Entäs kun helpot ratkaisut on jo kokeiltu?

Eilen pidin Facebook Liven kautta Kysy mitä tahansa kärsivällisyydestä -tuokion, jossa vastasin muutamiin lukijoiden lähettämiin kysymyksiin. (Tallenteen löydät Lupa olla minän Facebook-seinältä, ja Facebookin kautta voit myös lähettää omia kysymyksiäsi seuraavia Kysy mitä vaan -livejä varten.)

Yksi kysymyksistä käsitteli sitä, että siirtymät ovat hankalia kun lapsi uppoutuu omiin puuhiinsa eikä malttaisi lähteä. Käytössä heillä on jo ennakointi, eli muistutukset kymmenen ja viisi minuuttia ennen lähtöä. Silti lähteminen on tahmeaa, ja aikuista ärsyttää kun sama toistuu jatkuvasti, ja muutenkin täytyy aamukiireessä keskittyä tuhanteen asiaan kerralla.

Tällaisessa tilanteessa useimmat helpot vinkit on jo käytetty – ennakoimista minäkin olisin (ja olen) ensimmäisenä kokeillut. Videossa avaan tarkemminkin sitä, että miten tätä tilannetta voisi lähteä ratkomaan, mutta tänään halusin kirjoittaa sellaisesta asiasta, joka tuohon kysymykseen vastatessa tuli mieleen. Tämä liittyy vähemmän siihen varsinaiseen kysymykseen ja perheeseen, ja enemmän sellaiseen ajattelun tapojen muutokseen, joka auttaa meitä luonnostaan pysymään kärsivällisempinä.

Lapsi ei ole meille velkaa sitä, että meidän tarpeemme täyttyvät.

Yleensä jos haluaisin, että lapsi toimii toisella tavalla, se johtuu siitä että tarpeemme eivät täyty. Lisäksi meillä on helposti odotus, että lapsen pitäisi käyttäytyä tietyllä tavalla. Erityisesti jos olen jo yrittänyt ratkoa tilannetta jotenkin, vastata lapsen tarpeisiin, auttaa lasta tekemään kanssani yhteistyötä, niin helposti tulee ajatus, että lapsen nyt kuuluu ikäänkuin vastavuoroisesti toimia toisella tavalla helpottaakseen meidän elämäämme.

Ja kun ne vastavuoroisuuden ja yhteistyön ja tuen ja arvostuksen (tai mitkä ikinä) tarpeet eivät täyty, niin siitä voi tulla sellainen leima, että lapsi on kiittämätön, tai ärsyttävä, tai ei arvosta minun näkemääni vaivaa. Mikä puolestaan kiristää tilannetta entisestään, kun alan tulkita lapsen käytöstä sen leiman kautta. No niin, taas se tekee noin, kiittämätön mikä kiittämätön. Tai: mahdoton tilanne, en halua edes yrittää enää, olkoon.

Tällaisella hetkellä tulemme kaataneeksi vastuun niistä meidän tarpeistamme lapsen niskaan. Koska minä olen tehnyt X, niin lapsen kuuluisi tehdä Y jotta minun tarpeeni täyttyisivät.

Lapsi ei kuitenkaan ole vastuussa meidän tarpeistamme. Hän ei ole meille velkaa sitä, että hän omalla toiminnallaan huomioi meidän tarpeemme. Lapsen tehtävä ei ole huolehtia meistä.

Vastuun ottaminen omista tarpeista kuulostaisi enemmänkin tältä:

Ahaa, huomaan että minua ärsyttää ja turhauttaa, mitähän minä tarvitsisin?

Okei, tarvitsen helppoutta ja vastavuoroisuutta ja yhteistyötä. Hmm, näillähän ei ole suoranaisesti mitään tekemistä lapsen kanssa, vaan nämä ovat minun tarpeitani.

Onko minulla elämässäni mitään sellaista kontekstia, josta voisin saada näitä tarpeita paremmin täyteen? Voisinko helpottaa arkea jollain muulla tavalla, tai voinko pyytää apua? Voisinko pyytää vastavuoroisuutta ja yhteistyötä esimerkiksi joltakulta aikuiselta elämässäni?

Meillä aikuisina on kapasiteettia ja resursseja siihen, että mietimme tällaisia asioita. Lapsella ei ole. Lapsi on vastuussa omista tarpeistaan, ei meidän. Me olemme vastuussa omista tarpeistamme, ja tietyssä mielessä olemme myös vastuussa siitä, että lapsellamme on toimivia strategioita vastata omiin tarpeisiinsa.

Mitä pienempi lapsi, sitä konkreettisemmin olemme itse myös vastuussa niiden strategioiden toteuttamisesta – pienen lapsen itku on strategia tarpeiden täyttämiseen siinä missä kolmevuotiaan  meritähtiraivari naamallaan eteisessä tai kuusivuotiaan ”ei kuulu sulle”. Meidän vastuullamme on auttaa lasta oppimaan rakentavampia ja toimivampia strategioita ja jatkuvasti kuunnella, että mitkä tarpeet siellä lapsen (toisinaan säälittävän tehottoman) toiminnan taustalla mahdollisesti ovat.

Siihen auttamiseen ja kuuntelemiseen meillä ei riitä jaksaminen, jos emme ota ensin vastuuta omista tarpeistamme. Elämä on sitä, että jatkuvasti huomaamme, mitä tarvitsemme, ja kokeilemme parempia keinoja vastata niihin tarpeisiin. Kun tarpeemme täyttyvät yhä paremmin, meille jää jäljelle kapasiteettia huolehtia vaikkapa niistä lapsen tarpeista ja auttaa häntä oppimaan parempia strategioita. Ja kun lapsikin löytää parempia strategioita vastaamaan tarpeisiinsa, niin arki rullaa paremmin.

Mitä tarvitsen, mistä sitä saisin?

Mikä sitten on tehokkain mahdollinen tapa suhtautua tilanteisiin, joissa lapsen toiminta tuntuu kiittämättömältä ja itsekkäältä? Palata niihin omiin tarpeisiin.

Mitä tarvitsen, kun kerran tämä niin kovasti ärsyttää? Miten asioiden tulisi muussa elämässäni olla, jotta osaisin suhtautua lapsen toimintaan empaattisesti, eikä se tuntuisi henkilökohtaiselta loukkaukselta? Miten muuten voisin tätä tarvetta täyttää? Kuka minua voisi tässä auttaa?

On myös hyödyllistä pohtia sen hyväksymistä, että lapsella nyt saattaa olla tällainen vaihe, jossa hän tarvitsee minulta ekstratukea. Se vaihe saattaa olla viikkojen, tai kuukausien, tai muutaman vuoden mittainen, eikä sitä välttämättä tiedä etukäteen.

Voinko hyväksyä sen, että nyt on näin, ja lapsi tarvitsee tukea tai muistuttamista tai konkreettista auttamista tai empatiaa enemmän kuin minun mielestäni olisi ”kohtuullista”? Voinko hyväksyä, että tämä saattaa olla osa hänen omaa oppimisprosessiaan, tai sitten tämä on luonteenpiirre (feature, not a flaw) ja lapsi vain tarvitsee nyt sitä mitä tarvitsee? Ja mitä tarvitsen, jotta minun olisi helpompi hyväksyä tämä?

Joskus asian hyväksyminen keventää painetta toistuvasti stressaavasta tilanteesta ja muuttaa kuin vaivihkaa myös minun toimintaani. Joskus sen myötä lapsi oppii nopeammin, tai sitten lapsi oppii omassa tahdissaan täysin riippumatta siitä, mitä minä teen tai jätän tekemättä. Joskus tilanne ei muutu, vaikka kuinka hyväksyisin. Jokaisessa näistä tapauksista minun on helpompi olla omissa nahoissani, kun en käytä omaa kapasiteettiani tilanteen vastustamiseen. Ja jo se helpottaa monia tilanteita.

Kärsivällinen kasvattaja 2.0 -kurssilla harjoitellaan kärsivällisyystaitoja omista tarpeista huolehtimisen, lapsen tarpeiden huomioimisen sekä vuorovaikutuksen kautta. Kurssi alkaa 17.4., ja lisää voi lukea täältä. Tervetuloa mukaan.

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Viisi asiaa, jotka helpottaa meidän perheen arkea

Ruuhkavuosien keskellä kaikki mahdolliset arkea helpottavat asiat on kullanarvoisia. Ohessa muutama juttu, jotka helpottaa mun omaa arkea.

Rutiinit.

Niistä mä olen jo kirjoittanutkin. Mitä useampi asia toimii autopilotilla, niin sitä enemmän energiaa säästyy. Lapsilla on rutiinit aamua ja iltaa varten (ja meidän aikuisten tehtävä on auttaa heitä niiden seuraamisessa), mulla on rutiini aamuun, iltaan, vaikeiden työjuttujen tekemiseen ja muutamaan muuhun asiaan.

Useimmilla meillä on joku rutiini olemassa sellaisiin hommiin, jotka toistuvat päivästä toiseen. Jos se rutiini on tiedostamaton, niin aamurutiiniin saattaa kuulua esim 20 minuuttia sosiaalisen median selaamista, turhautunutta pyörimistä ympäri kämppää kun ei tiedä mitä laittaisi päälle, kellon vilkuilua ja hermostunutta ”ettekö te vieläkään” -hokemista. (Puhun mm. omasta henkkoht kokemuksesta. 😉 )

Mitä tietoisemmin rutiinin rakentaa, sitä enemmän se tukee arjen helppoutta. Siitä olemassaolevasta rutiinista voi poimia ne asiat, jotka toimivat (”herään, pesen hampaat, laitan vaatteet päälle, vien lapset”) ja miettiä, millä tavalla sitä rutiinia voisi muokata tai täydentää.

Esimerkiksi: 1) Herätys ja hampaiden pesu, 2) juo lasi vettä ja ota vitamiinit, 3) laita eilisiltana valitut vaatteet päälle (eli iltarutiiniin voisi laittaa kohdan ’valitse huomisen vaatteet’), 4) sulje silmät ja hengitä minuutin verran syvään sisään ja ulos jne.

Olemassaolevaa rutiinia on nimittäin valtavan paljon helpompi viilata kuin yrittää opetella kokonaan uutta rutiinia. Joka tapauksessa rutiinin opettelu on hidasta puuhaa, myös silloin kun rutiini on kirjoitettu johonkin muistiin (koska silloin sitä pitää opetella katsomaan joka välissä), mutta pitkällä tähtäimellä hyvä rutiini säästää aikaa ja hermoja.

Ennakointi

Joojoo, ennakointi on valtavan tärkeää, olisi tosi kiva jos vaikka etukäteen tietäisi kaiken mahdollisen, ei tässä arjen seassa ehdi mitään ennakoida. Mulla ennakoiminen menee vaiheittain, ja tuo edeltävä lause kertoo yleensä sellaisesta vaiheesta, jolloin en ole minkäänlaista ennakointia saanut mukaan arkeen.

Ennakointia voi olla esimerkiksi se, että valitsee päivän vaatteet edellisenä iltana (tai jopa iltapäivällä, kun vaihtaa työmoodista kotimoodiin). Tai se, että miettii etukäteen viikon ruokalistan, tai tekee viikonloppuna muutaman ison satsin ruokaa, joista sitten syödään viikon mittaan. Tai ylipäänsä tietää viikonloppuna, missä kukakin perheenjäsen viikon mittaan milloinkin on.

Me ollaan pidetty puolison kanssa nyt vuoden alusta lähtien viikonloppuisin aina pieni kalenteripalaveri, yleensä siinä vaiheessa kun olen saanut Bullet Journaliini ( joka voisi olla oma kohtansa koska se auttaa sekä rutiineissa että ennakoinnissa että monessa muussa ❤️ ) viikkoaukeaman tehtyä. Katsotaan seuraavan viikon kalenterimerkinnät läpi, sovitaan kumpi minäkin päivänä vie ja hakee lapset hoidosta, tsekataan iltamenojen suhteen mahdolliset päällekkäisyydet, katsotaan mahdollisesti seuraavan viikon ruokalistaa, sovitaan että minä päivänä tehdään jotain kivaa perheen kanssa (mulla on Bullet Journalissa ”Fun with Family” -lista josta katsotaan inspiraatiota) ja niin edespäin.

Siinä pohdinnassa menee ehkä puoli tuntia, koska meillä on yhteinen Google-kalenteri käytössä, joten jonkin verran ennakointia tapaamisten jne suhteen tulee jo asioita sopiessa. Jos mietitään ruokalistat ja kaupassakäynnit samalla, niin ehkä tunti. Viikon varrelta se säästää useamman tunnin, kun ei tarvitse kaiken härdellin keskellä päättää, kuka nyt hakikaan lapset ja mitähän me tänään syötäisiin.

Tokikaan kaikkea ei voi ennakoida, ja sitten muokataan suunnitelmia jos jotain sellaista tapahtuu. Mutta on ihanaa, kun on joku pohjasuunnitelma, jonka mukaan voidaan mennä, jos mitään yllättävää ei tule. Erityisesti silloin, kun aikaa ja/tai rahaa on vähän, ennakoiminen on valtavan hyödyllistä – jos tiedän jo tiistaina, että torstaina tarttee keksiä ruokaa jääkaapin ja kuivakaapin antimista, niin ehdin miettiä ja etsiä reseptejä ja mahdollisesti preppailla esimerkiksi keskiviikkona. Ja niin edespäin.

Yksinkertaistaminen


Tässä on aika kattava läpileikkaus mun lempparivaatteista. Muutama lempivaate on pesussa, joten ne ei päässeet kuvaan, mutta suunnilleen noista mä valitsen yleensä itselleni päällepantavaa. Mustaa, valkoista, harmaata ja yhdet farkut. Mulla on yksittäisiä värillisiäkin vaatteita, mutta aika harvoin ne päätyy päälle, tai ainakin niillä on joku ton kuvan vaate kaverina. Tämä on ollut tietoinen valinta, ja karsimisprosessi (ja sopivanväristen vaatteiden hankkiminen) on kestänyt aika pitkään, koska sen prosessin aikana ei ole ollut sellaista ”pistänpä useampia satoja euroja vaatekaapin uusimiseen” -budjettia.

Olen yksinkertaistanut sitä, miten ostan vaatteita (värin lisäksi nirsoilen niin, että jos vaate ei sovi ainakin kolmen olemassaolevan vaatekappaleen kaveriksi, niin no can do – ennakointia tavallaan sekin), ja se on puolestaan yksinkertaistanut sekä pukeutumista että pyykkirumbaa.

Lasten vaatteista karsittiin joulun välipäivinä pois kaikki sellaiset, joita lapset ei halunneet pitää. Kuopuksen kanssa aamuisin kitkaa aiheutti se, että hän ei ikinä löytänyt kivoja sukkia tai sukkiksia, joten kun laatikossa on vain mieleisiä, niin valinta on helpompi. (Lisäksi kun hän valitsee ne nykyään edellisenä iltana, niin sekin helpottaa aamuja. Ennakointi ja rutiini. ❤️ )

Mulla on Bullet Journalissa kirjoitettu lista erilaisista ruokalajeista, joita koko perhe syö. Niitä ei ole viittäkymmentä, mutta ehkä pari tusinaa kuitenkin. Jos tulee inspiraatio keksiä jotain listan ulkopuolelta, niin se on täysin mahdollista – ja jos joku viikko syödään joka toinen ilta bataattikeittoa ja joka toinen ilta härkisbolognesea ja spagettia/riisiä/kvinoaa niin ainakin on joka illaksi jotain ruokaa.

Bullet journaliakin voisi hifistellä. Itse käytän lyijykynää, paitsi jos inspiroi.

Asioiden kirjoittaminen muistiin

Kun pystyn delegoimaan asioita muistikirjan tai älypuhelimen kautta Tulevaisuuden Minälle, niin on helpompaa keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Kalenterin käyttö on taito, itselle sopivan todo-listan formaatti voi olla etsimisen ja löytämisen takana, päivän fiilisten reflektointikin on tapa joka täytyy opetella.

Ja vaikka kaikki tämä vie sinänsä aikaa ja energiaa, niin on ihan sanoinkuvaamattoman ihanaa, kun tietää, että voin vain dumpata tämän aivoissa kiertävän jutun paperille/sovellukseen ja sitten se on siellä tallessa, eikä minun nyt tarvitse ajatella sitä.

Olen itse ollut muistikirjojen suurkuluttaja siitä asti kun aloitin päiväkirjan alakouluikäisenä. Vähän päälle parikymppisenä rupesin käyttämään muistikirjaa paitsi päiväkirjana myös kaiken mahdollisen muun kirjaamiseen, ja tuo Bullet Journal on kuin kotiinsa olisi tullut, kun samoissa kansissa on kaikki mahdolliset muistilaput, listat, päivän ja viikon menot, rahankäyttö ja kiitollisuuden aiheet.

Jotkut hommat on nopeammin tehty kuin kirjattu muistiin, ja niiden kohdalla kirjaaminen ei välttämättä ole kauhean hyödyllistä. Useimmat hommat on kuitenkin sellaisia, että fokuksen vaihtamisen tehtävästä toiseen ei kannata, tai ei ole mahdollista ruveta tekemään asialle X jotain kun asia Y on kesken tai olen väärässä paikassa. Silloin on ihan mahtavaa, jos on joku paikka, johon a) pystyn pistämään sen ajatuksen muistiin, ja b) voin palata luotettavasti kun on sen aika.

Meidän muksuilla on synttärit tässä keväällä kuuden viikon välein. Ennakoin, ja rupesin miettimään kuopuksen synttäreitä jo useamman viikon etukäteen (tekemällä Bullet Journaliin aukeaman kuopuksen synttäreille). Siinä kysellessä ja keskustellessa esikoinen ilmoitti, että hän haluaa sitten synttäreilleen tällaiset ja tällaiset asiat. No, tein samalla sitten esikoisen synttäreistä aukeaman samoilla kysymyksillä, vaikka niiden suunnittelu on oikeasti vielä aika teoreettista.

Nyt lapset ovat muutaman viikon ajan tulleet harva se päivä kertomaan, että ”äiti sitten niistä mun synttäreistä, voitko kirjoittaa sinne että haluaisin X, ja toivoisin lahjaksi Y, ja voidaanko sitten tarjota Z?”. Ja minähän kirjoitan muistiin sinne samaan jemmaan. Nyt on se viikko kun kuopuksen kutsut täytyy viedä päiväkotiin, ja tiedän minä päivänä ja mihin kellonaikaan kutsutaan lapsivieraat ja milloin sukulaiset. Koska juteltiin puolison kanssa siitä sellaisella hetkellä, kun ajeltiin paikasta A paikkaan B ja molemmilla oli aikaa käydä se keskustelu, ja kirjoitin päätökset muistiin. Tällä viikolla ei tarvinnut päättää kuin kutsuttavat vieraat ja kutsukortin kansikuva.

Inspiraatio ja armollisuus

Arkea helpottaa myös hyvin konkreettisesti se, että olen opetellut tuomaan sekä inspiraatiota että armollisuutta arkeen.

Inspiraatiota tulee esimerkiksi siitä, että asetan itselleni selkeät tavoitteet viikon varrelle, ja sitten keskitän tsemppaamiseni niihin. (Tämän päivän tavoitteena oli blogitekstin kirjoittaminen, muun muassa.) Ennakoin, että mitkä jutut voisivat viedä minua paremmin kohti tavoitteitani, tai mitkä asiat olisi ihana olla viikon päätteeksi tehtynä.

Ja samaan aikaan muistan, että inspiraatiosta ja tavoittelusta ja eteenpäin pyrkimisestä olen ihminen, lihaa ja verta ja hormoneita ja tarpeita. Kaikkea ei voi ennakoida, ja välillä kaikesta ennakoimisesta huolimatta joku asia lipeää ja tulee säätöä. Niissä hetkissä arkea helpottaa huomattavasti se, että en sen säädön lisäksi rupea moittimaan ja soimaamaan itseäni, kun olisihan tämäkin nyt pitänyt. Tai jos asetin tavoitteeni sellaisiksi, että tällä viikolla en päässytkään niihin, niin okei, tein parhaani, syvä hengitys, olen tärkeä ja arvokas silloinkin kun en kykene kaikkeen mihin haluaisin.

Ilman inspiraatiota todennäköisesti arki olisi hankalampaa, koska tavoitteellisen tekemisen sijaan reagoisin vastaan tuleviin asioihin, en huolehtisi kaikista tarpeistani, en tulisi nähneeksi vaivaa itselleni tärkeiden asioiden ja ihmissuhteiden eteen, ja niin edespäin. Ilman armollisuutta arki olisi todennäköisesti aikamoista helvettiä, koska vetäisin itseni nopeasti piippuun ja sitten soimaisin itseäni siitä, että kehtaatkin tarvita asioita, kyllä on ihmisiä jotka pärjäävät neljän tunnin yöunilla ja kahdella proteiinipatukalla viikon.

Rutiinit, ennakointi, yksinkertaistaminen, asioiden kirjoittaminen muistiin, inspiraatio ja armollisuus. Meidän arki on helpompaa näiden asioiden ansiosta. Ehkä niistä saattaisi löytyä jotain kokeilemisen arvoista sinunkin arkeesi? <3

Itsestä huolehtiminen autopilotille

Mä olen huono ottamaan tilaa itselleni ja omille tarpeilleni. (Heti tuli joku sakaali huutelemaan että älä sano huono, kauhean tollai dramaattisesti sanottu, ihan sellaista keskivertotasoa, älä nyt noin isoa numeroa siitä aiheesta tee. Älä vie liikaa tilaa tollaisilla väitteillä.)

Olen tässä vuosien varrella opetellut tietoisesti sitä, että voin käyttää aikaani ja rahaani asioihin, jotka lisää mun omaa hyvinvointia, vaikka siitä ei olisikaan suoranaista hyötyä toisille ihmisille. Tai saan toisinaan puhua minua kiinnostavista asioista eikä se ole lörpöttelemistä ja keskustelun tyrannisoimista. Tai voin käyttää aikani sellaisiin asioihin, jotka on itselleni merkityksellisiä ja tärkeitä ja auttaa mua voimaan hyvin, ja niiden ei tarvitse automaattisesti jäädä jonon hännille sellaiseen kohtaan kun kaikkien muiden tarpeet on täynnä.

Rutiineilla tilaa omille tarpeille

Yllättäen siinä omien tarpeiden huomioimisessa ja oman tilan ottamisessa rutiineista on alkanut tulla tosi tärkeitä.

Esimerkkinä vaikka liikkuminen. Mainitsin tiistain uutiskirjeessä, että opettelen sellaista aamurutiinia, jossa on yhtenä palikkana kymmenisen minuuttia liikuntaa. Haluan liikkua siksi, että olen huomannut, miten eri tavalla keho on hereillä ja aivot skarppina kun jumppailen, joogailen tai teen Shiva Nataa. Siitä liikunnasta ei tarvitse välttämättä olla kenellekään muulle mitään hyötyä (vaikka toki välillisesti on – skarpit aivot tekee parempaa työtä ja virkeä keho jaksaa olla läsnä ja puuhata juttuja esimerkiksi lasten kanssa).

Tällä hetkellä aamurutiinini menee niin, että jos on minun vuoroni viedä lapset hoitoon, teen pienen treenin sillä aikaa kun lapset seuraavat omaa aamurutiiniaan. Jos kuitenkin on sellainen aamu, että puoliso vie lapset ja minä voin esimerkiksi nukkua puoli tuntia tai tunnin pitempään*, niin on tosi paljon vaikeampi ottaa aikaa sille treenille. (*Sisäiset kriitikot haluavat tässä kohtaa ilmoittaa, että tällainen pitkään nukkuminen on ihan tolkutonta luksusta, eikä minun oikeastaan pitäisi puhua sellaisesta, kun kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta. En saisi ottaa tilaa sille, että kerron miten meillä arki menee, koska jollekulle voi tulla siitä kateus ja paha mieli.)

Ja oikeastaan se vaikeus liittyy juuri tuohon sisäisen kriitikkoarmeijan ylläolevaan pointtiin. Että jos kerran kehtaan nukkua pitkään, niin silloin olen käyttänyt sen itsestäni huolehtimiseen sallitun ajan, koska olen haaskannut sen nukkumiseen, enkä ole enää oikeutettu mihinkään liikkumiseen. Että minulla on tietty aika, jonka saan käyttää siihen omien tarpeiden huomioimiseen, ja sitten kun se aika on tuhlattu, niin loppuaika pitää käyttää hyödyllisesti, oli olo mikä tahansa.

Mikä on oikeastaan ihan pöhköä. Erityisesti itsenäistä työtä tehdessä on ihan turha istua koneen tai muistikirjan ääressä kaksi tuntia ja kiroilla kurjaa kohtaloaan, kun saman työn saisi tehtyä tunnissa virkeämpänä. Puhumattakaan siitä, että olo on parempi kun tarpeet on täynnä.

Tämän takia rutiinit ovat loistokas asia. Jos olen päättänyt, että haluan sisällyttää rutiiniin vaikkapa liikkumista, tai meditaatiota, tai päiväkirjan kirjoittamista, niin minun ei tarvitse jonkun ajan päästä enää edes tehdä päätöksiä sen suhteen. Rutiini etenee siten kuin etenee, ja tulen ottaneeksi itselleni aikaa omista tarpeista huolehtimiseen.

Toimiva rutiini = itsestä huolehtiminen autopilotilla

Opettelin loppusyksystä aloittamaan työpäiväni aina samanlaisella prosessilla: visualisointi, päiväkirja, intentio, tarpeiden huomioiminen, tarvemeditaatio, kuukauden tavoitteiden kertaus, päivän tärkeimmän tavoitteen valinta, mitä tarvitsen jotta saan päivän tärkeimmän homman tehtyä. Kuulostaa melkoiselta ritirimpsulta, ja alkuun opetellessa se olikin sitä. Rutiini oli muistilapulla kalenterissa kiinni, ja seurasin lappua uskollisesti päivä toisensa jälkeen, vaikka tuntui että rutiinin tekemiseen meni ikuisuus.

Nykyään tuohon aloitusprosessiin menee 15-20 minuuttia, ja sen jälkeen minulla on selkeä ajatus siitä, mikä on päivän tärkein juttu ja mitä tarvitsen jotta saisin sen tehtyä. Samat 15-20 minuuttia kuluisivat helposti somessa tai kahvia juodessa ja ihmetellessä. Sen lisäksi olen rutiinin päätteeksi tehnyt meditaation ja huomioinut omat tarpeeni päivälle. Minun ei tarvitse miettiä, että josko vaikka visualisoisin tai meditoisin. Muistilappu on edelleen kalenterissa, ja edelleen seuraan sitä ja kirjoitan aloitusprosessini muistiin.

Mitä enemmän luon elämääni sellaisia rutiineja, joihin sisältyy itsestä huolehtimisen piirteitä, niin sitä helpommin pysyn päivän mittaan hyvinvoivana. Minun ei tarvitse käyttää tahdonvoimaani sen päättämiseen, että haluaisinko vaikka huomioida omia tarpeitani, kun tulen tehneeksi sen rutiinina.

Lapset kasvaa, rutiinit pysyy

Sama ilmiö oli lasten vauva-aikana sen takana, että tulin syöneeksi ruokaa pöydän ääressä istuen enkä tiskipöydän reunalla lasten lautasten jämiä kaapien. (Tiedän ilmiön siis omasta kokemuksesta, no shame in that, mutta ei se mitenkään kauhean ylevöittävä tai itsekunnioitusta kohottava tilanne ole.)

Molemmat aloittivat kiinteät sormiruokaillen, joten päätin jo ennen kiinteiden aloittamista, että aina kun lapsi syö, niin joku aikuinen on hänen kanssaan samassa pöydässä syömässä jotain ja näyttämässä esimerkkiä siitä, että ruoka menee suuhun eikä esim. otsaan tai lattialle. Toisin sanoen viisi kertaa päivässä tulin miettineeksi, että jotain voisi syödä, mikähän olisi sellaista mitä sekä minä että lapsi voisimme syödä.

Sivumennen sanoen meillä on edelleen niin, että ruoka syödään kotona olevan porukan kesken samaan aikaan saman pöydän ääressä, ja samalla jutellaan päivän kuulumiset. Rutiini jatkuu, koska se edelleen vastaa meidän perheellemme ravinnontarpeen lisäksi muun muassa yhteyden ja ennakoitavuuden tarpeisiin. Ei tarvitse päättää, että mihin aikaan syödään tai kysellä, kuka tulee pöytään.

Ja mitä enemmän lisään rutiineihini sellaisia ”voi tämä olisikin ihana juttu tehdä päivittäin” -asioita yksitellen, niin sitä enemmän tulen tehneeksi ihania asioita päivittäin. Aloitin Bullet journalin, ja aina päivän päätteeksi (tai seuraavana päivänä, jos illalla en jaksa) kirjoitan päivittäisten muistiinpanojeni alle kohdat ”kivaa” ja ”vaikeaa” ja niiden perään yksinkertaisen listan asioista, jotka olivat sen päivän aikana kivoja tai vaikeita. Päivittäinen reflektio ja kiitollisuusharjoitus tulee tehtyä samalla, eikä sitäkään tarvitse erikseen päättää.

Itsestä huolehtiminen ja itselle tilan ottaminen on yksi niistä asioista, jotka on todella hyödyllistä harjoitella pala kerrallaan toimimaan autopilotilla. Jos harjoittelen yhden rutiinin vaikka kerran parissa kuukaudessa, niin elämä voisi näyttää esimerkiksi vuoden päästä jo paljon hyvinvoivammalta. <3

Mikä olisi yksi sellainen itsestä huolehtimisen asia, joka olisi ihanaa tehdä päivittäin, mutta jostain syystä sitä ei tule tehtyä niin usein kuin haluaisit? Mikä olisi pienin mahdollinen askel, jolla siitä voisi ryhtyä rakentamaan rutiinia?

Uusi vuosi, uudet strategiat?

Osallistuitko jo Mitä kohti 2017 -arvontaan vastaamalla tähän kyselyyn? Palkintoina yksi Mitä kohti 2017 -valmennus sekä yksi My Shining Year -työkirja. Tule myös mukaan ilmaiseen Mitä kohti 2017 -webinaariin, jossa mietimme, miten löytää inspiroivia tavoitteita ja lempeitä strategioita tähän alkaneeseen vuoteen. ❤️

Vuodenvaihde on ristiriitaista aikaa. Toisaalta on ihanaa aloittaa uudet kalenterit ja vuosiluvut, koska niissä on tuoreiden mahdollisuuksien lupausta. Tästä tulee se vuosi, jolloin minä…! Tänä vuonna aloitan viimeinkin…! Tänä vuonna minusta tulee…!

Toisaalta voi olla ahdistavaa, kun monesta suunnasta tulee viestiä siitä, että vuodenvaihteessa täytyy ruveta jotenkin erilaiseksi. Että kun viime vuonna et saanut aikaiseksi ruveta tähän, niin yritä edes uuden vuoden takia. Tai että ethän sinä voi olla elämääsi ja olemiseesi tyytyväinen, kun kerran vuosikin vaihtui, lupaa nyt muuttaa jotain!!

Itse olen vahvasti sen koulukunnan edustaja, että hyvä elämä löytyy inspiraation ja armollisuuden risteyksestä.

Saamme olla inspiroituneita, tavoitella asioita, innostua, aloittaa, ryhtyä. Samalla saamme olla armollisia itsellemme: muutos ei tapahdu välttämättä heti, koko elämää ei tarvitse eikä kannatakaan myllätä kerralla, ja jo saavutettuja merkkipaaluja on tärkeä huomioida ja juhlistaa.

Rakentava vuorovaikutus myös ohjaa miettimään kasvua ja muutosta tarpeiden näkökulmasta: mitä tarvetta tämä uudenvuodenlupaus, ryhtiliike, tai elämänmuutos palvelee? Minkä tarpeiden täyttyminen minun pitää tämän muutoksen myötä miettiä uudelleen? Mitkä tarpeet olen ehkä laiminlyönyt aikaisemmin, kun olen yrittänyt samanlaista muutosta?

Tässä tekstissä halusin pohtia kolmea eri lähestymistapaa uusien tavoitteiden, tapojen ja strategioiden miettimiseen. Ne voivat liittyä ihmissuhteisiin ja vuorovaikutukseen, tai itsestä huolehtimiseen, tai esimerkiksi jonkun tietyn haaveen toteuttamiseen.

1. Tarpeet edellä.

Jos tiedän, mitä tarvitsen, on helpompi miettiä, millä strategialla sen tarpeen saisin tehokkaimmin täyteen. Tai kääntäen: jos en tiedä, mitä tarvitsen, niin strategioidenkin miettiminen on pääasiassa sokkona arvailemista. (Yksi Rakentavan vuorovaikutuksen tarvekäsityksen kanssa linjassa oleva tarvelista löytyy täältä: tarvelista.)

Esimerkki: Haluaisin jonkinlaisen liikuntaharrastuksen. Mitä kaipaisin siltä? Ehkä helppoutta, inspiraatiota, ennakoitavuutta, hauskuutta? Tai yhteyttä, rauhaa, aitoutta, kasvua? Kun mietin, millä tavoilla tällaisia asioita voisi kohdata, mielikuvitus alkaa ehkä jo hyrrätä. Entä jos laittaisin viestin sille yhdelle ystävälle, jonka kanssa on ollut puhe tanssitunneille menemisestä? Tai ehkä pistän hakukoneen hakusanaksi ”kahvakuula” ja katson, että mitä omalta paikkakunnalta löytyisi?

Esimerkki: Haluaisin viettää enemmän yhteistä aikaa lasten kanssa. Mitä kaipaisin siltä yhdessäololta? Yhteyttä, huumoria, luovuutta, läheisyyttä, luottamusta? Seikkailua, liikkumista, nähdyksi tulemista, spontaaniutta? Vuorikiipeilemään! No ehkä ei lasten kanssa vielä, koska turvallisuuden ja helppouden tarve ei ihan vuorikiipeilystä itsellä täyty – mutta tuossa lähistöllä on kiipeilypuisto! Voisikin katsoa kalenterista jonkun päivän ja mennä sinne koko porukalla. Ja niin edespäin.

Tätä voi käyttää toki myös laajemmin, ilman että rajaa edes elämänaluetta.

Mitä kaipaisin elämääni lisää? Aitoutta, kuulluksi ja nähdyksi tulemista, harmoniaa, unta? Aikaansaamista, inspiraatiota, itseilmaisua, arvostusta, empatiaa? Vaikka ei edes keksisi vielä strategioita näihin asioihin, niin jo sen tarpeen huomaaminen saattaa keventää ja avata oloa. Ahhh, inspiraatio ja itseilmaisu. ❤️ Muutama syvä hengitys ihan vain niitä tarpeita ajatellen voi muuttaa omaa fiilistä ja energiaa. Ehkä mieleen juolahtaa joku tapa täyttää niitä tarpeita tässä hetkessä. Ja joka tapauksessa muistan sen jälkeen piirun verran paremmin, että sellaisetkin tarpeet ovat minulla olemassa.

2. Onnistumiset edellä

Kun pidin syksyllä 2015 Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluita ympäri pääkaupunkiseudun leikkipuistoja, määrittelin onnistumisen näin:

Vanhemmuuden onnistuminen: hetki, jolloin sekä omat että lapset tarpeet täyttyivät niin, että kaikilla oli ihana olla.

Laajemmin onnistuminen voisi ylipäänsä olla sellainen strategia, joka vastasi niihin tarpeisiin, joihin sen oli tarkoituskin vastata – ja ehkä vielä muihinkin. Mitä useampi tarve jollain strategialla täyttyy, sen isommalta onnistumiselta se tuntuu, ja sitä ihanampi fiilis siitä onnistumisesta jää muistoksi.

Silloin yksi loistava tapa miettiä tavoitteita ja strategioita vuodelle 2017 on palata aiempiin onnistumisiin. Mikä toimi, ilahdutti, oli ihanaa vuonna 2016? Tai 2015? Miten saisin lisättyä ja vahvistettua niitä asioita arjessani?

Tai jos haluan erityisesti pohtia jotain tarvetta (vaikka sitä liikkumista, joka on usein uudenvuodenlupausten ytimessä), niin silloinkin on hyvä miettiä onnistumisia. Milloin minusta on ollut kiva liikkua? Mitähän muita tarpeita siinä mahtoi täyttyä, kun se oli niin mukavaa? Ja miten saisin sitä onnistunutta strategiaa osaksi tätä vuotta?

Joskus onnistumisen voi myös ulottaa elämänalueelta toiselle.

Liikkuminen tuntuu hankalalta, mutta päiväkirjan kirjoittaminen tulee luonnostaan. Tai kodin järjestyksessä pitäminen on vaivalloista, siinä missä työasioiden järjestyksessä pitäminen onnistuu yrittämättä. Hmm, tutkitaan. Mikä siinä onnistuneessa elämänalueessa tukee onnistumisia? Miten suhtaudun työasioihin ja kodin järjestykseen eri tavalla? Mitä tarpeita päiväkirjan kirjoittaminen kohtaa, mutta tähän asti kokeilemani liikkumisen strategiat eivät? Ja miten saisin siirrettyä niitä onnistumista tukevia elementtejä sinne toistaiseksi heikommalle puolelle?

Onnistumisten tutkiminen saattaa johtaa myös siihen, että löydän jonkun muinoin toimineen strategian, joka pienellä päivityksellä istahtaa tähän päivään. Aamurutiini hukassa? Milloin viimeksi muistan, että minulla oli toimiva ja tarpeistani huolehtiva aamurutiini, ja mitä siihen kuului? Pystynkö ottamaan saman rutiinin käyttöön vaikka huomisaamusta alkaen, vai pitäisikö sitä päivittää tai muokata jotenkin?

Usein jos joku asia on aiemmin ollut tapa, niin siihen samaan tapaan solahtaminen on vaivattomampaa kuin kokonaan uuden rutiinin aloittaminen. (Samasta syystä hyvinvoinnille haitallisemmat rutiinit, kuten tupakointi tai liiallinen sosiaalisessa mediassa roikkuminen, palaavat helposti rytinällä takaisin tauonkin jälkeen jos ei pysy niiden suhteen tietoisena.) Samoin olemassaolevaan rutiiniin tai tapaan on helpompi lisätä palikoita kuin aloittaa kokonaan uusi.

Jos joka tapauksessa istumme perheenä saman pöydän ääreen iltaruoalle joka ilta, niin iltaruoan yhteyteen voi aloittaa vaikkapa ”mistä olit kiitollinen tänään” -keskustelun, jos kaipaisin lisää merkityksellisyyttä ja inspiraatiota ja yhteyttä. Tuttuun, onnistuneeseen strategiaan tukeutuminen vastaa usein myös helppouden tarpeeseen, ja helppoutta meillä tuskin on kenelläkään elämässä liikaa.

3. Tunteet edellä

Danielle LaPorten Desire Map -systeemin idea on yksinkertainen: Miltä haluan, että elämäni tuntuu? Ja koska tunteet kertovat tarpeiden täyttymisestä tai täyttymättä jäämisestä, niin kun pyrin kohti hyvältä tuntuvia tunteita, pyrin samalla kohti täyttyneitä tarpeita.

Vaikka ei Desire Mapia käyttäisikään (toki tällä linkatulla sivulla on ilmainen maistiainen), niin omien tunteiden tiedostaminen ja tavoitteellisuus niiden kanssa on kullanarvoista. Haluaisin, että minulla olisi lasten kanssa rauhallinen ja lämmin fiilis, ja tällä hetkellä tunnen lähinnä kärsimättömyyttä ja hermostumista? Hmm, jokin ei selkeästikään tässä yhtälössä toimi.

Tai oikeastaan haluaisin, että parisuhteessa olisi avoin ja kunnioittava ja läheinen tunnelma, ja tällä hetkellä lähinnä siedän tätä toistemme ohi puhumista ja läpsystä vaihto -arkea? Jotain ehkä tarvitsisi tehdä.

Meillä on usein sellainen illuusio, että tunteet ovat jotenkin ylimääräisiä, tai epärelevantteja, varsinkin kun mietitään ”tärkeitä” asioita ja tehdään päätöksiä. Pitäisi muka olla rationaalinen ja pitää tunteet kurissa – ihan sama, onko liikkuminen kivaa tai työ inspiroivaa, tämä nyt täytyy tehdä näin.

Kun oikeasti käytämme tunteita nimenomaan päätöksentekoon. Ja mitä tärkeämpi joku asia on – mitä useampi tarve siihen liittyy – sitä kovempaan ääneen tunteemmekin huutavat. Niin miksi sitten niitä ei käyttäisi hyödyksi?

Itse pelkäsin jossain vaiheessa, että jos menen vahvasti tunteiden perusteella eteenpäin, niin tulen valinneeksi joko helppoja ja epäkiinnostavia asioita, tai sitten järjettömiä katastrofeja. Todellisuus on osoittanut toista. Esimerkiksi viime vuonna tuli monta kertaa vastaan sellainen tilanne, jossa järki olisi sanonut yhtä, ja ”miltä haluan elämäni tuntuvan” -tunteet sanoivat jotain muuta. Jälkeenpäin osoittautui usein, että se ”järki” olikin yhtä kuin pelko, epävarmuus, ennakkoluulo – eli tunteita sielläkin.

Järki nimittäin pystyy perustelemaan hyvin monenlaiset asiat ihan miten päin tahansa. Löydät todennäköisesti aika monessa eri päätöksessä järkisyitä sekä puolesta että vastaan. Jos puolestaan minulla on selkeä kuva tunteista, joita haluan kokea, on aika helppoa tehdä päätös: tuoko tämä ratkaisu näitä tunteita? Ja jos olen valinnut vuoden tunteeksi ”rentoutunut”, niin saatan tehdä hyvin erilaisia ratkaisuja kuin jos vuoden tunteeni on ”sähäkkä”. Toki voin haluta tuntea molempia – sekään ei ole mahdoton yhtälö.

Omat tämän vuoden tunteeni ovat rehellinen, empaattinen, läsnäoleva, haavoittuva ja huikea. Aika monessa kohtaa voin kysyä itseltäni, tuleeko tästä päätöksestä minulle rehellinen, läsnäoleva, haavoittuva olo vai ei – ja tiedän vastauksen samantien. Jos valitsen näin, niin tunnenko oloni huikeaksi vai en? Tunteet toimivat tavoitteen löytämisessä paitsi onnistumisten ja tarpeiden kanssa linjassa, myös päätöksenteon hetkessä intuition kaverina.

Jos haluat tulla pohtimaan tavoitteita ja strategioita vuodelle 2017, niin Mitä kohti 2017 -webinaarissa on vielä paikkoja. Käy myös vastaamassa Mitä kohti 2017 -kyselyyn ja voit voittaa Mitä kohti 2017 -valmennuksen tai My Shining Year -työkirjan!

Pysähtyminen 131: Rutiinien Palauttelu 2 – Kriitikkoarmeija iskee

Mistä tulen?

Jos edellisellä viikolla oli teemana rutiinien hukkaaminen ja etsiminen, niin tämä viikko oli jatko-osa sille. Perjantaina kyläiltiin kaveriperheessä ja viikonloppuna käytiin mun serkun häissä parin tunnin ajomatkan päässä. Sunnuntai ja alkuviikko oli sitten sellaista itsensä keräilyä ja toipumista, että kunhan saatais tasaisin väliajoin ruokaa niin olis hyvä, ja ulos pääsemisestä sai tuhat miljoonaa tsemppipistettä. (Kiitos Helsingin kaupungille liikuntapuistoista, joissa on lapsille kiipeilytelineitä ja aikuisille penkki. ? )

Vaan hiljalleen tää taas tästä. Löysin meidän kirjahyllystä Keys to Drawing -piirustusopettelukirjan, ja rupesin sen innoittamana piirtelemään lyijykynäluonnoksia asioista. Ikinä en oo varsinaisesti itseäni pitänyt piirtäjänä, mutta on hauska huomata, että kyllä niistä piirustuksista tulee ihan kivoja, kun keskittyy piirtäessä havainnoimiseen eikä lopputulokseen.


Toistaiseksi olen piirtänyt kiipeilytelineitä, teekuppeja ja omia varpaitani ? eli aiheet menee hyvin tähän kesäloman henkeen. Tekee ihan hyvää tehdä jotain sellaista, mikä ei yhtään liity työhön eikä ruudun tuijottamiseen – eikä tartte olla hyvä, vaan pelkkä tekeminen ja treenaaminen riittää. Saa nähdä montako päivää tämä innostus kestää – ja sekin on tosi vapauttavaa, että ei haittaa vaikken tekisi enää yhtään niistä kirjan harjoituksista, koska ainakin toistaiseksi ilo on löytynyt siitä piirtämisestä, ei suorittamisesta.


Piirtäminen on myös hyvä tapa harjoitella puhtaan havainnon tekemistä ja sen erottamista tulkinnasta. Huomaan, että oma treeni esimerkiksi lasten käytöksen suhteen (ts. se, että keskittyy havaintoon eikä tulkintaan tai lapsen käytöksen leimaamiseen) auttaa myös tässä piirtämisessä pääsemään sellaiseen objektiiviseen ”kas, tuossa on ääriviiva ja tuossa on muoto” -tilaan. Olisi jännä tutkailla ja havainnoida, että meneekö se myös toisinpäin? Että jos haluaa treenata esim. toisten ihmisten käytöksen havainnointia ilman tulkintaa, niin auttaako jos treenaa piirtämistä ja sen kautta puhtaampaa havaintoa? (Jos joku on tällaista itsessään huomannut niin mielelläni kuulisin!)

Missä olen?

Keho tuntuu rutiinien retuperästä huolimatta ihan kohtalaisen kivalta. Mitä nyt vähän päätä ja niskaa särkee yhdistelmä liikaa kahvia + liikaa ruutuja + liian vähän joogaa. Jännä huomata, että puolentoista viikon tauko joogassa tuntuu jo. (Ja sieltä löytyi taas yksi sisäinen kriitikko, jonka mielestä mitään ei saisi tarvita, varsinkaan kroppaan liittyvää, ja ”aikamoista kermap***e-meininkiä tollainen että heti ruvetaan valittamaan kun vähän on joogassa taukoa, ei oo kuulkaa sata vuotta sitten kukaan joogannut ja ylämäkeen hiihdettiin koulumatkat kesät talvet että vähän nyt ryhtiä tohon hommaan.” Tää onkin aika hyvä tapa näköjään kaivaa esiin noita sisäisiä kriitikoita, että huomaa ääneen mitä tarvitsisi.)

Tunteet… Edellisten viikkojen myllerrykseen verrattuna nyt on suhteellisen tasainen tunneilmasto. Kiitollinen fiilis siitä, että huomasin kierron vaiheen (kalenteri ilmoitti että ”PMS-varoitus”) ja osasin tulkita mittakaavaan kaiken sellaisen ”mä oon ihan paskamutsi kun en osaa lapsistani huolehtia/käydä niiden kanssa ulkona/aurinkokin paistaa/ja tällä me vaan kökötetään sisällä/kauhee mä oon” -meiningin (siitähän tuli hei modernistiruno, wau). Tai kun kaikki Ideaaliminän käytöksestä poikkeava tuntuu Ihan Kauhealta Mokailemiselta, niin se ei välttämättä ole koko todellisuus.

Ajatukset… Vain vähän työjutuissa. Kesälomalla se on varmaan ihan suotavaa näin. Toisaalta ajatukset askartelee tämän rutiinien palauttamisen kanssa, ja toisaalta tiedän että jos nyt kovasti rupean sen kanssa puskemaan niin sit taas huomenna tarttee toipua. (Ja sieltä taas löytyi yksi sisäinen kriitikko, jonka mielestä on ihan naurettavaa, että ”tarttee toipua, voi elämä, mikä ihme nössö säkin oot kun pitää tollai varovasti hipsutella, eikös vaan jos ihan tekis kerralla kunnolla niin sit olis rutiinit?!” Mä itse asiassa tunnistan äänestä, että keneltä olen nuo jutut omaksunut sisäiseksi kriitikokseni. Selvästi tässä rutiinikuviossa on taustalla enemmän kuin mitä mä tästä päältä huomaan, kun kriitikot alkaa huudella heti ja kovaa. Kiinnostavaa.)

Mitä kohti?

Kokeillaanpas tällä tavalla.

Jos mä haluaisin ensi viikolla keskittyä rutiinien vahvistamiseen, niin minkä takia se olisi ongelma?

Sisäisten Kriitikoiden edustaja: No ensinnäkään sä et osaa. Mieti nyt kuinka monta kertaa sä olet yrittänyt rakentaa itsellesi fiksuja rutiineja ja aina kun tulee joku tuulenhenkäys ja erilainen meininki niin ne hajoaa kuin korttitalo. Ihan turha edes yrittää. Ei susta ole siihen.
Minä: Ahaa, kiitos. Ärsyttääkö teitä, kun me ollaan epäonnistuttu niin monta kertaa tässä projektissa?
SK: No hei arvaa. Kun et sä koskaan keskity niihin rutiineihin niin pitkään, että ne juurtuis kunnolla, kun sä aloitat taas sit jonkun uuden jutun ja innostut ja kaikki edelliset jää levälleen ja kesken.

Minä: Okei, eli siis turhauttaako kun te kaipaisitte enemmän pitkäjänteisyyttä siihen rutiinien opetteluun?
SK: No todellakin! Kun ei pelkällä tahdonvoimalla pysty mihinkään ja vaikka sä kuinka haluaisit olla pitkäjänteinen niin aina jotain unohtuu, näkeehän sen siitä sun rutiinitaulukostakin, että nollariviä on joogat ja meditaatiot vaikka kuinka on hyvät aikomukset.
Minä: Ahaa, haluaisitteko te sinne jatkuvuutta ja sitten ärsyttää kun sinne tulee taukoja? Ajattelitteko te, että vasta sitten on onnistuttu kun kaikki rutiinit menee sillai kuin ensimmäisellä kerralla päätettiin?
SK: No just niin. Jos sulla jää rutiinit välistä niin eihän ne sit enää oo rutiineja vaan jotain satunnaisia pyrähdyksiä vaan.
Minä: Eli se jatkuvuus ja ennakoitavuus olis teille tosi tärkeää.

SK: Joo, ja se että me nähtäis että sä edes vähän tsemppaat niiden rutiinien kanssa etkä vaan sluibaa niitä kun sä et viitsi.
Minä: Joo, nyt kuulostaa tutulta toi viitsiminen. Ajattelitteko te, että mä huvikseni skippaan rutiineja vain sen takia ettei mua huvita?
SK: No mitä muuta selitystä siihen vois olla?

Minä: Haluatteko te kuulla mun kokemuksen tästä asiasta? Auttaisko se selkeyttämään tätä tilannetta?
SK: No ainahan sitä voi kokeilla, mutta vähän skeptinen mä kuitenkin oon tän asian suhteen.

Minä: Tehän tiedätte, että uusien rutiinien opetteluun menee energiaa, eiks niin? Ja nyt meillä on opeteltavana lista rutiineja, jotka auttaa pitkällä tähtäimellä säästämään ja lisäämään energiaa, niinkuin vaikka meditaatio ja jooga ja fiksuun aikaan nukkumaan meneminen. Ja silloin kun ollaan oltu vaikka jossain tapahtumassa viikonloppuna, niinkuin ne festarit ja nyt noi häät, niin mulla on tahdonvoima aika vähissä, eikä se opettelu sillä hetkellä onnistu.
SK: Kato nyt, mä sanoin ettei ne sun rutiinit kestä!!

Minä: Saanko jatkaa?

Se, että sinne tulee taukoja, ei tarkoita että se aiempi työ olisi mennyt hukkaan. Joka kerta kun me toistetaan niitä rutiineja, niin sen rutiinin reitit aivoissa vahvistuu. Ne reitit ei häviä mihinkään taukojen aikana. Joka kerta kun me ajatellaan niitä rutiineja lempeästi ja empaattisesti (eikä itseämme tuomiten tai häveten) niin niiden rutiinien yhteys myönteisiin tunteisiin vahvistuu myös. Joten ne rutiinit myös herättää myönteisiä tunteita kun me sitten palataan niiden pariin. Miltä tää kuulostaa?

SK: No edelleen mä oon vähän skeptinen, mutta kun sä kerran puhut aivoista niin mä vähän luotan tohon.

Minä: Haluaisitteko te auttaa mua tässä rutiinien vahvistamisen projektissa? Niin ettei ne seuraavalla kerralla leviäis ihan niinkuin korttitalo?
SK: (neuvottelua) Sillä ehdolla että me saadaan varata oikeus sanoa ”mitäs me sanottiin” jos homma taas leviää käsiin.
Minä: Voisitteko te auttaa mua sillai, että huolehtisitte siitä pitkäjänteisyydestä? Kun se oli teille tärkeää. Sen sijaan, että muistuttaisitte miten mä en oo tässä vielä ikinä onnistunut, niin pidettäis se sama pitkä perspektiivi mutta tulevaisuuteen?
SK: Miten?

Minä: No vaikka niin, että aina jos jää joku kerta väliin, niin auttaisitte muistamaan, että puolen vuoden tai vuoden mittakaavassa ne yksittäiset skipatut päivät tai viikotkin on aika pieni juttu. Että tää on pitkä projekti, ja tänään voi hyvin tehdä parhaansa vaikka eilinen olisi ollut mitä. Ja kun tänään tekee parhaansa niin sit huomenna se on taas vähän helpompaa.
SK: Auttaako tollainen oikeasti?
Minä: Ainakin se säästää mun energiaa siihen opetteluun, kun ei tartte käsitellä kaikkea sitä häpeää ja riittämättömyyden tunnetta, jota teidän ”ei susta oo mihinkään” -viesteistä on mulla herännyt. Se jo auttaa paljon. Jos vaikka sanoisitte vaan, että tänään teet sen mihin pystyt ja se riittää. Siitä olisi tosi paljon apua.
SK: Ehkä me voidaan yrittää. Mutta vuoden päästä voidaan katsoa että miten meni ja sanoa että ”eikös me sanottu” jos edelleenkään ei oo rutiinit hanskassa.

Minä: Mun puolesta voidaan sopia niin. Jos joka päivä vuoden ajan muistutatte mulle, että se riittää mihin tänään pystyn, eikä siltikään oo rutiinit kasassa, niin sit keksitään joku muu tapa.

Mitä mä tarvitsen?

No tämän keskustelun perusteella

  • pitkäjänteisyyttä
  • armollisuutta
  • tukea (rutiinitaulukosta, Sisäisiltä Kriitikoilta, keneltä muulta?)

Ahhh, syvä huokaus. Se riittää, mihin mä tänään pystyn. Saiskohan tämän tatuoitua johonkin? 😀

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Mistä erottaa aidon ja teeskennellyn kärsivällisyyden?

Tässä kohta kuuden vuoden vanhemmuustaipaleen aikana olen löytänyt itsestäni kahdenlaista kärsivällisyyttä: teeskenneltyä ja aitoa.

Keksitään hypoteettinen kärsivällisyyttä koetteleva tilanne: Lapsi tekee jotain, joka menee eri tavalla kuin minä olisin halunnut. (Yksityiskohdat voit täyttää oman tilanteesi mukaan, mutta aika usein tämä on siellä pohjalla.)

Minulla alkaa pinna kiristyä, verenpaine nousta, ottaa päähän ja tekee mieli huutaa.

Teeskenneltyä kärsivällisyyttä on sellainen, että nielen kiukkuni, yritän mukarauhallisella äänellä toistaa samaa asiaa uudestaan, ja kun se ei vieläkään toimi (koska miksipä se toimisi), niin joudun käyttämään yhä enemmän tahdonvoimaa ja energiaa siihen, etten ihan oikeasti rupea huutamaan.

Jos jatkan sitä teeskenneltyä kärsivällisyyttä (vaikkapa siksi että väsyttää enkä huomaa katkaista tilannetta), niin jossain vaiheessa se patoamisenergia loppuu kesken ja suusta tulee kaikenlaisia sammakoita.

”Äääää miksei kukaan kuuntele! Nyt ne lelut lattialta pois niinkuin olis jo! Nyt kaikki hiljaa!!”

Itsehillintä pettää, koska olen kuormittanut sitä teeskentelemällä kärsivällistä.

No mistä se ihan oikea kärsivällisyys sitten löytyisi?

Ihan ensimmäinen asia on huomata, miltä itsestä tuntuu. Suututtaa, kiukuttaa, turhauttaa, raivostuttaa. No entä siellä alla? Ehkä pelottaa, ahdistaa, surettaa, hävettää?

Hetki itselle

 

Yllä mainitsin, että tilanteen katkaiseminen on tärkeää, jotta pystyy huomaamaan ne omat tunteet. Mulla itselläni se voi tarkoittaa vaikka sitä, että laitan silmät kiinni ja hengitän syvään pari kertaa ja suuntaan huomion kehoon: mistä kiristää? Mitä havaitsen?

Siinä kohtaa kun annan tunteen vain olla, jokin vastustus ja kiristys jo vähän sulaa. On vähän helpompi hengittää. (Ja jos en siinä tilanteessa ehtinytkään katkaista sitä teeskentelyä ja patoamista, niin tämän kaiken voi tehdä jälkikäteenkin. Se on jännä, miten elävästi tunteet tulvahtavat mieleen ja jännitykset kehoon, kun palauttaa tilanteen ajatuksiinsa.)

Tässä kohtaa on hyödyllistä muistaa, että tunteen takana on aina joku tarve.

Minä tarvitsen tässä tilanteessa jotain, tuntuu etten saa sitä, ja se aiheuttaa kärsimättömyyttä ja näitä muita tunteita. Mikähän se tarve voisi olla? Itselläni ne ovat usein akselilla kuulluksi tuleminen – helppous – järjestys – yhteistyö – luottamus, mutta sen varsinaisen tarpeen löytää usein vain pysähtymällä.

Sitten vaihdetaan näkökulmaa

Aito kärsivällisyys alkaa mun kokemuksen mukaan löytyä siinä hetkessä, kun tajuan, että lapsenkin käytöksen taustalla on jokin tarve. Hän yrittää sitä parhaansa mukaan täyttää. Ja koska lapsi on minulle rakas ja tärkeä, niin ilman muuta lapsenkin tarpeet ovat minulle rakkaita ja tärkeitä. Siinä omassa tunnekuohussani en vain sitä niin helposti näe.

Rauhallisena minun on helpompi katsoa asiaa lapsen näkökulmasta: mikä siinä tilanteessa oli niin valtavan tärkeää ja ihanaa, että lapsi toimi näin? (Ja taas huomautuksena – ”rauhallisena” voi edellyttää sitä, että on yksin tai toisen rauhallisen aikuisen kanssa, teekuppi kädessä ja ilman kiirettä. Meillä on kaikilla eri tarpeet myös siihen, mikä auttaa oppimaan ja näkemään eri näkökulmia.)

Usein jo tämä oivallus auttaa suhtautumaan lapseen kärsivällisesti. Okei, sinulle on tärkeää että X. Haluat saada sen valmiiksi, haluat päättää itse, haluaisit hassutella, sulla on huomatkaa-olo, kaipaat läheisyyttä tai järjestystä. No niin, mitenkäs me tämä asia sitten mietittäis yhdessä.

Empatiaa meritähdelle

Jos lapsella on käynnissä joku eeppinen huutoraivari-meritähti-hetki (tiedäthän, lattialla mahallaan ja joka raaja eri suuntaan), niin aikuisen voi olla vaikea päästä kiinni siihen, mikä tarve siellä taustalla nyt onkaan. Jos kerran lapsi ei edes pysty vastaamaan, niin miten aikuinen voisi saada lapseen yhteyden?

Niilläkin hetkillä itseäni auttaa ajatus siitä, että joku tarve siellä nyt on.

Vaikka minä en sitä tunnistaisi, niin selvästi jokin tarve, tai useampi, on nyt niin vajaalla ettei lapsi pysty toimimaan itselleen tavallisella tasolla.

Jos vielä muistan, että juuri tämä on parasta mihin lapsi tällä hetkellä kykenee, niin usein löydän itsestäni ihan uudenlaista lämpöä ja empatiaa. Että voi nuppu murunen, miten sinulla mahtaakaan olla kurja olla juuri nyt. Asiat eivät menneet niinkuin toivoit, tai et saanutkaan sitä huomiota tai päättämistä tai leikkimistä tai muuta, mitä kaipasit. Tai nolottaa, kun hajotit vahingossa tai tahallaan.

Kun löydän itsestäni sen aidon empatian ja lämmön ja yhteyden, niin on yhtäkkiä vähän helpompi olla aidosti kärsivällinen. Omat odotukset putoavat vähän realistisemmalle tasolle, kun huomaan, että selvästikään lapsi ei nyt noihin odotuksiin yllä. Pystyn myös todennäköisesti muuttamaan suunnitelmia niin, että voidaan huomioida tavalla tai toisella se lapsenkin tarve.

Kärsivällisyys on taito, ei ominaisuus

Aitoon kärsivällisyyteen pääseminen voi vaatia opettelua ja harjoittelua. Se voi vaatia sitä, että käyn tilanteita läpi jälkikäteen ja mietin, mitä itse tarvitsin ja mitä lapsi tarvitsi. Se voi vaatia sitä, että palaan kärsivällisyyttä koetelleisiin tilanteisiin myös lapsen kanssa (ja hyväksyn itsessäni sen nolouden ja häpeän, joka herää, kun tiedän ja myönnän toimineeni vastoin arvojani).

Se melko varmasti vaatii sitä, että uskallan arvata lapsen tunteita kömpelösti ja epäluontevan tuntuisesti, myös silloin kun Joku Muu on kuulemassa. (Ja taas hyväksyn itsessäni sen nolouden ja häpeän, joka ehkä herää, kun tulen nähdyksi ihmisenä, joka Ei Vielä Osaa Asioita Täydellisesti.)

Ja se opettelu on itselleni ollut aivan sataprosenttisesti sen arvoista. Suosittelen lämpimästi. 🙂

Jos tuntuu, että kaipaat apua omaan kärsivällisyyden opetteluun, niin sitä löydät esimerkiksi Kärsivällinen aamu -minikurssista. Sen voit tilata tuosta alta. <3

Frozen ja ajatuksia jäätaikavoimien hallintaan

Katsottiin viikonloppuna Frozen, taas vaihteeksi. Se on yksi niistä elokuvista, joissa minä aloitan vollottamisen lähes ensimmäisestä kohtauksesta ja lopetan sitten lopputekstien kohdalla, koska aika moni leffan teemoista tuntuu osuvan aika lähelle omaa kokemusta.

Elokuvan jälkeen juteltiin esikoisen kanssa Elsan taikavoimista.

(Niille teistä, joille Frozen ei ole tuttu leffa, pieni tiivistys asetelmasta. Elokuva kertoo kahdesta sisaruksesta, joista vanhemmalla, Elsalla, on käsissään jäätaikavoimia. Lapsina leikkiessä Elsa satuttaa taikavoimillaan vahingossa pikkusiskoaan Annaa. Vanhemmille annetaan neuvoksi, että Elsan tulee opetella hallitsemaan taikavoimiaan, mutta pelko voi olla vaaraksi. Vanhemmat tulkitsevat neuvon niin, että Elsan pitää kätkeä taikavoimansa kaikilta, myös rakkaalta pikkusiskoltaan. Hallitsemisen sijaan Elsa oppii pelkäämään ja piilottamaan taikavoimiaan – ja sen myötä myös tunteitaan, koska tunnekuohut voimistavat taikaa. Sen enempää en spoilaa, ja tämäkin tapahtuu leffan ensimmäisen 10 minuutin aikana.)

Mietittiin sitä, että se peittely ja piilottelu ei auttanut Elsaa oppimaan, miten taikavoimia voisi hallita. Että Elsa opetteli käyttämään käsineitä jotta ei satuttaisi ketään, mutta ei silloinkaan uskaltanut leikkiä Annan kanssa, koska pelkäsi voimiaan. Mietittiin myös, että mitenköhän Elsa ja vanhemmat olisivat voineet oikeasti harjoitella sitä taikavoimien hallintaa.

Miksi kirjoitan tästä blogitekstiä?

Mainitsin lapsellekin, että vähän samalla tavalla hänen ja kuopuksen ja kaikkien lasten (ja aikuistenkin) on tärkeää opetella hallitsemaan omia fyysisiä voimiaan ja toimimaan tunteidensa kanssa. Meillä ei ole jäätaikavoimia, mutta jokainen meistä pystyy silti vahingoittamaan toisia ihmisiä, tahallaan tai vahingossa, henkisesti tai fyysisesti, jos tulee tunnekuohu.

Ja valitettavan usein lapsuudessa saatu treeni tai neuvot omien tunteiden hallintaan ja väkivallattomuuteen on samaa sarjaa kuin Elsan ja Annan vanhemmilla: piilota tunteet, älä käytä voimaa tai sano rumasti, ole kiltti ja huomaavainen, suojele muita. Ihan sinänsä hyviä neuvoja, mutta mitä apua niistä on silloin, kun tarkoituksena on harjoitella suuntaamaan se oma voima rakentavasti?

**disclaimer tähän väliin: Kirjoitan tätä äitinä, opettajana, ja Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaajakoulutuksen osallistujana. En ole terapeutti enkä psykiatri, joten näitä näkökulmia ei tule ottaa minkäänlaisena kliinisenä vihanhallintakoulutuksena tms. Tarkoituksenani on herättää ajatuksia ja pohdintaa siitä, miten me voimme auttaa itseämme ja lapsiamme oppimaan rakentavia tapoja kohdata omat tunteemme, tarpeemme ja voimamme. Jos tuntuu, että tarvitset akuuttia apua väkivallattomuuden opetteluun, niin Maria Akatemia ja Naisten Linja ovat hyviä ensimmäisiä yhteydenottoväyliä.**

Tällaisia asioita keksittiin lapsen kanssa, kun mietittiin, että miten Elsan olisi ollut hyödyllistä harjoitella taikavoimiensa hallintaa.

1. Avoimuus ja hyväksyminen

Elsalla oli taikavoimia. Piilottamalla ne eivät kadonneet, vaan päinvastoin voimistuivat hallitsemattomiksi. Toki elokuva olisi ollut varsin erilainen, jos Elsan perhe olisi alusta asti opetellut hyväksymään sen, että tämä asia nyt on osa meidän perheemme kulttuuria. Sen sijaan ikkunat ja ovet suljettiin, lapset pidettiin sisällä eristyksissä – myös Anna, joka teoriassa olisi voinut hyvin leikkiä vaikka kylän lasten kanssa. Elsan ominaislaadusta tehtiin salaisuus.

Mitä olisi tapahtunut, jos vanhemmat olisivat tehneet toisen valinnan? Jos he olisivat nähneet ennalta, että nimenomaan eristäminen ja salailu kasvattavat pelkoa?

Elsa ja Anna olisivat saaneet kasvaa yhdessä. Anna ei olisi ollut niin tuskallisen yksinäinen, ja olisi ehkä kruunajaispäivänä tehnyt erilaisia valintoja. Vanhemmat olisivat ehkä löytäneet ihmisiä, jotka olisivat voineet auttaa Elsaa ja koko perhettä opettelemaan taikavoimien kanssa elämistä. Elsa olisi kokenut, että hänen erityislaatunsa on lahja, jolla voi tehdä kauniita asioita, ei pelkästään pelottava virhe, joka tekee elämästä helvettiä.

Me jokainen voimme vanhempina miettiä, että mikä on meidän lapsissamme se ainutlaatuinen taikavoima. Onko se temperamentti, tunneherkkyys, impulsiivisuus, asioihin uppoutuminen, pohdiskelevuus, päättäväisyys… Useimmiten ainakin omalla kohdalla sen huomaa niistä hetkistä, jolloin lapsi ei mukaudukaan automaattisesti minun suunnitelmiini, ohjeisiini, aikatauluihini. Niistä hetkistä, jolloin lapsi on ”hankala” tai ”mahdoton” tai ”käsittämätön”.

Niissä hetkissä voin suhtautua lapsen ominaislaatuun kuin Elsan vanhemmat: älä ole tuollainen, ole toisenlainen. Ja voin tehdä sen täydestä rakkaudesta, niinkuin Elsankin vanhemmat. Jos vain olisit toisenlainen, elämäsi olisi helpompaa.

Tai sitten voin opetella suhtautumaan lapsen ominaislaatuun niinkuin se olisi upea lahja, jota lapsen tulee oppia käyttämään, ja jossa minun täytyy auttaa häntä. Lapsi on ihana ja oikeanlainen juuri tuollaisena – miten autan häntä oppimaan sellaisia toimintatapoja, joilla hän saa sen lahjansa suunnattua oikein, eikä satuta ketään (toisia tai itseään) siinä samalla?

2. Yhdessä harjoittelu

Elsa jäi taikavoimiensa kanssa aika yksin. Vanhemmilla ei itsellään mitä ilmeisimmin ollut kokemusta taikavoimista, joten he eivät tienneet, mitä niiden kanssa pitää tehdä.

Ehkä avoimuudella ja hyväksymisellä olisi ollut sekin vaikutus, että jostain päin valtakuntaa olisi löytynyt joku, joka olisi voinut auttaa Elsaa harjoittelussa. Joku, joka olisi osannut antaa neuvoja, vinkkejä ja tekniikoita sekä Elsalle että hänen vanhemmilleen.

Tai ehkä ei. Ehkä Frozen-maailmassa Elsa oli ainoa, jolla oli tällaisia taikavoimia. Silloinkin avoimuus ja hyväksyminen olisivat saaneet aikaan sen, että Elsa olisi voinut alkaa harjoitella vanhempien tai opettajan avulla. Kokeilla, millaisilla tavoilla taikaa saa suunnattua, miten rauhoittua kun hermostuttaa, milloin kannattaa varoittaa toisia että nyt minun on parempi olla hetki yksin.

Ja ehkä silloin Elsalla olisi ollut joku, jolle kertoa kun on neuvoton olo. Joku, jonka kanssa olisi voinut miettiä erilaisia ratkaisuja. Joku, jolle itkeä ja raivota kun ei jaksaisi sitä, että tämä elämä on tällaista. (Kuvitelkaa Elsa murrosiässä: jäätaikavoimat ja hormonimyllerrys samaan aikaan. Siinä on paljon kannettavaa teinille.)

Joskus oman lapsen kanssa on niin kiitollinen tilanne, että lapsen taikavoima on samansuuntainen kuin oma. Räiskyvän temperamentin vanhemmalla on räiskyvä lapsi. Silloin vanhemmalta (ainakin teoriassa) voi löytyä empatiaa lasta kohtaan: tämä on minullekin vaikeaa, kuinka vaikeaa se mahtaakaan olla lapselle? Jos vanhempi on löytänyt keinoja suunnata sitä taikavoimaansa rakentavasti, niin niitä samoja keinoja voi kokeilla lapsen kanssa. Tai sitten lapsi saattaa löytää jonkun keinon, joka toimii myös aikuiselle.

Silloinkin, kun lapsen taikavoima on ihan eri kuin oma, siihen voi suhtautua uteliaasti ja rakastavasti. Selvästi lapsella on näissä tilanteissa vaikeaa – hmm, mikäköhän siihen auttaisi? Mitä minä voisin tehdä? Mitä lapsi voisi kokeilla? Mitähän lapsi tarvitsee?

3. ”Ehkä se voisi harjoitella jonkun ritarin kanssa”, eli suojaaminen

Meidän esikoiselle oli tosi tärkeää, että jos Elsa olisi harjoitellut jonkun kanssa, niin sillä olisi pitänyt olla kypärä, ettei Elsan jäävoimat vaan olisi satuttaneet. ”Ja sitten tässä rinnan päällä ainakin sata paitaa ja vielä takki!” Minä ehdotin, että entäs jos sillä olisikin vaikka haarniska? ”Joo, se voisi harjoitella vaikka jonkun ritarin kanssa!”

Ja tottahan se on. Silloin kun harjoitellaan, niin sattuu virheitä, ja harjoittelukumppanin on tosi tärkeä suojata itsensä. Ensinnäkin se varmistaa, että harjoittelukumppani pysyy turvassa ja hyvinvoivana, ja pystyy jatkamaan harjoittelua. Toisekseen se antaa harjoittelijalle vapauden kokeilla uutta, tehdä niitä virheitä, ja muuttaa toimintaansa niiden virheiden perusteella. Opettelu jää aika ohueksi, jos tekee vain sellaisia asioita, jotka hallitsee täysin.

Jos minä vanhempana autan lasta opettelemaan oman taikavoimansa hallintaa, niin minunkin pitää suojata itseni. Se voi tarkoittaa fyysistä suojaamista – saatan joutua pitelemään raivopäistä lasta, ettei hän lyö minua. Tai se voi tarkoittaa emotionaalista suojaamista – huolehdin omista tarpeistani, lepään, puran ajatuksiani ystäville tai vaikka ammattiauttajalle, jotta pysyn lapsen kanssa kärsivällisenä ja lempeänä. Se voi tarkoittaa sitäkin, että jaan vastuuta lapsen opettelun tukemisesta muillekin turvallisille aikuisille, jotta en polta itseäni loppuun. Ja sitä, että kun lapsen kanssa tilanne on vaativimmillaan, niin annan muissa asioissa itselleni armoa, enkä vaadi itseltäni kaikessa täydellisyyttä.

Itsestä huolehtiminen tarkoittaa myös sitä, että opettelee hallitsemaan niitä omia taikavoimiaan, ymmärtämään ja hyväksymään omia tunteitaan ja tarpeitaan. Opettelee lukemaan merkkejä, jotka kertovat siitä, että nyt on aika hetkeksi keskittyä omaan itseen, oman haarniskan paikkailuun ja korjailuun.

Elsa ei halunnut satuttaa jäävoimillaan. Minä uskon, että meidän lapsemme eivät myöskään halua satuttaa omilla taikavoimillaan.

Mitä paremmassa kunnossa meidän oma haarniskamme on – jaksaminen, tahdonvoima, kärsivällisyys, omat tarpeet, oma ilo ja hyvinvointi – sitä helpompi meidän on suhtautua lapseen rakastavasti ja kannustavasti silloinkin, kun hän heittelee jääpiikkejä vahingossa tai tahallaan. Kun näemme, että lapsi opettelee ja on itsekin taikavoimiensa kanssa pulassa, niin lapsen käytös ei pääse vahingoittamaan meitä samalla tavalla. Silloin pystymme auttamaan lasta tämän tunteiden kanssa, ja voimme yhdessä etsiä tapoja, joilla lapsi saisi tilanteessa tarvitsemansa.

Aikuisenakin voi harjoitella

Elokuvassa Elsa harjoitteli taikavoimiensa hallintaa vasta aikuisena. Olen itsekin opetellut suurimman osan tunnetaidoistani aikuisiällä, joten se kohta kolahti myös omalle kohdalle.

Koskaan ei ole liian myöhäistä hyväksyä, että minä olen tällainen, minulla on tällainen taikavoima, minä tarvitsen näitä asioita ja välillä tunnen kaikenlaisia tunteita. Koskaan ei ole liian myöhäistä etsiä joku, jonka kanssa harjoitella yhdessä (ystävä, terapeutti, valmentaja, kurssi tai kirja…) – joku sellainen, jolla on itsellään niin vahva haarniska, että minun virheeni tai opetteluni eivät voi häntä vahingoittaa.

Olipa meidän taikavoimamme mikä tahansa, niin myös meillä on lupa olla juuri tällaisia kuin olemme – ja mahdollisuus opetella olemaan sitä rakentavasti ja lempeästi. Kun Elsa oppii hallitsemaan taikavoimiaan, hän luo huikeita taideteoksia jäästä. Kun me opimme hallitsemaan omia taikavoimiamme hyväksymisen ja harjoittelun kautta, meillä on sama mahdollisuus.

Ja sellainen esimerkki on myös aika huikea tapa auttaa lasta hyväksymään omat taikavoimansa.

Kun anteeksipyytäminen on vaikeaa

Meillä on temperamenttinen ja herkkä kolmevuotias.

Se ilmenee muun muassa niin, että hän on hyvin riehakas ja fyysinen, ja innostuessaan saattaa satuttaa toisia. Lähinnä meitä vanhempia ja esikoista, muita harvemmin. Ja sitten kun olisi aika pyytää anteeksi, niin se oma käytös hävettää, ja anteeksipyytäminen on vaikeaa, koska silloin pitäisi myöntää tehneensä jotain väärin.

Samaan aikaan meillä on kaksi aikuista, joille anteeksipyytäminen (ja myös anteeksipyynnön kuuleminen toiselta) on tosi tärkeää, sekä viisivuotias esikoinen, jolta ”anteeksi” tulee lähes automaattisesti. Toisin sanoen olemme tilanteessa, jossa kaikki muut paitsi kolmevee pyytävät anteeksi helposti ja usein. Ja kolmevuotiaskin pyytää mutkattomasti anteeksi, paitsi jos on päällä tunnekuohu tai muu itsepäisyyshetki. (Paljastus: kolmevuotiailla niitä tulee paljon.)

Tämä asettaa haasteita.

”Nyt pyydät anteeksi!”

Mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen. Siis sellaiseen ”nyt ei tehdä mitään ennenkuin pyydät anteeksi heti, nytheti, kuulitko!” -meininkiin. Rehellisyyden nimissä myönnän, että välillä arjessa lankean siihenkin, ennenkuin taas muistan, että miksi en usko siihen.

Ensimmäinen syy on se, että anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin. Me ollaan opetettu lapsille, että ”anteeksi” tarkoittaa ”minun ei ollut tarkoitus loukata sinua”. Se on viesti, jota anteeksipyytäjän pitää oikeasti tarkoittaa. Jotta anteeksipyyntö voisi olla vilpitön, niin anteeksipyytäjän pitää ymmärtää (ikätasoisesti), että mistä käytöksestä toinen loukkaantui, joko fyysisesti tai henkisesti.

Anteeksipyynnön vaatiminen tai pakottaminen vesittää täysin sen koko viestin.

Anteeksipyyntöä vaatimalla mä lähetän anteeksipyytäjälle viestin, että se anteeksipyynnön tilanne tai ajankohta on tärkeämpää kuin se, mitä sillä tarkoittaa. Että voi pyytää anteeksi tosta noin vaan, vaikka ei ymmärtäisi tai tarkoittaisi koko ilmiötä.

(Samasta syystä mä en odota anteeksipyyntöä lapsiltani ja puolisoltani samanlaisista asioista. Lapsi voi sanoa asioita, joissa olisi aikuisen sanomana ihan erilaisia merkityksiä.)

Ja kääntäen: jos lapsi onkin aidosti loukkaantunut jostain toisen tekemästä asiasta ja vaikkapa reagoinut siihen lyömällä, niin on lapsen mielipahan sivuuttamista, jos mä yksioikoisesti vaadin lasta pyytämään anteeksi ennen kuin hänen tunteitaan on kuultu. Sillä mä taas lähetän viestin, että lapsen tunteilla ei ole mitään merkitystä, vaan vain sillä, että hän sanoo tietyt sanat.

Toinen syy sille, että mä en usko anteeksipyynnön vaatimiseen, on ettei se yksinkertaisesti toimi anteeksipyynnön opetusmenetelmänä.

Siis ainakaan sellaisen aidon, jossa lapsi ymmärtäisi vastuunsa ja olisi aidosti pahoillaan toiselle aiheuttamastaan kivusta tai mielipahasta. Meidän lapset on molemmat sen verran jääräpäisiä, että jos vaadin anteeksipyyntöä ennenkuin he ovat siihen valmiita, niin lopputuloksena on, että lapsi kahta pahemmin kieltäytyy tekemästä minkäänlaista yhteistyötä kenenkään kanssa.

Pehmeämmällä temperamentilla varustettu lapsi (jollainen olin itse ja olen edelleen) puolestaan ehkä myöntyy pyytämään anteeksi, mutta se anteeksipyyntö jää tyhjäksi. Pahimmillaan ”anteeksi” muuttuu taikasanaksi, jolla päästään pois epämiellyttävältä tuntuvista tilanteista, kuitataan virheet, eikä edelleenkään tiedetä, että mistä tässä nyt oikeasti oli kyse.

No miten me sitten päästään tilanteeseen, jossa kaikki saavat tarvitsemansa?

Entä jos anteeksipyytäminen on vaikeaa?

Jos muille aidon anteeksipyynnön kuuleminen on tärkeää, ja kolmevuotiaalle anteeksipyytäminen on vaikeaa, niin millä ihmeellä tämän ristiriidan sitten saa ratkeamaan?

Sivuhuomio: Tämä ei ole mikään resepti tai kokonaisvaltainen taikaratkaisu, jolla kaikki ongelmat pyyhkiytyvät pois. Tietenkään. Nämä on niitä keinoja, jotka meillä on toimineet, ja voi olla, että jotkut niistä toimivat toisissakin perheissä.

Mulle itselleni ensimmäinen oivallus on ollutkin juuri se, että lapsella on vaikeuksia sen asian kanssa. Ei ihme, että hän ei halua ajatella koko asiaa. Hän periaatteessa osaa pyytää anteeksi, mutta se on hänellä vielä lähikehityksen vyöhykkeellä – onnistuu hyvänä päivänä ja/tai toisten avulla.

Anteeksipyyntö, eli oman virheen myöntäminen ja toisen armoille asettuminen on haavoittuvainen hetki. Monilla meistä aikuisistakin on vaikeuksia sen kanssa. Opettelussa tarvitaan roppakaupalla armollisuutta ja epätäydellisyyden sietämistä.

1. Toivon, että pyytäisit anteeksi

Jos siis on tilanne, jossa mä toivoisin lapsen pyytävän anteeksi, niin mä ihan ensin kysyn häneltä, että miten sanotaan jos on satuttanut toista tai tehnyt pahaa mieltä.

(Itse asiassa ihan ensin mä huomioin ja kuuntelen sitä kaltoin kohdelluksi tullutta osapuolta ja varmistan, että hänellä on kaikki hyvin. Jos minä olen itse se kaltoin kohdelluksi tullut osapuoli, niin mä otan itselleni hetken aikaa ja käsittelen omat tunteeni.)

Mutta sen jälkeen kysyn häneltä, että miten sanotaan tällaisessa tilanteessa. Jos se ”anteeksi” tulee kevyesti muistuttaen, niin asia on ihan ookoo.

2. Mitä tarvitset?

Jos ei, niin lapsi useimmiten sanoo, että ”en halua sanoa sitä”, tai on muuten vain myrtyneen näköinen ja hiljaa. Silloin mä hellästi kysyn, että no mitä sä tarvitsisit, jotta olisi helpompi pyytää anteeksi?

Joskus lapsi tarvitsee multa syliä, joskus hän hakee vesipullonsa ja ottaa siitä huikan, joskus hän haluaa olla hetken yksin. Kaikki tämä on mulle ihan ok. (Se toki edellyttää sitä, että mä olen itse saanut oman tunnekuohuni laantumaan, jos vaikka minä olin se, jota lapsi satutti.)

Kun mä kysyn lapselta, että mitä hän tarvitsee, jotta anteeksipyyntö onnistuisi, niin mä ohjaan häntä tietoisesti tunnistamaan omia tarpeitaan ja vastaamaan niihin. Mä kunnioitan sitä, että lapsi tietää itse, mitä tarvitsee, ja annan hänelle mahdollisuuden ottaa vastuuta omista tarpeistaan.

3. Kuuntelua

Jos lapsi ei tiedä, että mitä hän tarvitsee, niin mä yritän kysymällä ja kuuntelemalla selvittää sitä yhdessä lapsen kanssa. Toisin sanoen mä kerron omin sanoin lapselle, että miltä tilanne musta näytti, mitä arvelen hänen tuntevan, ja niin edespäin. ”Sua suututti ja sä tönäisit L:aa, ja nyt sua harmittaa että sä satutit ja että L:lle tuli paha mieli.” Lapsi voi sanoa kyllä tai ei, ja häntä kuuntelemalla me päästään lähemmäksi asian ydintä.

Lisäksi yritän sanoittaa sitä anteeksipyynnön vaikeutta. ”Susta tuntuu vaikealta pyytää anteeksi, kun sullakin on vielä paha mieli.” Mä yritän kertoa lapselle, että saa tuntua pahalta, omaa käytöstä saa katua, ja anteeksipyytäminen saa tuntua vaikealta.

Tai jos lapsi kertoo, että hänestä ei tunnu tippaakaan kurjalta kun satutti isompaa, niin sitten mä kuulen senkin. ”Sä halusit satuttaa L:aa. Ajattelitko sä, että sulle tulee hyvä mieli siitä?”

Useimmiten siellä satuttamisen takana on (ainakin meidän muksuilla) joku kateus, suru, kiukku tai epäreiluuden kokemus, johon ainoaksi purkamisen keinoksi löytyi lyöminen. Mä voin sataprosenttisesti kuulla ja hyväksyä sen kiukun tai surun tai muun tunteen, ja samalla kertoa lapselle, että silloinkaan ei saa lyödä tai satuttaa.

Mä yritän myös kuulla sen, että mitä lapsi tarvitsi, mitä hän yritti saavuttaa sillä lyömisellä. Oikeudenmukaisuutta, tunteen purkamista, tasapuolisuutta (”isommalla on tulossa kiva juttu X ja mä en pääse, siispä lyön jotta hän ei ole liian iloinen koska se olisi epäreilua”) tai jotain muuta. Lapsen logiikalla ne tarpeet voivat olla ihan itsestäänselviä, aikuisen puolestaan on vaikea nähdä, että miten tämä käytös mitenkään voisi vastata tuohon tarpeeseen. Tärkeää on edelleen aito kuuleminen.

Jos lapsen on vaikea itse pukea tarve sanoiksi, niin aikuisen tehtävä on miettiä päivää tai viikkoa taaksepäin: mitä poikkeuksellista, kuormittavaa, yllättävää tai epämiellyttävää tässä viime aikoina on tapahtunut? Mistä keskustelimme? Mistä lapsi on ollut kiinnostunut? Mitä pettymyksiä hän on kokenut? Jostain sieltä uumenista se tarve usein löytyy.

Ja kun se perimmäinen tarve löytyy, niin on aika miettiä, että millä rakentavalla tavalla sen saisi kohdattua. Viimeisimmässä tilanteessa sovittiin, että koska isommalla on tulossa kiva juttu X, niin keksitään pienemmällekin kiva juttu Y, jotta molemmilla on jotain, mitä odottaa.

4 (eli 1). Toivon, että pyytäisit anteeksi

Sitten kun lapsi on saanut rauhoituttua ja ollaan selvillä siitä, että mitä tunteita ja tarpeita hänellä siinä tilanteessa oli – ja vasta sitten – mä palaan siihen, että mulle olisi tärkeää että lapsi pyytäisi käytöstään anteeksi.

Miksi vasta silloin?

Lapsen (ja aikuisenkin) on helpompaa olla empaattinen ja toista huomioiva silloin, kun hänen tarpeensa ovat täynnä. Lyömistä ja muuta anteeksipyyntöä edellyttävää käytöstä puolestaan tapahtuu useimmiten silloin, kun lapsi tarvitsee jotain, eikä keksi muuta tapaa saada sitä kuin lyöminen. Toisin sanoen heti tilanteen jälkeen anteeksipyyntö on vielä vaikeampi kuin tavallisesti – ja jos se on tavallisestikin vielä opettelun asia, niin tunnekuohussa ja tarpeet vajaalla se on lähes mahdoton juttu.

Toisekseen se antaa lapselle mallia siitä, että tilanteisiin voi hyvin palata myöhemmin, eikä asioita lakaista maton alle. Aiemminkin tapahtuneita asioita voi pyytää anteeksi, eikä se ole noloa tai kummallista, vaan niin tässä elämässä toimitaan.

Kolmanneksi – mun ensisijainen tehtävä vanhempana on se, että kaikilla on tarpeet täynnä. Myös niillä, jotka käyttäytyvät kurjasti toisia kohtaan. Mä haluan, että mun lapsella on hyvä olla, koska hän on mun lapseni. Se ei poissulje sitä, että mä haluan hänen myös oppivan anteeksipyytämistä ja omista teoista vastuun ottamista. Mä kuitenkin haluan antaa lapselleni kokemuksen siitä, että silloinkin kun hän on tehnyt virheitä, satuttanut toisia ja oma käytös hävettää, niin mä rakastan häntä ja olen kiinnostunut hänen hyvinvoinnistaan.

Kaikkien näiden syiden vuoksi lapsen on helpompi kuulla ja kuunnella mua, kun mä kerron, että mä toivoisin hänen pyytävän anteeksi.

5 (eli 2): Mitä tarvitset?

Ja jos se anteeksipyyntö on vieläkin vaikea sanoa, niin mä palaan siihen, että mikä sinua auttaisi, mikä helpottaisi sitä anteeksipyyntöä.

Joskus lapsen on helpompaa sanoa ”anteeksi” eri suuntaan kuin missä anteeksipyynnön vastaanottaja on. Joskus se on helpompi kuiskata. Tässä kohtaa mä en enää lähde vaatimaan mitään täydellisyyttä (”nyt katsot silmiin ja sanot kuuluvalla äänellä”), koska mun mielestäni sitä vähäistä jäljellä olevaa kapasiteettia (sekä minun että lapsen) on turha tuhlata siihen, että aletaan vääntää yksityiskohdista. Mielummin niin, että tilanne saadaan päätökseen ja kaikki voivat jatkaa leikkejään.

Välillä tätä täytyy tehdä muutama kierros, jos se anteeksipyynnön yrittäminen nostaa pintaan taas lisää tunteita ja tarpeita, joita lapsi ei osaa itse vielä kohdata tai sanoittaa.

Joskus siihen aitoon, empaattiseen anteeksipyyntöön pääseminen on työläs ja pitkä prosessi. Välillä tuntuu siltä, että mielummin vain jättäisi koko projektin sikseen ja ilmoittaisi lapselle, että nyt pyydät anteeksi tai muuten. Ärsyttää, että onko noiden lasten pakko olla niin jääräpäisiä, että tästäkin asiasta pitää tehdä tällainen numero.

Samaan aikaan mä tiedän, että juuri tällaisilla asioilla mä saan katkaistua monta ikävää ajattelutapaa ja tunnejumia, jotka on kiusanneet mua itseäni. Niinkuin vaikka virheiden pelkäämisen, tai häpeän siitä, että on loukannut toista, tai kokemuksen siitä, että kelpaan vain silloin kun kaikki ovat iloisia ja hyvällä tuulella.

Ja se jos mikä on ihan varmasti kaiken tämän vaivan arvoista.

Pysähtyminen 84: Tasapainoa ja vinkuraa

Mistä tulen?

Viime viikko oli pääasiassa hyvä ja energinen viikko. Keskityin taas syömään fiksusti – kasviksia, papuja ja linssejä, kalaa ja kananmunia, hyviä öljyjä, litrakaupalla vettä – ja se näkyi heti energiatasoissa. Erityisesti aamut on ihan eri maailmasta, kun ei ole edellisiltana syönyt sokerihöttöjä. Kävin myös perehtymässä tämän syksyn opetusten maailmaan pariinkin otteeseen, ja se kuvio tuntuu tosi inspiroivalta. Lisäksi sain taas lukea tenttiin, joka on tällä viikolla.

Viime viikkoon mahtui myös liian myöhään valvottuja iltoja, lapsille hermostumisia, vetämätöntä oloa ja töiden välttelyä, kevyttä ahdistusta erilaisista hommista, ja muuta rosoa. Kirjoitin muutamana päivänä ennen töihin ryhtymistä tällaisen pysähtymisen, ja ne lähes poikkeuksetta menivät sellaisiksi pään äänten dialogeiksi, joissa se ”vitsi mä en voi uskoa miten sä oot edelleen tollainen p***a” -ääni sai kerrankin puheenvuoron ja pääsi (tai joutui) selittämään, että millä perusteella mä nyt olen niin huono.

Siinä on se hyvä puoli, että kerrankin se Riittämättömyyden Tunteen Sekakuoro saa huutaa ne kaikkein pahimmat solvaukset ilmoille, syytää kaiken sen ilkeyden ja haukkumisen ja kirosanat ja solvaukset näkyviin tekstiksi. Se on jo itsessään hyväksymisharjoitus: kyllä, mä ajattelen itsestäni näin rumasti. Kyllä, on inhottavaa myöntää tällaisia asioita itsestään. Ja samaan aikaan kyllä, jossain siellä seassa on joku ihan validi ja oikea huolenaihe, joka sillä Riittämättömyyden Tunteen Sekakuorolla on. Ja kun mä löydän sieltä kaiken sisäisen haukkumisen seasta sen oikean huolenaiheen, aidon kasvunpaikan, niin sitten päästään oikeasti eteenpäin.

Ja jännästi myös ne puolet minusta, jotka alkaa vaistomaisesti huutaa vastaan sille sekakuorolle, on myös kuuntelemisen arvoisia. Sen sijaan, että mä vaatisin sekakuoroa keskeyttämään oman puheenvuoronsa, niin mä voin kirjoittaa sekä kuoron että sen vastalauseet auki ja näkyviin, ja sitten miettiä: onko nämä totta? Onko näissä jotain arvokasta, jota kannattaa kuunnella?

Yllättävin juttu tässä tekniikassa oli (ja aina on) se, että kun sen pahimman haukkumisen ja kiroilun on saanut ensin alta pois ja kuunneltua ja hyväksyttyä, niin yhtäkkiä se asia alkaa tulla selkeämmin näkyviin. Kun se kiukku ja turhautuminen tulee kohdatuksi, niin sieltä alkaa hahmottua pointti, se aito kasvunpaikka, joka on syytäkin ottaa vakavasti. Sitä ei näe tai huomaa jos se on puettuna aggressiivisuuteen, joten ensin pitää saada se aggressio jotenkin rakentavasti purettua.

Tämän saman huomasin muutamaan kertaan myös lasten kiukkuja ja murheita selvittäessä. Ensin tulee kauhea huuto ja raivoaminen ja syyttely ja ”minä haluan lyödä sinua”, ja sitten kun sen kaiken hyväksyy ja sanoittaa ja kuulee, niin sieltä alkaa löytyä se perimmäinen pettymyksen tai suuttumuksen ydin. Useimmiten se on ”asiat eivät menneet niinkuin halusin niiden menevän” tai ”tämä tuntuu vaikealta”. Ja sit kun pääsee siihen ytimeen asti, niin tilanne jo rauhoittuukin.

Tälle viikolle toivoin tasapainoa. Hmmm. No ensimmäisenä tulee mieleen toi ruokakuvio, koska se on ollut enimmäkseen opettelun alla tässä. Tällä viikolla ruokavalio on ollut hyvin erilainen kuin pitkään aikaan, ja se tuntuu sen vuoksi epätasapainoiselta. Ja oikeastaan tämä uusi versio, eli herkkupäivä kerran viikossa ja loppuaika kasviksia ja palkokasveja ja proteiinia ja hyviä rasvoja, on paljon lähempänä sellaista ”absoluuttista” tasapainoa kuin se, että joka aterialla syö nopeita hiilareita ja sokeria. Se vain tuntuu oudolta, koska siihen aikaisempaan epätasapainoon on tottunut. Vähän sama kuin Alexander-tekniikan kanssa: kun opettelee uutta tapaa olla kehossa, niin voi tuntua kuin kaatuisi, vaikka on oikeasti suorassa. Lihakset ovat tottuneet siihen vinkuraan asentoon, joten muutos tuntuu epävakaalta ja omituiselta.

Ehkä levon ja työn suhteen on sama juttu. Mä olen tottunut sellaiseen ”täysii eteenpäin kunnes tulee seinä vastaan” -rytmiin vuosien ja vuosien aikana. Tällainen uusi rytmi, jossa mä kuuntelen itseäni ja hidastan ennen kuin hajoan, tuntuu ihan vinkuralta, vaikka oikeasti mä aivoilla tiedän, että se on terveellisempi tapa olla kuin se vanha.

Kiinnostavaa huomata tällaista itsestään. 🙂

Missä olen?

Keho… hmm. Eilen pidin viikon ainoan sokeri-hiilari-mättöpäivän, ja vieläkin vähän huomaa kropassa, että miten se vaikuttaa. Päänsärky palasi, vetämätön ja tunnekuohuinen olo samoin. Ei lainkaan harmita, että seuraava on vasta viikon päästä. Vähän sama juttu kuin krapulassa – mä en ole ikinä ollut sellainen ihminen, joka pystyisi ottamaan krapulaan loiventavaa, eikä nytkään tunnu siltä, että mikään kovin hiilari/sokeri/viljapitoinen tekisi hyvää. Keho kaipaa vähän liikettä, mutta muuten fiilis kropassa on oikein lupaava.

Tunnepuoli on uuden viikon alla innostunut, vähän ahdistunut aikatauluista, ja kiitollinen siitä, että tämä ruokavaliomuutos tuntuu niin kokonaisvaltaisen hyvältä. Vielä se on hauras ja epätasapainoisen tuntuinen, joten ainakin muutama viikko menee ennenkuin se tuntuu luontevalta, mutta vaikutuksen huomaa kehossa jo nyt. Arjen puolesta tuntuu odottavalta ja innokkaalta ja toisaalta vähän hermostuttaa. Edessä on muutamiakin sellaisia juttuja, jotka ovat mun lähikehityksen vyöhykkeellä – onnistuu hyvänä päivänä ja/tai toisten kanssa, ja onneksi teenkin niitä toisten kanssa yhteistyössä.

Sekin on yksi sellainen vinkura-vai-tasapaino -homma: olen tosi pitkään harjoitellut sitä, että tunnen olevani yksin vastuussa, tai ainakin päävastuussa, lähes kaikesta työhön ja opiskeluihin ja arkeen liittyvästä. Avun pyytäminen tai yhteistyön tekeminen tai vastuun delegoiminen ei ole mulle yhtään luontevaa. Nyt on käynnissä useampikin juttu, joissa nimenomaan teen yhteistyötä toisten kanssa (sekä työhön että opiskeluihin liittyen), ja kotiarjessa olen harjoitellut jo pitkään sitä, että mun ei tarvitse olla ihan kaikesta vastuussa. Työn puolella tämä uusi tapa tuntuu vielä vähän vinkuralta, mutta se vahvistuu koko ajan, ja se on ilo huomata. Mun pitää vaan olla tarkkana siitä, että kun alan vääntää sinne ”eikun minä pystyn kaikkeen ja teen kaikki asiat ja olen ainoa maailman ihminen, joka tästä mitään ymmärtää” -puolelle, niin pysähdyn ja myönnän, että se ei itse asiassa pidä paikkaansa.

Ajatukset… Kulkevat kauheaa vauhtia. Tämä tasapaino/vinkura -ajatus löytää nyt tosi paljon esimerkkejä mun omasta kokemuksesta. Se olikin hyvä teema tälle viikolle, vaikka se ei välttämättä ihan samalla tavalla toteutunut kuin olisin ajatellut. Suunnitelmia, aikatauluja. Tolle ja tolle pitäisi tehdä jotain. Onpa musiikki aika kovalla. (Äsken se ei tuntunut kovalta tällä volyymilla.) Pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tuota. Hmm, kitarat seinällä, ehtisiköhän tänään soittaa kitaraa?

Mitä kohti?

Mitä toivon tälle viikolle?

Vakautta, vahvistumista, joustavuutta, iloa, helppoutta, energiaa, aikaansaamista, lepoa, rauhaa, iloisia yllätyksiä, tyytyväisyyttä, liikettä, pysähtymistä, unta, valoa, keveyttä, mukavuutta, rohkeutta, inspiraatiota.

Light

Englanniksi ”light” on jotenkin ihana sana, kun se kattaa sekä valon että vaaleuden että keveyden. Se jotenkin tuntuu nyt tärkeältä. Että asiat tapahtuisivat kevyesti. Että mä itse tuntisin oloni kevyeksi ja valoisaksi. Että mä voisin tuoda valoa ja keveyttä sinne minne menenkin.

Mistä sitä voisi saada?
– auringonvalon aikaan ulkoilemisesta
– se, kun valo heijastuu vedestä: kuvia, tai veden äärellä olemista?
– ruokavalion keventämisestä (ei ällöillä light-tuotteilla, vaan juurikin sokerin ja muun nopean hiilarin vähentämisellä)
– musiikkia, jossa on keveyttä tai valoa – tämän hetken kirjoitusbiisinä on Satrianin Light Years Away, en ole ihan varma, että onko se 100% sitä mitä haluan, mutta sielläkin on kevyet elementtinsä.
– liikuntaa, jossa mukana keveys: tanssi, ryhdin keventäminen Alexander-ajatuksilla kun kävelee
– vaaleisiin väreihin pukeutumisesta? (sanoo hän, joka on taas päästä varpaisiin mustissaan)

Ehkä tällä alkavaan viikkoon. Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Tervetuloa kertomaan kommentteihin tai pysähtymään itseksesi!

Miten Lupa olla minä -valmennus toimii oppimisen työkaluna?

Valmennusta löytyy nykyään vaikka minkälaista. Eri suuntauksilla on yhtäläisyyksiä, ja niillä on eroja. Toivon, että tästä tekstistä on sinulle apua, jos pohdit, onko valmennus minun kanssani sinulle sopiva tapa etsiä ratkaisuja oman hyvinvoinnin ja vanhemmuuden kysymyksiin  ja ongelmiin.

Lupa olla minä -valmennus oppimisen työkaluna

Koska olen oppimisen asiantuntija, valmennus perustuu nimenomaan oppimisen näkökulmaan: ensin oivalluksiin siitä, miten asiat voisi tehdä paremmin, ja sitten niiden oivallusten käytännön harjoitteluun, jotta niistä tulee luontevia taitoja.

Teoriapohja, johon valmennusnäkemykseni perustuu, on näkemys kokemuksellisesta oppimisesta.

Erityisesti epämuodollisissa (eli koulun ulkopuolisissa) oppimistilanteissa oppiminen on hedelmällisintä silloin, kun se pohjautuu oppijan omaan konkreettiseen kokemukseen. Jokainen on oman tilanteensa asiantuntija, ja opettajan tai valmentajan tärkeä tehtävä on ohjata oppijaa tutkimaan sitä omaa tilannettaan kyseenalaistaen ja monesta näkökulmasta.

Sosiokulttuurinen oppimisnäkemys, jonka osa-alue kokemuksellinen oppiminen on, puolestaan perustuu siihen ajatukseen, että oppiminen tapahtuu vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Itse ajattelen, että valmentajan tehtävä on olla se ”toinen”, jonka kanssa oppimista synnyttävä vuorovaikutus tapahtuu. Kun valmennettava selittää omaa tilannettaan minulle eri näkökulmista, hän tulee huomanneeksi asioita, jotka ovat aiemmin jääneet huomaamatta, ja se puolestaan avaa oivalluksia.

Valmentamisen keskeinen ajatus on se, että valmennettavalla on tavoite, jota kohti valmennuksessa edetään. Valmennuksen tehokkuutta voi arvioida tuon tavoitteen toteutumisen pohjalta. Valmennusnäkemykseeni on vaikuttanut esimerkiksi Appreciative Coaching -suuntaus, joka perustuu positiivisen psykologian tutkimukseen.

Appreciative Coaching -ajattelussa tavoitteenasettelu tehdään ongelmien sijaan ensisijaisesti siitä, mikä innostaa, inspiroi ja toimii jo hyvin. Niistä toimivista tilanteista etsitään toimintamalleja, ajatuksia ja systeemejä, ja niitä sovelletaan tilanteisiin, joihin halutaan ratkaisuja.

Kaikenlaiset tunteet, ajatukset ja kokemukset voivat olla läsnä valmennuskokemuksessa. Minun tehtäväni valmentajana on olla niille tunteille, ajatuksille ja kokemuksille läsnä – ja samalla pitää keskustelu valmennustavoitteen suuntaisena, jotta edistymistä voi tapahtua.

Sekä kokemuksellisen oppimisen että valmennuksen näkökulmissa keskeistä on se, että valmennettava eli oppija on itse vastuussa omasta oppimisestaan, tavoitteensa saavuttamisesta, ja valmennuksessa myös toimenpiteiden määrittelyistä. Valmennettava tuo valmennukseen sisällön, enkä minä valmentajana neuvo valmennettavaa tekemään, uskomaan tai ajattelemaan mitään. Minun vastuullani on ohjata valmennettavaa uusien näkökulmien äärelle niin, että hänen on mahdollista tehdä tehokkaita ja omiin voimavaroihinsa sopivia valintoja, joilla kulkea kohti tavoitetta.

Käytännössä prosessi etenee valmennuksissani seuraavalla tavalla

1. Valmennettavana valitset valmennuskeskustelun myötä itsellesi tavoitetilan eli teeman – miltä haluan, että tilanteeni näyttää tämän valmennuksen jälkeen?

2. Jokaiselle valmennussessiolle valitset keskustelumme myötä osatavoitteen, jota työstämme session aikana.

3. Kysymysten ja keskustelun kautta mietit itsellesi tavoitteen suuntaisia tehtäviä seuraavaan sessioon asti.

4. Ennen seuraavaa sessiota lähetät minulle pohdintojasi kuluneen jakson tehtävistä, ja seuraava sessio käynnistyy niiden purkamisella.

5. Jokaisessa sessiossa arvioit omaa etenemistään suhteessa aloitustilanteeseen ja tavoitteeseen. Jos eteneminen ei ole toivotunlaista, tai jos alussa määritelty tavoitetila tuntuukin muuttuvan, korjausliikkeitä voi tehdä pitkin valmennusjaksoa.

6. Lopuksi saat arvioida omaa edistymistäsi ja tilannettasi, ja miettiä vielä itsellesi jatkotehtäviä valmennuksen jälkeen harjoiteltavaksi.

Haluatko kokeilla, mitä Lupa olla minä -valmennus on käytännössä? Käy vastaamassa kolmeen kysymykseen ja jätä mukaan sähköpostiosoitteesi, niin saat kiitokseksi vastauksistasi ilmaisen puolen tunnin puhelinvalmennuksen. 🙂