Liika vapaus väärässä kohtaa johtaa kaaokseen

Tuleeko sulle jo Lupa olla minä -kirje? Käy lukemassa edelliset ja liity mukaan listalle täältä!

* * *

Uusien, hyvien toimintatapojen opettelemisen ongelma on usein se, että ihminen haluaa kahta eri asiaa. Daniel Kahnemanin Thinking, Fast and Slow -kirjassa puhutaan kahdesta ajattelusysteemistä: Systeemi 1 on nopea, intuitiivinen, laiska ja mukavuudenhaluinen, kun taas Systeemi 2 on hidas, rationaalinen, ja pystyy ajattelemaan asioita suuremmassa mittakaavassa. Jälkimmäinen on usein se, joka päättää, että nyt mä ryhdistäydyn, rupean kuntoilemaan, siivoamaan ja elämään kaikenkaikkiaan kunnollista elämää. Se toinen on sitten se, jonka ansiosta tätä uutta hienoa elämää jaksaa kaksi päivää, jonka jälkeen havahtuu kaaoksen keskeltä tyhjien suklaalevypaperien ympäröimänä. (Eiks niin, että muillekin kuin mulle käy näin?)

No, mä oon viimeisen viikon ajan käyttänyt sellaista palvelua kuin Lift.do, jotta saisin keittiön siivottua iltaisin. Se on siis ilmainen yhteisöpalvelu ja app, jonka idea on, että liitytään johonkin ryhmään (vaikka ’clean the kitchen before bed’), ja sitten aina kun sen jutun on tehnyt, niin saa klikata että tehty! Ja sitten siinä samassa ryhmässä olevat näkee toistensa saavutukset ja kommentit, ja niitä voi peukuttaa ja kommentoida. Tarkoituksena on, että se yhteisön tuki ja ”jo näin monta päivää peräkkäin, jihuu!” -fiilis motivoi toistamaan sitä toivottua käytöstä niin pitkään, että siitä lopulta tulee tapa.

Usein sanotaan, että vaaditaan 21 päivää (tai 28 päivää tai joku muu tarkka lukumäärä) siihen, että toiminnasta tulee tapa. Mulle itselleni enemmän kohdalle kolahti tällainen määritelmä (jonka lähdettä en muista, valitettavasti), että jostain toiminnasta on tullut tapa siinä vaiheessa, kun sen väliin jättäminen vaatii enemmän energiaa kuin sen tekeminen. Toisin sanoen aivoissa se reitti, joka määrittää että tässä vaiheessa toimitaan näin, on vahvistunut niin paljon että siitä on tullut automaattinen. Siihen voi mennä 25 päivää tai 50 päivää tai jotain ihan muuta. Tärkeintä on toisto, toisto ja toisto.

Mä oon noin yleisesti sitä mieltä (enkä ole yksin), että palkinnot ja rangaistukset ja muut sellaiset ulkoisen motivaation kapistukset vähentää sisäistä motivaatiota tehdä jokin asia. Samaan aikaan mä olen nyt ihan häkeltynyt siitä, että meidän kroonisen kaoottinen keittiö on pysynyt enemmän tai vähemmän siistinä jo viikon ja vain siksi, että mun aivot kokee sen ”olet tehnyt tämän jo X päivää putkeen, hurraa!” -viestin jotenkin palkintona. Mistä on kyse?

Sisäinen sluibaaja kuriin

Ehkä yksi avain tähän mysteeriin on se, että mä ihan oikeasti haluan, että meidän keittiö on siisti. Mulla on olemassa sisäinen motivaatio tehdä asialle jotain, ainakin silloin kun mä olen virkeä ja hyvinsyönyt ja muutenkin tahdonvoimamittari on korkealla. Ongelma tulee tavallisesti siinä vaiheessa, kun on ilta ja muksut on viimein saatu nukkumaan ja mä haluaisin vain kaatua sohvalle homehtumaan. Keittiön siisteys on siinä kohtaa ehkä viimeisenä tärkeysjärjestyksessä. Esimerkiksi nyt kuluneena viikonloppuna, kun puoliso oli reissussa, niin olin iltaisin sanotaanko nyt aika väsynyt. Siinä vaiheessa iltaa, kun puhelin muistutti, että ”siivoa keittiö, niin olet tehnyt sen X kertaa putkeen!”, niin ensimmäinen ajatus oli että just joo, ihan varmasti.

Seuraava ajatus oli kuitenkin se, että hmm, totta, mulla menee hyvä putki poikki jos mä nyt sluibaan tästä asiasta. Että jos mä nyt jätän tän illan välistä, niin sit mun pitää aloittaa huomenna taas nollasta. Yhtäkkiä siihen sluibaamiseen liittyikin jotain menetettävää. Ja ihmisen intuitiolle jonkin asian menettäminen on voimakkaammin vastenmielistä kuin saman asian saavuttaminen olisi miellyttävää (ns. loss aversion). Tai siis ihminen on valmis tekemään enemmän työtä välttääkseen 100€ menetyksen kuin saadakseen 100€ ja niin edelleen.

Jos mä olisin siinä kohtaa jättänyt keittiön siivoamatta, niin toki mä olisin silloin menettänyt myös sen siististä keittiöstä tuntemani hyvän fiiliksen seuraavalta aamulta. Mutta siinä illan tankki-tyhjänä -vaiheessa seuraava aamu on suunnilleen yhtä konkreettinen ajankohta kuin seuraava vuosisadan vaihde. Mä periaatteessa tiedän, että se on tulossa, mutta käytännössä mun senhetkinen toiminta ei millään tavalla tunnu liittyvän siihen, että millaista mun (tai muiden) elämä on sitten joskus. Mun ajattelu suuntautuu paljon lähemmäksi.

Tää on sama mekanismi, johon perustuu esimerkiksi ajatus siitä, että ilmastonmuutosta hillittäisiin vaikkapa verottamalla lentämistä tai lihansyöntiä raskaasti. Suurin osa ihmisistä on periaatteessa sitä mieltä, että olisi ihan kiva, jos maailma olisi vielä elinkelpoinen planeetta sadan vuoden päästä. Käytännössä monet eivät näe, että miten juuri heidän tekemisensä, lentämisensä, lihansyöntinsä tai sähkönkulutuksensa tähän asiaan mitenkään liittyvät. Niistä on itselle hyötyä ja iloa tällä hetkellä, enkä hahmota lainkaan, että mitä haittaa niistä kenellekään olisi, paitsi ehkä teoriassa vähäsen.

Jos lentolippu maksaisi vaikkapa nelinkertaisesti tämänhetkiseen verrattuna, niin useampi voisi kokea, että se lentäminen aiheuttaa itselle enemmän haittaa (eli rahanmenetystä) kuin mitä siitä olisi itselle iloa. Toisin sanoen se aito, toiminnasta koituva haitta (oli se sitten sotkuinen keittiö tai ylikuumentunut planeetta) näkyisi siinä arjen päätöksenteon tasolla, ja voisi siten suunnata ihmisten toimintaa myös silloin, kun heidän on vaikea ajatella asioita suuremmassa mittakaavassa.

Vapaus on hienoa ja myös työlästä

Eikö tämä ole sitten ihmisten vapauden rajoittamista? Hmm, toisaalta joo ja toisaalta ei. Mulla on täysi vapaus jättää keittiö siivoamatta, jos mä haluan, mutta tän mun uuden seurantajutun myötä se tarkoittaa, että mä ”maksan” siitä. Samalla tavalla lentämistä, lihansyöntiä ja muuta ilmastoa kurittavaa toimintaa saisi edelleen tehdä ihan vapaasti, jos kokisi sen niin tärkeäksi että uhraisi sen vuoksi jotain muuta, johon rahansa muuten käyttäisi.

(Siinä mielessä se on vapauden rajoittamista, että ihmiset eivät saisi enää tehdä mitä haluavat ilman sen suurempia seuraamuksia. Samalla tavalla esimerkiksi laki rajoittaa sitä, että ihmisiä ei saa käydä suutuspäissään pätkimässä turpaan vain, koska huvittaa. Ainakaan Suomessa. Mä koen, että on ihan hyvä asia, ettei kuka tahansa saa kusta muiden muroihin ihan vain siksi, että siitä on itselle tai läheisille iloa ja hyötyä.)

Vapaus on siitä hankala homma, että kun on täysin vapaa, niin jokainen asia pitää päättää itse. Ja siihen päättämiseen menee tahdonvoimaa. Se tarkoittaa, että vaikka aamupäivästä ja heti lounaan jälkeen pystyisikin tekemään fiksuja päätöksiä, niin väsyneenä ja stressaantuneena on vaikeampi tehdä mitään muuta kuin mennä sen totutun, vanhan ja tutun mukaan. Ajatella vain senhetkistä omaa etua, itselle helpointa ja vaivattominta toimintatapaa. Olla itsekäs ja lyhytnäköinen.

Se, minkä mä olen huomannut itselleni toimivimmaksi tavaksi, on että mä mietin juuri silloin levänneenä ja hyvällä fiiliksellä, että mikä mulle, lapsille ja muulle maailmalle olisi mahdollisimman hyvä tapa toimia. Silloin mä olen vähiten itsekäs ja pystyn ajattelemaan muutakin kuin sohvanpohjaa ja suklaata. Ja sit mä mietin, että miten mä voisin rajoittaa siltä itsekkäältä, väsyneeltä itseltäni vapautta juuri tarpeeksi, että se ei sabotoi mun hyviä aikeita.

Siitä, miten sen sais siirrettyä poliittiseen päätöksentekoon, mulla ei ole sen suurempia ideoita. 😉

Kommenteista:

Kommentit tervetulleita! Ajatuksia omista pyrkimyksistä, uusista tavoista, tai oivaltavista keinoista rajoittaa sitä omaa sisäistä sabotoijaa, noin esimerkiksi. Tai kysymyksiä, kommentteja, omia kokemuksia tai tuntemuksia. Täällä saa vapaasti kommentoida, niin kauan kun tekee sen rakentavasti ja kaikkia keskustelijoita kunnioittaen.

Tämä toimi tällä kertaa 3: Tarvetsekkaus

Tämän päivän onnistuminen ei ollut kasvatustilanne, vaan oman pään setvimisen tekniikka. Koko viikonloppu (ja itse asiassa koko kulunut viikko) oli mennyt jotenkin kauheassa kiireessä, niin etten ollut ehtinyt tai saanut aikaiseksi keskittyä yhtään itseeni. Niinpä pinna oli kauniisti sanottuna vähän kireällä, ja puoliso sitten kyllästyi mun ailahteluun ja patisti mut viettämään pari tuntia omaa aikaa.

Mä päätin viettää sen oman ajan muistikirjan kanssa läheisessä kahvilassa. Mä oon huomannut, että jos mulla on kurja olla, niin yleensä syypäänä on joko taustalla lymyilevät ankeat ajatukset tai sitten se, ettei kaikki mun tarpeet tule kohdatuiksi. Useimmiten vielä niin päin, että niiden tarpeiden kohtaamista vaikeuttaa jotkut ”no mutkun emmä ja sitkun nekin ajattelee ja ja” -ajatukset.

Ja paras tapa purkaa niitä ajatuksia on pyydystää ne paperille tai muuten tekstiksi, niin niitä voi kyseenalaistaa. Joten mä tein sitten sitä.

Perustavanlaatuisia tarpeita

Ensin mä kysyin itseltäni, että jos tää kurja olo johtuu siitä, ettei mun tarpeet täyty, niin minkä tarpeiden kohdalla on pahimmin vajausta?

Ja koska tällaisessa akuutissa juminpurkamistilanteessa on usein vaikea nimetä niitä tarpeita, niin mä otin avukseni jostain Tony Robbinsin haastattelusta löytämäni listan ihmisen kuudesta perustarpeesta.

  • vakaus (certainty)
  • vaihtelu (variety)
  • yhteys toisiin ja itseen (connection)
  • merkittävyys/erityisyys (significance)
  • kasvu (growth)
  • oma panos maailmalle (contribution)

Jokaisen kohdalla mä kysyin itseltäni, että miltä tämän tarpeen tilanne näyttää mun elämässäni tällä hetkellä. Jos haluat käyttää samaa tekniikkaa, niin voit ottaa joko kynän ja paperia ja kirjoittaa vastaukset vaikkapa avainsanoilla tai mind mapiksi. Tai sitten vaan pohdit näitä kysymyksiä hiljaa mielessäsi ja kuulostelet, että onko reaktio ”auts” vai ”mjoo” vai jotain siltä väliltä.

Vakaus

Onko mun elämä tarpeeksi vakaata? Turvallista?

Onko mulla sellainen tilanne, että mun ei tarvitse pelätä hyvinvointini tai läheisteni hyvinvoinnin puolesta?

Onko mulla elämässä tarpeeksi ennustettavuutta ja rutiinia?

Onko mulla tarpeeksi taitoja ja kapasiteettia vastata mun elämäni tämänhetkisiin haasteisiin?

Onko mun kehon perustarpeet tyydytetty tarpeeksi ennustettavasti – ruoka, uni, puhtaus?

Vaihtelu

Onko mun elämässä tarpeeksi yllätyksellisyyttä, kiinnostavaa vaihtelua, jotain uutta ja inspiroivaa?

Onko mulla jotain, mitä odottaa?

Onko mun elämässäni tarpeeksi oikeantasoista haastetta, joissa mä saan käyttää taitojani ja osaamistani?

Yhteys toisiin ja itseen

Kuunnellaanko mua? Kuuntelenko mä muita? Kuuntelenko mä itseäni?

Onko mulla ihmisiä, joita kiinnostaa mun hyvinvointi? Onko mulla ihmisiä, joiden hyvinvointi on mulle tärkeää?

Onko mulla ympärilläni ihmisiä, joiden kanssa voin inspiroitua, viihtyä, pitää hauskaa?

Onko mulla ihmisiä, joihin voin turvautua hädän hetkellä tai joita voin auttaa tarpeen tullen?

Merkittävyys/erityisyys

Koenko mä olevani tärkeä, erityinen tai olennainen tässä maailmassa?

Pystynkö mä arvostamaan itseäni ja tuntuuko, että saan muilta arvostusta?

Huomataanko mut? Huomaanko itseni, omat tarpeeni ja tunteeni, miten suhtaudun niihin?

Kasvu

Opinko tässä elämäntilanteessa uutta? Haastanko itseäni?

Huomaanko, mihin suuntaan ja missä asioissa kasvan ja kehityn?

Millä tavalla panostan siihen, että olisin huomenna astetta enemmän sellainen kuin toivoisin olevani?

Oma panos maailmalle

Miten käytän energiaani muiden ihmisten hyvinvoinnin hyväksi?

Mitä osaan tehdä niin, että läheiseni tai täysin tuntemattomat ihmiset olisivat piirun verran onnellisempia ja hyvinvoivampia?

Siitä sitten ratkomaan

On paljon helpompi tietää, miten ongelmaa lähtee ratkomaan, kun näkee, mitkä tarpeet sen ongelman taustalla on. Edes sillai summittain.

Toki noistakin perustarpeista (tai vaikka Maslow’n tarvehierarkiasta, tai muista listauksista) saa tehtyä tuhat hienoviritteistä analyysiä jos jaksaa. Että tarvitsenko mä nyt lepoa vai rentoutumista, tarvitsenko mä kuuntelemista vai huomiota, ja niin edelleen.

Ja silti tuntui, että jo tällaisesta karkeasta jaottelusta mä sain itselleni oivalluksia, että mihin mun kannattais ensimmäisenä pistää energiani. Mikä tarve on eniten pinnassa, mikä hermo on herkimmällä. Mitä kannattais tehdä tai pyytää toisia tekemään.

Sen lopun pari tuntia mä käytin siihen, että kirjoittelin ja piirtelin ajatuksenvirtaa niihin tarpeisiin liittyen, jotka mulla oli pahiten vajauksella. Mä kyselin itseltäni, että mitä mä ajattelen erilaisista tilanteista, ja käytin muun muassa Sedonan irtipäästämistekniikoita niiden tilanteiden siivoamiseen. Olennaista oli, että mä pääsin noista tarpeista kirjoittamisen ja purkamisen vauhtiin.

Mitä mä siis tein?

Mä kuuntelin itseäni. Mä otin sen oman kurjan oloni vakavasti, sen sijaan että mä olisin vakuuttanut itselleni että on ihan tyhmää olla tällaisella fiiliksellä koska X. Ja mä kuuntelin puolisoani, joka näki jo paljon ennen mua, että mun tarttis tehdä jotain saadakseni toimintakykyni takaisin.

Mä muistin Nonviolent Communicationin ajatuksen siitä, että tunteen taustalla on joku tarve, joko tyydytetty tai tyydyttämätön. Mä kaivoin esiin apuvälineen, eli sen Tony Robbinsin tarvelistauksen, jotta mun ei tarvitsisi käyttää tahdonvoimaani oikeiden sanojen etsimiseen vaan sitä säästyisi niiden tarpeiden tunnistamiseen ja työstämiseen.

Mä luotin siihen, että jos mä alkuun teen tän yhden jutun, niin sieltä varmaan tulee jotain. Mä en yrittänyt päättää etukäteen, että mitä ”tuloksia” tästä mun ”harjoituksesta” pitäis tulla, vaan mä yritin mahdollisimman paljon hyväksyä, että pinnalle nousee jotain sellaista, mistä mä voin jatkaa eteenpäin.

Toivottavasti tästä olis apua myös sulle!

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Ajatuksia noihin tarpeisiin liittyen, joko omalta kohdalta tai yleisesti. Pohdintaa tai kysymyksiä tai ihan vaikka lukukuittausta. Kaikenlainen rakentava ja empaattinen kommentointi erittäin tervetullutta.

P.S. Jos tällainen pohdinta ja työstäminen kiinnostaa, mutta tuntuu että omat taidot eivät ihan riitä, käy tsekkaamassa Tunteet ja tahdonvoima -iltapäivä 21.9.2013! Neljän tunnin aikana tutkimme, miten tunteiden ja tahdonvoiman kautta päästään lähemmäksi arjen flow’ta. Kerro kavereillekin ja tule mukaan!

Tahdonvoiman sovellukset meidän perheen arjessa

20130713-134304.jpg

Kirjoitin ajatuksiani Willpower -kirjasta täällä, ja alunperin tämä teksti oli sen kyseisen kirja-arvion perässä. Ajattelin kuitenkin, että voisin siirtää tän ihan omaksi tekstikseen, koska se menee kuitenkin vähän omaksi aiheekseen.

Pikakertaus tahdonvoimasta, jos et lukenut edellistä artikkelia:

Tahdonvoiman perusajatus on se, että se on ikäänkuin lihas. Jos käytät tahdonvoimaasi tosi paljon aamupäivällä, niin se on iltapäivällä lopussa ja iskee egovajaus. Toisin sanoen tahdonvoimaa vaativiin tehtäviin ei ole enää kapasiteettia. Koska tahdonvoimaa kuluu niin moneen eri asiaan, egovajaus voi näkyä monella eri tavalla.

Egovajaus voi näkyä niin, että yritän päättää, mitä kaupasta ostetaan, ja aivot raksuttavat tyhjää. Tai töräytän vahingossa ilmoille, mitä todella ajattelen ärsyttävästä sukulaisesta. Tai tiuskaisen viidettä kertaa Pikkuisia kultakaloja laulavalle lapselleni että olisi välillä hiljaa, vaikka periaatteessa arvostankin hänen luovuuttaan ja ilmaisuvoimaansa. Tai tuhoan suklaalevyn vartissa, vaikka tarkoitus oli vähentää. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Tahdonvoimaa voi tankata lepäämällä ja syömällä: tahdonvoima on yhteydessä verensokeriin, joten nälkäisenä tankki on tavallistakin tyhjempi, ja väsymys huonontaa aivojen kykyä käyttää verensokeria hyödykseen.

Kirjahylly: Willpower

Mä käytän Willpower -kirjasta löytämiäni ajatuksia varmaankin päivittäin lasteni kanssa. En tosin huutounikouluttamalla tai rankaisemalla ”nopeasti ja kohdennetusti”, vaan huomioimalla oman ja lasteni tahdonvoiman tason ja toimimalla sen puitteissa.

Oman tahdonvoiman huomioiminen

Mä esimerkiksi opettelen kovasti tunnistamaan, kun olen itse ihan lopussa, ja sanon sen lapsille ja puolisolle ääneen. Silloin mulla ei mene tahdonvoimaa sen asian kanssa tsemppaamiseen. Tää on mulle tosi iso prosessi, joka on vielä kesken, mutta jo nyt mä huomaan, miten paljon jo sen asian myöntäminen auttaa.

Välillä, kun pää tuntuu hajoavan ja yksi lapsi huutaa ja toinen kiekuu innosta ja mulla olisi tuhat asiaa joihin pitäisi keskittyä, niin mä päästän sen patoutuneen energian pois laulamalla tai huutamalla suoraa AAAAA-ääntä. Ensimmäisillä kerroilla sanoin lapsille, että äiti menee nyt toiseen huoneeseen ja huutaa, mutta se ei liity teihin. Sitten toiseen huoneeseen ja ääntä peliin. Leuka rentona, vähän kuin synnytyslaulussa.

Nykyään ne jo tietää, että mä en huuda niille, eikä edes hätkähdä. (Esikoinen tietää jo tälle käytökselle nimenkin: primitiivireaktio.) Silloin mulla ei mene tahdonvoimaa sen turhautumisen patoamiseen, vaan mä saan sen hyödynnettyä tilanteen selvittämiseen.

Ja niinkuin edellisessäkin tekstissä mainitsin – kun oon väsynyt ja kaikista hyvistä aikomuksista huolimatta kiukuttelen muille perheenjäsenille ja käyttäydyn ns. vähemmän elegantisti, niin mä en kuvittele olevani hirviö tai huono äiti tai täysin epäonnistunut kasvattaja. Mä huomaan, että nyt ei yksinkertaisesti kapasiteetti riitä kolmiosaiseen minäviestiin tai empaattiseen kuunteluun, ja tilanteen rauhoituttua mä pyydän lapsilta anteeksi ja annan itsellenikin anteeksi. Koska jos edes osa siitä kärttyilystä ja pahansisuisuudesta on olosuhteiden aikaansaannosta, niin silloin mun ei tarvitse luovuttaa tän hyvän vanhemmuuden tavoittelun kanssa. Mä voin yrittää seuraavalla kerralla ja onnitella itseäni siitä, että sillä kertaa onnistuu ehkä vähän paremmin.

Lasten tahdonvoima – tankki täynnä vai tyhjä?

Muksujen kohdalla mä yritän pysyä aika hyvin kärryillä siitä, että missä kunkin lapsen tahdonvoimamittari menee. Ensinnäkin noin yleisesti päikkärit, ruoka-ajat ja rutiinit – mä yritän pitää huolen siitä, että muksujen ympäristö ja päivärytmi olisi tietyissä puitteissa ennustettava, niin ettei niillä mene kauheasti tahdonvoimaa sellaiseen yleiseen epävarmuuden sietämiseen.

Jos ollaan oltu jossain reissussa, tai esikoinen on ollut yökylässä mummilassa, tai on tapahtunut jotain muuta rutiinin rikkovaa (niinkuin vaikka se mun sairaalakeikka keväällä), niin mä yritän parhaani mukaan suhtautua lapsiin siitä näkökulmasta, että niiden tahdonvoima menee ja on mennyt sen uuden tilanteen sietämiseen. Jos lapsi vetää huutoraivarit (niinkuin esimerkiksi kuopuksella oli tapana talvella tehdä aina kun mä olin kahta minuuttia pitempään suljetun oven takana), niin mä en ajattele, että se on kiukuttelua. Mä ajattelen, että sen lapsen itsekontrolli on kulunut siihen erilaiseen tilanteeseen sopeutumiseen, ja nyt sitä ei ole enää pätkääkään jäljellä minkään tunnereaktion hillitsemiseen. Mun tehtäväni silloin on auttaa lasta käsittelemään se tunnereaktio, ei moittia häntä kiukuttelusta.

Jos sekä minä että puoliso että lapset ollaan egovajaita ja tahdonvoima on ihan lopussa koko porukalta, niin silloin mennään rutiinilla ja vähimmän miettimisen kautta. Mitä vähemmän kenenkään täytyy päättää tai sietää mitään, sen parempi. Jos lapsi halusikin leipää iltapalaksi, niin okei, saat leipää iltapalaksi. Ja mä en ajattele, että se on periksi antamista, koska se tarkoittaisi sitä, että mä olen asettanut itseni ja lapsen jonkinlaisen taistelukentän vastakkaisiin päihin: jos lapsi saa tahtonsa läpi, niin minä häviän, ja toisinpäin.

Sen sijaan mä ajattelen, että me ollaan samassa joukkueessa, ja meidän molempien tavoite on päästä iltatoimien kautta nukkumaan (tai mikä se seuraava lepohetki nyt onkaan) yhteistyössä ja mahdollisimman jouhevasti. Jos mun on mahdollista pienellä vaivalla tehdä jotain sellaista, mikä säästää myös lapsen tahdonvoimaa, niin tyhmähän mä olisin, jos rupeaisin periaatteesta tappelemaan siinä kohtaa ja kuluttaisin molempien tahdonvoimaa entisestään. Ja jos lapsi haluaa leipää ja meillä ei sitä ole, niin mä voin sanoa että leipää ei ole, kurja juttu, sä olisit halunnut leipää. Otatko jotain muuta, täällä olis tällaista ja tällaista? Jos siitä sitten tulee pettymyksen huutoraivari, niin mulla on vielä vähän kapasiteettia jäljellä ottaa se vastaan empaattisesti, koska mä en ole kuluttanut sitä lapsen kanssa kinasteluun. (Tai sitten mä turvaudun edellämainittuun primitiivireaktio-lauluun, jos itseä turhauttaa liikaa, niin etten ala itse kiukutella lapselle.)

Ja jos lapsella on sellainen väärällä jalalla sängystä -päivä (tai viikko), että kaikki on pielessä ja naama norsunkärsällä, niin mun on helpompi ajatella sitä siitä näkökulmasta, että nyt syystä tai toisesta sillä on tankki tyhjänä. Mä tiedän, että levänneinä ja kylläisinä mun lapset on yhteistyökykyisiä ja iloisia, joten jos ne on jotain muuta, niin selvästikään niillä ei joko ole tankki täyttynyt tarpeeksi tai jokin asia kuluttaa sitä tahdonvoimaa ikäänkuin taustalla. Niinkuin vaikka kävelemään oppiminen, tai hampaiden tekeminen, tai kerhon aloitus, tai unien kesken jääminen, tai väärään paikkaan siivottu pehmolelu, tai yötissivieroitus, tai joku muu kriisi tai muutos tai pohdinta tai kasvun paikka.

Eikä mun välttämättä tarvitse tietää, että mikä se on. Toisinaan mä tajuan vasta jälkikäteen, että no ei ihme että se oli kärttyinen, kun oli tulossa kipeäksi tai hammas pukkasi juuri läpi tai se on näköjään pohtinut kovasti sitä eilistä tapahtumaa. Jo se, että mä annan sille lapselle tilan olla oma kärttyinen itsensä, auttaa. Mun ei tarvitse ottaa lapsen käytöstä henkilökohtaisesti (”Miten se kehtaa kiukutella mulle!?!?!”), vaan mä voin sen sijaan auttaa lasta säästämään sitä vähissä olevaa tahdonvoimaa.

Ja niin edelleen

Mä voisin myös kirjoittaa toisen yhtä pitkän tekstin siitä, miten tahdonvoiman käsitettä vois soveltaa parisuhteeseen, mutta ehkä riittää jos mä sanon että nää ylläolevat ajatukset toimii ihan yhtä lailla myös siihen. Jos molemmat on väsyneitä, nälkäisiä ja muuten egovajaita, niin riitoja tulee tosi paljon herkemmin – ja kuitenkin ne on jotenkin tosi paljon helpompi sietää ja selvittääkin silloin.

Kun ne riidat ei oikeasti johdu siitä, että me oltais pohjimmiltamme täysin eri mieltä jostain perustavanlaatuisesta asiasta, vaan kummallakaan ei yksinkertaisesti riitä kapasiteetti katsoa asiaa toisen näkökulmasta tai vaihtoehtoisesti selittää omat tunteensa juurta jaksain. Sit kun on saatu lapset nukkumaan ja vähän kohennettu verensokeria, niin onkin jo paljon helpompi pyytää anteeksi ja selittää, mistä kenkä oikein puristi. 🙂

Entäpä työpaikalla? Kavereiden kanssa? Harrastusporukoissa ja järjestötoiminnassa? Miten nää käsitteet vois soveltua sinne?

Kommenteista:

Saa kommentoida! Jos huomaat käyttäväsi tahdonvoiman sovelluksia arjessa, niin kuulen niitä mielelläni kommenteissa. Tai jos tästä tuli itselle joku oivallus, että ai tuosta se lapsen/oma käytös varmaan johtuukin, niin sellaisetkin voi mielellään jakaa. 🙂

Milloin huomaat, että sulla on oma tahdonvoima koetuksella? Entä milloin huomaat muista perheenjäsenistä, että nyt on paukut aika lopussa? Mitä tapahtuu, kun sekä itselläsi että muilla on samaan aikaan tankki tyhjänä – ja miten niitä tilanteita voisi ehkä ehkäistä tai muuten lievittää?

Kirjahylly: Willpower

Willpower (Roy F. Baumeister, John Tierney)

20130713-134304.jpg

Pointti: Tahdonvoima eli itsekontrolli on ominaisuus, joka heikkenee ja vahvistuu kuten lihakset. Yksi tahdonvoimavarasto kuluu sekä päätöksiä tehdessä että kiusauksia vastustaessa että tunteita tukahduttaessa että muissa oman toiminnan ohjaustehtävissä. Itsekontrolli on älykkyyden lisäksi yksi merkittävimmistä ihmisen menestystä ennustavista piirteistä, ja itsekontrollia eli tahdonvoimaa voi treenata, säästää ja tankata kun sen tiedostaa.

Funktio: Tahdonvoimaan liittyvän tutkimustiedon popularisointia eri näkökulmista.

Vanhemmuus: Kirjassa opastetaan vanhempia keskittymään lastensa itsekontrollin kehittämiseen itsetunnon pönkittämisen sijaan – tosin välillä melkoisen epälapsilähtöisin menetelmin. Lasten tahdonvoiman huomioimiseen, suojeluun ja tankkaamiseen ei sen sijaan juuri puututa, vaikka se olisi lapsilähtöisen kasvatuksen näkökulmasta (mielestäni) tärkeämpi aihe kuin pelkkään ulkoiseen käytökseen puuttuminen. Silti vanhemmille hyödyllinen kirja, jos pystyy ohittamaan huutounikoulun ja rangaistusten hehkuttamisen.

Baumeisterin ja Tierneyn Willpower on ollut mulle itselleni ihan maatamullistava kirja, sekä oman pääni että lastenkasvatuksen suhteen. Luin sen ekaa kertaa reilu vuosi sitten (ja blogasin siitä ensimmäisiä kertoja täällä ja sen jälkeen muun muassa täällä ja täällä), ja tuntuu että joka viikko ellei joka päivä tulee tilanteita, jolloin pulmatilanteen ajatteleminen tahdonvoiman kautta antaa jonkinlaisen ratkaisun ongelmaan.

Tahdonvoima ja egovajaus

Tahdonvoiman perusajatus on se, että se on ikäänkuin lihas. Jos käytät tahdonvoimaasi tosi paljon aamupäivällä, niin se on iltapäivällä lopussa ja iskee egovajaus. Toisin sanoen tahdonvoimaa vaativiin tehtäviin ei ole enää kapasiteettia. Koska tahdonvoimaa kuluu niin moneen eri asiaan, egovajaus voi näkyä monella eri tavalla.

Egovajaus voi näkyä niin, että yritän päättää, mitä kaupasta ostetaan, ja aivot raksuttavat tyhjää. Tai töräytän vahingossa ilmoille, mitä todella ajattelen ärsyttävästä sukulaisesta. Tai tiuskaisen viidettä kertaa Pikkuisia kultakaloja laulavalle lapselleni että olisi välillä hiljaa, vaikka periaatteessa arvostankin hänen luovuuttaan ja ilmaisuvoimaansa. Tai tuhoan suklaalevyn vartissa, vaikka tarkoitus oli vähentää. Ja niin edespäin ja niin edespäin.

Tahdonvoimaa voi tankata lepäämällä ja syömällä: tahdonvoima on yhteydessä verensokeriin, joten nälkäisenä tankki on tavallistakin tyhjempi, ja väsymys huonontaa aivojen kykyä käyttää verensokeria hyödykseen.Käytännössä siis tossa kirjassa on hyvinkin paljon ns. vanhan kansan viisauksia (”nuku yön yli ennenkuin teet isoja päätöksiä”, ”nälkäisenä ei kannata mennä ruokakauppaan” jne.), mutta kiinnostavan tosta kirjasta tekee mun mielestäni se, miten näitä kaikkia ilmiöitä on pystytty oikeasti tieteellisesti testaamaan.

Lisäksi siellä selitetään melko selkeästi, että miten se mekanismi toimii, joten se jää ainakin mulle itselleni paremmin mieleen. On helpompi muistaa, että aivot tarvitsee lepoa ja tankkausta koska tahdonvoima, kuin ajatella että mä jotenkin ”voin paremmin” ja oon ”paremmalla tuulella” kun syön ja nukun. Ja sama pätee lapsiin.

Lastenkasvatusta tahdonvoima edellä?

Sen takia onkin tosi valitettavaa, että tossa kirjassa on otettu paikoin aika ankea lähestymistapa lastenkasvatukseen.

Ansioksi mun mielestä voi lukea sen, että siellä selitetään tosi hyvin ja kattavasti, miksi pelkästään itsetuntoon keskittyminen ei ole lastenkasvatuksessa kannattava reitti: jos lapsia hehkutetaan ja kehutaan jatkuvasti ilman sen suurempia perusteluja, he oppivat ajattelemaan, että elämässä menestyäkseen ei oikeastaan mitään tarvitse tehdäkään. Jatkuvalla kehumisella ja hypettämisellä kasvatetut lapset ovat toki varmoja itsestään, mutta se ei välttämättä korreloi lapsen osaamisen, vastuunottokyvyn tai muiden taitojen kanssa. (Tästäkin oli tehty metatutkimusta. Katso myös: Johanna Tukiaisen tanssitaidot.)

Kun taas jos keskitytään treenaamaan lasten itsekontrollin kykyä ja tahdonvoimaa, näin kirjoittajat argumentoivat, lapsi oppii sekä näkemään vaivaa että kehittää terveen itsetunnon niiden asioiden suhteen, joissa on oikeasti taitava. Tähän asti mä olen kirjoittajien kanssa täysin samaa mieltä.

Missä on lapsentahtinen itsekontrollin treenaus, kysynpä vaan

Se, missä mä vähän petyin tähän kirjaan, on se, miten sitä itsekontrollia ja tahdonvoimaa lapsille pitäisi kirjoittajien mukaan treenata. Yhtenä esimerkkinä nimittäin mainitaan huudatusunikoulu, jolloin vauvan annetaan itkeä huoneessaan X minuuttia ja sitten mennään rauhoittelemaan, ja tätä toistetaan kunnes lapsi hiljenee. Tämä vaatii kirjan mukaan vanhemmiltakin itsekuria, jotta he eivät mene huutavan lapsensa luokse liian aikaisin, mutta kuulemma muutamassa yössä lapsi ”oppii rauhoittamaan itsensä”.

Mjoo. Tämän samaisen kirjan perusteella itse ajattelisin, että jo valmiiksi väsyneen, eli egovajauksesta kärsivän, lapsen laittaminen yksin stressaavaan tilanteeseen ilman säätelyapuna toimivaa vanhempaa ei varsinaisesti edistä minkäänsorttista tervettä oppimista.

Vauvan käytös epäilemättä muuttuu, kun kukaan ei auta siinä stressaavassa tilanteessa, ja vauva huomaa että on fiksumpaa säästää energia sen yksinäisyyden sietämiseen kuin avun pyytämiseen. Silti mun mielestäni on kirjoittajilta jotenkin aika ristiriitaista puhua ensin laajasti siitä, miten aikuisen on terveellistä muuttaa elämäänsä pikkuhiljaa ja asteittaisesti ja rajallinen tahdonvoimansa huomioiden, ja sitten ohittaa täysin sellainen ajatus, että ehkä sama pitäisi paikkansa vauvojenkin kohdalla.

Toinen ongelma, joka mulle heräsi tän kirjan vanhemmuusosiota lukiessa, oli rangaistusten ja palkkioiden esitteleminen tosi hyvinä lastenkasvatuskeinoina.

Sinänsä kirjoittajilla on hyviä pointteja siinä, että lasten käytökseen on puututtava ja lapsia on ohjattava kohti hyväksyttävää käytöstä, heiltä on edellytettävä vastuunottamista ja odotukset on tehtävä selviksi.

Ja ehkä juuri siksi mun mielestä onkin tosi kummallista, että siellä puhutaan nimenomaan rankaisemisesta, eikä esimerkiksi ongelmanratkaisusta – jäähyttäminen ja viikkorahojen vieminen kun nimenomaan eivät ohjaa lasta ajattelemaan, miksi hänen toimintansa ei ollut hyväksyttävää ja mitä hän voisi tehdä asian korjaamiseksi. Sen sijaan lapsen itsekontrolli ehkä kehittyy siihen suuntaan, että hän ei jää niin herkästi kiinni pahanteostaan tai välttää kiellettyjen asioiden tekemistä tasan niin kauan kuin siitä on pahimmassa tapauksessa vahinkoa hänelle itselleen.

Ihmeellistä rangaistusten hehkuttaminen on mun mielestä siksi, että esimerkiksi tarvekeskeinen ongelmanratkaisukin, gordonilaisittain molemmat voittavat -menetelmä, vaatii kyllä lapselta itsekontrollia (koska lapsi harjoittelee säätelemään toimintaansa myös muiden tarpeet huomioiden). Se vain keskittää lapsen ja aikuisen huomion ongelmatilanteeseen ja sen ratkaisuihin, ja on siinä mielessä pitkällä tähtäimellä mun mielestä rakentavampi ratkaisu.

Itsekuri kasvattaa tahdonvoimaa, myös lapsilla

Se, mikä mun mielestä tossa vanhemmuusosiossa oli ilahduttavaa, oli sellaiseen lasten vastuuttamiseen kannustaminen, ja ajatus siitä, että tapojen ja rutiinien opettelu treenaavat tahdonvoimaa. Kaikenlainen pitkäjänteinen harjoittelu, olipa se futistreeneissä käymistä tai soittoläksyjen treenaamista tai uskonnollisissa perheissä vaikka rukousten ja tekstien ulkoa opettelua, kehittää lapsen (ja aikuisenkin) tahdonvoiman kestävyyttä. Ja se kestävyys ulottuu myös sen treenatun alueen ulkopuolelle – jos lapsella on tapana harjoitella sinnikkäästi vaikkapa nyt soittoläksyjä, niin hän jaksaa matikankokeessa keskittyä pitempään tehtävien ratkomiseen kuin yhtä älykäs lapsi, joka ei ole harjoittanut itsekontrolliaan. Ja niin edelleen.

Kaikenkaikkiaan tossa kirjassa on paljon hyödyllistä vanhemmuuden näkökulmasta. Ja toki on sanottava, että jos kirjoittaa kirjaa vaikkapa nyt tahdonvoimasta, niin ei varmastikaan tule samalla tavalla perehtyneeksi yhden elämänalueen eri vivahteisiin, kun työn alla on monta muutakin kappaletta. Näkökulma pitää valita, ja tohon näkökulmaan esimerkiksi se itsetunnon ja itsekontrollin vertailu puolustaa paikkaansa ihan ehdottomasti. On varmasti myös niitä perheitä, joissa rangaistukset ja palkinnot tuo elämään edes jotain rutiinia ja järjestystä, jos aikaisemmin lapsilta tai aikuisilta ei olla odotettu mitään itsekontrollia. Silti mulle näin lapsentahtisena äitinä tulee sellainen fiilis, että tossa on vähän vedetty mutkia suoriksi sen jälkeen, kun on huomattu, että itsekontrollilla on niinkin kattava vaikutus ihmisen elämään.

Kaiken tämän jälkeenkin mä olen ihan äärimmäisen tyytyväinen, että tulin aikanaan hankkineeksi ja lukeneeksi tän kirjan. Koska kuten mainitsin alussa, mä käytän tästä löytämiäni ajatuksia varmaankin päivittäin lasteni kanssa. En huutounikouluttamalla tai rankaisemalla ”nopeasti ja kohdennetusti”, vaan huomioimalla oman ja lasteni tahdonvoiman tason ja toimimalla sen puitteissa. (Muokattu 17.7.2013: Aiheesta ”Miten mä hyödynnän tahdonvoiman käsitettä meidän perheen arjessa” lisää täällä.)

[Loppukaneetti, jolle en keksinyt hyvää otsikkoa]

Noin yleisesti ottaen suosittelen kyllä Willpowerin lukemista kaikille, joita yhtään kiinnostaa ihmisten käytös ja sen kommervenkit. Siellä on muun muassa kiinnostavia juttuja kiusausten vastustamiseen (kuten laihdutuskuureihin ja AA-kerhoon) liittyen. Ja selitys PMS:lle: luteaalivaiheessa, eli juuri ennen kuukautisia, naisen lisääntymiselimistö varaa tavallista suuremman osan verensokerista omaan käyttöönsä, joten tahdonvoimalle jää vähemmän tankkia. Toisin sanoen ennen kuukautisia joko syö tavallista enemmän tai sitten on pinna kireällä ja itsehillintä koetuksella.

Ja oikeastaan siitäkin näkökulmasta suosittelen tän lukemista, että on helpompi tunnistaa tahdonvoiman ja itsekurin vaihtelut kun tietää, mihin ne liittyvät.

Että ei yritä tsempata samaan aikaan kodinhoitoa, kuntoilua, ruokavaliota ja lasten huomioimista kuntoon, koska sitä jaksaa maksimissaan pari päivää ja sitten on tankki niin tyhjä, että ei jaksa kiinnostaa mikään rakentava toiminta.

Eikä yritä tehdä isoja päätöksiä elämänsä suuntaan liittyen silloin, kun tuntuu että kauppalistankin tekeminen on ylivoimainen tehtävä.

Eikä tunne kohtuutonta syyllisyyttä siitä, että jaksaa olla lempeä ja aurinkoinen ainoastaan virkeänä ja levänneenä.

Ja ehkä muistaa vähän paremmin pitää itsestään huolta – puolustaa oikeuttaan levätä, syödä ruoka lämpimänä, olla välillä täydessä hiljaisuudessa – kun ymmärtää, kuinka kauaskantoisia seurauksia on sekä täydellä että tyhjällä tahdonvoimatankilla.

Kommenteista:
Saa mielellään kommentoida! Jos olet lukenut kyseisen kirjan, niin kerro ihmeessä kommenttejasi. Saa myös jakaa, mitä tuli mieleen tästä mun kuvauksesta tai pohdinnoista, tai yleensä tahdonvoimaan, egovajaukseen ja itsekontrolliin liittyvistä jutuista. Kommentoidaan sillai itseä ja toisia kunnioittavasti ja arvostavasti – ja jos siihen ei riitä itsekontrolli, niin sitten mieluiten ei kommentoida. 😉

P.S. Tuleeko sulle jo Lupa olla minä -kirje?