Tämä toimi tällä kertaa 17: Kahden kriisin aamu

Lauantaina pidän uuden Ipanaisen liikkeen avajaisissa puolenpäivän jälkeen luennon tarpeiden merkityksestä kärsivällisyydessä. Sen kunniaksi tarjoan Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa -verkkokurssin alehintaan 25€ (norm 37€) 5.3. klo 22 asti alekoodilla IPANAINEN. Tule mukaan lauantaina tai hae tukea kärsivällisyyteen verkkokaupasta! <3

Tänään aamulla meidän juuri viisi vuotta täyttäneellä meni kaksi kertaa päivä pilalle ennen kello puolta yhdeksää. Tämä on tarina siitä, miten näistä päivän pilaantumisista huolimatta hän ehti ajoissa ja hyvällä mielellä päiväkodin aamupalalle.

Kriisi numero yksi: Unilelu hukassa.

Lapsella on tapa, että aina kun hän kömpii yöllä meidän kainaloon, hän ottaa mukaansa tietyt unilelut. Aamulla lapsi etsi huolissaan yhtä niistä, vaikka oli jo vaatteiden pukemisen aika. Sitten kun se löytyi sängyn ja seinän välistä, hän puhkesi lohduttomaan itkuun.

Minä: Mikä sua surettaa?
Lapsi: No kun mä halusin yöllä ottaa diplodocuksen mukaan, ja mä en ottanut!!!
Minä: Oliksä pettynyt kun se ei mennyt sillai kuin halusit?
Lapsi: Jooooo! Mun päivä on nyt ihan pilalla?
Minä: Voi että, kuulostaa tosi kurjalta. Kuinka pilalla se päivä nyt on?
Lapsi: Ihan, ihan maapallon kokoisella pilalla!
Minä: Wou, niin paljon! Miten se mahtuukaan olemaan niin pilalla? Ohhoh.

Tässä kohtaa lapsi hetken aikaa näpräsi jotain lelua eikä vastannut, joten odotin hetken.

Minä: Saisitko vaatteet päälle vai autanko?
Lapsi: Sä autat.

Sitten päästiin pukemaan, ja lähtemään, ja päiväkodille asti. Ja sitten se alkoi.

Kriisi numero kaksi: Tossut jäi kotiin.

Lapsi oli saanut synttärilahjaksi maailman ihanimmat Dori-tossut (Doria etsimässä on universumin kaikkeist eniten lempparileffa juuri nyt). Ne olivat kuitenkin jääneet lähtöhässäkässä kotiin, ja vaihtoehtona olivat vain tavalliset valkoiset tossut.

Lapsi: Mä en halua noita tossuja, mä haluan ne Dori-tossut!
Minä: Rakas, nyt on nämä tossut vaihtoehtona. Mä luulin että sä laitoit ne sun reppuun ite.
Lapsi: Ne ei mahtuneet!
Minä: Ja mä en hoksannut tarkistaa, että onko ne mukana. Anteeksi.

Tässä kohtaa yksi lapsen hoitokavereista oli jo käynyt tarjoamassa lapselle omia tossujaan lainaan, jos ne vaikka toisivat paremman mielen. Lasten empatia ja ongelmanratkaisukyky. ❤️ Kiitimme kauniisti ja jatkoimme ratkomista.

Minä: Surettaako sua kun ne jäi kotiin? Onks ne susta maailman ihanimmat?
Lapsi: Joo. Mä haluun ne tossut!
Minä: Rakas, jos mä voisin muuttua Dori-tossuiksi niin muuttuisin. Jos voisin mennä aikakoneella takaisin niin ottaisin ne tossut mukaan. Sillai mä en voi tehdä, mutta mulle sopii että mä käyn tuomassa ne tossut sulle tänään vielä. Nyt sun silti tarttee laittaa nää tossut jalkaan että ehdit aamupalalle, se ehtii loppua ennenkuin kerkiän takaisin.
Lapsi: Eikun hae ne tossut niin nopeasti kuin voit! Mä istun tässä sen aikaa.
Minä: Mä haen ne just niin nopeasti, ja mä en voi lähteä hakemaan niitä ennenkuin sä oot laittanut noi toiset tossut jalkaan ja mennyt aamupalalle. Mitä nopeammin niin tapahtuu niin sitä nopeammin saat ne omat tossutkin. Auttaisko että otat ton Dori-unilelun mukaan ja kysytään että voisko se olla sun kaverina kun nyt ei oo tossuja?

Se sopi, tossut saatiin jalkaan ja kädet pestyä. Päiväkodin aikuisella oli kuitenkin oma raja:

Lapsi (päiväkodin aikuiselle): Voinko ottaa tän unilelun pöytään mukaan kun mulla jäi tossut kotiin?
Aikuinen: Tänään ei oo oman lelun päivä niin ei oteta leluja pöytään, muillakaan lapsilla ei ole. (Tässä kohtaa lapsi alkoi taas vähän nieleskellä kyyneliä.)
Minä: Sopisko että se olis jossain hyllyllä niin [nimi] näkee sen?
Aikuinen: Voidaan laittaa se vaikka tolle hyllylle niin se sitten katselee sua.
Minä: Haluatko että [aikuisen nimi] laittaa vai mä laitan sen sinne?
Lapsi: Mä haluun ite laittaa!
Aikuinen [puolen sekunnin hiljaisuuden jälkeen]: No tuu kokeilemaan että yletätkö sä sen sinne.
Lapsi: Mähän oon jo viis niin mä yletän kyllä!

Lelu saatiin hyllyyn, kyyneleet saatiin pyyhittyä, ja aamupalakin maistui. Mä sain käveltyä näppärästi aamulenkin samalla kun kävin kotoa hakemassa tossut.

Mitä mä siis tein?

Näissä tilanteissa oli toki sen verran samaa, että molemmissa oli sama lapsi ja iso kriisi. Toisessa kuitenkin oli vaihtoehtoja tilanteen parantamiseksi, toisessa ei enää voinut asialle mitään. Tunteen käsittely alkaa kuitenkin aina samasta palikasta: empatiasta.

Jos ei voi tehdä mitään, niin voi antaa empatiaa

Ensimmäisen kriisin kohdalla ei oikeastaan ollut yhtään mitään sellaista, mitä olis voinut tehdä tilanteen korjaamiseksi tai muuttamiseksi. Ainoa, millä tilannetta pystyi auttamaan, oli empatia. Se onneksi auttoi.

Mun vakkarilauseita lasten kanssa on juurikin tuo ”ärsyttääkö/petyitkö/suututtaako kun se ei mennyt niinkuin olisit halunnut?” Vaikka en tietäisi tilanteesta vielä mitään, vaikka en osaisi arvata että mikähän tarve siellä olis takana, niin usein tuo lause riittää antamaan empatiaa niihin tilanteisiin, joissa lapsella oli Suunnitelma Joka Meni Mönkään.

Toinen, mikä tuossa ekassa kriisissä auttoi, oli sen pettymyksen suuruuden näkyväksi tekeminen. Jos päivä on pilalla, niin sitten se todellakin on pilalla – siinä hetkessä. Minkäänlainen selittely tai ”no mutta kohta päästään hoitoon, ketäs kivoja kavereita siellä on” -meininki ei auta silloin kun se pettymys ja suru ja ärsytys kaipaa tulla nähdyiksi.

Välillä, varsinkin kiireessä, tuntuu että jos annan tilaa ja validointia sille lapsen tunteelle, niin sittenhän se vasta kestääkin. Ja toki voi joskus olla niin, että kun tunteelle antaa tilan niin se purskahtaa pintaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, että jos tunteen ohittaa tai ei kommentoi sitä, niin yhteistyö maagisesti sujuu paremmin. Lasta harvoin kiinnostaa teeskennellä, että kaikki on hyvin, jos ei ole. (Tai ehkä puen sen sanoiksi näin: itse yritän kasvattaa lapsiani siihen, että he eivät halua teeskennellä tunteidensa suhteen yhtään mitään, varsinkaan minun tunteitani tai suunnitelmiani suojellakseen.)

Usein tunteen kieltäminen ja ohittaminen on varmin tapa siirtää se yhdestä asiasta herännyt kriisi joka ikiseen muuhunkin tilanteeseen. Jos sitä unilelusuunnitelman pieleen menemistä ei saa surra, niin sitten se jää hiertämään ja pilaa myös sukkahousujen laittamisen, haalarin pukemisen, ja hoitomatkan. Tätäkin versiota on testattu – lähinnä sellaisina aamuina jolloin itse kaipaisin samaa kuulluksi ja nähdyksi tulemista eikä itsellä ole yhtään kapasiteettia olla aidosti empaattinen ja läsnä lapsen kriisissä.

Jos voi tehdä jotain, niin silti omien rajojen puitteissa

Toisen kriisin kohdalla sitten olikin niin, että mulla oli aikataulun puolesta mahdollisuus käydä hakemassa ne unohtuneet tossut. Jos en olisi ehtinyt, niin olisin sanonut sen suoraan, ja se suru olisi käsitelty pois myös.

Tuossa tilanteessa huomasin, että ensin yritin järkeillä. Nyt kävi näin, ei voi mitään. Se ei toiminut. Ihan pikkuisen kävi myös mielessä sellainen ”nyt oli kyllä sinun vastuulla pitää huolta niistä tossuista ja ottaa ne mukaan, sen siitä saa kun ei huolehdi tavaroistaan” -saarna, mutta onneksi sain itseni pysäytettyä ennenkuin se tuli suusta ulos. Sen sijaan pyysin anteeksi, etten itse ollut huolehtinut niitä tossuja mukaan, kun kerran tiesin, että ne on lapselle tärkeät.

Sitten kun oltiin saatu se suru ja pettymys purettua empatialla, niin alettiin miettiä strategioita. Tuo ”jos pystyisin tekemään X niin tekisin, mutta en pysty” -lause on How to talk so kids will listen and listen so kids will talk -kirjasta, joka on ihan loistava konkreettinen opus vuorovaikutukseen vaikeissa tilanteissa. Ehdotin mun strategiaa, lapsi ehdotti omaansa, mä kerroin että mulle ei sovi hänen ehdotuksensa, ja sitten neuvoteltiin. Lapsella oli ehkä tarve olla jollain lailla yhteydessä siihen lempparihahmoon, ehkä tarve tulla nähdyksi sen rakkaan hahmon kanssa, jotain sinnepäin.

Tosi tärkeä osa sitä neuvottelua on se, että vaikka lapsi on kiukkuinen ja äreä ja hänen puheensa kuulostaa komentamiselta, niin mä valitsen kuulla ne pyyntöinä. Toisin sanoen mä jätin huomiotta sen lapsen komentavan äänensävyn, koska tiedän että hän ei siinä pettymyksessä ja tunnekuohussa rakentavampaan pysty. Mä en kysynyt ”onko sulla mulle joku pyyntö”, vaikka rauhallisemmissa tilanteissa saatan niin tehdäkin, jos arvelen että lapsella riittää kapasiteetti muotoilla lauseensa fiksummin. Nyt arvelin, että en jaksa alkaa käyttää kummankaan aikaa ja energiaa niiden pyyntöjen muotoilemiseen, vaan käsittelen lapsen lauseita ikäänkuin ne olisivat pyyntöjä.

Ja siinä vaiheessa kun saatiin strategia mietittyä ja kädet pestyä, niin lapsi osasi hyvin huomaavaisesti pyytää päiväkodin aikuiselta, saisiko hän ottaa sen pehmolelun pöytään. Aikuinen asetti rajan, ja sekä minä että lapsi kunnioitettiin sitä rajaa. Sitten mietittiin uusia strategioita.

Mua ilahdutti ja lämmitti päiväkodin aikuisen ote siihen tilanteeseen – hän huomasi, että lapsi oli ollut tolaltaan, ja oli samaan aikaan selkeä omien rajojensa suhteen ja joustava uusien strategioiden suhteen.

Meille kaikille siinä tilanteessa oli tärkeintä, että lapsi pääsee hyvällä fiiliksellä aamiaiselle. Kukaan ei joustanut omista tarpeistaan, vaan mietittiin sellaisia keinoja, jotka toimi kaikille. Kukaan ei kyseenalaistanut toisten tarpeita, vaan ainoastaan niitä ehdotettuja strategioita. Tarpeiden kyseenalaistamista olisi ollut vaikkapa se, jos mä olisin sanonut että lapsi ei tarvitse just niitä tossuja, tai jos lapsi olisi sanonut että kyllä voin ihan hyvin ottaa lelun pöytään vaikka muut lapset ei saa.

Kaikki hyväksyivät, että joku tässä on nyt toiselle niin tärkeää, että mietitään miten tämä voisi onnistua toisin.

Tämä kaikki on helpompaa, kun huolehtii jaksamisesta

Tämä kaikki onnistuu aikuiselta helpommin silloin, jos me ollaan valmiita asettautumaan lapsen asemaan, päästämään hetkeksi irti siitä ”tämän kuuluisi mennä näin” -ajatuksesta, ja huolehtimaan siitä että meillä on itsellä tarpeet riittävän täynnä, niin että meillä riittää empatiaa sille lapselle.

Tämä ei tarkoita, että arjen tarvitsisi olla helppoa tai täydellistä – ei todellakaan. Se tarkoittaa, että erityisesti silloin kun arki ei ole helppoa tai täydellistä, me huolehditaan omista tarpeistamme, jotta se arjen kuormittavuus ei kaadu lapsen niskaan. Lapsi kun ei valitse aikuisen arkea. <3

Parhaiten itsestä huolehtiminen onnistuu silloin, kun se on rutiini. Helpomman arjen vinkkejä löytyy lisääkin helmikuun teksteistä, esimerkiksi meidän arjen helpottajia sekä ajattelun helpottajia.

Lauantaina pidän uuden Ipanaisen liikkeen avajaisissa puolenpäivän jälkeen luennon tarpeiden merkityksestä kärsivällisyydessä. Sen kunniaksi tarjoan Kärsivällisyyttä kullannupun kanssa -verkkokurssin alehintaan 25€ (norm 37€) 5.3. klo 22 asti alekoodilla IPANAINEN. Tule mukaan lauantaina tai hae tukea kärsivällisyyteen verkkokaupasta! <3

Helpompi ajattelu, helpompi arki

Arjessa voi olla periaatteessa useammalla tavalla vaikeita asioita.

Toiset on ihan oikeasti vaikeita, niinkuin vaikka kompleksi ongelmanratkaisu aikataulujen suhteen (neljän hengen perheestä kolmen pitäisi olla eri osoitteissa samaan aikaan, miten ratkotaan?) Jotkut asiat on helppoja, mutta kun tahdonvoima on vähissä, ne ovat vaivalloisia (vaikkapa tapojen oppiminen menee tähän kategoriaan).

Ja sitten on niitä juttuja, jotka periaatteessa ovat helppoja, mutta jostain syystä tunteet tai ajatukset blokkaavat meitä niin voimakkaasti, että se itse helppo asia tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tällä viikolla tämä kolmas kategoria on ollut aika ajankohtainen, niin halusin kirjoittaa siitä. 😃

Oikeasti ei ole vaikeaa kerätä puolison vaatteita tai lasten tavaroita lattialta. Vaikeaa on päästä mielentilasta ”nyt #?%!!!tana lentää kohta jokaikinen lego ikkunasta hankeen” sen verran rauhalliseen tilaan, että pystyy pyytämään kunnioittavasti apua tai kertomaan rauhallisesti, että ei ole tyytyväinen työnjakoon (niinkuin vuorovaikutusohjaaja Elina Kauppila neuvoo tässä loistavassa Sujuvampi Arki -blogin tekstissään).

Oikeasti ei ole vaikeaa tehdä ruokalistaa ja kauppalistaa valmiiksi viikonloppuna. Vaikeaa on ryhtyä siihen hommaan, jos on sellainen ajatus, että joka päivä pitäisi olla jotenkin erityisen mielikuvituksekasta ruokaa, tai jos ärsyttää jo valmiiksi, että kukaan ei kuitenkaan syö niitä ruokia jotka minä olen laittanut niin miksi edes vaivaudun keksimään mitään, keitetään hemmetti kaurapuuroa joka päivä jos kerran ei kelpaa.

Voisin keksiä esimerkkejä meidän huushollista lisääkin, mutta saat ehkä kiinni, mistä ilmiöstä puhun. 🙂

Niin ajattelin jakaa teidän kanssa neljä sellaista tekniikan, joilla itse olen purkanut (PMS:n tällä viikolla vielä pahemmaksi lietsomaa) temperamenttiani tasaisemmaksi, niin että stressaavat tunteet ja ajatukset eivät ihan niin pahasti pääse sabotoimaan niitä periaatteessa helppoja juttuja.

Sedona-metodi

Olen joskus aiemmin kirjoittanut Sedona-metodista, ja se onkin itselleni ollut vuosikausia helpoin ja nopein tapa päästää irti kaikenlaisista jumeista. Sen idea on yksinkertainen:

  • Huomaa joku asia, joka hiertää tai jonka haluaisit muuttaa
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki siihen liittyvät ajatukset, tunteet, uskomukset, tuntemukset, kaikki mahdollinen mikä mieleen juolahtaa. Huomaa ja hyväksy tämä kaikki, ei tarvitse tehdä niille mitään.
  • Kysy itseltäsi: Voisinko päästää tästä kaikesta irti? Haluaisinko päästää irti? Milloin tekisin sen? Vastaus voi olla ”kyllä” tai ”ei”, ja jos en halua päästää irti juuri nyt, niin ei tarvitse.
  • Kuulostele, onko olo kevyempi. Voit toistaa prosessin niin monta kertaa kuin ehdit tai tarve vaatii.

Viimeisen viikon ajan olen tehnyt Sedonan Triple Welcoming -prosessia, joka menee näin:

  • Huomaa joku asia, joka hiertää tai jonka haluaisit muuttaa
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki siihen liittyvät ajatukset, tunteet, uskomukset, tuntemukset, kaikki mahdollinen mikä mieleen juolahtaa. Huomaa ja hyväksy tämä kaikki, ei tarvitse tehdä niille mitään.
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki se, miten haluaisit että tämä asia olisi jotenkin toisin: jos vaikka haluat muuttaa, korjata, ymmärtää, ehkäistä, vahvistaa, poistaa tämän asian kokonaan. Anna kaiken senkin nousta lempeästi mieleen ja tietoisuuteen.
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki sellaiset ajatukset, että tämä on sinun ongelmasi, tämä kertoo sinusta jotain, tällainen sinä nyt vain olet jne.
  • Huomaa se kaikki tila, joka on tämän vyyhdin ulkopuolella, johon tämä vyyhti ei vaikuta. Anna senkin tulla tietoisuuteen.
  • Päästä irti.

Minulla irtipäästäminen tapahtuu hyvin fyysisesti. Kun annan näiden kaikkien asioiden nousta mieleen, niin huomaan, että keho kiristyy joistain kohdista. Irti päästäessä keho rentoutuu ja hengitys vapautuu. Irtipäästämisen prosessia on vaikea selittää tai kuvailla, ja siitä syystä en varmaan olekaan sitä kauheasti blogissa avannut, mutta tätä teen harva se päivä.

Mistä voi päästää irti?

No ihan mistä tahansa. Stressaavista ajatuksista, tunteista, uskomuksista, kehon tuntemuksista; myönteisistäkin tunteista ja ajatuksista voi päästää irti, ja silloin fiilis itse asiassa paranee ja kevenee entisestään; pienistä jutuista, isoista jutuista, hetkessä (”voisinko vain päästää irti nyt tästä nimeämättömästä fiiliksestä tuossa kohtaa kehoa”) tai isommin. Itse teen usein sitä että kun tulee iso ärsytys tai turhautuminen, niin kirjoitan kaikki ne sisäiset kriitikkoäänet näkyviin, kaikki itsesoimaukset ja uskomukset ja ”ei ikinä” ja ”taas” jne, ja sitten luen sen läpi ikäänkuin tuon Triple Welcomingin ensimmäisenä askelena. Sitten siihen perään ”kaikki se, miten haluaisin että tämä olisi toisin” ja ”kaikki, miten tämä liittyy minuun tai on minun ongelmani”.

Sedonasta löytyy pieni maistiaisprosessi esimerkiksi täältä.

The Work

Byron Katien The Workista olen kirjoittanut blogissa useamminkin (esimerkiksi joulukalenterissa), koska se on hyvin tekstiksi kääntyvä prosessi. Siinä keskitytään ajatuksiin siitä, miten asioiden pitäisi olla eri tavalla, itselle ja toisille annettuihin leimoihin, sekä omiin tulkintoihin ja uskomuksiin maailmasta.

The Workissa on neljä kysymystä, jotka kysytään siihen omaan ajatukseen tai uskomukseen liittyen:

  1. Onko se totta?
  2. Voinko satavarmasti tietää, että se on totta?
  3. Miten toimin, ajattelen, olen, kohtelen muita silloin kun uskon tätä ajatusta?
    (Lisäkysymys: Näenkö kolmoskysymyksen vastausten perusteella yhtään syytä pudottaa tämä ajatus pois? Näenkö yhtään stressitöntä syytä pitää ajatuksesta kiinni?)
  4. Mitä tai kuka olisin ilman tätä ajatusta?

Sitten tehdään turnaround eli etsitään vastakohta ja mietitään, onko se yhtä totta tai enemmän totta kuin alkuperäinen lause.

Jos ajatukseni oli ”lasten pitäisi kerätä Legot lattialta”, niin prosessi voisi mennä vaikka näin:

1) Onko se totta? No, mun mielestäni lasten pitäisi kerätä ne, mutta selvästi lasten mielestä ei. Ja kun kerran niin ei tapahdu, niin ei se mikään luonnonlaki ole, vaan mun ajatukseni.

2) Voinko satavarmasti tietää, että se on totta? (Tähän tarvitsee vastata jos ekan kohdan vastaus oli ”ei”): Enhän mä voi tietää, että onko mun lapsilleni parhaaksi että he keräävät Legot lattialta. Ehkä he eivät ole vielä valmiita siihen, että heillä on tuollainen määrä Legoja, ehkä mun odotukseni siitä keräämisestä on epärealistinen. En voi tietää.

3) Miten toimin kun uskon tätä ajatusta? No hermostun siitä, että lapset eivät toimi mun odotusteni mukaan; en jaksa jäsentää legojen keräämistä pienempiin vaiheisiin koska ”kyllähän niiden pitäisi jo osata”; en halua että he leikkivät Legoilla ollenkaan kun kerran se siivoaminen on aina niin tuskaa. (Näenkö syitä pudottaa tämä ajatus pois? Kyllä, todellakin.)

4) Mitä olisin ilman sitä ajatusta? Hmm. No todennäköisesti olisin henkisesti valmiimpi siihen, että kun lapsilla on Legot esillä, niin silloin aikuiset auttavat keräämisessä. Pitäisin kolmen minuutin keräysspurtteja ajastimen kanssa pitkin päivää tai iltaa, niin että se lattialla oleva Legojen määrä ei menisi överiksi. Tai sitten jätettäisiin vaan Legot lastenhuoneen lattialle yöksi ja mietittäisiin joku toinen tapa päästä turvallisesti ja jalat ehjänä vessaan keskellä yötä.

Vastakohta

1: ”Lasten ei pitäisi kerätä Legoja lattialta”. Hmm. No jos se ei ole lapsille tärkeää niin sitten ehkä lasten ei tarvitse. Siinähän samalla oppivat, että kun pikkuinen palanen menee kirjahyllyn alle niin sitten sitä ei saa sieltä pois – eikä se selvästikään jää mieleen kun aikuinen sen sanoo, vaan se pitää kokea itse.

2) ”Minun pitäisi kerätä Legot lattialta.” Hmm. Tavallaan se pitää paikkansa siinä mielessä, että jos ne mua häiritsee niin sitten se olisi mun tehtäväni tehdä. Ja toisaalta mulla olisi itselläni parantamisen varaa siinä, että kerään omat ”Legoni” eli kaikenlaiset harrastustarvikkeeni eri puolilta kämppää ja näyttäisin sillä esimerkkiä lapsille. Että jos ensin vaikka tekisi itse sen mistä toisia neuvoo ja sitten vasta valittaisi muille.

The Work toimii parhaiten tilanteiden jälkeen (tai siis välissä – todennäköisesti ei ole sellaista kertaa kuin ”viimeinen legojenkeräyskriisi”), kun ehtii istua alas ja jäsennellä ajatuksia ja tunteita. Joskus käytän hetkessä purkaessa ensimmäistä ja neljättä kysymystä (”Onko tämä ajatus totta? Mitä olisin ilman tätä ajatusta?”), mutta Byron Katie itse suosittelee kirjassaan, että ainakin alkuvaiheessa tätä prosessia on hyvä tehdä joko paperille tai sitten fasilitoijan kanssa, koska muuten ajatukset helposti karkaavat selittelyyn ja mutkutteluun. 🙂

Rakentava vuorovaikutus ja itse-empatia eli tunteet ja tarpeet

Joskus en saa kiinni siitä, että mikä ajatus hiertää, vaan on vain Iso Tunne. Silloin auttaa mm. Rakentavan vuorovaikutuksen ajatus siitä, että tunteet kertovat tarpeista, ja stressaavat tunteet kertovat tyydyttymättömistä tarpeista.

Silloin mantraksi tulee tämä: ”Miltä musta tuntuu? Mitä mä tarvitsen? Miltä musta tuntuu? Mitä mä tarvitsen?”

Voi olla, että ensin löytyy vain v-alkuinen tunnesana (joka ei välttämättä ole ”väsyttää” mutta saattaa liittyä siihenkin). Kun hengitän ja keskityn siihen tunteeseen, annan sen olla, niin se saattaa alkaa elää ja muotoutua joksikin muuksi. Verenkiertoa haittaavan vitutuksen alta löytyy ehkä pettymystä, turhautumista, ärsytystä, häpeää (yleensä ainakin häpeää); sieltä alta saattaa löytyä pelkoa, epävarmuutta, haavoittuvuutta, surua, loukkaantumista; ja niin edespäin.

Jos on hetki aikaa, niin sitä tunteiden tarkkailua ja tunteille avautumista voi harrastaa siihen asti että alkaa itkettää. Silloin tietää, että nyt löytyi joku ydintunne tästä vyyhdistä. Tosin mä itken jatkuvasti ja kaikelle, että välttämättä ei tarvitse odottaa sinne asti. Siinä vaiheessa kun se tunne tuntuu selkiytyvän ja pysähtyvän johonkin yhteen fiilikseen, niin voi alkaa kuulostella tarvetta siellä alla.

Kaipaanko kunnioitusta? Yhteistyötä? Vastavuoroisuutta? Selkeyttä? Helppoutta? Rakkautta? Luottamusta? Lepoa? (Tarvelistan löydät esimerkiksi täältä: tarvelista.)

Pitkällä tähtäimellä tilanteet voi pyrkiä ratkomaan ja ennakoimaan niin, että ne omat tarpeet täyttyvät mahdollisimman hyvin. Lyhyellä tähtäimellä ja hetkessä voi pysähtyä taas hengittämään ja fiilistelemään ihan vaikka sitä tarvesanaa ja kuulostelemaan, että miltä sen tarpeen täyttyminen tuntuu itsessä sisällä. Kunnioitus, miltä se tuntuu? Missä tilanteessa viimeksi tuntui siltä, että minua kunnioitetaan, ja miltä se tuntui? (Jos jonkun tarpeen tankki on tosi tyhjillään, niin viimeistään siinä ”milloin viimeksi” -mielikuvassa hengaileminen ja sen visualisoiminen saattaa avata kyynelhanat. Se on ihan tosi ookoo, ja se kertoo jotain siitä surusta, että tämä tarve on ollut tyhjillään. ❤️)

Ho’oponopono

Tästäkin olen joskus kirjoittanut, ja tämä on tekniikka, jossa on käytännössä neljä englanninkielistä lausetta, jotka olen itse tiivistänyt kolmeen.

Englanninkieliset lauseet ovat ”Thank you. I’m sorry. Please forgive me. I love you.” Suomeksi käytän mantraa ”Kiitos. Anteeksi. Rakastan sinua.”

Näitä siis vain toistetaan, ja sen tekniikan taustastoori on, että se jollakin tavalla puhdistaa meitä jollain tasolla. En tiedä. Itse ajattelen, että tuo mantra on hyvä tapa keskeyttää oma kaavamainen toiminta ja ajattelu, niin että tulee tilaa muullekin. Sitäpaitsi kiitollisuus, anteeksipyytäminen ja -antaminen sekä rakkaus ovat kaikki sellaisia tunne-ajattelukaavoja, joiden vahvistaminen tekee hyvää itse kenellekin.

Kenelle nämä sanotaan? Voi sanoa joko itselle, tai sille jumifiilikselle, jonka itsessään (kehossa tai ajatuksissa) huomaa, tai jos on tosi hardcore niin sille lapselle tai puolisolle, jolle on juuri äsken kärttyillyt.

Tosi simppeli tekniikka. Ehkä siksi tästä ei ole oikein sellaista kirjaa tai resurssia, jota osaisin suositella (kaikki lukemani ovat olleet aika täynnä ns. filler-tekstiä), koska tässäkin harjoittaminen on tärkeämpää kuin tekniikan ymmärtäminen.

* * *

Kaikki nämä neljä tekniikkaa ovat sellaisia, että niitä voi käyttää joko kriisin iskiessä, tai sitten ennakoiden. Jos valitsee näistä vaikka yhden, ja tekee joka päivä vähän, niin se keventää arkea nopeasti aika paljon. Itse huomaan, että vaikka käsittelisi asiaa X näiden kautta (esim ihmissuhteisiin tai töihin liittyen) niin muutkin jutut alkavat helpottua tai keventyä (liikkuminen ärsyttää vähemmän, kotitöihin tarttuu helpommin, lauluäänen skaala kasvaa).

Mitä näistä sinä voisit kokeilla tänään?

Tavoitteet, haavoittuvuus ja häpeä

Pidin eilen webinaarin aiheesta Mitä kohti 2017 – tavoitteita ja strategioita uuteen vuoteen, ja siinä puhuimme muun muassa siitä, saako asioita haluta. (Kyllä saa.)

Asioiden haluaminen itsessään on haavoittuvaa.

Ja kun puhutaan haavoittuvuudesta, puhutaan usein samalla häpeästä.

Meillä useimmilla on koko joukko sisäisiä ääniä (NVC:ssä niitä kutsutaan sakaaleiksi), jotka ilmoittavat kovaan ääneen, jos teemme jotain kiellettyä. Häpeään liittyy kaksi keskeistä sakaalia: ”Et ole riittävän hyvä” ja ”Kuka oikein kuvittelet olevasi”.

Haluat tulla parempaan kuntoon? Et ole tarpeeksi sinnikäs, päättäväinen, vahva, oikeanlainen edes haluamaan sellaista. Ei siitä kuitenkaan tule mitään, kun et ole ikinä ennenkään onnistunut, ei sinusta ole siihen. Tai: Kuka sinä oikein kuvittelet olevasi, kun ei kukaan muukaan (ystävistä / perheestä / läheisistä / jne) tuollaisia yritä, häh? Kuvitteletko olevasi jotain erityistä?

Haluat läheisemmän suhteen lastesi kanssa? Et kuitenkaan osaa sanoa oikeita asioita, tai olla riittävän kärsivällinen, et vietä riittävästi aikaa lasten kanssa, et silloinkaan vienyt heitä muskariin etkä vauvauintiin etkä kantanut liinassa etkä harjoitellut vauvaviittomia, niin ihan turhaa nytkään yrittää. Tai: Vai sitä halutaan olla joku täydellinen vanhempi vai, mitä eikö tämä tällainen tavallinen elämä riitä, kuvitteletko olevasi jotenkin parempi kuin (ystävät / lapsuudenperhe / sisarukset / puoliso) kun pitää ruveta tuolla tavalla hienostelemaan?

Ja niin edespäin.

Entä jos muutun ja toiset eivät pidä siitä?

Jokaisesta tavoitteesta, joka meille on tärkeä ja arvokas, löytyy todennäköisesti joku häpeä-ääni taustalta.

Miksi? Koska häpeä liittyy nähdyksi tulemiseen.

Jostain syystä olemme oppineet, että meidät hyväksytään vain silloin, kun tulemme nähdyksi ei-liian-taitavana, tai ei-liian-kunnianhimoisena, tai muuten riittävän keskinkertaisena. Jos haluankin jotain sellaista, joka muuttaa minua (ulkoisesti tai sisäisesti, itseni tai toisten silmissä), niin pelkään että en ole enää tärkeä, arvokas ja osa ryhmää.

Ja toki voi olla niin, että jos pääsen tavoitteeseeni ja samalla kasvan ihmisenä erilaiseksi, niin joidenkin ihmisten on sitä vaikea niellä.

Voi olla vaikea löytää puhuttavaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden on vaikea kuulla, että itse asiassa elämä onkin nyt ihan kivaa kun pääsin tavoitteeseeni. Voi olla vaikeaa löytää yhteys sellaisen ihmisen kanssa, joka on hapan siitä, että minulla on elämässäni enemmän hyviä asioita kuin ennen.

Sellaisten ystävyys- tai ihmissuhteiden takia ei kuitenkaan kannata itseään pienentää tai suitsia. Se ihminen ei nimittäin ole hapan minun tekemisteni tai tekemättä jättämisteni takia. Hänen tunteensa kertovat hänen tarpeistaan, ja happamat tunteet kertovat siitä, että hänen omat tarpeensa eivät ole täynnä. Jos minä jätän omat tarpeeni huomiotta sen takia, että hänen elämänsä olisi helpompaa, niin lopulta meidän kenenkään tarpeet eivät täyty.

On nimittäin ihan yhtä todennäköistä, että siitä omasta lähipiiristä löytyykin joku sellainen ihminen, jota minun tavoitteeni ja sitä kohti kulkemiseni inspiroi valtavasti. Voi olla, että hän näkee, miten minä näen vaivaa asioiden eteen, ja saa siitä itselleenkin luvan tavoitella asioita ja nähdä niiden eteen vaivaa.

Tai sitten sellainen ihminen, jonka kohdalla kaikkein eniten pienensin itseäni häpeän takia, onkin ensimmäisenä hurraamassa minulle, kun onnistun. Ehkä hän haluaa jopa auttaa minua tavoitteessani. Ehkä hän ei ole koskaan tullut ajatelleeksi, että minä olen pienentänyt itseäni jotta hänellä olisi parempi olla.

Mikä tarve on sakaalin taustalla?

Kaiken tämän jälkeenkin ne sakaalit todennäköisesti huutelevat vielä.

Jos ei siitä samasta tavoitteesta, niin jostain uudesta. Se kuuluu asiaan.

Niille sakaaleille on tärkeää, että tulet nähdyksi niin, että ihmiset rakastavat sinua – niitä ohjaavat esimerkiksi nähdyksi tulemisen tarve, rakkauden tarve, hyväksynnän tarve. Välillä niiden on ehkä vaikea muistaa, että kun ihminen rakastaa sinua aidosti, hän haluaa sinulle hyvää.

Ihminen, joka rakastaa sinua, haluaa että tarpeesi täyttyvät, vaikka se tarkoittaisi sitä, että muutut ja kasvat. Ketkä elämässäsi ovat niitä ihmisiä?

Asioita saa haluta ja tavoitella. Ja mitä näkyvämmin sen tekee, niin sitä todennäköisemmin löydät lähipiiristäsi lisää sellaisia ihmisiä, joiden kanssa se tavoittelu on innostavaa myös jakaa. <3

Pysähtyminen 153: Draivia ja flow’ta

Mistä tulen?

Viime viikko oli ehkä tehokkain pitkiin aikoihin. Ehkä kiitos kuuluu edellisviikon visioinneille ja niitä seuranneille tehokkaille todo-listan työstämisille, ehkä edellisviikolla aloittamalleni Bullet Journalille (jolle kieltämättä menetin sydämeni aika totaalisesti, vaikka omani ei ihan Pinterest/Instagram -tasoa olekaan). Bullet Journalia hifistellessä tuli tehtyä aukeama aamu- ja iltarutiineille, ja sekin auttaa rytmittämään arkea, vaikka niitä ei ihan joka päivä tulekaan seurattua, mutta riittävän usein kuitenkin.

Ja toki tehokkuus on myös lopputulosta siitä, että olen tietoisesti valinnut vaikealta tuntuvia juttuja todo-listalle ja sitten vain prosessoinut ja meditoinut sitä, että miksi tämä tuntuu vaikealta. Yleensä siinä nimittäin ei ole mitään varsinaista vaikeaa (”kirjoita ihmiselle X viesti ja lähetä se” tai ”puhu 10 ihmiselle siitä, mitä teet”), vaan hankaluus löytyy omista ajatuksista ja blokeista. Sinänsä se on tietysti kiitollistakin – kun yhden enhän-mä-tolle-ihmiselle-voi-mitään-viestiä-laittaa -blokin purkaa niin se vaikuttaa muihinkin samantyyppisiin, ja The Workilla tai muilla vastaavilla työkaluilla aikaakaan ei mene montaakymmentä minuuttia.

Kun alkuviikon myllää tietoisesti blokkien tiimoilla niin loppuviikosta on jo taas yllättävän kevyt olo. Kunhan siis muistaa nukkua välillä, tällainen työstäminen on nimittäin (ainakin itselle) melkoisen kuluttavaa puuhaa, vaikka säästääkin paljon energiaa pitkällä tähtäimellä kun ei tule vastustaneeksi samoja juttuja enää jatkossa.

Olen lähdössä tämän Lupa olla minä -valmennustoiminnan lisäksi siis rakentamaan pienyrityksille suunnattua palvelua, jossa autan pienyritysten pomoja hoitamaan kehityskeskustelut tehokkaammin ja tuottavammin. Kerron täällä blogissa ja uutiskirjeessä toki uutisia sieltäkin puolelta kun asiat etenevät, ja toistaiseksi tästä proggiksesta saa kaikkein nopeimmin tietoa kysymällä suoraan minulta. ❤️

Ja huomasithan Mitä kohti 2017 -kyselyarvonnan sekä Mitä kohti 2017 -webinaarin? Jaan niissä samoja strategioita ja kysymyksiä, joilla olen itse löytänyt tehokkuutta ja tavoitteellisuutta omaan alkuvuoteeni. Tervetuloa mukaan.

Missä olen?

Keho on flunssainen, mutta paranemaan päin, kiitos nenäkannun. Selkä on sitä mieltä, että vielä voisit vähän tehdä kahvakuulaa tässä koneella istumisen lomassa, mutta ruoto on yllättävän hyvässä vireessä muuten. Alkavat PMS:n merkit enteilevät sitä, että tällä viikolla tulee työstämistä vastaan myös tunteiden puolella. Sinänsä hauskaa, että PMS voi olla myös kiitollista aikaa, kun kaikki asiat, joita tavallisesti patoaa, nousevat ns framille ja käsiteltäviksi.

Tunteet… Innostusta, jännitystä, hyvää hyrinää työasioiden suhteen. Kevyttä riittämättömyyden tunnetta ja jännitystä ihmissuhteisiin ja perheeseen liittyen, tosin hyvä ennakoiminen esim ajankäytön suhteen vähän hälventää niitä. Iloa ja rauhaa aikataulutuksen suhteen – kiitos Bullet Journalin ja viikonlopun ennakkosuunnittelun, tämä viikko ei ole ihan niin sumua kuin mitä esimerkiksi viime syksyn viikot usein olivat. Se hälventää itsellä myös stressiä, kun esim ei tarvitse jatkuvasti miettiä, että mitähän tänään syötäisiin tai milloinkohan tekisi lasten kanssa jotain kivaa.

Ajatukset… Työkuvioissa nyt viikon aluksi, liikkumisrutiineissa ja niiden häilymisessä. Haluaisin kovasti, että mulla olisi sellainen liikkumisrutiini, jossa tiettyyn aikaan päivästä teen tiettyjä juttuja, ja toistaiseksi sitä vielä etsin (vaikka aamurutiinissa onkin kohta ”liiku”). Ja sitten on vaikea välillä hyväksyä se, että voin tehdä vaikka kesken päivää muutaman kahvakuulaliikkeen, ja se voisi olla ihan riittävän hyvä tai ainakin parempi kuin ei mitään.

(On nimittäin aika monta kriitikkoa päässä, jotka ovat sitä mieltä, että niillä muutamalla liikkeellä ei ole mitään merkitystä ja vähintäänkin on naurettavaa kuvitella, että jos se aamun liikuntahetki tuli sluibattua ja tehtyä Huonoja Päätöksiä Jotka Vaikuttavat Koko Loppuelämääsi niin että sitä voisi korvata millään häthätää keksityllä paikkauksella. Niillä kriitikoilla taitaa olla taas joku ennakoitavuuden ja luotettavuuden tarve, joka sitten purskahtaa tuolla tavalla jos asiat eivät mene täsmälleen niinkuin aamurutiiniin on kirjoitettu. Voi niitä. ❤️ )

Mitä kohti?

Hmm. Ensi viikko näyttäisi taas olevan ihan hyvän vireen viikko, inspiroivaa tekemistä ja riittävästi jännittävää että pysyy hyvä draivi yllä. Fokus on löytynyt (kiitos Bullet Journalin ja vertaistuen), niin mitähän mä tarvitsisin ja kaipaisin tälle viikolle?

Flow

Joo, flow’ta. Toisaalta ihan sitä Csikzentmihalyin kuvaamaa varsinaista flow-kokemusta, että uppoaa johonkin puuhaan niin että aika ja paikka häviää ja kaikki rullaa. Ja toisaalta sellaista virtausta, kitkattomuutta, vastuksettomuutta, joka syntyy oikeastaan enimmäkseen siitä, että minä itse hyväksyn vastaan tulevat asiat enkä vastusta niitä. Tai jos vastustan ja blokkaan, niin sitten hyväksyn että tässä on tällainen blokki ja samaan aikaan haluan saada tämän jutun tehtyä, mitäs nyt keksitään.

Mun vuoden sanoista (rehellisyys, empatia, läsnäolo, haavoittuva, huikea) tämä liittyy mun nähdäkseni lähimmin läsnäoloon ja rehellisyyteen. Jotenkin nimittäin rehellisyys ja hyväksyminen on aika läheistä sukua toisilleen. Silloin kun pystyn olemaan itselleni rehellinen siitä, että tämä nyt on mun kokemus, niin siinä ei ole enää kauheasti vastustamista jäljellä.

Siihen kun vielä lisää itse-empatian – nyt on näin, ja tuntuu tältä, ja tarvitsen tällaisia asioita, ja niiden tarvitseminen tuntuu tuollaiselta, ja siellä näyttäisi olevan taustalla lisää tarpeita – niin päästään kiinni haavoittuvuuteen ja uudestaan rehellisyyteen ja läsnäoloon. Ja sitten kun on ollut läsnä ja haavoittuva kaiken sen kanssa, ja hyväksynyt että tätä kaikkea on, niin ratkaisut ja strategiat on vähän helpompi löytää. Ja sitten niiden toiselta puolelta löytyy kaikenlaista huikeaa. <3

Pysähtyminen 147: Kuplassa

Tämän viikon pysähtymisen kykenen kirjoittamaan tällä tavalla yksittäisillä lauseilla.

Mistä tulen?

  1. Jostain syystä Yhdysvaltain vaalitulos iski mulle todella henkilökohtaisesti.
  2. Keskiviikkona herättyäni katsoin sosiaalista mediaa noin 20 minuuttia, sitten suljin sen sillä ajatuksella, että en palaa vähään aikaan.
  3. Keskiviikkoaamupäivä lähinnä meni shokkia hengitellessä.
  4. Tämä on kummallista, koska mulla ei oikeastaan ole mitään selkeää yhteyttä Yhdysvaltoihin, mitä nyt jonkin verran kuluttanut sieltä tulevaa mediaa elämäni aikana.
  5. Torstaina huomasin, että reaktio edelleen jatkuu, ja pystyin hädin tuskin ajattelemaan vaalituloksen realiteetteja.
  6. Silloin hoksasin myös, että tämä reaktio on oikeastaan aika epäsuhtainen siihen, miten tulos mun arkeeni ja elämääni vaikuttaa.
  7. Toisin sanoen tässä reaktiossa on vähemmän kyse Trumpista ja enemmän kyse siitä, mitä mä hänessä näen ja miten mä tän tilanteen tulkitsen.
  8. Ja vaikka mä en tietäisi, että mikä tämän voimakkaan reaktion laukaisee, niin mä saan silti olla siinä reaktiossa ihan rauhassa.
  9. Vähän olen myös syyllistänyt itseäni siitä, että come on, sulla on se luksus että voit valita pysytkö omassa kuplassasi vai elätkö siinä maailmassa, jossa Trumpin kaltainen ihminen on aidosti valittu Yhdysvaltain presidentiksi.
  10. Ja toki sellaista luksusta ei saisi käyttää, koska kaikilla ihmisillä ei ole samaa luksusta.
  11. Ja samalla olen antanut itselleni luvan siihen, että vaikka en tajua mistä on kyse tai miksi reagoin näin voimakkaasti, niin jotta pystyn toimimaan, niin mun ei tarvitse puskea itseäni lukemaan mitään vain siksi, että ns. kohtaisin reaalimaailman.
  12. Ihan hyvin kohtaan reaalimaailmaa tässä joka päivä, tällai toimintakuntoisena.
  13. Ja silloin kun reaalimaailmakin alkaa ahdistaa, niin mulla on lupa poistua tilanteista selittelemättä mitään.
  14. Mä en ole velkaa kenellekään sitä, että mä olisin jotenkin cool tai sinut tämän asian kanssa.
  15. En ole edes itselleni velkaa, että olisin jotenkin cool tai sinut tämän asian kanssa, ennenkuin aidosti olen.

Missä olen?

  1. Keho on väsynyt ja sokeripöhnäinen, kun oltiin ystävän lapsen synttäreillä.
  2. Tein tänään kahvakuulaa pitkästä aikaa, siitä tykkäsi keho ja mieli.
  3. Koti on piirun verran siistimpi kuin aikoihin, koska eilen illalla oli ystäviä kylässä.
  4. Tunnepuolella fiilis on edelleen haavoittuvainen, uteliaskin toisaalta.
  5. Enää ei jatkuvasti masenna ja lannista se, että tämä maailma on tällainen.
  6. Toisaalta kuitenkin vieläkin, jos annan ajatusteni karata täältä omasta turvallisesta kuplastani, sydän särkyy kaikesta siitä kärsimyksestä, jota pelkään tämän vaalituloksen aiheuttavan ympäri maailmaa.
  7. Oman turvallisen ja empaattisen kuplan sisällä tunnen iloa, hellyyttä, odotusta, kunnioitusta, haavoittuvuutta, luottamusta.
  8. Täällä kuplassa on paljon miellyttävämpiä tunteita kuin sen ulkopuolella.
  9. Ajatukset jakautuvat kans aika vahvasti sen mukaan, ollaanko kuplan sisällä vai ulkopuolella.
  10. Sisällä kuplassa ajatukset surffaavat ihmissuhteissa, viikon ja pitempien jaksojen suunnitelmissa, kunnianhimoisissa visioissa ja ystävien hyvinvoinnissa.
  11. Kuplan ulkopuolelle jos kurkistan niin aivot joutuvat ylikierroksille.
  12. Siellä nimittäin ajatuksissa pyörii lähinnä kysymys ”minkä ihmeen takia tämä Trump-keissi on mulle niin big deal?”
  13. Mulla on muutamia langanpäitä, joita olen tässä prosessin myötä havainnoinut.
  14. Tilanteita, joista olen poistunut sanomatta sanaakaan, koska ahdistus.
  15. Enkä oikeastaan haluaisi lähteä purkamaan niitä langanpäitä, ainakaan yksin, koska en tiedä mitä niistä kiskomalla purkautuu.
  16. Niin toistaiseksi vain hengailen täällä kuplassa.

Mitä kohti?

  1. Mitä mä tarvitsen?
  2. Rauhaa, empatiaa, kunnioitusta, tilaa, vapautta.
  3. Yhteyttä, rakkautta, luottamusta, tietoisuutta, turvaa.
  4. Noita ensimmäisiä sillä aikaa kun hengailen täällä kuplassa.
  5. Ja niitä seuraavia sitten siinä vaiheessa, kun haluan hiljalleen alkaa purkaa niitä langanpäitä tietoisuuteen ja käydä välillä siellä kuplan ulkopuolellakin.
  6. Ja toki haluan lopulta, että ei enää tarvitsisi mitään kuplaa, vaan koko maailma voisi olla pullollaan rauhaa, empatiaa, kunnioitusta, tilaa, vapautta, ja lisäksi yhteyttä, rakkautta, luottamusta, tietoisuutta, turvaa.
  7. Kaikille.
  8. Miten sitä sitten saisi?
  9. No ihan alkuun omia tarpeita kunnioittamalla.
  10. Vaikka mä en ymmärrä, miksi tarvitsen näitä asioita nyt näin valtavasti, niin mä voin hyväksyä sen.
  11. Okei, vielä lisää empatiaa, kunnioitusta, rauhaa.
  12. Ja sitten mä voin tietoisesti olla ihmisten kanssa, joiden läsnäolo tankkaa näitä asioita minussa.
  13. Ja mä voin omalla toiminnallani tankata näitä asioita itsessäni.
  14. Ja sitten kun mulla on oma tankki täynnä rauhaa, empatiaa, kunnioitusta ja niin edespäin, niin voin tankata niitä myös muille ihmisille omalla toiminnallani, vuorovaikutuksellani, energiallani.
  15. Se oma happinaamari ensin – tässäkin – niin silloin jossain vaiheessa on riittävästi muillekin.
Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? <3

Omat rajat ja toisten hyvinvointi (video)

Hulavannevideo sai jatkoa! (Edelleenkään en pyöritä siinä konkreettista hulavannetta, vaan vain vertauskuvallista. Toivottavasti tämä ei tule isona pettymyksenä. 🙂 )

Tosi usein itselle käy niin, että omista rajoista tulee tingittyä kun ajattelee, että se on toisille parhaaksi. Että omista rajoista kiinni pitäminen on itsekästä tai ilkeää, ja omista rajoista joustaminen puolestaan auttaa kaikkia muita.

Tällaisesta ajatuksesta opettelen kovasti pois, ja siksi mulle on ollut tärkeää miettiä syitä, miten omista rajoista huolehtiminen on itse asiassa myös toisten hyvinvoinnin edistämistä. Tässä videossa kerron viisi sellaista syytä. Enjoy!

Tämä toimi tällä kertaa 15: Minä rakastan sinua aina

Tilanne

Kello on neljä ja risat aamuyöllä. Kuopus, neljä vuotta, herättää kiipeämällä kainaloon möyrimään. Kuiskuttelee siinä samalla juttuja Pokémoneista ja päivähoidosta ja muista tärkeistä asioista. Minä vastailen sanomalla, että jutellaan tästä aamulla, nyt minä haluan nukkua. Sitten lapsi kuiskaa:

Lapsi: Tykätäänhän me aina toisistamme?
Minä: Minä rakastan sinua aina.
Lapsi: Silloinkin kun sä et halua olla mun kanssa?

Huokaisen. Mieleen nousee viikonlopulta tilanne, jossa lapsen käytös osui suoraan omiin vajaalla oleviin tarpeisiini: nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, luottamus, kunnioitus, ennakoitavuus, helppous. (Siinä tilanteessa suutuin ihan kamalasti, huusin ja murisin että nyt mua ärsyttää ja suututtaa ihan kauheasti kun sanoin että X ja sitten sä teit Y. Oltiin aiemmin sovittu, että kylvetän lapset, ja suuttumisen jälkeen pyysin puolisoa kylvettämään kuopuksen koska pelkäsin että en kykene riittävästi rauhoittumaan jotta yhteinen kylpyhetki olisi mukava molemmille. Pyysin myöhemmin anteeksi huutamista.)

Minä: Jos mä en halua olla sun kanssa, niin se johtuu siitä, että mä tarvitsen tilaa ja rauhaa, ei siitä ettenkö rakastaisi. Minä rakastan sinua aina.
Lapsi: Niin, vaikka et aina tykkäisi musta niin rakastat mua.
Minä: Joskus mä en tykkää sun käytöksestä, silloin kun se haittaa mun tarpeita. Silloinkin mä tykkään sun ajatuksista, ja siitä mikä sulle on tärkeää.

Hetken mietin hiljaa. Harmitti, kun tuntui että olin lokeroinut lapsen osiin: noita osia rakastan, toisia en.

Minä (lasta hellästi rutistaen): Minä rakastan sua ihan just tollaisena kuin sä olet.
Lapsi: Ai öinä?
Minä: Joo, yöllä ja päivällä ja aamulla ja illalla ja ihan aina.
Lapsi: Niin sitten mä voin paremmin leikkiä ja touhuta renkaissa.
Minä: Ai kun mä rakastan sua niin sun on kivempi tehdä mukavia juttuja?
Lapsi: Niin.

Sitten vielä vähän kuiskuteltiin siitä, mitä lapsi huomiselta toivoo. Lopulta alkoi kainalosta kuulua tasainen tuhina. Itse valvoin vielä tovin.

Mitä mä siis tein?

1. Kuuntelin.

Noin periaatteessa olen sitä mieltä, että yöllä päällimmäinen tarve meillä kaikilla on uni, silloin tällöin myös läheisyys. Ja välillä tulee näitä tilanteita, joissa periaate ei pidäkään paikkaansa, koska lapsen päällimmäisenä tarpeena on vaikka yhteys tai luottamus tai vakuuttuminen siitä, että äiti kuitenkin rakastaa.

Tavallisesti meidän ”minä rakastan sinua” -keskustelut lasten kanssa menee nimittäin näin:
Aikuinen: Hei [nimi], mulla on sulle yks tärkeä juttu.
Lapsi: No mitä?
Aikuinen: Minä rakastan sinua.
Lapsi: Mä tiiän! Sä oot sanonut sen ainakin miljoona kertaa! *tuhahdus*

Tähän nähden lapsen kysymys oli niin iso poikkeus, että siihen en enää halunnut vastata ”jutellaan siitä huomenna, hyvää yötä”.

Jostain lapselle oli selvästi tullut kysymysmerkki tästä asiasta. Se saattoi jäädä viikonlopusta, vaikka se asia sitten käsiteltiinkin rauhoittumisen jälkeen. Se saattoi johtua päiväkodin ja päivähoitorytmin vaihtumisesta, tai kesäloman loppumisesta, tai jostain ihan muusta.

Eikä minun tehtäväni ollut (ensiksi, tai välttämättä ollenkaan) saada ensin omaa ymmärryksen tarvettani täyteen ja kysellä, että miksi nyt näin, miten niin muka, tai helpottaa omaa oloani sanomalla vaikka että höpö höpö totta kai äiti rakastaa. Lapselle oli tärkeää saada aito ja rehellinen vastaus.

2. Tein parhaani vaikkei mennytkään oppikirjan mukaan.

Siinä keskustelun jälkeen valvoessa pohdiskelin aika pitkään sitä, että miten olisin voinut hoitaa sen viikonlopun tilanteen paremmin, tai miten olisin voinut käydä tuon keskustelun paremmin.

Olisin viikonloppuna voinut selkeämmin kertoa, että nyt olisin niin kaivannut luottamusta ja kuulluksi tulemista. Olisin voinut siinä yöllä ensin arvata lapsen tunnetta ja tarvetta, niin että olisin osannut paremmin vastata hänen tarpeeseensa, ei pelkästään kysymykseen. Olisin voinut käyttää lapsen omaa sanaa (lapsi puhui tykkäämisestä, minä rakastamisesta, miksi se piti vaihtaa?) jotta lapsi olisi tuntenut tulleensa kuulluksi paremmin.

Ja samaan aikaan olin kiitollinen siitä, että osasin sen minkä osasin.

Viikonloppuna pidin huolta, että kun kiukkusin niin keskityin ensin omista tunteista ja omista havainnoista puhumiseen. Menin eri huoneeseen, niin ettei lapsen tarvinnut katsella huutavaa aikuista. Otin sitä tilaa ja rauhaa, pyysin puolisolta apua, ja sitten kun olin rauhoittunut niin halittelin lapsen kanssa ja pyysin anteeksi.

Siinä yöllisessä keskustelussa osasin kertoa lapselle, että mun käytös ja haluaminen liittyy mun tunteisiin ja tarpeisiin, ei häneen tai siihen, minkä verran häntä rakastan. Kun huomasin, että sanoin mielestäni hölmösti ja eri tavalla kuin halusin, niin palasin siihen keskusteluun. Ja sitten kun lapsi vielä halusi jutustella ja kertoa toisesta aiheesta, niin kuuntelin häntä, jotta hän varmasti tunsi tulleensa kuulluksi.

Vaikka asioita tietää, niin niitä ei välttämättä kaikkia osaa siinä itse tilanteessa toteuttaa tyylipuhtaasti. (Vaikka olisi miten Rakentavan Vuorovaikutuksen Ohjaaja.) Se ei haittaa.

Sekin on iso voitto ja onnistuminen, että jälkikäteen huomaa ajatuksen ”olisinpa toiminut tässä tilanteessa näin”. Siitä voi oppia, ja sen voi usein kertoa myös sille toiselle: ”Vitsi mua harmitti kun sanoin X, olisin halunnut osata sanoa Y”.

3. Olin rehellinen omista tarpeistani.

Lapsi huomaa, kun en ole iloinen hänen käytöksensä jälkeen. Minulta olisi ollut epärehellistä sanoa, että eikun aina haluan olla sun kanssa. Koska oikeasti en aina halua olla neljävuotiaan kanssa – joskus haluan olla yksin, joskus haluan olla töissä tai ystävien kanssa tai esikoisen kanssa tai puolison kanssa tai niin edespäin.

Ja toisaalta ei olisi ollut myöskään rehellistä sanoa, että joskus en tykkää sinusta mutta rakastan sinua. Mitä se edes tarkoittaa?

Jos se tarkoittaa, että tykkääminen on sitä kun minulla on hyvä fiilis sinun läsnäollessasi, niin joo, ehkä. Ja silloinkaan se ei tarkoita, että tykkään tai en tykkää siitä koko lapsesta (tai ihmisestä).

Voi käydä niin, että tykkään tuosta ihmisestä edelleen 80-prosenttisesti, ja sitten 20% havainnostani osuu johonkin mun tarpeeseen ja sitten kiehahtaa tai itkettää tai muuta. Eikä se 80% mene mihinkään, ja sitten on ristiriitainen olo, ja sitten tuntuu pahalta ja kivuliaalta ja puristavalta. Sen takia onkin niin kivuliasta, kun omat rakkaat ihmiset toimii tavalla, joka tökkii mun tarpeiden täyttymistä vastaan.

Paljon rehellisempää ja totuudenmukaisempaa on mielestäni kertoa, mikä sen tunteen herättää. Se ei ole toisen ihmisen käytös. Se ei ole toisen ihmisen olemisen tapa. Minun tunteeni taustalla on joku minun tarpeeni, ja se tarve on vain ja ainoastaan minun vastuullani ja minun hulavanteessani.

Jos lapsi ajattelee, että joskus en tykkää hänestä – hänen olemuksestaan, hänen ainutlaatuisuudestaan – niin hän voi ottaa sen viestinä siitä, että hän on vääränlainen. Ja lapsen ei pidä joutua muuttamaan itseään (tai edes ajattelemaan, että se olisi ratkaisu) jotta minä olisin iloinen ja tyytyväinen hänen läsnäollessaan (eli ”tykkäisin hänestä”) koko ajan.

Niin mitä enemmän ja aidommin ja rehellisemmin puhun siitä, että minun tunteeni taustalla on minun tarpeeni, niin sitä helpompi lapsen on erottaa toisistaan oma toimintansa ja minun reaktioni siihen. Jos se on välillä aikuisellekin vaikeaa, niin lapsi varsinkin tarvitsee siinä tukea ja toistoja ja vakuuttumista. Ja ehkä sitten kun kuopus on minun ikäiseni, niin hänelle on vähän luontevampaa ajatella, että häntä rakastetaan silloinkin, kun kaikki ympärillä eivät ole jatkuvasti iloisia.

**Tunteista, tarpeista ja lapsen kohtaamisesta puhun myös ilmaisessa Eikun minä itse! -webinaarissa, jonka seuraava uusintakierros on 15.9.2016 klo 17-18. Lue lisää webinaarista ja ilmoittaudu mukaan!**

Pysähtyminen 133: Itkua ja lottopalloja ja hulavanteita

Mistä tulen?

Pari syvää hengitystä sille, mistä tulen. [  hengitys  ] ja [  hengitys  ].

Pidin kotiretriitin, jossa mun tavoitteena ja fokuksena oli huomata, mitä itsessä herää, ja olla sen kanssa läsnä niin lempeästi ja uteliaasti ja vastustamatta kuin vain kykenen. Kuunnella kehoa, sen tarpeita, tuntemuksia ja viestejä. Olla läsnä ja keskittyä omiin tarpeisiini.

Ja tiettekö kun on joku ystävä, joka ei oikein ole tullut kuulluksi pitkiin aikoihin, ja sit kun hänen kanssaan istuu alas ja oikeasti kuuntelee niin sitä asiaa tulee. Ja tulee. Ja tulee.

Viimeisen viikon aikana se ystävä oli mun keho, tunteet, ajatukset, hermosto, sielu.

Löysin selvästi (tai siis ilmeisesti) jonkun uuden tavan kuunnella ja olla läsnä ja pudotella vastustusta pois. Tai sitten kerrankin oli oikeasti aikaa tehdä sitä muutenkin kuin vain ohimennen silloin kun tulee kriisi.

Itkua ilman hammasten kiristystä

Niin sitten aika monet vanhat vanhat jutut alkoi nostella päätään: nytkö on meidän vuoro saada kertoa, mihin kohtaan koskee? Ja kun niille sanoi joo, niin ne kertoivat. Olen viimeisen viikon aikana itkenyt enemmän kuin pitkiin aikoihin – ja se on paljon sanottu, koska kuluneen parin vuoden aikana musta on tullut varsinainen karjalainen itkijänainen, että pienikin liikahdus nostaa itkun.

No nyt oli enemmän kuin pieniä liikahduksia.

Viime viikon itku on ollut enemmän sellaista puhdistavaa ja parantavaa itkua. Tiettekö, itkua ilman hammasten kiristystä. Että antaa tulla läpi vaan, better out than in. Jos olet nähnyt Inside Out -leffan, niin Suru pääsi aika monessa kohtaa ohjaimiin. (Jos et ole, niin katso. Se on ihana. Bing Bong <3 .)

Teki ihan superhyvää ottaa tilaa ja aikaa (ja pyytää myös toisilta empatiaa ja läsnäoloa ja nähdyksi tulemista) niille asioille. Ja niinkuin aina, tunteiden taustalla on joku tarve. Ja sieltähän niitä tarpeita löytyi, kun aloin tutkia.

Yhden kriitikkokeskustelun jälkeen kirjoitin itselleni muistilapun:

Kun iskee kateus, alemmuudentunne tai riittämättömyys, niin tee näin: hengitä syvään kolme kertaa, katso kääntöpuolelta mikä näistä tarpeista on vajaalla, ja hengitä sitä tarvetta sisään ja tunnetta ulos muutaman kerran tai kunnes ei enää kirpaise. Toista tarvittaessa.

Sinne lapun toiselle puolelle kirjoitin ne tarpeet, jotka löysin oman kateuden ja alemmuudentunteen ja vertailun ja sellaisten takaa. (Niitä oli aika monta.) Ja olen muuten käyttänyt sitä lappua tässä myös, että oikein hyvä kun kirjoitin.

Kotiretriitin satoa

Tosta kotiretriitistä ja omien vanhojen kelojen empaattisesta kuuntelemisesta oli monella lailla hyötyä.

Ensinnäkin tuntui, että jonkun osan prosessista sain siinä vietyä loppuun asti, vaikka tietenkään kaikkea ei saa kolmessa tai neljässä päivässä purettua. Sen prosessin loppuun viemisen huomasi siitä, että aiemmin mahdottomilta tuntuneet asiat ei enää tuntuneet niin mahdottomilta.

Toinen hyvä puoli oli se, että kun harjoittelee jotain noin intensiivisesti muutaman päivän, niin jotain siitä kulkeutuu myös arkeen. Sen takia tein muistilappuja ja kirjoitin prosesseja muistikirjaan. Yhden kerran ponnistus on ihan jees, mutta oikea muutos tulee siitä, että sitä uutta tekemisen ja olemisen ja asioiden huomaamisen tapaa toistaa arjessa kunnes se ei enää ole ponnistus eikä tunnu omituiselta.

Oli myös ilahduttavaa huomata, että itsellä riittää työkalut ja kapasiteetti työstää entistä syvempiä juttuja niin, että se tuntuu turvalliselta ja mahdolliselta. Ja kun huomasin, että kapasiteetin reunat tulee vastaan, niin osasin etsiä ja pyytää toisilta sitä, mitä tarvitsen. Tukea, tilaa, empatiaa, nähdyksi tulemista.

Kuuntelin Tara Brachin luentoja (podcastissa löytyy sekä luentoja että meditaatioita, suosittelen lämpimästi) ja Brené Brownia (TEDistä). Ja kun tuntui, että nyt on vähän tullut liikaa prosessointia tähän hetkeen eikä ketään löydy langan päähän, niin luin J.K.Rowlingin uutta Potter-tekstiä. (Kyllä, The Cursed Child -teatterikappaleen teksti ilmestyi la-su yönä ja pompsahti suoraan iBooksiin, kiitos ennakkotilauksen. Ja se on ihana. <3)

Niin ehkä myös se oivallus syveni tällä viikolla, että itsestä ja omasta kapasiteetista huolehtiminen on ensisijaista. Self-care is non-negotiable. Kun tuntuu siltä, että nyt ei riitä lusikat, niin sitten otetaan taukoa ja levätään ja pyydetään apua. Se tuntui aiemmin häpeälliseltä ja mahdottomalta, ja joissain asioissa edelleen, mutta vähemmän kuin aiemmin.

Kun huomaa, miten iso ero on yhtälöiden [iso prosessi] + [levännyt minä] ja [iso prosessi] + [loppuun kulunut minä] välillä, niin… Se ensisijaisuus jotenkin upposi selkärankaan tämän viikon aikana. Ja ehkä myös huomasin eron sen välillä, millaista on olla oikeasti levännyt kuin ei-ihan-loppuun-kulunut. Siinä nimittäin on eroa, ainakin itsellä.

Sometaukokin loppui. Muutamaan kertaan olen käynyt Facebookissa, mutta siitäkin on hävinnyt sellainen pakonomaisuus ja yhteydennälkä. Viikonloppuna avasin Facebookia sen verran, että sain yhden tapahtuman reittiohjeet, ja otin niistä mielummin puhelimella näyttökaappauksen valokuvaksi kuin pidin sovellusta auki yhtään pitempään kuin oli pakko. Toki tässä välillä tuli keksittyä muita tapoja hukata aikaa ruudun ääressä, mutta niissä ei ole samanlaista addiktiopotentiaalia, ainakaan itselle. Tauko teki hyvää. ?

Missä olen?

Keho tuntuu väsyneeltä, kevyeltä, vähän nälkäiseltä. On vähän sellainen jyrän alle jäänyt olo – kehosta on liikahtanut tunteiden mukana myös jotain fyysistä liikkeelle, ja olen paljon tietoisempi kehostani ja sen pienistä epämukavuuksista. Mun keho tarvitsisi ehkä joogaa (ja jostain syystä tunteet vähän vastustaa sitä), ehkä vielä unta (nukuin retriitillä mielestäni ihan hyvin ja samaan aikaan prosessointi on väsyttävää puuhaa).

Tunteet… Mulla on sellainen metahuvitus, että huvittaa kun kaikki tunteet sinkoilee ympäriinsä ihan holtittomasti. Tai ei varmaan holtittomasti, mutta aikamoisella intensiteetillä. Olo on jatkuvasti aika haavoittuva ja herkkä, en tiedä että onko tämä väliaikaista ja prosessiin kuuluvaa vai joku pysyvämpi muutos. Ehkä osittain molempia. Haavoittuvuus ei kuitenkaan tunnu epämiellyttävältä, vaan oikeastaan aika sellaiselta, no, eloisalta. (Meinasin kirjoittaa ”elämänmakuiselta”, mutta se on näköjään mun sisäisessä sanakirjassani synonyymi sosiaalipornolle, eli yök, ei.)

Ajatukset… Viimeisen viikon aikana olen nähnyt tietoisesti vaivaa sen eteen, että kun iskee stressaavia tunteita herättävä ajatus, niin kysyn itseltäni kaksi kysymystä: ”Onko se totta?” ja ”Kuka olisin ilman sitä ajatusta?”. (Nämä ovat osa The Work -prosessia, josta olen kirjoittanut enemmän täällä.) Niin on ilahduttavaa huomata, että jos tunteet sinkoileekin kuin lottopallot lauantaiarvonnassa, niin ajatukset on enemmän saippuakuplia kesätuulessa. Tulee ja menee ja haihtuu omia aikojaan. Tämäkin saattaa olla joko prosessin väliaikaista sivuvaikutusta tai sitten joku pysyvämpi ilmiö, mene tiedä. En lähde arvelemaan.

Mitä kohti?

Elokuu. Arki alkoi, prosessi ei päättynyt. Siinä ehkä päällimmäisin ristiriidalta näyttävä yhtälö. Mitä mä tarvitsisin, jotta se ei olisi ristiriita?

Itsestä huolehtimista.

Self-care is a nonnegotiable. Syön kun on ruoka-aika vaikka ei huvittaisi, koska verensokerin lasku ei missään nimessä auta. Nukun, ja jos ei tule uni niin rentoutan kehoa ja huomaan ajatuksia ja tunteita ja tarpeita ja annan niiden olla läsnä. Tai jos en pysty niin kirjoitan tai pyydän empatiaa joltakulta. Hengitän syvään ja etenen hetki kerrallaan.

Aloittamisen ja lopettamisen rituaaleja, selkeitä rajoja.

Kun teen töitä niin astun siihen vireeseen tietoisesti. Kun en tee töitä, niin astun pois. Kun olen lasten kanssa, tai puolison kanssa, tai itseni kanssa, tai ystävien kanssa, niin astun siihenkin vireeseen tietoisesti.

Selkeitä hulavanteita.

Selkeisiin rajoihin liittyy myös ajatus siitä, että kenen hulavanteessa mikäkin asia on. Jostain bongasin tämänkin vertauskuvan, ja se auttaa:

Jos samassa hulavanteessa on kaksi ihmistä, niin kukaan ei pysty hulaamaan. Siihen auttaa se, että jokainen palaa omaan hulavanteeseensa ja keskittyy sen pyörittämiseen. Toisin sanoen jos mä keskityn siihen, mitä toiset ajattelee, tuntee, mahdollisesti luulee tai odottaa tai tarvitsee ehkä, niin mä yritän olla heidän hulavanteessaan. Tulee törmäyksiä ja kuhmuja ja kipua, koska olo on voimaton. (Ja tottakai onkin, koska mulla ei ole mitään kykyä tehdä yhtään mitään sille, mitä toinen missäkin hetkessä ajattelee tai tuntee tai luulee.)

Sen sijaan jos mä pysyn omassa hulavanteessani – keskityn siihen, mitä mä tunnen ja tarvitsen ja ajattelen – niin mulla on mahdollisuus tehdä jotain. Ja jos mun hulavanteessa nousee tarve toisten hyvinvoinnin edistämiseen, tai ymmärtämiseen, tai vuorovaikutukseen, tai selkeyteen, tai mihin tahansa muuhun mikä liittyy toisiin ihmisiin, niin mä voin sieltä omasta hulavanteestani käsin kysyä, että mitä he ajattelevat tai tuntevat, jos arvelen että sen kuuleminen vastaa tarpeisiini.

Heidän ajatuksensa ja tunteensa ja tarpeensa ovat heidän hulavanteessaan, joten heillä on niihin täysi oikeus, samoin kuin mulla omiini. Toisin sanoen jos yhtään arvelen, että en halua kuulla vaikkapa jotain ajatuksia, niin voin myös sanoa, että nyt en pysty niitä vastaanottamaan, kerro mitä sä tunnet ja tarvitset. Jos en pysty vastaanottamaan edes sitä, niin on parempi kertoa, että nyt haluaisin kovasti auttaa sua vastaamaan tarpeisiisi, ja koska mun kapasiteetti ei riitä, niin keksitään joku toinen tapa.

Tämä hulavanneharjoitus on ihan tolkuttoman vaikea, jos on yhtään oppinut siihen, että toistenkin tunteet ja tarpeet ovat minun vastuullani. Sen takia se on myös tosi hyödyllinen, edes teoriatasolla. Se, että sitä käyttäisi itse tilanteessa tietoisesti, alkaa olla sellaista ninja-jediritari-tasoa, että sellaista ei kannata itseltään edes odottaa ellei se tule luontevasti ja tunnu hyödylliseltä siihen hetkeen. (Olen muutamaan kertaan onnistunut tässä itse kesken haavoittuvan keskustelun, eli se on mahdollista kun treenaa.)

Niin ehkä näillä. Itsestä huolehtimista, tietoista aloittamista ja lopettamista, ja selkeät hulavanteet. Näillä tulevaan viikkoon. ❤️  Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 123: Iso tunne!!

Mistä tulen?

Viime viikko oli jotenkin suurten tunteiden ja käsittelyn viikko.

Tai siis jouduin hoitamaan muutaman sellaisen asian, jotka oman mokani takia olivat jääneet hoitamatta, ja kohtaamaan sen myötä tulleen häpeän. Ja sitähän tuli, mutta käsittelin. Yksi kurssi päättyi, ja sieltä tullut palaute herätti kaikenlaisia tunteita. Niitä tunteita käsitellessä meni kans yksi päivä. Ja sit viikonloppuna oli ystäväpariskunnan häät, ja sellaisissa tilanteissa nyt noin yleensä on kaikenlaiset tunteet pinnassa. Lisäksi katsoin viikon mittaan muutaman jakson Downton Abbeyta (ekaa ja tokaa kautta), ja se on myös sellaista nitrot-esiin-kohta-sattuu-sieluun -kamaa.

Vähän sellaista ison tunteen aallonharjalla surffaamista, siis.

Ja huomasin taas itsestäni sen, että on tosi hyödyllistä olla useampia tunnekäsittelyn keinoja plakkarissa, koska jos on joku iso tunne niin mä menen suht toimintakyvyttömäksi.

(Otsikko viittaa siihen, että ollaan huomattu meidän kuopuksessa vähän samaa piirrettä. Jos sillä on mikä tahansa iso tunne, ilo tai suru tai kiukku tai mikä tahansa, niin se alkaa reuhata ja lyödä ja mekkaloida ihan vain saadakseen sen tunteen ulos. Ollaan siis opeteltu sitä, että kun huomataan lapsessa käytöstä, josta tulkitaan se iso tunne, niin kysytään että ”onko sulla iso tunne?”. Ollaan puhuttu lapsen kanssa, että silloin voi esimerkiksi sanoa tai huutaa ”iso tunne!!” sen sijaan, että alkaa lyödä toista. Harjoittelu jatkuu, mutta toisinaan se auttaa saamaan sen tunteen näkyviin, niin että sille voi löytää muitakin sanoja.)

Tai siis periaatteessa pystyn jemmaamaan sen tunteen johonkin koteloon väliaikaisesti, jos on ihan pakko, mutta useimmiten en halua. Koska se on fyysisesti kivuliasta, koska ajatukset pyörii siinä tunteeseen liittyvässä asiassa kuitenkin, ja koska useimmiten sen tunteen taustalla olevaan tarpeeseen pääsee parhaiten kiinni niin, että sukeltaa sen tunteen läpi.

Eli toisin sanoen viime viikkoa voisi myös kuvata niin, että olin ihan tosi kosketuksissa omiin tarpeisiini. 😀 Se kuulostaa paremmalta kuin se, että olisi ollut ikäänkuin tunteiden metsäpalon keskellä loukussa. Koska joskus se tuntuu siltäkin.

Missä olen?

Keho on suhteellisen kivassa vireessä. Viikonloppuna tuli oltua liikkeellä ja ulkoilmassa ja juotua (myös) vettä ja laulettua ja tankattua sosiaalisia tarpeita. Olin lisäksi buukannut viisaana itselleni kaksi vapaapäivää tähän alkuviikkoon, ja kun kuopus oli maanantain kipeänä kotona (enkä saanutkaan olla yksin omassa rauhassa kotosalla) niin oli vielä tämä tiistai, jolloin pystyi sitten nukkumaan pitkään ja muutenkin vanumaan ihan niin kuin huvitti.

Tunteet… no niin no. Se Downton Abbeyn meininki pitää jonkinlaista kieroa ristiriitaista jännitettä päällä, niinkuin hyvä fiktio tekee. Jollain tavalla se toimii ehkä katharsiksena siihen, että omassa elämässä ne jännitteet on ehkä pitemmän mittakaavan mittaisia. Olen iloinen ja tyytyväinen, kun saatiin lasten kanssa siivoiltua tänään – leikittiin Super Mariota ja kerättiin ”tähtiä” (eli numeroita mun puhelimen laskuriin) esimerkiksi pyykkien viikkaamisesta ja lastenhuoneen lattian tyhjentämisestä. Ärsyttää kun lapset eivät rauhoitu unille, ja hävettää kun ärsyttää.

Ajatukset… Lähinnä mietin että miten saisin pelillistettyä muitakin osia tästä huushollin hoitamisesta. Ja että vois taas kirjoittaa fiktiota. Ja että jos itsellä on isoja tunteita, niin on kyllä kuusivuotiaillakin.

Mitä kohti?

Tällä viikolla olis tarkoitus taas saada työjuttuja sellaiseen kuntoon, että selkeyttä kaipais. Ja tehokkuutta. Ja closure, mitähän se on, asioiden loppuun saattamista? Lankojen yhteen vetämistä?

Ehkä selkeys olis se, mikä auttais. Ja selkeyden kautta vois löytyä ne viimeiset tehokkuudet ja langat, joiden kautta sitä closurea löytyis.

Miten mä löydän selkeyttä?

Pysähtymällä. Hengittämällä. Kirjoittamalla. Rauhoittumalla. (Katso kohta ”suuret tunteet => toimintakyky nolla”.)

Ehkä tällä tähän viikkoon. <3

Pysähtyminen 122: Tukea sisäänpäin, kuraa ulospäin

Olipa taas vaikea asettautua kirjoittamaan pysähtymistä. Se kertoo, että niin on tärkeä tehdä. Syvä huokaus, nyt olen tässä, ja sitten mennään. <3

Mistä tulen?

Sain viime viikolla muutaman ison työkokonaisuuden pakettiin. Sellaisen jälkeen iskee aina väsymys, vaikka ei olisi mitenkään erityisesti raatanutkaan. Tai siis ei olisi huomannut tehneensä valtavasti töitä, pikemminkin.

Viikonloppuna oltiin sillä tavalla suurten kysymysten äärellä, että saimme tiedon erään iäkkään sukulaisen kuolemasta. Mietittiin lasten kanssa, että mitä tarkoittaa että kuolee, ja lapset halusivat katsoa sen Olipa kerran elämä -jakson, jossa asiaa selitetään. Kuolemasta meillä on sinänsä puhuttu aiemminkin, aina kun tulee puhe K-tädistä eli mun siskosta joka kuoli syöpään ennen lasten syntymää. Selvästi nyt oli se vaihe, että neljävuotiasta se asia mietitytti, siinä missä kuusivuotiaalle se asia oli jo aika mutkaton. Tai siis niin mutkaton kuin mitä sukulaisen kuolema voi kuusivuotiaan näkökulmasta olla.

Itselläkin oli viikonloppuna isot pyörät käynnissä. Tai siis, äh. Luin perheestä, jonka lapsi oli menehtynyt pitkän sairauden jälkeen, ja sellainen aina pysäyttää miettimään. Toisaalta sitä, että miten pieniä murheita sitä tässä itse murehtii, kun omat lapset on terveitä ja iloisia ja onnellisia omissa nahoissaan ja kehoissaan. Ja toisaalta kun on itse ollut (tosin aikuisena) siinä roolissa, että omasta perheestä on jäsen menehtynyt pitkän sairauden jälkeen, niin ihan tuntemattomassakin perheessä ne kohtalot koskettavat myös sitä osaa itsestä. Kun osaa vain häivähdyksinä kuvitella, että millaista olisi menettää oma lapsi, niin tulee vähän mittakaavaa tähän omaan arkeen ja omiin pieniin pohdintoihin.

Kenellä tässä nyt on oikeasti vaikeaa

Ja samaan aikaan kuitenkin mä yritän kovasti olla mitätöimättä niitä omia tunteita, kriisejä, myllerryksiä. Aika monta vuotta elin sellaisessa ”eihän tämän pitäisi mua järkyttää kun on ihmisiä, joilla on oikeitakin ongelmia” -tilassa. Se ajatus ei kuitenkaan yhtään vähentänyt niitä omia tunteita tai kriisejä. Se vain lisäsi niiden päälle häpeää – miten mä kehtaan surra jotain oman elämäni asiaa, kun joillain toisilla on isompia suruja!! Miten mä kehtaan olla vihainen tällaisesta, kun joillain toisilla on ihan paljon raivostuttavampi elämäntilanne!! Ja niin edespäin. (Tai ihan tossa äsken kirjoittaessa: miten mä kehtaan puhua omasta vanhasta menetyksestäni, kun toisilla on ihan eri kaliiberin menetys käsillä.)

Niiden kahden yhteensovittaminen on varmaan elämänmittainen prosessi. Että miten mä oon samalla läsnä itselleni ja omille tunteilleni, ja samalla kunnioitan ja tuen niitä, joilla on paljon isompi kriisi käsillä suhteessa siihen omaan kapasiteettiin. Miten mä sovitan sen, että musta tuntuu pahalta, siihen että on toisia joille sama asia on vielä lähempänä.

Ettei käy niinkuin silloin mun siskon kuoleman jälkeen, kun huomasin itse lohduttavani jotakuta mun ystävää, kun he oli niin järkyttyneitä siitä että miten mä oikein jaksan.

Tukea sisäänpäin, kuraa ulospäin

Muistan lukeneeni joskus tästä aiheesta blogitekstin – ja jopa jakaneeni sen joskus sosiaalisessa mediassa – mutta tähän hätään en sitä löytänyt. Toivottavasti tulee vastaan jossain kohtaa. Idea siinä kuitenkin oli se, että kun on kriisi, niin siellä kriisin keskiössä on joku ihminen. Hän on kokenut menetyksen tai muuten hänen elämänsä muuttuu perinpohjaisesti. (Alla mun huikea graafinen tulkinta aiheesta.)

kriisiympyrät

Keskiön ympärillä on laajenevia ympyröitä. Näissä ympyröissä on sitten ihmisiä, joita kriisi myös koskettaa – menetyksen kokeneen läheisiä, sukulaisia, ystäviä, työkavereita, noin esimerkiksi. Mitä kauempana ihminen on keskiöstä, sitä vähemmän kriisi vaikuttaa hänen arkielämäänsä.

Jokaisella ihmisellä, olipa sitten sisempänä tai ulompana, on täysi oikeus tunteisiinsa. Heillä on kuitenkin myös (minun mielestäni) velvollisuus kunnioittaa ihmisiä, jotka ovat lähempänä kriisiä. Siinä blogitekstissä, jota en nyt löydä, oli ideana ”support in, garbage out”. Vapaasti suomennettuna ”tukea sisäänpäin, kuraa ulospäin”.kuraa ja tukea

Eli siis jokainen, jota kriisi koskettaa, saa avautua ja purkaa ja tukeutua ulompien kehien suuntaan. Kriisin keskiössä oleva ihminen – läheisensä menettänyt, luunsa katkonut, avioeroa läpikäyvä, lapsettomuutta kipuileva – saa avautua kenelle tahansa, johon kokee luottavansa riittävästi.

Tämän henkilön läheiset voivat avautua ja purkaa muille kuin tälle ihmiselle – omille ystävilleen, läheisilleen, terapeuteilleen – sikäli mikäli nämä ihmiset ovat ulommissa kehissä tähän kriisiin nähden. Sisempiin kehiin suunnataan vain tukea, empatiaa, rakkautta ja kuuntelemista. Jos täytyy avautua ja purkaa, niin avaudutaan ulospäin.

Siinä ulkokehälläkin oleminen nimittäin kuluttaa ihmisen kapasiteettia. Erityisesti jos kriisi vaikuttaa omaan elämään – ja vaikka se ei vaikuttaisikaan – niin toisen ihmisen surussa läsnäoleminen herättää useimmilla ihmisillä tunteita, ja nekin tunteet täytyy voida käsitellä. Jos ei muusta syystä, niin siksi, että tunteiden patoaminen vähentää auttajan kapasiteettia olla aidosti ja empaattisesti läsnä.

Lisäksi, jos vain auttaa ja tukee toisia eikä koskaan pysähdy omien tunteidensa ja tarpeidensa äärelle, niin pitemmän päälle ei voi hyvin. Silloin tukemista ja auttamista on vaikea tehdä pyyteettömästi ja vilpittömästi. Vaikka toisen hyvinvoinnin edistäminen onkin ihmisen keskeinen tarve, niin meillä kaikilla on muitakin tarpeita.

Kas, sieltähän heräsi ihan manifesti. 😀 Tällaisesta viikosta tulen.

Missä olen?

Keho haluaisi nukkua, venytellä, joogata, juoda vettä ja syödä pähkinöitä. Niskassa tuntuu siltä, että on vissiin tullut tuijoteltua ruutuja ihan riittävästi koko kuukauden tarpeiksi, ja ollaan vasta puolessavälissä.

Tunteiden puolella on kaikenlaista mylläystä. Noiden yllämainittujen lisäksi nimittäin kirjoittelin viikonloppuna pitkästä aikaa fiktiota. Ihan vain kirjoitusharjoituksena, sillä ajatuksella että lause kerrallaan ja katsotaan, mihin tarina vei. No sehän vei. Kirjoitin pari kohtausta (käsin muistikirjaan, jotta en vahingossakaan julkaisisi mitään blogissa), ja oli ihan mahtavaa löytää pitkästä aikaa hahmoja ja tyyppejä ja mennä kohti sellaisia asioita, joita arjessa ei toivoisi olevankaan.

Todennäköisesti teksti on karmeaa kökköä, SinäMinän novellien parhaimmisto kalpenee kuulkaa (muistaako joku vielä SinäMinän?), mutta tarkoituksena ei ollutkaan kirjoittaa mitään hienoa tai julkaisukelpoista tai tyylikästä. Tarkoituksena oli kirjoittaa ihan mitä tahansa sellaista, että se kumpuaa mielummin sydämestä kuin päästä. Siinä onnistuin. Nyt odottelen hahmojen kanssa, että mitä tapahtuu seuraavaksi. Inspiraation ja luovuuden tarpeet täyttyivät, ja vaikka pätevyyden tarve nyt ei ihan samoihin sfääreihin yltänytkään, niin aitouden ja nähdyksi tulemisen tarpeet saivat vähän nostetta. En siis näyttänyt tekstiä kenellekään, mutta jo se, että kirjoitin ja luin tekstiä itse, avasi jotain, mikä oli ollut pitkään tukossa. Kiinnostavaa.

Ajatukset…

”Piano kilisee. Tai voiko sanoa kilisee, kauniistihan se soi. Tämän pianomusiikin tahdissa on helpompi kirjoittaa kuin Sherlockin soundtrackin, äsken kun kokeili niin meinasi mennä ihan överiksi kun se oli niin dramaattista. Voisi katsoa taas Sherlockit jossain kohtaa, ja se Downton Abbeyn jaksokin on kesken. Se on jännä, siis jjjjjjännä, että miten Downton Abbeytä kun rupeaa katsomaan niin se imaisee mukaansa mutta sit kun mietin että katsoisinko niin on ihan että nääh, ei jaksa. Ehkä mulla ei siitä ole vielä tullut sellaista momentumia, mikä se on suomeksi, liikemäärä? Typerä sana. Sellaista itsestään eteenpäin menevää juttua, että on helpompi tehdä kuin olla tekemättä. Vähän niinkuin joogankin kanssa, vielä tarvitsee energiaa siihen että ryhtyy. Varsinkin kun joogamatossa on näköjään taas lelupeite päällä, pitäiskö ruveta rullaamaan se pois aina käytön jälkeen. Siihenkin menis energiaa. Entäs jos tekis siitä joogamaton avaamisesta ja käärimisestä rituaalin, jolla aloittaa ja lopettaa joogan? Bookending. Sillekään ei ole hyvää suomennosta – että laittaa kirjatuet alkuun ja loppuun? Ei. Mutta että jos bookendais joogan aina maton laittamisella ja käärimisellä niin sit tietäis ettei tartte alkuun tehdä mitään muuta kuin vain ottaa matto ja avata se, ja sitten vaan luottais prosessiin. Taas. Että olis systeemi, eikä tartteis päättää. Vois tehdä asioista mahdollisimman helppoja. Joo.”

Mitä tarvitsen?

Löysin jännän tarpeen, jota en ollut oivaltanut tarvitsevani. Sitä haluaisin ensi viikolle.

Tuki

Joskus katsottiin puolison kanssa How I Met Your Mother läpi, ja siinä oli jakso, jossa Ted ja silloinen tyttöystävänsä ottivat yhteen ihan kaikesta. Ja ensin Ted oli ihan että eikun tää on ihan jees, kunnes tajusi että olisipa kiva jos kumppani tukisi edes joskus edes jossain.

Se jakso kolahti aika syvälle. Ei sillä, ettäkö meillä olisi samanlaista – päinvastoin, mun puolisoni on ihan loistava tukemaan mua monissa asioissa, sitten kun eksplisiittisesti sanon, että nyt tarvitsisin tällaista.

Mutta aika monessa kohtaa huomaan, että toivoisin tukea, mutta en oikein osaa ottaa sitä vastaan. Tai että saan jonkinlaista tukea, mutta oikeastaan tarvitsisin ihan toisenlaista. Tai että osaan ottaa vastaan yhdenlaista tukea mutta toisenlaisen tuen kanssa on toooosi (tosi) vaikeaa.

Joogan suhteen uskalsin tuossa keväällä vastaanottaa tukea niin, että menin Annamarikan joogatunneille. Oppimiseen olen osannut pitkään ottaa tukea vastaan. Emotionaalisella tasolla tuen vastaanottaminen on aika haurasta, ja se vaatii omalla kohdallani paljon luottamusta. Ja niin edespäin.

Ehkä voisin tällä viikolla ihan tarkkailla sitä, että millaista tukea osaan ottaa vastaan, millaista tukea tarvitsisin enemmän, ja mitä voisin ehkä pyytää toisilta? (Hui, ihan jo ajatuskin siitä että pyytäisi tukea on aika pelottava. Ihan hedelmällinen teema, siis.)

Miltä sun pysähtymisesi näyttäisi?