Epäonnistumisen pelko ja lupaus (sekä toivo)

Mieti edellistä kertaa, kun mokasit. Oikein sillä tavalla mehukkaasti. Miltä se tuntui?

Entä jos epäonnistun?

Entä jos en osaa? Entä jos pilaan koko projektin, suhteen, taideteoksen, yhteisön? Entä jos teen hätäpäissäni ja osaamattomuuttani jotain sellaista, mistä lapseni käy terapiassa vielä viisikymppisenäkin?

Epäonnistumisen pelko sulkee meidät, rajaa meitä, kutistaa ja litistää. Kun kehtaamme ajatella jotain uutta, luovaa, tuoretta ja innostavaa, se iskee. Jos harkitsemme uuden opettelua, toisen ihmisen kanssa lähentymistä, omien jumiemme purkamista, epäonnistumisen riski seuraa perässä.

Tässä kirjoittaessa, sormet näppäimistöllä, se on läsnä vahvasti. Tämä saattaa mennä syteen tai saveen.

Lasten kanssa eläessä epäonnistumisen pelko on usein ihan valtavan voimakas. Kun ensimmäistä kertaa kohtaamme pienen ihmisen, joka on jostain kohtalon oikusta meille lapseksi uskottu, niin siinä sitä ollaan. Haavoittuvuuden, tuntemattoman, epävarman äärellä. Ei ole mitään ohjekirjaa siihen, miten juuri tätä pientä ihmistä olisi hyvä tukea ja hoivata elämän matkalla niin, että hän voisi hyvin ja saisi kasvaa yhä enemmän omaksi itsekseen.

Ja heti kun ollaan uuden ja epävarman äärellä, haavoittuvan ja merkityksellisen äärellä, saapuu myös epäonnistumisen mahdollisuus.

Tai ei, ei mahdollisuus. Lupaus.

Kun kuitenkin epäonnistun.

Pelko liittyy siihen, että ei tiedä, miten jokin asia menee. Ja epäonnistuminen on yksi niistä asioista, joihin tässä maailmassa voi luottaa.

Meillä ihmisillä on tusinoittain tarpeita. Oppimisen, merkityksellisyyden, yhteyden, itsenäisyyden, leikin, kehon hyvinvoinnin, ennakoitavuuden, spontaaniuden… Ja kaikki mitä teemme on pyrkimystä täyttää joitain tarpeita.

Todennäköisyys sille, että onnistuisimme koko elämämme valitsemaan kerrasta sellaiset strategiat, jotka täyttävät sekä kaikkia meidän tarpeitamme että kaikkia meille rakkaiden ihmisten tarpeita, on aika pieni. (Humanistina en ala laskemaan, mikä se varsinainen todennäköisyys olisi, mutta arvelen että aika monta lottovoittoa pitäisi tulla samalle ihmiselle, ennenkuin oltaisiin samoissa lukemissa.)

Joka päivä jotain menee pieleen. Tämä ei ole pessimismiä, tämä on realismia. Niin kauan kuin emme ole ennustajia ja ajatustenlukijoita, niin kauan kuin teleportteja ja aikakoneita ei ole vielä keksitty, jotain menee joka päivä pieleen.

Ja silti – tässä sitä kuitenkin ollaan. Sinullakin on tällä viikolla mennyt ainakin tusinan verran asioita ihan plörinäksi, ja siinä sinä vain luet tätä tekstiä. Useimmista epäonnistumisista selviää jotenkin.

Terve epäluuloisuus riskejä kohtaan on toki hyväksi, ei sillä. Autossa puetaan turvavyöt siksi, että jos joku epäonnistuu liikenteessä niin panokset ovat aika kovat. Ja silti – silloin kun kyse on jostain muusta kuin ihmisten terveydestä, turvallisuudesta tai koskemattomuudesta, niin aika monesta mokasta selviää selvittämällä. Kunhan suostuu myöntämään, että on mokannut.

Epäonnistumisen pelko nimittäin sulkee meidät myös epäonnistumisen häpeään.

Mokia vältellään etukäteen ja sitten hävetään ja peitellään jälkikäteen. Vaan jos luotan siihen, että tänäänkin mokaan jossain, ja se kuuluu asiaan, niin mokia ei myöskään tarvitse hävetä. Niistä voi kertoa, pyytää anteeksi, kohdata toisen (lapsen tai aikuisen) avoimesti ja kysyä: mitä toivoisit, että tapahtuisi eri tavalla ensi kerralla?

Jokainen moka on lahja

Teatteri-improvisaation piirissä kulkee sanonta ”moka on lahja”. Se tarkoittaa, että jos joku mokaa improharjoituksessa, niin sitä juhlistetaan ja siitä riemuitaan, koska todennäköisesti se avaa jotain ihan uutta näkökulmaa ja sellaista luovuutta, jota emme olisi yrittämällä keksineet kuitenkaan.

Moka on lahja myös muualla kuin improvisoidessa. (Ja toisaalta, mitä tämä elämä on jos ei syvää ja jatkuvaa improvisaatioharjoitusta?) Jokainen moka, epäonnistuminen, virhe kertoo meille lisää tietoa siitä, mitä voimme opetella ja missä voimme kasvaa.

Oppimista ei voi tapahtua ilman virheitä. Jos vahingossa onnistun jossain ensimmäisellä kerralla, en välttämättä lainkaan tiedä, mitä tein oikein. Vasta mokia tekemällä ja niitä tietoisesti korjaamalla pystyn kehittämään ymmärrystäni ja osaamistani uusista asioista.

Ja ihmisen tarpeisiin kuuluvat myös oppiminen ja kasvu. Joille mokaileminen on elinehto. Voimme kasvaa ihmisinä vain silloin jos ensin hyväksymme virheemme ja niihin liittyvät kirvelevät tunteet – pettymyksen, häpeän, turhautumisen – ja sen jälkeen otamme mokan uteliaaseen, hyväksyvään tarkasteluun: Wau, mitähän tuossakin tapahtui?

Ihmissuhteisiin pätee tämä sama. Jokainen konflikti on meille lahja, koska ne osoittavat meille merkkivalon tavoin, missä tarpeemme eivät täyty. Silloin konfliktien siloittelu ja välttely on itse asiassa valtavan haitallista: jos autosi kojelaudassa syttyy hälytysvalo, on hölmöä laittaa siihen päälle ilmastointiteippiä jotta valo ei enää häiritsisi. Ongelma ei poistu, ja enää en myöskään kuuntele viestejä siitä ongelmasta.

Kun suhtaudumme konflikteihin ja mokiin lahjoina, niitä ei myöskään tarvitse hävetä. Päinvastoin: olemme astuneet pois mukavuusalueeltamme kohti uutta, tuoretta ja haavoittuvaa. Olemme yrittäneet jotain sellaista, mitä emme jo osaa. Olemme olleet inhimillisiä ihmisiä, myös vanhempina, emme kasvatusrobotteja. Kyllähän sitä sietää juhliakin.

Ja jos vielä huomaakin, että kaiken tämän jälkeen epäonnistuminen edelleen pelottaa ja hävettää, niin tietysti saa pelottaa ja hävettää. Jos ei heti kerrasta (tai kymmenestä, tai sadasta kerrasta) osaa ottaa epäonnistumisia ja konflikteja vastaan kiitollisena, niin sitten ei osaa. Saa olla kesken, ja välillä mokailla, siinäkin. Sillähän sen sitten joskus oppii, kun tarpeeksi monta kertaa mokaa. ❤️

Äitienpäivänä tulossa jotain ihanaa. Jos haluat kuulla, mitä se on, niin tilaa alta uutiskirje – saat samalla Kärsivällisempi aamu -minikurssin sähköpostiisi.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Helpompi ajattelu, helpompi arki

Arjessa voi olla periaatteessa useammalla tavalla vaikeita asioita.

Toiset on ihan oikeasti vaikeita, niinkuin vaikka kompleksi ongelmanratkaisu aikataulujen suhteen (neljän hengen perheestä kolmen pitäisi olla eri osoitteissa samaan aikaan, miten ratkotaan?) Jotkut asiat on helppoja, mutta kun tahdonvoima on vähissä, ne ovat vaivalloisia (vaikkapa tapojen oppiminen menee tähän kategoriaan).

Ja sitten on niitä juttuja, jotka periaatteessa ovat helppoja, mutta jostain syystä tunteet tai ajatukset blokkaavat meitä niin voimakkaasti, että se itse helppo asia tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tällä viikolla tämä kolmas kategoria on ollut aika ajankohtainen, niin halusin kirjoittaa siitä. 😃

Oikeasti ei ole vaikeaa kerätä puolison vaatteita tai lasten tavaroita lattialta. Vaikeaa on päästä mielentilasta ”nyt #?%!!!tana lentää kohta jokaikinen lego ikkunasta hankeen” sen verran rauhalliseen tilaan, että pystyy pyytämään kunnioittavasti apua tai kertomaan rauhallisesti, että ei ole tyytyväinen työnjakoon (niinkuin vuorovaikutusohjaaja Elina Kauppila neuvoo tässä loistavassa Sujuvampi Arki -blogin tekstissään).

Oikeasti ei ole vaikeaa tehdä ruokalistaa ja kauppalistaa valmiiksi viikonloppuna. Vaikeaa on ryhtyä siihen hommaan, jos on sellainen ajatus, että joka päivä pitäisi olla jotenkin erityisen mielikuvituksekasta ruokaa, tai jos ärsyttää jo valmiiksi, että kukaan ei kuitenkaan syö niitä ruokia jotka minä olen laittanut niin miksi edes vaivaudun keksimään mitään, keitetään hemmetti kaurapuuroa joka päivä jos kerran ei kelpaa.

Voisin keksiä esimerkkejä meidän huushollista lisääkin, mutta saat ehkä kiinni, mistä ilmiöstä puhun. 🙂

Niin ajattelin jakaa teidän kanssa neljä sellaista tekniikan, joilla itse olen purkanut (PMS:n tällä viikolla vielä pahemmaksi lietsomaa) temperamenttiani tasaisemmaksi, niin että stressaavat tunteet ja ajatukset eivät ihan niin pahasti pääse sabotoimaan niitä periaatteessa helppoja juttuja.

Sedona-metodi

Olen joskus aiemmin kirjoittanut Sedona-metodista, ja se onkin itselleni ollut vuosikausia helpoin ja nopein tapa päästää irti kaikenlaisista jumeista. Sen idea on yksinkertainen:

  • Huomaa joku asia, joka hiertää tai jonka haluaisit muuttaa
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki siihen liittyvät ajatukset, tunteet, uskomukset, tuntemukset, kaikki mahdollinen mikä mieleen juolahtaa. Huomaa ja hyväksy tämä kaikki, ei tarvitse tehdä niille mitään.
  • Kysy itseltäsi: Voisinko päästää tästä kaikesta irti? Haluaisinko päästää irti? Milloin tekisin sen? Vastaus voi olla ”kyllä” tai ”ei”, ja jos en halua päästää irti juuri nyt, niin ei tarvitse.
  • Kuulostele, onko olo kevyempi. Voit toistaa prosessin niin monta kertaa kuin ehdit tai tarve vaatii.

Viimeisen viikon ajan olen tehnyt Sedonan Triple Welcoming -prosessia, joka menee näin:

  • Huomaa joku asia, joka hiertää tai jonka haluaisit muuttaa
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki siihen liittyvät ajatukset, tunteet, uskomukset, tuntemukset, kaikki mahdollinen mikä mieleen juolahtaa. Huomaa ja hyväksy tämä kaikki, ei tarvitse tehdä niille mitään.
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki se, miten haluaisit että tämä asia olisi jotenkin toisin: jos vaikka haluat muuttaa, korjata, ymmärtää, ehkäistä, vahvistaa, poistaa tämän asian kokonaan. Anna kaiken senkin nousta lempeästi mieleen ja tietoisuuteen.
  • Anna tulla mieleen ja tietoisuuteen kaikki sellaiset ajatukset, että tämä on sinun ongelmasi, tämä kertoo sinusta jotain, tällainen sinä nyt vain olet jne.
  • Huomaa se kaikki tila, joka on tämän vyyhdin ulkopuolella, johon tämä vyyhti ei vaikuta. Anna senkin tulla tietoisuuteen.
  • Päästä irti.

Minulla irtipäästäminen tapahtuu hyvin fyysisesti. Kun annan näiden kaikkien asioiden nousta mieleen, niin huomaan, että keho kiristyy joistain kohdista. Irti päästäessä keho rentoutuu ja hengitys vapautuu. Irtipäästämisen prosessia on vaikea selittää tai kuvailla, ja siitä syystä en varmaan olekaan sitä kauheasti blogissa avannut, mutta tätä teen harva se päivä.

Mistä voi päästää irti?

No ihan mistä tahansa. Stressaavista ajatuksista, tunteista, uskomuksista, kehon tuntemuksista; myönteisistäkin tunteista ja ajatuksista voi päästää irti, ja silloin fiilis itse asiassa paranee ja kevenee entisestään; pienistä jutuista, isoista jutuista, hetkessä (”voisinko vain päästää irti nyt tästä nimeämättömästä fiiliksestä tuossa kohtaa kehoa”) tai isommin. Itse teen usein sitä että kun tulee iso ärsytys tai turhautuminen, niin kirjoitan kaikki ne sisäiset kriitikkoäänet näkyviin, kaikki itsesoimaukset ja uskomukset ja ”ei ikinä” ja ”taas” jne, ja sitten luen sen läpi ikäänkuin tuon Triple Welcomingin ensimmäisenä askelena. Sitten siihen perään ”kaikki se, miten haluaisin että tämä olisi toisin” ja ”kaikki, miten tämä liittyy minuun tai on minun ongelmani”.

Sedonasta löytyy pieni maistiaisprosessi esimerkiksi täältä.

The Work

Byron Katien The Workista olen kirjoittanut blogissa useamminkin (esimerkiksi joulukalenterissa), koska se on hyvin tekstiksi kääntyvä prosessi. Siinä keskitytään ajatuksiin siitä, miten asioiden pitäisi olla eri tavalla, itselle ja toisille annettuihin leimoihin, sekä omiin tulkintoihin ja uskomuksiin maailmasta.

The Workissa on neljä kysymystä, jotka kysytään siihen omaan ajatukseen tai uskomukseen liittyen:

  1. Onko se totta?
  2. Voinko satavarmasti tietää, että se on totta?
  3. Miten toimin, ajattelen, olen, kohtelen muita silloin kun uskon tätä ajatusta?
    (Lisäkysymys: Näenkö kolmoskysymyksen vastausten perusteella yhtään syytä pudottaa tämä ajatus pois? Näenkö yhtään stressitöntä syytä pitää ajatuksesta kiinni?)
  4. Mitä tai kuka olisin ilman tätä ajatusta?

Sitten tehdään turnaround eli etsitään vastakohta ja mietitään, onko se yhtä totta tai enemmän totta kuin alkuperäinen lause.

Jos ajatukseni oli ”lasten pitäisi kerätä Legot lattialta”, niin prosessi voisi mennä vaikka näin:

1) Onko se totta? No, mun mielestäni lasten pitäisi kerätä ne, mutta selvästi lasten mielestä ei. Ja kun kerran niin ei tapahdu, niin ei se mikään luonnonlaki ole, vaan mun ajatukseni.

2) Voinko satavarmasti tietää, että se on totta? (Tähän tarvitsee vastata jos ekan kohdan vastaus oli ”ei”): Enhän mä voi tietää, että onko mun lapsilleni parhaaksi että he keräävät Legot lattialta. Ehkä he eivät ole vielä valmiita siihen, että heillä on tuollainen määrä Legoja, ehkä mun odotukseni siitä keräämisestä on epärealistinen. En voi tietää.

3) Miten toimin kun uskon tätä ajatusta? No hermostun siitä, että lapset eivät toimi mun odotusteni mukaan; en jaksa jäsentää legojen keräämistä pienempiin vaiheisiin koska ”kyllähän niiden pitäisi jo osata”; en halua että he leikkivät Legoilla ollenkaan kun kerran se siivoaminen on aina niin tuskaa. (Näenkö syitä pudottaa tämä ajatus pois? Kyllä, todellakin.)

4) Mitä olisin ilman sitä ajatusta? Hmm. No todennäköisesti olisin henkisesti valmiimpi siihen, että kun lapsilla on Legot esillä, niin silloin aikuiset auttavat keräämisessä. Pitäisin kolmen minuutin keräysspurtteja ajastimen kanssa pitkin päivää tai iltaa, niin että se lattialla oleva Legojen määrä ei menisi överiksi. Tai sitten jätettäisiin vaan Legot lastenhuoneen lattialle yöksi ja mietittäisiin joku toinen tapa päästä turvallisesti ja jalat ehjänä vessaan keskellä yötä.

Vastakohta

1: ”Lasten ei pitäisi kerätä Legoja lattialta”. Hmm. No jos se ei ole lapsille tärkeää niin sitten ehkä lasten ei tarvitse. Siinähän samalla oppivat, että kun pikkuinen palanen menee kirjahyllyn alle niin sitten sitä ei saa sieltä pois – eikä se selvästikään jää mieleen kun aikuinen sen sanoo, vaan se pitää kokea itse.

2) ”Minun pitäisi kerätä Legot lattialta.” Hmm. Tavallaan se pitää paikkansa siinä mielessä, että jos ne mua häiritsee niin sitten se olisi mun tehtäväni tehdä. Ja toisaalta mulla olisi itselläni parantamisen varaa siinä, että kerään omat ”Legoni” eli kaikenlaiset harrastustarvikkeeni eri puolilta kämppää ja näyttäisin sillä esimerkkiä lapsille. Että jos ensin vaikka tekisi itse sen mistä toisia neuvoo ja sitten vasta valittaisi muille.

The Work toimii parhaiten tilanteiden jälkeen (tai siis välissä – todennäköisesti ei ole sellaista kertaa kuin ”viimeinen legojenkeräyskriisi”), kun ehtii istua alas ja jäsennellä ajatuksia ja tunteita. Joskus käytän hetkessä purkaessa ensimmäistä ja neljättä kysymystä (”Onko tämä ajatus totta? Mitä olisin ilman tätä ajatusta?”), mutta Byron Katie itse suosittelee kirjassaan, että ainakin alkuvaiheessa tätä prosessia on hyvä tehdä joko paperille tai sitten fasilitoijan kanssa, koska muuten ajatukset helposti karkaavat selittelyyn ja mutkutteluun. 🙂

Rakentava vuorovaikutus ja itse-empatia eli tunteet ja tarpeet

Joskus en saa kiinni siitä, että mikä ajatus hiertää, vaan on vain Iso Tunne. Silloin auttaa mm. Rakentavan vuorovaikutuksen ajatus siitä, että tunteet kertovat tarpeista, ja stressaavat tunteet kertovat tyydyttymättömistä tarpeista.

Silloin mantraksi tulee tämä: ”Miltä musta tuntuu? Mitä mä tarvitsen? Miltä musta tuntuu? Mitä mä tarvitsen?”

Voi olla, että ensin löytyy vain v-alkuinen tunnesana (joka ei välttämättä ole ”väsyttää” mutta saattaa liittyä siihenkin). Kun hengitän ja keskityn siihen tunteeseen, annan sen olla, niin se saattaa alkaa elää ja muotoutua joksikin muuksi. Verenkiertoa haittaavan vitutuksen alta löytyy ehkä pettymystä, turhautumista, ärsytystä, häpeää (yleensä ainakin häpeää); sieltä alta saattaa löytyä pelkoa, epävarmuutta, haavoittuvuutta, surua, loukkaantumista; ja niin edespäin.

Jos on hetki aikaa, niin sitä tunteiden tarkkailua ja tunteille avautumista voi harrastaa siihen asti että alkaa itkettää. Silloin tietää, että nyt löytyi joku ydintunne tästä vyyhdistä. Tosin mä itken jatkuvasti ja kaikelle, että välttämättä ei tarvitse odottaa sinne asti. Siinä vaiheessa kun se tunne tuntuu selkiytyvän ja pysähtyvän johonkin yhteen fiilikseen, niin voi alkaa kuulostella tarvetta siellä alla.

Kaipaanko kunnioitusta? Yhteistyötä? Vastavuoroisuutta? Selkeyttä? Helppoutta? Rakkautta? Luottamusta? Lepoa? (Tarvelistan löydät esimerkiksi täältä: tarvelista.)

Pitkällä tähtäimellä tilanteet voi pyrkiä ratkomaan ja ennakoimaan niin, että ne omat tarpeet täyttyvät mahdollisimman hyvin. Lyhyellä tähtäimellä ja hetkessä voi pysähtyä taas hengittämään ja fiilistelemään ihan vaikka sitä tarvesanaa ja kuulostelemaan, että miltä sen tarpeen täyttyminen tuntuu itsessä sisällä. Kunnioitus, miltä se tuntuu? Missä tilanteessa viimeksi tuntui siltä, että minua kunnioitetaan, ja miltä se tuntui? (Jos jonkun tarpeen tankki on tosi tyhjillään, niin viimeistään siinä ”milloin viimeksi” -mielikuvassa hengaileminen ja sen visualisoiminen saattaa avata kyynelhanat. Se on ihan tosi ookoo, ja se kertoo jotain siitä surusta, että tämä tarve on ollut tyhjillään. ❤️)

Ho’oponopono

Tästäkin olen joskus kirjoittanut, ja tämä on tekniikka, jossa on käytännössä neljä englanninkielistä lausetta, jotka olen itse tiivistänyt kolmeen.

Englanninkieliset lauseet ovat ”Thank you. I’m sorry. Please forgive me. I love you.” Suomeksi käytän mantraa ”Kiitos. Anteeksi. Rakastan sinua.”

Näitä siis vain toistetaan, ja sen tekniikan taustastoori on, että se jollakin tavalla puhdistaa meitä jollain tasolla. En tiedä. Itse ajattelen, että tuo mantra on hyvä tapa keskeyttää oma kaavamainen toiminta ja ajattelu, niin että tulee tilaa muullekin. Sitäpaitsi kiitollisuus, anteeksipyytäminen ja -antaminen sekä rakkaus ovat kaikki sellaisia tunne-ajattelukaavoja, joiden vahvistaminen tekee hyvää itse kenellekin.

Kenelle nämä sanotaan? Voi sanoa joko itselle, tai sille jumifiilikselle, jonka itsessään (kehossa tai ajatuksissa) huomaa, tai jos on tosi hardcore niin sille lapselle tai puolisolle, jolle on juuri äsken kärttyillyt.

Tosi simppeli tekniikka. Ehkä siksi tästä ei ole oikein sellaista kirjaa tai resurssia, jota osaisin suositella (kaikki lukemani ovat olleet aika täynnä ns. filler-tekstiä), koska tässäkin harjoittaminen on tärkeämpää kuin tekniikan ymmärtäminen.

* * *

Kaikki nämä neljä tekniikkaa ovat sellaisia, että niitä voi käyttää joko kriisin iskiessä, tai sitten ennakoiden. Jos valitsee näistä vaikka yhden, ja tekee joka päivä vähän, niin se keventää arkea nopeasti aika paljon. Itse huomaan, että vaikka käsittelisi asiaa X näiden kautta (esim ihmissuhteisiin tai töihin liittyen) niin muutkin jutut alkavat helpottua tai keventyä (liikkuminen ärsyttää vähemmän, kotitöihin tarttuu helpommin, lauluäänen skaala kasvaa).

Mitä näistä sinä voisit kokeilla tänään?

Pysähtyminen 147: Kuplassa

Tämän viikon pysähtymisen kykenen kirjoittamaan tällä tavalla yksittäisillä lauseilla.

Mistä tulen?

  1. Jostain syystä Yhdysvaltain vaalitulos iski mulle todella henkilökohtaisesti.
  2. Keskiviikkona herättyäni katsoin sosiaalista mediaa noin 20 minuuttia, sitten suljin sen sillä ajatuksella, että en palaa vähään aikaan.
  3. Keskiviikkoaamupäivä lähinnä meni shokkia hengitellessä.
  4. Tämä on kummallista, koska mulla ei oikeastaan ole mitään selkeää yhteyttä Yhdysvaltoihin, mitä nyt jonkin verran kuluttanut sieltä tulevaa mediaa elämäni aikana.
  5. Torstaina huomasin, että reaktio edelleen jatkuu, ja pystyin hädin tuskin ajattelemaan vaalituloksen realiteetteja.
  6. Silloin hoksasin myös, että tämä reaktio on oikeastaan aika epäsuhtainen siihen, miten tulos mun arkeeni ja elämääni vaikuttaa.
  7. Toisin sanoen tässä reaktiossa on vähemmän kyse Trumpista ja enemmän kyse siitä, mitä mä hänessä näen ja miten mä tän tilanteen tulkitsen.
  8. Ja vaikka mä en tietäisi, että mikä tämän voimakkaan reaktion laukaisee, niin mä saan silti olla siinä reaktiossa ihan rauhassa.
  9. Vähän olen myös syyllistänyt itseäni siitä, että come on, sulla on se luksus että voit valita pysytkö omassa kuplassasi vai elätkö siinä maailmassa, jossa Trumpin kaltainen ihminen on aidosti valittu Yhdysvaltain presidentiksi.
  10. Ja toki sellaista luksusta ei saisi käyttää, koska kaikilla ihmisillä ei ole samaa luksusta.
  11. Ja samalla olen antanut itselleni luvan siihen, että vaikka en tajua mistä on kyse tai miksi reagoin näin voimakkaasti, niin jotta pystyn toimimaan, niin mun ei tarvitse puskea itseäni lukemaan mitään vain siksi, että ns. kohtaisin reaalimaailman.
  12. Ihan hyvin kohtaan reaalimaailmaa tässä joka päivä, tällai toimintakuntoisena.
  13. Ja silloin kun reaalimaailmakin alkaa ahdistaa, niin mulla on lupa poistua tilanteista selittelemättä mitään.
  14. Mä en ole velkaa kenellekään sitä, että mä olisin jotenkin cool tai sinut tämän asian kanssa.
  15. En ole edes itselleni velkaa, että olisin jotenkin cool tai sinut tämän asian kanssa, ennenkuin aidosti olen.

Missä olen?

  1. Keho on väsynyt ja sokeripöhnäinen, kun oltiin ystävän lapsen synttäreillä.
  2. Tein tänään kahvakuulaa pitkästä aikaa, siitä tykkäsi keho ja mieli.
  3. Koti on piirun verran siistimpi kuin aikoihin, koska eilen illalla oli ystäviä kylässä.
  4. Tunnepuolella fiilis on edelleen haavoittuvainen, uteliaskin toisaalta.
  5. Enää ei jatkuvasti masenna ja lannista se, että tämä maailma on tällainen.
  6. Toisaalta kuitenkin vieläkin, jos annan ajatusteni karata täältä omasta turvallisesta kuplastani, sydän särkyy kaikesta siitä kärsimyksestä, jota pelkään tämän vaalituloksen aiheuttavan ympäri maailmaa.
  7. Oman turvallisen ja empaattisen kuplan sisällä tunnen iloa, hellyyttä, odotusta, kunnioitusta, haavoittuvuutta, luottamusta.
  8. Täällä kuplassa on paljon miellyttävämpiä tunteita kuin sen ulkopuolella.
  9. Ajatukset jakautuvat kans aika vahvasti sen mukaan, ollaanko kuplan sisällä vai ulkopuolella.
  10. Sisällä kuplassa ajatukset surffaavat ihmissuhteissa, viikon ja pitempien jaksojen suunnitelmissa, kunnianhimoisissa visioissa ja ystävien hyvinvoinnissa.
  11. Kuplan ulkopuolelle jos kurkistan niin aivot joutuvat ylikierroksille.
  12. Siellä nimittäin ajatuksissa pyörii lähinnä kysymys ”minkä ihmeen takia tämä Trump-keissi on mulle niin big deal?”
  13. Mulla on muutamia langanpäitä, joita olen tässä prosessin myötä havainnoinut.
  14. Tilanteita, joista olen poistunut sanomatta sanaakaan, koska ahdistus.
  15. Enkä oikeastaan haluaisi lähteä purkamaan niitä langanpäitä, ainakaan yksin, koska en tiedä mitä niistä kiskomalla purkautuu.
  16. Niin toistaiseksi vain hengailen täällä kuplassa.

Mitä kohti?

  1. Mitä mä tarvitsen?
  2. Rauhaa, empatiaa, kunnioitusta, tilaa, vapautta.
  3. Yhteyttä, rakkautta, luottamusta, tietoisuutta, turvaa.
  4. Noita ensimmäisiä sillä aikaa kun hengailen täällä kuplassa.
  5. Ja niitä seuraavia sitten siinä vaiheessa, kun haluan hiljalleen alkaa purkaa niitä langanpäitä tietoisuuteen ja käydä välillä siellä kuplan ulkopuolellakin.
  6. Ja toki haluan lopulta, että ei enää tarvitsisi mitään kuplaa, vaan koko maailma voisi olla pullollaan rauhaa, empatiaa, kunnioitusta, tilaa, vapautta, ja lisäksi yhteyttä, rakkautta, luottamusta, tietoisuutta, turvaa.
  7. Kaikille.
  8. Miten sitä sitten saisi?
  9. No ihan alkuun omia tarpeita kunnioittamalla.
  10. Vaikka mä en ymmärrä, miksi tarvitsen näitä asioita nyt näin valtavasti, niin mä voin hyväksyä sen.
  11. Okei, vielä lisää empatiaa, kunnioitusta, rauhaa.
  12. Ja sitten mä voin tietoisesti olla ihmisten kanssa, joiden läsnäolo tankkaa näitä asioita minussa.
  13. Ja mä voin omalla toiminnallani tankata näitä asioita itsessäni.
  14. Ja sitten kun mulla on oma tankki täynnä rauhaa, empatiaa, kunnioitusta ja niin edespäin, niin voin tankata niitä myös muille ihmisille omalla toiminnallani, vuorovaikutuksellani, energiallani.
  15. Se oma happinaamari ensin – tässäkin – niin silloin jossain vaiheessa on riittävästi muillekin.
Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? <3

Pysähtyminen 119: RVO, hurraa!

Mistä tulen?

Viime viikko. Hmmm. (Tässä vaiheessa tulee aina mieleen se Fast Show’n sketsi ”Jesse’s Diets” , jossa tyyppi tulee ovesta ja ilmoittaa ”This week I have been mostly eating…”. Mun lemppari on se, jossa Jesse karjuu ”This week I have been mostly eating PROZAC!!”. Samaistun. 😀 )

Tällä viikolla pääasiassa nukuin. Tai siis tiistaina, keskiviikkona ja torstaina simahtelin suunnilleen joka kerta kun istuin alas, ja osasin kerrankin kuunnella sitä fiilistä enkä vain puskenut väsymyksen läpi. (Sisäinen kriitikkokuoro haluaisi tässä vaiheessa tehdä tiettäväksi, että ”on ihan törkeää leuhkia nukkumisella kun ei kaikilla ole tilaisuutta nukkua aina vaan kun väsyttää, ja viimeistään nyt kaikki tietää, että sä et tiedä oikeasta elämästä yhtään mitään kun sulla on mahdollisuus ottaa päikkärit useampana päivänä peräkkäin”. Kiitos, kriitikkokuoro, tämä tuli merkityksi pöytäkirjaan.)

Perjantaina sitten alkoi elämä voittaa, sain tehtyä muutamatkin hommat ajan tasalle ja kriitikkokuorokin vähän hiljeni. 🙂 Lauantain ja sunnuntain sain viettää RVO-koulutuksen päätöspäiviä, ja juhlallisesti myös valmistuin Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajaksi. (Sen kunniaksi on muuten Lupa olla minä -verkkokaupassa valmistujaisale -50% vielä tähän iltaan klo 22 asti alekoodilla RVOHURRAA . Lisätietoa esimerkiksi täältä.)

Viikonloppuna pohdin ja näin ja hyväksyin omaa prosessia ihan urakalla, sekä RVO-koulutuksen suhteen että yleisesti omien tunnetaitojen osalta.

Ihmettelin sitä, että kun nähdyksi ja kuulluksi ja hyväksytyksi tulemisen tarpeet alkaa hiljalleen olla täynnä, niin sieltä alta löytyykin ihan uusia sävyjä. Huomasin tarpeita, joiden kanssa olen vuosia elänyt sellaisessa ”koska ei ole mitään toivoa, että tämä ikinä täyttyisi, niin otan sen minkä saan” -tilassa, ja aloin avautua sellaiselle ajatukselle, että entäpä jos niillekin tarpeille olisi toivoa.

Ikäänkuin olisi tehnyt koko kodissa suursiivouksen, ja viimeisen rojukasan alta löytyykin ovi sellaiseen kellariin, jonka olemassaoloa ei muistanut. (Sivumennen sanoen on hauskaa, että nimenomaan siivous heräsi metaforana kasvulle ja hyväksymiselle – se tuntuu nimittäin itselle olevan konkreettisella puolella tosi hankalaa.) Että wau, lisää tilaa, sieltä saattaa löytyä aarteita, ja samaan aikaan huhhuh, mitähän kaikkea ällöttävää siellä kellariin unohtuneissa tavaroissa pesiikään.

Itse koulutuksen päättyminen oli vain vähän haikeaa ja surullista. Tosi monet yhteydet tuosta porukasta jatkuvat, ja oma Rakentavan vuorovaikutuksen ja Nonviolent Communicationin opettelu ja työstäminen jatkuu. Ja ehkä silloin riparivuosina harjaantui siihen, että kun joku ryhmä syntyy ja kasvaa ja sitten sellaisessa muodossaan päättyy, niin se ei tarkoita sitä, että kaikki siihen ryhmään liittyvä hyvä päättyy.

Silloin teininä ja parikymppisenä sitä helpommin ajatteli, että tämä kaikki onni ja ilo ja rakkaus ja hyväksyntä ovat ryhmän ominaisuuksia, ja ilman sitä ryhmää en pääse niihin käsiksi. Tällä kertaa oli jo vähän helpompi löytää se ajatus, että ne ihanat tunteet ja kokemukset ovat seurausta siitä, että jokin siinä ryhmässä olemisessa tyydytti mun tarpeitani. Ja koska tarpeet kulkee mun mukana ympäristöstä riippumatta, niin myös ne onnen ja ilon tunteet on saavutettavissa, kun löydän sopivat strategiat, joilla ne tarpeet taas täyttyy.

Missä olen?

Keho voi hyvin, paitsi että päätä vähän särkee. Viikonloppuna levon ja tekemisen suhde oli taas vähän sillä tolalla, että päikkärit tekisivät hyvää, ja toki tunteiden ja tarpeiden kanssa läsnäolo (sekä omien että toisten) on omalla tavallaan kuluttavaa. Kokonaisvaltaisesti keho kuitenkin voi aika hyvin.

Tunteet liikkuvat akselilla ilo, kiitollisuus, rakkaus, lämpö, innostus. Toisaalta ihan hitusen myös jännittää, että miltä näyttää yhdistelmä ”viikonlopusta toipuminen + viikon töihin valmistautuminen”. Haluaisin laulaa ja tanssia ja kirjoittaa nyt juuri nämä kokemukset kehosta ja mielestä valmiiksi, ja on vaikea keksiä, että miten se onnistuisi tämänhetkisen aikataulun puitteissa. (Nyt mentiin ehkä jo ajatusten puolelle, mutta sallittakoon se.)

Ajatukset… aikataulusuunnitelmaa, prosessien ja systeemien kaipuuta, sellaista kevyttä köydenvetoa lyhyen tähtäimen jäsentämisen ja pitkän tähtäimen fiilistelyn välillä. Huomaan myös, että osa minusta haluaisi seurata sitä fiilistelyä ja muuta, haluaisi luottaa siihen että sen kautta pääsee tekemään myös ne lyhyen tähtäimen asiat. Ja sitten on se toinen osa – todennäköisesti samainen alussa mainittu kriitikkoarmeija – joka haluaisi että ”nyt pistetään hommia kasaan eikä rötväillä mitään ”fiilistelyjä” tai ”luovuutta” tai muuta nössöilyä”. Ehkä ihan ensin annan niille empatiaa. <3

Mitä kohti?

Noin isolla tähtäimellä kysymys ”mitä kohti?” inspiroi ajatuksia siitä, miten tätä Lupa olla minää saisi yhä suurempaan osaan omaa arkea ja elämää ja toimeentuloa.

Mun haave Lupa olla minästä on sellainen, että se olisi ikään kuin luksusristeilijä, joka seilaa kauniissa maisemissa ja vie ihmisiä seikkailuille. Mun rooli on olla sen laivan kapteeni, ja hoitaa hommani niin, että joka ikinen sillä laivalla oleva ihminen (työntekijä tai matkustaja, lapsi tai aikuinen) kokisi olevansa turvassa ja olisi aivan liekeissä siitä, että on päässyt kyytiin tälle matkalle. Kapteenina mun tehtävä on myös huolehtia, että mä itse pysyn hyvinvoivana ja toimintakuntoisena, jotta pystyn operoimaan laivaa tietoisesti, turvallisesti ja niin, että se palvelee kaikkien mukana olevien tarpeita.

Tällä hetkellä on jo vene, johon mahtuu muutamia matkustajia kyytiin, ja mä itse pääasiassa sekä soudan että ohjaan. (Vai olisikohan mulla jo perämoottori?) Mä haluan pysyä läsnä sen kanssa, että minkä verran mä voin ottaa matkustajia, minkä verran tarvitsen tukea muista suunnista (kuten vetoapua isommilta laivoilta), ja minkä verran vene kestää ennenkuin se tarvitsee nostaa telakalle ja rakentaa vähän lisää.

(Ja sivumennen, jos haluat hypätä veneen kyytiin, niin vielä ma 25.4.2016 klo 22 RVOHURRAA -alekoodilla -50% kaikista verkkokaupan kursseista ja valmennuksista. Senkin jälkeen mukaan toki pääsee.)

Lyhyellä tähtäimellä, noin ei-vertauskuvallisesti, mitä haluan tähän viikkoon?

Helppous, lepo, eheys, yhteys, läsnäolo

Tuntuu, että vaikka tuohon viikonlopun koulutussettiin oli rakennettu paljon reflektiota ja jäsentämistä, niin edelleen kaipaan aikaa sellaiselle opitun integroinnille. Se tarkoittaa, että kaiken muun haluaisin tehdä sekä helposti että Tulevaisuuden Minää helpottaen ja tukien. Sekä tietysti niitä mun veneen matkustajia huomioiden. 🙂

Ja ehkä siihen integrointiin tarvitaan sitten sitä laulua ja tanssia ja kehon liikuttamista, jotta mieli ei olisi tukossa.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 117: Huumoria ja sielun ikkunoita

Mistä tulen?

Tänään voisin aloittaa siitä, että tälle viikolle toivoin naurua, iloa ja huumoria. Sitä on kyllä löytynyt ihan urakalla. Tiistaina kävin osteopaatilla, ja siellä kesken hoidon rupesi ihan hillittömästi naurattamaan. Jokin kehojumi X aukesi, ja se energia purkautui tällä kertaa nauruna eikä itkuna. 🙂 Työjutuissa löytyi iloa ja naurua, sekä tarkoituksella että tahattomasti. Ja perjantaina lähdin risteilylle valtavan nettifoorumilta kerääntyneen porukan kanssa. Tuli itse naurettua, sekä myös kerrottua muutama juttu joille joku muu nauroi.

Ja ihan ihmeellistä – silloinkin, kun kerroin hauskaksi tarkoitetun jutun eikä kukaan nauranut, niin se ei haitannut! En joutunut häpeissäni poistumaan seurueesta eikä kukaan sanonut, että no niin, nyt sä pilasit kaiken tai että hei pliis. On hassua huomata, miten yllättynyt mä tästä olen, koska ihan realistisesti en tietenkään odottanut mitään sellaista tapahtuvankaan. Vaan selvästi jostain sisältä löytyi sellainen osa minusta, jolle huonon vitsin kertominen on yhtä kuin kasvojen menettäminen ja valtava häpeä. Tai siis no, huonoja vitsejä tuli kyllä kerrottua, mutta siis sellaisen jolle kukaan muu ei naura.

Muistan usein aikaisemmin sellaisissa tilanteissa ajatelleeni, että nyt nuo toiset vaivaantuvat ihan kauheasti siitä, että kerroin huonon vitsin ja heidän täytyy jotenkin tyylikkäästi teeskennellä, että mitään kamalaa ei tapahtunut. Tällä reissulla tajusin, että ehkä ihan oikeasti se ei haittaa ketään. Tai että jos vitsin kertominen on sitä, että arvioi tilannetta ja toisen ajatusprosessia ja yrittää vitsailemalla sitä yhteyttä rakentaa, niin ei haittaa jos se aina välillä menee pieleen. Kunhan se vitsien kertominen ei ole ainoa tapa rakentaa yhteyttä. (Itse kypsyn aika vahvasti ihmisiin, joiden kanssa ei pysty kommunikoimaan mitenkään muuten kuin vitsailemalla. Puolisoni on sivumennen sanoen tehnyt myös stand-up-komiikkaa. Meillä on ollut vähän opettelua tämän asian kanssa.)

On jännä huomata itsessä, miten vahvasti tarvitsen ensin luottamusta, jotta voin rauhassa vitsailla. Toiset rakentavat luottamusta vitsailemalla. Ehkä sekin on joku pelko, että jonkin tilanteen yhteys on niin hauras että yksi ohi mennyt vitsi voi kaataa koko korttitalon. Tai pelko siitä, että menen itse niin lukkoon sen huonon vitsin ja siitä seuraavan vaivaantumisen seurauksena, että en enää pysty säilyttämään yhteyttä.

Välillä myös huomaan, että yritän puolison kanssa heittää sarkastista läppää, ja hän luulee että olen tosissani. Esimerkiksi että kärjistän jotain asiaa mielestäni niin ad absurdum, että eihän ihan oikeasti kukaan voi kuvitella että minä nyt näin mustavalkoisesti ajattelen. Ja silti puolisolle pitää selittää, että se oli läppä. Tätähän tapahtuu esimerkiksi somekeskustelussa jatkuvasti – sekä humoristisen kärjistämisen totena ottamista että aitojen kärjistysten selittämistä vitseiksi (*köh persujen julkisuuskuva köh*) mutta olen aina aika yllättynyt, kun sitä tapahtuu kasvotusten ja vieläpä jonkun tosi läheisen ihmisen kanssa.

Joku syvä nähdyksi ja ymmärretyksi tulemisen tarve siinä on taustalla. Haluaisin, että joku tuntisi ja ymmärtäisi minua niin hyvin, että tietäisi heti, milloin puhun suoraan syvältä sielustani ja milloin etäännytän sitä sielua vaikkapa kärjistämällä tai parodisoimalla muuten. Ja arvelen, että aika monille ihmisille huumori on juurikin tapa puhua niistä oman sielun kipeimmistä paikoista ja syvimmistä tarpeista, kun ei uskalla tai halua tai osaa tai jaksa mennä niitä niin lähelle että sanoisi suoraan.

Ehkä itsellä se luottamuksen tarve huumorin taustalla kumpuaa juuri sieltä. Mulle on tärkeää, että voi sanoa myös suoraan, että kaikkea ei tarvitse sanoa peitellysti ja vitsillä ja päätellä sivukautta, että mitähän juuri tämä asia tarkoitti. Jos en koe, että tässä tilanteessa kaikki kokee turvalliseksi pysäyttää sen vitsailun ja sanoa, että itse asiassa juuri tämä teema on nyt niin pinnalla että en kykene, niin silloin en vitsaile. Ja näköjään tuolla risteilyllä sellainen luottamus löytyi. Se on ihana kokemus. <3

Missä olen?

Noin kokonaisvaltaisesti termi ”väsynyt mutta onnellinen” kuvaa sekä kulunutta viikonloppua että tätä hetkeä aika hyvin. Keho toipuu vielä univajeesta, tolkuttomasta kahvinjuonnista, maltillisesta kaljanjuonnista sekä suklaan mättämisestä. Liikettä ehkä kaipaisi jossain kohtaa, samoin veden juomista, mutta noin kokonaisvaltaisesti on suht hyvä olla kehossa.

Tunteet puolestaan hyrräävät siellä täyden tarvepankin yläpienoilla. Huumorin ja ilon tarpeen lisäksi yhteyden ja luottamuksen ja nähdyksi tulemisen ja luovuuden ja merkityksellisyyden ja vuorovaikutuksen tarpeet, noin esimerkiksi, ovat vielä aika pitkään täynnä, ja tunteissa on iloa ja kiitollisuutta ja innostusta, ja toki myös haikeutta sen takia että tuollaisia reissuja ei ole kalenterissa useammin.

Ajatukset pörräävät toisaalta reissun tekemisissä, toisaalta esikoisen synttärivalmisteluissa (se täyttää kuusi! Mun vauva! Rakkaus ja haikeus!) ja toisaalta sellaisessa yleisessä syväpohdinnassa. Niinkuin ehkä tuosta yltä saattaa huomata. Jossain vaiheessa tiedän, että täytyy virittäytyä myös arkeen ja tekemiseen ja työhön, ja haluaisin ihan kauheasti osata säilyttää tällaisen kaikki-kanavat-auki -vireen myös siinä kohtaa. Ehkä se on taas vähän helpompaa kun on kehomuistikokemus siitä, millaista on kun tuntuu tältä.

Mitä kohti?

Tällä viikolla ihmisten kanssa tehtävä työ ja valmisteluaika on ehkä vähän paremmin tasapainossa kuin viime viikolla, jolloin useampana päivänä tuli tehtyä valmisteluja vielä sen jälkeen kun lapset oli nukahtaneet.

Mä yritän nyt kovasti miettiä ja kuulostella, että mitä tarviin ensi viikolle, ja ainoa mikä tulee mieleen, on että tätä fiilistä. Tätä läsnäoloa ja rauhaa ja yhteyttä itseen ja valoa ja aitoutta, jota mä juuri nyt koen. Ja on ihan kummallista miettiä, että miten mä saisin tämän pysymään yllä, kun niin usein joutuu miettimään, että mitenhän saisin itsestäni kaivettua jostain pohjalta edes murto-osan tästä.

Ehkä joo. Ehkä tämän viikon sana voisi olla läpinäkyvyys. Kun tavallisesti tämä kaikki on kyllä läsnä, mutta se on vain niin paksun kurakerroksen alla, ettei sitä huomaa. Niin jos tällä viikolla keskittyisi siihen, ettei kasaa tähän päälle kuraa, vaan pitäisi tämän läsnäolon ja valon ja aitouden kirkkaana ja puhtaana ja läpinäkyvänä. Ihan niinkuin ikkunat tarttee aina välillä pestä että aurinko pääsee paistamaan sisälle, niin jos päästäisi tämän kaiken vaan paistamaan ulos ja välillä pesisi vaan ikkunoita. (Tämä vertauskuva saattoi tulla mieleen meidän olohuoneen ikkunoista, mutta mitään en myönnä.)

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Persoonallisuuden tunteminen ja hyvän vanhemmuuden opettelu

Tarvitseeko vanhemman tietää, mitä persoonallisuustyyppiä hän on, voidakseen olla hyvä vanhempi? Tai tarvitseeko hänen tietää, mitä tyyppiä hänen lapsensa on?

Tämä kysymys nousi mieleen, kun juttelin ystävän kanssa ekstroversiosta ja introversiosta. Siis siitä, että etsiikö herkästi stimulaatiota toisista ihmisistä, saako energiaa vuorovaikuttamalla toisten ihmisten ja ympäristön kanssa, yrittääkö ymmärtää asioita ihmisten ja toiminnan kautta – vai saako energiaa yksinolosta, yrittää ymmärtää asioita informaation ja ilmiöiden kautta, tai välttää herkemmin hakeutumista toisten seuraan.

Ekstroversio on yksi Big Five -persoonallisuuspiirteistä, ja se esiintyy ilman muuta enemmän jatkumona kuin joko-tai -jaotteluna. Toisten käytös ja ajattelu ilmentää suhteessa enemmän ekstroversiota kuin toisten. Sama ihminen voi näyttää ekstrovertilta tai introvertilta riippuen siitä, onko ympärillä olevilla ihmisillä häneen verrattuna enemmän tai vähemmän ekstroversiota persoonallisuudessaan.

Sama pätee moniin muihin persoonallisuuspiirteisiin ja -luokitteluihin. Big Fiven (ekstroversio, neuroottisuus, tunnollisuus, sovinnollisuus, avoimuus uusille kokemuksille) lisäksi ihmisen persoonaa voidaan kuvata ja tulkita esimerkiksi enneagrammin, tai MBTI-luokittelun, tai temperamentin pohjalta. Jotkut näistä korreloivat toistensa kanssa enemmän, jotkut vähemmän.

Persoonallisuuden ymmärtäminen ja hyvä vanhemmuus

No tarvitseeko vanhemman tietää yhtään mitään persoonallisuustyypittelyistä ollakseen hyvä vanhempi? Ei välttämättä.

Voiko oman tai lapsen persoonallisuustyypin tunnistaminen ja ymmärtäminen auttaa olemaan parempi vanhempi? Ilman muuta. (Silloin kun parempi = yhä enemmän lapsensa tarpeita huomioiva ja niihin viipymättä vastaava, empaattisempi, kärsivällisempi ja turvallisempi vanhempi.)

Itselleni erilaisten persoonallisuustyypittelyiden opettelu ja niihin tutustuminen on inspiroiva harrastus. Muutama vuosi sitten luin kaiken Myers Briggs -materiaalin, minkä käsiini sain. Tällä hetkellä opettelen ymmärtämään enneagrammia. Kesällä istuin inspiroituneena persoonallisuuspsykologian luennoilla.

Mikä on suurin hyöty, jonka olen saanut erilaisten persoonallisuustyypittelyjen tuntemisesta?

Se, että minun on helpompi tunnistaa ja nimetä omia ja läheisteni tunteita, tarpeita, taipumuksia ja omituisuuksia. Se, että väsyn ihmisten seurassa olemisesta, ei ole valuvika tai virhe, vaan minun temperamenttini ominaisuus. Se, että minä ja puolisoni teemme päätöksiä eri tavalla, ei tarkoita että kumpikaan meistä olisi väärässä. Ja se, että esikoinen on tasainen uppoutuja ja kuopus räiskähtelevä vauhtihirmu, ei tarkoita että olisin onnistunut yhden kohdalla ja epäonnistunut toisen kanssa. He nyt vain ovat sellaisia kuin ovat.

Lapsen tarpeiden tunnistaminen

Ja siinä mielestäni on keskeisin tapa, jolla persoonallisuustyyppien tunteminen voi auttaa olemaan parempi vanhempi. (Silloin kun parempi = yhä enemmän lapsensa tarpeita huomioiva ja niihin viipymättä vastaava, empaattisempi, kärsivällisempi ja turvallisempi vanhempi.)

Jos tiedän, että lapsellani on taipumusta väsähtää sosiaalisissa tilanteissa, niin osaan varata aikatauluun tietoisemmin rauhallista aikaa yksinololle ja akkujen lataamiselle. Jos taas tiedän, että lapsi kukoistaa kun hänellä on paljon seuraa, niin tunnistan helpommin, mistä kenkä puristaa, jos pitkän kesäloman puolivälissä hän roikkuu turhautuneena kiinni aikuisessa.

Jos puolestaan olettaisin molempien lasten kohdalla, että ratkaisu ”kiukutteluun” ja ”turhautuneeseen riehumiseen” on toisten lasten seura (koska ”kyllähän nyt tuon ikäinen jo seuraa kaipaa”) tai rauhalliset kotipäivät (koska ”kyllähän tuon ikäisen nyt pitää osata leikkiä itsenäisestikin”), niin se toimisi vain toisen lapsen kohdalla. Toisen kohdalla auttamisyritykseni vain pahentaisi tilannetta.

Ja tottakai lapsen tarpeisiin voi opetella vastaamaan kokeilemisen ja onnistumisen kautta ilman mitään persoonallisuuden tuntemustakaan.

Ainakin itselleni on kuitenkin helpompi muistaa, millaisia juttuja kannattaa kokeilla, jos tiedän, millainen persoona lapseni on.

Kannattaako tässä tilanteessa sanoittaa ja nimetä lapsen tunteita vai auttaa häntä purkamaan niitä fyysisesti? Onko klassinen ”valitsetko siniset vai punaiset kurahanskat” -temppu lapsen valintaa helpottava vai vaikeuttava? Onko lapsen helpompi hahmottaa perustelut muodossa ”tällaisia asioita seuraa näistä erilaisista vaihtoehdoista” vai ”kun sinä toimit tällä tavalla, niin sitten tapahtui tätä”?

On myös helpompi muistaa, mitkä jutut toimivat edellisellä kerralla, kun ne on yhdistänyt mielessään sen lapsen persoonallisuustyyppiin.

Lapsellani näyttäisi olevan korkea tunnollisuus, joten autan häntä ennakoimaan tilanteita, jotta äkkiä tapahtuvat muutokset eivät pistä lapsen pasmoja sekaisin. Matalan tunnollisuuden lapseni taas kaipaa toista enemmän apua tavaroiden laittamisessa paikalleen, mutta toisaalta ei tarvitse niin paljon selityksiä ja ennakointia, jos suunnitelmat yhtäkkiä muuttuvat.

…ja vanhemman tarpeiden tunnistaminen

Sama auttaa tietysti silloin, kun puhutaan vanhemman oman persoonallisuustyypin tuntemisesta.

Miten säästän omaa kapasiteettiani niin, että jaksan vastata lapseni tarpeisiin? Toisella vastaus on ”pidän kodin järjestyksessä, jotta ympäristön kaaos ei rassaa minua”, ja toisella vastaus on ”en stressaa kodin järjestyksestä, koska tavaroiden jatkuva paikalleen laittaminen vaatii ihan valtavasti energiaa”. Kumpi on oikeassa? Niinpä. Se, joka saa toiminnallaan aidosti huomioitua omat tarpeensa ja taipumuksensa, eikä odota itseltään ihmetekoja.

Persoonallisuustyypittelyjen tuntemisen ydin hyvän vanhemmuuden kannalta onkin juuri siinä, että auttaako se vanhempaa tunnistamaan ja vastaamaan omiin ja lapsensa tarpeisiin arjessa, tilanteesta toiseen, juuri tässä hetkessä?

Miten vältän stereotyyppiin kompastumista?

Jos tyypittelyä käyttää stereotypisoinnin välineenä (”ei se varmaan halua mennä sinne kaverin synttäreille, kun se on introvertti ja meillä on ollut raskas viikko”), niin mennään metsään ja vauhdilla.

Sen sijaan jos tunnistan sen, millaisia asioita eri tyypit usein tarvitsevat, voin tuoda ne mukaan keskusteluun: ”Tuli kutsu kaverin synttäreille. Olisiko sinne sun mielestäsi kiva mennä? Tuntuuko susta, että on ollut tällä viikolla aika paljon kaikenlaista, ja mietit että jaksatko mennä? Mietitään, että miten onnistuisi sekä juhliin meneminen että lepääminen.”

Ja toki täytyy muistaa, että toisinaan introverttikin innostuu toisten kanssa olemisesta, korkean tunnollisuuden tyyppi haluaa tehdä spontaaneja päätöksiä, ja korkean sovinnollisuuden tyyppi ilmoittaa toiselle, että painu kuule sanonko minne. Persoonallisuus ei rajaa ihmisen käytöstä, vaan se värittää sitä, miten ihminen tyypillisesti havaitsee, tuntee, tai toimii.

Ihmiselle on luontaista havaita toisista ja itsestään sellaiset piirteet ja asiat, jotka vahvistavat aiempaa ajattelua. Senpä takia onkin hyvä pyrkiä erityisesti huomaamaan myös ne hetket, jolloin oma tai lapsen käytös on epätyypillistä persoonaan nähden.

Toisaalta sen epätyypillisen käytöksen huomaaminen auttaa pääsemään pois stereotypisoinnista ja kohti aitoa toisen ihmisen (tai itsensä) näkemistä ja hyväksymistä. Kas, tänään on tällainen päivä, näitäkin näemmä siis on.

Toisaalta se auttaa taas huomioimaan käytöksen takana olevat tarpeet: kertooko tämä käytös siitä, että tarpeet ovat täynnä vai vajaalla? Olenko minä itse asiassa tällainen silloin, kun saan kaiken sen levon, innostuksen, hyväksynnän ja tilan, mitä tarvitsenkin? Vai onko tämä sellaista käytöstä, johon vajoan kun patteri piiputtaa punaisella ja tankissa on vain huurut enää jäljellä? Ja lapsen kohdalla: onko tämä epätyypillinen toiminta lapseltani stressikäytöstä vai hyvinvoivaa käytöstä – ja mitä hän mahdollisesti silloin tarvitsee minulta?

Sellaisten asioiden huomaaminen vie taas askelen lähemmäs hyvää, lapsen tarpeisiin vastaavaa vanhemmuutta.

”Jos lasta ei kiellä, niin…”

Ei-sanan käytöstä kasvatuksessa on ainakin kahta eri koulukuntaa.

Toiset ovat sitä mieltä, että lasta on paras ohjata muilla sanoilla kuin sanomalla ”ei”. Syynä on esimerkiksi se, että pelkästä kiellosta lapsen on vaikea tulkita, että mitä tämän kielletyn asian sijasta voisikaan tehdä. Tai siksi, että sanomalla EI lapsikin oppii hanakammin sanomaan EI, ja se jos mikä on vanhemmasta ärsyttävää. Me yritetään mennä tämän näkökulman mukaan aika paljon.

Toinen näkökulma on sitten se, että jos lasta ei koskaan kiellä, niin se tarkoittaa samaa kuin että lapsi kasvaa ilman rajoja, eikä opi huomioimaan toisia. Ja toisaalta jos lapsi ei kuule sanaa ”EI”, niin hän ei opi pitämään omia puoliaan ja hänestä tulee kynnysmatto, joka ei osaa kieltäytyä asioista tai suojella itseään.

Voi olla, että tässä jälkimmäisessä logiikassa on muitakin perusteita (ja jos tämän tekstin jälkeen haluat vielä tarkentaa, niin kerro mielellään kommenteissa!). Tarkoitus ei ole tehdä EI:n käytöstä olkiukkoa, vaan yritän aidosti ymmärtää, että mitä syitä sen käyttöön ihmisillä on.

Ainakaan nämä yllämainitut perustelut eivät meidän kasvatuksessa kuitenkaan ole mitenkään ristiriidassa ei-sanaa välttävän lähestymistavan kanssa.

(Toinen disclaimer: tavoitteita voi ja saa olla, vaikkei niihin ihan aina ja joka päivä yltäisikään. Tämän tekstin pointtina ei ole se, että jos käytät EI-sanaa kasvatuksessa niin olet vanhempana X, Y tai Z. Tämän tekstin pointtina on yrittää selkeyttää sekä itselleni että teille lukijoille mun omasta kokemuksesta ja näkemyksistä EI-sanan käytöstä kasvatuksessa. Jos sulla on tällä hetkellä sellainen olo, ettei kestä yhtään mitään kasvatushifistelyä ja pinnistelyä ja pyrkimistä keneltäkään, niin suosittelen lukemaan mieluummin riittävän hyvästä äitiydestä tai armollisuudesta hyvän vanhemmuuden osa-alueena.)

Jos lasta ei koskaan kiellä, niin hän ei opi rajoja!

Niin, mitä rajoja lapsen on syytä oppia? Ja mitä niille rajoille sitten sen oppimisen tuloksena tehdään?

Yleensä tällä mun ymmärtääkseni tarkoitetaan sitä, että lapsi ei opi huomioimaan toisia ihmisiä, jos hänelle ei koskaan sanota EI. Pelkkä EI ei kuitenkaan riitä siihen, että lapsi osaisi huomioida toisten ihmisten tarpeita.

Jos lapsi lyö minua tai vaikkapa sisarustaan, pelkkä EI ei kerro lapselle vielä mitään rajoista. Lapsi ei mitenkään lähtökohtaisesti tiedä, että mitä saa lyödä ja mitä ei. Hän ei tiedä, miksi jotain asioita saa lyödä ja toisia ei.

Lisäksi EI ei millään tavalla huomioi sitä, että lapsella on jokin syy siellä toimintansa taustalla. Hän ehkä haluaa purkaa suuttumusta tai turhautumista lyömällä, tai hän yrittää saada toisen mukaan leikkiinsä, tai sitten hän pyrkii johonkin ihan muuhun.

Useimmat vanhemmat tietävät tämän, ja sen ein jälkeen yrittävät tavalla tai toisella selvittää tilannetta.

Vanhempi saattaa muistuttaa säännöstä (”Ei saa lyödä!”), tai selittää, miksi sääntö on olemassa (”Ei saa lyödä, sattuu jos lyöt.”)

Usein neuvotaan vanhempia kääntämään kielto toimintakehotukseksi (”Ei saa lyödä, mutta hellästi saat silittää.”) Pienen kanssa se toimintakehotus on käytännössä usein sitä, että lapsi siirretään hellästi pois paikasta, jossa kielletty toiminta voisi tapahtua: pois johtojen luota, pois kukkapurkilta, pois isosisaruksen legorakennelmien luota ja niin edespäin.

Aika pienenkin lapsen kanssa voi myös yrittää sanoittaa lapsen motivaatiota – mitä hän yritti tehdä, kun löi? Sinua suututti, tai sinä halusit tietää, mitä tapahtuu, tai sinä halusit että sisko huomaa sinut, tai sinä halusit tutkia sitä juttua mikä veljellä oli kädessä. Pienelläkin on aina joku syy ja logiikka toimintaansa, ja lapsi yrittää aina parhaansa niillä valmiuksilla, jotka hänellä on.

Sen jälkeen voi miettiä, että millä muilla tavoilla samaa tarvetta saisi täytettyä.

Jos lapsi löi koska suututti, niin voidaan yhdessä miettiä, että mikä siihen suuttumukseen voisi auttaa. Huutaminen? Jalan polkeminen? Tyynyn lyöminen? Veden juominen? (Meidän kolmeveellä on juuri nyt kausi, jolloin ihan mihin tahansa auttaa veden juominen. Hämmentävää, mutta en koe tarvetta kyseenalaistaa, jos hän kerran kokee että se auttaa.)

Mihin EI:tä sitten tarvitaan (vai tarvitaanko)?

Oikeastaan se EI tulee useimmiten itseltä ihan puhtaasti primitiivireaktiona.

Lapsi tekee jotain sellaista, mitä en halua hänen tekevän, ja suusta tulee EI ennenkuin aivot ehtivät mukaan ratkomaan tilannetta mitenkään fiksusti. Se EI ei millään tavalla auta purkamaan tilannetta tai opettamaan lapselle rajoja, se on vain minun tapani purkaa se tilanteen turhautuminen ja oma tunnereaktioni.

Toisinaan EI tulee myös tilanteissa, joissa haluan lapsen lopettavan tekemisensä samantien.

Parkkipaikalle juoksemisen, helposti rikkoutuvan asian heiluttelemisen, tai vaikka sisaruksen satuttamisen. Niissäkin tilanteissa ollaan yritetty opetella sen sijaan sanomaan SEIS, koska siinä on kieltämisen lisäksi myös merkityselementti ”pysähdy”. Esikoinen osasi tosi hyvin jo aika pienenä reagoida kun sanottiin SEIS, 3v kuopuksen kanssa edelleen harjoitellaan sitä, että jos aikuinen sanoo SEIS niin mitä tehdään?

On tärkeää, että varsinkin pienillä se toiminnan katkaiseva sana ja ilmaus on selkeä, ytimekäs ja lapsen käsitettävissä. Ensin on tavoitteena saada lapsi lopettamaan toiminta X, ja vasta tilanteen (ja ihmisten) rauhoituttua selvitetään pitemmin. Mä olen itse sitä mieltä, että EI:n sijasta on parempiakin tapoja saada lapsen huomio, niin että lapsi huomaa, ettei näin saa tehdä. SEIS on yksi, satuttamisen kohdalla itse ulvaisen AU!, koska se on rehellisempi reaktio kuin kieltäminen.

Mitä useammin treenaa noita muita näkökulmia ja setvimisen tapoja, niin sitä nopeammin aivot ehtivät mukaan siinä EIII! -primitiivireaktion tilanteessa, ja sitä harvemmin tarvitsee itse asiassa sanoa koko EI-sanaa. Itselläni viiden vuoden aktiivisen harjoittelun jälkeen EI pärähtää suusta useimmiten silloin, kun on väsynyt ja PMS ja muutenkin tahdonvoima aika alhaalla, eli silloin kun aivot ehtivät mukaan hitaasti.

Itse asiassa se väsynyt-ja-PMS -tila vaikuttaa myös niin, että sellaisissa tilanteissa lähtökohtaisesti odotan lapselta epärealistisen tehokasta oman toiminnan säätelyä (”Ei saa hyppiä! Ei saa huutaa! Ei saa juosta autotielle! Eiiih!”), siinä missä levänneempänä osaisin realistisemmin ennakoida – tässä kohtaa lapsi pystyy kulkemaan turvallisesti tasan vain kädestä kiinni pitäen tai kantoreppuun jemmattuna.

Harjoittelu auttaa, samoin kuin omasta jaksamisesta huolehtiminen.

Onko EI:stä sitten jotain haittaa?

No niin, no. Mä en ajattele, että siinä EI:ssä on itsessään mitään erityisen pahaa, noin niinkuin sanana. Se kuuluu kieleen ja puheeseen, ja jos sen käytöstä tekee itselleen jonkun mörön, niin sen mörön välttelyyn menee ihan turhaan kapasiteettia, jonka voisi käyttää muihin asioihin.

Ja samaan aikaan on niin, että jos aikuinen tottuu sanomaan lapselle EI, niin hän samalla tottuu viestimään ikäänkuin hänen oma näkökulmansa olisi lähtökohtaisesti kaikille muillekin oikea, tosi ja noudatettava. Kieltäminen on ajatusprosessina paljon helpompi kuin vaihtoehtoisen toiminnan keksiminen tai oman pyynnön perusteleminen (ja sen takia sitä tuleekin paljon helpommin käytettyä väsyneenä).

Jos aikuinen suhtautuu lapsen käytökseen lähtökohtaisesti kieltämällä, niin mun mielestäni hän silloin vierittää myös vastuun sen tilanteen onnistumiselta liiaksi lapselle. Aikuinen käytännössä odottaa, että kun hän sanoo EI, niin lapsella riittää kapasiteetti ymmärtää, mistä puuhasta häntä kielletään, arvottaa se kielto tärkeämmäksi kuin hänen oma näkökulmansa, ja lopettaa se omasta näkökulmasta kiinnostava tai tärkeä homma vain siksi, että aikuinen kieltää.

Ja jos lapsi tässä onnistuukin muutamaan kertaan, niin viimeistään silloin hänen tahdonvoimansa alkaa olla vähissä, eikä seuraavissa tilanteissa siitä oman toiminnan ohjaamisesta enää tulekaan mitään. Toisin sanoen kieltämiseen keskittymällä aikuinen säästää omaa tahdonvoimaansa lapsen tahdonvoiman kustannuksella – ja sitten ihmetellään, kun lapset ”kiukuttelevat” tai ”riehuvat” tai ”ovat mahdottomia” ja ”niitä saa olla koko ajan kieltämässä”. No hei onko yllätys, kun ensin lapsilta on odotettu epärealistisia supersankaritekoja? Jos aikuinenkaan ei jaksa olla tehokas, tavoitteellinen ja energinen pitkän päivän jälkeen, niin ei sitä voi mitenkään realistisesti odottaa myöskään lapselta.

Ja siinä on mun nähdäkseni se EI:n suurin haitta: jos aikuinen tottuu ajattelemaan, että kieltämisen jälkeen vastuu lapsen käytöksestä on lapsella itsellään, niin lapsen niskaan kaatuu epärealistisen raskas odotusten taakka. Jos taas aikuisen lähtökohtainen asennoituminen on se, että aikuisen vastuulla on auttaa lasta toimimaan odotusten mukaisesti, niin lapsi saa opetella uutta käytöstä ikätasoisesti ja aikuisen avulla. Silloin lapsella riittää kapasiteettia vaikkapa leikkiin, uusien asioiden tutkimiseen ja opetteluun, ja yleiseen hyvinvointiin.

Mutta entäs se toinen näkökulma? Että lapsi oppii pitämään omat rajansa silloin, kun häntä kielletään?

Jos lasta ei kiellä, niin hän ei opi itse sanomaan EI!

Haha, hahaa. Anteeksi. Mulle tuli jotenkin ihan absurdi mielikuva siitä, millaisia meidän lapset olisivat, jos tämä olisi totta, verrattuna siihen, mikä on todellisuus. Jos tämä pitäisi paikkansa, niin lempeästi ja kuuntelemalla kasvatetuista lapsista tulisi varmaan jotain Stepford-muksuja, jotka kuuliaisesti toimivat niinkuin käsketään, riippumatta heidän omista ajatuksistaan ja tarpeistaan.

Mun kokemus ei ole tämä. Mun kokemus on se, että meidän lempeästi ja kuuntelevasti kasvatetut lapsemme tietävät todellakin, milloin sanotaan EI ja milloin asiat eivät mene niinkuin he haluavat. Lisäksi lapsilta tulee vielä aikuisia useammin primitiivireaktiona se EIIII, erityisesti silloin kun sisarus vohkii jonkun lelun kädestä tai leikistä.

Mene tiedä, jos koko meidän yhteiskuntamme olisi rakennettu niin, että ihmisiä enemmän ohjataan kuin kielletään, niin ehkä lapsi ei oppisi sanomaan EI. Jos yhteiskunnassa pyrittäisiin enemmän ymmärtämään ja auttamaan kohti toisia huomioivaa käytöstä sen sijaan, että rankaistaan virheistä, niin ehkä EI olisi pienillekin tuntematon sana.

Silloin ehkä lasten primitiivireaktio, sen EII:n sijaan, olisi joku muu. Se olisi ehkä suora kehotus toiselle tehdä jotain – tätäkin meidän huushollissa huomaa. (”Pysähdy! Seis! Anna se takaisin!!”) Joka tapauksessa lapsilta tulisi edelleen vaistomainen reaktio siitä, että joku toimii heidän odotustensa vastaisesti, riippumatta siitä mikä sana siinä olisi käytössä.

Mä olen vahvasti sitä mieltä, että jatkuvasti kieltoja kuuleva lapsi ei opi luottamaan itseensä ja omaan EI-fiilikseensä.

Hän oppii hakemaan itsensä ulkopuolelta informaation siitä, onko jokin asia hyväksyttävää vai ei. Hän ei opi kuuntelemaan omia tarpeitaan, jos aikuinenkaan ei niitä kuuntele. Ja silloin, kun lapsen käytöstä ohjataan pääasiassa kieltämällä, niin aikuinen todennäköisesti keskittyy vain siihen, miltä käytös päällepäin näyttää, eikä siihen, mitä tarpeita sillä käytöksellä pyritään kohtaamaan.

Miten lapsi sitten oppii sanomaan EI?

Miten hän oppii pitämään puolensa, kieltäytymään asioista jotka eivät tunnu hyvältä, luottamaan omaan sisäiseen kompassiinsa ja moraaliinsa silloinkin, kun toiset sanovat, että tämä toiminta on ihan ookoo? Miten autamme lapsiamme oppimaan, että itseään voi ja saa kunnioittaa ihan samalla tavalla kuin toisiakin, eikä mitään sellaista tarvitse tehdä mikä tuntuu pahalta, vaikka muut sanoisivat mitä?

(Ainakin itse haluan kasvattaa lapsistani nimenomaan tällaisia. Minä en voi olla aina heidän mukanaan tekemässä valintoja siitä, mikä on oikein ja turvallista ja rehellistä, joten parasta on auttaa heitä oppimaan, miten tehdä mahdollisimman hyviä päätöksiä.)

Lapsi oppii sanomaan EI silloin, kun hänen omaa EI:tään kunnioitetaan. Tilanteissa, joissa lapsi on itse vallankäytön kohteena (ja niitä tilanteita on arjessa paljon, koska lapsi on aina epätasa-arvoisessa valta-asemassa aikuisiin nähden, sekä kokonsa että kehitystasonsa puolesta), on äärimmäisen tärkeää kuunnella ja huomioida lapsen EI.

Aina sitä EI:tä ei voi aikuinen noudattaa, jos kyse on turvallisuusasioista (”eii, en halua turvavyötä!!”).

Silloinkin aikuisen pitää pystyä selittämään lapselle ikätasoisesti, että miksi aikuinen nyt ohittaa hänen EI:nsä. Jos aikuisella ei ole muuta selitystä sille ohittamiselle kuin ”koska minä sanon niin”, niin on syytä pysähtyä ja miettiä tosi tarkkaan, että onko se hyvä syy. Mulle toimiva ohjenuora on ollut se, että jos mä kehtaan sanoa sen ohittamisen syyn ääneen sekä lapselle että toiselle aikuiselle, niin se on ihan pätevä syy.

Jos taas kyseessä on tilanne, jossa minä haluan jotain (”nyt on nukkumaanmenoaika”) ja lapsi on sitä mieltä, että EIII!, niin meillä lähestytään tilannetta useimmiten kahdella eri tavalla.

Toisaalta mä ensin yritän selvittää, että mistä se EI kumpuaa, eli mitä lapsi haluaa kun mun ehdotukseni ei kelpaa. (”Sulla on lehden katsominen kesken ja sä haluaisit vielä katsoa sen loppuun?”) Sen jälkeen mietitään, että onko lapsen mahdollista tehdä se juttu loppuun, tai vielä muutaman kerran, tai esimerkiksi vaihtaa leikkiä. (”Sä haluaisit vielä leikkiä Ryhmä Hauta? No leikitäänkö, että Ryhmä Haun pennut on menossa nukkumaan?”)

Jos se EI ei liity mihinkään vaihtoehtoiseen toimintaan, niin yritän kuulostella, että onko siellä taustalla joku tunne, joka lasta hiertää. (”Sä et halua, että mä harjaan sun hampaat. Harmittiko sua, kun mä sanoin tiukasti?”) Kun se tunne saadaan sanoitettua ja hyväksyttyä, niin mietitään, että mikä auttaisi. Auttaako siihen harmitukseen jokin? Tai jos siihen ei auta mikään, niin mikä auttaisi niin että saadaan tämä homma yhteisymmärryksessä tehtyä? Haluatko tehdä itse vai autanko?

Ja kuten kaikessa vanhemmuuden opettelussa, arki on jotain sinnepäin

Ideaaliminä osaa nämä kaikki asiat puhtaasti ja välittömästi joka kerta. Oikean maailman reaaliminä onnistuu yhä useammin ja useammin, ja välillä myös epäonnistuu. Se kuuluu asiaan. 🙂

Kuten sanottua, jatkan mielellään keskustelua kommenteissa – kuulisin mielelläni, jos teillä EI on tiiviissä käytössä ja sille on joku tietoinen perustelu. Saa myös jakaa muita ajatuksia ja kommentteja – sillai kunnioittavasti ja arvostavasti, toki. <3

Avun pyytämisen sietämätön vaikeus (Kohti tervettä itsekkyyttä 4/5)

Neljäs Kohti tervettä itsekkyyttä -video käsittelee avun pyytämistä. Miksi se on niin vaikeaa, ja mikä siihen voisi auttaa?

Kohti tervettä itsekkyyttä -kurssien lisätiedot täältä. Tai jos olet jo varma siitä, että haluat mukaan, niin verkkokurssin ilmoittautumiseen pääset tästä ja Ipanaisella pidettävälle Helsingin iltakurssille voit ilmoittautua tästä. Kysymyksiä ja ajatuksia voi mielellään jättää kommentteihin! 🙂

Perjantain pysähtyminen 43: Tungos aivoissa

Melkein unohdin, että on perjantai. Nyt meni näin. 🙂

Mistä tulen?

Kuluneella viikolla oli paljon innostavaa, motivoivaa ja ilahduttavaa. Ilo olikin yksi viikon tavoitteista. Pääsin auttamaan ihmisiä, oppimaan uutta, kuuntelemaan.

Samaan aikaan flunssa koputteli ovelle useampaan kertaan: olisko sulla nyt hetki aikaa, voisinko tulla vähän piipahtamaan? Sori, nyt ei ehdi, tule jooko huomenna uudestaan. Mä oletan, että tämän viikonlopun aikana se ehkä pääsee sieltä ovenraosta pujahtamaan noin vaivihkaa.

Ja kun viikko oli niin täynnä kiinnostavia juttuja, niin sitä ei ole jotenkin ehtinyt yhtään prosessoida, purkaa tai sulatella. Mä en ole ehtinyt reflektoida kaikkea sitä, mitä tapahtui, edes sillä tavalla epävirallisesti itsekseni, saatika minkään muodollisen prosessin kautta.

Reflektoiminen on mun aivoille kuin hengittämistä

Mä tiedän, että nimenomaan se reflektio ja pohdinta ja purkaminen on se, minkä kautta mä saan integroitua kaiken sen oppimisen ja uudet kokemukset ja kohtaamiset osaksi mun osaamista. Ilman reflektointia se jää roikkumaan tyhjän päälle, ja sitä mä en halua.

Tämä pysähtyminen on yksi niistä tavoista, joilla mä reflektoin.

Tässäkään mä en halua pysähtyä purkamaan kaikkea, mitä viikon aikana on tullut vastaan – jos vaikka vain siksi, että kun tietää kirjoittavansa muiden ihmisten silmille, niin sitä tekstiä ja ajatusta suitsii eri tavalla. Ja se reflektio, analyysi, asioiden purkaminen ja jäsentäminen on kaikkein hyödyllisintä silloin, kun mitään ei suitsi. Silloin saa aidosti nostettua tietoiseen mieleen ne eri asioiden väliset suhteet ja linkit, ja tehtyä itselleen näkyväksi sen oppimisen.

Toki toisinpäin voi tehdä. Mä saatan kirjoittaa perusteellisen reflektiotekstin ja huomata, että itse asiassa tästähän tulisi hyvä blogiteksti. Todennäköisesti esimerkiksi eilisen päivän Master the art of presenting -seminaarista, jossa sain olla auttamassa, tulee useampikin reflektioihin perustuva blogiteksti tässä seuraavan muutaman viikon aikana.

Mun kuitenkin pitää ensin pystyä kirjoittamaan täysin suitsimatta, kursailematta ja sensuroimatta, jotta mä saan kaiken näkyviin. Sen jälkeen niistä voi siivota jotain sellaista, josta voisi olla iloa ja hyötyä jollekulle muullekin.

Ja toinen syy siihen, että mä en nyt reflektoi kaikkea mielessä pyörivää tähän pysähtymiseen, on puhtaasti käytännöllinen. Kuten sanoin, mun pää on tupaten täynnä. Kaiken reflektoimiseen ja analysoimiseen, tai edes muistiin kirjoittamiseen, menisi aika pitkä aika. Mä mielummin teen sen kirjoittamisen sellaisella hetkellä, kun olen edes aavistuksen levänneempi.

No jaa, tuli tästä sellainen metareflektio kuitenkin. 😀

Viime viikolla siis toivoin iloa, ja huomasin, että yhden ominaisuuden mielessä pitäminen onnistuu helpommin kuin esimerkiksi yhden kysymyksen. Tällä viikolla sain vahvistusta sille huomiolle.

Mulla pulpahteli mieleen aina satunnaisilla hetkillä se sana ”ilo”, ja toisinaan sillä hetkellä mä pystyin huomaamaan jonkin asian, josta mä olin iloinen. Joku iso asia, tyyliin riemastuttava coaching-puhelu, tai sitten pieni asia, tyyliin että meillä oli sittenkin tuoreita sieniä jääkaapissa, vaikka luulin jo käyttäneeni viimeiset. Aina se huomaaminen toi vähän lähemmäs sitä ilon kokemusta. Mä arvelen, että osittain sen vuoksi tämä viikko oli niin innostava, että tietoisesti etsin ja huomasin niitä ilonaiheita.

Missä olen?

Keho on väsynyt, flunssainen, sokeripäivän jäljiltä sumuinen ja kaikin puolin kankea.

Tunteet ovat levolliset ja kiitolliset, sekä tästä viikosta että tuosta ylläolevasta oivalluksesta. Siis siitä, että tämä aivojen tungostila johtuu siitä, että en ole purkanut sitä tungosta kirjoittamalla.

Mieli, no, siinä se jo tulikin. Sellainen alennusmyynti-tavaratalossa-mielipuoliset-hinnat -tyyppinen tungos.

Ehkä blogin lyhyin missä olen -päivitys. 🙂 Siitäkin huomaa, että on tullut oltua aika paljon tuolla pään sisällä.

Mitä kohti?

Mä haluaisin sanoa, että mä toivon ensi viikolle integraatiota, mutta mä en ole ihan varma, että kuulostaako se typerältä. Aloitan siitä, ja katson, mihin päädyn.

Ajatus on siis se, että kun mä saan käytyä sen vallan hyvin tuntemani kokemuksellisen oppimisen prosessin – kokemus, reflektio, analyysi, oivallus – tässä nyt vaikka viikonlopun aikana loppuun, niin mä saan integroitua tämän viikon kokemukset osaksi omaa ymmärrystäni.

Lisäksi rupesin lukemaan eilen illalla kotiin tultuani vielä Ken Wilberin Integral Psychology -kirjaa (koska hei, mun aivot ei vielä olleetkaan tarpeeksi täynnä), koska tuli sellainen intuitio, että tämä voisi olla nyt oikea kirja luettavaksi.

Osatotuuksia

Kuten jo nimestä selviää, siinä pointtina on se, että aika paljon siitä, mitä me tiedetään psykologiasta, ihmisenä olemisesta jne. on vain osa totuudesta. Ja että monesta eri perinteestä, tutkimussuuntauksesta, filosofiasta tai muusta ihmisyyden ja maailman ymmärtämisen tavasta voi löytää lisää palasia valottamaan sitä kokonaiskuvaa. Ja että vaikka ne palaset olisivat näennäisesti ristiriitaisia, niin voikin olla, että ne vain valaisevat eri osia totuudesta.

Eilisessä seminaarissa tuli esiin tarina neljästä sokeasta, jotka tutkivat elefanttia. Ensimmäinen kuvaili, että elefantti on niinkuin käärme, kun kokeili eläimen kärsää. Toinen väitti vastaan, että eikun elefantti on kuin tukeva puu – hän sattui tunnustelemaan elefantin etujalkaa. Kyljen kohdalta tunnustellut kertoi tietävänsä, että elefantti on kuin tiiliseinä, ja hännän löytänyt kaveri vakuutti, että elefanttihan siis oikeasti on kuin köydenpätkä. Osatotuuksia.

Jollain lailla musta tuntuu, että tämä ruuhka mun päässäni koostuu puolesta miljoonasta osatotuudesta. Mä haluaisin, että ne integroituisivat jonkinlaiseksi selkeämmäksi näkemykseksi siitä, mitä mun mielestäni on totta. Kuopus rakastaa palapelejä, ja esikoinen rakensi just isin kanssa pikkulegoista paloauton. Suurempi kuva, suurempi kokonaisuus hahmottuu, kun palat laittaa paikoilleen oikeassa järjestyksessä. Sellaista rakentumista, integraatiota, suurempaa näkökulmaa mä jotenkin kaipaisin.

…no miten se sitten tehdään

Kaiken hyvän lisäksi mä tiedän, että miten sitä kohti mennään. Kirjoittamalla, tekemällä Shiva Nataa ja meditoimalla. Välillä päästämällä irti asioista, jotka tuntuvat kurjalta. Haaste onkin siinä, että mä löydän tälle kaikelle aikaa.

Tai ei, löytämisestä ei ole kyse. Sieltähän se löytyy kalenterista ja kellosta, kaikki käytettävissä oleva aika. Haaste on siinä, että mä suostun ottamaan sille aikaa. Että mä tulen ottaneeksi aikaa sille, että mä saan nämä tuhannet ja taas tuhannet osatotuudet ja kokemukset sorvattua johonkin mielekkääseen kokonaisuuteen.

Challenge accepted. Mun tehtävä tälle viikolle on ottaa aikaa niille asioille, jotka auttaa sen palapelin rakentumista. Uni, kirjoittaminen, Shiva Nata ja meditaatio. Neljä asiaa.

Aloitan unesta, jatkan huomisaamuna muilla. 🙂

Omia pysähtymisiä saa tuoda kommentteihin, vaikka ei olisikaan enää perjantai. (Ei ole kohta minullakaan enää perjantai.) Mistä tulet, missä olet, mitä kohti?

Perjantain pysähtyminen 15: Pertti

Pitkäperjantai on ollut sen verran pitkä, että vasta näin illalla pääsee kirjoittamaan.

Mistä tulen?

Onpa nyt vaikea kirjoittaa. Tuntuu, että viikossa on ollut paljon kaikenlaista, mutta mitään ei taaskaan ole saanut aikaan. Viikonloppuna oli esikoisen synttärijuhlat, onnistuin hajottamaan puhelimeni, alkuviikosta oltiin taas puolison kanssa vuorotellen illat poissa kotoa, menin melkein joka ilta liian myöhään nukkumaan, ja niin edelleen.

Torstai oli poikkeuksellisen hyvä päivä viime viikossa. Sain juttuja tehtyä, löysin energiaa (joka oli toiveissakin), oli hyvä fiilis kaikenkaikkiaan. Nyt mä yritän kuumeisesti miettiä, että mitkä asiat siinä nimenomaisessa päivässä olivat niitä, jotka toimivat. Olin edellisenä iltana ollut capoeiraamassa, ja se antoi energiaa. Sain työjuttuja ja oman pään sisäisiä juttuja eteenpäin, eli se etenemisen fiilis kantoi, ja sieltä löytyi myös flow’ta. Lisäksi toiveissa oli rauhaa, ja ehkä sitäkin tuli muutaman jutun suhteen silloin torstaina.

Ongelmana Pertti

Mulla on ollut tässä tämän kevään hankaluutena teema, joka on jotenkin viimeisen parin viikon ajan ollut tosi kovasti läsnä. Olkoon se nimeltään vaikka Pertti (vaikka kyseessä ei siis ole henkilö).

Pertti on siis stressannut mua jotenkin tosi paljon ehkä nyt viimeisen kuukauden ajan, koska musta muun muassa tuntuu, että Pertti hankaloittaa mun elämää.Se estää mua tekemästä juttuja, tai ainakin mä saan kovasti aina taivutella sitä, että onnistuisiko ne. Mä joudun Pertin takia pyytämään apua sellaisissa jutuissa, joissa mä en yhtään haluaisi pyytää apua. Pertti rapauttaa mun itseluottamusta ja omanarvontuntoa jotenkin pelkällä läsnäolollaan.

Mulla ei ole aikaisemmin ollut kauheasti ongelmia Pertin suhteen, koska mä olen luonteeltani sellainen tyyppi, että mä näen aika paljon vaivaa pitääkseni Pertin loitolla. Mä en pidä Pertistä kauheasti (muun muassa yllämainittujen syiden takia), mutta aikaisemmin mulla ei ole ollut kauhean läheistä kokemusta Pertistä. Mä olen itse asiassa luullut tuntevani Pertin jo aiemmin, mutta selvästikään mulla ei ole ollut mitään käsitystä tyypin todellisesta luonteesta.

Nyt kuluneen talven ja kevään aikana Pertti on pikkuhiljaa päässyt hivuttautumaan lähemmäksi, ja mua ahdistaa se kovasti. Erityisesti viimeisen parin viikon aikana on ollut monta kertaa sellainen ajatus, että mä oon ihan oikeasti luullut että Pertti ottaisi viimein hatkat, mutta ei. Ja se rassaa tosi paljon. Mä en jaksaisi koko ajan ottaa Perttiä huomioon, mutta jos mä käyttäydyn niinkuin Perttiä ei olisi olemassakaan, niin se pääsee vielä lähemmäksi ja on vielä veemäisempi.

Kysymys: Miten mä pääsen Pertistä eroon?

Siihen vaaditaan toisaalta kärsivällisyyttä – mä tiedän, että jossain vaiheessa Pertti hievahtaa ainakin vähän kauemmaksi, mutta se ajankohta on tässä siirtynyt ja siirtynyt useampaan otteeseen.

Lisäksi siihen vaaditaan itseluottamusta. Mä tiedän muutamia juttuja, joita mä voin itse tehdä, jotta Pertti lähtisi vähän ripeämmin.Ongelma on se, että kun Pertin läsnäolo itsessään rapauttaa mun itseluottamusta, niin sitä ei kauheasti jää niihin Pertin karkoittamiseen tehtäviin juttuihin. Ei kapasiteetti riitä.

Seuraava kysymys on, että mistä mä saan lisää kapasiteettia? Ehkä mä voin tässä vaiheessa antaa itselleni luvan siihen, että jos kerran Pertti on niin energiasyöppö, niin mä voisin ehkä tinkiä jostain muualta. Mun ei tarvitse tuntea häpeää siitä, että oon väsynyt ja tarvitsen paljon lepoa, koska niin suuri osa mun energiasta menee Pertin kanssa selviytymiseen.

Lisäksi mä tarvitsen noin ylipäänsä luottamusta myös toisiin ihmisiin. Siihen, että vaikka nyt on Pertti, niin toiset ihmiset ei oikeasti katso mua sen takia kieroon. Ainakaan ne ihmiset, joiden mielipiteellä on merkitystä. Se on mulle tosi vaikea pala sisäistää, koska tosi monesta suunnasta tulee sellaista viestiä, että Pertin kanssa tekemisissä olevat ihmiset ei oikeastaan ole minkään arvoisia, koska itsepähän Pertin kylään kutsuitte. Ja toisaalta, jos jollakulla on oma Pertti, niin en mä niistä sillä tavalla ajattele. Mun pitää harjoitella luottamaan siihen, että mä en ole maailmankaikkeuden ainoa ihminen, joka suhtautuu tällä tavalla. Ja ehkä myös sanomaan rehellisesti, että by the way, Pertin takia mä en nyt pysty tekemään tätä juttua.

Ehkä sekin auttaisi, että mä kirjoittaisin – itsekseni, itselleni – ylös, mitä mä oikeastaan tiedän Pertistä. Että minkä takia se on mun mielestä niin äärimmäisen kuluttava ja rasittava tyyppi. Jos mä vaikka osaisin suhtautua Perttiin vähän mutkattomammin.

Missä olen?

Keho tuntuu väsyneeltä, mutta vahvalta. Tein capoeiratreeneissä kärrynpyöriä ensimmäistä kertaa varmaan kymmeneen vuoteen, ja olkapäissä tuntuu edelleen. Korjattu kyynärpää ei ollut moksiskaan, mikä on mahtavaa.

Tunnepuolella on muun muassa Pertin takia aikamoista myllerrystä, lannistumisesta ja lapsille kiukuttelusta rauhaan, iloon ja innostukseen. Muksut eivät ole huomanneet Perttiä, muuten kuin ehkä sen kautta, että mä olen välillä aika kiukkuinen ja komentelen tarpeettoman tiukalla äänensävyllä. (Esikoinen sanoi viimeksi tänään loukkaantuneella äänellä: ”Sä komensit! Sun olisi pitänyt pyytää!”)

Ajatukset pyörivät valitettavan paljon Pertin ympärillä, sekä Perttiin liittymättömissä käytännön jutuissa: aikatauluissa, tehtävälistoissa ja sensellaisissa. Aika vähän on sellaista sulavaa huikeaa ajatuksen lentoa, kun niin suuri osa kapasiteettia on kiinni Pertissä. Sekin on ärsyttävää: mä en ole yhtään itseni, ja tuntuu että puolet mun aivoista häviää Pertin myötä taivaan tuuliin. Pitää välillä tietoisesti ottaa hetkiä, jolloin ensin häädän Pertin ajatuksistani hitolle ja vasta sitten alan pohtia muita juttuja.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivon tälle viikolle:

kärsivällisyys
itseluottamus
luottamus
uteliaisuus

Nämä ovat oikeastaan ne ominaisuudet, joita mainitsin tuossa yllä tarvitsevani Pertin hätistämiseen. Tavallaan nämä kaikki menevät myös käsi kädessä: jos mä jaksan olla utelias ja luottavainen, niin mun on helpompi olla myös kärsivällinen. Jos mä luotan itseeni, että pärjään ja osaan ja jaksan ja pystyn, niin mä pystyn helpommin luottamaan myös toisiin. Ja jos mä pystyn olemaan kärsivällinen enkä heti mene paniikkiin kun asiat eivät tapahdu justnyt, niin ehkä mä huomaan, että maailma ei kaadukaan siihen että jutut eivät mene niinkuin minä haluaisin.

On tavallaan kauhean huvittavaa, että juuri tämän kuun teema on kärsivällisyys, kun se tuntuu juuri tässä kuussa olevan tosi paljon koetuksella moneen eri suuntaan. No, tuleepahan tutustuttua kyseiseen aiheeseen ihan atomitasolla.

Onko sulla tällä hetkellä jonkinlainen Pertti? Tai muistatko lähimenneisyydestä Pertin, josta olet jollain lailla päässyt jo eroon? Jos tuli jotain oivalluksia tai ajatuksia, niin kerro ihmeessä kommenteissa!