Merkityksen antamisesta

Vaihtoehtoisia merkityksiä

Minkä merkityksen mä tälle annan?

Tuo on ollut mun kuluneen viikon kysymys.

Oon lukenut muun muassa Tony Robbinsin Awaken the Giant Within -klassikkoa, jossa puhutaan muun muassa siitä, että ihmisen kokemus maailmasta määrittyy sen perusteella, minkä merkityksen hän millekin tilanteelle tai olosuhteelle antaa.

Eli siis että tapahtumat itsessään eivät merkitse mitään, ennenkuin mä tulkitsen ne mielessäni jollain tavalla. Itse, aktiivisesti. Mä en ainoastaan havainnoi maailmaa ja sen merkityksiä, vaan mun aistien ja ymmärryksen välillä tapahtuu hyvinkin paljon.

Minä valitsen, tietoisesti tai tiedostamattani, mitä tämä kaikki tarkoittaa

Tämä tarkoittaa myös sitä, että samasta tapahtumasta voi oikeasti vetää useita ihan yhtä päteviä tulkintoja – kaikki riippuu niistä omista henkilökohtaisista merkityksistä.

Maatajärisyttävä yhteenotto läheisen kanssa voi merkitä sitä, että hän ei rakasta mua, koska väittää mulle vastaan. Tai että mä olen huono ihminen, joka ei osaa olla muille mieliksi. Tai että meillä on sen nimenomaisen asian suhteen erilaiset odotukset, joita me ei osata kommunikoida toisillemme. Tai että meillä on molemmilla tahdonvoima niin lopussa, ettei kumpikaan pysty katsomaan asiaa toisen näkökulmasta.

Onnellinen työtilanne voi merkitä, että mä olen vihdoin hyvä ja arvokas kun muutkin huomaa sen. Tai että työnantaja ei ole vielä huomannut, etten mä oikeasti osaakaan. Tai että kohta jotain menee pieleen, koska ei kaikki tässä maailmassa voi samaan aikaan mennä hyvin. Tai että tästä alkaa antoisa ura, kunhan teen työni hyvin.

Lähestyvä syntymäpäivä voi merkitä sitä, että mä oon kovaa vauhtia matkalla alamäkeen, ja tää ei tästä enää parane. Tai että mä oon taas yhden vuoden vanhempi ja viisaampi. Että parhaat vuodet on takana, tai että ne on edessä.

Tai ihan pienten asioiden kohdalla. Puolison jäljiltä tyhjentämättä jäänyt tiskikone voi merkitä, että häntä ei kiinnosta, miten paljon mulla on tekemistä. Tai se voi merkitä, että puolisolla itsellään on niin paljon tekemistä, ettei hänellä riitä kapasiteetti huomioida tiskikonetta. Tai että taas mä olen se, joka korjaa toisten jälkiä. Tai että aha, tiskikone on tyhjentämättä ja mulla onkin tässä hetki aikaa, teenpä sen nyt.

Merkitykset perustuu uskomuksiin, hyvässä ja pahassa

Ne mun omat merkitykset kumpuaa siitä, mitä mä uskon todeksi tästä maailmasta, toisista ihmisistä, itsestäni. Jos mä uskon, että toisiaan rakastavat ihmiset on aina kaikesta samaa mieltä, niin mun tulkinnat vaikkapa nyt perhe-elämän koukeroista on hyvin erilaiset kuin ihmisellä, joka uskoo, että toisiaan rakastavat ihmiset ovat toisilleen rehellisiä silloinkin, kun ovat asioista eri mieltä.

Tai jos mä uskon, että elämässä on aina jotain pielessä, niin mun kokemus maailmasta on hyvin erilainen kuin sellaisella ihmisellä, joka uskoo että kaikista olosuhteista voi löytää jotain hyvää tai hyödyllistä.

Eikä mikään uskomus sinänsä ole toistaan parempi tai huonompi, silloin jos ne uskomukset tuottavat elämään onnea, inspiraatiota, tasapainoa ja kasvua.

Usein on kuitenkin niin, että jotkut uskomukset rajoittavat elämää, petaavat konflikteja ja nakertavat itsetuntoa. Toiset taas tukevat ihmistä kohti monipuolisempaa, avoimempaa ja harmonisempaa elämää.

Erityisesti sellaiset uskomukset, joiden mukaan oma onnellisuus riippuu toisten ihmisten tekemisistä tai tekemättä jättämisistä, johtavat usein turhautumiseen. Silloin sen oman onnellisuuden eteen ei oikeastaan voi tehdä muuta kuin toivoa. Sitävastoin jos päätän ajatella, että onnellisuuteni, menestykseni tai omanarvontuntoni riippuu ainoastaan sellaisista asioista, joihin minulla on vaikutusvaltaa, pystyn antamaan ihan erilaisia merkityksiä jokapäiväisille tapahtumille.

Mistä päästään taas tuohon ajankohtaiseen kysymykseen.

Mitä kaikkia merkityksiä mulla on käytettävissäni?

Minkä merkityksen mä haluan antaa sille, että ihminen X käyttäytyy noin? Haluanko sen kertovan jotain minusta, vai siitä toisesta ihmisestä? Haluanko, että mun arvokkuus riippuu sen toisen ihmisen teoista tai mielipiteistä?

Ja silloin, kun mä olen jo selvästi antanut jonkun merkityksen tälle asialle – silloin kun mä olen tehnyt satavarman tulkinnan ja päätynyt sen kautta tunteiden mutavyöryn keskelle – se kysymys voisikin kuulua näin:

Mitä muuta tämä voi tarkoittaa?

Silloin mä en ohita sitä mun ensimmäistä tulkintaa, enkä sen aiheuttamia tunteita. Mulla on edelleen täysi lupa olla raivoissani siitä, että mua on kohdeltu kaltoin, jos on todella niin että mua on kohdeltu kaltoin.

Tää kysymys ainoastaan antaa mulle vaihtoehtoja:

Entäs jos onkin niin, että mä olen tulkinnut tän asian jonkin elämää rajoittavan uskomuksen kautta? Miten muuten mä voin tulkita tän?

Entäs jos mä olen tehnyt kärpäsestä härkäsen? Miten mä suhtautuisin, jos tämä olisikin vain yksittäinen sattuma?

Entä jos mulla ei olekaan tässä kohtaa mitään syytä tuntea häpeää?

Entä jos tämä tilanne oli oikeasti mun syytäni, ja mun olisi asiallista muuttaa käytöstäni jotenkin?

Entä jos tämä näennäinen vastoinkäyminen antaakin mulle jonkin sellaisen näkökulman, jonka kautta pystyn auttamaan muita saman kokeneita?

Kokeile. Katso, mitä tapahtuu. 🙂

Kommenteista:

Saa kommentoida! Milloin sulle on ollut hyötyä siitä, että tietoisesti etsit jostain tilanteesta uusia merkityksiä? Miltä tuntuu ajatus, että asiat eivät itsessään merkitse mitään, vaan me itse annamme niille merkityksen? Onko sun tämänhetkisessä elämäntilanteessa jotain, minkä suhteen voisi olla hyödyllistä kysyä ”mitä muuta tämä voi merkitä”?

Myös sillä on väliä, minkälaisia merkityksiä me annamme omille tunteillemme. Johtuuko tämä tunne pääasiassa tilanteesta, minun taidoistani, minun tämänhetkisestä kapasiteetistani, jostain sellaisesta tarpeesta joka on tällä hetkellä vajauksella? Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivässä 21.9. pohditaan muun muassa sitä, millaisia merkityksiä tunteille voi antaa, ja miten tunteet voivat toimia johtolankoina sujuvampaan arkeen. Käy tsekkaamassa, kerro kaverille ja tule mukaan!

Tämä toimi tällä kertaa 3: Tarvetsekkaus

Tämän päivän onnistuminen ei ollut kasvatustilanne, vaan oman pään setvimisen tekniikka. Koko viikonloppu (ja itse asiassa koko kulunut viikko) oli mennyt jotenkin kauheassa kiireessä, niin etten ollut ehtinyt tai saanut aikaiseksi keskittyä yhtään itseeni. Niinpä pinna oli kauniisti sanottuna vähän kireällä, ja puoliso sitten kyllästyi mun ailahteluun ja patisti mut viettämään pari tuntia omaa aikaa.

Mä päätin viettää sen oman ajan muistikirjan kanssa läheisessä kahvilassa. Mä oon huomannut, että jos mulla on kurja olla, niin yleensä syypäänä on joko taustalla lymyilevät ankeat ajatukset tai sitten se, ettei kaikki mun tarpeet tule kohdatuiksi. Useimmiten vielä niin päin, että niiden tarpeiden kohtaamista vaikeuttaa jotkut ”no mutkun emmä ja sitkun nekin ajattelee ja ja” -ajatukset.

Ja paras tapa purkaa niitä ajatuksia on pyydystää ne paperille tai muuten tekstiksi, niin niitä voi kyseenalaistaa. Joten mä tein sitten sitä.

Perustavanlaatuisia tarpeita

Ensin mä kysyin itseltäni, että jos tää kurja olo johtuu siitä, ettei mun tarpeet täyty, niin minkä tarpeiden kohdalla on pahimmin vajausta?

Ja koska tällaisessa akuutissa juminpurkamistilanteessa on usein vaikea nimetä niitä tarpeita, niin mä otin avukseni jostain Tony Robbinsin haastattelusta löytämäni listan ihmisen kuudesta perustarpeesta.

  • vakaus (certainty)
  • vaihtelu (variety)
  • yhteys toisiin ja itseen (connection)
  • merkittävyys/erityisyys (significance)
  • kasvu (growth)
  • oma panos maailmalle (contribution)

Jokaisen kohdalla mä kysyin itseltäni, että miltä tämän tarpeen tilanne näyttää mun elämässäni tällä hetkellä. Jos haluat käyttää samaa tekniikkaa, niin voit ottaa joko kynän ja paperia ja kirjoittaa vastaukset vaikkapa avainsanoilla tai mind mapiksi. Tai sitten vaan pohdit näitä kysymyksiä hiljaa mielessäsi ja kuulostelet, että onko reaktio ”auts” vai ”mjoo” vai jotain siltä väliltä.

Vakaus

Onko mun elämä tarpeeksi vakaata? Turvallista?

Onko mulla sellainen tilanne, että mun ei tarvitse pelätä hyvinvointini tai läheisteni hyvinvoinnin puolesta?

Onko mulla elämässä tarpeeksi ennustettavuutta ja rutiinia?

Onko mulla tarpeeksi taitoja ja kapasiteettia vastata mun elämäni tämänhetkisiin haasteisiin?

Onko mun kehon perustarpeet tyydytetty tarpeeksi ennustettavasti – ruoka, uni, puhtaus?

Vaihtelu

Onko mun elämässä tarpeeksi yllätyksellisyyttä, kiinnostavaa vaihtelua, jotain uutta ja inspiroivaa?

Onko mulla jotain, mitä odottaa?

Onko mun elämässäni tarpeeksi oikeantasoista haastetta, joissa mä saan käyttää taitojani ja osaamistani?

Yhteys toisiin ja itseen

Kuunnellaanko mua? Kuuntelenko mä muita? Kuuntelenko mä itseäni?

Onko mulla ihmisiä, joita kiinnostaa mun hyvinvointi? Onko mulla ihmisiä, joiden hyvinvointi on mulle tärkeää?

Onko mulla ympärilläni ihmisiä, joiden kanssa voin inspiroitua, viihtyä, pitää hauskaa?

Onko mulla ihmisiä, joihin voin turvautua hädän hetkellä tai joita voin auttaa tarpeen tullen?

Merkittävyys/erityisyys

Koenko mä olevani tärkeä, erityinen tai olennainen tässä maailmassa?

Pystynkö mä arvostamaan itseäni ja tuntuuko, että saan muilta arvostusta?

Huomataanko mut? Huomaanko itseni, omat tarpeeni ja tunteeni, miten suhtaudun niihin?

Kasvu

Opinko tässä elämäntilanteessa uutta? Haastanko itseäni?

Huomaanko, mihin suuntaan ja missä asioissa kasvan ja kehityn?

Millä tavalla panostan siihen, että olisin huomenna astetta enemmän sellainen kuin toivoisin olevani?

Oma panos maailmalle

Miten käytän energiaani muiden ihmisten hyvinvoinnin hyväksi?

Mitä osaan tehdä niin, että läheiseni tai täysin tuntemattomat ihmiset olisivat piirun verran onnellisempia ja hyvinvoivampia?

Siitä sitten ratkomaan

On paljon helpompi tietää, miten ongelmaa lähtee ratkomaan, kun näkee, mitkä tarpeet sen ongelman taustalla on. Edes sillai summittain.

Toki noistakin perustarpeista (tai vaikka Maslow’n tarvehierarkiasta, tai muista listauksista) saa tehtyä tuhat hienoviritteistä analyysiä jos jaksaa. Että tarvitsenko mä nyt lepoa vai rentoutumista, tarvitsenko mä kuuntelemista vai huomiota, ja niin edelleen.

Ja silti tuntui, että jo tällaisesta karkeasta jaottelusta mä sain itselleni oivalluksia, että mihin mun kannattais ensimmäisenä pistää energiani. Mikä tarve on eniten pinnassa, mikä hermo on herkimmällä. Mitä kannattais tehdä tai pyytää toisia tekemään.

Sen lopun pari tuntia mä käytin siihen, että kirjoittelin ja piirtelin ajatuksenvirtaa niihin tarpeisiin liittyen, jotka mulla oli pahiten vajauksella. Mä kyselin itseltäni, että mitä mä ajattelen erilaisista tilanteista, ja käytin muun muassa Sedonan irtipäästämistekniikoita niiden tilanteiden siivoamiseen. Olennaista oli, että mä pääsin noista tarpeista kirjoittamisen ja purkamisen vauhtiin.

Mitä mä siis tein?

Mä kuuntelin itseäni. Mä otin sen oman kurjan oloni vakavasti, sen sijaan että mä olisin vakuuttanut itselleni että on ihan tyhmää olla tällaisella fiiliksellä koska X. Ja mä kuuntelin puolisoani, joka näki jo paljon ennen mua, että mun tarttis tehdä jotain saadakseni toimintakykyni takaisin.

Mä muistin Nonviolent Communicationin ajatuksen siitä, että tunteen taustalla on joku tarve, joko tyydytetty tai tyydyttämätön. Mä kaivoin esiin apuvälineen, eli sen Tony Robbinsin tarvelistauksen, jotta mun ei tarvitsisi käyttää tahdonvoimaani oikeiden sanojen etsimiseen vaan sitä säästyisi niiden tarpeiden tunnistamiseen ja työstämiseen.

Mä luotin siihen, että jos mä alkuun teen tän yhden jutun, niin sieltä varmaan tulee jotain. Mä en yrittänyt päättää etukäteen, että mitä ”tuloksia” tästä mun ”harjoituksesta” pitäis tulla, vaan mä yritin mahdollisimman paljon hyväksyä, että pinnalle nousee jotain sellaista, mistä mä voin jatkaa eteenpäin.

Toivottavasti tästä olis apua myös sulle!

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Ajatuksia noihin tarpeisiin liittyen, joko omalta kohdalta tai yleisesti. Pohdintaa tai kysymyksiä tai ihan vaikka lukukuittausta. Kaikenlainen rakentava ja empaattinen kommentointi erittäin tervetullutta.

P.S. Jos tällainen pohdinta ja työstäminen kiinnostaa, mutta tuntuu että omat taidot eivät ihan riitä, käy tsekkaamassa Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivä 21.9.2013! Neljän tunnin aikana tutkimme, miten tunteiden ja tahdonvoiman kautta päästään lähemmäksi arjen flow’ta. Kerro kavereillekin ja tule mukaan!

Pitääkö aina hävetä ja kärsiä?

Tämä teksti on ekaa kertaa julkaistu 1.8.2012. Ajattelin nostaa sen uudelleen pinnalle, kun kuuntelin kiinnostavan traumapsykiatrin haastattelun On Being -podcastissa, ja se tuntui liippaavan läheltä tätä aihetta. Suosittelen kuuntelemaan kyseisen podcastin tai sen uncut-version (löytyy tuolta linkin takaa)! Ja siis oikeasti esikoinen ei ole kipeänä – jännästi kyllä kuopus edelleen kiljuu. 😀

* * *

Nyt on ollut monta päivää ja iltaa putkeen, että oon vellonut sellaisessa ”byääh, miksi tää on näin vaikeaa” -suossa. Kuopus on ruvennut kommunikoimaan aivan. Joka. Ikisen. Asian sellaisella särö-kiljunta-Nazgul -huudolla, joka särkee korvaa ja sielua. Esikoisella on kuumetta, reppanalla, ja sekin tietysti huutoitkee elämän kurjuutta. Mies palasi nyt aamulla takaisin töihin – kivaa päivää vaan näiden kahden kanssa. No, nyt ne onneksi molemmat vielä nukkuu.

Niin rupesin siinä sitten ajattelemaan kärsimyksen ja sen alalajien (muun muassa ketutuksen, häpeän, ahdistuksen ja surun) merkitystä ihmiselle. Tai lähinnä sitä, että mitä mä ajattelen sellaisesta ”kärsimys jalostaa” -näkemyksestä. Huomasin nimittäin ajattelevani itsekin, että no tästä kun selviän niin olen vahvempi ja pystyn kaikenlaiseen. Ja toisaalta mun mielestä on ihan selvää, että kaikki tämän maailman kovia kokeneet ihmiset eivät missään tapauksessa ole vahvoja eivätkä pysty kaikenlaiseen. Hmmm.

Jalostaako kärsimys? Kyllä ja ei. Tarvitaanko kärsimystä, jotta kasvaisi henkisesti? Ei ja kyllä.

(Terminologiasta: englannin puolella termit personal growth, self-development ja self-work viittaa kaikki oikeastaan samanlaiseen ilmiöön, eli siihen, että tekee tietoista työtä tullakseen paremmaksi ihmiseksi (miten se sitten määritelläänkään) ja/tai sinuiksi itsensä kanssa. Englanninkielisistä termeistä mun suosikki on self-work. koska se keskittyy prosessiin, ei niinkään sen prosessin lopputulokseen tai suuntaan. Mä en oo vielä suomeksi löytänyt sopivaa vastinetta self-workille, joten käytän tässä sanoja henkinen kasvu ja henkinen työ. Jos jollain on ehdotuksia, niin heitelkää kommentteihin!)


Tietoinen työ kasvattaa

Mä ajattelen, että henkistä kasvua tapahtuu silloin, kun suostuu tekemään tietoista henkistä työtä sen kasvun eteen.

Havi Brooks, joka on mun idoli niin monessa asiassa, käyttää ilmausta ”conscious loving relationship with yourself”, eli tietoinen rakastava suhtautuminen itseen. Oli kärsimystä tai ei, niitä omia solmuja pitää suostua käsittelemään, tietoisesti ja rakastavasti, jotta voi kasvaa.

Se tietoisesti -puoli tarkoittaa toisaalta asioiden myöntämistä (”Kyllä, mua ottaa nyt aivan tolkuttomasti aivoon kun noi lapset huutaa samaan aikaan.”) ja sen arvioimista, että onko asiat juuri niin kuin ideaalitapauksessa voisi olla (”Mun ideaaliminä auttaa lapsia empaattisesti ja kärsivällisesti ja keskittyy tilanteessa lasten hätään, ei omiin tunteisiinsa.”). Tietoinen lähestymistapa erottaa myös mun tunteet muiden tunteista ja ottaa vastuun niistä omista (”Kyllä, lapset huutaa, mutta tää mun ketutus ei oo lasten vika eikä lasten syy, vaan mun omaa reagointia tähän tilanteeseen.”)

Se rakastavasti -puoli taas varmistaa, että kaikki siinä tilanteessa nousevat tunteet on sallittuja ja luvallisia eikä niillä rupea ruoskimaan itseään. (”Saa ketuttaa. Saa hävettää ettei ole se ideaaliäiti. Saa surettaa, että toisella on paha olla. Saa surettaa, että itsellä on paha olla.”) Rakastava lähestymistapa auttaa myös siihen, että se kriisitilanne ei laajene koko minän käsittäväksi peikoksi. (”Vaikka mulla on tällaisia tunteita, niin mä en ole kauhea ihminen, enkä kauhea äiti.”)

Kärsimys voi jalostaa ihmistä silloin, jos ne kärsimyksestä nousevat omat tunteet ja ajatukset pystyy joskus jossain käsittelemään tietoisesti ja rakastavasti. Tää palautuu taas siihen Hellstenin peili-ajatteluun: akuutin kriisin keskellä ne tunteet ja ajatukset helposti patoaa näkymättömiin, koska ne ei välttämättä auta toimimaan asiaankuuluvalla tavalla. Kun tilanne on lauennut, ne tunteet ja ajatukset jää sinne kapseloitumaan, ellei niitä joskus jossain pääse peilaamaan: keskustelemaan, kirjoittamaan, maalaamaan, improvisoimaan, puhumaan, laulamaan, huutamaan, jotain.

Se tietoinen ja rakastava suhtautuminen tarkoittaa toisaalta myös sitä, että työstää niitä asioita turvallisessa ympäristössä (ja ensin hankkii sen turvallisen ympäristön, kuten vaikka terapeutin, jos siihen on rahkeita) ja vain siihen asti kuin tuntuu sillä hetkellä turvalliselta. Tietoista rakastavaa käsittelyä voi olla jo se, että huomaa käyttäytyvänsä kriisin jälkeen eri tavalla kuin ennen, ja antaa itselleen luvan olla rikki ja kesken sen asian kanssa vaikka ei vielä osaisi tehdä mitään konkreettista.

Se puolestaan ei ole kauhean rakastavaa, että pakottaa itsensä (tai jonkun muun!) kohtaamaan asioita, joita ei vielä uskalla kohdata tai joihin ei ole välineitä. Voi huomata, että no niin, tuolla jossain kilometrin päässä on nuo asiaan X liittyvät jutut, mutta vielä mä en ole päässyt niin pitkälle. Kaikki ”kohtaa pelkosi, ylitä esteesi, teet vaan vaikka olisi kuinka kamalaa” -tyyppiset neuvot usein ottavat huomioon sen tietoisen käsittelyn, mutta unohtavat sen rakastavan puolen. Kun vaikka olisi kuinka tietoinen omista traumoistaan, niin niiden auki repiminen ilman hellää, turvallista, rakastavaa ilmapiiriä ei paranna, vaan traumatisoi lisää.

No tarvitaanko kärsimystä sitten henkiseen kasvuun?

Voiko ihminen, joka ei ole koskaan elämässään kokenut mitään pahaa, kasvaa paremmaksi?

Niin. Kärsimys pistää ihmisen nopeasti nokakkain niiden omien heikkouksien, puutteiden ja traumojen kanssa. Joissain tilanteissa ihminen menee kriisin jälkeen niin lukkoon, että muut tajuavat hankkia sen turvallisen ympäristön ja ymmärtävät, että nyt menee aikaa siinä käsittelyssä. Tai joku kriisi, vaikka läheisen sairastuminen tai kuolema, on keskimäärin niin traumatisoiva, että ihmiset automaattisesti tarjoavat tukea asian käsittelyyn ennenkuin kriisin kokenut ihminen menee täysin lukkoon.

En mä silti usko, että sellainen lekalla päähän -tyyppinen, kriisin läpikäymisestä syntyvä asioiden käsittelyn tarve on ainoa vaihtoehto. Jos haluaa kasvaa, niin jokaisen ihmisen tavallisesta arjesta löytyy asioita, joihin voi käyttää tietoisen rakastavan käsittelyn välineitä. Yleensä vain se arki rullaa menemään sen verran jouhevasti, että pienet ja keskitasoisetkin surut, kiukut ja ahdistukset ohitetaan aika nopeasti sen sijaan, että niitä työstäisi. Kun ei ole pakko, pärjää tässä muutenkin.

Kun taas kriisin ollessa päällä ei ole välttämättä kauhean pitkään sitä vaihtoehtoa, että mä kyllä pärjään tässä muutenkin, ei tässä mitään, on sitä ennenkin selvitty. Vähän aikaa saattavat voimavarat riittää siihen sinnittelyyn kriisin keskellä, ja sitten alkaa sadella varoitusmerkkejä egovajauksesta. Kaikkien niiden tunteiden ja ajatusten suitsimiseen menee niin paljon henkistä energiaa, että elämästä tulee nopeasti tosi raskasta. Arki voi tehdä saman, mutta se muutos on niin vaivihkainen, ettei sitä välttämättä huomaa, jos ei (tietoisesti ja rakastavasti) pidä koko ajan silmällä sitä omaa tunnekenttää.

Ja mun mielestä on myös ihan höpöhöpöä sellainen, että olisi ihmisiä, jotka ei ole ”koskaan elämässään kokenut mitään pahaa”. Jokainen ihminen kohtaa pettymyksiä, kiukkua, surua, pelkoa, sillä omalla tasollaan. Lapset pelkää, teinit pelkää, aikuiset pelkää, vanhukset pelkää. Se, että ei ole tullut ulkopuolisen silmiin havaittavaa lekalla-päähän-nyt-olet-kauhujen-keskellä -kokemusta, ei tarkoita ettei ihminen olisi kokenut koskaan samanlaisia tunteita.

Eikä mun mielestä oo oikeastaan merkitystäkään sillä alkuperäisen tunnekokemuksen voimakkuudella sen suhteen, että auttaako se kasvamaan.

Lekalla-päähän -kokemus voi traumatisoida ihmisen niin lukkoon, että se käsittelyprosessi pitää kuitenkin aloittaa ihan maailman pienimmillä ulkokehän asioilla. Samaan aikaan ihminen, joka on päättänyt tehdä henkistä työtä kaikkien elämänsä pienienkin vastoinkäymisten kohdalla (”voi aargh, kännykän langaton netti takkuilee!!”), voi päästä ihan yhtä pienillä askelilla tosi pitkälle. Eikä päällepäin tai etukäteen voi tietää, mikä niistä sinänsä pienistä edistysaskelista tulee olemaan se avain, joka purkaa jonkun pommin kokonaan ja saa aikaan mielettömiä kasvun harppauksia.

Ja toisaalta kasvun edellytys on kärsimys, siinä mielessä että kärsimys syntyy siitä kun ihminen törmäilee omiin rajoihinsa. Siinä törmäyksessä huomaa, mistä kohtaa pitää työstää, mistä aiheesta tarvitaan henkistä työtä.

Sen kärsimyksen ei kuitenkaan tarvitse olla valtavaa, eeppistä tai kunnioitusta herättävää. Eikä sen kärsimyksen välttämättä tarvitse olla samanlaisena jatkuvaa, jos siihen suhtautuu tietoisen rakastavasti.

Jos suostuu ottamaan vastuun omista tunteistaan ja käsittelemään asiaa, niin ”Miksi mulle aina käy näin?!?” saattaa muuttua muotoon ”Miksi mä aina reagoin tällä tavalla joihinkin asioihin/ihmisiin?”, ja siihen kysymykseen saattaa löytyä jo vastauksiakin. Ja toisaalta kun törmää omiin rajoihinsa, niin ei ole kauhean rakastavaa paukuttaa päätään siihen törmäyskohtaan ja toivoa, että raja murtuu. Sen sijaan voi mennä vähän kauemmaksi ja yrittää turvallisen välimatkan päästä työstää omia jumeja, niin että se raja siirtyy itsestään.

Ja taas näin äitinä mietin, että miten tämä kaikki suhtautuu lastenkasvatukseen. Ehkä se on kuitenkin jo toisen tekstin aihe.

Kommenteista:
Tähän saa kommentoida. Saa huikata lukeneensa, saa kysellä, saa kertoa, mitä ajatuksia ja tunteita teksti herätti, saa toisaalta olla kommentoimattakin. Täällä kommentoidessa jokainen ottaa vastuun omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Saa olla eri mieltä, jos oma kokemus asiasta on erilainen, ja saa kertoa sen oman kokemuksen. Ketään ei kuitenkaan saa loukata, syyttää tai kohdella muuten kurjasti. Ei niin, että kukaan teistä niin haluaisi tehdäkään. 🙂

P.S. Tulossa syyskuussa: Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivä Helsingissä! Käy katsomassa ja ilmoittaudu mukaan!

Luuletko että tää on musta kivaa?

20130802-174320.jpg

Tiedättekö sen fiiliksen, kun joku ihminen valittaa asiasta, joka itseä hiertää myös (niinkuin vaikka väsymyksestä, kodin epäjärjestyksestä, jonkun projektin tilanteesta tai tylsyydestä tai pahasta mielestä jne.), ja tekisi mieli huutaa vastaukseksi, että ”Luuletko että tää on mun mielestä kivaa?!”? Erityisesti silloin, jos tuntuu, että itsellä se ongelma on astetta tai kahta akuutimpi kuin sillä valittajalla.

Mulle nimittäin tuli tämä olo jotenkin tosi elävästi mieleen eilen, kun vietettiin väsynyttä sadepäivää sisällä hampaita tekevän puolitoistavuotiaan ja huomionnälkäisen kolmevuotiaan kanssa. Siinä jossain kohtaa, kun molemmat kiipeili mun päällä ja vonkui jotain, niin mielessä välähti tosi selkeänä se ”Luuletteko että tää on musta kivaa, häh?!”

Kunnes mä tajusin, että rehellinen vastaus lapsilta tohon kysymykseen olisi varmaan tyhjä tuijotus. Ja siitä seuraavana loogisena ajatuksena, että niin, mistäs ne tietäis jos mä en kerro.

Siinä kyseisessä tilanteessa mä sitten jotenkin sanoitin muksuille, että nyt äitiä väsyttää ja turhauttaa kun sitä ja tätä, mutta jäin miettimään tätä teemaa.

Jos et tiedä, niin en mä kyllä sitten kerro

 

Pitkin eilistä ja tätä päivää mieleen pulpahteli tilanteita vuosien varrelta, joissa olisi tehnyt mieli huutaa tuo kyseinen lause (ehkä muutamalla v-sanalla ja ärräpäällä höystettynä) milloin kenellekin. Ja jokaisessa tilanteessa huomasin näin jälkikäteen saman asian: todennäköinen vastaus siihen kysymykseen olisi ollut hämmentynyt ”Jaa-a, enpä ole tullut ajatelleeksi.”

Jollain rippileirillä joskus vuonna nakki, kun oon joutunut koputtelemaan yökaudet mekastavien teinien ovelle uudestaan ja uudestaan. ”Luuletteko, että musta on kivaa valvoa kahdelta yöllä kun te ette suostu antamaan toisille unirauhaa?!”

Kassan takana seistessä, kun joku, miten tän sanoisi diplomaattisesti, mielestään tärkeällä asialla oleva asiakas kertoo mulle, miten mun pitäisi tehdä työni. ”Luuletko että mä olen kuuro, tyhmä tai ammattitaidoton?”

Uhmaikäisen iltasirkuksen aikana, kun lapsi juoksee kerta toisensa jälkeen ovelle ja kipittää kikattaen takaisin sänkyyn. ”Luuletko, että musta on hauskaa juosta jatkuvasti sanomassa sulle, että nyt nukkumaan?”

Kun oikeastaan rakentava versio siitä kysymyksestä suuntautuu itselle ja kuuluu näin:

Olenko kertonut tälle ihmiselle, miltä tää tilanne musta tuntuu?

Ja yleensä vastaus on ei.

Niin onko sitten ihme, että toinen ihminen ohittaa mun tunteet ja tarpeet täysin, jos mä kerran en ole edes kertonut hänelle, että mitä ne mahdollisesti voisi olla?

Tai vaihtoehtoisesti oppii tulkitsemaan mun tuhinoita ja puhinoita niin, että kuvittelee mun olevan vihainen silloinkin, kun mä olen vain ajatuksissani tai muuten vaan turhautunut tai kiukkuinen jollekulle ihan ulkopuoliselle tai järkyttävän päänsäryn kourissa?

Ettei tarttis luulla tai arvailla

Silloin, kun mä 15 vuotta sitten ensimmäistä kertaa opin minäviestin (”minua suututtaa, kun jätät likaiset sukkasi lattialle, koska se lisää mun vaivaa siivouksen suhteen” jne.), niin se oli mun mielestä vähän jotenkin itsekeskeinen ajatus. Siis että mä kertoisin toisille ihmisille, että miltä musta tuntuu ja mitä mä ajattelen? Miksi sen niitä pitäisi kiinnostaa? Tai jos niitä kiinnostaa, niin tokihan ne tietää sanomattakin, että miltä musta tuntuu?

Mutta mitä enemmän mä oon erityyppisiä minäviestejä ja tunteiden ja tarpeiden ilmaisemista treenannut, niin sitä vähemmän se tuntuu itsekeskeiseltä. Nykyään mä ajattelen, että minäviestit on vähän niinkuin käyttöohjeita lähimmäisille.

Jos meidän leivänpaahdin on sökönä ja siitä tulee sähköisku, jos sen kytkee seinään, niin mä ihan arvostan jos puoliso laittaa siihen lapun että ”Sähköiskuvaara, älä laita töpseliä seinään!”

Samalla tavalla mä ajattelen, että jos mulla on ns. henkinen sähköiskuvaara käynnissä, turhauttaa tai kiukuttaa tai vaikka pelottaa, niin on ihan ympäristöystävällistä kertoa siitä muille, niin että he osaavat varautua. Sen sijaan, että mä sinnittelisin sen tunteen kanssa ja lopulta räjähtäisin silmille, kun mun tarpeita ei ole huomioitu.

Parempi, ettei oleta toisten luulevan mitään, vaan kertoo jos on jotain kerrottavaa.

Kommenteista:

Saa kommentoida! Tuntuuko sinusta minäviestien käyttäminen luontevalta, tai kankealta, tai itsekeskeiseltä, tai jotain muuta? Milloin viimeksi teki mieli kysyä toiselta, että luuletko että mä nautin tästä tilanteesta? Jos kysyit, niin mitä siinä kävi, tai jos et kysynyt, niin miten muuten käsittelit tilanteen?

Nyt hei ihan oikeasti eli tehokkaasta kommunikaatiosta

20130723-103546.jpg

Leikkipuistossa. Meidän kolmevuotias esikoinen kiipeilee sellaisessa köysistä tehdyssä kiipeilytelineessä, jossa on aika paljon muitakin lapsia. Joku lapsista alkaa pomppia köysissä, ja kolmevuotias keksii että hei, tuohan näyttää kivalta. Alkaa itsekin pomppia, mikä heiluttaa siinä lähellä olevia köysiä.

Isompi lapsi, koululainen jo, ei tykkää tästä.

– Älä!

Kolmevuotias ei huomaa, että hänelle puhutaan, joten hän jatkaa ihanaa köysissä pomppimista.

– Älä-ä!

Ei reaktiota. Tätä toistuu muutaman kerran, ja isompi lapsi alkaa olla selvästi kiukuissaan, että häntä ei kuunnella. Mä huomaan tässä vaiheessa, että tilanne on käynnissä, ja sanon koululaiselle:

– Jos sä haluat, että toinen lopettaa sen heiluttamisen, niin sä voit sanoa vaikka että ”älä heiluta niitä köysiä”. Nyt mä arvelen, ettei *esikoisennimi* kuullut, mitä sä sanoit.

Koululainen mulkaisee mua pahasti, kuin olisin moittinut häntä puolensa pitämisestä – ehkä se hänen korvaansa kuulostikin siltä, mene tiedä – ja lähtee hetken kuluttua pois koko kiipeilytelineestä. Meidän kolmevuotias ilmoittaa vielä hyvin tunnollisesti:

– Nyt minä en enää heiluta.

Mitä menee perille?

Tää tilanne jäi mulle mieleen, koska mua rupesi sitten pohdituttamaan tämä ”Älä!!” -viestiminen. Selvästikään tuossa tilanteessa sillä isommalla lapsella ei tullut mieleen, että pitäisi sanoa jotenkin tarkemmin, minkälainen käytös häntä ärsyttää. Puhumattakaan siitä, että olisi kertonut, miten toivoo toisen käyttäytyvän.

Enkä sano tätä sillä ajatuksella, että tämä olisi ollut sen isomman lapsen vika. Tai sillä, että mun omalle pikku höpönassunuppuselle pitää puhua tietyllä tavalla, kukkasin ja sokerilla höystettynä, tai muuten äiti jyrähtää.

Vaan mua lähinnä jäi vaivaamaan sen kommunikaation täydellinen tehottomuus.

Jos leikkipuiston kiipeilytelineessä yksi kymmenestä lapsesta huutaa ”Älä!”, niin mistä ne loput yhdeksän tietää, ketä tarkoitetaan ja mitä ei saa tehdä? Ei mistään.

Ja juuri kun olin ihmetellyt asiaa, niin sitten  sama ilmiö, sama ei-minkään-viestiminen, pääsi pari päivää myöhemmin omasta suusta kotona.

”Nyt hei ihan oikeasti!” puuskahdin jollekulle perheenjäsenelle, kun alkoi hermostuttaa.

…niin mitä? ”Oikeasti” mitä? ”Nyt hei” mitä? Ai ihan oikeastiko?

Tollainen viesti kertoo lähinnä sen, että nyt puhujaa turhauttaa tai kiukuttaa, eikä oikeastaan mitään muuta. Eikä se kyllä aiheuta mitään reaktiotakaan, ainakaan meidän lapsissa.

Tehokas kommunikaatio…

Tähän kohtaan täytyy tarkentaa, että kommunikaation tehokkuudella mä en tarkoita sitä, että toinen automaattisesti tekee niinkuin minä pyydän. (Sellaiseen tehokkuuteen päästään lyhyellä tähtäimellä esimerkiksi pelkoa tai ahneutta viljelemällä, mutta mä en oikeastaan halua kasvattaa kummallakaan.)

Tehokkuudella mä tarkoitan sitä, että miten kokonaisena puhujan korvien välistä siirtyy viesti kuuntelijan korvien väliin. Että puhuja osaa selkeästi kuvailla oman näkökulmansa, ja että kuuntelija osaa kyseenalaistaa, ymmärsikö nyt varmasti oikein ja varmistaa sen puhujalta. Silloin aika hyvällä todennäköisyydellä molemmilla on keskustelun lopuksi samantyyppinen ymmärrys asiasta.

Toinen tarkennus: kommunikaation tehokkuus on myös hurjan tilannesidonnaista. Jos lapsi juoksee autotielle, niin mun ensimmäinen tavoitteeni ei ole muotoilla eleganttia minäviestiä siitä, että nyt mua pelottaa hurjasti kun sä juokset siellä autojen keskellä koska auto saattaa ajaa sun yli, että voisitko tulla takaisin tänne jalkakäytävälle. Mä huudan SEIS! ja yritän saada lapsen tieltä pois mahdollisimman nopeasti. Sen minäviestin aika on sitten siinä kohtaa, kun tahdonvoimaa pystyy uhraamaan muuhunkin kuin hengenpelastukseen.

Mutta sellaisissa tilanteissa, joissa vaakalaudalla ei ole kenenkään henki tai terveys – ja itse asiassa kyllä silloinkin – on tosi tärkeää tiedostaa, että sillä on oikeasti väliä, miten asiat sanotaan. Tai toisin sanoen: jos harjoittelee sitä tehokasta viestintää silloin, kun epäonnistumisen hintana on ”vain” pahaa mieltä ja pientä epämukavuutta, niin silloin se tulee enemmän luonnostaan myös sellaisissa tilanteissa, jolloin kyseessä on todella se henki tai terveys.

…opitaan kotona

Tästä kaikesta voi päätellä, että mun mielestä vanhempien on tosi hyvä kiinnittää huomiota tehokkaaseen kommunikaatioon, eli omien tunteidensa, tarpeidensa ja pyyntöjensä mahdollisimman läpinäkyvään viestimiseen. Nimittäin viestintätyyli opitaan suureksi osaksi kotoa.

Jos lapsi oppii kommunikoimaan pääasiassa ”Älä!” ja ”Lopeta!” ja ”Nyt ihan oikeasti!” -viestien kautta (puhumattakaan kaikista niistä ”Miten sä voit olla tollainen sottapytty” tai ”Nyt olit kyllä tosi tuhma” -viesteistä, jotka ei edes kerro tilanteesta vaan aikuisen tulkinnasta), niin silloin lapsen kommunikaatiotaidot jää sille tasolle. Jos lapsi kuulee pääasiassa komentelua, niin hän oppii komentamaan saadakseen tahtonsa läpi. Jos lapsi kuulee pyyntöjä ja perusteluja, niin lapsi oppii pyytämään ja perustelemaan. Ja niin edelleen.

Tää nyt ei tarkoita sitä, että jos lapsi huutaa puistossa ”Lopeta!!”, niin häneltä ei ole koskaan mitään pyydetty. Mutta toiseen suuntaan se kyllä toimii: jos lapsi osaa jotain pyytää, niin on todennäköistä että häntä itseään on puhuteltu usein muutenkin kuin komentamalla.

Tuntuu yksinkertaiselta, mutta joskus se on tosi vaikeaa toteuttaa käytännössä. Jotenkin monesti aikuisilla on sellainen ajatus, että lasten pitää osata pyytää, kiittää ja käyttäytyä kunnioittavasti, mutta lapsilta ei tarvitse pyytää, heitä ei tarvitse kiittää tai muutenkaan kunnioittaa.

Mä itse joskus huomaan väsyneenä puhuvani lapsille sellaisella äänensävyllä, jolla en mitenkään kehtaisi puhua esimerkiksi puolisolleni. Tai jos kehtaisin, niin hän saattaisi tuohtua ja ihan aiheesta. Ja sitten kun muksut on nukkumassa, vihdoin viimein, niin mä harmittelen että taas tuli sanottua turhan kärkkäästi. Ja ihmettelen, että miten ihmeessä tolla kolmevuotiaalla onkin tollainen vaihe, että se niin kovasti komentaa ja käskyttää ja huutaa ja kiukkuaa jos asiat ei mene hänen mielensä mukaisesti. Jännä juttu tosiaan, mistäköhän se sen esimerkin ottaa?

Hämmentävää on myös se, että vieraiden ja tutumpienkin ei-perheenjäsenten kanssa kommunikaatio on usein molemmin puolin astetta kunnioittavampaa. Lapsi jaksaa pyytää ja minä jaksan perustella, vaikka väsyttäisikin. Osaltaan kyseessä on kohteliaisuus ja vieraskoreus, osaltaan sosiaalinen monitorointivaikutus: kun on useammat silmät katsomassa, niin ihminen toimii tiedostamattaan enemmän ihanteidensa mukaisesti kuin silloin, jos kukaan ei näe.

Toisaalta se on vähän harmillista: me molemmat opitaan vaivihkaa, että toisten ihmisten läsnäollessa on tärkeämpää olla kohtelias kuin omalla porukalla, ja tuntemattomille ollaan ystävällisempiä kuin perheenjäsenille. Toisaalta se on ihan hyväkin: tuleepahan ainakin harjoiteltua niitä minäviestejä kahta huolellisemmin. 🙂

Minkä nuorena oppii jne.

Mun lempikappale How to talk so kids will listen… -kirjasta on sen 30-vuotispainoksen viimeinen, jossa toisen kirjoittajan nyt jo aikuinen tytär kertoo omia kokemuksiaan äitiydestä ja tehokkaan vuorovaikutuksen opettamisesta silloin, kun on itse kasvanut sen ympäröimänä. Hänelle omien ja lapsen tarpeiden sanoittaminen, ratkaisukeskeinen ongelmien käsittely ja aktiivinen kuuntelu olivat osa äidinkieltä, kirjaimellisesti.

Mä haluaisin hurjasti kasvattaa sellaisia lapsia, joiden ensimmäinen ajatus konfliktitilanteessa ei ole ”Sä olet tyhmä!” vaan ”Mua suututtaa” tai ”Mietitäänpäs, miten tän vois ratkaista.” Sellaisia, jotka osaa koulussa puhua sekä opettajille että luokkatovereille kunnioittavasti. Sellaisia, jotka pystyy aikuisena neuvottelemaan ystävien, seurustelukumppanien, työnantajien ja viranomaisten kanssa rauhallisesti ja yhteistyökykyisesti, silti omaa kantaansa arvostaen.

Sen takia mua kiinnostaa se, että miten mä sanon niille asioita nyt, kun ne on 1- ja 3-vuotiaita. Sen takia mua kiinnostaa, miten mä kuuntelen niitä. Sen takia mua kiinnostaa, miten ne oppii pyytämään ja perustelemaan, kuuntelemaan toisiaan ja meitä aikuisia, sanoittamaan tunteitaan. Ja sen takia mä myös kiinnitän huomiota siihen, miten mä keskustelen puolisoni ja muiden aikuisten kanssa silloin, kun lapset on lähettyvillä.

Mä en pysty kontrolloimaan sitä, että mistä kaikista tilanteista lapset ottaa mallia. Mä en pysty etukäteen tietämään, mitkä sanat tai äänensävyt tai ilmeet jää niille mieleen. Mutta mä pystyn kontrolloimaan omaa käytöstäni. Mä voin tsempata, niin että mä annan heille esimerkkiä parhaan kykyni mukaan joka hetki. (Jollain hetkellä mun parhaat kykyni saattaa riittää siihen ”Nyt hei oikeasti!” -huokaisuun, mutta silloin ne riittää siihen.)

Kommenteista:

Saa mielellään kommentoida! Kaikenlaiset ajatukset tehokkaaseen kommunikaatioon ja sen toteuttamiseen liittyen tervetulleita, samoin kokemukset sekä niistä ”nyt hei oikeasti” -hetkistä että onnistuneista viestintätilanteista. Kun mietit omaa lapsuudenkotiasi, niin millainen malli sulle on sieltä tarttunut kommunikaatioon? Millaista mallia opetat tällä hetkellä omille lapsillesi?

Vastustan, hittovie

Sarjassamme Tilanteita Lapsiperhearjen Keskeltä.

Vauvalla on kolmatta päivää kuume. Sitä on kuulemma liikkeellä, sanoivat Terveyspuhelimesta, tarkkailkaa ja antakaa kipulääkettä jos vaikuttaa siltä.

Vauva on oikeastaan ihan tyytyväinen, silloin kun se on sylissä tai liinassa, ja mieluiten tissillä eli mun sylissä. Muuten se huutaa, noin niinkuin varmuuden vuoksi. Yötä päivää. Eli mä olen käytännössä ollut tässä torstain ja perjantain välisestä aamuyöstä lähtien jatkuvassa ihokontaktissa vauvan kanssa, poislukien mun vessareissut ja vauvan vaipanvaihdot. Joiden aikana hän huutaa. (Nyt hän on isin kanssa vaipanvaihdolla, joten mä yritän kirjoittaa tosi nopeasti.)

Jonkin verran sanotaanko että hajottaa. Mutta mä onneksi tossa aiemmin viikolla löysin sellaisen ajatuksen, jota mä oon pitänyt mantranani tässä kohtaa, ja se on auttanut. Mä ajattelin tarjota sen myös teille, ihan siltä varalta että jotakuta joskus muulloinkin hajottaa kun vauva huutaa tai mitään ei pysty tekemään tai muuten vaan kaikki on päin helvettiä.

”Mä saan vastustaa tätä.”

Vastustamisesta on ollut aikaisemmin puhetta. Se on sitä, kun sisällä kiristää ja turhauttaa ja suututtaa ja vituttaa kun asiat Ei Mee Niinkuin Mä Olen Päättänyt. Asiat ei mee niinkuin mä haluaisin. Suututtaa se, että asiat on niinkuin ne nyt on, koska mä haluaisin, että ne olisi jotenkin toisin.

Ja siinä tilanteessa, kun se vastustus on pahimmillaan, niin on ihan äärimmäisen vaikeaa mennä siihen toiseen laitaan. Siihen, että ommm, palaan nykyhetkeen, asiat on näin niinkuin ne on, olen zen ja itse valaistuminen.

Mutta jo se auttaa, että antaa itselleen luvan siihen vastustamiseen.

Että totta hemmetissä mä vihaan sitä,  että vauva huutaa jatkuvasti, ja mulla on lupa vihata sitä, että tilanne on nyt se mikä se on.

Tottakai mua turhauttaa, että vauva suostuu nukkumaan vain silloin kun mä oon siinä vieressä, niin etten mä voi tehdä mitään, ja mua saakin turhauttaa, että tilanne on se mikä se on.

Tottakai mulla on äitinä ihan voimaton ja avuton olo, kun pienellä on paha olla, ja samaan aikaan mua ottaa päähän se, että mä olen niin kiinni siinä, vaikka haluaisin tehdä kaikkea muuta.

Tämä kaikki on sitä vastustusta, koska en mä oo tällaista halunnut tai pyytänyt tai tietoisesti aiheuttanut. Samoin kuin se kaikki nimetön, sanoittamaton jännitys eri puolilla kehoa – se, joka tuntuu vääntyvän aina kierroksen tiukemmalle, kun ei ole nukkunut tai päässyt ulkoilemaan tai syönyt kunnolla tai joku huutaa jatkuvasti korvan juuressa tai esikoinen kiljaisee ”Pyyhkimään” juuri sillä hetkellä, kun vauva on viimein lopettanut huutamisen ja simahtanut.

Kaikkeen siihen vastustukseenkin on lupa. Se on lupa huomata, se on lupa hyväksyä, ja jos se osoittautuukin hyödylliseksi, niin sen voi antaa olla rauhassa. Jos taas se ei tunnukaan hyvältä, niin sen voi päästää matkoihinsa sillä huomaamisella.

Miten ihmeessä vastustuksen salliminen voi auttaa?

Yksi syy on se, että silloin ei enää tarvitse kasata siihen päälle lisää ahdistusta.

Tiedättehän?

Auugh, mua raivostuttaa kun toi lapsi nyt ei vaan VOI olla hiljaa! Mutta apua, karmea syyllisyys kun eihän se sitä tahallaan tee, en mä sais olla sille vihainen! Aagh, hävettää, olen huono äiti kun edes ajattelen tällaisia, mun pitäisi skarpata ja tuntea ainoastaan rakkautta noita mun ihania lapsia kohtaan. Perhana, ei onnistunut rakkauden tunteiden säteileminen tässä univajeessa ja lähtökohtaisessa ketutuksessa, olen täysi nolla ja kaikki menee pieleen.

Kun jos jo alussa huomaa, mistä on kyse – nyt muuten raivostuttaa ja täysillä, kun toi lapsi ei osaa olla hiljaa, ai niin, mua saakin raivostuttaa ja mä saan vastustaa tätä – se ketjureaktio katkeaa heti alkuunsa. Energiaa jää enemmän sen tilanteen korjaamiseen, sen sijaan että oma pää jäisi jurnuttamaan niitä ahdistuksen tunteita.

Ja itseasiassa, paradoksaalisesti, silloin kun antaa luvan sille vastustukselle, niin palaakin siihen, mitä tässä hetkessä todella on olemassa. Koska ne tunteet, kiristykset, jännitykset, vastustukset on myös tässä hetkessä.

Se tiedostaminen ja nykyhetkeen palaaminen puolestaan auttaa paitsi katkaisemaan sitä kierrettä, niin myös treenaamaan omien tunteiden havainnointia. Ja se auttaa seuraavalla kerralla huomaamaan sen oman ketjureaktion vähän aikaisemmin. Olemaan tietoisempi niistä omista ketjureaktioistaan ja niiden käynnistäjistä, oli niillä sitten nimet tai ei.

Että sellaista tiedostavaa vanhemmuutta täältä lapsiperhearjen keskeltä. 🙂 Vauvakin simahti tätä kirjoittaessa isille liinaan, eli saattaa olla, että tän viikonlopun aikana mä pääsen jopa suihkuun ilman, että kukaan huutaa oven toisella puolella. 😉

Kommenteista:

Saa kommentoida! Erityisen mielelläni kuulen kokemuksia, jos joku tulee kokeilleeksi tuota ”mä saan vastustaa tätä” -ajatusta. Tai muita vastaavia arjen tyyneyden pelastajia. Täällä kommentoivat vain ihanat ja sydämelliset ihmiset, eli sellaiset, jotka tietoisesti harjoittelevat ottamaan omat ja muiden tunteet ja tarpeet huomioon. Ja kaikilla on lupa harjoitella.

Vähättelyä postilaatikosta

Meille tuli tänään mainospostia.

Se on poikkeuksellista, koska ovessa on ei mainoksia -lappu. Ovelat lastentuotteiden markkinoijat ovat kuitenkin hoksanneet, että jos väestötietojärjestelmästä katsoo sopivan ikäisten lasten vanhempia ja lähettää mainokset nimellä, niin ne menevät Postin jakelussa eivätkä näinollen olekaan yhtään mainoksia.

Ja koska vauva täytti tässä jokin aika sitten puoli vuotta, niin meitä lähestyi Nutricia. Mä avasin sen kirjekuoren mielenkiinnosta, selasin ne lippuset ja lappuset läpi, ja sitten käteen osui joku tuoteopas.

Sen kannessa on kuva, jossa on ikäänkuin helmitaulun rimoissa tomaatteja, kanankoipia, juustokuutioita ja parsakaalia. Helmitaulun takaa kurkistaa syöttötuolissa istuva vauva. Alla on teksti:

Osaatko valmistaa aterian, joka sisältää 7,4 g proteiinia, 5 g rasvaa ja vain 0,04 g natriumia…?
Muksu osaa. Lue tuotteista lisää: [nettisivu]

Taustaa: meidän molemmat lapset on sormiruokailijoita, ei siksi että mä olisin jotenkin erityisen einesvastainen, vaan koska se sopii mun ajatteluun lapsesta oman elämänsä subjektina. Se, että mä en oo koskaan syöttänyt lapsille soseita, ei kuitenkaan tarkoita sitä että mulla olis jokin erityinen mielipide suuntaan tai toiseen siitä, millaisia ruokaratkaisuja muut vanhemmat tekee.

Mä uskon, että sormiruoilla, kotitekoisilla soseilla ja teollisilla soseilla kasvaa yhtä lailla ihan hyviä lapsia. Pääasia, että lapsi saa ruokaa. Joissain perheissä sormiruokailu ei toimi, joissain perheissä soseruokailu ei toimi. Se selviää kokeilemalla.

Sitä mä en kuitenkaan usko, että teollinen ruoka olisi jotenkin parempaa kuin itse tehdyt soseet tai sormiruoka. Oli niissä mitä tahansa GOS-FOS oligosakkaridia* hyvänsä, niin ne on kuitenkin teollisesti käsiteltyä ruokaa, jonka etuna on helppous, nopeus, kätevyys esim. eväänä kuljetettaessa ja hyvä säilyvyys.

[*Oligosakkaridit (3-10 monosakkaridiyksikön hiilihydraatti; oligo= usea) 
Monissa kasviksissa, kuten sipulissa, pavuissa, herneissä, linsseissä, maa-artisokassa ja mustajuuressa, on harvinaisia, 3-10 monosakkaridiyksiköstä koostuvia hiilihydraatteja, oligosakkarideja (oligo = usea). Ohutsuolen entsyymit eivät pysty pilkkomaan oligosakkarideja imeytyvään muotoon monosakkarideiksi. Oligosakkaridit kulkeutuvat paksusuoleen bakteerien ravinnoksi. Siksi niitä sisältävät ruoka-aineet saattavat aiheuttaa ilmavaivoja. Imeytymättömät oligosakkaridit ovat ravintokuitua ja voivat toimia prebiootteina, eli lisätä yhden tai useamman edullisen bakteerin kasvua paksusuolessa. Lähde.]

Joten mainostaisivat vaikka nyt sillä, että ”Hei, onpa kätevää vaan napata Muksu-purkki mukaan ja lähteä ovesta ulos!” Tai että ”Hei, nyt minun ei tarvitse höyrytellä eikä keitellä eikä odottaa että ruoat jäähtyy eikä soseuttaa, naps vaan kansi auki ja ruokaa lapselle huiviin!” Tätä kaikkea löytyy saman kirjekuoren muista oppaista, ja perheestä riippuen siellä on varmasti ihan hyödyllistäkin tietoa.

Mutta ihan omana otsikkonaan tuo Osaatko?

Mun nähdäkseni vähän halpa veto Nutricialta vedota vanhempien epävarmuuden tunteeseen.

Ensinnäkään, missään ei perustella, että miksi nimenomaan tuo yhdistelmä 7,4 g proteiinia, 5 g rasvaa ja 0,04 g natriumia on se autuaaksitekevä.

Toisekseen, siinä otsikossa jännästi puhuta mitään hiilihydraattien tai lisätyn sokerin määrästä – se pitää vissiin mennä itse katsomaan sieltä nettisivulta. Kävin tutkimassa, eikä missään kerrottu, että mikä ruoka se nyt sitten on, jossa on tää autuaallinen yhdistelmä rasvaa ja proteiinia ja natriumia. En tämän mainoksen enkä nettisivujen perusteella siis edes osaisi ostaa ateriaa, jossa nämä ravintoaineet ovat täydellisessä tasapainossa. Näin epäonnistunut vanhempi minä olen. Yhdessäkään mun katsomassa purkissa ei ollut proteiinia 3 g enempää, eli onko tarkoitus että lapsi vetelee kaksi-kolme purkkia per ateria?

Kolmanneksi, missään ei myöskään kerrota, että onko Nutrician koekeittiössä nimenomaan tähdätty tohon yhdistelmään. Vai onko ne vaan laittaneet kasaan normaalia kotiruokaa, vähän jatkaneet sitä maissitärkkelyksellä ja vedellä (jokaisen uutuustuote-esitteessä mainitun soseaterian pääraaka-aineena on vesi) ja surauttaneet soseeksi? Ja sitten katsoneet laboratoriossa, että jaha, 7,4 g proteiinia tuli, 5 g rasvaa, hiilareitakin tossa on noin ja noin paljon, hieno homma.

Toisin sanoen otetaan jostain lukusarja, useamman desimaalin tarkkuudella tietysti, ja kysytään isolla otsikolla, että osaatko sinä tehdä näin hienoa ruokaa. Perusolettamuksena tietysti se, että jos et a) ymmärrä mitä kyseiset numerot tarkoittavat, b) osaa rakentaa täsmälleen, puolen gramman tarkkuudella, oikeanlaista ateriaa, olet Huono Vanhempi, joka ei osaa hoitaa lastaan Oikein.

Puhumattakaan, jos vastauksena on ”ei, eikä kiinnosta osatakaan”. Silloinhan sitä vasta onkin Huono Vanhempi, jos ei halua lapselleen laboratoriotarkkuudella rakennettua täydellistä ruokaa, vaan esimerkiksi luottaa siihen, että terve lapsi syö sitä mitä tarvitsee ja sen verran kuin tarvitsee. (Ja sairaan lapsen kohdalla ei paljoa oligosakkaridit ja maissitärkkelykset auta, vaan tarvitaan ihan oikeaa lääketieteellistä apua.)

Entä jos vastaus onkin ”osaan”? Mielikuvissa heti äiti (koska tottakai tällainen ihminen on vain äiti, ei koskaan isä) hikoilee hiukset hapsottaen hellan ja höyrytyskattilan ja soseutusvälineistön keskellä, laskee jollain mystisellä mittarilla proteiinimääriä ja sitten itkee väsymystään syöttötuolin vieressä kun vauva sylkee sen hartaudella väännetyn Täydellisen Aterian pois suustaan. Tuntikausien työ hukkaan, kun olisi hyvin vaan voinut napsauttaa sen einespurkin auki.

Sinänsä ihan ovela mainos, kyllä.

Mutta miten olis sen sijaan vaikka että ”Osaatko tarjota lapsellesi maistuvaa, terveellistä ruokaa…?”

”Osaatko luottaa lapseesi, että hänelle maistuu se ruoka, mitä hän milloinkin tarvitsee…?”

”Osaatko luottaa itseesi, että pystyt vanhempana huomioimaan sekä lapsen tarpeet että omat periaatteesi…?”

”Osaatko luottaa omaan tuntumaasi siitä, että olet hyvä vanhempi…?”

Se mua nimittäin eniten tossa kiukuttaa.

Vanhemmuus on niin epävarmaa ja tunteikasta toimintaa, varsinkin ihan pienten lasten kanssa, varsinkin esikoisen kanssa. Kun ei ole välttämättä kokemusta siitä, että lapset ihan oikeasti ovat erilaisia, ja eri perheille sopii eri toimintatavat.

Ja sitten on koko vanhemmuuden villi länsi: neuvolan suositukset, sosiaali- ja terveysministeriön suositukset, kaupallisten tahojen ”suositukset” (lue: perustelut sille, miksi juuri heidän tuotteestaan kannattaa maksaa), eri järjestöjen ohjeistukset, naapurin perhepäivähoitajan vankka kokemus siitä ettei yksikään hänen hoidokeistaan ikinä, anopin hyväätarkoittavat neuvot suoraan 70-luvulta…

Ei mene montaa sellaista päivää peräkkäin, ettei itsekin miettisi sitä ihan samaa. Osaanko mä nyt olla näille hyvä äiti? Mistä sen tietää? Kun jatkuvasti häviää sille perhe-elämän ristipaineelle. Epäonnistuu, ei riitä, ei pystykään olemaan sellainen äiti kuin haluaa.

Joitain periaatteita on, ja niistä mä joustan vain pitkin hampain. Vaikka kuinka olisi helpompaa tehdä toisin, niin mun oma hyvinvointi kärsisi niistä sen verran, ettei se helppous enää maksa vaivaa. Ja mä oon sentään aika jämäkkä tapaus, että kun jokin lastenhoitotapa tuntuu oikealta, niin mä tutkin asiaa ja perehdyn ja perustelen valintani niille, jotka kyselee tai kyseenalaistaa. Silti mä välillä epäilen, että oonkohan mä oikeilla jäljillä.

Saatika sitten joku esikoisen vanhempi, joka on ehkä vähän vähemmän katujyrä omissa mielipiteissään. Kiinnostaisi kovasti kokeilla tehdä asiat jollain tavalla, mutta jos jollekulle kertoo niin saa vastaansa täystyrmäyksen. Ei kannata, vaikeaa, tyhmää, vaarallista, ei meillä kukaan koskaan, tee vaan niinkuin naapurin rouvakin.

Ja sitten tulee joku Nutricia tai muu megayritys, ikäänkuin avuliaasti lähettää postia kotiin ja kertoo, millaista ruokaa lapsi tarvitsee. Ja siellä rivien välissä nakertaa sitä itseluottamusta: osaatkohan kuitenkaan, ei sun kannata edes yrittää, vaikeaa on, et pärjää.

Vastamainos:

Kyllä, osaat hoitaa lastasi. Kyllä, osaat ruokkia ja helliä ja pitää hyvänä. Kuuntele omaa vaistoasi, se kertoo jo paljon. Se pieni epävarmuus puolestaan muistuttaa, että koko ajan voi pyrkiä parempaan, mutta sen voi tehdä omista periaattesta käsin. Luota itseesi. Ne oikeasti huonot vanhemmat eivät koskaan edes tule ajatelleeksi, että onko oma toiminta hyväksi lapselle.

Kommenteista:
Saa kommentoida! Kuten sanottua, tässä ei nyt ole kysymys soseruoka vs. sormiruoka -asettelusta, joten sentyyppisiä kommentteja ei tarvita. Voi pohtia, missä asioissa tuntuu itsestä siltä, että omaa vanhemmuutta kyseenalaistetaan. Voi miettiä niitä kohtia, joissa itse suostuu joustamaan ja niitä joissa ei halua joustaa. Ei kiitos kenenkään vanhemmuuden tyrmäämistä. Jos on aitoja kysymyksiä johonkin itselle vieraaseen asiaan liittyen, niin niitä saa kysellä. Jos on itse vastaamassa johonkin kysymykseen, niin siitä näkökulmasta, että kyseessä on aito mielenkiinto, ei vähättely. Kiitos!

P.S. Käy myös tykkäämässä sivusta Facebookissa, jos et ole sitä vielä tehnyt!

Kasvatuksesta

Lueskelin tuossa aikani kuluksi Tommy Hellstenin Virtahepo olohuoneessa -kirjaa. Tai siis ahmaisin melkein koko kirjan yhdessä illassa kun esikoinen oli yökylässä (ekaa kertaa ikinä, jaiks) ja vauva pötkötteli joko mun sylissä syömässä tai isänsä sylissä röyhtäystä hakemassa. Oon lukenut sen joskus aikaisemminkin, mutta en sen jälkeen kun oon itse saanut lapsia.

Hellsten puhuu läheisriippuvuudesta, jonka hän määrittelee näin:

Läheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy, kun ihminen elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonallisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassaoloon.

Hellsten 1992: 58

 

Kirjassa puhutaan mm. peilaamisesta, mikä tarkoittaa sitä, että pienelle lapselle omat tarpeet ja tunteet ovat olemassa vain siinä määrin kuin mitä vanhemmat peilaavat niitä eli reagoivat niihin ja antavat niille ikäänkuin luvan olla olemassa. Jos lapsi on vihainen tai surullinen ja vanhempi ohittaa tuhteenilmaisut joko kokonaan tai kuittaa ne jollain ”älä nyt raivoa/pillitä siinä” -kommentilla, niin silloin se lapsen tunne ei peilaudu. Lapsi ei saa kokemusta siitä, että hänen tunteensa olisi olemassa, saatika välineitä sen käsittelyyn.

Tuo Hellstenin ”käsittelemään sitä [ilmiötä] persoonallisuudessaan” -kohta viittaa mun ymmärryksen mukaan juuri siihen, että lapsi ei pysty puhumaan asiasta kenellekään, koska siitä puhumiseen ei ole annettu käsitteitä. Lapsi ei pysty tuntemaan niitä asiaan liittyviä tunteita, koska niitä tunteita ei ole kotona tunnistettu eikä annettu niille lupaa olla olemassa.

Hellsten puhuu siitä, että vanhempi pystyy peilaamaan lapsensa tunteita ja tarpeita vain siinä määrin kuin tunnistaa niitä itsessään. Se tarkoittaa, että jos vanhempi ei salli itselleen epäonnistumista, vihaa tai surua, ei hän myöskään pysty käsittelemään niitä lapsen kanssa mitenkään rakentavasti.

Näin me kannamme edellisten sukupolvien painolastia

Pääpaino Hellstenin kirjassa on tapauksissa, joissa lapsen persoona on jäänyt kokonaan peilautumatta esimerkiksi vanhemman alkoholismin, työnarkomanian, tai muiden vastaavien ääritilanteiden vuoksi, kun vanhempi ei ole ollut luotettavasti paikalla. Hän kuitenkin puhuu myös siitä, miten Suomen sotahistoria on aiheuttanut sen, että sodan nähnyt sukupolvi on jäänyt yksin sen kokemuksensa kanssa – ei ole ollut ketään, joka olisi voinut antaa välineet käsitellä sodan kauhuja persoonallisuudessa, tietoisesti ja tunteiden kautta (varsinkaan miehille, joilta on perinteisesti odotettu ihan jotain muuta kuin tunneälyä). Kaikki tunteisiin liittyvä on pitänyt Hellstenin termein ”syväjäädyttää”, koska muuta käsittelykeinoa ei ole ollut.

Suuri osa kokonaisesta sukupolvesta on siis kasvanut kodeissa, joissa toisella vanhemmalla ei ole ollut kykyä peilata tunteita lapsilleen, ja toinen vanhempi on joko kyennyt kantamaan tunnekasvattamisen vastuun tai sitten ei.

Mun sukupolvi on puolestaan kasvanut kodeissa, joiden vanhemmissa on sodan nähneiden lapsia. Niitä, joiden tunteita ei ole pystytty peilaamaan, joten niitä ei ole lapsuudessa ollut olemassa.

Monet näistä sodanjälkeisen sukupolven lapsista ovat lääkinneet tilannettaan alkoholilla tai riippuvuuksilla, mutta joskus ”ihan hyvissäkin kodeissa” (ja laitan tämän lainausmerkkeihin siksi, että ilmaus usein viittaa pelkästään materiaalisiin ja ulkoisiin puitteisiin, jotka eivät oikeasti kerro hyvinvoinnista kuin pienen viipaleen) tunneilmasto on jäänyt isovanhempien sotakokemusten jalkoihin. Epäonnistumisia, surua, vihaa tai pelkoa on ollut vaikea jakaa, koska toinen tai molemmat vanhemmista ovat jääneet vaille niiden käsittelyn välineitä omassa lapsuudenkodissaan.

Sitten mun sukupolvi on päässyt kouluun, jossa opettajina on ollut parhaimmassa tapauksessa myös tämä sotakodeissa kasvaneiden sukupolvi. Jos kotona on vaikea kohdata epäonnistumista, vihaa, surua ja pelkoa, niin koulussa sen kanssa pääsee pahimmillaan hyvin lähelle. Ja jos opettajalle itselleen ei ole peilattu näitä tunteita tai niiden käsittelyä, lapsena tai aikuisena, niin koulumaailman kasvatuksellinen puoli voi jäädä aika karuksi.

Oppiessa pitää tehdä virheitä, jotta näkee, mihin suuntaan on kehityttävä. Jos opettaja ei siedä virheitä, itsessään tai oppilaissaan, hän voi hyvin nopeasti sammuttaa lapsen luontaisen uteliaisuuden ja opettaa lapselle tietosisältöjen lisäksi sen, että kannattaa osallistua vain silloin kun on varma osaamisestaan, ei muulloin.

Myös koulukiusaamistilanteissa opettajien kehittymättömäksi jäänyt tunne-elämä voi aiheuttaa hirveitä tilanteita. Lapsi pelkää ja vihaa, toinenkin lapsi pelkää ja vihaa, eikä opettaja pysty asettamaan sellaisia rajoja, joissa molemmilla olisi turvallinen olla. Kiusaajan pelko ja viha ei tule nähdyksi, se kielletään samalla kun tuomitaan se ainoa keino, jolla hän edes yrittää purkaa sitä. Kiusatun pelko ja viha ei tule nähdyksi, sen olemassaolo mitätöidään tai annetaan ymmärtää, että kiusatuksi tuleminen on ihan oikein.

Aikuisella on vastuu siitä, että sekä kiusaajan paha olo että kiusatun paha olo tulee käsitellyksi ja saadaan terveellä tavalla pois päiväjärjestyksestä, ei kiusaajalla tai kiusatulla. Siihen vain tarvittaisiin aikuisia, joiden oma tunne-elämä olisi loppuun asti kehittynyt, eikä sellaisia aina ole ollut saatavilla.

Miten tämä nyt minuun sitten liittyy?

Mitä minä haluan siirtää edellisiltä sukupolvilta seuraaville?

Mä olen valmistunut opettajaksi, ja mulla on kaksi lasta. Mä olen kasvanut sellaisessa ”ihan hyvässä kodissa”, jossa kuitenkin tietyt tunne-elämän asiat on ns. jääneet sodan jalkoihin. Oon tehnyt aika pitkään töitä sen eteen, että pystyisin kohtaamaan kaikki oman tunne-elämäni puolet. Aika pitkälle on tultu, kun olen kerran perustanut blogin, jossa julkisesti pystyn pohtimaan tätä ”lupaa olla minä”. 🙂 Ja nyt mulla on tällainen uusi, kirkassilmäinen, äärimmäisyyksiin asti luottava sukupolvi tässä kotona kasvatettavana.

Jaiks.

Mä ajattelen niin, että lapsille on hyvä asettaa rajat, ja sitten lapsen kanssa käsitellä ja sietää se tunnereaktio, joka tulee niihin rajoihin törmäämisestä. Lapselta saa kieltää tekemistä tai omistamista, muttei niitä tunteita, joita siitä kieltämisestä aiheutuu.

Lisäksi lapsi on keskeneräinen, niinkuin me kaikki. Lapsi tekee virheitä, niinkuin me kaikki. Sen takia mä en itse ole vielä tähän päivään mennessä kokenut tarpeelliseksi käyttää kasvatuksessa rangaistuksia. Mä ajattelen, että se rangaistus ohittaa lapsen oppimiskokemuksen ja tunnekokemuksen, ja määrittää maailmaa vain sen kautta, miten vanhempi sen tilanteen tulkitsee. Tähän ajatteluun on vahvasti vaikuttanut myös Alfie Kohnin Unconditional Parenting, jota suosittelen kaikille kasvattajille, oli kasvatettavat sitten omia tai lainalapsia.

(Disclaimer: Joo, mun lapset on vielä pieniä; joo, esikoisen temperamentti on sellainen että tämä lähestymistapa toimii; joo, on varmasti sata syytä miksi joissain toisissa perheissä rangaistukset on ainoa vaihtoehto jne. Toistaiseksi tämä lähestymistapa toimii meillä.)

Jos mun lapsi tekee virheen (ottaa pöydältä luvatta kastelukannun ja kippaa samalla sisällöt lattialle, piirtää liidulla kaapinoveen, kiipeilee luvatta lipaston päälle, noin muutamia esimerkkejä tältä viikolta mainitakseni), mä selitän, ettei niin saa tehdä ja miksi ei saa. Jos siitä aiheutuu huutoitku, että tämä viihde nyt häneltä vietiin, niin sitten lapsi saa huutoitkeä sylissä niin pitkään kuin itkettää. Jos mä kiellän jotain sellaista, mihin isänsä on hetki sitten lapselle antanut luvan, niin mä pyydän anteeksi, kun en tiennyt että siihen oli jo lupa.  Noin yleensä. Ja sit usein pyydetään anteeksi, kun äiti ei osannut.

Jos lapsi vaikka kaatuu tuolilta, johon ei olisi saanut kiivetä, mä en sano, että ”kato nyt, enkö mä sanonut”, vaan kysyn, että säikähditkö, sattuiko? Sen jälkeen, kun se säikähdys on koettu läpi, voidaan jutella, että muistatko kun puhuttiin että siitä voi kaatua. Noin yleensä. Ja sit taas pyydetään anteeksi, jos  äiti ei osannut.

Tää ei nyt ole sellainen ”mä olen täydellinen vanhempi, tehkää näin” -manifesti.

Tää on enemmänkin muistutus mulle itselleni. Olen itse lähtökohtaisesti epätäydellinen, joten ensisijaisesti on mun vastuulla, että lapsi ei kärsi omasta epätäydellisyydestään.

Ja tää on myös muistutus siitä, miten iso vastuu meillä vanhemmilla ja opettajilla on siitä, että olemme ensin päässeet sinuiksi omien mörköjemme kanssa, ettemme siirrä niitä lasten sänkyjen alle.