Perjantain pysähtyminen 4: Helppoa ja metahelppoa

20140205-140911.jpg

On perjantai, ja on aika tehdä viikkokatsaus. Ekasta ja tokasta versiosta löytyy tarkemmat ohjeet, mutta jos haluat itse osallistua itseksesi tai kommenteissa, niin kysymyksiä on kolme.

Mistä tulen?

Takana on taas ihan hyvä viikko, siinä mielessä että mitään suurempia katastrofeja ei osunut kohdalle, vaan elämä sujui suunnilleen ennustettavia uomia. Kuuluu hyvää, kun ei oikeastaan kuulu mitään.

Viikonloppuna puoliso oli reissussa, joten oltiin muksujen kanssa pääasiassa keskenämme. Kuopus itse asiassa kävi yökylässä mun vanhemmilla (ekaa kertaa yksinään), ja me pidettiin esikoisen kanssa ihan kahdenkeskistä aikaa. Siitä on pitkä aika kun viimeksi oltiin monta tuntia kahden, ja esikoinen oli selvästi kaivannut sellaista.

Kun mä kysyin, että mitä tehdään kun pidetään meidän oma ilta, niin esikoisen silmät syttyivät: ”Tehdään teltta, ja sitten [kuopus] ei riko sitä!!” Auts, miten niin isompi vähän kärsii siitä, että pienempi haluaa jatkuvasti osallistua mutta ei ihan vielä osaa?

Se viikonloppu teki kyllä hyvää meille kaikille. Kuopus sai olla kerrankin mummin ja ukin silmäteränä ihan ilman kilpailijoita (ihan niinkuin isompikin saa aina kun itse menee yksin yökylään), ja isompi sai olla äidin silmäteränä (ihan niinkuin kuopus isomman kerhon aikaan). Ja hyvänen aika miten rentouttavaa oli itsellekin olla vain yhden leikki-ikäisen kanssa kaksin kotosalla!

Muu viikko pyöri aika paljon yhden projektin työstämisen ympärillä. Sain kirjoitettua, ja aika paljon sain myös stressattua, että entäs jos aikataulu ei pidä ja kaikenlaista ja kaikenlaista. Mä haluaisin osata ajatella siitä aiheesta, että mä teen sen verran kuin ehdin ja pystyn, ja sen on riitettävä, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.

Mun toiveita tälle viikolle olivat helppous, luottamus, ilo, energia, liike, ja flow. Noista itse asiassa aika monia löytyi, kun kävin elämäni ensimmäisellä capoeiratunnilla! Paitsi no, helppoutta ehkä ensimmäiset kaksi sekuntia, sen jälkeen alkoi tuntua lihaksissa, että aika lailla liikkumatonta elämää on tullut vietettyä viimeiset X vuotta… Mutta löytyi luottamusta – sekä itseeni, siinä kohtaa kun kuuntelin maitohappojen viestiä ja menin ainoana osallistujana salin takaseinälle puuskuttamaan, että toisiin, kun uskalsin olla pärjäämättä enkä pelännyt, että joku katsoo kieroon. Ei katsonutkaan, opettaja vain tuli varmistamaan että ei tapahtunut mitään vakavampaa, ja hyväksyi muitta mutkitta mun ”maitohapot, pitää levätä” -selityksen.

Löytyi iloa, energiaa, liikettä ja jopa flow’ta, kun tunnin jälkeen huomasin, miten kaikki muu huolehtiminen ja ajattelu oli hävinnyt täysin tekemisen tieltä. Nyt seuraavat pari päivää on reisilihakset aina istuutuessa ja seisomaan noustessa muistuttaneet, että tuli muuten tehtyä jotain. Innostavaa oli, kun tunnille osallistuneet edistyneemmät capoeiristat pelasivat ihan oikeasti tunnin lopuksi, ja näin, mihin ehkä vuosien päästä olisi mahdollista päästä. Ensi viikolla uudestaan, ihan mahtavaa.

Helppoutta peräänkuulutin erityisesti. Tai siis kaipasin, tai siis yritin muistaa muistuttaa itselleni. Ei oo helppoo muistaa että vois olla helppoo, ainakaan vielä. Muutamia hetkiä tuli, jolloin vahingossa muistin ajatella, että olisiko sallittua jos mä tekisin tän näin, kun tää olisi mulle helpompi. Ehkä se capoeiratunnin maitohappohetki oli sellainen, jolloin mä annoin periksi: nyt on ollut jo tarpeeksi vaikeaa, saa hetken olla helppoakin.

Myös muutamaan kertaan lounasta miettiessäni tulin siihen tulokseen, että tähän saumaan helpointa on vaan höyryttää kukkakaalia/parsakaalia/ruusukaalia ja pistää siihen jotain näppärää proteiinia kylkeen. Ja nimenomaan se oivallus, ettei mun tarvitse ehdoin tahdoin ruveta vääntämään edesmenneen siskoni sanoin gurmeeta paaville, jos vähempi riittää ja sillä saadaan kaikki kylläisiksi fiksussa aikataulussa. Hiljalleen se löytyy, ja yllättävistä paikoista, helppous.

Oli helppoa päättää, mitä laittaa päälle kummitytön synttäreille viikonloppuna, kun vaihtoehtoja oli käytännössä vain muutama. Oli helppoa olla esikoisen kanssa kahdestaan, ja oli helppoa mennä lapsen kanssa samaan aikaan nukkumaan, kun olin etukäteen päättänyt, että tänään keskityn meidän kahden yhteiseen aikaan ja lapsi nimenomaan toivoi, että mennäänhän sitten äiti yhdessä nukkumaan. Pienistä hetkistä, pikkuhiljaa.

Missä olen?

Tällä hetkellä olen fyysisesti anoppilassa. Kirjoitan kookosöljyt ja puuvillakäsineet kädessä, koska pakkasten myötä käynnistyi taas perinteinen mul’ kuivuu kädet niin et ne halkee-ee -kausi. Reisilihakset ovat edelleen capoeiratunnin rapukävely-karhunkävely-pyörityksistä aikamoisessa jumissa, vaikka mielestäni venyttelin ne ihan kohtuullisesti. Olisivat ne toisaalta vielä pahemmassa kunnossa, jos en olisi venytellyt, että siinä mielessä uskon tehneeni parhaani. Alkuviikon osteopaattikeikka ja tuo capoeira saivat myös mun kroonisesti jumisen lonkan aika paljon paremman tuntuiseksi, mikä jo itsessään on yksi tän viikon loistojutuista.

Mielessä pyörii muun muassa se työprojekti monelta eri kannalta, ja siihen liittyen tunteet seilaavat innostuneesta ja avoimesta vähän huolestuneeseen, odottavasta ja kärsimättömästä luottavaiseen ja rauhalliseen. Toisaalta tiedän, että se etenee sitä tahtia kuin etenee, ja toisaalta osa musta haluaisi kovasti hallita ja kontrolloida joka ikistä asiaa ja ehtiä ja suorittaa ja olla tosi hyvä ja saada hirveästi kehuja ja ja ja… Syvä huokaus.

Tän siitä saa, kun on tottunut siihen, että omanarvontunto on sidoksissa muun muassa siihen, miten hyvä ja fiksu on ja miten hienosti pärjää ja osaa ja miten taitavasti tekee juttuja. No, mä voin harjoitella hyväksymään sen, että tää on nyt tällä lailla tän asian kanssa. Ja jos mä toisaalta yritän siitä projektista koko ajan etsiä sitä, että miten mä teen tästä itselleni helpompaa ilman, että tingin laadusta tai (mahdollisuuksien mukaan) aikataulusta, niin yksi helppouden löytämisen keino on se nyt on näin, letting go, mä annan tän olla tällä hetkellä itselleni just niin vaikeaa ja just niin helppoa kuin miltä se tuntuu, syvä hengitys.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivoisin tälle viikolle.

  • helppous
  • joustavuus
  • yhteys
  • avoimuus
  • eteneminen
  • rauha
  • ilo

Mä haluaisin kehittää jonkun tavan tai rutiinin, jolla mä muistaisin joka päivä pohtia vaikka nyt sitä helppoutta. Joku ankkuri, tai triggeri, tai joku muu sellainen, joka muistuttais mua, että mitä jos tää olisi helppoa. Mä haluaisin että olisi helppoa muistaa miettiä, miten asiat voisivat olla helpompia. Tai että miten mä voisin tehdä minkä tahansa, vaikka nyt helppouden etsimisen, itselleni helpommaksi. Sellaista meta-helppoa, if you will.

Mä toivoisin joustavuutta sekä kehon puolelle (lue: vähemmän jumissa capoeiran jälkeen) että ajatusteni ja tunteideni puolelle. Siis sellaista, että mä yhä helpommin (taas metahelppoa!) huomaisin, jos oon jumissa jonkun ajatuksen tai tunteen kanssa ja voisin löytää siitä jonkun reitin eteenpäin. Jos vaikka pelottaa jonkun sähköpostin lähettäminen tai muuten itseni näkyväksi tekeminen (eli avoimuus), niin saisin ikäänkuin pehmitettyä sen pelon taustalla olevaa ajatusta ja kyseenalaistettua sen todenperäisyyttä. Ehkä myös löydettyä sieltä jonkun tarpeen tai itselleni tärkeän asian, johon satsaamalla siitä asiasta tulisikin vähemmän pelottava.

Yhteyttä, avoimuutta, etenemistä mä toivon monen asian suhteen, mutta en helppouden ja joustavuuden ja rauhan kustannuksella kuitenkaan. Ha, onpa jännä huomata miten noistakin ajattelee, että niiden tarvitsisi olla jotenkin toisilleen vastakkaisia. Mulla on sellainen vaisto, että aito yhteys ja avoimuus ja eteneminen tulee nimenomaan noiden muiden kanssa yhteistyössä, ei vaikeasti, kankeasti, pelon tai stressin kautta. Yhteyttä ei voi pakottaa, tietenkään. Eikä pakotettu avoimuus rakenna mitään, eikä hampaat irvessä eteneminen useinkaan tuo kuin vain näennäistä tulosta.

Mieleen tulee taas näistäkin se jokin aika sitten tullut ajatus, että do the groundwork – tee pohjatyö ensin. Jollain lailla se työ, jota mä teen päästäkseni kiinni helppouden ja rauhan ja ilon vireeseen, on pohjimmiltaan kaiken muunkin taustalla. Kun asiat tuntuu etenevän helposti ja mulla on rauha ja tunnen iloa tekemistäni asioista, niin eteneminen ja joustavuus ja yhteys ja kaikki tulee sitä kautta. Jos joku näistä hiertää, niin mä en oikeastaan saa mitään ns. hyödyllistäkään tehtyä, vaan ainoa tapa, ainakin mulle, on kaivaa ne pohjimmaiset ajatusvirheet ja väärinkäsitykset sieltä ankeiden tunteiden taustalta pois.

Se, mitä mun tarvitsee harjoitella, on että se työstäminen ja niiden ajatusvirheiden purkaminen ei ole hukkaan heitettyä aikaa, vaan päinvastoin ainoa tapa, jolla mä pidän itseni työvireessä. Laulajat avaa äänen, soittajat virittää soittimet, graafikot päivittävät suunnitteluohjelmistojaan ja mun tarvii pitää huolta omasta koneistostani.

Näitä mä sitten opettelen taas ensi viikon. 🙂

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Kysymykset, oivallukset, omat vastauksesi noihin kysymyksiin tai mitkä tahansa muut omat reflektiosi kuluneesta viikosta löytävät juuri oikean paikan täältä. 🙂 Hurraata ja fiilistelyä voi myös mielellään harrastaa, pyytämättä neuvomista ei niinkään.

 

Perjantain pysähtyminen 3: Sivustasta huudellaan

Perjantain pysähtymiset saavat jatkoa. Edelliset osat yksi ja kaksi.

Mistä tulen?

Periaatteessa ihan tavallinen viikko. Paitsi että viime viikonloppuna oli mielettömän inspiroiva koulutus, jonka sisällöt pyörivät päässä koko viikon. Muksut olivat maanantaina viikonlopun jäljiltä pitelemättömässä äitipulassa, joten tein parhaani ollakseni läsnä ja kärsivällinen. (Voitte uskoa, että työlästä oli.)

Keskiviikkona iski tolkuton migreeni, joka kesti aamukymmenestä iltaseitsemään. Taas näki hyvin, että kun aikatauluttaa asioihin ”viikon”, niin oikeasti siinä viikossa on tehokasta työaikaa tässä elämäntilanteessa, no, ei ainakaan neljääkymmentä tuntia. Ehkä viisi. Inspiroivia juttuja toisaalta koko viikko täynnä, työstämistä ja coachingia ja pohtimista.

Toivoin tälle viikolle läsnäoloa, rauhaa, oivalluksia, etenemistä, iloa, helppoutta ja luottamusta.

Noista kaikista erityisesti helppoutta, luottamusta ja rauhaa olen yrittänyt hakea aina, kun jokin asia tuntuu vaikealta. Että miltä tämä näyttäisi, jos tämä olisi mahdollisimman helppoa? Miltä tämä näyttäisi, jos luottaisin, että [X] tapahtuu? Ja sitä kautta on tullut myös oivalluksia. Myös etenemistä, sekä konkreettisesti että ajatusten tasolla. Läsnäoloa ja rauhaa… tietyllä tavalla se keskiviikon migreeni pisti taas mut aika lailla nokakkain sen kanssa, että keho päättää. Ja että vaihtoehdot ovat läsnäoleminen tai sitten vastustaminen (eli säälittävä räpistely).

Rauhaa on myös tullut siinä mielessä, että on yhä vähemmän kiire, noin niinkuin korvien välissä. No joo, oikeasti kaikki kiire on olemassa vain korvien välissä, mutta siis on vähemmän kiire sellaisella elämän tasolla. Vaikka tuntuu, että kaikkia inspiroivia juttuja pitäisi päästä tekemään nytheti hetinyt, niin tietyllä tavalla se sellainen hätäinen ”maailma menee ihan pieleen jos mä en NYT JUST ehdi tehdä KAIKKEA!!” -kiristys on vähentynyt. Ei vielä poistunut, mutta keventynyt. Ikäänkuin tässä olisi koko elämä aikaa tehdä juttuja, mene tiedä.

Missä olen?

Kylmä on. Kovin kylmä. Villasukat ovat jossain jemmassa, tai siis jatkuvan käytön jäljiltä paikassa X. Osteopaatilta tuli lempeä kehotus venytellä enemmän – tosin venyttelin keskiviikkoaamuna ja pari tuntia myöhemmin alkoi migreeni, joten mun liikuntaa kohtaan epäluuloinen mieleni huutelee sivustasta, että EI VARMAAN KANNATTAIS VENYTELLÄ NII. (Tai ehkä nimenomaan kannattaisi venytellä useammin kuin harvemmin?) Keho on myös voinut selvästi virkeämmin, kun energiaa tulee muualtakin kuin sokerista. Nyt kun vielä oppisi juomaan enemmän vettä.

Mielessä pyörivät erilaiset vaihtoehdot. Jos teen X, ja sitten sen seurauksena Y, niin onko silloin Z mahdollinen ja millä aikataululla puolestaan tapahtuvat sitten siitä seuraavat kuviot? Toisaalta vastaan tuli taas yksi kiinnostava koulutuspalikka, jonka olin jo viime syksynä lokeroinut osastoon ”ehdottomasti jossain vaiheessa, mutta ei vielä”. Se pysyy edelleen samassa lokerossa.

Myös lyhyemmän tähtäimen aikataulutukset pyörivät mielessä: seuraavan parin viikon kuluessa kalenterissa on paljon sellaisia päiviä, jolloin pitää kiinnittää erityistä huomiota siihen, kuka on kotona muksujen kanssa ja milloin vaihdetaan ja niin edelleen. Syvä huokaus.

Tunteet hyrräävät toisaalta ilon ja innostuksen puolella, toisaalta kevyen huolen ja hämmennyksen (ks. lapsenhoitokalenterirumba yllä) teemoissa. Luvassa on kivoja ja hienoja ja motivoivia juttuja, ja toisaalta myös pelkään vähän että nuijin kevääni taas yhtä täyteen kuin aina. Tai sitten se nuijaantuu täyteen täysin minun valinnoistani riippumattomia asioita, kuten viime keväänä.

Oli miten oli, haluan yrittää pitää kevään mahdollisimman inhimillisenä. Tai siis sellaisena, että vuorokauden 24 tunnista varaisi itselleen nukkumisaikaa, syömisaikaa, ehkä liikkumisaikaa ja vielä sellaista istu-sohvalla-ja-neulo -aikaa. Siis kaiken sen lisäksi, mitä oikeasti itseltään edellyttää. Mä olen ollut kroonisen huono budjetoimaan aikaa tai rahaa itsestäni huolehtimiseen – osteopaatilla käyminen useamman kerran putkeen on mun mittakaavassani jo aikamoisen leveää elämää, vaikka kenelle tahansa itseni kaltaisessa tilanteessa olevalle suosittelisin nimenomaan omasta hyvinvoinnista huolehtimista ensisijaisesti.

Jos palaan tammikuun teemaan ja odotuksiin, niin mulla on tapana odottaa itseltäni täydellisyyttä, rikkoutumattomuutta, kulumattomuutta. Mä odotan, että mun keho toimii kuin kone riippumatta siitä, mitä polttoainetta mä sille annan tai miten mä sitä hoidan. Ja vaikka keho ei ole kone, niin kehokin tarvitsee huoltoa ja oikeanlaista energiaa.

Tää tuntuu jotenkin itsestäänselvyydeltä, kun sen kirjoittaa auki, mutta jostain syystä se ei ole vielä mulle osaamisen tasolla itsestäänselvää.

Mä alan nähdä, miten erilaiset syy-seuraussuhteet toimii tässä kehosta huolehtimisen kuviossa.Olen tullut siihen lopputulokseen, että itsestä huolehtiminen on kuitenkin aika paljon pienempi vaiva kuin se, että mä hajoilen sekä fyysisesti että henkisesti (ja sitten hajoilen henkisesti siihen, että hajoilen fyysisesti).

Tässä on samaa teemaa kuin siinä keskustelussa, joka me käydään tasaisin väliajoin mun puolisoni kanssa. Lapsilla on joku järkyttävä huutoriehuhärdelli päällä, ja hän kysyy multa, että miten mä oon vielä järjissäni. Mun vastakysymys on, että arvaa miksi mä meditoin niin paljon? Meditaatio ja oma rauhoittuminen eivät ole enää mitään luksusta. Ne on nykyään mun tapa pysyä toimintakuntoisena arjen keskellä. Ehkä mä voisin yrittää siirtää tätä samaa oivallusta myös kehon puolelle.

Voisin yrittää sisäistää, miten mun oma olo ja vire ja hyvinvointi muuttuu silloin, kun oon saanut riittävästi vettä ja unta (ruokaa mä muistan jo itsellenikin laittaa), ja muistaa noiden muuttujien merkityksen.

Mitä kohti?

Mitä ominaisuuksia mä toivon tulevalle viikolle?

  • helppous
  • luottamus
  • ilo
  • energia
  • liike
  • flow

Noista erityisesti tuntuu, että helppous on sellainen, jonka etsimistä mä haluan jatkaa. Mun on nimittäin tosi luontevaa tehdä kaikista mahdollisista asioista todella vaikeita. Tai ainakin olla täysin piittaamatta sellaisista asioista, jotka on tapahtuneet helposti. Jossain mun mielen sopukoissa joku väittää, että arvokkaita on vain asiat, joiden eteen tekee duunia veren maku suussa ja monella tasolla kärsien. Ja vielä niin, että jos mä olen vaikkapa nyt joskus menneisyydessä tehnyt sitä duunia, veren maku suussa tai ei, ja harjaantunut siinä asiassa niin että nyt se ei enää tunnu vaikealta, niin se on edelleen arvotonta. Koska mä saavutan jotain ”helposti”.

Ja toisaalta taas on typerää olla arvostamatta niitä asioita, jotka tuntuvat helpoilta, koska siellä nimenomaan on sitä taitoa ja aherrusta taustalla. ”Mutta kun se saattaa olla myös täyttä tuuria, että asiat menee helposti!” ilmoittaa yksi päänsisäinen komitea tässä vaiheessa hyvinkin äänekkäästi. ”Et sä voi ottaa itsellesi kunniaa tai arvostusta siitä, että sulla on menneet [yksi asia] ja [toinen asia] ja [kolmas aika surullinenkin asia] sairaan helposti, koska ne oli vain tuuria.”

Okei, mä ymmärrän ton näkökulman. On ihan totta, että hyvällä onnella tapahtuneista asioista ei kauheasti irtoa mitään henkilökohtaisia osaamispisteitä. Mutta voisiko niistä irrota jotain muuta kuin… kuin häpeää? Se nimittäin tuntuu olevan ton päänsisäisen valituskomitean taustametelinä. ”Kuka sinäkin luulet olevasi, tollai vaan tuurilla onnistut asioissa.”

Jos mä haluan alkaa arvostaa elämässäni helppoutta enemmän, niin mun tarvitsee työstää suhtautumistani kahteen eri mahdollisuuteen.

Toisaalta asiat voivat olla helppoja siksi, että mä olen niissä niin sairaan hyvä. (Päänsisäinen komitea haluaa pöytäkirjaan merkittäväksi eriävän mielipiteen, koska kuka mä oikein kuvittelen olevani. Pöyristyttävää.) Silloin, jos mä olen jossain asiassa tosi hyvä, niin mä voin pyrkiä huomaamaan, missä ja milloin mä olen nähnyt sen oppimisen ja harjoittelun vaivan. Silloin mun on luontevampi hyväksyä, että se helppous kumpuaa jostain. Silloin mä en myöskään pistä kaikkia onnistumisiani tuurin piikkiin, koska sellainen on todella epämotivoivaa.

Toisaalta asiat voivat olla helppoja siksi, että mulla kävi hyvä tuuri. Silloin mä voin pyrkiä olemaan kiitollinen siitä, että välillä käy tuuri – siinä missä mä nykyään harmittelen että vitsi kun meni niin helposti etten edes pääse osoittamaan ihmisille, miten loistavasti mä taas pystyisin pelastamaan päivän. Mä saan olla iloinen ja kiitollinen siitä, että asiat menevät helposti, eikä mun tarvitse ansaita sitä helppoutta välttämättä. Plus että kun mä välillä pääsen siinä helpossa kohdassa säästämään kapasiteettiani, niin sitä riittää sitten seuraavaan vaikeaan kohtaan vielä vähän enemmän.

Mulla on myös sellainen intuitio, että nuo toiset ominaisuudet (luottamus, ilo, energia, liike, ja flow) ovat jonkin mutkan kautta sukua tälle samalle asialle. Että antaisi asioiden olla helppoja ja luontevia, sen sijaan että varta vasten vääntäisi vastaan.

Mä voisin ottaa tämän viikon harjoitukseksi nimenomaan sen, että yritän nähdä asiat helppouden kautta: teenkö jostain asiasta vaikeampaa kuin sen tarvitsee olla? Miten tämä voisi olla mulle / meille helppoa? (Päänsisäisen komitean jämpti kotikasvatus -siipi on tässä kohtaa erittäin huolissaan, että mä tällä helppouden tavoittelulla pilaan lapseni pohjia myöten viikossa ja niistä tulee itsekkäitä hedonistiterroristeja, jotka eivät halua nähdä minkään eteen vaivaa, koska kaikki pitää tehdä ”helposti”. Merkitään muistiin ja katsotaan ensi viikolla, miten kävi.) Miten tämä on jo mulle helppoa sellaisella tavalla, jota mä en itse näe?

Näitä kysymyksiä mä lähden viemään tulevaan viikkooni. Sekä ton itsestä huolehtimisen kanssa (miten mulle voisi olla helpointa varmistaa, että mä nukun riittävästi ja juon tarpeeksi vettä?) että muiden, alkuun hankalalta tuntuvien asioiden kanssa.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida, pohtia, miettiä näitä juttuja tai vaikka yhtäkin näistä kysymyksistä! Heräsikö ajatuksia, kolahtiko omalle kohdalle, kuulostiko tutulta tai aivan käsittämättömältä? Kommentoidaan ystävällisesti ja arvostavasti, niinkuin tiedän että osaatte. 🙂

Odotukset ja pettymykset

20140114-095636.jpg

 

Pettymys.

Mikä siinä on niin kivuliasta?

Mikä siinä on niin kaikennielevää, että sitä täytyy välttää viimeiseen asti? Ja voiko sille pettymyksen vastenmielisyydelle tehdä mitään?

Tutkitaan. 🙂

Voi ei, kaikki on pilalla!

Kuinka usein sulle käy näin:

Huomaat, että asiat menevät ihan eri tavalla kuin mitä haluaisit. Lapsi käyttäytyy väärin, puoliso tai ystävä käyttäytyy kummallisesti, sataa kun pitäisi paistaa tai lunta ei kuulu vaikka on tammikuu. Ensin sen ”väärän” tilanteen sietämiseen menee vähän energiaa, sitten vähän enemmän. Kohta huomaat uponneesi sellaiseen ”miksi #&!@ssa kaikki menee aina päin §@∞£#&#???” -tilaan. Sitten tulee mahdollisesti huutoraivari tai itkuraivari, jonka jälkeen olo on kuin sodasta tulleella.

(Mulle käy näin vähintään kerran pari kuukaudessa. Meidän melkein neljävuotiaalla on välillä päiviä, jolloin kaikki on pilalla jo ennen lounasta.)

Kun vastustan sitä, että asiat ovat jollain tavalla, mä käytän siihen tahdonvoimaa. Mä fyysisesti vastustan sitä, että näin ei pitäisi olla.

Ja mä ajattelen, että usein mä vastustan osittain tai kokonaan juurikin sitä pettymyksen kokemusta. Mä vastustan sen kohtaamista, että mun odotukset ei täyttyneetkään. Jos mä myönnän, että asiat on nyt näin, niin mun täytyy samalla myöntää, että ne on eri tavalla kuin mitä mä halusin – on siis parempi vastustaa nykyhetkeä, niin mä voin pitää vielä kiinni niistä mun odotuksista.

Odotukset löytää nimittäin helpoiten pettymyksistä: jos petyin johonkin, odotin että tapahtuu jotain muuta kuin mitä lopulta tapahtui. Odotin, että lapsi käyttäytyisi tietyllä tavalla, tai että paistaisi aurinko mun tärkeänä päivänäni.

Ja tässä, mä arvelen, on syy siihen, että pettymykset on joskus niin vaikea sietää. Pettymys on sitä, kun todellisuus ilmoittaa mulle, että mun arvostelukykyni petti. Että mä en tiennyt tarpeeksi, en ymmärtänyt asioita oikein, olin väärässä.

Ah, nyt päästään asiaan.

Olin väärässä. Mitä se tarkoittaa?

Pettymys on kivulias tunne silloin, jos mä ajattelen, että se väärässä oleminen, ymmärtämättömyys ja arvostelukyvyn pettäminen on mun henkilökohtaisia, pysyviä ominaisuuksiani. Silloin jokainen väärässä olemisen hetki on muistutus siitä, että mä vaan olen pohjimmiltani tällainen väärässäolija ja epäonnistuja. En voi tehdä mitään asialle, eikä mikään auta.

Ei ihme, että sellaista ajatusta haluaa välttää. Eikä ihme, että tällä tavalla ajatteleva ihminen haluaa säästää myös omat lapsensa ja muut ihmiset pettymyksiltä parhaansa mukaan. Tällaisesta näkökulmasta pettymysten tuottaminen tai aiheuttaminen lapselle on aika lähellä kiusaamista tai henkistä väkivaltaa.

Sitävastoin silloin, jos mä ajattelen, että väärässä oleminen ja arvostelukyvyn pettäminen on väliaikaista ja oppimisella korjattavissa, niin pettymyskään ei vihlo niin kovasti. Ongelma ei ole enää se, että mä en osaa. Ongelma on, että mä en osannut. Sillä kerralla, niissä olosuhteissa, siinä päätöksentekotilanteessa.

Ja kunhan mä pääsen yli siitä, että asiat ovat nyt eri tavalla kuin olisin halunnut, niin mulla on myös loistava mahdollisuus oppia. Se pettymys on nimittäin kaivanut esiin mun odotuksista jotain sellaista, jossa on oppimisen varaa.

Jos mä petyin siihen, että lapsi ei pukenut vaatteita itse päälle, niin mitä mä silloin odotin?

Odotinko, että kun pyydän lapselta kerran, niin hän lopettaa leikkinsä ja alkaa pukea vaatteita järjestelmällisesti päälleen oikeassa järjestyksessä? Odotinko, että jos lapsi ei osaa, niin hän muistaa ja hoksaa pyytää apua? Oliko oikeasti realistista odottaa tätä kaikkea lapsen ikä, vireystila ja taidot huomioiden? Jos oli, niin mikä tässä tilanteessa mahdollisesti sai aikaan sen, että lapsi ei jostain syystä käyttäytynyt odotusten mukaisesti (kuten vaikka väliin jääneet päikkärit, nälkä tai vessahätä, uuden kehitysvaiheen kynnyksellä oleminen)?

Ja tärkein: Mitä mun olisi realistista odottaa lapseltani ja itseltäni seuraavan kerran tällaisessa tilanteessa?

Silloin, jos mä ajattelen tällä jälkimmäisellä tavalla, niin myös lasten ja läheisten pettymyksiin on helpompi suhtautua.

Mun on helpompi pitää omat rajani, vaikka lapsi pettyisikin. Sen pettymyksen tunteen kohtaamisen jälkeen me voidaan keskustella siitä, että missä kohtaa ne lapsen odotukset olivat vinksallaan tässä tilanteessa. Kumpikaan meistä ei tahallaan yritä tehdä toiselle pahaa mieltä, meillä on vain erilaiset odotukset tilanteesta. Mun on myös helpompi joustaa omista odotuksistani, jos huomaan, että itse asiassa lapsen odotukset tästä tilanteesta ovat nyt realistisemmat.

Mutku mä olisin halunnut

Toki vaikka mä osaisin suhtautua miten rakentavasti väärässä olemiseen ja odotusten toteutumattomuuteen, niin ei musta silti tule silmänräpäyksessä mitään ikityyntä zen-munkkia.

Mua voi edelleen surettaa se, että mä olisin tarvinnut jotain, mitä en saanut (tyyliin yöunia, kuuntelevaa korvaa, aikaansaamisen tuomaa tyytyväisyyttä ja niin edespäin). Mua voi edelleen suututtaa se, että joku käyttäytyi niin, että mä en saanut sitä, mitä tarvitsin.

Mutta ainakin mulle itselleni on helpompi hyväksyä ja käsitellä ne tunteet, kun siinä päällä ei ole sitä pettymyksen kirvelevää kerrosta. Mä huomaan myös omista lapsistani tämän saman: se suru ja kiukku ja ärsytys on helpompi kestää, kun ei tarvitse samalla hävetä sitä, että ei osannutkaan jo alusta alkaen ennustaa, miten asiat tulee menemään.

Ja mä uskon, että jo se yhden kerroksen hälveneminen säästää aika paljon tahdonvoimaa, sekä multa että lapsilta. Sen säästyneen tahdonvoiman voi sitten käyttää vaikka toisten huomioimiseen tai uusien juttujen oppimiseen, tai johonkin muuhun oikeasti rakentavaan ja mielekkääseen.

Kokeile tätä kotona!

Jos haluat itse tulevalla viikolla yrittää huomata ja tiedostaa omia odotuksiasi, niin voit käyttää vaikka tällaisia kysymyksiä:
– Mitä mä odotan tältä tilanteelta?
– Miten mä voisin edesauttaa niiden odotusten toteutumista?
– Jos X ei mennyt niinkuin odotin, niin mitä tekijöitä mä en huomioinut/aliarvioin/yliarvioin? Miten mä voisin huomioida ne paremmin ensi kerralla?

Kommenteissa saa mielellään jakaa yleisiä ajatuksia tai tuntemuksia aiheesta, tai sitten vaikka purkaa jotain omaa pettymystilannetta (vaikka koodinimellä, jos ei halua kertoa yksityiskohtia tilanteesta: ”Agentti Z ja Melkoinen Sekasotku”, anyone?) noiden yllämainittujen kysymysten avulla tai ihan vapaamuotoisesti. Tai muuten vaan pohtia jotain aiheeseen liittyvää. Kaikenlaiset (rakentavat) kommentit ja pohdinnat ovat tervetulleita!

 

Perjantain pysähtyminen 1: Kerta se on ensimmäinenkin.

20140205-140911.jpg

Mä oon pitkään halunnut aloittaa sellaisen viikoittaisen rutiinin (tai rituaalin tai perinteen, millä nimellä sitä haluaakaan kutsua), että pysähdyn pohtimaan mennyttä ja tulevaa.

Vuodenvaihteessa sellainen pohdinta on luontevaa ja sen muistaa. Kerta vuodessa ei kuitenkaan vielä riitä.

Mä uskon, että mitä useammin pysähtyy ja katsoo elämäänsä sekä taakse- että eteenpäin, sitä helpompaa on muistaa elää sellaista oikeasti omien arvojen ja tavoitteiden mukaista elämää.

Sen takia mä haluan tehdä tän myös julkisesti täällä blogissa. Mä haluan antaa sulle mahdollisuuden pohtia näitä samoja teemoja joko ihan vain mielessäsi tai sitten tuolla kommenteissa ääneen.

Kysymyksiä on kolme.

Mistä tulen?

(Tämän kysymyksen tarkoitus on saada paperille kaikki ne asiat, jotka pyörivät mielessä ja vaikeuttavat tähän hetkeen pääsemistä. Näiden kaikkien hyväksyminen osaksi tähän asti tapahtunutta elämää on välillä vaikeaa, mutta olen itse huomannut, että kirjoittaminen tai kertominen vähän helpottaa sitä prosessia.)

Kulunut viikko on ollut toisaalta tosi mielekäs ja toisaalta vähän hurlumhei. Joululoman jälkeen palattiin arkeen, tavallaan. Tällä hetkellä meillä on tosin vähän poikkeuksellinen arki, koska aikuisia on kotona kaksi, joten ihan normaalia rutiinia ei olla vielä saatu käyntiin.

Alkuvuoden aikana on ehtinyt tulla muutamia iloisia yllätyksiä, ja tuntuu, että ne kantavat vaikka lunta ei olekaan. Räntäsateestakin ollaan selvitty sillä, että ollaan joko puettu muksut kauttaaltaan kuravaatteisiin tai sitten oltu sisällä.

(Sivuhuomautus: mä haluaisin olla sellainen äiti, jolla on lapset täydellisen säänmukaisesti puettu joka aamu klo 9.45 ja sitten mennään ulos ja ilakoidaan pihalla puolitoista-pari tuntia kunnes on aika mennä lounaalle. Tämä onnistuu usein noin kolme päivää syyskauden alussa ja toisinaan kesällä.)

Alkuvuosi on tietysti myös sellaisen uusien rutiinien aloittamisen aikaa. Mä yritän pitää älä-osta-tavaraa -vuoden siinä määrin kuin se on lapsiperheessä mahdollista. Samoin yritän yhä enemmän syödä kasvispainotteisesti ja karsia sokerin syömistä. Kymmenen päivää takana ja ihan vahvasti jo menee (tosin sokerin kanssa olin kiinteässä parisuhteessa vielä tonne loppiaiseen asti, joten sen kanssa on vielä vähän irtipäästämistä). Katsotaan, mitä tämä tuo tullessaan.

Missä olen?

(Tämän kysymyksen tarkoitus on kiinnittää huomiota siihen, mitä koen ja huomaan juuri tällä hetkellä. Mitä kehossa tuntuu? Mitä tunteita on juuri nyt pinnassa? Mitä mielessä pyörii? Huomaamisen myötä myös hyväksyminen tulee helpommaksi. Nyt on näin.)

Keho on tällä hetkellä vähän juntturassa ja kiemuralla. Alaselkä kaipaa venyttelyä, mutta ei varsinaisesti juili. Ryhti kaipaa huomiota ja suoristamista, vahvistamista ehkä?

Tunnepuolella mä olen ollut koko päivän ja vähän edelleenkin varpaillani. On yhden siirtymän vuosipäivä, ja edellisvuosien kokemuksesta tiedän, että tänä päivänä voi olla odotettavissa kireää pinnaa ja täysin epärationaalisia tunnekuohuja, tai sitten tyyneyttä ja energiaa, tai sitten molempia sattumanvaraisesti. Toistaseksi en ole räjähdellyt kenellekään, eli olosuhteisiin nähden tunnepuolella on vakaata.

Mielessä pyörii työkuviot – uudet tuulet ja niiden tuomat päätökset ja valinnat. Yhä edelleen siis tätä samaa coaching-meininkiä kuitenkin, eli ei ihan niin uusia tuulia, että siitä olisin luopumassa. Mutta joka tapauksessa inspiroivaa meininkiä.

Aika lailla ajatuksia tällä hetkellä tuulettaa myös tuo terveellisempi syöminen. Se ei ole vielä niin rutiinia, ettäkö sen kanssa pärjäisi pelkästään näppituntumalla, vaan joka aterialla täytyy miettiä, että mitähän sitä nyt söisi.

Huomaan, että sen ruokavalion kanssa mä olen nyt juuri sellaisessa tietoisen osaamisen vaiheessa: mä onnistun syömään hyvin, terveellisesti ja riittävästi, kunhan ajattelen sitä asiaa. Imetysdieetin alkuaikoina oli ihan täsmälleen sama juttu. Muutaman viikon ajan tuntui, että piti jatkuvasti ajatella ruokaa ja syömistä ja sitä, mitä saa syödä ja mitä ei. Ja sitten naps, noin neljän tai viiden viikon jälkeen se homma alkoi sujua rutiinilla. Jo viikko teki tosi paljon sen tottumisen suhteen. Kun mä jaksan tän pari viikkoa kiinnittää huomiota asiaan, niin sitten se alkaa toimia itsekseen.

Nyt on näin.

Mitä kohti?

(Tämän kysymyksen tarkoitus on suunnata ajatuksia tulevaan: mitä tapahtumia tiedän olevan tulossa, millaisilla tunteilla odotan tulevaa, mitä haluan saada aikaan seuraavan viikon aikana, millaisia ominaisuuksia toivon lähitulevaisuudelta.)

Tulevalla viikolla odotettavissa on tavallista rutiinia. Esikoisen kerhoa, puistoilua, muutaman tunnin työspurtteja. Viikonlopullekaan ei ole suunnitelmia.

Toisaalta on vähän kummallista, että viime syksyn kalenteriähkyn jälkeen aikataulu näyttää näin tyhjältä.

Toisaalta se on hyvä merkki: mulla on aikaa tehdä niitä juttuja, jotka mulle on oikeasti tärkeitä. Toki myös mun kalenteriin pääsevät jutut on tärkeitä, mutta jos kalenteri on liian täynnä, niin ajatuksia ei ehdi samalla tavalla muhitella.

Mä haluan ensi viikolla saada kirjoitettua yhtä projektia eteenpäin. Aloitin sen tällä viikolla, ja se puolivahingossa puhkesi kukkaan aikamoisella vauhdilla. Mun toisaalta täytyy antaa sen vähän muhia, mutta mä tiedän, että mun pitää myös päästä kirjoittamaan sitä, jottei se pääse kokonaan hiipumaan.

Mä haluan myös yhä enemmän panostaa kehonhuoltoon: venyttelyyn, kevyeen voimaharjoitteluun, hyppimiseen ja pomppimiseen. Ilmoittauduin capoeiraan, ja se alkaa parin viikon päästä. Ennen sitä mä haluan käydä osteopaatilla, jotta sen viimekeväisen kaatumisen jälkeen tulleet (ja jo sitä ennen vaivanneet) kehon epätasapainot ei aiheuta loukkaantumisia. Olisi mälsää rikkoa lonkka tai polvi vain siksi, että liikeradat on pielessä.

Tällä viikolla mä oon tsempannut sen kanssa, että kun lapset pyytää lukemaan kirjaa, niin mä nappaan ne kainaloon sohvalle ja luen. En joka kerta, mutta joka päivä ainakin kerran. Mä haluan jatkaa sitä. Mä haluan myös jaksaa tanssia lasten kanssa enemmän. Jos vaikka se terveellisempi ruokavalio auttais mua tämänkin jaksamisen kanssa.

Ominaisuuksia, joita toivon ensi viikolle:

  • flow
  • lepo
  • inspiraatio
  • helppous
  • energia
  • vahvat perustukset

Mistä sinä tulet, missä olet ja mitä kohti menet?

Pohdi mielessäsi tai kerro kommenteissa! Saa vastata kaikkiin kysymyksiin tai vain yhteen tai kahteen, ihan mikä itselle tuntuu tällä kertaa luontevalta. Ei haittaa, vaikka ei olisikaan enää perjantai. 😉

Näissä kommenteissa mä toivon teiltä erityistä huomaavaisuutta toisia kohtaan. Tervetullutta on tsemppaaminen ja toisten kommentoijien huomioiminen empaattisesti, sekä tietysti ne omat pohdinnat. Sovitaan, että ei neuvota ellei joku erikseen pyydä neuvoja, eikä tietenkään dissata kenenkään muun kokemuksia tai tavoitteita.

Kysymys: Miten kohdata narsistisesti käyttäytyvä läheinen?

Mä sain viime viikolla sähköpostia eräältä Lupa olla minä -kirjeen lukijalta. Hän pohti tilannetta, jossa täytyy tulla toimeen ihmisen kanssa, jolla on narsistisia käyttäytymispiirteitä, ja kysyi minulta ajatuksia aiheeseen liittyen. Laitan hänelle lähettämäni vastauksen myös tänne blogiin, niin siitä voi olla iloa sitten muillekin samantyyppisten asioiden kanssa painiville.

* * *

Kiitos sähköpostistasi ja kysymyksestäsi. Tilanne kuulostaa melkoisen kuluttavalta – erityisesti silloin, jos vaihtoehtona ei ole se, että toisen ihmisen sulkee kokonaan pois omasta elämänpiiristään. Mulla on (ihan näin maallikkona, ei siis terapeuttina tms.) muutamia ajatuksia tohon liittyen, kokeile että jos ne avais jotain uutta näkökulmaa tuohon tilanteeseen.

Ihan äskettäin, päivä pari sitten, luin Brené Brownin kirjaa Daring Greatly, joka käsittelee häpeää ja haavoittuvuutta, ja hän puhuu siinä muun muassa juurikin narsististen käyttäytymispiirteiden lisääntymisestä nyky-yhteiskunnassa. Hän kirjoittaa narsismin, haavoittuvuuden ja häpeän yhteydestä näin:

”Here’s where it gets tricky. And frustrating. And maybe even a little heartbreaking. The topic of narcissism has penetrated the social consciousness enough that most people correctly associate it with a pattern of behaviors that include grandiosity, a pervasive need for admiration, and a lack of empathy. What almost no-one understands is how every level of severity in this diagnosis is underpinned by shame. Which means we don’t ’fix it’ by cutting people down to size and reminding folks of their inadequacies and smallness. Shame is more likely to be the cause of these behaviors, not the cure. […]

For example, when I look at narcissism through the vulnerability lens, I see the shame-based fear of being ordinary. I see the fear of never feeling extraordinary enough to be noticed, to be lovable, to belong, or to cultivate a sense of purpose. Sometimes the simple act of humanizing problems sheds an important light on them, a light that often goes out the minute a stigmatizing label is applied.”

Toisin sanoen yksi näkökulma narsismiin on se, että se kumpuaa jonkinlaisesta häpeäkokemuksesta, jolloin siihen ”vastalääkkeenä” toimii parhaiten empatia. Ja noin kommunikaation näkökulmasta yksinkertaisin empatiamalli on Marshall Rosenbergin Nonviolent communication eli NVC. Siinä keskitytään viestimään havaintojen, tunteiden, tarpeiden ja pyyntöjen kautta kahdesta suunnasta. Ensinnäkin omat viestit muotoillaan niin, että ne kuvaavat omia havaintoja, tunteita ja niiden taustalla olevia tarpeita, ja toiselle kohdistettuja pyyntöjä. Ja toisaalta pyritään kuulemaan ja ymmärtämään toisen viestit ainoastaan sen kautta, mitä havaintoja, tunteita, tarpeita tai pyyntöjä ne yrittävät välittää. Kaikki muu jätetään huomiotta.

NVC on periaatteessa helppo ja käytännössä aika lailla treeniä vaativa kommunikaatiotyyli, mutta mä ajattelisin, että siitä voisi olla ehkä tossa tilanteessa apua. Ehkä ensisijaisesti niin, että kun huomaat oman mielen alkavan kiehua tällaisen henkilön kanssa toimiessa, niin oman pään sisäinen empatia auttaa usein purkamaan sitä tilannetta vähäsen. Tyyliin että ah, nyt mulla alkaa verenpaine nousta ton ihmisen kanssa, mua suututtaa tosi paljon koska mä tarvitsisin tässä tilanteessa tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta enkä nyt tunne sitä saavani. Ihan jo sen tilanteen sanoittaminen itselle voi auttaa luovimaan siinä tilanteessa. Jos tuntuu, että tilanne on sellainen, jossa toiselle ihmiselle täytyy sanoa ääneen siitä ongelmasta, niin sen voi sanoa vaikka ihan niillä samoilla sanoilla.

Toinen hyvä tapa käyttää NVC:tä haastavissa kommunikaatiotilanteissa on se, että yrittää kaikesta toisen sanomasta kuunnella ja peilata takaisin sen, mitä toinen on havainnut ja tuntee ja tarvitsee ja pyytää. ”Siis tarkoititko, että sua turhauttaa kun mä käyttäydyin [X]?” ”Sä olisit halunnut, että mä teen [Y], koska sä tarvitsit lepoa ja rauhaa?” Ja vaikka se oma arvaus menisi aluksi väärin, niin toinen saattaa silti korjata että ”eikun mä olisin halunnut että [Å]”, jolloin päästään taas eteenpäin ihan oikeassa kommunikaatiossa. Mun havainto on, että usein ihmiset pehmenee jo siitä, että joku oikeasti haluaa kuunnella niitä ja yrittää tuomitsematta ymmärtää, mitä niiden mielessä liikkuu. 🙂

Toisaalta jos susta tuntuu, että toinen yrittää mitätöidä sun oman viestin, niin NVC:tä käyttäen voit kysyä tarkentavia kysymyksiä: ”Mun mielestä me sovittiin, että tehdään X, ja nyt kun sanoit Y, niin mä tulkitsin sen niin että sä aioitkin tehdä toisin. Ymmärsinkö mä nyt oikein vai oliko sulla tässä joku muu ajatus?” Tarkoitus on saada keskustelu pois leimoista, olettamuksista ja kiertelystä, ja kohti selkeää, rehellistä kommunikaatiota.

Jos käy niin, että toinen turhautuu että ”mitä sä nyt jankkaat”, niin siihen voi vaikka kertoa ihan niistä omista havainnoista ja pyrkimyksestä: ”Mä oon huomannut, että usein me puhutaan vähän toistemme ohi ja siitä tulee ongelmia, niin nyt mä yritän saada keskusteltua niin, että me molemmat ollaan samaa mieltä siitä, mitä ollaan puhuttu.” Useimmilla ihmisillä nimittäin se oma kommunikaatiotyyli tuntuu niin luontevalta, että on vaikea ajatella muunlaisten olemassaoloa – erityisesti silloin, jos on (esim. niiden häpeän tunteiden takia) muutenkin vaikea ajatella, että se oma tyyli tehdä asioita ei olisikaan maailman ainoa tai paras.

Sä ehkä oot itse jo miettinyt sellaista rajojen pitämistä ja muuta, että kun sovitaan tietyllä tavalla niin sitten niin tehdään ja rajojen ylitykset käsitellään heti ja suoraan. NVC on mun mielestä tosi hyvä keino siihen, että pystyy viestimään toiselle sekä ”mä ymmärrän, että miksi sä käyttäydyit noin” että ”samaan aikaan mä en hyväksy sitä, että mua kohdellaan noin, koska [tarve].”

Sellainen terveiden rajojen pitäminen, varsinkin ns. rajattomien ihmisten kanssa, vaatii tosi paljon itse-empatiaa ja sitä, että luottaa niihin omiin tunteisiinsa ja tarpeisiinsa ja osaa sanoittaa ne. Silloin toisen ihmisen niinku, mutku -vastalauseet eivät saa horjutettua omaa ajatusta siitä, miten minua tulee kohdella ja mitä minun täytyy sietää – eikä toisaalta tarvitse tehdä vastahyökkäyksiä puolustautuakseen, joten toinenkin saa säilytettyä omanarvontuntonsa.

Itse-empatiaa voi harjoitella ihan vaikka sillä, että kirjoittaa itseä vaivaavasta tilanteesta tai asiasta kertomuksen vastaamalla vuorotellen seuraaviin kysymyksiin: 1) Mitä havaitsin? 2) Millainen tunne minulle tuli? 3) Mikä tarve sen tunteen taustalla oli – mitä sellaista olisin halunnut, mikä ei toteutunut, tai mitä sellaista sain, mitä halusinkin? (Mikä muu tunne tuli? Mikä tarve sen taustalla oli? Mitä sitten havaitsin? jne, sen mukaan että mitä nousee pintaan seuraavaksi.) Lopuksi voi vastata kysymykseen 4) Mitä toivoisin että minä/hän tekisi(n) seuraavan kerran, kun tapahtuu jotain vastaavaa?

Jos haluat lukea lisää noista aiheista, niin suosittelen ton Brené Brownin kirjan lisäksi Marshall Rosenbergin Nonviolent Communication – A language of life -kirjaa (tai sen suomennosta Myötäelämisen taito – johdatus väkivallattomuuteen). Myös NVC Finlandin sivuilta löytyy lisätietoa.

* * *

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos heräsi jotain ajatuksia narsismin ja häpeän suhteesta, tai kokemuksia empatian käyttämisestä tällaisissa tilanteissa, niin kuulen mielelläni. Kaikenlaista muutakin pohdintaa aiheeseen liittyen voi tulla pohtimaan tänne kommentteihin, toki sillai rauhallisesti ja kaikkia näkökulmia kunnioittaen, niinkuin tavallista. 🙂

Ja jos itselle tulee mieleen joku kysymys, johon haluaisit multa ajatuksia, mutta et halua kertoa sitä kommenteissa, niin mulle voi laittaa sähköpostia sari at lupaollamina piste fi!

Merkityksen antamisesta

Vaihtoehtoisia merkityksiä

Minkä merkityksen mä tälle annan?

Tuo on ollut mun kuluneen viikon kysymys.

Oon lukenut muun muassa Tony Robbinsin Awaken the Giant Within -klassikkoa, jossa puhutaan muun muassa siitä, että ihmisen kokemus maailmasta määrittyy sen perusteella, minkä merkityksen hän millekin tilanteelle tai olosuhteelle antaa.

Eli siis että tapahtumat itsessään eivät merkitse mitään, ennenkuin mä tulkitsen ne mielessäni jollain tavalla. Itse, aktiivisesti. Mä en ainoastaan havainnoi maailmaa ja sen merkityksiä, vaan mun aistien ja ymmärryksen välillä tapahtuu hyvinkin paljon.

Minä valitsen, tietoisesti tai tiedostamattani, mitä tämä kaikki tarkoittaa

Tämä tarkoittaa myös sitä, että samasta tapahtumasta voi oikeasti vetää useita ihan yhtä päteviä tulkintoja – kaikki riippuu niistä omista henkilökohtaisista merkityksistä.

Maatajärisyttävä yhteenotto läheisen kanssa voi merkitä sitä, että hän ei rakasta mua, koska väittää mulle vastaan. Tai että mä olen huono ihminen, joka ei osaa olla muille mieliksi. Tai että meillä on sen nimenomaisen asian suhteen erilaiset odotukset, joita me ei osata kommunikoida toisillemme. Tai että meillä on molemmilla tahdonvoima niin lopussa, ettei kumpikaan pysty katsomaan asiaa toisen näkökulmasta.

Onnellinen työtilanne voi merkitä, että mä olen vihdoin hyvä ja arvokas kun muutkin huomaa sen. Tai että työnantaja ei ole vielä huomannut, etten mä oikeasti osaakaan. Tai että kohta jotain menee pieleen, koska ei kaikki tässä maailmassa voi samaan aikaan mennä hyvin. Tai että tästä alkaa antoisa ura, kunhan teen työni hyvin.

Lähestyvä syntymäpäivä voi merkitä sitä, että mä oon kovaa vauhtia matkalla alamäkeen, ja tää ei tästä enää parane. Tai että mä oon taas yhden vuoden vanhempi ja viisaampi. Että parhaat vuodet on takana, tai että ne on edessä.

Tai ihan pienten asioiden kohdalla. Puolison jäljiltä tyhjentämättä jäänyt tiskikone voi merkitä, että häntä ei kiinnosta, miten paljon mulla on tekemistä. Tai se voi merkitä, että puolisolla itsellään on niin paljon tekemistä, ettei hänellä riitä kapasiteetti huomioida tiskikonetta. Tai että taas mä olen se, joka korjaa toisten jälkiä. Tai että aha, tiskikone on tyhjentämättä ja mulla onkin tässä hetki aikaa, teenpä sen nyt.

Merkitykset perustuu uskomuksiin, hyvässä ja pahassa

Ne mun omat merkitykset kumpuaa siitä, mitä mä uskon todeksi tästä maailmasta, toisista ihmisistä, itsestäni. Jos mä uskon, että toisiaan rakastavat ihmiset on aina kaikesta samaa mieltä, niin mun tulkinnat vaikkapa nyt perhe-elämän koukeroista on hyvin erilaiset kuin ihmisellä, joka uskoo, että toisiaan rakastavat ihmiset ovat toisilleen rehellisiä silloinkin, kun ovat asioista eri mieltä.

Tai jos mä uskon, että elämässä on aina jotain pielessä, niin mun kokemus maailmasta on hyvin erilainen kuin sellaisella ihmisellä, joka uskoo että kaikista olosuhteista voi löytää jotain hyvää tai hyödyllistä.

Eikä mikään uskomus sinänsä ole toistaan parempi tai huonompi, silloin jos ne uskomukset tuottavat elämään onnea, inspiraatiota, tasapainoa ja kasvua.

Usein on kuitenkin niin, että jotkut uskomukset rajoittavat elämää, petaavat konflikteja ja nakertavat itsetuntoa. Toiset taas tukevat ihmistä kohti monipuolisempaa, avoimempaa ja harmonisempaa elämää.

Erityisesti sellaiset uskomukset, joiden mukaan oma onnellisuus riippuu toisten ihmisten tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, johtavat usein turhautumiseen. Silloin sen oman onnellisuuden eteen ei oikeastaan voi tehdä muuta kuin toivoa. Sitävastoin jos päätän ajatella, että onnellisuuteni, menestykseni tai omanarvontuntoni riippuu ainoastaan sellaisista asioista, joihin minulla on vaikutusvaltaa, pystyn antamaan ihan erilaisia merkityksiä jokapäiväisille tapahtumille.

Mistä päästään taas tuohon ajankohtaiseen kysymykseen.

Mitä kaikkia merkityksiä mulla on käytettävissäni?

Minkä merkityksen mä haluan antaa sille, että ihminen X käyttäytyy noin? Haluanko sen kertovan jotain minusta, vai siitä toisesta ihmisestä? Haluanko, että mun arvokkuus riippuu sen toisen ihmisen teoista tai mielipiteistä?

Ja silloin, kun mä olen jo selvästi antanut jonkun merkityksen tälle asialle – silloin kun mä olen tehnyt satavarman tulkinnan ja päätynyt sen kautta tunteiden mutavyöryn keskelle – se kysymys voisikin kuulua näin:

Mitä muuta tämä voi tarkoittaa?

Silloin mä en ohita sitä mun ensimmäistä tulkintaa, enkä sen aiheuttamia tunteita. Mulla on edelleen täysi lupa olla raivoissani siitä, että mua on kohdeltu kaltoin, jos on todella niin että mua on kohdeltu kaltoin.

Tää kysymys ainoastaan antaa mulle vaihtoehtoja:

Entäs jos onkin niin, että mä olen tulkinnut tän asian jonkin elämää rajoittavan uskomuksen kautta? Miten muuten mä voin tulkita tän?

Entäs jos mä olen tehnyt kärpäsestä härkäsen? Miten mä suhtautuisin, jos tämä olisikin vain yksittäinen sattuma?

Entä jos mulla ei olekaan tässä kohtaa mitään syytä tuntea häpeää?

Entä jos tämä tilanne oli oikeasti mun syytäni, ja mun olisi asiallista muuttaa käytöstäni jotenkin?

Entä jos tämä näennäinen vastoinkäyminen antaakin mulle jonkin sellaisen näkökulman, jonka kautta pystyn auttamaan muita saman kokeneita?

Kokeile. Katso, mitä tapahtuu. 🙂

Kommenteista:

Saa kommentoida! Milloin sulle on ollut hyötyä siitä, että tietoisesti etsit jostain tilanteesta uusia merkityksiä? Miltä tuntuu ajatus, että asiat eivät itsessään merkitse mitään, vaan me itse annamme niille merkityksen? Onko sun tämänhetkisessä elämäntilanteessa jotain, minkä suhteen voisi olla hyödyllistä kysyä ”mitä muuta tämä voi merkitä”?

Myös sillä on väliä, minkälaisia merkityksiä me annamme omille tunteillemme. Johtuuko tämä tunne pääasiassa tilanteesta, minun taidoistani, minun tämänhetkisestä kapasiteetistani, jostain sellaisesta tarpeesta joka on tällä hetkellä vajauksella? Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivässä 21.9. pohditaan muun muassa sitä, millaisia merkityksiä tunteille voi antaa, ja miten tunteet voivat toimia johtolankoina sujuvampaan arkeen. Käy tsekkaamassa, kerro kaverille ja tule mukaan!

Tämä toimi tällä kertaa 1: Vanha kunnon sanoittaminen

20130629-113314.jpg

 

Mä ajattelin aloittaa tällaisen ”tällainenkin on meillä toiminut lähiaikoina” -tyyppisen sarjan. Lähinnä siltä näkökannalta, että kun tässä lapsiperheen arjessa välillä tulee navigoineeksi jos jonkinlaisia karikoita, niin jos näistä meidän ratkaisuista olisi inspiraatiota muillekin. Yleensä ne karikot meillä on muotoa ”miten löydämme yhteistyön sävelen kolmevuotiaan kanssa silloin, kun joko äidillä tai lapsella meinaa kosahtaa pää”, mutta katotaan, että mitä kaikkea muuta tässä matkan varrella saadaan toimimaan. 😉

Ja sitten noin yleisenä disclaimerina:

Mä yritän artikuloida suht tarkasti, että minkälaisessa tilanteessa ja minkälaisessa kontekstissa mikäkin lähestymistapa on toiminut. Mä en lupaa enkä takaa, että samat jutut toimisivat aina ja kaikilla lapsilla ja kaikissa tilanteissa. Sen sijaan mä yritän tarjota inspiraatiota niin, että jos sulle itsellesi tulee vastaavanlainen tilanne niin on ainakin jotain, mitä ehkä muistaa kokeilla.

Tilanne:

Kolmevuotias heräsi päikkäreiltä, unipöhnässä ja muutenkin ehkä vähän väärällä jalalla. Mä huomautin, että olis aika käydä vessassa ennen välipalaa – ainakin tolla meidän lapsella nimittäin yhteistyökyky vähenee radikaalisti, jos kaikki tahdonvoima kuluu vessahädän pidättämiseen. Seuraus: huutoraivari. EIII! EIII POTALLE!!

Minä: Pääsetkö itse potalle vai autanko minä?

Lapsi: Eiii! Ei potalle!

Minä: Sä et haluais yhtään mennä potalle. Eikö olis ihanaa, jos ei ikinä tarttis käydä potalla?

Lapsi: En halua ikinä potalle! (kävelee ulvoen vessaan päin)

Minä: Sua suututtaa ihan hurjasti, kun pitää aina mennä potalle just kun on kivat jutut kesken.

Lapsi: Joo.

Siihen se huuto sitten rauhoittui. Sai ihan omatoimisesti koko prosessin hoidettua ja tuli käsipesun jälkeen ihan tyytyväisenä välipalapöytään.

Mitä mä siis tein?

Mä kuuntelin, että mitä lapsi sanoi. Peilasin hänen sanansa takaisin. Lisäksi käytin How to Talk So Kids Will Listen & Listen So Kids Will Talk -kirjasta oppimaani tekniikkaa: anna lapselle periksi leikisti. ”Jos vain millään pystyisin, niin saisit just sitä minkä haluaisit! Eikös olis ihanaa, jos vois vaan tehdä X koko ajan!” Se selvästi jo rauhoitti tota lasta vähäsen, niin että hän alkoi harmituksestaan huolimatta toimimaan pyytämälläni tavalla.

Seuraavaksi mä yritin vielä sanoittaa sitä lapsen varsinaista tunnetta ja sen takana ehkä olevaa logiikkaa. Sillä ei oikeastaan ole väliä, että arvaanko mä sanoittaessani oikein sen tunteen – toi lapsi on joskus johonkin mun ”sä oot hurjan X” -sanoitukseen vastannut ”no en nyt sentään” – mutta mä osoitan, että mä edes yritän ymmärtää hänen näkökulmaansa.

Se, mikä tässä on mun mielestäni tosi tärkeää, on äänensävy. Ton kaiken vois myös nimittäin sanoa sellaisella ”joo joo hei, kyl mä tiiän että sua suututtaa hurjasti, MUTTA – ” -äänensävyllä. Sellaisella, että mä tiedän mitä sä ajattelet ja silti mun mielestä mun näkökulmani on tärkeämpi. Se tulee ihan superhelposti ja siitä pois opetteleminen kannattaa.

Mua itseänikin nimittäin ärsyttää ihan kamalasti, jos joku kuuntelee mun avautumista jostain aiheesta ja vastailee ”joo… joo… niin…” ikäänkuin odottaisi, että mä kerron tarpeeksi hyvän perustelun jotta voittaisin sen kyseisen väittelyn. Ikään kuin se, että mulla on tällainen tunne ja tällaiset ajatukset aiheesta, ei painaisi vaakakupissa mitään. Tyyliin jos puoliso sanoisi, että ”joo, mä tajuan että sua suututtaa kun mun tarttee tehdä joka päivä tällä viikolla ylitöitä, mutta meillä on vaan niin iso projekti päällä että mä en voi tälle mitään” – helpottaisiko vai suututtaisiko lisää?

Ja vaikka mä en edes tietäisi, että mikä sitä lasta riepoo, niin mä näen, että nyt sitä riepoo ja tosi pahasti. Ei se lämpimikseen raivoa. Mä voin osoittaa hänelle, että mä näen sen riepomisen, ja antaa sille tunteelle luvan olla olemassa. Silloin sen itse tunteen käsittelyyn ja sietämiseen ei mene sitä lapsen tahdonvoimaa, niin sitä riittää muihin juttuihin, kuten toiminnanohjaukseen ja yhteistyöhön.

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Jos tulee mieleen jotain hyviä kirjoja tai teorioita, joissa puhutaan samantyyppisistä ratkaisuista, niin niitä voi mielellään jakaa kommenteissa muillekin lukijoille. Tai jos sulla itselläsi on ollut samanhenkinen onnistuminen joskus, niin antaa palaa niitäkin kommenteissa! Ja tietysti kysymyksiä ja muita aiheesta tai vähän vierestäkin -tyyppisiä heittoja. Ja tietysti sillai kaikkia kirjoittajia ja kommentoijia kunnioittaen, niinkuin täällä on tapana. 🙂

 

Vastustan, hittovie

Sarjassamme Tilanteita Lapsiperhearjen Keskeltä.

Vauvalla on kolmatta päivää kuume. Sitä on kuulemma liikkeellä, sanoivat Terveyspuhelimesta, tarkkailkaa ja antakaa kipulääkettä jos vaikuttaa siltä.

Vauva on oikeastaan ihan tyytyväinen, silloin kun se on sylissä tai liinassa, ja mieluiten tissillä eli mun sylissä. Muuten se huutaa, noin niinkuin varmuuden vuoksi. Yötä päivää. Eli mä olen käytännössä ollut tässä torstain ja perjantain välisestä aamuyöstä lähtien jatkuvassa ihokontaktissa vauvan kanssa, poislukien mun vessareissut ja vauvan vaipanvaihdot. Joiden aikana hän huutaa. (Nyt hän on isin kanssa vaipanvaihdolla, joten mä yritän kirjoittaa tosi nopeasti.)

Jonkin verran sanotaanko että hajottaa. Mutta mä onneksi tossa aiemmin viikolla löysin sellaisen ajatuksen, jota mä oon pitänyt mantranani tässä kohtaa, ja se on auttanut. Mä ajattelin tarjota sen myös teille, ihan siltä varalta että jotakuta joskus muulloinkin hajottaa kun vauva huutaa tai mitään ei pysty tekemään tai muuten vaan kaikki on päin helvettiä.

”Mä saan vastustaa tätä.”

Vastustamisesta on ollut aikaisemmin puhetta. Se on sitä, kun sisällä kiristää ja turhauttaa ja suututtaa ja vituttaa kun asiat Ei Mee Niinkuin Mä Olen Päättänyt. Asiat ei mee niinkuin mä haluaisin. Suututtaa se, että asiat on niinkuin ne nyt on, koska mä haluaisin, että ne olisi jotenkin toisin.

Ja siinä tilanteessa, kun se vastustus on pahimmillaan, niin on ihan äärimmäisen vaikeaa mennä siihen toiseen laitaan. Siihen, että ommm, palaan nykyhetkeen, asiat on näin niinkuin ne on, olen zen ja itse valaistuminen.

Mutta jo se auttaa, että antaa itselleen luvan siihen vastustamiseen.

Että totta hemmetissä mä vihaan sitä,  että vauva huutaa jatkuvasti, ja mulla on lupa vihata sitä, että tilanne on nyt se mikä se on.

Tottakai mua turhauttaa, että vauva suostuu nukkumaan vain silloin kun mä oon siinä vieressä, niin etten mä voi tehdä mitään, ja mua saakin turhauttaa, että tilanne on se mikä se on.

Tottakai mulla on äitinä ihan voimaton ja avuton olo, kun pienellä on paha olla, ja samaan aikaan mua ottaa päähän se, että mä olen niin kiinni siinä, vaikka haluaisin tehdä kaikkea muuta.

Tämä kaikki on sitä vastustusta, koska en mä oo tällaista halunnut tai pyytänyt tai tietoisesti aiheuttanut. Samoin kuin se kaikki nimetön, sanoittamaton jännitys eri puolilla kehoa – se, joka tuntuu vääntyvän aina kierroksen tiukemmalle, kun ei ole nukkunut tai päässyt ulkoilemaan tai syönyt kunnolla tai joku huutaa jatkuvasti korvan juuressa tai esikoinen kiljaisee ”Pyyhkimään” juuri sillä hetkellä, kun vauva on viimein lopettanut huutamisen ja simahtanut.

Kaikkeen siihen vastustukseenkin on lupa. Se on lupa huomata, se on lupa hyväksyä, ja jos se osoittautuukin hyödylliseksi, niin sen voi antaa olla rauhassa. Jos taas se ei tunnukaan hyvältä, niin sen voi päästää matkoihinsa sillä huomaamisella.

Miten ihmeessä vastustuksen salliminen voi auttaa?

Yksi syy on se, että silloin ei enää tarvitse kasata siihen päälle lisää ahdistusta.

Tiedättehän?

Auugh, mua raivostuttaa kun toi lapsi nyt ei vaan VOI olla hiljaa! Mutta apua, karmea syyllisyys kun eihän se sitä tahallaan tee, en mä sais olla sille vihainen! Aagh, hävettää, olen huono äiti kun edes ajattelen tällaisia, mun pitäisi skarpata ja tuntea ainoastaan rakkautta noita mun ihania lapsia kohtaan. Perhana, ei onnistunut rakkauden tunteiden säteileminen tässä univajeessa ja lähtökohtaisessa ketutuksessa, olen täysi nolla ja kaikki menee pieleen.

Kun jos jo alussa huomaa, mistä on kyse – nyt muuten raivostuttaa ja täysillä, kun toi lapsi ei osaa olla hiljaa, ai niin, mua saakin raivostuttaa ja mä saan vastustaa tätä – se ketjureaktio katkeaa heti alkuunsa. Energiaa jää enemmän sen tilanteen korjaamiseen, sen sijaan että oma pää jäisi jurnuttamaan niitä ahdistuksen tunteita.

Ja itseasiassa, paradoksaalisesti, silloin kun antaa luvan sille vastustukselle, niin palaakin siihen, mitä tässä hetkessä todella on olemassa. Koska ne tunteet, kiristykset, jännitykset, vastustukset on myös tässä hetkessä.

Se tiedostaminen ja nykyhetkeen palaaminen puolestaan auttaa paitsi katkaisemaan sitä kierrettä, niin myös treenaamaan omien tunteiden havainnointia. Ja se auttaa seuraavalla kerralla huomaamaan sen oman ketjureaktion vähän aikaisemmin. Olemaan tietoisempi niistä omista ketjureaktioistaan ja niiden käynnistäjistä, oli niillä sitten nimet tai ei.

Että sellaista tiedostavaa vanhemmuutta täältä lapsiperhearjen keskeltä. 🙂 Vauvakin simahti tätä kirjoittaessa isille liinaan, eli saattaa olla, että tän viikonlopun aikana mä pääsen jopa suihkuun ilman, että kukaan huutaa oven toisella puolella. 😉

Kommenteista:

Saa kommentoida! Erityisen mielelläni kuulen kokemuksia, jos joku tulee kokeilleeksi tuota ”mä saan vastustaa tätä” -ajatusta. Tai muita vastaavia arjen tyyneyden pelastajia. Täällä kommentoivat vain ihanat ja sydämelliset ihmiset, eli sellaiset, jotka tietoisesti harjoittelevat ottamaan omat ja muiden tunteet ja tarpeet huomioon. Ja kaikilla on lupa harjoitella.