja lapsi lähtee liikkeelle kuin raketti konsanaan.

Tämä ei siis ole tietenkään mikään ”nyt mä lasken kolmeen ja sitten olis parasta tapahtua TAI…” -uhkailutekniikka. Äänensävy on hyvä pitää rauhallisena ja/tai innokkaana, tilanteesta riippuen.

Joskus tulee sellaisia hetkiä, jolloin se etukäteen päätetty numero ei riittänytkään, vaan vielä halutaan olla äidin sylissä tai ihanassa piilopaikassa. Niissä tilanteissa mä oon yleensä katsonut vähän vireen (ja lapsen iän) mukaan, että pidänkö kiinni siitä, mitä sovittiin (”Nyt sä sait istua kymmenen, ihan niinkuin halusit. Joku toinen kerta sitten istutaan uudestaan. Eikös olekin vaan ihana penkki? No niin, sitten mentiin.”) vai lasketaanko vielä uudestaan..

Esimerkiksi jos mä olen lähdössä johonkin ja lapset haluavat halia, niin en mä ala heitä kammeta irti, tai sitten täytyy olla tosi kova kiire – ja silloin moka on jo tapahtunut, kun en osannut varata tarpeeksi aikaa lähtemiselle. Ihan yhden käden sormilla on kuitenkin laskettavissa ne kerrat, jolloin tää on johtanut muuhun kuin siihen, että sovitun ajan päästä lapsi on taas yhteistyökykyinen. Ja miksipä ei olisi, kun hänen tarpeensa on tyydytetty ja hän on tullut kuulluksi.

Koska siitä tässä tekniikassa pohjimmiltaan on kyse. Lapsella on tarve, ja mulla on tarve, ja ikäänkuin ne on jotenkin ristiriidassa. Usein kuitenkin on niin, että mä pystyn aikuisena hetken venyttämään sitä omaa tarvettani, oli se sitten ehtimisen tarve tai mikä tahansa muu. Sillä kymmeneen laskemisella, tai kahteenkymmeneenkin, uhraa noin viidestä kymmeneen sekuntia sille, että lapsi kokee saaneensa päättää. Hän kokee, että hänen ideansa ja tarpeensa ovat mulle niin tärkeitä, että mä pystyn joustamaan omasta suunnitelmastani. Ja kun sitä ajattelee tältä näkökantilta, niin mä itse kyllä haluan olla sellainen aikuinen, joka pystyy joustamaan omasta suunnitelmastaan puoli minuuttia silloin, kun jokin asia on lapselle oikeasti tärkeä.

Ihan puhtaasta hyötynäkökulmasta tää on myös nopeampi tapa, jos vertaa sellaiseen ”eikun nyt tulet sieltä, ei meillä ole aikaa, tule nyt, hei ihan oikeasti, kipi kipi, mikä siinä nyt on niin ihmeellistä” -jäpätykseen, joka ei kuitenkaan saa sitä lasta toimimaan mun pyynnön mukaisesti yhtään sen nopeammin. Pahimmassa tapauksessa jos lapsi on päättänyt, että hän nyt tässä istuu eikä kukaan sille voi mitään, niin sillä kieltämisellä ja jäpättämisellä saa vain aikaan maailmanluokan huutoraivarin tai sellaista silmät-sirrille-leuka-pystyyn-kädet-puuskaan -oman tontin puolustamista, jota perinteisesti kutsutaan uhmaksi. Välillä mä unohdan tän laskemisen ja yritän sitä komentamista, mutta todellisuus usein palauttaa mut tähän tekniikkaan melko nopeasti.

Kommenteista:
Kommentit tervetulleita! Jos kokeilet tätä samaa lähestymistapaa, niin kuulisin mielelläni, miten meni! Tai jos sulla on itselläsi tapana tehdä kotona jotain samanlaista, niin olisi hienoa, jos jakaisit sen meille muille avuksi ja inspiraatioksi. Myös kaikenlaiset pohdinnat, kysymykset ja muut aiheen liippailut ovat tervetulleita. 🙂

Perjantain pysähtyminen 2: Äitin sylkkyyn!!!

20140205-140911.jpg

Viime viikolla aloitin uuden perinteen, Perjantain pysähtymisen. Mun tavoitteena on harjoitella (ja samalla toimia esimerkkinä muille), miten omasta elämästä tietoisena pysyminen noin käytännössä voisi tapahtua.

Kysymyksiä on edelleen kolme.

Mistä tulen?

(Tämän kysymyksen tarkoitus on saada paperille kaikki ne asiat, jotka pyörivät mielessä ja vaikeuttavat tähän hetkeen pääsemistä. Näiden kaikkien hyväksyminen osaksi tähän asti tapahtunutta elämää on välillä vaikeaa, mutta olen itse huomannut, että kirjoittaminen tai kertominen vähän helpottaa sitä prosessia.)

Tällä viikolla tuntui olevan aika paljon hyvää annettavanaan. Uusia alkuja ja ryhtymisiä työkuvioiden suhteen (jee!), joista olen hurjan kiitollinen. Viikonloppuna ja alkuviikosta näin opiskelukavereita pitkästä aikaa, ja se oli mahtavaa. On aina kiva päästä juttelemaan omasta arjesta ja maailman menosta sellaisten ihmisten kanssa, joilla siihen arkeen kuuluu mun näkökulmasta eksoottisia juttuja.

Toisaalta viikko oli sillä tavalla aika repaleinen, että oltiin vuorotellen puolison kanssa päiviä ja iltoja pois, tai sitten oltiin kylässä. Esikoinen kysyi torstaina, että ollaanhan äiti tänään illalla kaikki kotona, niin ettei kukaan mene minnekään? Onneksi pystyin siinä kohtaa vastaamaan että joo, ollaan.

Sitä ei tule aina ajatelleeksi, että vaikka toinen vanhemmista onkin joka ilta kotona ja normaalit rutiinit pyörivät, niin muksuille se illasta toiseen vaihtuva ihminen on ihan valtavan paljon isompi juttu kuin aikuisille. Se on hankalaa, koska itse mielelläni käyn vaikka missä kavereiden ja ystävien kanssa, ja suon mielelläni puolisollekin sen saman ilon – mutta se sitten tarkoittaa sitä, että viikossa on vähemmän yhteisiä iltoja kuin koko perheen iltoja.

Toisaalta joo, lapset tottuvat melkein mihin tahansa, mutta kapasiteettia sellainen muutoksen sietäminen vaatii aina. Sen huomaa nyt loppuviikosta, kun molemmat lapset ovat vähän sellaisia mini-Mielensäpahoittajia joka asian suhteen, tai ainakin se tuntuu siltä. Tahdonvoima on lopussa, kun se on kaikki kulunut siihen erilaisen rutiinin sietämiseen, ja nyt sitä ei enää riitä esimerkiksi pettymysten käsittelyyn tai impulssien lykkäämiseen. Kaikki pitää saada nyt tai muuten tulee itkuhuuto.

Että tietyllä tavalla siitä omasta lietsuamisesta (lapsuuteni ilmaus suoraan Itä-Suomesta) eli poissa kotoa vietetystä ajasta maksaa hinnan: kun kaikki viimein ovat kotosalla, lapset tarvitsevat erityisen paljon huomiota ja lempeyttä molemmilta vanhemmilta. Tollaisen käytöksen leimaaminen kiukutteluksi olisi kauhean helppoa, mutta se ei olisi mun mielestä reilua lapsia kohtaan: he eivät ole tehneet päätöksiä siitä, milloin on tavallinen ilta ja milloin totuttelua vaativa ”erilainen” ilta.

Toivoin kuluneelle viikolle flow’ta, lepoa, inspiraatiota, helppoutta, energiaa ja vahvoja perustuksia. Tietyllä lailla sain näitä kaikkia tuotua mukaan. Lepoa olisi tietysti voinut olla enemmänkin, niinkuin tuntuu että aina voisi olla, ja perustuksia sain luotua lähinnä tuossa ruokailuhommassa. Energiaa löytyi juurikin siitä lasten ja puolison kanssa tanssimisesta ja hassuttelusta – tällä viikolla pidimme muun muassa useamman Meidän Perheen Sirkuksen, jotka tarkoittivat siis sitä, että laitettiin Spotifysta sirkusmusiikkia ja levitettiin jumppamatto olohuoneen lattialle. Sitten jokainen vuorollaan teki oman sirkustemppunsa, ja kaikille taputettiin. Flow, inspiraatio ja helppous löytyivät työkuvioista, mistä olen iloinen ja kiitollinen.

Missä olen?

(Tämän kysymyksen tarkoitus on kiinnittää huomiota siihen, mitä koen ja huomaan juuri tällä hetkellä. Mitä kehossa tuntuu? Mitä tunteita on juuri nyt pinnassa? Mitä mielessä pyörii? Huomaamisen myötä myös hyväksyminen tulee helpommaksi. Nyt on näin.)

Keho tuntuu suhteellisen vetreältä, tosin hartioissa on vähän juntturaa. Kohta on ruoka-aika, ja vettä olisi voinut juoda tämän päivän aikana enemmän, muistuttaa keho. 🙂 Lonkka puolestaan vähän taas kaipaa huomiota, ja yksi viime viikon saavutuksista oli se, että sain varattua ajan osteopaatille.

Tunnepuolella olo on rauhallisen odottava, vähän innokas. Viikon onnistumiset kantavat vielä. Toisaalta vähän painaa se, että en tajunnut aikaisemmin, miten paljon lasten ärtyisyys ja lyhyt pinna johtuvat alkuviikon poissaoloista. Ja toisaalta olen helpottunut, että nyt kun hoksasin tämän, niin on helpompi suhtautua heihin lempeästi. Kirjoitusmusiikkina on Alexandre Desplat’n The King’s Speech soundtrack, joka on melkoisen inspiroivaa ja kohottavaa musiikkia, joten siitä tulee myös kehoon ja tunnepuolelle hyvät vibat. 🙂

Mielessä pyörii tulevan viikonlopun kuviot, sekä työprojektit monelta tasolta. Tuntuu, että tarvitsisin sellaisen 48 tunnin erakkoretriitin – vain minä, läppäri ja muistikirja – niin saisin muutamaakin juttua pyöräytettyä huomattavasti paljon eteenpäin.

Toisaalta, kun jo tällaiset useamman illan silppuläsnäolot saavat lapset noin kierroksille, niin ainakaan toistaiseksi sellaisella erakkoretriitillä ei ole toteutumisen mahdollisuuksia. Nyt on näin, ja hosumalla ei tule kuin niitä kuuluisia k-päisiä lapsia. Haa, siinä sanonnassa on sellainenkin merkityskerros! Että kun vanhemmat hosuvat liikaa, eivätkä ole lapsilleen läsnä, niin lapsista tulee huomionnälkäisiä pikku kiukuttelijoita.

Mitä kohti?

(Tämän kysymyksen tarkoitus on suunnata ajatuksia tulevaan: mitä tapahtumia tiedän olevan tulossa, millaisilla tunteilla odotan tulevaa, mitä haluan saada aikaan seuraavan viikon aikana, millaisia ominaisuuksia toivon lähitulevaisuudelta. Itselleni on viime aikoina toiminut erityisesti se, että ensin pohdin ne ominaisuudet ja sitten vasta mietin, missä kaikessa ne voisivat näkyä ja missä voisin niitä toteuttaa.)

Mitä ominaisuuksia toivon ensi viikolle?

  • läsnäoloa
  • rauhaa
  • oivalluksia
  • etenemistä
  • iloa
  • helppoutta
  • luottamusta

Mitä ensi viikolla on edessä sellaista, johon erityisesti toivon näitä ominaisuuksia?

Lasten kanssa läsnäoloa. Enemmän sitä, että ollaan vaan ja möllötetään ja istutaan sylikkäin tai hupsutellaan tai leikitään.

Viikonloppuna on kurssi, jolta toivon oivalluksia, etenemistä, luottamusta ja iloa. Tai siis mä voin virittäytyä siihen kurssiin oivallusten, etenemisen, luottamuksen ja ilon kautta.

Alkuviikosta pääsen osteopaatille, ja keskiviikkona aloitan capoeiran. Niistä yhteensä odotan helppoutta, luottamusta, iloa, oivalluksia ja läsnäoloa.

Yritän myös raivata tilaa rauhalle kirjoittamalla ja meditoimalla hetken siellä, toisen täällä, aina kun muistan.

Työn tekemiseen haluan virittäytyä rauhan, läsnäolon, oivallusten, helppouden ja etenemisen kautta.

Vähän pohdituttaa, että miten muksut suhtautuu, kun oon koko viikonlopun kurssilla. Tai oikeastaan se, että miten roikkuapinoita ne on sitten maanantaista eteenpäin. Ja toisaalta nyt kun tiedän valmistautua siihen, ja muistan antaa muksuille huomiota kun olen kotosalla, niin selviydytään ehkä paremmin kuin viime viikolla.

Mistä sinä tulet, missä olet ja mitä kohti menet?

Pohdi mielessäsi tai kerro kommenteissa! Saa vastata kaikkiin kysymyksiin tai vain yhteen tai kahteen, ihan mikä itselle tuntuu tällä kertaa luontevalta. Ei haittaa, vaikka ei olisikaan enää perjantai. 😉

Näissä kommenteissa mä toivon teiltä erityistä huomaavaisuutta toisia kohtaan. Tervetullutta on tsemppaaminen ja toisten kommentoijien huomioiminen empaattisesti, sekä tietysti ne omat pohdinnat. Sovitaan, että ei neuvota ellei joku erikseen pyydä neuvoja, eikä tietenkään dissata kenenkään muun kokemuksia tai tavoitteita.