Pysähtyminen 147: Kuplassa

Tämän viikon pysähtymisen kykenen kirjoittamaan tällä tavalla yksittäisillä lauseilla.

Mistä tulen?

  1. Jostain syystä Yhdysvaltain vaalitulos iski mulle todella henkilökohtaisesti.
  2. Keskiviikkona herättyäni katsoin sosiaalista mediaa noin 20 minuuttia, sitten suljin sen sillä ajatuksella, että en palaa vähään aikaan.
  3. Keskiviikkoaamupäivä lähinnä meni shokkia hengitellessä.
  4. Tämä on kummallista, koska mulla ei oikeastaan ole mitään selkeää yhteyttä Yhdysvaltoihin, mitä nyt jonkin verran kuluttanut sieltä tulevaa mediaa elämäni aikana.
  5. Torstaina huomasin, että reaktio edelleen jatkuu, ja pystyin hädin tuskin ajattelemaan vaalituloksen realiteetteja.
  6. Silloin hoksasin myös, että tämä reaktio on oikeastaan aika epäsuhtainen siihen, miten tulos mun arkeeni ja elämääni vaikuttaa.
  7. Toisin sanoen tässä reaktiossa on vähemmän kyse Trumpista ja enemmän kyse siitä, mitä mä hänessä näen ja miten mä tän tilanteen tulkitsen.
  8. Ja vaikka mä en tietäisi, että mikä tämän voimakkaan reaktion laukaisee, niin mä saan silti olla siinä reaktiossa ihan rauhassa.
  9. Vähän olen myös syyllistänyt itseäni siitä, että come on, sulla on se luksus että voit valita pysytkö omassa kuplassasi vai elätkö siinä maailmassa, jossa Trumpin kaltainen ihminen on aidosti valittu Yhdysvaltain presidentiksi.
  10. Ja toki sellaista luksusta ei saisi käyttää, koska kaikilla ihmisillä ei ole samaa luksusta.
  11. Ja samalla olen antanut itselleni luvan siihen, että vaikka en tajua mistä on kyse tai miksi reagoin näin voimakkaasti, niin jotta pystyn toimimaan, niin mun ei tarvitse puskea itseäni lukemaan mitään vain siksi, että ns. kohtaisin reaalimaailman.
  12. Ihan hyvin kohtaan reaalimaailmaa tässä joka päivä, tällai toimintakuntoisena.
  13. Ja silloin kun reaalimaailmakin alkaa ahdistaa, niin mulla on lupa poistua tilanteista selittelemättä mitään.
  14. Mä en ole velkaa kenellekään sitä, että mä olisin jotenkin cool tai sinut tämän asian kanssa.
  15. En ole edes itselleni velkaa, että olisin jotenkin cool tai sinut tämän asian kanssa, ennenkuin aidosti olen.

Missä olen?

  1. Keho on väsynyt ja sokeripöhnäinen, kun oltiin ystävän lapsen synttäreillä.
  2. Tein tänään kahvakuulaa pitkästä aikaa, siitä tykkäsi keho ja mieli.
  3. Koti on piirun verran siistimpi kuin aikoihin, koska eilen illalla oli ystäviä kylässä.
  4. Tunnepuolella fiilis on edelleen haavoittuvainen, uteliaskin toisaalta.
  5. Enää ei jatkuvasti masenna ja lannista se, että tämä maailma on tällainen.
  6. Toisaalta kuitenkin vieläkin, jos annan ajatusteni karata täältä omasta turvallisesta kuplastani, sydän särkyy kaikesta siitä kärsimyksestä, jota pelkään tämän vaalituloksen aiheuttavan ympäri maailmaa.
  7. Oman turvallisen ja empaattisen kuplan sisällä tunnen iloa, hellyyttä, odotusta, kunnioitusta, haavoittuvuutta, luottamusta.
  8. Täällä kuplassa on paljon miellyttävämpiä tunteita kuin sen ulkopuolella.
  9. Ajatukset jakautuvat kans aika vahvasti sen mukaan, ollaanko kuplan sisällä vai ulkopuolella.
  10. Sisällä kuplassa ajatukset surffaavat ihmissuhteissa, viikon ja pitempien jaksojen suunnitelmissa, kunnianhimoisissa visioissa ja ystävien hyvinvoinnissa.
  11. Kuplan ulkopuolelle jos kurkistan niin aivot joutuvat ylikierroksille.
  12. Siellä nimittäin ajatuksissa pyörii lähinnä kysymys ”minkä ihmeen takia tämä Trump-keissi on mulle niin big deal?”
  13. Mulla on muutamia langanpäitä, joita olen tässä prosessin myötä havainnoinut.
  14. Tilanteita, joista olen poistunut sanomatta sanaakaan, koska ahdistus.
  15. Enkä oikeastaan haluaisi lähteä purkamaan niitä langanpäitä, ainakaan yksin, koska en tiedä mitä niistä kiskomalla purkautuu.
  16. Niin toistaiseksi vain hengailen täällä kuplassa.

Mitä kohti?

  1. Mitä mä tarvitsen?
  2. Rauhaa, empatiaa, kunnioitusta, tilaa, vapautta.
  3. Yhteyttä, rakkautta, luottamusta, tietoisuutta, turvaa.
  4. Noita ensimmäisiä sillä aikaa kun hengailen täällä kuplassa.
  5. Ja niitä seuraavia sitten siinä vaiheessa, kun haluan hiljalleen alkaa purkaa niitä langanpäitä tietoisuuteen ja käydä välillä siellä kuplan ulkopuolellakin.
  6. Ja toki haluan lopulta, että ei enää tarvitsisi mitään kuplaa, vaan koko maailma voisi olla pullollaan rauhaa, empatiaa, kunnioitusta, tilaa, vapautta, ja lisäksi yhteyttä, rakkautta, luottamusta, tietoisuutta, turvaa.
  7. Kaikille.
  8. Miten sitä sitten saisi?
  9. No ihan alkuun omia tarpeita kunnioittamalla.
  10. Vaikka mä en ymmärrä, miksi tarvitsen näitä asioita nyt näin valtavasti, niin mä voin hyväksyä sen.
  11. Okei, vielä lisää empatiaa, kunnioitusta, rauhaa.
  12. Ja sitten mä voin tietoisesti olla ihmisten kanssa, joiden läsnäolo tankkaa näitä asioita minussa.
  13. Ja mä voin omalla toiminnallani tankata näitä asioita itsessäni.
  14. Ja sitten kun mulla on oma tankki täynnä rauhaa, empatiaa, kunnioitusta ja niin edespäin, niin voin tankata niitä myös muille ihmisille omalla toiminnallani, vuorovaikutuksellani, energiallani.
  15. Se oma happinaamari ensin – tässäkin – niin silloin jossain vaiheessa on riittävästi muillekin.
Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? <3
Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Vanhan ja uuden taitteessa

Ja yhtäkkiä on taas vuoden viimeinen päivä. Whooosh, siinä se hujahti. Onneksi on perinteet – vuodenvaihdereflektio (viime vuoden ja toissavuoden jälkeen kolmatta vuotta putkeen) ja naamiaiset illalla perheen parissa. Ensin kuitenkin tämä.

Mitkä olivat vuoden 2014 mieleenpainuvimmat tapahtumat?

Mitähän tänä vuonna tapahtui?

Kävin talvella ja keväällä yrittäjyyskurssin loppuun ja valmensin ihania tyyppejä. Kirjoitin kirjan. Kypsyttelin ajatusta yrityksen perustamisesta, tein aika syvää sisäistä työtä, jotta sanan ”starttiraha” sanominen ei saanut aikaan hyperventilaatiokohtausta. Capoeirasin. Angstasin kaikenlaisia asioita, koska oli kevät. Lopetin kuopuksen imetyksen. Osallistuin filosofisen tiedekunnan promootioon.

Haettiin lapsille päivähoitopaikka. Lähetin muutaman työhakemuksen, ihan noin viimeisenä oljenkortena, kun tuli yrityksen hautomisessa se ”ei tästä tule mitään” -vaihe. Se tulee aina synnytyksessäkin, niin miksei sitten yritystä perustaessa. En onneksi saanut yhtäkään niistä hakemistani paikoista. Kirjoitin liiketoimintasuunnitelmaa, angstasin äitiyrittäjäkollegoille. Kävin itkemässä YritysHelsingin neuvojan pakeilla, ihan konkreettisesti. Sain kaikesta angstaamisesta ja itkemisestä huolimatta – vai sen ansiosta? – myönteisen starttirahapäätöksen.

Syyskuussa vein lapset päivähoitoon, paperit PRH:hon, ja rupesin yrittäjäksi. Syksyn kiersin leikkipuistoja keskustelemassa vanhemmuudesta, tapasin kymmenittäin ihania vanhempia ja suloisia lapsia, ja opin taas lisää itsekin. Kirjoitin, koulutin, opetin, valmensin. Skippasin capoeiratreenejä yksi toisensa jälkeen, kun oli jatkuvasti flunssa. Aloitin Naisten Linjan päivystäjäkoulutuksen.

Keskityin aika vahvasti siihen, etten palaisi loppuun, vaikka siihen olisikin ollut aika lupaavat lähtökohdat. Selvisin jouluun asti pääasiassa hyvillä fiiliksillä ja luottavaisesti. Sain laadittua Hyvän vanhemmuuden minikurssiin 10-osaisen sähköpostiosion vielä juuri ennen joulua.

(Viime vuodelta.)

Mitä ominaisuuksia toivon vuodelta 2014?

Rauhaa. Iloa. Flow’ta. Yhteyttä. (Nää on olleet mun Core Desired Feelings, ja niillä jatketaan.) Helppoutta. Nostetta. Avautumista, syventymistä. Saavuttamisesta riemuitsemista.

Rauhaa.

Kaiken tämän keskelläkin, kyllä. Mä aloitin Perjantain pysähtymiset ihan alkuvuodesta, ja ne on jotenkin olleet sellaisia rauhoittumisen keitaita aina kerran viikossa. Toisessa mittakaavassa se mun alkuvuoden angstaaminen ja liiketoimintasuunnitemien kanssa itkeminen toi tietyssä mielessä myös rauhaa sen suhteen, että kyllä, tämä on sitä mitä haluan tehdä. Jos ei olisi, niin mä olisin lähtenyt aika paljon aiemmin toiseen suuntaan. Yhä enemmän kaikki releasing- ja mindfulness-tekniikat on myös tuoneet rauhaa, koska mä tiedän, että vaikka olisi kuinka iso jumi tai kriisi, niin mulla on keinot käsitellä se.

Iloa.

Joo! Mä olen tämän vuoden aikana nauranut ääneen enemmän kuin varmaan yhtenäkään aiempana vuonna elämässäni. Eikä edes sillai ”no hei lol”, vaan ihan aidosti vatsanpohjasta asti. Tilanteissa, joita en enää tietenkään edes muista. Bänditreeneissä, kavereiden kanssa, lasten kanssa, tapaamisissa. Mä olen koko syksyn saanut tehdä lempipuuhaani, eli keskustella ihmisten kanssa heille tärkeistä asioista.

Flow’ta.

Joo, oikeastaan sitäkin. Lähinnä työtilanteissa ja bänditreeneissä, keväällä myös muutamaan kertaan capoeiratreeneissä. Sellaisella ”arjen flow” -tasolla, eli päivittäisten haasteiden ja voimavarojen tasapainon puolesta… niin no. Toisinaan sitäkin. Apua on pitänyt pyytää, ja onneksi sitä on myös tullut.

Vielä toistaiseksi tämä yrittäjä-äitiyden, lasten hoitorytmien ja omien tarpeiden tasapainottaminen on ollut aikamoista jonglööraamista, enkä mä ole vielä kovin hyvä jonglööraaja. Palloja on pitänyt laskea käsistä pois, jotta jaksaa. Ja toisaalta, syksyn tavoite oli etten pala loppuun, ja siinä mä onnistuin. Että ehkä tässä on ollutkin enemmän flow’ta kuin miltä ensialkuun tuntuu.

Yhteyttä.

Tän suhteen tämä vuosi on ollut todella hyvä. Mä olen oppinut yhä enemmän luottamaan siihen, että ihmiset oikeasti haluavat olla mun kanssa tekemisissä ja hengailla mun kanssa. (Pitkään tunsin olevani näkymätön ja yhdentekevä, vaikka olenkin aina ollut ns. sosiaalinen.) Osaltaan se on sen ansiota, että tajusin olevani sitten kuitenkin introvertti, ja että mä nautin ihmisten seurasta eniten silloin, kun olen levännyt ja saanut olla riittävästi myös yksin.

Näitä neljää olen tietoisesti myös etsinyt vuoden aikana kaikessa toiminnassani, pysähtymisten myötä ja muuten. Tämä lista on ollut mun puhelimen taustakuvana, joten ne on olleet läsnä myös silloin, kun en ole varsinaisesti niihin keskittynytkään. Siinä mielessä ei ole yllättävää, että ne ovat värittäneet mun vuotta niin vahvasti.

Helppous ja noste ovat sellaisia, joita en ole yhtä tiiviisti etsinyt, mutta niitäkin on jonkin verran löytynyt. Lähinnä sitä, että suostun tekemään asioita helpomman kautta (ja sitä opettelen edelleen). Noste on sellainen, jota en kauhean selkeästi itselleni määritellyt, muuten kuin että saisin tämän mun yrityksen useamman ihmisen tietoisuuteen. Sitä on tapahtunut, mutta ei sillä tavalla ”itsestään” kuin ehkä toivoin, vaan pikemminkin jatkuvan vaivannäön seurauksena. Ehkä se noste vaatisi myös sitä, että tekisin asioita vielä enemmän helpomman kautta? Hmmm.

Saavuttamisesta riemuitsemista puolestaan olen löytänyt, ehkä siksi, että se on ollut sukua ilolle, ja siihen olen keskittynyt aika paljon. Avautumista ja syventymistäkin on tapahtunut, lähinnä mun omassa olemisessani. Tai ehkä mä vertaan pitemmälle kuin vuoden takaiseen, koska on tosi vaikea muistaa, että miten ”avoin” tai ”syvällinen” sitä onkaan ollut. Konkreettisia esimerkkejä on vaikeampi löytää.

Selkeästi vuoden ajalle se noin neljä ominaisuutta on sellainen määrä, joihin keskittyminen on kaikkein hyödyllisintä.

(Viime vuodelta.)

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2014 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Mene kohti sitä, mikä sytyttää ja inspiroi ja vahvistaa ja hoitaa. Syvennä sitä, mikä on hyvää ja mikä toimii.

Luota itseesi, luota toisiin. Luota siihen että jos asiat näyttävät olevan päin persettä niin se on näköharhaa eikä todellisuutta.

Etsi win-win -ratkaisuja. Yritä olla samalla puolella etsimässä ratkaisua, älä vastapuolella etsimässä voittomahdollisuutta.

Asiat saa tehdä myös helposti, ei välttämättä aina vaikeimman kautta.

Aahhh, syvä huokaus. Joo, kyllä. Mä en osaa sanoa näihin mitään, muuta kuin että nyt on aika monta konkreettista esimerkkiä siitä, milloin mä olen tehnyt noin, ja se on ollut just niin. Tai olen taistellut noita vastaan, ja lopulta tajunnut, että eikun sehän menikin just näin.

Tekisi mieli sanoa jokaiseen kohtaan, että ”varsinkin tämä on just näin”, mutta ei mikään ole toisia enemmän varsinkin. Kaikki noista on olleet useampaan kertaan pitkin tätä vuotta todella oikeita ajatuksia siihen tilanteeseen.

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2015 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Hyvä fiilis ja hyvinvointi saa olla ensisijaisia. Saa keskittyä tekemään asiat sen kautta, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta. Inspiraatiokin saa olla alisteinen sille, että on hyvä ja turvallinen ja mukava olla.

Ole lasten kanssa silloin kun olet. Ne on aika ihania, ja sä kuitenkin haluat olla niiden kanssa. Niillä on oikeus siihen, että sä jaksat olla niille läsnä ja hyvä tyyppi, joten senkin takia huolehdi omasta hyvinvoinnistasi.

Sun intuitio kertoo aika hyvin, että miten mihinkin juttuihin kannattaa suhtautua. Luota siihen. Tee päätöksiä sillä intuitiolla ja avoimesti, koska sä osaat kuitenkin huomioida myös toisten ihmisten tarpeet.

Sä saat myös nauttia siitä, että on hyvä meininki. Saa iloita, saa olla kiitollinen, ja saa olla luihin ja ytimiin asti onnellinen. Sitä ei tarvitse peitellä tai suojella, koska sen hetken tunnekokemusta ei kukaan voi ottaa pois, vaikka olosuhteet joskus muuttuisivatkin.

Mitä ominaisuuksia toivoisin vuodelle 2015?

Mä halusin tehdä Core Desired Feelings -työskentelyn ennen vuodenvaihdetta, mutta se ei mennytkään niin. Olen siis kypsytellyt tässä muuten vaan ajatusta siitä, että mitä haluaisin ensi vuodelle.

Comfort. Se on ensisijainen. Se ei oikein suomennu yhdellä sanalla, koska se voi olla sekä ”mukavuus” että ”lohtu”. Siis niinkuin comfort food on lohturuokaa ja comfortable on mukava.

Sitä mä haluan. Mä olen ollut tosi pitkään epämukavuusalueella, ja mä olen oppinut sietämään epämukavuusaluetta aika hyvin. Se on ihan hanurista, koska mä en edes usko siihen, että epämukavuudessa on mitään sinänsä hyödyllistä. Joskus epämukavuusalueella tapahtuu kasvua, ja joskus siellä tapahtuu vain stressiä. Piirsin siitä kuvankin. 🙂

20141231-140017.jpg

Välillä tulee tilanteita, jotka ei osu sinne turkoosille mukavuusalueelle. Lähikehitysvyöhyke on se vaihe, kun osaa tehdä jonkun jutun toisten avulla, mutta ei vielä yksin.

Lähikehitysvyöhykkeen leveys riippuu jonkin verran käytettävissä olevasta ulkopuolisesta avusta. Jos siellä ei ole tarpeeksi apua, niin ei tapahdu mitään kehitystä, vaan pelkkää stressiä. Kehityshaasteen pitää kohdata oppijan resurssit, jotta se haaste ei muodostu ylivoimaisen stressaavaksi.

Mukavuusalueelta poistumisen sijaan mä itse liputan mukavuusalueen laajentamisen puolesta.

Kun ne haasteet pysyy lähikehitysvyöhykkeellä, niin harjoittelu on oikeasti kasvattavaa, ja pikkuhiljaa mukavuusalue laajenee. Se vaatii sitä, että apua on tarpeeksi, että sitä osaa pyytää, ja että ei ole jatkuvasti ja/tai kaikilla elämänalueilla mukavuusalueen ulkopuolella.

Kuten sanottu, olen elänyt aika monella elämän sektorilla aika pitkään tuolla stressialueella. Silloin tarpeettoman suuri osa kapasiteetista menee siihen, että sinnittelee, eikä siihen oppimiseen kauheasti jää energiaa. Mä haluan oppia tunnistamaan ne hetket, jolloin olen mukavuusalueella (niinkuin nyt tässä kirjoittaessa) tai sen rajoilla, niin että on asiallista pyytää apua. Mä haluan myös oppia tunnistamaan ne jutut, joissa mä olen tarpeettomasti epämukavuusalueella, vaikka oikeasti voisin ihan hyvin tehdä toisinkin.

Esimerkki: mulla on talvitakin taskussa reikä, jonka kautta avaimet sujahtavat jatkuvasti takin vuorin sisään. Mä voisin korjata sen reiän ja palata takaisin mukavuusalueelle, mutta sen sijaan mä sinnittelen siellä stressivyöhykkeellä, koska se ei ikäänkuin ole niin tärkeä juttu. Paitsi että se ärsyttää mua monta kertaa viikossa ja aiheuttaa tarpeetonta stressiä. Ja niistä ei-niin-tärkeistä jutuista oikeasti kerääntyy päivän mittaan aika iso satsi tarpeetonta stressiä.

Mitä ominaisuuksia tähän liittyy?

Mukavuus – että mä tunnistaisin, milloin asiat on mukavasti ja milloin ei ole. (Sekin on välillä tosi vaikeaa.)

Inspiraatio – että mä keksisin, miten pääsen takaisin sinne mukavuusalueelle, tai keneltä voisin pyytää apua, jotta saisin laajennettua lähikehitysvyöhykettä.

Rohkeus – että mä oikeasti tekisin niitä juttuja, enkä vain alistuisi siihen, että ei mulla kuulukaan olla asiat mukavasti. (Tämä erityisesti vähän jänskättää, koska mulla on tapana sekoittaa ”hyväksyminen” ja ”olosuhteisiin sopeutuminen”.)

Hyväksyminen – se liittyy kaikkeen. Sen hyväksyminen, että nyt on näin. Sen, että mä voin tehdä asioille jotain. Sen, että nyt on aika tehdä juttuja. Sen, että mun kapasiteetti on rajallinen. Sen, että kaikkia ideoita ei voi toteuttaa, mutta jotkut voi.

Siinä voisi olla ensi vuoden näitä kohti -ominaisuudet. Katsotaan vuoden päästä, miltä ne on konkreettisesti näyttäneet.

Kiitos kun olet ollut tässä vuoden mittaan mukana. <3 Toivon sinulle maailman ihaninta vuotta 2015 – olkoon se kaikkea sitä, mitä toivotkin. Tervetuloa miettimään omaa mennyttä ja tulevaa kommentteihin! (Mitä mieleenpainuvaa tapahtui vuonna 2014? Mitä toivoit vuodelle 2014? Mitä kuvittelisit, että vuotta 2015 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle? Mitä toivot vuodelle 2015?)

Perjantain pysähtyminen 25: Ikuisuustilkkupeitto

Hei vain, perjantai. Mukavaa, että tapaamme taas näissä merkeissä. 🙂

Mistä tulen?

Viime viikon pysähtyminen tuli juhannuksen uumenista, ja sieltä uumenista pois tuleminen tuntuikin aika hyvältä. Kesäkuusta epätavallisen suuri osa on mennyt reissatessa (ensin Pohjois-Karjalassa  ja sitten juhannuksen vietossa), joten kisakunto oli selkeästi vähän jo ottanut osumaa. Kivaa oli, ja kivaa oli myös päästä kotiin.

Kotona sitten tuntui, että alkukesän piinannut epävarmuus alkoi vihdoin hellittää. Muksut saivat päivähoitopaikan syksystä alkaen (jee!), ja itsellekin alkoivat syksyn kuviot tällä viikolla hahmottua taas vähän selkeämpänä. (Tulossa on muun muassa Itsestä huolehtimisen työkirjaan liittyviä juttuja ja tapahtumia, sekä livekurssia myöhemmin syksyllä.)

Viime viikolla mä toivoin tälle viikolle puitteita, ja kuten juuri pääsin sanomasta, niin niitä alkoi loksahdella paikoilleen. Työn tekemisen puitteet monesta eri näkökulmasta, samoin kuin muksujen hoidon puitteet, alkoivat hahmottua ja vahvistua. Toisaalta taas reissusta tultua en pitänyt tarpeeksi huolta omasta lepäämisestäni ja kotihommien rutiiniin pääsemisestäni, joten niiden suhteen hakee taas tasapainoa.

Jos hellittäisi?

Edelleen mulla piti vahvasti päätä pystyssä ja jalkoja maassa se ”could I let go of wanting to change this?” -ajatus, ja siihen liittyvä, kehossa tapahtuva konkreettinen hellittäminen. Mä sain yllättävän nopeasti kerättyä itseni siinäkin kohtaa, kun olin pitkän päivän jälkeen yksin lasten kanssa iltaa kotona ja ruokaa laittaessani kuulin kuopuksen suunnalta jotain pientä kihnutusta seinää vasten – ääni tuli, niin kuin arvelinkin, lyijykynästä.

Ja sitten ruoan jälkeen kun otin pyyhekumin ja aloin jynssätä kuopuksen piirustuksia pois seinästä, niin hän tuli auttamaan mottonaan tämän hetken suosikkilauseensa ”Mä osaan itekki.” Eli siis lopulta kumpikaan meistä ei kumittanut sitä piirustusta, koska minulle ei enää annettu pyyhekumia ja kuopus ei osunut sillä omiin piirrosjälkiinsä edes vahingossa.

Siinä kohtaa tuli aika monta kertaa kysyttyä itseltä hiljaa mielessä, että could I let go of wanting to change this? Voisinko vaan antaa tän nyt olla näin, että seinässä on lyijykynää ja lapsi haluaa auttaa vaikkei mitenkäänpäin osaa ja nyt me yhdessä tässä tätä asiaa ihmetellään? Ja selvästi se onnistui, koska osa siitä piirustuksesta on edelleen siellä seinässä. (Tässä kohtaa onnittelen parin vuoden takaista itseäni hyvästä valinnasta sen suhteen, että missään kohtaa kämppää ei ole tapettia. Sitä olisi saanut vielä vähemmän siivottua.)

Missä olen?

Keho – väsyttää. Tämän tekstin jälkeen suoraan nukkumaan. Paitsi että myös vettä tarvitsee juoda juuri nyt. Niskassa tuntuu, että koneella on tehty tarkkuutta ja ajatustyötä vaativaa hommaa, kun jäkittää.

Tunteet – iloa ja tyytyväisyyttä tämän viikon aikaansaannoksista. Odotusta ja innostusta loppukesän ja syksyn suhteen. (Ilmoittauduin tällä viikolla muun muassa elokuiseen Luovuuden meditaatio -retriittiin, jota odotan todella kovasti. Mä en ole pätkääkään retriitti-ihminen, mutta sen pitää Annamarika Tamminen, ja yhdistelmänä se on sellainen, jonka tiedän hoitavan mun sielua sataprosenttisesti. Jos jooga, meditaatio tai luovuus yhtään kutsuu, niin käykää tsekkaamassa linkin takaa FB-eventistä lisätietoja.)

Lisäksi koen hyvin arkisesti ristiriitaisia tunteita mun ikuisuustilkkuprojektia kohtaan. Teen esikoiselle päiväpeittoa virkatuista afrikkalaisista kukista. Aloitin sen ennen kuin esikoinen syntyi, eli tossa ehkä kaksi ja puoli vuotta sitten. Toisaalta on ihanaa, että se etenee ja valmistuu, nyt kun sain siihen taas lisää lankaa hankittua. (Vaikka puoliso olikin sitä mieltä, että taasko sitä lankaa on ostettava, ja että mitkä langat sä nyt sitten laitat siitä hyvästä kiertoon. Kun siis mähän teen ton valmiiksi, joten ne langat vähenee siitä.) Toisaalta mua turhauttaa.

Olen ruvennut tekemään sitä aikoinaan itselleni tyypillisellä Stetson Harrison -metodilla, eli hatusta vedetään joku idea, jota toteutetaan vähän aikaa, ja sitten samasta hatusta vedetään joku ”eikun hei mä teenkin näin” -tyyppinen muokkaus alkuperäiseen. Toisin sanoen kun kaivoin työn taas esille, niin ensin piti vähän miettiä, että mitenköhän mä tän olin ajatellut, ja sitten keksiä, miten mä saisin sen toteutettua loppuun ilman a) purkamista, b) järjetöntä sipistelyä ja jatkuvaa lankojen vaihtamista, tai c) sadan täsmälleen samanvärisen tilkun virkkaamista ja tylsyyteen kuolemista. Ja toki kun mä kiinnitin niitä paloja toisiinsa, niin mä kiinnitin yhden osan vähän vinoon, kun en ihan kauhean tarkkaan katsonut, että mihin kohtaan se oikeasti pitäisi jatkua.

Mun perfektionistiminäni siis kihisee turhautumista ja ahdistusta, kun siitä ei tule täydellisen symmetrinen tai väreiltään loogisesti jatkuva. Ja toisaalta taas, siellä positiivisella puolella, mä olen ihan iloinen että niistä vinksinvonksuista huolimatta siitä tulee ihan suhteellisen tasapainoinen, ja mä voin käyttää siihen kaikki jo tekemäni palaset sen sijaan, että tekisin uudestaan niitä eri lailla.

Ajatukset – ne ovat pyörineet toisaalta työjutuissa ja toisaalta tässä ikuisuuspeitossa. Tietyllä tavalla on hauska huomata myös rinnakkaisuuksia näiden kahden välillä. Mä nimittäin olen pitkään miettinyt, että sitten ”isona” mä alan tehdä sitä ja tätä ja tota, ja nyt näyttää, että ne aikaisemmin mietityt palaset saattavat loksahdella tänä syksynä ihan oikeasti käyttöön. Se on hauskaa.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita toivon tältä viikolta:

HARMONIA

eteneminen
flow
rauha
ilo
yhteys

Tasapainoa mä jo tossa alkutekstistä näköjään vähän kaipailin. En ehkä niinkään kodin ja työn välillä, vaan draivin ja levon välillä, monimutkaisuuden ja yksinkertaisuuden välillä, eleganttiuden ja kotikutoisuuden välillä. Tai ehkä tasapaino on väärä sana. Jos tasapaino on englanniksi balance, niin mä kaipaan ehkä enemmän harmoniaa.

Tasapaino kuulostaa mun korvaan siltä, että asioita pitää olla just oikea määrä samaan aikaan tai menee vinkuralleen. Mä ehkä kaipaan sellaista harmoniaa, että asiat eivät ikään kuin kumoa toisiaan vaan tukevat toisiaan. Soivat yhteen kuin sävelet soinnussa ja luovat sellaisen tunnelman, jota yksittäiset sävelet eivät saa aikaan. Että koti ja työ ja itsestä huolehtiminen ja perhe ja parisuhde ja kaikki muut elämän osa-alueet löytäisivät sellaiseen orgaanisen, luontevan tavan olla olemassa ja tukea toisiaan.

Haha, toki tuo näyttää noin aseteltuna aikamoisen kunnianhimoiselta tavoitteelta. Vaan ehkä jos sitä kohti pääsisi, tai huomaisi niitä hetkiä, jolloin noin tapahtuu. Ja toisaalta, että osaisin myös päättää ja luottaa siihen, että – samaan tapaan kuin näissä pysähtymisten ominaisuuksissa – keskittymällä omaan hyvinvointiini mä automaattisesti edistän myös työni, perheeni ja parisuhteeni hyvinvointia. Tai satsaamalla perheeseen, tai kodin viihtyvyyteen (tähän pakollinen pyykkivuorimaininta), tai parisuhteeseen, niin se jollain tavalla tukee niitä kaikkia muitakin osa-alueita. Että ne ei ole toisiltaan pois, ihan niinkuin yksi sävel kitarasta ei vähennä sen toisen sävelen merkitystä tai vaikutusta, kun ne on kaikki samasta soinnusta.

Jos vaikka joka päivä huomaisi ainakin yhden hetken, jolloin noi eri osa-alueet jotenkin tukeekin toisiaan. Siihen on ehkä hyvä pyrkiä noin aluksi.

Mistä sinä tulet, missä olet ja mitä kohti menet? Lataa Itsestä huolehtimisen työkirja ja kuulostele, millä ensi viikkoon saisi vähän lisää virettä! Kerro kommenteissa, miltä oma pysähtyminen voisi näyttää.

Perjantain pysähtyminen 17: Eteenpäinkin on menty

Perjantai pääsi yllättämään nurkan takaa, kun vappu tuntui viikonlopulta ja sitten tulikin salavihkaa vielä yksi arkipäivä. Lapsiperhe-elämässä on kuitenkin se hyvä puoli, että jos vaikka kuinka sekaisin olisi viikonpäivistä, niin Pikku Kakkosesta viimeistään selviää, mitä päivää vietetään. 😉

Mistä tulen?

Tämä viikko oli kaiken kaikkiaan melkoisen väsynyt viikko. Olin viikonloppuna reissussa, johon liittyi tavallista enemmän valvomista, joten koko viikko meni univelasta toipuessa. Se tarkoitti myös sitä, että väsytti ja kiukutti ja ärsytti. Toisaalta oli paljon inspiroivaa ohjelmaa ja mukavia juttuja, jotka tasapainottivat viikkoa mukavasti.

Tälle viikolle toivoin iloa, yhteyttä, inspiraatiota, etenemistä ja flow’ta. Ajoittain löytyi kaikkia noita kyllä, vaikka kuinka oli väsynyttä meininkiä.

Oivalsin ja hyväksyin muun muassa sen, että meidän kuopus nyt vaan yksinkertaisesti herää kuudelta, ja että mun täytyy sen seurauksena nyt vaan yksinkertaisesti mennä aikaisemmin nukkumaan ellen halua olla jatkuvasti kiukkumörkö.

Sanoinko, että hyväksyin? Tarkoitin, että hyväksyn sen, että asia on niin ja että mua vähän vielä turhauttaa ja ärsyttää, että niin on. Sekin on etenemistä verrattuna siihen ”jos mä kovasti toivon niin ehkä se huomenna nukkuu yli kahdeksaan?” -meininkiin.

Etenemistä tapahtui muun muassa siinä suhteessa, että Lupa olla minä -kurssikalenteriin putkahti Luovuudesta oivalluksiin -kesäkurssi. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka haluavat kesällä käyttää aikaansa ja energiaansa jonkin teeman pohtimiseen esimerkiksi väriliitujen, satujen kertomisen tai askartelun kautta. 😉

Missä olen?

Noin fyysisesti ollaan anoppilassa vappuviikonloppua viettämässä. Keho on ihan hyvässä vireessä, erityisesti nyt kun on saanut nukuttua niitä viime viikon univelkoja. Tunnepuolella on ollut melkoista myllerrystä – selvästikin kun väsymys helpottaa niin sieltä takaa pääsee työn alle seuraava kerros irti päästettävää. 🙂 Erityisesti oma kehonkuva myllää nyt tunteita toden teolla.

Ajatukset, hmm. Toisaalta ajatuksissa pyörivät kuluneen viikon kivat jutut , ja toisaalta tulevien viikkojen tapahtumat.

Muutaman viikon päästä on edessä maisteripromootio, ja se vaatii sekä fyysisiä valmisteluja (vaatteet, kengät, maisterisormus, puolison frakkikuviot jne.) että henkistä virittäytymistä (aikataulut, tuhottoman pitkä promootiopäivä, mitenköhän lapset jaksavat mummilassa monta yötä). Siihen on vielä muutama viikko, mutta kun sitä on tässä koko kevään pohjustanut, niin nyt viime metreillä iskee hätä ja huoli, ellei pidä varaansa.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan ensi viikolle

FLOW
energia
ilo
eteneminen
rauha
yhteys

Kokeilen jotain uutta. Teen tällä kertaa niin, että valitsen yhden ominaisuuden, ja luotan siihen, että siihen keskittymällä löydän kaikki muutkin. Tämän viikon teemaominaisuudeksi valitsen flow’n, ihan vain siksi että kun flow löytyy, niin mä saan asioita aikaan hyvällä fiiliksellä. Kuluneella viikolla flow oli aika satunnaista, joten tällä viikolla voisin hakea sitä ihan tietoisesti.

Flow’ta voisin yrittää löytää bänditreeneistä, promootion tanssitreeneistä, Shiva Natasta… jos vaikka yrittäisin tehdä niin, että teen joka aamu hetken Shiva Nataa ja meditoin, ja annan sen jälkeen kaiken muun loksahtaa kohdalleen. 🙂

Miltä sun viikko näytti? Mitä toivot ensi viikolle? Kerro kommenteissa!

Perjantain pysähtyminen 7: Hyvä fiilis – saako sen sanoa?

Ihanaa, perjantai. Mä vähän sua jo odottelinkin.

Mistä tulen?

Ihan hyvä viikko. Oikein kelpo. Tällä viikolla mä muistin hyvin kiinteästi, että olin toivonut viikolle lepoa, ja osasin ottaa sitä lepoa itselleni. Menin yhtenä iltana yhdeksältä nukkumaan ja sen sellaista. Luin lisäksi uudestaan läpi The Sedona Method -kirjaa ja tein aika paljon releasing-harjoituksia. Se ei suorastaan ollut lepoa, mutta tosi monesta asiasta pääsin sellaiseen kevyeen, rauhalliseen mielentilaan. Ja vaikka mä olen tehnyt noita harjoituksia viimeisen kolmen vuoden aikana viikoittain ellen melkein päivittäin, niin mulle itselleni selvästi toimii tuollainen intensiivinen lähestymistapa. Siis että sen ajan, jonka normaalisti käyttäisin vaikkapa Facebookiin tai foorumeihin tai muuhun aivoja nollaavaan homehtumiseen, niin käyttää releasing-harjoituksiin sekä mielessä että kirjoittamalla. Se nimittäin nollaa myös aivoja, mutta ei homehduta yhtään niin paljoa.

Lisäksi innostuin paljon sellaisista työjutuista, joiden kohdalla oon aikaisemmin ajatellut, että emmää tai taustalla on ollut joku tunne- tai häpeäblokki. Toki tein niiden suhteen myös paljon harjoituksia sitä kirjaa lukiessani, mutta ne ideat alkoi ihan eri tavalla yhdistymään kun mulla ei alitajunta tyrmännyt niitä koko ajan. Se jos mikä on innostavaa ja muistuttaa tekemään noita harjoituksia tiheämmin jatkossa.

Tälle viikolle mä toivoin lepoa, helppoutta, kasvua, yhteyttä, flow’ta, iloa, ja avoimuutta. Ainakin sitä lepoa tuli, kuten jo mainitsin. Helppoutta en muistanut toivoneeni, mutta toi Sedona on tekniikkana mulle sellainen, että se tuo aina helppoutta ja vapautta olemiseen ja ajatteluun ja tunteisiin, vaikka tekisi vähänkin – ja tällä viikolla mä tein paljon.

Ehkä sen myötä tuli kasvuakin, ainakin mun on helpompi suhtautua kypsästi lasten mielenliikahduksiin ja muihinkin ajankohtaisiin asioihin. (Mä yllätin itsenikin, kun kykenin jossain keskustelussa jopa ajattelemaan aidosti asioita tahdon2013-vastustajien kannalta.) Sitä kasvua ja kypsyyttä toki edesauttaa se, että tällä viikolla sain nukuttua useammat normaalien ihmisten yöunet. Mä osasin kuunnella ihmisiä sellaisilla hetkillä, kun he tarvitsivat kuuntelijaa. Se oli ehkä vahvin yhteyden kokemuksen teema tältä viikolta. Noita muitakin ilmeni, siis flow’ta ja iloa ja avoimuutta, mutta ei sellaisissa määrin, että olisin jotenkin erityisesti pistänyt jotain hetkiä merkille. Ne oli sellaisena taustavireenä, mikä on mukavaa sekin.

Missä olen?

Keholle kuuluu sellaista, että hartiat on aivan jumissa. Keskiviikon capoeiratreeneissä siirryin puoli tuntia ennen treenien loppua bändin puolelle, koska käsivoimat eivät vain riittäneet kaikkiin harjoituksiin. Ja sitten eilen illalla, fiksusti puolen yhdentoista jälkeen, aloin näyttää puolisolle että mitä tehtiin treeneissä. Siis juurikin niitä ”tässä harjoituksessa mulla loppui käsivoimat, ja tässä, ja tässä”. Enkä venytellyt. Siitä ne voimat toki kasvaa kun tekee, mutta ei välttämättä kannattais ihan joka päivä vetää itseään ihan piippuun. Jos vaikka joka toinen päivä? Muuten keho on ihan hyvässä tasapainossa; Sedona-harjoitukset auttoivat muun muassa vähentämään viime viikolla krooniseksi äitynyttä sokerinhimoa.

Tunnepuolella fiilis on nyt tyyni ja iloinen, kun sain tehtyä hyvän loven todo-listaan. Vähän aiemmin päivällä kuohahti, kun mulle kommentoitiin sellaisesta asiasta, joka on minun asiani eikä kommentoijan, mutta osasin sanoa siitä mielestäni ihan fiksusti. Siis niin, että se ei oikeastaan ole sinun asiasi ollenkaan, joten toivon ettet kommentoisi sitä ellen mä erikseen pyydä. Lisäksi mua ilahduttaa se, että tänään illalla ja viikonloppuna on ohjelmassa kivoja juttuja.

Sekin ilahduttaa, että käytiin muksujen kanssa pulkkamäessä. Mä olen usein aika flegmaatikko ulkoilun suhteen, mutta tänään oli olosuhteet sellaiset, että ulkoilun vaihtoehto olisi ollut nippu aivan liian levottomia lapsia ja aikuisia törmäilemässä toisiinsa. Joten mentiin ulos. Pulkkamäessä oli kivaa, ja kotiin tullessa esikoinen kysyi, että ”voidaanko mennä viikonloppuna koko perhe pulkkamäkeen?”. Lupasin, että yritetään ainakin.

Ajatukset ovat taas työjutuissa, ja myös noiden lasten fiiliksen miettimisessä. Viime viikko oli vähän risa taas, yökylää ja sisäpäiviä ja mitä kaikkea, joten nyt tuntuu tärkeältä pitää muutama päivä ihan selkeää perheaikaa. Saatiin puolison kanssa sovittua aikatauluja järjestelmällisemmiksi, joten ehkä se auttaa itseä pitämään ajatukset perheessä silloin kun on perheaika, ja työssä silloin kun on työaika.

Mulla on myös vähän sellainen fiilis, että kehtaanko mä nyt kirjoittaa, että sain nukuttua hyvät yöunet. Kehtaanko kirjoittaa, että olipa tosi hyvä viikko. Vaikka mä aktiivisesti haluan keskittyä siihen, että tuon lisää iloa elämääni ja huomaan sen ilon, joka mulla jo on, niin silti hävettää välillä sanoa, että nyt on muuten hyvä olla. Mulle tulee pelko, että uskooko kukaan mun ymmärtävän oikeasta elämästä yhtään mitään, kun niin sitä vaan blogissa hehkutetaan miten hyvin asiat on. (Tai sitten vastakkainen pelko: entäs jos mä oon oikeasti niinkuin sen yhdenkin Siskonpeti-videon blogiäiti, joka on netin suuntaan niin halipusia ja ”elämä on peili, kun sille hymyilee niin se hymyilee takaisin” ja oikeassa elämässä karmea negatiivinen räksyttäjä.)

Ja toisaalta voinko mä sanoa, että tää on vaatinut työtä ja opettelua, että pääsen tällaiseen mielentilaan jossa elämä ei ole jatkuvaa hermoromahdusta. Syyllistääkö se niitä ihmisiä, joiden elämä on jatkuvaa hermoromahdusta, vai antaako se toivoa siitä, että jotain voi tehdä ja tulevaisuus voi olla jotain muuta kuin menneisyys? Vai pitääkö mun sanoa, että joo, mulla on kyllä nyt niin helppoa kun puolisokin on kotona ja mä pystyn keskittymään työntekoon, anteeksi vaan kaikki te joilla tilanne ei ole näin ruusuinen.

Ja toisaalta hittovie, ei tämäkään tilanne siinä mielessä ole ruusuinen, että meillä on huushollin aikuiset tällä hetkellä työtön ja yrittäjä. Onpa muuten hyvä, ettei tämä ole mikään sisustus- tai shoppailublogi, olisi nimittäin meidän sisustuksilla ja shoppailuilla aika hiljaista. Silti mä en halua myöskään olla se tyyppi, joka avautuu miten on niin hirrveen vaikeaa ja hirrveen kamalaa ja hirrveen huonosti. Koska oikeasti joka asiassa on monta puolta. Mä teen tietoisesti aika paljon työtä sen eteen, että mun olisi luontevaa keskittyä niihin hyviin puoliin, ja samalla pyrin lempeästi tiedostamaan ne vähemmän hyvät puolet ja hyväksymään ne osaksi meidän tämänhetkistä elämää.

Tällaisissa elämäntilanteissa huomaa, että se vuosien harjoittelu ja tekniikoiden treenaaminen ja asioiden työstäminen on tuottanut jotain tulosta. Tietää, mitkä tekniikat toimii, osaa muistuttaa niitä itselleen, tietää että asioiden vastustamisesta tulee vain pahalle mielelle ja niska jumiin. Siis ihan tällai arjen seassa. Silloin, kun lapset haluaa leikkiä samalla legokirahvilla ja silloin kun tuntuu että mikään ei toimi ja silloin kun tuntuu että ei ketään kuitenkaan kiinnosta. Ei tarvii mennä mihinkään retriittiin etsimään itseään, kun itsensä voi hyvin löytää tällai semikarun lapsiperhearjen seasta.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluaisin ensi viikolle.

  • rauhaa
  • iloa
  • yhteyttä
  • flow’ta
  • etenemistä
  • läsnäoloa

Noi neljä ensimmäistä on mun Core Desired Feelings, eli ne tunteet, joita kohti mä haluan pyrkiä kaikessa tekemisessäni. Ne on olleet oikeastaan viime kesästä asti mulle sellainen suunnannäyttäjä, josta mä olen voinut – jos olen muistanut – tarkistaa, että teenkö mä sellaisia juttuja, joista tulee hyviä fiiliksiä. Jos niistä ei tule mitään hyviä fiiliksiä, niin silloin mun ei ole syytä niitä tehdä. Esimerkiksi coaching-sessiot on aina sellaisia, joista mä saan noita kaikkia neljää, eli rauhaa, iloa, yhteyttä ja flow’ta. Kirjoittamisessa on sama juttu. Toisten ihmisten auttaminen, kuunteleminen ja kohtaaminen saa mut tuntemaan yhteyttä toisiin, ja flow tulee sellaisissa tilanteissa, joissa mä pystyn käyttämään kapasiteettiani täysipainoisesti ja mulla on jaksamista tehdä asioita.

Rauha ja ilo on sitten enemmän valintakysymyksiä. Haluanko mä kokea rauhaa tässä hommassa? Haluanko mä löytää tästä tekemisen iloa? Ne tulee myös läsnäolon kautta. Aina ei jaksa tietoisesti kaivaa sitä tekemisen iloa tai rauhaa, ja sen huomaa samantien: on paljon kivempi laittaa pyykkejä silloin, kun päättää, että mä nyt huomaan jokaisen rauhallisen hetken, tai jokaisen ilon hetken, joka tässä hommassa tulee vastaan. Jos ei jaksa etsiä niitä, niin huomaa helpommin ne sellaiset ”äh, miksi pitää taas/älkää hei muksut nyt tulko härkkimään/ärsyttävää!!” -ajatukset.

Etenemistä mä toivon ihan puhtaasti siksi, että mä haluan saada juttuja liikkeelle ja projekteja tehtyä ja esimerkiksi sitä mun kirjaa tehtyä tunnetummaksi. (Jos haluat levittää viestiä siitä, niin olen superkiitollinen!) Se eteneminen vaatii myös läsnäoloa, ihan jo siksi, että näiden juttujen tekeminen tuo nopeasti eteen kaikki ne aiemmin mainitut häpeä- ja tunnelukot. Jos mä en ole läsnä, niin ne vetää salakavalasti maton mun jalkojen alta ja mä en pääse eteenpäin.

Läsnäolo on tärkeää myös siksi, että vaikka menisi kovaa vauhtia, niin väärään suuntaan meneminen ei ole etenemistä. Läsnäolevana mä pääsen paremmin kiinni intuitiooni siitä, mikä suunta tuntuu kaikkein parhaalta juuri siinä hetkessä. Eikä mun oikeastaan tarvitse edes mennä kovaa vauhtia, kunhan liikkeen kokonaissuunta on eteenpäin. Mitä kohti? No sitä rauhaa, iloa, flow’ta ja yhteyttä, monellakin eri tavalla.

Miltä sun perjantai näyttää? Mistä tulet, missä olet, mitä kohti haluat? Kerro kommenteissa jos inspiroiduit!

Perjantain pysähtyminen 6: Jälkihöyryissä

Perjantai. Syvä huokaus. Sit taas mennään.

Mistä tulen?

Tällä viikolla sain tehtyä ja julkaistua tämän englanninkielisen e-kirjan. Tai siis saimme koko perheen voimin, koskapa puolisoni taittoi ja suunnitteli. Aika paljon oli työtä ihan loppuun asti, mutta mä olen ihan hurjan tyytyväinen lopputulokseen. Seuraavat projektit ovat tuon suomentaminen ja englanninkielisen version tunnetummaksi tekeminen. Nyt kuitenkin tuntuu, että ensin pitää ottaa pari päivää vähän rauhallisemmin. On nimittäin aika väsynyt fiilis jännästi.

Ihan kamalan paljon muuta ei tähän viikkoon ole oikeastaan mahtunut. Se on toisaalta ihan tervettä, siinä mielessä että joskus muutama vuosi sitten olisin varmaan helposti pakannut tällaisenkin viikon ihan tupaten umpeen kaikkea mahdollista. Edistystä. 🙂

Tälle viikolle mä toivoin selkeyttä, tasapainoa, iloa, rauhaa, yhteyttä, luovuutta, helppoutta ja ”tarpeeksi”-utta. Erityisesti sitä tarpeeksi-utta. Tietoisesti mä en muistanut sitä tuoda mitenkään elämään, ainakaan tässä loppuviikosta, mutta jollain lailla tällai jälkikäteen noita tuntui löytyvän.

Ehkä jotain noista toiveista jäi sillä tavalla muhimaan, että mä en ihan täysin rikkonut itseäni tällä viikolla, vaikka kiirettä ja aivotyötä olikin sen verran että niillä olisi helposti saanut itsensä rikki. Tai ehkä siinä viime viikonloppuna mä just sen verran sain kylvettyä noita asioita mieleeni, että ne kantoivat loppuviikkoon. Oli miten oli, selvästi tekee hyvää palauttaa noita mieleen ainakin kerran viikossa.

Missä olen?

Kroppa on viikko viikolta vähän vähemmän jumissa capoeiran jäljiltä. Lisäksi mun tahdonvoima on mennyt lähes kokonaan ton kirjaprojektin kanssa, joten oon ihan surutta säästänyt sitä esimerkiksi ruokavalioon keskittymisestä. Toisin sanoen terapiasuklaata on mennyt jonkin verran, ja selvästi suurempi sokerimäärä vaikuttaa mulla vireystasoon. Tämäkin on toisaalta arvokasta informaatiota, siinä mielessä että tällaisen on-off-vaihtelun myötä mä huomaan kropassani selkeämmin sen, miten eri asiat vaikuttavat. Jos mä vaan olisin koko ajan syömättä sokeria, niin mä ehkä tottuisin siihen, että päätä ei särje tai olo on muuten virkeä.

Tunnepuolella toi projektin valmiiksi saaminen nosti pintaan ihan valtavan haavoittuneisuusaallon. Mitä jos kukaan ei tykkää siitä? Entäs jos se onkin ihan kauhea? Mitä jos mä vain kuvittelen osaavani oikeasti jotain? Kenelle mä nyt edes tästä kerron, kun ei ketään kiinnosta kuitenkaan? (Te, joita kiinnostaa ja jotka olette jo ostaneet: Kiitos!

Mielessä pyörii strategiat ja systeemit ja että millä kaikilla tavoilla saisi tuosta kirjasta sanaa levitettyä. Mä teoriassa tiedän kauheasti kaikkia juttuja, että mitä voisi tehdä (vierasblogitekstit! kirja-arvostelut! fooruminäkyvyys!), mutta sitten kun siihen sekoittuu tuo tunnepuolen ”emmäkehtaa kelleen mitään sanoa kun kuka mäkin kuvittelen olevani” -osasto, niin teorian soveltaminen käytäntöön ei oikeasti olekaan enää niin helppoa. Mulla on myös aika paljon kaikkia tekniikoita, joilla mä pääsen niistä tunnepuolen hommista eteenpäin, mutta sekin vaatii aikaa ja keskittymistä. Hiljalleen etenemistä. Siihenkin tarvii kärsivällisyyttä ja tahdonvoimaa, että jos sitä vaikka tankkais ensin itsensä takaisin hyvään toimintakuntoon ja sitten rupeais työstämään eteenpäin.

Ai niin, lisäksi on ystävänpäivä. Mulla ei jotenkin kauheasti ole siihen asiaan sanottavaa, ja varsinkin kaikki angloamerikkalaisten blogien ja muiden hehkutus tuntuu aika vieraalta tähän omaan tilanteeseen verrattuna. Ystävänpäivä on ollut meidän huushollissa isoin juttu ehkä tuolle kohta nelivuotiaalle, jolle se tarkoittaa sitä että käydään koko ajan halimassa ja pussailemassa äitiä, isiä ja pikkusisarusta. Tai no, ehkä mä lasken ystävänpäivälahjaksi sen, että puoliso hoiti muksujen aamurutiinit ja mä sain nukkua projektiväsymystäni pois. Ainakaan mä en keksi mitään parempaa ystävänpäivälahjaa kuin parin tunnin ylimääräiset unet.

Mitä kohti?

Tälle viikolle mä toivoisin

  • lepoa
  • helppoutta
  • kasvua
  • yhteyttä
  • flow’ta
  • iloa
  • avoimuutta

Mä en oikein edes tiedä, mitä mun pitäisi ensi viikolle toivoa. Tai siis pitäisi ja pitäisi, minähän sen päätän että mitä mä ensi viikolle toivon ja tarvitsen. Mutta siis mulla on nyt vähän sellainen olo, että tosta edellisen ponnistuksen jäljiltä on vielä vähän hukassa, että mitä mä oikeasti nyt tarvitsen ja mitä mun ikäänkuin kuuluisi (niiden kaikkien teorioiden ja tee-näin-mallien mukaan) haluta.

Lepoa mä tarvitsen ihan varmasti, helppous on aina plussaa, yhteys ja flow on sellaiset joita mä muutenkin toivon itselleni jokaiselle päivälle eri muodoissaan. Kasvu on vähän kaksiteräinen miekka, koska terve kasvu on aina aikaavievää ja vaatii myös energiaa ja vaivannäköä. Tavallaan mä siis toivon itselleni vaivannäköä? No toisaalta silloin ei ole mikään ihme, että listassa lepo on ykkösenä.

Iloa ja avoimuutta mä kaipaan, koska mun tutuin ja automaattisin reaktio tällaiseen uutta luoneeseen haavoittuvaiseen tilaan on käpertyä omiin oloihini ahdistumaan ja häpeämään sitä, että kehtasinkin tehdä jotain, mikä mä luulen olevani. Vois kokeilla, että miltä elämä näyttäisi jos kertoisi iloisesti ja avoimesti, että tällaisen mä tein, kato, eiks oo hieno.

Niin että tällaisen mä tein, kattokaa, eikö oo hieno. 🙂 (Puoliso suunnitteli kannen, kunnia siitä hänelle.)

ITTNT-hardcover image

Jos haluat toivoa itsellesi ensi viikolle ominaisuuksia tai pohtia muuten näitä kysymyksiä, niin kommentit ovat juuri oikea paikka sitä varten!

Tee sitä, mikä toimii – ja oikeaan suuntaan

20140205-134332.jpg

Tee sitä mikä toimii.

Toisin sanoen selvitä, mikä toimii, ja tee sitä enemmän. Tämä on yksi coachingin perusajatuksista, joihin perehdyin viime syksynä. Tämä on myös ihan loistava ohjenuora vanhemmuuteen.

Paitsi että ensin pitää tietää, mitä tietää, että joku ”toimii”. Jos se tarkoittaa, että pääsen lähemmäksi sitä, mihin pyrin, niin pitää tietää, mihin pyrin.

Pitkä tähtäin, lyhyt tähtäin

Meillä vanhemmilla on usein kahden tason pyrkimyksiä.

Pitkän tähtäimen tavoitteenamme on kasvattaa lapsistamme hyvinvoivia, itseensä luottavia, onnellisia, ja toiset huomioon ottavia aikuisia (tai ainakin jotain sinnepäin). Lyhyen tähtäimen tavoitteet vaihtelevat päivän mittaan, mutta yleensä tavoitteena on ainakin saada lapset ruokittua, puettua, nukutettua päikkäreille ja pidettyä turvassa, samalla kun liikutaan paikasta toiseen ja puuhataan tärkeitä ja/tai mielenkiintoisia asioita. Plussaa on, jos kaikki pysyvät suunnilleen hyvällä tuulella ja välillä on kivaa.

Päivittäisen touhun tuoksinassa saattaa välillä unohtaa sen pitkän tähtäimen tavoitteen, erityisesti jos itsellä on verensokeri alhaalla, taustalla huonot yöunet, mielen päällä useampi huolenaihe tai muuten tahdonvoima vähissä. Tulee herkästi sellainen fiilis, että höpö höpö mitään tavoitteita, kunhan vaan lapsi tottelisi. Ettei lapsi kyseenalaistaisi tai esittäisi omia mielipiteitään tai mitään muutakaan vaivalloista.

Samaan aikaan on kuitenkin niin, että ne pitkän tähtäimen tavoitteet saavutetaan nimenomaan päivä kerrallaan. Jos sellaiset ”nyt mua ei kiinnosta, miltä tämä asia susta tuntuu, kun pitää vaan saada asiat sujumaan” -päivät ovat harvinaisia poikkeuksia, ne eivät kauheasti rapauta sitä kasvatusta, jota kohti oikeasti haluat pyrkiä. Mulla itselläni käy kuitenkin helposti niin, että mitä useammin alan vääntää lapsen kanssa ikäänkuin vastustajina, sitä enemmän multa kuluu energiaa, ja sitä väsyneempi mä olen. Ja väsyneenä on entistä vaikeampi muistaa huomioida lapsen tunteita ja tarpeita.

Siitä vastakkainasettelusta tulee itseään vahvistava kehä. Jos minä kohtelen lasta ikäänkuin hän lähtökohtaisesti haluaisi aina tehdä eri tavalla kuin mitä minä haluan, lapsen on vaikea kokea tulleensa kuulluksi ja kunnioitetuksi. Lapsi ei myöskään silloin näe esimerkkiä siitä, miten toisia kohdellaan kunnioittavasti. Lapsi ei saa multa apua niiden turhautumisen tunteiden käsittelyyn, joita tulee, kun hänen tarpeitaan ei kuunnella, ja mä tulkitsen ne hänen tunteenpurkauksensa uhmakkuudeksi tai yleiseksi vastahankaisuudeksi.

Sen sijaan jos mä harjoittelen pitämään arjenkin keskellä mielessä ne pitkän tähtäimen tavoitteet, mun on helpompi muistaa kysyä itseltäni: auttaako tämä mun lasta kasvamaan itseensä luottavaksi aikuiseksi? Auttaako tämä mun lasta kasvamaan toiset huomioon ottavaksi aikuiseksi?

Jokainen valinta on askel kohti jotain

Selkeyden vuoksi vielä tarkennus. Mä olen ehdottoman vahvasti sitä mieltä, että lyhyen tähtäimen tavoitteet on tärkeitä. Jos ollaan sovittu, että mennään kylään, tai leikkipuistoon, tai kaikkien pitää päästä töihin ja päivähoitoon tiettyyn kellonaikaan mennessä, niin ei niitä tavoitteita pidä hylätä sen takia, että lapsella on vähän sellainen kurja fiilis eikä me kyllä mihinkään päästä. Lapselta voi ihan hyvin odottaa ikätasoista yhteistyötä ja joustamista. Lapset myös usein sietävät pettymyksiä keskimäärin paljon paremmin kuin me aikuiset siedämme sitä fiilistä, joka meille tulee kun oma lapsi pettyy. Sellaiset erityislapset, joille rutiinien muuttuminen pistää koko pakan päiväksi tai useammaksi sekaisin, ovat tietysti asia erikseen.

Mutta. Jokaiseen lyhyen tähtäimen tavoitteeseen on useita reittejä. Lastenkasvatuksessa, kuten kaikessa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, on monia tapoja saavuttaa eri päämääriä. Jos ajatuksena on, että tehdään sitä mikä toimii, niin silloin niiden keinojen pitää toimia sekä pitkällä tähtäimellä että lyhyellä tähtäimellä.

Tässä kohtaa palaan niihin erityislapsiin. Erityislasten vanhemmat ovat ymmärtääkseni usein ihan loistavia tässä ”tee sitä, mikä toimii” -ajattelussa, koska usein erityislapsilla on vähemmän joustonvaraa sietokyvyssä kuin keskimääräisemmillä ikätovereillaan. Oli kyseessä sitten liikunta-, näkö- tai kuulovamma, tai sitten jonkinlainen neuroepätyypillisyys, erityislasten vanhemmat ovat joutuneet tietoisesti miettimään monessa kohtaa, mikä näistä kaikista keinoista on se, jolla asiat saa sujumaan ja lapset pidettyä hyväntuulisina. Jos omassa lapsuudessa opitut kikat tai neuvolan jos-et-tiedä-yhtään-mitään-lapsista-niin-aloita-näillä -yleisohjeet eivät toimi edes lyhyellä tähtäimellä, niin pitää alkaa käyttää luovuutta ja opetella uutta. Samalla tulee mietittyä, että mikä auttaisi myös siinä pitkällä tähtäimellä.

Historiallisesti sellainen lasten-tulee-näkyä-vaan-ei-kuulua -kasvatus on myöskin aika lyhyen tähtäimen ajattelua. Että ensin lapset pidetään kurissa ja nuhteessa ilman mitään oikeutta omiin mielipiteisiin, tunteisiin tai tarpeisiin, ja sitten pam, täytät viisitoista tai kahdeksantoista ja nyt pitäisi olla aikuinen ja ottaa vastuuta. Maalaisyhteiskunnassa toisaalta lapsille annettiin eri tavalla vastuuta, mikä sinänsä kasvatti tietynlaiseen kypsyyteen ja harkintaan. Kuitenkin sen perusteella, mitä nykyään ymmärretään ihmisen tunteista, tarpeista ja henkisestä kehityksestä, pelkkä asioiden tekemisen ja päättämisen vapaus ja vastuu ilman emotionaalista taustatukea on vain osittain aikuiseksi kasvamista.

Mieti näitä

Kysymykset, joita mä haluan tälle viikolle teissä herättää, on nämä:

Mikä on mulle itselleni kasvatuksessa tärkeää? Millaisia aikuisia mä haluan lapsistani kasvattaa?

Olen iloinen, jos jaat omat ajatuksesi aiheesta kommenteissa. Liity sen jälkeen Lupa olla minä -kirjeen listalla allaolevan laatikon kautta ja saat ladata ilmaisen Vanhemmuuden itseopiskeluoppaan. Tämä 16-sivuinen opas auttaa sinua soveltamaan juurikin noita itsellesi tärkeitä asioita käytäntöön omassa kasvatuksessasi ja löytämään sellaisia asioita, jotka toimivat sekä pitkällä että lyhyellä tähtäimellä. 🙂

Perjantain pysähtyminen 1: Kerta se on ensimmäinenkin.

20140205-140911.jpg

Mä oon pitkään halunnut aloittaa sellaisen viikoittaisen rutiinin (tai rituaalin tai perinteen, millä nimellä sitä haluaakaan kutsua), että pysähdyn pohtimaan mennyttä ja tulevaa.

Vuodenvaihteessa sellainen pohdinta on luontevaa ja sen muistaa. Kerta vuodessa ei kuitenkaan vielä riitä.

Mä uskon, että mitä useammin pysähtyy ja katsoo elämäänsä sekä taakse- että eteenpäin, sitä helpompaa on muistaa elää sellaista oikeasti omien arvojen ja tavoitteiden mukaista elämää.

Sen takia mä haluan tehdä tän myös julkisesti täällä blogissa. Mä haluan antaa sulle mahdollisuuden pohtia näitä samoja teemoja joko ihan vain mielessäsi tai sitten tuolla kommenteissa ääneen.

Kysymyksiä on kolme.

Mistä tulen?

(Tämän kysymyksen tarkoitus on saada paperille kaikki ne asiat, jotka pyörivät mielessä ja vaikeuttavat tähän hetkeen pääsemistä. Näiden kaikkien hyväksyminen osaksi tähän asti tapahtunutta elämää on välillä vaikeaa, mutta olen itse huomannut, että kirjoittaminen tai kertominen vähän helpottaa sitä prosessia.)

Kulunut viikko on ollut toisaalta tosi mielekäs ja toisaalta vähän hurlumhei. Joululoman jälkeen palattiin arkeen, tavallaan. Tällä hetkellä meillä on tosin vähän poikkeuksellinen arki, koska aikuisia on kotona kaksi, joten ihan normaalia rutiinia ei olla vielä saatu käyntiin.

Alkuvuoden aikana on ehtinyt tulla muutamia iloisia yllätyksiä, ja tuntuu, että ne kantavat vaikka lunta ei olekaan. Räntäsateestakin ollaan selvitty sillä, että ollaan joko puettu muksut kauttaaltaan kuravaatteisiin tai sitten oltu sisällä.

(Sivuhuomautus: mä haluaisin olla sellainen äiti, jolla on lapset täydellisen säänmukaisesti puettu joka aamu klo 9.45 ja sitten mennään ulos ja ilakoidaan pihalla puolitoista-pari tuntia kunnes on aika mennä lounaalle. Tämä onnistuu usein noin kolme päivää syyskauden alussa ja toisinaan kesällä.)

Alkuvuosi on tietysti myös sellaisen uusien rutiinien aloittamisen aikaa. Mä yritän pitää älä-osta-tavaraa -vuoden siinä määrin kuin se on lapsiperheessä mahdollista. Samoin yritän yhä enemmän syödä kasvispainotteisesti ja karsia sokerin syömistä. Kymmenen päivää takana ja ihan vahvasti jo menee (tosin sokerin kanssa olin kiinteässä parisuhteessa vielä tonne loppiaiseen asti, joten sen kanssa on vielä vähän irtipäästämistä). Katsotaan, mitä tämä tuo tullessaan.

Missä olen?

(Tämän kysymyksen tarkoitus on kiinnittää huomiota siihen, mitä koen ja huomaan juuri tällä hetkellä. Mitä kehossa tuntuu? Mitä tunteita on juuri nyt pinnassa? Mitä mielessä pyörii? Huomaamisen myötä myös hyväksyminen tulee helpommaksi. Nyt on näin.)

Keho on tällä hetkellä vähän juntturassa ja kiemuralla. Alaselkä kaipaa venyttelyä, mutta ei varsinaisesti juili. Ryhti kaipaa huomiota ja suoristamista, vahvistamista ehkä?

Tunnepuolella mä olen ollut koko päivän ja vähän edelleenkin varpaillani. On yhden siirtymän vuosipäivä, ja edellisvuosien kokemuksesta tiedän, että tänä päivänä voi olla odotettavissa kireää pinnaa ja täysin epärationaalisia tunnekuohuja, tai sitten tyyneyttä ja energiaa, tai sitten molempia sattumanvaraisesti. Toistaseksi en ole räjähdellyt kenellekään, eli olosuhteisiin nähden tunnepuolella on vakaata.

Mielessä pyörii työkuviot – uudet tuulet ja niiden tuomat päätökset ja valinnat. Yhä edelleen siis tätä samaa coaching-meininkiä kuitenkin, eli ei ihan niin uusia tuulia, että siitä olisin luopumassa. Mutta joka tapauksessa inspiroivaa meininkiä.

Aika lailla ajatuksia tällä hetkellä tuulettaa myös tuo terveellisempi syöminen. Se ei ole vielä niin rutiinia, ettäkö sen kanssa pärjäisi pelkästään näppituntumalla, vaan joka aterialla täytyy miettiä, että mitähän sitä nyt söisi.

Huomaan, että sen ruokavalion kanssa mä olen nyt juuri sellaisessa tietoisen osaamisen vaiheessa: mä onnistun syömään hyvin, terveellisesti ja riittävästi, kunhan ajattelen sitä asiaa. Imetysdieetin alkuaikoina oli ihan täsmälleen sama juttu. Muutaman viikon ajan tuntui, että piti jatkuvasti ajatella ruokaa ja syömistä ja sitä, mitä saa syödä ja mitä ei. Ja sitten naps, noin neljän tai viiden viikon jälkeen se homma alkoi sujua rutiinilla. Jo viikko teki tosi paljon sen tottumisen suhteen. Kun mä jaksan tän pari viikkoa kiinnittää huomiota asiaan, niin sitten se alkaa toimia itsekseen.

Nyt on näin.

Mitä kohti?

(Tämän kysymyksen tarkoitus on suunnata ajatuksia tulevaan: mitä tapahtumia tiedän olevan tulossa, millaisilla tunteilla odotan tulevaa, mitä haluan saada aikaan seuraavan viikon aikana, millaisia ominaisuuksia toivon lähitulevaisuudelta.)

Tulevalla viikolla odotettavissa on tavallista rutiinia. Esikoisen kerhoa, puistoilua, muutaman tunnin työspurtteja. Viikonlopullekaan ei ole suunnitelmia.

Toisaalta on vähän kummallista, että viime syksyn kalenteriähkyn jälkeen aikataulu näyttää näin tyhjältä.

Toisaalta se on hyvä merkki: mulla on aikaa tehdä niitä juttuja, jotka mulle on oikeasti tärkeitä. Toki myös mun kalenteriin pääsevät jutut on tärkeitä, mutta jos kalenteri on liian täynnä, niin ajatuksia ei ehdi samalla tavalla muhitella.

Mä haluan ensi viikolla saada kirjoitettua yhtä projektia eteenpäin. Aloitin sen tällä viikolla, ja se puolivahingossa puhkesi kukkaan aikamoisella vauhdilla. Mun toisaalta täytyy antaa sen vähän muhia, mutta mä tiedän, että mun pitää myös päästä kirjoittamaan sitä, jottei se pääse kokonaan hiipumaan.

Mä haluan myös yhä enemmän panostaa kehonhuoltoon: venyttelyyn, kevyeen voimaharjoitteluun, hyppimiseen ja pomppimiseen. Ilmoittauduin capoeiraan, ja se alkaa parin viikon päästä. Ennen sitä mä haluan käydä osteopaatilla, jotta sen viimekeväisen kaatumisen jälkeen tulleet (ja jo sitä ennen vaivanneet) kehon epätasapainot ei aiheuta loukkaantumisia. Olisi mälsää rikkoa lonkka tai polvi vain siksi, että liikeradat on pielessä.

Tällä viikolla mä oon tsempannut sen kanssa, että kun lapset pyytää lukemaan kirjaa, niin mä nappaan ne kainaloon sohvalle ja luen. En joka kerta, mutta joka päivä ainakin kerran. Mä haluan jatkaa sitä. Mä haluan myös jaksaa tanssia lasten kanssa enemmän. Jos vaikka se terveellisempi ruokavalio auttais mua tämänkin jaksamisen kanssa.

Ominaisuuksia, joita toivon ensi viikolle:

  • flow
  • lepo
  • inspiraatio
  • helppous
  • energia
  • vahvat perustukset

Mistä sinä tulet, missä olet ja mitä kohti menet?

Pohdi mielessäsi tai kerro kommenteissa! Saa vastata kaikkiin kysymyksiin tai vain yhteen tai kahteen, ihan mikä itselle tuntuu tällä kertaa luontevalta. Ei haittaa, vaikka ei olisikaan enää perjantai. 😉

Näissä kommenteissa mä toivon teiltä erityistä huomaavaisuutta toisia kohtaan. Tervetullutta on tsemppaaminen ja toisten kommentoijien huomioiminen empaattisesti, sekä tietysti ne omat pohdinnat. Sovitaan, että ei neuvota ellei joku erikseen pyydä neuvoja, eikä tietenkään dissata kenenkään muun kokemuksia tai tavoitteita.

Vuosi vaihtuu taas, hurraa!

20131230-145127.jpg

 

Vanha vuosi loppuu, uusi vuosi alkaa. On taas ajankohtaista tehdä katsausta taaksepäin ja eteenpäin. Kaivelin esiin viime vuoden vuodenvaihdereflektion , ja siellä olikin ihan kiinnostavia kysymyksiä ja juttuja. Tähänkään uuteenvuoteen ei kuulu paljettitoppia, vaan enemmänkin niitä naamiaisia. (Toki naamiaisissa voisi hyvinkin vetää paljetteja niskaan, hmm… )

Siellä viime vuoden puolella oli useampiakin tällä hetkellä kiinnostavia kysymyksiä, mutta aloitetaan ihan lainaamalla viime vuoden toivetta.

(Viime vuodelta:)

”Mitä ominaisuuksia toivon tältä vuodelta?

Rauhaa. Selkeyttä. Vakautta. Kasvua. Iloa. Tyytyväisyyttä. Kärsivällisyyttä. Luottamusta. Innostusta.”

Jollain tavalla nämä kaikki olivat läsnä viime vuodessa. Siis sillä tavalla, että jos niitä ei alkuvuodesta kauheasti ollutkaan, niin siinä vuoden mittaan tuli opittua.

Alkuvuotta leimasi aika vahvasti se kyynärpääkeikka. Hämmentävällä tavalla sen myötä tuli tosi monta näistä mun toivomista ominaisuuksista, vaikka noin lähtökohtaisesti ei ollutkaan maailman siisteintä, että käsi murtui.

Kasvua tuli ihan valtavasti. Siinä mielessä, että mä löysin keinoja päästä kiinni näihin ominaisuuksiin sisäkautta, ulkoisista puitteista riippumatta. (Kolme päivää sairaalassa kelpo lääkityksellä = rauhaa, kärsivällisyyttä, luottamusta. Pakko pyytää läheisiltä ja tuttavilta apua arjen pyörittämiseen = kasvua, selkeyttä, luottamusta, iloa. Ja niin edelleen.)

Mun mielestä on eri asia paeta ongelmia tulkitsemalla ne päälleliimatun optimistisesti kuin luottaa siihen, että asioissa on kaksi puolta (sekä että) ja että mä voin tietoisesti valita, milloin mä mihinkin keskityn.

Mun opittu taipumus on tehdä sitä ensinmainittua – että joo, onhan tässä käsi hajalla ja elämä telakalla, mutta ei se mitään, ainakin sain hyvät yöunet sairaalassa, ei tässä oikeasti mitään ongelmaa ole. Tän vuoden aikana mä oon yrittänyt opetella sitä jälkimmäistä: nyt on näin. *syvä huokaus* Surettaa ja pelottaa ja hävettää. *syvä huokaus* Saa olla näin. Ai kas, olen myös helpottunut ja kiitollinen. *syvä huokaus* Saa olla näinkin.

Mitkä olivat vuoden 2013 mieleenpainuvimmat tapahtumat?

Keväällä se kyynärpään murtuminen, leikkauksesta toipuminen ja siihen liittynyt valtava hyväntahdon tulva läheisiltä ja tuttavilta. Se teki muhun lähtemättömän vaikutuksen ja pisti kokonaan uusiksi mun ajattelun siitä, milloin voi pyytää apua.

Kesällä – mitäköhän kesällä tapahtui? Se jäi mieleen, kun ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen uskalsin sitoa lapsen kantoliinalla selkään. Siitä tuli sellainen fiilis, että kyllä tämä tästä suttaantuu. Vietettiin myös juhannusta sairaalan sijaan tanssilavan juhannusjuhlilla koko perheen kesken. Pääsin kesällä myös viimein takaisin bänditreeneihin.

Kesällä kuopuksen allergiat hellittivät sen verran, että pystyin jättämään imetysdieettaamisen pois. Samoin kuopuksen perussairauden lääkitys saatiin purettua. Toisin sanoen syksyn alkaessa oltiin taas melkein kuin normaali perhe.

Ai niin, sitten mä täytin kolmekymmentä. Kävin syksyllä muutaman kurssin. Muuten syksy oli ihanan rauhallinen, siis sillai ennustettava, vaikka hommaa riittikin. Syksyä leimasi eniten se, että mä pääsin oikeasti taas kouluttamaan, coachaamaan, opiskelemaan ja soveltamaan oppimaani. Huomasin, miten se on just sitä, mikä mut sytyttää. Sitä lisää ensi vuodelle.

(Viime vuodelta:)

”Mitä kuvittelisit, että vuotta 2013 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Rohkeasti vaan.

Pidä huolta siitä, että jaksat.

Karsi turhaa, karsi merkityksetöntä. Satsaa tärkeään ja olennaiseen, sekä aikaa että rahaa että tilaa.

Lapset on pieniä vain hetken, ja lähes kaikki muu voi odottaa.”

Joo, nää on olleet aika lailla tän vuoden oppeja. On jännittävää, miten nämä samat lauseet on olleet vuosi sitten enemmän ajatuksen tasolla, ja nyt kaikkiin niihin liittyy vahva kokemuksen juuristo. Että näitä asioita mun pitikin tänä vuonna oppia.

Musta tuntuu, että nämä kaikki on sellaisia asioita, joita pitää oppia koko elämän ajan, yksi kokemuskerros kerrallaan. Pitää saada uudelleen ja uudelleen se fiilis, että ai tätä tarkoitetaan, kun sanotaan että pidä ensin huolta itsestäsi, tai että lapset on pieniä vain hetken. Ilman sitä syvää kehollis-kokemuksellista ymmärtämistä, ilman muistoja niistä konkreettisista tilanteista joissa tämä on totta, tällaiset lauseet jää ärsyttäviksi latteuksiksi.

Mitä kuvittelisit, että vuotta 2014 päättävä sinä haluaisi sanoa sinulle?

Mene kohti sitä, mikä sytyttää ja inspiroi ja vahvistaa ja hoitaa. Syvennä sitä, mikä on hyvää ja mikä toimii.

Luota itseesi, luota toisiin. Luota siihen että jos asiat näyttävät olevan päin persettä niin se on näköharhaa eikä todellisuutta.

Etsi win-win -ratkaisuja. Yritä olla samalla puolella etsimässä ratkaisua, älä vastapuolella etsimässä voittomahdollisuutta.

Asiat saa tehdä myös helposti, ei välttämättä aina vaikeimman kautta.

Mitä ominaisuuksia toivon vuodelta 2014?

Rauhaa. Iloa. Flow’ta. Yhteyttä. (Nää on olleet mun Core Desired Feelings, ja niillä jatketaan.) Helppoutta. Nostetta. Avautumista, syventymistä. Saavuttamisesta riemuitsemista.

Näiden myötä mä toivon myös sulle hyvää ja innostavaa ja avartavaa ja rakkaudentäyteistä vuotta 2014. Ja kiitos, kun olet täällä lukemassa. Se merkitsee ihan valtavasti.

Jos haluat itse pohtia samoja kysymyksiä kommenteissa, niin se on enemmän kuin tervetullutta. Myös oman pään sisällä pohtiminen lasketaan. 😉