Kysymys: Miten kohdata narsistisesti käyttäytyvä läheinen?

Mä sain viime viikolla sähköpostia eräältä Lupa olla minä -kirjeen lukijalta. Hän pohti tilannetta, jossa täytyy tulla toimeen ihmisen kanssa, jolla on narsistisia käyttäytymispiirteitä, ja kysyi minulta ajatuksia aiheeseen liittyen. Laitan hänelle lähettämäni vastauksen myös tänne blogiin, niin siitä voi olla iloa sitten muillekin samantyyppisten asioiden kanssa painiville.

* * *

Kiitos sähköpostistasi ja kysymyksestäsi. Tilanne kuulostaa melkoisen kuluttavalta – erityisesti silloin, jos vaihtoehtona ei ole se, että toisen ihmisen sulkee kokonaan pois omasta elämänpiiristään. Mulla on (ihan näin maallikkona, ei siis terapeuttina tms.) muutamia ajatuksia tohon liittyen, kokeile että jos ne avais jotain uutta näkökulmaa tuohon tilanteeseen.

Ihan äskettäin, päivä pari sitten, luin Brené Brownin kirjaa Daring Greatly, joka käsittelee häpeää ja haavoittuvuutta, ja hän puhuu siinä muun muassa juurikin narsististen käyttäytymispiirteiden lisääntymisestä nyky-yhteiskunnassa. Hän kirjoittaa narsismin, haavoittuvuuden ja häpeän yhteydestä näin:

”Here’s where it gets tricky. And frustrating. And maybe even a little heartbreaking. The topic of narcissism has penetrated the social consciousness enough that most people correctly associate it with a pattern of behaviors that include grandiosity, a pervasive need for admiration, and a lack of empathy. What almost no-one understands is how every level of severity in this diagnosis is underpinned by shame. Which means we don’t ’fix it’ by cutting people down to size and reminding folks of their inadequacies and smallness. Shame is more likely to be the cause of these behaviors, not the cure. […]

For example, when I look at narcissism through the vulnerability lens, I see the shame-based fear of being ordinary. I see the fear of never feeling extraordinary enough to be noticed, to be lovable, to belong, or to cultivate a sense of purpose. Sometimes the simple act of humanizing problems sheds an important light on them, a light that often goes out the minute a stigmatizing label is applied.”

Toisin sanoen yksi näkökulma narsismiin on se, että se kumpuaa jonkinlaisesta häpeäkokemuksesta, jolloin siihen ”vastalääkkeenä” toimii parhaiten empatia. Ja noin kommunikaation näkökulmasta yksinkertaisin empatiamalli on Marshall Rosenbergin Nonviolent communication eli NVC. Siinä keskitytään viestimään havaintojen, tunteiden, tarpeiden ja pyyntöjen kautta kahdesta suunnasta. Ensinnäkin omat viestit muotoillaan niin, että ne kuvaavat omia havaintoja, tunteita ja niiden taustalla olevia tarpeita, ja toiselle kohdistettuja pyyntöjä. Ja toisaalta pyritään kuulemaan ja ymmärtämään toisen viestit ainoastaan sen kautta, mitä havaintoja, tunteita, tarpeita tai pyyntöjä ne yrittävät välittää. Kaikki muu jätetään huomiotta.

NVC on periaatteessa helppo ja käytännössä aika lailla treeniä vaativa kommunikaatiotyyli, mutta mä ajattelisin, että siitä voisi olla ehkä tossa tilanteessa apua. Ehkä ensisijaisesti niin, että kun huomaat oman mielen alkavan kiehua tällaisen henkilön kanssa toimiessa, niin oman pään sisäinen empatia auttaa usein purkamaan sitä tilannetta vähäsen. Tyyliin että ah, nyt mulla alkaa verenpaine nousta ton ihmisen kanssa, mua suututtaa tosi paljon koska mä tarvitsisin tässä tilanteessa tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta enkä nyt tunne sitä saavani. Ihan jo sen tilanteen sanoittaminen itselle voi auttaa luovimaan siinä tilanteessa. Jos tuntuu, että tilanne on sellainen, jossa toiselle ihmiselle täytyy sanoa ääneen siitä ongelmasta, niin sen voi sanoa vaikka ihan niillä samoilla sanoilla.

Toinen hyvä tapa käyttää NVC:tä haastavissa kommunikaatiotilanteissa on se, että yrittää kaikesta toisen sanomasta kuunnella ja peilata takaisin sen, mitä toinen on havainnut ja tuntee ja tarvitsee ja pyytää. ”Siis tarkoititko, että sua turhauttaa kun mä käyttäydyin [X]?” ”Sä olisit halunnut, että mä teen [Y], koska sä tarvitsit lepoa ja rauhaa?” Ja vaikka se oma arvaus menisi aluksi väärin, niin toinen saattaa silti korjata että ”eikun mä olisin halunnut että [Å]”, jolloin päästään taas eteenpäin ihan oikeassa kommunikaatiossa. Mun havainto on, että usein ihmiset pehmenee jo siitä, että joku oikeasti haluaa kuunnella niitä ja yrittää tuomitsematta ymmärtää, mitä niiden mielessä liikkuu. 🙂

Toisaalta jos susta tuntuu, että toinen yrittää mitätöidä sun oman viestin, niin NVC:tä käyttäen voit kysyä tarkentavia kysymyksiä: ”Mun mielestä me sovittiin, että tehdään X, ja nyt kun sanoit Y, niin mä tulkitsin sen niin että sä aioitkin tehdä toisin. Ymmärsinkö mä nyt oikein vai oliko sulla tässä joku muu ajatus?” Tarkoitus on saada keskustelu pois leimoista, olettamuksista ja kiertelystä, ja kohti selkeää, rehellistä kommunikaatiota.

Jos käy niin, että toinen turhautuu että ”mitä sä nyt jankkaat”, niin siihen voi vaikka kertoa ihan niistä omista havainnoista ja pyrkimyksestä: ”Mä oon huomannut, että usein me puhutaan vähän toistemme ohi ja siitä tulee ongelmia, niin nyt mä yritän saada keskusteltua niin, että me molemmat ollaan samaa mieltä siitä, mitä ollaan puhuttu.” Useimmilla ihmisillä nimittäin se oma kommunikaatiotyyli tuntuu niin luontevalta, että on vaikea ajatella muunlaisten olemassaoloa – erityisesti silloin, jos on (esim. niiden häpeän tunteiden takia) muutenkin vaikea ajatella, että se oma tyyli tehdä asioita ei olisikaan maailman ainoa tai paras.

Sä ehkä oot itse jo miettinyt sellaista rajojen pitämistä ja muuta, että kun sovitaan tietyllä tavalla niin sitten niin tehdään ja rajojen ylitykset käsitellään heti ja suoraan. NVC on mun mielestä tosi hyvä keino siihen, että pystyy viestimään toiselle sekä ”mä ymmärrän, että miksi sä käyttäydyit noin” että ”samaan aikaan mä en hyväksy sitä, että mua kohdellaan noin, koska [tarve].”

Sellainen terveiden rajojen pitäminen, varsinkin ns. rajattomien ihmisten kanssa, vaatii tosi paljon itse-empatiaa ja sitä, että luottaa niihin omiin tunteisiinsa ja tarpeisiinsa ja osaa sanoittaa ne. Silloin toisen ihmisen niinku, mutku -vastalauseet eivät saa horjutettua omaa ajatusta siitä, miten minua tulee kohdella ja mitä minun täytyy sietää – eikä toisaalta tarvitse tehdä vastahyökkäyksiä puolustautuakseen, joten toinenkin saa säilytettyä omanarvontuntonsa.

Itse-empatiaa voi harjoitella ihan vaikka sillä, että kirjoittaa itseä vaivaavasta tilanteesta tai asiasta kertomuksen vastaamalla vuorotellen seuraaviin kysymyksiin: 1) Mitä havaitsin? 2) Millainen tunne minulle tuli? 3) Mikä tarve sen tunteen taustalla oli – mitä sellaista olisin halunnut, mikä ei toteutunut, tai mitä sellaista sain, mitä halusinkin? (Mikä muu tunne tuli? Mikä tarve sen taustalla oli? Mitä sitten havaitsin? jne, sen mukaan että mitä nousee pintaan seuraavaksi.) Lopuksi voi vastata kysymykseen 4) Mitä toivoisin että minä/hän tekisi(n) seuraavan kerran, kun tapahtuu jotain vastaavaa?

Jos haluat lukea lisää noista aiheista, niin suosittelen ton Brené Brownin kirjan lisäksi Marshall Rosenbergin Nonviolent Communication – A language of life -kirjaa (tai sen suomennosta Myötäelämisen taito – johdatus väkivallattomuuteen). Myös NVC Finlandin sivuilta löytyy lisätietoa.

* * *

Kommenteista:
Saa kommentoida! Jos heräsi jotain ajatuksia narsismin ja häpeän suhteesta, tai kokemuksia empatian käyttämisestä tällaisissa tilanteissa, niin kuulen mielelläni. Kaikenlaista muutakin pohdintaa aiheeseen liittyen voi tulla pohtimaan tänne kommentteihin, toki sillai rauhallisesti ja kaikkia näkökulmia kunnioittaen, niinkuin tavallista. 🙂

Ja jos itselle tulee mieleen joku kysymys, johon haluaisit multa ajatuksia, mutta et halua kertoa sitä kommenteissa, niin mulle voi laittaa sähköpostia sari at lupaollamina piste fi!

Tämä toimi tällä kertaa 3: Tarvetsekkaus

Tämän päivän onnistuminen ei ollut kasvatustilanne, vaan oman pään setvimisen tekniikka. Koko viikonloppu (ja itse asiassa koko kulunut viikko) oli mennyt jotenkin kauheassa kiireessä, niin etten ollut ehtinyt tai saanut aikaiseksi keskittyä yhtään itseeni. Niinpä pinna oli kauniisti sanottuna vähän kireällä, ja puoliso sitten kyllästyi mun ailahteluun ja patisti mut viettämään pari tuntia omaa aikaa.

Mä päätin viettää sen oman ajan muistikirjan kanssa läheisessä kahvilassa. Mä oon huomannut, että jos mulla on kurja olla, niin yleensä syypäänä on joko taustalla lymyilevät ankeat ajatukset tai sitten se, ettei kaikki mun tarpeet tule kohdatuiksi. Useimmiten vielä niin päin, että niiden tarpeiden kohtaamista vaikeuttaa jotkut ”no mutkun emmä ja sitkun nekin ajattelee ja ja” -ajatukset.

Ja paras tapa purkaa niitä ajatuksia on pyydystää ne paperille tai muuten tekstiksi, niin niitä voi kyseenalaistaa. Joten mä tein sitten sitä.

Perustavanlaatuisia tarpeita

Ensin mä kysyin itseltäni, että jos tää kurja olo johtuu siitä, ettei mun tarpeet täyty, niin minkä tarpeiden kohdalla on pahimmin vajausta?

Ja koska tällaisessa akuutissa juminpurkamistilanteessa on usein vaikea nimetä niitä tarpeita, niin mä otin avukseni jostain Tony Robbinsin haastattelusta löytämäni listan ihmisen kuudesta perustarpeesta.

  • vakaus (certainty)
  • vaihtelu (variety)
  • yhteys toisiin ja itseen (connection)
  • merkittävyys/erityisyys (significance)
  • kasvu (growth)
  • oma panos maailmalle (contribution)

Jokaisen kohdalla mä kysyin itseltäni, että miltä tämän tarpeen tilanne näyttää mun elämässäni tällä hetkellä. Jos haluat käyttää samaa tekniikkaa, niin voit ottaa joko kynän ja paperia ja kirjoittaa vastaukset vaikkapa avainsanoilla tai mind mapiksi. Tai sitten vaan pohdit näitä kysymyksiä hiljaa mielessäsi ja kuulostelet, että onko reaktio ”auts” vai ”mjoo” vai jotain siltä väliltä.

Vakaus

Onko mun elämä tarpeeksi vakaata? Turvallista?

Onko mulla sellainen tilanne, että mun ei tarvitse pelätä hyvinvointini tai läheisteni hyvinvoinnin puolesta?

Onko mulla elämässä tarpeeksi ennustettavuutta ja rutiinia?

Onko mulla tarpeeksi taitoja ja kapasiteettia vastata mun elämäni tämänhetkisiin haasteisiin?

Onko mun kehon perustarpeet tyydytetty tarpeeksi ennustettavasti – ruoka, uni, puhtaus?

Vaihtelu

Onko mun elämässä tarpeeksi yllätyksellisyyttä, kiinnostavaa vaihtelua, jotain uutta ja inspiroivaa?

Onko mulla jotain, mitä odottaa?

Onko mun elämässäni tarpeeksi oikeantasoista haastetta, joissa mä saan käyttää taitojani ja osaamistani?

Yhteys toisiin ja itseen

Kuunnellaanko mua? Kuuntelenko mä muita? Kuuntelenko mä itseäni?

Onko mulla ihmisiä, joita kiinnostaa mun hyvinvointi? Onko mulla ihmisiä, joiden hyvinvointi on mulle tärkeää?

Onko mulla ympärilläni ihmisiä, joiden kanssa voin inspiroitua, viihtyä, pitää hauskaa?

Onko mulla ihmisiä, joihin voin turvautua hädän hetkellä tai joita voin auttaa tarpeen tullen?

Merkittävyys/erityisyys

Koenko mä olevani tärkeä, erityinen tai olennainen tässä maailmassa?

Pystynkö mä arvostamaan itseäni ja tuntuuko, että saan muilta arvostusta?

Huomataanko mut? Huomaanko itseni, omat tarpeeni ja tunteeni, miten suhtaudun niihin?

Kasvu

Opinko tässä elämäntilanteessa uutta? Haastanko itseäni?

Huomaanko, mihin suuntaan ja missä asioissa kasvan ja kehityn?

Millä tavalla panostan siihen, että olisin huomenna astetta enemmän sellainen kuin toivoisin olevani?

Oma panos maailmalle

Miten käytän energiaani muiden ihmisten hyvinvoinnin hyväksi?

Mitä osaan tehdä niin, että läheiseni tai täysin tuntemattomat ihmiset olisivat piirun verran onnellisempia ja hyvinvoivampia?

Siitä sitten ratkomaan

On paljon helpompi tietää, miten ongelmaa lähtee ratkomaan, kun näkee, mitkä tarpeet sen ongelman taustalla on. Edes sillai summittain.

Toki noistakin perustarpeista (tai vaikka Maslow’n tarvehierarkiasta, tai muista listauksista) saa tehtyä tuhat hienoviritteistä analyysiä jos jaksaa. Että tarvitsenko mä nyt lepoa vai rentoutumista, tarvitsenko mä kuuntelemista vai huomiota, ja niin edelleen.

Ja silti tuntui, että jo tällaisesta karkeasta jaottelusta mä sain itselleni oivalluksia, että mihin mun kannattais ensimmäisenä pistää energiani. Mikä tarve on eniten pinnassa, mikä hermo on herkimmällä. Mitä kannattais tehdä tai pyytää toisia tekemään.

Sen lopun pari tuntia mä käytin siihen, että kirjoittelin ja piirtelin ajatuksenvirtaa niihin tarpeisiin liittyen, jotka mulla oli pahiten vajauksella. Mä kyselin itseltäni, että mitä mä ajattelen erilaisista tilanteista, ja käytin muun muassa Sedonan irtipäästämistekniikoita niiden tilanteiden siivoamiseen. Olennaista oli, että mä pääsin noista tarpeista kirjoittamisen ja purkamisen vauhtiin.

Mitä mä siis tein?

Mä kuuntelin itseäni. Mä otin sen oman kurjan oloni vakavasti, sen sijaan että mä olisin vakuuttanut itselleni että on ihan tyhmää olla tällaisella fiiliksellä koska X. Ja mä kuuntelin puolisoani, joka näki jo paljon ennen mua, että mun tarttis tehdä jotain saadakseni toimintakykyni takaisin.

Mä muistin Nonviolent Communicationin ajatuksen siitä, että tunteen taustalla on joku tarve, joko tyydytetty tai tyydyttämätön. Mä kaivoin esiin apuvälineen, eli sen Tony Robbinsin tarvelistauksen, jotta mun ei tarvitsisi käyttää tahdonvoimaani oikeiden sanojen etsimiseen vaan sitä säästyisi niiden tarpeiden tunnistamiseen ja työstämiseen.

Mä luotin siihen, että jos mä alkuun teen tän yhden jutun, niin sieltä varmaan tulee jotain. Mä en yrittänyt päättää etukäteen, että mitä ”tuloksia” tästä mun ”harjoituksesta” pitäis tulla, vaan mä yritin mahdollisimman paljon hyväksyä, että pinnalle nousee jotain sellaista, mistä mä voin jatkaa eteenpäin.

Toivottavasti tästä olis apua myös sulle!

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Ajatuksia noihin tarpeisiin liittyen, joko omalta kohdalta tai yleisesti. Pohdintaa tai kysymyksiä tai ihan vaikka lukukuittausta. Kaikenlainen rakentava ja empaattinen kommentointi erittäin tervetullutta.

P.S. Jos tällainen pohdinta ja työstäminen kiinnostaa, mutta tuntuu että omat taidot eivät ihan riitä, käy tsekkaamassa Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivä 21.9.2013! Neljän tunnin aikana tutkimme, miten tunteiden ja tahdonvoiman kautta päästään lähemmäksi arjen flow’ta. Kerro kavereillekin ja tule mukaan!