Joulukalenteri 23.12.: Mitä tunteita toivoin joululta, ja miten niitä saisi?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Aatonaaton, ja tämän kalenterin viimeinen, joulukalenterikysymys on seuraava:

Mitä tunteita toivoin joululta ja sen odotukselta? Mitä voisin tehdä tai ajatella, jotta saisin niitä tunteita tähän hetkeen?

Tämä joulukalenteri alkoi sillä, että marraskuun lopussa mietittiin, mitä tunteita haluaisi joulua kohti kulkiessa kokea. Tänään ne tunteet on hyvä muistuttaa itselle mieleen. Tai jos ei silloin marraskuussa tullut miettineeksi, millaisia tunteita joululta toivoisi, niin sen voi tehdä ihan hyvin vielä nyt. (Syvä hengitys, pysähtyminen sen äärelle, mitä minussa tällä hetkellä liikkuu.)

Itse toivoin näitä tunteita:

Iloa, rauhaa, yhteyttä, herkistymistä, rentoutumista, myötätuntoa, antamisen iloa, riittämistä (miten voi olla, että riittämättömyyden tunteelle ei ole edes sanaa suomen kielessä?! No sitä kuitenkin.)

Edelleenkään ei ole myöhäistä kokea niitä tunteita.

Mistä löytäisin niitä ihania tunteita?

Voin esimerkiksi nimetä asioita, jotka herättävät, tai ovat joulua kohti kulkiessa herättäneet, minussa näitä tunteita. Ja sitten antaa niiden ihanien asioiden, kokemusten, mielikuvien olla mielessä ja vain nautiskella siitä, miten ihania ne olivatkaan.

Voin virittäytyä joulun toivoon siitä, että millaisissa hetkissä voisin esimerkiksi huomenna tai ylihuomenna kokea iloa, rauhaa, rentoutumista, myötätuntoa.

Voin makustella sitä tunnetta mielessäni ja kehossani. Ilo, miltä se tuntuu? Missä huomaan sen? Mitä ajatuksia ja mielikuvia huomaan kun kutsun iloa? Tai rauhaa, tai myötätuntoa?

Voin kuulostella, mitä se tunne kutsuisi minua tekemään?

Jos istun ja fiilistelen, että ilo, miltä se tuntuu, niin mitä se ilo kutsuisi seuraavaksi tekemään? Lähettämään ystävälle viestin, istumaan hetken aikaa aloillaan ja lukemaan kirjaa, tanssimaan ja kuuntelemaan joululauluja?

Tai voin miettiä, että miten näistä kaikista vielä tekemättömistä hommista löytyisi se tunne, jota kaipaan? Millä tavalla jouluruokien laittaminen voisi kytkeytyä myötätuntoon? Entä siivoaminen rauhaan? Jos tietäisin varmasti, että se puuha tuo minulla juuri haluamaani tunnetta, niin mikä ajatus auttaisi löytämään sen? (Esimerkki: Siivoaminen on tapa tuoda rauhaa, koska silloin ne kaikki kodittomat tavarat eivät huutele kodittomista sijoituspaikoistaan minulle joulun aikana. Tai ruoanlaitto tuo läsnäoloa, koska silloin saan luvan kanssa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan.)

Voin myös miettiä, että mitä tarvitsen, että tuntisin näitä tunteita? Tarvitsisinko yhteyttä, tukea, tilaa, luottamusta, kunnioitusta? Tarvitsenko läsnäoloa, inspiraatiota, pätevyyttä, seikkailua? Ihan vain jo sen tarpeen löytäminen, ja vaikka sen ajatuksen hengittäminen rauhallisesti, voi avata niiden ihanien tunteiden kokemuksen.

Toivottavasti löydät tähän aatonaattoon edelleen ja uudestaan niitä tunteita, joita kaipaisit joulunaikaan. ❤️

Huomenna on aatto, ja siihen toivotan sinulle ihania omannäköisiä joulun hetkiä. Toivottavasti tämä joulukalenteri on auttanut sinua laskeutumaan jouluun ja löytämään toivomiisi tunteisiin virittymisen hetkiä.

Ihanaa joulua, ystävä. ❤️

Joulukalenteri 22.12.: Mitä odotan joululta? Tarvitseeko odotuksia muokata?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun 22. luukku kätkee sisäänsä seuraavan kysymyksen:

Mitä odotan tai odotin joululta? Tarvitseeko niitä odotuksia muokata tai jostain ajatuksesta luopua?

Jouluun on kaksi yötä, ja aika paljon voi vielä tapahtua. Samaan aikaan jonkin verran voi jo ennustaa, että miten joulu mahdollisesti tulee menemään. Säätiedotukset ennakoivat lumitilanteen, vuorokaudessa on tietty määrä tunteja jolloin tehdä asioita, suunnitelmat ovat siinä vaiheessa kuin ovat ja resursseja on sen verran kuin on. Ihmisten kanssa on käyty keskusteluja, tai jätetty käymättä, ja siitäkin voi jonkin verran arvioida, miltä joulu saattaa näyttää.

Odotuksia ja pettymyksiä

Odotanko vielä joulun ihmettä, petynkö jos asiat eivät mene niinkuin haluaisin? Näitä kysymyksiä on hyvä tutkailla mielessään. Pettymysten (tai niiden ennakoinnin) taustalta löytyy nimittäin usein joitain sellaisia odotuksia, joita ei ole tullut itselleen sanoneeksi ääneen. Ja ehkä niiden odotusten takana on pelkoa tai surua siitä, että asiat eivät ole menneet niinkuin toivoisin.

Toivo on ihana asia, ja se kantaa meitä eteenpäin monissa sellaisissa tilanteissa, jotka päällepäin näyttävät mahdottomilta.

Toivo ei kuitenkaan ole ristiriidassa sen kanssa, että omia odotuksia voi tarkastella realistisesti. Voin samaan aikaan toivoa, että se yksi tietty ihminen soittaisi ja kertoisi hyviä uutisia, ja samaan aikaan voin olla avoin sille, että niin ei ehkä tapahdu. Voin toivoa, että rakkaus voittaisi ennakkoluulon, ja samalla voin surra sitä, että sen tietyn ihmisen kohdalla niin ei ehkä tapahdu vielä seuraavan kahden päivän aikana.

Toivo kantaa

Itse ajattelen näin: Toivo on sitä, että uskon asioiden kääntyvän parhain päin ja luotan siihen, että tarpeeni voivat täyttyä. Odotukset ovat sitä, kun toivo liimautuu johonkin tiettyyn strategiaan: asioiden täytyy mennä näin, jotta tarpeeni voisivat täyttyä, ja kaikki muu on pettymys.

Toivo on myös valtavan paljon haavoittuvampi asia kuin odotus. Toivo on astumista sellaiseen ei-tietämisen tilaan, jossa asiat saattavat mennä niinkuin toivoin, tai sitten eri lailla, ja minä en voi tietää, mikä on kokonaisuuden kannalta paras vaihtoehto. Ei-tietämisen tila jo itsessään on haavoittuvaa.

Toivo on suostumista siihen, että saatan joutua luopumaan jostain sellaisesta, mikä on ollut minulle tärkeä ja rakas ajatus – ja että silti voi olla toisia tapoja, joilla siihen tärkeään asiaan liittyvät tarpeeni täyttyvät. Luopuminen ja sureminen ovat haavoittuvia tiloja ja tunteita.

Toivo on myös luottamusta siihen, että silloinkin kun asiat menevät eri lailla kuin halusin, niin minä voin tehdä asioille jotain. Minä voin luottaa toisiin, voin pyytää apua, voin toimia parhaaksi katsomieni arvojen perusteella ja edistää omaa ja toisten hyvinvointia eettisesti ja kaikkien hyvää silmälläpitäen. Silloinkin, kun se tuntuu vaikealta. Ja sellainen rohkeus ja tilanteista vastuun ottaminen vasta haavoittuvaa onkin.

Mittasuhteita

Ja jos jouluna voi astua sellaiseen toivon tilaan, että meni tämä nyt miten meni, niin ensi viikolla on taas maanantai ja tiistai ja vuosi vaihtuu ja elämä jatkuu, niin ne pettymyksetkin asettuvat ehkä sopiviin mittasuhteisiin.

Niin ehkä jos me pyrittäis luopumaan odotuksista ja sen sijaan nojaamaan toivoon? Avattais ajatus sille, että meidän strategiat on ehkä ihan hyviä ja monet muutkin strategiat voi olla hyviä? Että pääasia on se, että kaikki kokee tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi ja kunnioitetuiksi? Oli sitten kyse joulupöydän ruokalistasta tai aaton aikataulusta tai jostain globaalimmasta.

Sellaisia mä toivon sinun jouluusi. ❤️ Huomenna mietitään ihanan joulun tunnelmaa. Siihen asti toivon sulle toivoa ja keveyttä ja iloa ja tuhansia toimivia strategioita huomioida omia ja toisten tarpeita tässä joulun alla ja muutenkin.

Joulukalenteri 20.12.: Kotia joulukuntoon kolmella tekniikalla

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukalenterin 20. luukusta löytyy seuraava kysymys:

Miten saan kotia joulukuntoon viikon mittaan?

Tämä kysymys on paitsi oikein mainio joulukalenterikysymys, myös ihan konkreettinen ihmettely täällä omassa päässäni. Kun katsoo ympärilleen, niin sana ”jouluinen” ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen, paitsi jos katsoo joulukuusta tiukasti keskittyen. Ja silti haluaisin, että jouluaattona koti olisi kutsuva ja raikas ja järjestyksessä ja mitä kaikkea muuta.

Niin ehkä tämän tekstin ytimessä voisi olla nippu vinkkejä, joita itse (ei-maailman-eniten-siivousihmisenä) meinaan käyttää jouluun asti, jotta kodin saisi puettua jouluasuun.

1. Aloita yhdestä kohdasta kerrallaan.

Mä olen aina ollut sellainen haahuilija, että kun alan siivota niin kymmenen minuutin päästä löydän itseni jostain ihan muusta paikasta. (Tositarina: edellisessä kodissa aloitin tiskipöydän tyhjentämisen, ja viiden minuutin päästä olin pihalla kastelemassa kukkia. Tiskipöytä ei ollut vieläkään siivottu.) Jos rupean vain ”siivoamaan”, niin on ihan älyttömän vaikea pitää fokusta yhdessä asiassa. Toki sekin on välillä ihan hauskaa, että ottaa yhden kapistuksen tuolta ja laittaa paikalleen, ja sitten tuolta toisaalta ja vie sen paikalleen, mutta siinä kestää tosi paljon pitempään, että saa mitään näkyvää aikaiseksi.

Niin itselleni on valtavan hyödyllistä valita, että nyt teen tuon homman alusta loppuun. Tyhjennän tiskikoneen, siivoan tiskipöydän, raivaan sohvan. Nimittäin siellä niiden helppojen paikalleen tai roskiin tai kierrätykseen laitettavien tavaroiden takana luimuilee aina joku yksi tai kaksi kapistusta, joista en oikeastaan haluaisi joutua tekemään päätöstä. Ehkä lasipurkkien kierrätyspussi on täynnä, enkä millään jaksaisi viedä niitä, mutta tuossa nuo lasipurkit sitten kuitenkin ovat ja jotain niille pitäisi tehdä. Tai sohvalla asuu joku keskeneräinen käsityö tai muuta koditonta tavaraa, ja niille pitäisi sitten päättää joku sijoituspaikka. Lapsuudenkodissani portaiden sisäkaarre oli sellainen paikka, johon kaikki ”päätän tämän kohtalosta myöhemmin” -kapistukset päätyivät, nykyisessä kodissa se on mikron päällä oleva taso, joka on sopivan ylhäällä jotta lapset eivät yletä sinne.

Kun nimittäin olen valinnut sen tietyn kohdan siivottavaksi, niin samalla sitoudun tekemään päätöksen jokaisesta siinä olevasta asiasta. Mihin tämä kuuluu? Onko sillä paikka tai pitääkö sille päättää paikka, meneekö se roskiin tai kierrätykseen, voisiko joku vielä käyttää sitä?

Osittain sen takia siivoaminen on niin raskasta, kun kaikesta pitää tehdä päätös. Mitä vähemmän päätöksiä siivotessa tarvitsee tehdä, sen helpompaa sen on. (Sen takia ns Ikea-kassi -metodi on niin houkutteleva: sullotaan kaikki yhteen valtavaan kassiin tai pyykkikoriin ja päätetään niille paikka huomenna. Ongelma siitä tulee siinä kohtaa kun sitä sopivaa huomispäivää ei tunnu löytyvän, vaan se jemmakasa jatkaa muhimistaan ihan samalla tavalla, vain vähän eri muodossa.)

2. 27 kapistusta kerrallaan

Yksi toimivimmista vastaani tulleista huushollin pyörittämisen rutiineista löytyy Flyladylta, jonka avulla opettelin huushollaamisen perusteita ennen lasten saamista. Yksi häneltä oppimistani jutuista on se, että kun alan raivata tavaroita, joko yhdestä paikasta tai kämpästä ylipäänsä, niin yritän saada mahdollisimman nopeasti 27 asiaa joko roskikseen, paikalleen, tai kiertoon. Miksi 27? En tiedä, jostain syystä siinä tekniikassa oli valittu numeroksi 27, mutta jos onnennumero sattuu olemaan 25 niin vaikka sitten sen verran.

Niiden 27 asian laskeminen pitää tekemisen fokuksessa, ja 27 asiaa on suhteellisen helppo löytää – ainakin ensimmäisellä kierroksella. Ja sitten kun aloittaa seuraavan kierroksen, niin yhtäkkiä tuleekin bonganneeksi tavaroita, joita äsken ei edes huomannut. Kas, tuossa onkin viikkaamattomia vaatteita, niistä saa varmaan ainakin 30, jee. Tai hei, voisin laittaa tämän eteisen kenkäkaaoksen paikoilleen.

Kun on tehnyt päätöksen siitä, että etsin 27 asiaa, niin ympäristöä katsoo eri lailla. Sen sijaan, että sietäisi jotain väärässä paikassa olevaa tavaraa, sen laittaa paikalleen ihan vain siksi että saa lisää ”pisteitä”. Tähän perustuu kaikenlainen pelillistäminen – alunperin tylsästä ja tavanomaisesta puuhasta tehdään mielekkäämpi sillä, että siihen liitetään joku pieni palkkio. Achievement unlocked, level up, ja niin edespäin. Kesällä ja syksyllä ihmiset kävelivät kilometrikaupalla jotta saisivat Pokémon Go -pelissä kerättyä lisää tarvikkeita ja Pokémoneja ja muuta.

Sisäistä motivaatiota pelillistäminen saattaa vähentää, koska ulkoinen palkkio (samoin kuin rangaistus) vie fokuksen pois siitä, että itse opettelu voisi olla kiinnostavaa. Itse olen kuitenkin huomannut, että kun se tekeminen palvelee myös muita tarpeitani niin, että huomaan sen (esim. 27 asiaa kerrallaan -peli auttaa saamaan kämppää järjestykseen), niin peli ei haittaa motivaatiota. Sen sijaan se auttaa keskittymään siihen tekemiseen ja seuraamaan omaa edistymistä. Ja toki siinä tulee myös niitä ”jee, onnistuin” -kokemuksia, jotka vastaavat pätevyyden tarpeeseen. Erityisesti itselläni, kun siivoaminen on aina ollut sellainen ”ei tästä ikinä tule mitään” -puuha, niiden pientenkin onnistumisten tiedostaminen on tärkeä osa oppimista.

3. Sprinttejä, ei maratonia

Siivousmaratoni. Urgh. Ajatuskin tuo niskaan kylmän hien ja mieleen kuvia moppiämpäreistä ja asuntojen loppusiivouksista ja äärimmäisestä v… ärtymyksestä. (Kaikilla ei varmaankaan ole samaa mielikuvaa, mutta ehkä jollakulla muulla on.)

Maratonien sijaan yritän mahdollisuuksien mukaan ajatella siivoamisen sprintteinä. Molemmat edelliset ajatukset auttavat myös pilkkomaan siivoamista (toinen paikkaan, toinen kapistusten määrään), ja sprintti-ajatus auttaa pätkimään siivoamista ajassa. Vartti siivoamista, vartti huilaamista, vartti siivoamista, ja niin edespäin.

Oikeastihan itselläni ainakin käy niin, että kun ryhdyn siivoamaan ajatuksella ”no vartin mä tässä teen ja sitten saan lopettaa” niin saan vartissa aikaan sen verran hyvää jälkeä (kun teen keskittyneesti), että ihan hyvällä fiiliksellä voin vielä siivota esimerkiksi sen valitsemani kohdan loppuun. Tai sitten jos on niin lopussa, että täytyy ajastimen kilahtaessa pudottaa käsistä kapistus sille sijalleen ja mennä sohvalle huilaamaan, niin ehkä seuraava sprintti sitten 10 minuuttia?

Kokeilemalla ja testaamalla voi tutkia, että mikä olisi itselle sopiva ote joulusiivoukseen. On myös hyvä priorisoida se, mihin siivousinnon ja -energian käyttää – mitkä ovat ne kohdat kodista, joissa siisteydellä on oikeasti merkitystä joulufiilikseen? Ja kun prioriteettijärjestys on selvillä, niin aloittaa ensimmäisestä. Tai vaihtoehtoisesti siitä, mikä todennäköisimmin pysyy siistinä. Olohuoneen lattia on ainakin meidän kotona sellainen paikka, että siinä on ollut joulukuun alusta asti joku legoleikki käynnissä, joten ihan turha aloittaa siivousprojektia siitä, kun sen joutuu sitten tekemään kuitenkin vielä viisi kertaa.

Toivottavasti näistä vinkeistä on sinulle yhtä paljon apua kuin mitä niiden kirjoittamisesta oli minulle. Voisin kaivaa laskurin esiin ja käydä napsimassa muutaman 27-setin tuolta illan piristykseksi. 😃

Huomenna puhutaan jouluun laskeutumisesta. Paljon on ehkä vielä tehtävää, ja samalla on hyvä alkaa virittäytyä siihen, että kohta se on täällä, olipa itse valmis olo tai ei. Niin miksi ei sitten virittäytyisi rauhassa? Ihanaa joulun odotusta, palataan huomenna. <3

Joulukalenteri 19.12.: Kalkkiviivoilla perustarpeet usein unohtuu

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun yhdeksästoista päivä. Tämän päivän luukkukysymys on seuraava:

Miten huolehdin perustarpeistani tällä viikolla?

Onko sinullekin joskus käynyt niin, että mitä lähemmäs tulee jonkin ison tapahtuman alkaminen, projektin deadline tai muu valmistelua vaativa ajanjakso, sitä huonommin tulee huolehtineeksi itsestään? Vähän yöunista nipistämistä, ehkä fiksusta ruokailusta tinkimistä, sen sellaista. Kahvia tulee juotua tarpeettoman paljon ja vettä vähemmän, liikkumisesta tai läheisten kanssa vietetystä ajasta puhumattakaan?

Ikään kuin se oman kehon ja mielen hyvinvoinnista tinkiminen jollain maagisella tavalla parantaisi tehoja tai suorituskykyä. Ikään kuin tunti pois nukkumisesta, liikkumisesta tai suihkussa haaveilusta olisi tunti tehokasta asioiden suorittamista hyvällä fiiliksellä.

Joskus tarvitaan kiri, vaan tarvitaanko aina?

Ja toki joo, joskus on sellaisia projekteja jotka täytyy pinnistää maaliin saakka oli fiilis mikä tahansa, koska siellä maaliviivan toisella puolella voi sitten rauhassa rentoutua. (Lähinnä synnyttäminen ja gradu tulevat omasta kokemuksesta mieleen, mutta toki niitä tilanteita on muitakin.) Silloin kun sen päätöksen on tehnyt tietoisesti, niin viime hetken paniikki/inspiraatio/loppukiri (valitse omasi) voi olla hienokin kokemus.

Toisinaan se kuitenkin jää päälle. Sellainen ajatus, että loppukirin täytyy aina olla kiri, jonka aikana ei tehdä mitään muuta kuin vain hengissäpysymisen kannalta tärkeimmät asiat. Sellainen fiilis, että sadan prosentin suorittaminen on nyt ensisijaista, fiilistellään muita tarpeita sitten myöhemmin. Ja jos se vaihde jää päälle, niin ei sitä myyttistä ”myöhemmin” -hetkeä tule ikinä.

Niin entäs jos tällai joulun alla kokeilisi sellaista, että menisi suht fiksuun aikaan nukkumaan, ainakin muutamana iltana? Että katsoisi kellosta, milloin olisi fiksu aika syödä? Että ihan asiakseen laittaisi kalenteriin myös liikkumista? Että sopisi ystävän kanssa vaikka parinkymmenen minuutin puhelun, jolloin puhutaan jostain ihan muusta kuin joulukiireistä?

Tankkaa hyvä ihminen välillä

Jaksaminen on sillä tavalla uusiutuva luonnonvara, että sitä tulee lisää kun huolehtii omista tarpeistaan. Ja jos mielessä on sellainen illuusio, että omista tarpeista huolehtimiseen ei ole aikaa, niin no, no niin. Se on vähän kuin lähtisi ajamaan Hangosta Utsjoelle kauhealla kiireellä ja vakuuttuneena siitä, että ei meillä ole aikaa tankata tätä autoa. Johonkin asti pääsee ja sitten yksinkertaisesti ei enää etene.

Listasin tuolla ylhäällä esimerkkeinä perustarpeista ruoan, veden, nukkumisen ja liikkumisen lisäksi läheiset ihmiset. Periaatteessa hengissä pysyy ilmankin aitoa yhteyttä ja nähdyksi ja kuulluksi tulemista – ja silloin jos toiminnan kriteerinä on ”pysyn hengissä”, niin ei siinä mitään, saa olla. Tavallaan kuitenkin toivoisin, että suurimmalla osalla tämän blogin lukijoista olisi myös ihan tärkeää se, että miltä elämä tuntuu siinä hengissä pysyessä. Niin jos niihin perustarpeisiin nyt sattuu kuulumaan se, että laittaa tasatunnein ystävän kanssa ”mitä kuuluu, olet mielessä” -viestejä, tai raportoi päivän kulkua rakkaimmalle keskustelupalstalle, niin sitten kuuluu.

Yhteys toisiin ihmisiin voi nimittäin hyvin olla se, mikä muistuttaa myös pitämään huolta siitä omasta kehosta. Jos minä olen noille ihmisille tärkeä ja merkityksellinen, niin ehkä voisin huolehtia itsestäni vaikka sitten joululahjaksi heille. Erityisesti meille ”en minä mitään tarvitse olihan teillä muilla varmasti kaikki hyvin” -toipujille se voi olla pinnistelyvaiheessa ihan ratkaisevaa.

Pitäkää itsestänne huolta, rakkaat. ❤️ Huomenna mietitään sitä, että miten saisi kotia joulukuntoon jos kävikin niin, että joulusiivousta ei tullut aloitettua marraskuun lopussa. Siihen asti ihania, omista tarpeista huolehtivia joulun odotuksen hetkiä!

Joulukalenteri 18.12.: Joulunalusviikko Maslow’n pyramidin huipulla

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun kahdeksastoista luukku tarjoaa seuraavan kysymyksen:

Kuuluuko jouluuni musiikki, taide, luovuus, hengellisyys? Millaiset muodot tekevät hyvää joulufiilistä?

Eilen pohdittiin joulun käytännön suunnitelmia. Mainitsin jo silloin, että joulunalusviikko on hyvää aikaa joko virittää itsensä ihanalle joulumielelle tai vaihtoehtoisesti polttaa itsensä loppuun puuhaamalla kaikkea käytännöllistä ja ajattelemalla, että sitten jouluaattona ehtii hengähtää ja nauttia.

Oikeastihan se ei mene niin. Jos on koko viikon (kuukauden, vuoden) häärännyt kaikkea mahdollista käytännöllistä ja ohittanut kokonaan merkityksellisyyden, hengellisyyden, kauneuden, inspiraation ja luovuuden tarpeet (noin esimerkiksi), niin ei jouluna ole tarpeeksi tunteja kaiken sen vajeen paikkaamiseen. Vaikka saisi koko joulun elää ilman vastuun häivääkään, niin silti arki koittaa aivan liian nopeasti. Ja etenkin jos joulunakin on vastuussa esimerkiksi omasta jälkikasvusta tai käytännön järjestelyistä, niin sitä vähemmän on aikaa paikata niitä tarpeita.

Inspiraation pilkahduksia

Itse olen harjoitellut sellaista lähestymistapaa, että jos jokin asia vastaa niihin merkityksellisyyden ja hengellisyyden ja inspiraation ja luovuuden tarpeisiin, niin teen niitä mielummin vähän joka päivä kuin odotan sitä päivää, jolloin on esimerkiksi viisi tuntia keskeytymätöntä aikaa jollekin ihanalle puuhalle tai projektille.

Itselleni joulun fiilistä tuovat joululaulut, askartelu ja jouluevankeliumin fiilistely tavalla tai toisella. Joululaulujen kanssa oli sikäli onnellinen tilanne, että laulubändin kanssa pidettiin viime viikolla joulukonsertti, jonka kappaleiden harjoittelu alkoi jo loka-marraskuulla. Nyt kun konsertti on pidetty, niin täytyy ehkä kaivaa joko Jouluradio tai Rajattoman Joulu -levy soittoon. Askarteluintoon ei tänä vuonna tullut korttiosastosta helpotusta, niin näpersin tuossa iltana eräänä sellaisia punossydämiä ja pieniä lahjarasioita joulukuuseen. En tsiljoonaa, mutta muutaman. Ja niin edespäin.

Yleensä luovuutta ja taidetta ja hengellisyyttä on helpompi nivoa omaan arkeen jos se jollain tavalla liittyy johonkin ”hyödylliseen” tai muihinkin tarpeisiin. Vaikka niihin joulukortteihin, tai ystävien tapaamiseen, tai toisten ilahduttamiseen. tai Se on toki ihan hyvä syy sekin täyttää niitä tarpeita.

Samalla on hyvä kuulostella, täyttyvätkö ne tarpeet jos mitään ns. hyödyllistä tapaa niiden kohtaamiseen ei ole? Ja jos eivät täyty, niin mitä sellaista voisin tehdä, mikä olisi ihan vain sitä varten? Voisiko olla mahdollista, että kuuntelisi musiikkia vain inspiraation takia, lukisi muutaman merkityksellisen tekstin vain sen merkityksellisyyden takia, piirtäisi tai askartelisi vain siksi että luovuus kutsuu eikä siksi että tuotoksista pitäisi tulla erityisen hienoja?

Pyramidi ei ole pyramidi ilman huippua

Maslow’n tarvehierarkia kuvataan usein pyramidina. Pyramidin ylimmässä kärjessä on joukko itsensä toteuttamisen tarpeita, joihin kuuluvat myös nuo listatut luovuus ja merkityksellisyys ja kauneus ja hengellisyys.

Oma kokemukseni on, että se Maslow’n pyramidi tulee otettua aivan liian konkreettisesti: jos en ole levännyt ja syönyt, tai jos olo on yksinäinen tai riittämätön, niin ihan turha miettiä mitään kauneutta tai luovuutta. Vaan entä jos juurikin niistä tarpeista saisi jotain piristysruisketta sinne arkeen, niin että tuntuisi oikeastaan ihan hyvältä ajatukselta pitää kehostakin vähän parempaa huolta, tai puhua läheiselle siitä mikä painaa?

Ja miksi erityisesti joulunalusviikolla? Koska tähän viikkoon on niin helppo tunkea kaikkea mahdollista hyödyllistä ja ohittaa – ihan vähän ja väliaikaisesti ja toistaiseksi vaan – kaikki ne pyramidin huipun tarpeet. Ja kuitenkin usein ne luovuuden, kauneuden, hengellisyyden ja merkityksellisyyden kokemukset liittyvät vahvasti joulun fiilikseen. Niin miksi sinnitellä aattoon asti ilman niitä? Voisiko niitä ripotella tähän viikkoon ikään kuin jouluun virittäytymisen hengessä?

Ja mitkä ne tavat sinulle voisivat olla? Millaisista joulutapahtumista nautit? Millaiset jouluun liittyvät puuhat sinua inspiroivat? Mikä joulussa sykähdyttää?

Voisiko sille tehdä aikaa, vaikka vartin päivässä?

Huomenna pohditaan sitten sitä Maslow’n pyramidin pohjakerrosta. Miten huolehdin perustarpeistani tällä viikolla, jotta en ole aattoaamuna räjähtänyt kiukkuinen zombie? Huomiseen, lempeitä jouluun virittäytymisen hetkiä!

Joulukalenteri 16.12.: Stressaavat kohtaamiset jouluna

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun kuudennentoista päivän kysymys on seuraava:

Onko joku ihminen, joka liittyy joulunviettoon ja jonka kanssa oleminen stressaa tai kuluttaa? Miten voin valmistautua?

On ihanaa, jos voi valita, kenen kanssa viettää joulun. Aina ei voi valita. Tai sitten joku ihminen on sillä tavalla ristiriitainen tyyppi, että hän on tärkeä osa joulua ja samalla syystä tai toisesta hänen kanssaan oleminen vie omaa energiaa.

Näihinkin tilanteisiin voi valmistautua etukäteen, ja ne on hyvä tehdä rauhassa ja vaiheittain.

1. Itse-empatia, tunteiden ja ajatusten nimeäminen ja hyväksyminen

Itse yleensä aloitan siitä, että hengitän syvään ja ajattelen tämän ihmisen kohtaamista – rauhassa ja reilusti etukäteen. Huomaan, mitä kaikkia ajatuksia ja tunteita minulla tämän ihmisen kohtaamiseen liittyy.

Oikein voimakkaissa reaktioissa istun ensin ihan rauhassa paikallani ja nimeän, mitä tuntemuksia huomaan kehossani kun ajattelen, että kohtaan tämän ihmisen. ”Rintakehässä puristaa, niskaa kiristää, kurkkua kuristaa, vaikea hengittää.” Niille tuntemuksille voi vaikka sanoa ”saat olla”, tai ”kiitos”, tai vain ajatella niihin rakkautta ja lämpöä. Hyväksyä ne tunteet ja tuntemukset, joita sen kohtaamisen ajattelu herättää – vaikka niille ei vielä löytäisi edes sanoja.

Tähän kohtaan voin pyytää avuksi myös jonkun toisen ihmisen, jonka tehtävä on kuunnella empaattisesti, arvata millaisia tunteita päässäni ehkä liikkuu, tai vain istua hiljaa vieressä ja antaa minun hengittää sitä omaa prosessiani.

2. Ajatusten näkyviin tuominen ja purkaminen

Sitten kun reaktio on laantunut sen verran, että löydän sanoja kokemukselleni, usein kirjoitan paperille tai koneelle, mitä kaikkia tunteita ja ajatuksia huomaan. Sensuroimatta ja niin suorin sanankääntein kuin ikinä – näissä prosessoinneissa ei tarvitse kainostella.

”Hävettää, kun en ole osannut siitäkään yhdestä asiasta kertoa, kun pelkään, että se ajattelee että oon kauhea ihminen jos se saa tietää. Ahdistaa, kun en jaksaisi sitä takapajuista jankkaamista sellaisista asioista mistä se ei mitään tiedä. Vituttaa, kun tiedän jo valmiiksi että se alkaa marttyyriksi kun puhutaan siitä tietystä aiheesta ja mä en jaksaisi kuunnella sellaista uhriutumista.”

Ja niin edespäin.

Joskus työstän sitä kirjoittamaani tekstiä lause kerrallaan samoilla Byron Katien opeilla, joista oli puhetta jo ajan ja resurssien yhteydessä. Onko tämä ajatus totta? Miltä minusta tuntuu, miten käyttäydyn, kun ajattelen näin? Mitä olisin ilman sitä ajatusta? Ja niin edespäin.

Usein The Work -prosessointi auttaa keventämään oloa huomattavasti. Muitakin tällaisia uskomuksia purkavia tekniikoita on, esimerkiksi Ho’oponopono, jonka idea on periaatteessa vain sanoa niille ajatuksille ja tunteille kiitos-anteeksi-rakastan sinua kun ne heräävät huomion kohteiksi.

3. Omat tarpeet

Kun olen saanut sitä pahinta ajatusmylläkkää purettua ja uskomuksia ehkä jollain tavalla kevennettyä, niin voi olla hyvä hetki miettiä, mitkä tarpeet minulla heräävät ääneen kun olen tämän ihmisen kanssa läsnä. Mitä kaipaan, mitä tarvitsen, kun ajattelen hänen kohtaamistaan? Luottamusta, kunnioitusta, turvaa, yhteyttä? Vuorovaikutusta, aitoutta, rehellisyyttä, vastavuoroisuutta? Vapautta, seikkailua, huumoria? (Yhden listauksen ihmisen eri tarpeista löydät täältä.)

Tarve on eri asia kuin strategia. Voin kaivata kunnioitusta, ja se on eri asia kuin ”hänen pitäisi kunnioittaa minua”. (Jälkimmäinen on uskomus siitä, että tuo on paras tai ainoa strategia saada kunnioitusta – muitakin on.) Usein jos jonkun ihmisen käytös tökkää minussa hereille esimerkiksi luottamuksen tai kunnioituksen tarpeen, niin kaikkein paras tapa helpottaa tilannetta on etsiä oma luottamuksen tai kunnioituksen tankki täyteen jollain toisella tavalla.

Jos luottamuksen tarpeeni on täynnä, niin minun on helpompi tulkita toisen ”sinä kun olet sellainen tuuliviiri hehheh” -kuittaukset tai marttyyriasenteet niin, että ne kertovat hänen omasta näkökulmastaan, eivät minusta. Jos kunnioituksen tarpeeni on täynnä, ja toinen kohtelee minua epäkunnioittavasti, niin minun on helpompi sanoa ääneen, että tuo ei ole ookoo, ole hyvä ja lopeta.

Niitä omia tarpeita on myös hyvä kirjoittaa itselleen muistiin. Niihin voi nimittäin palata siinä vaiheessa, kun miettii sopivia hätästrategioita varsinaisen tilanteen varalle.

4. Empatia toista ihmistä kohtaan

Omien tarpeiden huomioimisen jälkeen seuraava hyödyllinen askel on usein se, että mietin kymmenen asiaa, joita minulla ja tällä vaikealla ihmisellä on yhteistä. Se tuntuu aina aloittaessa teennäiseltä ja väkinäiseltä, mutta sitten kun on saanut ensimmäiset pari itsestäänselvää juttua mietittyä (”1: Haluamme molemmat viettää joulun näiden ihmisten kanssa. 2: Pidämme molemmat luumutortuista.”), niin siellä seitsemännen, kahdeksannen, yhdeksännen kohdalla alkaa usein jo aidosti löytyä empatiaa sitä ihmistä kohtaan. Hänkin on vain ihminen, hänelläkin on tunteet ja mieltymykset, hänkin yrittää parhaansa mukaan täyttää tarpeitaan.

Sen jälkeen, kun pystyn ajattelemaan sitä toista ihmistä jonkinlaisella lämmöllä ja hyväksynnällä (enkä enää voimakkaan negatiivisen reaktion värittämänä – jos sitä vielä tapahtuu, niin on hyvä palata kohtiin 1-3), niin voin aidosti treenata empatiaa häntä kohtaan.

Jos tämä ihminen tekee toistuvasti jotain sellaista, mikä minua hiertää ja ahdistaa, niin (riittävän itse-empatian ja ajatusten purkamisen jälkeen) voin miettiä, että mitähän tarpeita tämä ihminen yrittää tuolla käytöksellään täyttää? Jos on niin, että kaikki toimintamme on pyrkimystä täyttää joku tarve, niin mitähän tarpeita tämän ihmisen toiminnan taustalla saattaisi olla?

Toinen, astetta extremempi empatiakysymys voi olla tämä: Mitä tämä ihminen saattaisi tarvita, niin että hänellä olisi vähän helpompaa olla tässä tilanteessa ystävällisesti ja kunnioittavasti läsnä?

Joskus (usein) nimittäin käy niin, että ihmiset purkavat omaa tarpeiden täyttymättömyyttään toisiin epäkunnioittavilla tavoilla. Jos pystyn etukäteen miettimään, mitä toinen saattaisi tarvita, niin saatan pystyä toimimaan sellaisella tavalla, joka helpottaa tilannetta pitkällä tähtäimellä. Tämä ei kuitenkaan ole minun vastuullani, varsinkaan jos omatkaan tarpeeni eivät tunnu olevan täynnä. (Sen takia tämä on extremeversio: jotta pystyisin aidosti huolehtimaan toisen tarpeista, minulla täytyy olla omat tarpeeni hyvissä kantimissa. Siihen on syytä panostaa ensimmäisenä.)

5. Hätävarastrategiat varsinaisen tilanteen varalle

Tämän kaiken prosessoinnin jälkeen voi olla helpompaa olla toisen kanssa samassa tilassa, tai voi olla että edelleen huomaan reagoivani tähän ihmiseen voimakkaammin kuin toivoisin. Siltä varalta on hyvä etukäteen miettiä, miten toimia jos tunteet kuohahtavat tai tarpeet piiputtavat punaista.

Itselläni on lapulle kirjoitettuna ”emergency protocol” eli askeleet tunnereaktio-hätätilanteiden varalle. Sinun prosessisi voi olla jotain ihan muuta, mutta siihen voi olla hyvä kirjoittaa vaikkapa seuraavanlaiset asiat:

  • Hengitä! (Sisäänhengityksellä laske 1-2-3-4, uloshengityksellä 1-2-3-4-5-6-7-8, niin hermosto rauhoittuu)
  • Itse-empatia: huomaa, mitä tunteita on, ja mitä tarvitsen. (Tähän kohtaan voi kirjoittaa vaikka niitä kohdan 3 arvauksia, niin ne on helpompi muistaa.)
  • Jos Byron Katien prosessi tai Ho’oponopono tai joku muu toimii, niin sen ydinsanat (esim ”kiitos-anteeksi-rakastan sinua” tai ”Onko se totta? Kuka olisin ilman tätä ajatusta?” tai ”Tämä on vain ajatus, se menee ohi.”)
  • Ehdotuksia strategioista, joilla niitä omia tarpeita voi hätätilanteen myötä täyttää. (Esim. Rauha => mene toiseen huoneeseen sillä verukkeella, että läheisellä on vaikeaa ja haluat lähettää hänelle viestin tai soittaa. Luottamus => sovi ystävän kanssa, että voit laittaa hänelle ”aaargh pää hajoaa en kestä aaargh” -viestin ja hän voi vastata empaattisesti. Vuorovaikutus => kysy tältä ihmiseltä ”ai jaa, mikä siinä on sulle tärkeää” ja kuuntele.)
  • Tarpeet, joita arvaat tällä ihmisellä olevan käytöksensä taustalla (jos tuntuu, että pystyt huomioimaan niitä itse tilanteessa, ei välttämättä tarvitse!)

Jos nämä asiat saa mahtumaan vaikkapa puhelimen muistiinpanoon tai post-it -lapulle, niin niihin voi vaivihkaa palata kuluttavan kohtaamisen mittaan.

On ihan sallittua ottaa itselleen aikaa prosessointiin – se aika nimittäin menee joka tapauksessa, joko etukäteen ja sen kohtaamisen aikana tai sitten jälkikäteen stressistä toipuessa ja verenpainetta laskiessa. Ja jos joku ihmettelee, että miksi tuo nyt tuolla tavalla jatkuvasti ravaa toisessa huoneessa, niin voit hyvin vaikka sanoa, että teet sellaista yhtä harjoitusta minkä löysit internetistä. Se pitää nimittäin ihan paikkansakin. (Jos joku kysyy tarkemmin, niin ihmisestä riippuen voit vaikka sanoa, että se on vähän sellainen monimutkainen juttu, selitän joskus myöhemmin. Jos hän kysyy myöhemmin niin voit linkata vaikka tämän tekstin.)

Huomenna on viikko jouluaattoon, ja silloin mietitään, että onko alkuperäinen joulusuunnitelma edelleen realistinen. Lämpöistä ja leppoista joulun odotusta, huomiseen! <3

Joulukalenteri 13.12.: Miten huomioida lasten tarpeet?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stessiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Facebookista. Tervetuloa mukaan. ❤️

Lucian päivän luukusta löytyy seuraava kysymys:

Miten haluan huomioida lasten tarpeet joulunvietossa?

Kun lapset olivat vauvoja ja taaperoita, heidän tarpeensa oli valtavan helppo huomioida joulunvietossa. Lapsi nukkuu päikkärit kello X, nukkumaanmenoaika on kello Y, ruoka olisi hyvä olla kello Z, näissä puitteissa vietetään joulua. Toki tilannetta helpotti myös se, että vietimme joulut kotona oman perheen ja isovanhempien kanssa, eikä kylään tullut esimerkiksi muita lapsiperheitä.

Nykyään toki lapsilla (4v ja 6v) on samalla lailla ne fyysiset levon ja ruoan ja liikkumisen tarpeet, joista on tärkeää huolehtia paitsi lapsen itsensä niin kaikkien muidenkin juhlijoiden viihtyvyyden takia. Ja ihan samalla tavalla kuin arjessa, niin myös jouluna tulee tehtyä sitä takaraivolaskemista, että jos lapset heräsivät tuohon aikaan niin viimeistään tuolloin täytyy tapahtua ruokailua tai nukkumaanmenoa.

Tarpeet mylläävät tunteita

Fyysisten tarpeiden lisäksi lapsilla on myös muita tarpeita, ja niiden myötä pintaan voi myllääntyä myös kaikenlaisia tunteita. Erityispäivän ohjelma voi herättää vaikkapa ennakoitavuuden tarpeen ja sitä myötä jännitystä, tai merkityksellisyyden tarpeen myötä voi tulla pettymyksiä, jos asiat eivät menekään niinkuin oli toivonut. (Näitä tarpeita ainakin meidän lapsilla ennakoin.) Lisäksi jouluun voi liittyä tavallista voimakkaampana esimerkiksi nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarvetta, osallisuuden tarvetta, yhteyden tarvetta, leikin ja huumorin ja seikkailun tarvetta.

Siihen kun yhdistää sen, että aikuisia ehkä hermostuttaa suunnitelmien toteutuminen tai jouluperinteiden muuttuminen, joulunviettoon kerääntyneiden ihmisten vuorovaikutus tai vaikkapa vuoden aikana kertyneet muistot ja ajatukset, niin on hyvin todennäköistä, että jossain kohtaa joulunviettoa joku huutaa toisille tai purskahtaa itkuun.

Se on normaalia. Ei ihme, että niin tapahtuu.

Nuoruusaikojeni perinteisen jouluyön messun liturgilla oli tapana toivottaa messun jälkeen ”Menkää kotiin rauhassa, älkääkä riidelkö matkalla.” Jouluun liittyy niin paljon odotuksia ja toiveita, että on tosi helppoa kaivaa niistä pienistä ristiriidan muruista valtavia taisteluita.

Toisaalta jouluna aktivoituu helposti myös ns. yläraja-ongelma – silloin kun on epätavallisen hyvä olla ja menee hyvin, niin joku osa meissä hätääntyy ja alkaa etsimällä etsiä tapoja sabotoida sitä hyvää fiilistä, jotta päästään tutumpiin fiiliksiin. Tätä voi tapahtua sekä lapsilla että aikuisilla, ja kun kahden tai useamman ihmisen ylärajakäytökset (eli ne tiedostamattomat sabotaasit: kriitikit, valituksen aiheet, perusteettomat huolet jne.) kopsahtavat yhteen, niin usein sitten kipinöi.

Mitä siis voi tehdä?

Niin miten voisin huomioida lasten tarpeet joulunvietossa niin, että meillä kaikilla olisi mahdollisimman mukava joulu?

Ihan ensin täytyy toki päästä siihen tilaan, että aidosti haluan tuntea empatiaa lasten tarpeita kohtaan. Tämä pätee sekä ennakkoon että itse tilanteissa, jos huomaan että lasten käytös osoittaa jonkun tarpeen olevan vajaalla. Toisin sanoen ensin tarvitsee kaivaa jostain perhepakkaus itse-empatiaa: miltä minusta tuntuu juuri nyt tämä asia? Mitä minä tarvitsisin? Miten voisin sen ehkä saada?

Sitten on hyvä miettiä jo etukäteen, että millaiset tarpeet lapsilla ehkä juuri tämän meidän joulunvieton myötä heräävät. Tuleeko paljon porukkaa, eli kaipaavatko lapset jossain kohtaa rauhaa ja hiljaisuutta tavallista enemmän? Onko ennakoitavuus lapsille miten tärkeää, pitäisikö kertoa etukäteen mitä tapahtuu tai antaa vaikka avata joku lahja heti aamulla, ettei koko päivä mene lahjojen odottamiseen? Ennakoinko, että lapsilla tulee vaikkapa ikävä jotakuta läheistä ihmistä, ja miten sellaisen tilanteen voisi hoitaa – puhelulla, kirjoittamalla kirjeen, tai jotenkin muuten? Onko lapsilla voimakas vallan ja päättämisen tarve, jolloin heidät olisi hyvä ottaa mukaan suunnittelemaan, miten joulunvietto voisi edetä? Ja niin edespäin.

Kaikesta ennakoimisesta huolimatta aina voi tulla jotain, mihin ei ole valmistautunut. Jostain pienestä asiasta tulee eeppinen kriisi, syystä tai toisesta. Silloinkin auttaa (sen itse-empatian jälkeen) sen muistaminen, että joku tarve siellä nyt on taustalla. Vaikka en tietäisi, mitä lapsi tarvitsee, niin keskittymällä hyväksyvästi siihen, että mikähän tarve lapsella nyt on, voidaan löytää keinoja ratkaista tilanne. Se selviää isompien lasten kanssa kysymällä (”kaipaisitko hetken vaikka omaa rauhaa?”) ja pienempien kanssa ihan vain kokeilemalla.

Jos arvelet, että lapsella alkoi ylärima hälyttää ja nyt on vain niin ihanaa että jostain täytyy saada pieni kriisi tasoittamaan, niin sitäkin voi kysyä. ”Onko sulla nyt niin ihana olla että tuntuu ihan vaikealta kestää se?” Ja sitten voidaan hetki vaan olla ja hengittää sitä, että ai että miten onkin ihana olla, kun vihdoin on joulu.

Itsekin on hyvä treenata

Tämä pätee myös meihin aikuisiin – kun itsesabotaasi iskee, niin on hyvä pysähtyä huomaamaan se, ja sitten keskittyä läsnäolevasti siihen ihanaan fiilikseen, joka tässä tilanteessa nyt on pinnan alla. Mitä useammin sitä tekee, sitä helpompi on kokea miellyttäviä tunteita ilman, että niitä täytyy alkaa tasoittaa näennäisillä kriiseillä.

Ja kuten sanottua (vaikka tätä tuskin voi liian usein sanoa): itse-empatia, omien tunteiden ja tarpeiden tunnistaminen, on valtavan tärkeää, jotta voi huomioida ne lasten tarpeet. Jos on yhtään epäilystä siitä, että jouluna saattaa ehkä jossain kohtaa olla pinna kireällä, niin sitä itse-empatiaa voi alkaa treenata jo hyvissä ajoin ennen joulua. Esimerkiksi tänään. Silloin se löytyy nopeammin tilanteen keskelläkin.

Huomenna aiheena on joulun ruoat, tarjoo kunnon väki ja niin edespäin. Siihen asti leppoisia ja lämpöisiä joulun odotuksen hetkiä, palataan!

Joulukalenteri 12.12.: Joululahjat, aika ja resurssit

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukalenteri on puolessavälissä, ja 12. päivän kysymys kuuluu seuraavasti:

Minkä verran (minulla, meillä) on aikaa ja resursseja lahjojen miettimiseen, tekemiseen, hankkimiseen? Mikä niissä puitteissa on realistista?

Mainitsin eilen, että kun itse annan lahjoja, niin rima on jostain syystä kauhean korkealla. Haluaisin aina antaa kaikille spektaakkelimaisia maailmanympärimatkoja silloinkin, kun aika ja budjetti riittävät lähinnä matkatoimistojen esitteestä askarreltuun korttiin. Haluaisin myös aina antaa niitä ”vastaanottaja kyynelehtii onnesta koska onnistuin arvaamaan täydellisesti mitä hän toivoisi” -lahjoja. Kaikkein kamalinta olisi, jos vastaanottaja olisi pettynyt minulta saamaansa lahjaan.

Toisin sanoen tässä vuosien varrella on täytynyt jonkin verran opetella tasapainottamaan tätä kaikkea innostusta ja inspiraatiota sellaisella armollisella realismilla.

Onneksi on kuitenkin niin, että yhteen tarpeeseen on useita strategioita, ja samalle ihmiselle voi tuoda iloa ja onnea monilla eri tavoilla. Joskus voi olla ihan virkistävää kysyä toiselta suoraan, että voidaanko skipata lahjat ja käydä vaikka kahvilla tammikuussa?

Suunnitelmia (vaikka ensi vuotta varten)

Erityisesti silloin, kun ajasta tai rahasta on tiukkaa, niin suunnitteleminen on hyödyllistä.

Jotkut viisaat alkavat listata joululahja-ajatuksia jo kesäkuussa ja poimia lahjoja talteen pian sen jälkeen, kun sopivia tulee vastaan – esimerkiksi puoliso bongasi kuopuksen pitkään toivoman lahjan jo joskus elo-syyskuussa ja se on odottanut siitä asti jemmassa.

Joulukuun puolessavälissä sellaisen rutiinin kehittäminen auttaa ehkä sitten ensi jouluna – mutta toki jo tänään voi laittaa itselleen ensi vuoden kalenteriin kesäkuulle merkinnän ”ala kirjoittaa ihmisten joululahjatoiveita muistiin”. Samaan tapaan jos tammikuussa alkaa laittaa muutaman rahan (budjetista riippuen) kuukaudessa toiselle tilille, niin voi olla, että siellä voisi joulua lähestyessä olla puskuria joululahjojen hankkimiseen.

Vaan mitä tehdä, jos tässä joulukuun puolenvälin lähestyessä olisi ihanaa antaa niitä silmät-kyyneltyvät-onnesta -lahjoja, mutta ei ehdi enää neuloa itse kirjolapasia kaikille rakkaille eikä rahaa ole hankkia jokaiselle sitä uusinta tablettia?

Miltä tuntuu, mitä tarvitsen, mitä ajattelen?

No ensin ehkä voisi hengittää syvään, ja huomata, tuleeko omista lahjasuunnitelmista jonkinlaista riittämättömyyden tunnetta tai ahdistusta. Sitten voisi vaikka kuulostella, että mikä tarve siellä riittämättömyyden tunteen tai ahdistuksen alla on.

Löytyykö sieltä rakkauden, näkemisen ja nähdyksi tulemisen, arvostamisen, toisten hyvinvoinnin edistämisen tarpeita? Onko itselle ihan valtavan tärkeää, että ne omat rakkaat ja tärkeät ihmiset tietävät, miten tärkeitä he ovatkaan? Olisiko ihanaa nähdä heidän riemastuvan tai liikuttuvan tai helpottuvan, kun kaivavat sen sinun antamasi lahjan paketista tai kirjekuoresta?

Nämä kaikki ovat ihania, tärkeitä tarpeita. Ja hetken aikaa voi vaikka ihan rauhassa hengitellä niiden tarpeiden kanssa. Miten ihanaa olisi tämä kaikki! Miten tärkeää näiden asioiden välittäminen olisikaan!

Siellä jossain voi olla myös surua siitä, että aikaisemmin ei ole ehkä onnistunut antamaan sellaisia lahjoja, jotka olisivat viestineet sen oman välittämisen. Tai pettymystä siitä, että vastaanottaja ei olekaan ehkä arvostanut niitä omia lahjoja siten kuin itse olisi toivonut.

Niidenkin tunteiden kanssa on tärkeä olla läsnä. Ne saattavat nimittäin värittää omassa päässä ajatusta siitä, että lahjan pitäisi olla tietynlainen, sen pitäisi olla tietyn hintainen ja vastaanottajan pitäisi reagoida siihen tietyllä tavalla. Ja aina kun johonkin tilanteeseen liittyy ”pitäisi” -ajatuksia, niin se todennäköisesti aiheuttaa enemmän tai vähemmän stressiä.

(Joululahjojen ”pitäisi” -ajatuksiin toimii muuten täsmälleen sama Byron Katien The Work -prosessi, josta oli puhetta jo aiemmin ajan ja resurssien yhteydessä. Käytän itse tuota prosessia monta kertaa päivässä ja suosittelen lämpimästi. <3)

Itselläni käy useimmiten niin, että kun vain istun ja hengitän siellä tunteiden alla olevia tarpeita, tai työstän niitä ”pitäisi” -ajatuksia paperille, niin sen jälkeen on huomattavasti kevyempi miettiä, mistä toinen ilahtuisi.

On helpompi hyväksyä, että tänä vuonna saa riittää jos kirjoitan toiselle joulukorttiin kolme sydämellistä lausetta siitä, miksi hän on minulle tärkeä.

On helpompi sanoa toiselle suoraan, että olet minulle tärkeä ja rakas ja haluaisin viedä sinut maailmanympärimatkalle ja tänä vuonna minulla riittää kapasiteetti tähän.

Sekin voi olla toiselle lahja, sellainen rehellisyys ja avoimuus ja yhteys. Eikä sellaista lahjaa löydy monestakaan kuvastosta tai nettikaupasta.

Huomenna pohditaan lasten tarpeiden huomioimista joulunvietossa. Lempeitä joulun odotuksen päiviä, palataan! <3

Joulukalenteri 11.12.: Joululahjat – kenelle ja mitä?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuun yhdennentoista päivän kysymys kuuluu:

Kenelle haluan antaa joululahjoja, ja mistä he ilahtuisivat?

Eilen pohdittiin lahjojen antamista antajan näkökulmasta: joululahjan antamisella yritän täyttää jotain omaa tarvettani. Tänään pohditaan lahjaa sen saajan näkökulmasta: kenelle haluan antaa lahjoja, ja mitä heidän tarvettaan yritän sillä lahjalla täyttää?

Ja oikeastaan ihan ensimmäinen kysymys on tämä: ilahtuuko tämä ihminen enemmän lahjasta vai jostain ihan muusta muistamisesta? Joidenkin mielestä lahjojen saaminen ja antaminen on maailman ihaninta. Toiselle taas yhdessä vietetty aika tai lämmin halaus välittävät lämpimiä tunteita paljon enemmän. (Five love languages -sivustolta voi lukea lisää näistä erilaisista ”rakkauden kielistä”, jos aihe kiinnostaa.) On lahja jo itsessään, kun pysähtyy miettimään, että mikä olisi vastaanottajalle mahdollisimman antoisa tapa saada välittämisen ja rakkauden viesti – lahja, kauniit sanat, vai jokin muu tapa.

Lahjan antamalla haluan vastata toisen tarpeisiin

Jos haluan ilahduttaa toista, niin haluan jollain tavalla vastata johonkin hänen tarpeeseensa – miellyttävät tunteet kertovat siitä, että jotkin tarpeet ovat täynnä.

Joulun aikaan markkinoidaan vahvasti lahjoja, jotka pyrkivät vastaamaan esimerkiksi nautinnon (suklaa tai muut herkut, alkoholi, kylpyvaahdot ja muu kehonhoito jne), tehokkuuden (tekniset laitteet), tai esimerkiksi vapauden (lahjakortit, leffaliput) tarpeisiin. Why not, ne ovat hyviä vaihtoehtoja. (Todennäköisesti monet meikäläisen tämän joulun lahjoista löytyvät ylläolevalta listalta.) Silloin täytyy vain tietää, että mikä on vastaanottajan mielestä esimerkiksi nautinnollista.

Myös inspiraatio ja merkityksellisyys (aineettomat lahjat, kirjat, taidelahjakortit jne) sekä hauskuus ja seikkailu (taas ne leffaliput, elämyslahjakortit) ovat suosittuja lahjojen taustalla olevia tarpeita – silloin täytyy jo tietää astetta tarkemmin, että mikä olisi vastaanottajan mielestä inspiroivaa tai hauskaa.

Itselläni on aika ristiriitainen suhde lahjoihin. Niitä on mukava antaa (jos tietää, mitä toinen haluaa), ja ihan kiva vastaanottaa (lähinnä siksi, että tiedän, että toinen on halunnut vastata tarpeisiini). Lahjan antajana rimani on yleensä ihan valtavan korkealla, vastaanottajana taas en koskaan tiedä, mitä odottaa. Lahjojen antamisen taito onkin sellainen, mitä haluaisin treenata enemmän, koska yleensä luotan aika vahvasti toivelistoihin vaikka ihanaa olisi osata improvisoida joku ”tämmöst mä oon aina halunnut mutta en koskaan uskaltanut toivoa” -lahja jokaiselle vastaanottajalle joka joulu.

Jotkut lahjat vastaavat nimittäin nähdyksi ja kuulluksi tulemisen sekä arvostuksen tarpeisiin ihan vain sillä, että lahjan antaja on syystä tai toisesta tiennyt täsmälleen, mitä vastaanottaja toivoo.

Aina voi myös kysyä – itseltä ja toiselta

Onneksi aina voi myös kysyä. ”Haluaisin ilahduttaa sinua jotenkin joulun tiimoilta, mikä juuri sinua ilahduttaisi?” Tähän kysymykseen on ehkä piirun verran helpompi vastata kuin siihen ikuiseen ”mitä haluaisit joululahjaksi?” -kysymykseen, koska ilahduttaa voi niin paljon useammalla tavalla kuin vain antamalla lahjoja.

Mikäänhän ei estä kysymästä tätä myös itseltä. ”Haluaisin ilahduttaa itseäni joulun tiimoilta – mikä juuri minua ilahduttaisi?” Silloin voi olla aavistuksen helpompi vastata, jos joku sattuu kysymään itseltä joululahjatoiveita. Ja tietysti itselleenkin voi antaa joululahjan ja vastata niihin omiin tarpeisiin.

Nimittäin silloin kun olen ottanut vastuun omista tarpeistani, huolehtinut itse omasta inspiraatiostani ja merkityksellisyydestäni ja tehokkuudestani ja nautinnosta, niin lahjoihin liittyvä paine kevenee huomattavasti. Ja mitä enemmän voin luottaa siihen, että myös muut ottavat itse vastuun omista tarpeistaan eivätkä lataa kohtuuttomia odotuksia esimerkiksi niihin joululahjoihin, niin lahjan antaminenkin on miellyttävämpää.

Taas yksi syy, miksi omista tarpeista huolehtiminen auttaa myös muita. <3

Huomenna mietitään aikaa ja resursseja lahjojen suhteen. Ihanaa ja lämpöistä joulun odotusta, huomiseen!

Joulukalenteri 10.12.: Haluanko antaa lahjoja, ja miksi?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukalenterin kymmenes luukku kätkee sisäänsä seuraavanlaisen kysymyksen:

Haluanko antaa lahjoja? Jos, niin miksi, ja millaisia?

Jos katsoo mainoksia ja populaarikulttuuria, niin voisi helposti kuvitella, että joulun keskeinen merkitys on mahdollisimman hienojen ja näyttävien lahjojen antaminen mahdollisimman monelle ihmiselle. Monille meistä on itsestäänselvää, että tietysti jouluun kuuluu lahjojen antaminen.

Mutta miksi se on itsestäänselvää? Miksi jouluna kuuluu antaa lahjoja? En minä tiedä. Niin on perinteisesti tehty. Ja jos tämä perinne yhtään ärsyttää tai ahdistaa, niin on älyttömän hyödyllistä kysyä itseltään, että haluaako ylipäänsä antaa lahjoja?

Mihin tarpeisiin lahjan antaminen vastaa?

Lahjan antaminen on siinä mielessä jännittävä juttu, että lahjan antaja yrittää lahjan antamalla vastata johonkin omaan tarpeeseensa ja samalla (mahdollisesti) myös johonkin lahjan saajan tarpeeseen. Toisin sanoen antamani lahja on minun strategiani vastata omiin tarpeisiini, mitä ne sitten ovatkaan – esimerkiksi yhteyden, toisen hyvinvoinnin edistämisen, nähdyksi tulemisen, arvostuksen, tai vaikkapa vallan tarpeisiin. (Listan erilaisista ihmisellä olevista tarpeista löydät esimerkiksi täältä.)

Samalla jokin osa minusta ehkä ajattelee myös vastaanottajan tarpeita – nautinnon, nähdyksi tulemisen, arvostuksen, kauneuden, vapauden tarvetta? Ainakin ehkä jollain tiedostamattomalla tasolla. Harva meistä antaa toiselle lahjan vain omia tarpeita täyttääkseen, vaan jossain siellä taustalla on jokin sellainen ”tämä asia ehkä jollain tavalla ilahduttaisi tätä ihmistä” -ajatus.

Se, miten hyvin lahjan antajan ajatus ilahduttamisesta osuu lahjan saajan kokemukseen, vaatii taas sitten empatiakykyä. Harva meistä antaisi toipuvalle alkoholistille lahjaksi viskipullon tai neljävuotiaalle kotikaupungin akateemisen historiikin – jollain tavalla hahmotamme, että tämä ihminen ei välttämättä siitä ilahdu, vaikka se olisi omasta mielestä itselle ihana lahja.

Usein kuitenkin tapahtuu niinsanottu ”tavallinen virhe”, eli oletamme että koska minä tykkään asiasta X niin kaikki muutkin tykkäävät asiasta X. Koska omasta mielestäni olisi ihanaa, jos joku antaisi minulle suklaata ja lahjakortin hierontaan, niin hankin lahjoiksi suklaata ja hierontalahjakortteja, jotka eivät sitten välttämättä ikinä tule käyttöön (koska vastaanottajista yksi välttelee sokeria, toinen ei pidä vieraiden ihmisen kosketuksesta ja kolmannella on vakkarihieroja joka työskentelee ihan eri yrityksessä).

Joten jos haluaa oikeasti antaa ihania ja vastaanottajaansa ilahduttavia lahjoja, niin niiden miettiminen on hyvä aloittaa kahdella kysymyksellä:

1) Mitä omaa tarvettani haluan sillä lahjan antamisella täyttää?

Haluanko tulla nähdyksi tietyllä lailla (jolloin kaikkien lahjojeni täytyy olla esimerkiksi tietyn hintaisia kelvatakseen)?

Haluanko edistää toisen hyvinvointia (jolloin kysyn toiselta, mitä hän toivoo lahjaksi, ja hankin jotain sellaista, enkä lähde improvisoimaan)?

Haluanko käyttää luovuuttani (jolloin en todellakaan kysy toiselta, mitä hän toivoo, vaan utelen kautta rantain ja läheisiltä, että mitä toinen kaipaa ja haikailee, ja sitten keksin jotain muuta sen tarpeen täyttämiseen)?

Vai kaipaanko valtaa (jolloin hankin jotain sellaista, mikä suuntaa toisen ihmisen käytöstä tai ostotottumuksia, esimerkiksi hankin lahjakortin tiettyyn kauppaan jossa hän ei ehkä muuten kävisi)?

2) Mitä lahjan saajan tarvetta haluan lahjan antamisella täyttää?

Nähdyksi tulemisen, rauhan, luovuuden, leikin, vapauden, arvostuksen, nautinnon, levon, inspiraation tarvetta? Ja mikä olisi tälle ihmiselle siihen tarpeeseen hyvä strategia?

Huomisessa joulukalenterissa jatketaan tämän jälkimmäisen kysymyksen pohtimista. Siihen asti iloisia ja inspiroivia joulun odotuksen hetkiä! <3