Onnistumisen eväitä 4: Mikä tässä tilanteessa on tärkeää?

Onnistumisen eväitä -tekstisarja saa jatkoa. Nämä seitsemän tekijää nousivat esiin kerta toisensa jälkeen, kun kävin syksyllä 2014 pitämässä keskustelutilaisuuksia vanhemmuuden onnistumisista Helsingin leikkipuistoissa. Edellisissä osissa aiheina omat tarpeet, kontrollista luopuminen ja omat tunnetaidot

Mikä tässä tilanteessa on tärkeää?

Sen muistaminen, mikä tässä tilanteessa on minulle pääasia

kaatuuko maailma, jos…?

yksi asia, kaikki muu on plussaa

rajat läheisten kanssa

uskoin sitä, miltä itsestä tuntuu vs. mitä muut sanoo

neuvojen suodattaminen, myös oman pään pitäminen

Monissa vanhemmuuden onnistumisissa tilannetta helpotti se, että vanhemmalla oli itsellään selkeä ajatus siitä, mikä tässä tilanteessa on tärkeää – joko pienessä tai isossa mittakaavassa. Käytän itse tässä tekstissä ilmauksia ”arvot ja tavoitteet”, koska ne kuvaavat mielestäni tätä ilmiötä melko tarkasti.

 

Arvojen ja tavoitteiden muistaminen auttoi erilaisissa tilanteissa pitämään rajoja joko itselle tai toisille. Selkeiden arvojen ja tavoitteiden kautta oli helpompaa suodattaa ulkopuolelta tulevia, hyvää tarkoittavia neuvoja – ovatko nämä minun kasvatustavoitteideni ja -arvojeni mukaisia?

Arvojen ja tavoitteiden mielessä pitäminen auttoi keskittymään niihin asioihin, jotka todella edistivät sitä tavoitetta, esimerkiksi ovesta ulos pääsemistä tai aikuisen ja lapsen välisen luottamuksen vahvistamista.

Se auttoi kohtuullistamaan myös omia odotuksia – Ideaaliminä pystyisi tähän ja kaikkeen muuhunkin, mutta onko minun todella tarpeen pystyä siihen samaan? Mikä on se yksi asia, johon minä haluan tänään pyrkiä?

Tärkeiden asioiden huomaaminen ja niihin keskittyminen auttoi toisin sanoen vanhempia tekemään sellaisia valintoja, joihin he saattoivat olla myös jälkikäteen tyytyväisiä.

Kaikki on arvokasvatusta

Meillä kaikilla on joku arvomaailma ja jonkinlaiset tavoitteet sille, miten haluamme lastemme kasvavan. Haluamme ehkä, että lapsistamme tulee hyvinvoivia tolkullisia kansalaisia, tai jotain muuta. Joskus nämä tavoitteet ovat tietoisia, toisinaan ei. Joskus tavoitteiden taustalla olevat arvot ovat tietoisia, toisinaan ei.

Itse ajattelen, että yksi hyvän vanhemmuuden keskeisistä jutuista on sen tiedostaminen, mitä kohti kasvatuksellaan pyrkii.

Millainen tyyppi haluaisin, että tästä lapsesta kasvaa? Miten haluaisin, että hän suhtautuu itseensä, muihin ihmisiin, maailmaan? Mitä toivoisin, että hän pitää tärkeänä?

Ja kun näihin kysymyksiin on saanut vastattua, herää ehkä seuraavaksi astetta monimutkaisempi kysymys: miten autan lastani kasvamaan tällaiseksi ihmiseksi? Millä tavoin siirrän nämä arvot siihen, miten kasvatan lastani?

Vanhassa käyntikortissani oli Brené Brownin lainaus, joka vastaa tähän kysymykseen kuin nakutettu.

LOM-kayntikortti-taka

Se, keitä olemme ja miten kohtaamme maailman, ennustaa lastemme tulevaisuutta paremmin kuin se, mitä tiedämme vanhemmuudesta.

Toisin sanoen jo se, miten heräämme aamulla ja kohtaamme lapsemme, puhumme itsellemme ja toisillemme, käyttäydymme tuttuja ja tuntemattomia kohtaan, on arvokasvatusta.

Lapsi ymmärtää meidän arvomaailmamme tekojemme, ei sanojemme perusteella.

Jos periaatteessa pidämme tärkeänä kunnioitusta, ja samaan aikaan naureskelemme lapsen (tai jonkun muun) tietämättömyydelle, niin lapsi oppii, että tietämättömiä ei tarvitse kunnioittaa. Jos periaatteessa arvostamme rehellisyyttä, ja samaan aikaan kerromme yhdelle lapselle yhtä ja toiselle toista, niin lapsi oppii, että rehellisyys on arvokasta vain silloin, kun se palvelee omia etuja.

Ja toisaalta, arjen kiireiden ja stressien keskellä, arvovalinta on sekin, että pysähdyn kuuntelemaan lastani kesken pukemisrumban, ja sillä osoitan kunnioitukseni häntä kohtaan. Tai että rehellisesti kerron lapselle, etten tiedä vastausta johonkin asiaan, tai pyydän anteeksi kun tein virheen. Sillä osoitan, että rehellisyys ja kunnioitus ovat minulle tärkeämpiä arvoja kuin virheettömyys tai totteleminen. Sellaiset tilanteet myös tuntuvat jälkikäteen onnistumisilta, kun olen toiminut omien arvojeni mukaisesti silloinkin, kun se ei ollut itsestäänselvää.

Tavoitteet ovat sitten astetta konkreettisempi asia.

Jos arvonani on rehellisyys, niin tavoitteeni voi olla se, että vastaan lapsen kysymyksiin ikätasoisesti parhaan kykyni mukaan, vaikka ne kysymykset käsittelisivät minulle kiusallisia asioita. Käytännössä siis niin, että kun lapsi kysyy, että mistä vauvat tulevat, niin en kerro haikarasta tai sairaalasta haettavista vauvoista, vaan esimerkiksi siitä, että vauva kasvaa äidin kohdussa kunnes se syntyy.

Tai jos arvonani on kunnioitus, niin tavoitteeni voi olla, etten koskaan huuda lapselle, vaan puhun hänelle aina arvostavasti ja ystävällisesti. Käytännössä se vaatii sitä, että osaan ja ehdin rauhoittaa omat tunnekuohuni ennen kuin sanon lapselle mitään.

Kaksipiippuinen juttu

Ja tästä pääsemmekin siihen, miksi arvot ja tavoitteet ovat välillä vanhemmuuden kohdalla niin kaksipiippuinen juttu.

Toisaalta meillä on joka tapauksessa jotkut arvot, joiden perusteella teemme päätöksiä vanhemmuudessa – vanhempi, jonka korkeimpana arvona on lapsen hyvinvointi, tekee erilaisia päätöksiä kuin vanhempi, jonka korkein arvo on vanhemman itsensä mukavuus.

Ja sitten kuitenkin me jäämme tavoitteistamme, epäonnistumme arvojemme mukaan toimimisessa, teemme juuri niitä asioita, joita emme haluaisi. Väsyneenä en jaksa ryhtyä keskustelemaan perusteellisen ja uteliaan leikki-ikäisen kanssa siitä, miten itse asiassa se vauva sinne kohtuun päätyy. Tai kimmastun kolmevuotiaalle, joka ei pyynnöistä huolimatta kuuntele, ja karjaisen niin että lapsi säikähtää ja purskahtaa itkuun. Tai turvaudun unikouluun, vaikka se tuntuu pahalta, koska pään sisällä muut vaihtoehdot ovat vielä pahempia.

Joillekin ihmisille sellaisessa jännitteessä eläminen on niin vaikeaa, että he tinkivät mieluummin arvoistaan kuin huomaavat jatkuvasti epäonnistuvansa. Ihan sama, ei sillä voi niin iso merkitys olla, ihan hyvin sitä on maailmassa ennenkin eletty ilman sellaista ihme sinnittelyä että kaikessa pitää aina pyrkiä parempaan.

Ja tietyssä mielessä se onkin totta. Maailmassa on kasvanut koko ihmisen historian ajan uusia ja uusia sukupolvia, joita on kasvatettu enemmän tai vähemmän tavoitteellisessa mielessä. Siinähän ne on lapset jaloissa pyörineet, onko sillä nyt niin väliä?

Joskus ”siinähän ne pyörii jaloissa” -kasvatus on paikallaan

Tässä kohtaa palataan tuolla yllä esitettyyn kysymykseen. Kasvatustavoitteesi voi nimittäin ihan hyvin olla se, että kasvatat lapsestasi itsesi kaltaisen. Silloin ”lapset pyörivät jaloissa” -kasvatus on ihan loistava metodi. Jos olet tyytyväinen ja onnellinen siitä, millaista elämää elät, millaisia tunteita koet, miten kohtaat toiset ihmiset, ympäristön, virheet ja epäonnistumiset ja elämän arvaamattomuuden, niin silloin vanhemmuuden tavoite voi hyvin olla se, että annat pelkällä olemisellasi lapsellesi hyvää esimerkkiä.

Uskoisin, että suurin osa maailmanhistorian aikana ”jaloissa pyörien” kasvaneista lapsista ovat eläneet juurikin sellaisissa perheissä, joissa vanhemmat ovat pääasiassa ihan tyytyväisiä omaan olemisen tapaansa. Meillä eletään näin, yhteiskunnassa eletään näin, tämä on se oikea olemisen tapa, johon lapsenkin on syytä kasvaa. End of story, ei sen suurempaa ongelmaa.

Ja sitten on tietysti meitä muita. Meitä, jotka tuskailemme omien solmujemme ja ongelmiemme kanssa, emmekä halua siirtää niitä seuraavalle sukupolvelle. Meitä, jotka koemme melkein fyysistä ristiriitaa sen välillä, miten haluaisimme osata käyttäytyä, ja mihin todellisuudessa pyrimme. Meitä, joille vanhemmuuden onnistuminen tuntuu todellakin onnistumiselta, koska tiedämme myös, miten se tilanne olisi voinut mennä ihan toisin.

Silloin kasvatustavoite voikin olla, että haluan kasvattaa lapsestani ihan aavistuksen empaattisemman, kunnioittavamman, rohkeamman, vapaamman, iloisemman, rakastavamman tyypin kuin mitä itse keskimäärin olen. Haluan auttaa lastani kasvamaan itseni yli. Haluan auttaa lastani kasvamaan niin, ettei hänen tarvitse lyödä varvastaan ihan kaikkiin samoihinkiviin kuin minä.

Ja silloin päästään takaisin arvojen ja todellisen elämän ristipaineeseen. Mitä tehdä, kun haluaisin antaa lapselleni sitä hyvää ja kaunista ja arvokasta esimerkkiä, mutta tänään ei rahkeet riittäneet siihen?

Armollisuus ja inspiraatio, edelleen

Mun vastaukseni tähän on armollisuus ja inspiraatio.

Armollisuus on itsessään hyvin rakentava arvo. Se, että kaiken ei tarvitse aina olla täydellistä. Että asiat ovat niinkuin ne ovat, minä olen niinkuin olen, ja saan olla tällaisena hyvä ja arvokas, vaikka en yltäisikään aina nappisuoritukseen.

Armollisuus on sitä, että tunnistan, milloin olen tehnyt parhaani – silloinkin kuin se ”parhaani” olisi jonkun toisen mielestä, tai jonain toisena päivänä itsellenikin, murto-osa keskinkertaisesta.

Ja oikeastaan armollisuus näkyy myös muutamassa noista alussa kertomistani vastauksista. Yksi asia, muu on plussaa. Kaatuuko maailma, jos…?

Armollisuus on sen muistamista, että kaikkeen ei tarvitse revetä, vaan jotkut asiat ovat toisia tärkeämpiä. Maailma ei kaadu, vaikka tekisin virheen tai tinkisin tavoitteistani. Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Kun siihen armollisuuteen yhdistetään muut arvot – kunnioitus, rehellisyys, rohkeus, vapaus, rakkaus – niin pystymme pyrkimään kohti niitä ilman, että täytyy aina onnistua. Silloin tulemme todennäköisesti kohdelleeksi myös lastamme armollisemmin silloin, kun tämä ei yllä omiin tavoitteisiinsa tai meidän odotuksiimme.

Ja ainakin itse pidän tärkeänä auttaa lapsiani kasvamaan ihmisiksi, joille sekä armollisuus että inspiraatio ovat elämän kulmakiviä. (Jos se ei vielä ollut itsestäänselvää. 😀 )

Mitä ajatuksia arvot ja tavoitteet vanhemmuudessa herättävät? Konkretiaa tai käsitteitä, kokemuksia tai ideoita voi vapaasti heitellä kommenteissa! <3

Riittämättömyyden tunne ja odotukset (ja miten sovittaa niitä yhteen)

Eilen kirjoitin riittämättömyyden tunteesta. Jos et lukenut sitä vielä, tai jos on just nyt akuutti riittämättömyyden tunteen puuska, niin lue ensimmäinen osa ensin. Siinä alustin prosessin, jolla voi pyrkiä hälventämään riittämättömyyden tunnetta, ja syvensin osia 1 (Pysähdy ja huomaa) ja 2 (Mitä tarvitset?).

Tässä tekstissä jatketaan niistä (usein alitajuisista) odotuksista, jotka piilottelevat riittämättömyyden tunteen takana.

3. Huomaa, mitä odotat itseltäsi.

Riittämättömyyden tunne kumpuaa ajatuksesta, että ollakseni riittävän hyvä minun pitäisi olla enemmän X. Toisin sanoen odotan itseltäni X, ja vasta sen odotuksen täyttämisen jälkeen voin olla itseeni tyytyväinen ja elää onnellista elämää.

No mitä ne odotukset sitten ovat?

Minä olen ihan vain tässä äitiyden varrella kokenut riittämättömyyden tunnetta esimerkiksi tällaisten ”hyvä äiti” -kriteereiden vuoksi:

Hyvä äiti puhuu lapsilleen lempeästi, eikä koskaan huuda.
Hyvä äiti pukee lapsensa siisteihin, sävysävyisiin vaatteisiin, jotka eivät ole mistään (rättikaupasta).
Hyvä äiti onnistuu imetyksessä (muttei imetä julkisesti, ainakaan mitenkään roisisti niin että toiset ihmiset häiriintyvät).
Hyvä äiti hoitaa lapset kotona muttei kuluta yhteiskunnan verovaroja siihen, vaan tekee töitä siitä asti kun lapsen voi jättää toisen ihmisen hoitoon, eli heti muutaman viikon ikäisenä, koska hyvä äiti paitsi imettää myös opettaa lapsensa syömään pullosta, ettei vauva vaan ole vaivaksi kenellekään.
Hyvä äiti pudottaa raskauden aikana saadut kilot, muttei liian nopeasti, eikä varsinkaan rupea kertomaan siitä kenellekään, ettei syyllistä niitä (epäonnistuja)äitejä, jotka eivät pudottaneet raskauskilojaan yhtä nopeasti.
Hyvä äiti pukeutuu siististi, ei mihinkään tuulipukuihin tai verkkareihin, mutta ei myöskään liian hienosti, koska kuka se oikein luulee olevansa.
Hyvä äiti siivoaa, muttei mitenkään fanaattisesti, ja osallistaa lapset siivoamiseen ihan pienestä asti, koska miten ne muuten oppivat?
Hyvä äiti käy lasten kanssa ulkoilemassa joka päivä monta tuntia.

… ja niin edespäin.

Lisätään tähän vielä kaikki ne odotukset, joita kohdistuu ylipäänsä naisiin tai miehiin, noin niinkuin kulttuurisesti. Tai odotukset, joita työnantaja kohdistaa työntekijään, tai yrittäjä kohdistaa itseensä. (”Oikea yrittäjä tekee 18-tuntista työpäivää palamatta loppuun, koska hei jos on amatööri ja fysiikka ei kestä niin sitten varmaan ei kantsis olla yrittäjä.”)

Mutta minkä takia tämä kohta on otsikoitu ”Huomaa, mitä odotat itseltäsi”, jos kerran nämä kaikki odotukset tulevat ulkopuolelta?

Toisten ihmisten odotukset eivät siirry meidän odotuksiksemme, ellemme omaksu niitä.

Esimerkki: esikoisen ollessa kuusiviikkoinen lähdin rauhalliseen illanviettoon ystävien kanssa. (Huomaatteko, piti erikseen sanoa, että rauhalliseen, koska sehän on ihan eri asia kuin railakas kännireissu, eikö?) Silloin esikoinen vielä suostui syömään pumpattua maitoa pullosta, joten hän jäi pesimään isin kanssa kotiin.

Illanvietossa kaverit olivat yllättyneitä, kun en ottanut vauvaa mukaan, vaikka muutamalla muulla olikin lapsi mukana. Heillä oli odotus siitä, että kuusiviikkoisen vauvan äiti tulee rauhalliseen illanviettoon vauva mukanaan. Mulla itselläni ei ollut sellaista odotusta – ja koska kukaan läsnäolijoista tehnyt siitä mitään sirkusnumeroa (”miten sä VOIT jättää vauvan kotiin! Ihan KAUHEAA!!”), niin en tippaakaan kärsinyt siitä heidän odotuksestaan.

Mitä vahvempi se ulkopuolinen odotus on, sitä vaikeampaa on tietoisesti olla ottamatta sitä omakseen. Sitä enemmän täytyy skarpata, jotta tekee tietoisen valinnan: media kertoo, että minun kehoni pitäisi olla tietynlainen ollakseen hyväksyttävä, JA minun kehoni on ihan hyvä tällaisena. End of story. Tietoinen valinta, niin etten uppoa sen odotuksen syövereihin.

Ja tässä tulee ansa: tietoinen päätös on supervaikea tehdä, jos kapasiteetti on nollissa. Niinkuin meillä äideillä tuppaa usein olemaan. Ne ulkopuolelta tulevat odotukset sujahtavat sivukautta tajuntaan, ja sitten onkin vain lyhyt matka siihen, että ulkopuolelta tulevat odotukset muuttuvatkin omiksi odotuksiksi, kun niitä ei kyseenalaista.

No nyt kyseenalaistetaan.

4. Mieti, mitä vaatisi, jotta pystyisit täyttämään nämä odotukset.

Mitä pitäisi tapahtua, jotta nämä kaikki odotukset toteutuisivat? Se tietysti riippuu odotuksista ja ihmisestä, mutta yksi vihje löytyy sen riittämättömyyden tunteen voimakkuudesta.

Mitä enemmän epärealistisia odotuksia minulla on, sitä voimakkaampi riittämättömyyden tunne. Toisin sanoen mitä voimakkaampi riittämättömyyden tunne, sitä enemmän pitäisi tapahtua, jotta pystyisin siihen, mihin Minun Kyllä Nyt Pitäisi Pystyä.

Kuitenkin silloin, kun ne odotukset ovat alitajuisia, näkymättömiä, vaivihkaisia, niin ne eivät tunnu epärealistisilta.

Tottakai minun kuuluisi mahtua samoihin farkkuihin kuin viisitoista vuotta sitten. Tottakai minun kuuluisi pystyä pitämään kämppä siistinä. Tottakai minun kuuluisi [tehdä se asia, joka on nyt selvästi tosi trendikäs somessa]. Tottakai minun kuuluisi [onnistua samoissa asioissa kuin yrittäjäkollegakin onnistuu].

Välillä ne ulkopuolelta tulevat viestit ovat todenmukaisia. Kyllä, ystäväni todella pudotti raskauskilot ajassa X. Kyllä, olen käynyt lapsiperheiden kodeissa, joissa ”sotkuista” on silloin, kun legopalikat ovatkin portaiden päässä olohuonetta, eivätkä leikkialueella. Kyllä, olen joskus pystynyt kirjoittamaan kirjan kuukaudessa.

(Välillä taas ne viestit ovat, no, kaunisteltuja. Ks. kohta ”joskus on luvallista puhua vain kauniista ja kiiltävästä, ei rumasta ja rosoisesta”.)

Riippumatta siitä, onko joku joskus pystynyt tähän suoritukseen, voin kysyä itseltäni tätä.

Jos nyt näiltä jalansijoilta haluaisin täyttää tämän odotuksen, niin mitä se vaatisi?

Jos haluaisin mahtua samoihin farkkuihin kuin viisitoista vuotta sitten, niin mitä se vaatisi?

Se vaatisi, että selvitän, mitkä asiat vaikuttavat painooni ja millä tavoilla. Että söisin enemmän niitä asioita, jotka tekevät kropalle hyvää ja auttavat kaventumaan, ja vähemmän niitä toisia.

Tai jos saisin taas allergisen vauvan ja imetysdieettaisin pari vuotta ja murtaisin vaikka luun siinä samalla, niin sujahtaisi paino alaspäin tosi sutjakkaasti. Jaksamiselle se ei välttämättä tekisi kuitenkaan kauhean hyvää, plus että se olisi ehkä ”Top 10 huonoimmat syyt toivoa vauvaa” -listalla. Ja niin edelleen.

Jos haluaisin pitää kämpän siistinä, niin mitä se vaatisi?

Uuden rutiinin opettelua, mikä itsessään vie kapasiteettia. Siinä kuluisi joko aikaa, kun opettelisi rutiinin hiljakseen, tai energiaa, kun panostaisi kertalinttuulla raivaamiseen ja asioiden paikalleen laittamiseen.

Tai voisi palkata siivoojan, mikä kuluttaisi rahaa. Tosin silloin joutuisin luopumaan siitä odotuksesta, että nimenomaan MINUN kuuluisi pitää koti siistinä.

Jos haluaisin olla lapsille lempeämpi ja kärsivällisempi, niin mitä se vaatisi?

Sitä, että selvittäisin, milloin jaksan suurimmalla todennäköisyydellä olla lapsille lempeä ja kärsivällinen. Pistäisin prioriteettilistalle sellaisten olosuhteiden luomisen. (Itselläni niihin olosuhteisiin kuuluvat riittävä uni, tasainen verensokeri, ja se, että osaa päästää irti siitä omasta tunnekuohusta mahdollisimman pian kuohahduksen jälkeen.)

Se vaatisi opettelua, oman käytöksen tarkkailua ja anteeksi pyytämistä ja uusiksi yrittämistä silloin, kun menee pieleen.

Yksittäisen asian kohdalla se vaatimuslista ei välttämättä näytä kohtuuttomalta.

Ongelma tuleekin siinä kohtaa, jos niitä yksittäisiä asioita kertyy useampia. Jos vaikka haluaisin toteuttaa nuo kolme yllämainittua asiaa (ja kolme on vielä aika vähän), niin siinä jo riittäisi puuhaa koko päiväksi. Ensin skarppaa syömisten kanssa aamiaista varten, sitten skarppaa keittiön siistiksi, sitten skarppaa kärsivällisenä kun olisi aika saada lapset lähtömoodiin, ja hups heijaa, kello ei ole vielä yhdeksää ja olen ihan sippi. Ja vielä pitäisi jaksaa kaikki ne muut asiat, joita päivän mittaan olisi hyvä saada aikaan.

No miten niistä epärealistisista odotuksista sitten pääsee eroon?

5. Mieti, voitko ja haluatko tehdä odotuksesta tavoitteen ja nähdä sen vaivan, joka sen saavuttamiseen liittyy

Odotus tarkoittaa käytännössä sitä, että ajattelen, että jonkun asian pitäisi olla tietyllä tavalla, tai jostain asiasta pitäisi näissä olosuhteissa tulla tämä lopputulos. Jos odotan, että lapset siivoavat lelut lattialta, niin saatan ilahtua, jos niin tapahtuu, ja petyn jos niin ei tapahdu. Jos odotan, että jaksan tehdä 8 tuntia ajatustyötä putkeen, niin petyn, kun neljän tunnin päästä aivot tuntuvat sammalelta ja kello on vasta noin vähän, kyllähän minun nyt pitäisi pystyä.

Joskus odotuksiin liittyvät lopputulokset eivät ole minun käsissäni. Voin olla vaikka kuinka motivoitunut pitkään imetykseen, ja kaikesta imetystuesta ja tsemppaamisesta huolimatta käy niin, että homma ei onnistu. Saatan tehdä vaikka kuinka hyvän tarjouksen, asiakas on innoissaan, ja johtoryhmästä tulee viesti, että nyt ei onnistu. Sellaisissa tilanteissa minulla on kaksi vaihtoehtoa.

Voin joko pitää kiinni odotuksestani ja tuntea tulleeni väärin kohdelluksi, puhkua elämän epäreiluutta ja stressata sitä, että asiat eivät koskaan mene niinkuin minä haluaisin.

Tai voin hyväksyä, että nyt on näin. Nyt se homma ei mennyt niinkuin odotin, ja olen tosi pettynyt. Suututtaa ja itkettää, kun se asia oli minulle tärkeä, ja se meni eri tavalla kuin halusin. Turhauttaa, kun ei voi tehdä asialle mitään. Kaiken tämän voi yrittää hyväksyä, tai sitten voi hyväksyä sen, miten vaikealta se tuntuu.

Jos se asia on minun vallassani, edes joltain osalta, niin voin silloinkin päättää luopua siitä odotuksesta. (”Nyt on näin, että haluaisin olla 15 kiloa kevyempi, ja tällä hetkellä olen tällainen. Nyt ei riitä kapasiteetti ryhtyä tekemään asialle mitään, joten hyväksyn sen, että toistaiseksi olen tämän kokoinen, enkä mahdu niihin farkkuihin.”)

Voin kuitenkin myös tehdä siitä odotuksesta itselleni tavoitteen, jos se on minulle tärkeä ja jos haluan aidosti tehdä sille asialle jotain.

Odotus: hyvä äiti on kärsivällinen.
Tavoite: haluan osata olla kärsivällinen äiti.

Miten pääsen siihen tavoitteeseen?

  • Pidän huolta siitä, että ylipäänsä itse jaksan ja voin hyvin, jotta minulla riittää tahdonvoimaa olla lapsille läsnä kun kriisi iskee. (Konkretiaa: nukkumaan ajoissa, selkeät ruoka-ajat, omista tarpeista huolehtimisen rutiini.)
  • Opettelen kohtaamaan omat tunnekuohuni lempeästi ja empaattisesti. (Konkretiaa: nyt on näin, mitä minä tarvitsen?)
  • Opettelen katsomaan asiaa lapsen näkökulmasta. (Konkretiaa: Millainen tunne tai tarve lapsella on? Mitä lapsi yritti saada aikaan, mihin hyvään hän pyrki?)
  • Opettelen käymään lapsen kanssa tilanteen ”uudestaan!” rauhoituttuani. (Konkretiaa: anteeksi pyytäminen, ”halusin sanoa, että…”.)

Tavoitteen asettaminen tarkoittaa, että otan huomioon myös sen, mistä tällä hetkellä lähden (”Aikaväli impulssista reaktioon: kolme millisekuntia; aikaväli reaktiosta rauhoittumiseen: vartti.”), minkä verran pystyn käyttämään kapasiteettia tavoitetta kohti kulkemiseen, ja sen, missä tilanteessa kaikkein kipeimmin haluan muutosta. Tavoitteen asettaminen luo realistisen reitin siitä, missä olen, sinne, missä haluaisin olla.

Kaikista odotuksista ei tarvitse tehdä tavoitetta.

Kaikista ei kannatakaan tehdä tavoitetta, ainakaan samaan aikaan. Yhteiskunta odottaa meiltä välillä täysin absurdeja ja ristiriitaisia asioita, ja ne odotukset on äärimmäisen hyvä kyseenalaistaa, erityisesti jos niiden mukaan toimiminen (tai sen yrittäminen) tuntuu pahalta, stressaavalta tai väärältä.

Samaan aikaan jotkut odotukset ovat aidosti omien arvojemme mukaisia, ja meillä ei yksinkertaisesti riitä vielä taito tai kapasiteetti toimia niiden mukaan. Silloin tavoitteen asettaminen, uuden opettelu ja ihmisenä (ja äitinä, isänä, vanhempana, kasvattajana) kasvaminen vievät meitä kohti sitä, millaisia ihmisiä haluamme olla.

Kun tavoite on selvillä, ja kun opettelu tapahtuu tietoisesti ja omista lähtökohdista, riittämättömyyden tunne hälvenee. Nyt on näin, minä haluaisin olla tuolla ja olen vasta matkalla sinne. Jonain päivänä ehdin sinne ja tässä välillä teen sen mihin paukut riittävät.

Toivottavasti nämä tekstit auttoivat vähän hälventämään riittämättömyyden tunnetta. Jos haluat lisäapuja riittävän hyvän löytämiseen, niin napsauta itsellesi ilmainen Riittävän hyvän vanhemmuuden minikurssi tuosta alta. Tai lue minikurssista lisää täältä. <3