Perjantain pysähtyminen 59: Keho pääosassa

Mistä tulen?

Tämä pysähtyminen tulee lauantain puolella (syvä huokaus sille, että elämä on joskus epätäydellistä). Eilistä päivää väritti päänsärky, joten kirjoittamisen sijaan vietin aika monta aikaa vaakatasossa.

Itse asiassa poikkeuksellisen iso prosentti viime viikostakin meni vaakatasossa. Viikonloppu tosin oli mukava, lauantai yksin lasten kanssa oli yllättävän sutjakka, ja sunnuntaina ja maanantaina olin jopa niin inspiroitunut että laitoin heti herättyäni musiikkia ja tanssin lasten kanssa kehon hereille. (Sivuhuomio: kehon hereille tanssiminen kestää neljä minuuttia. Siihen on aina aikaa.) Hyvä alku viikolle.

No, tiistaina heräsin aamuviideltä siihen, että vatsassa kiertää. Jess, loistavaa.

Lapset olivat sentään terveinä, joten puoliso vei heidät hoitoon, ja mä jäin kotiin potemaan vatsatautia. Illalla nosti vielä kuumeenkin, mutta keskiviikkoaamuna oli sitten kuitenkin ihan kelpo fiilis, mitä nyt aikamoisen kova nälkä. Torstaikin meni ihan mukavasti, mutta perjantaina puolestaan päänsärky makuutti useampaan kertaan.

Vähän sellainen viikko, että keho oli pääosassa.

Ensin hyvällä tavalla ja hyvässä fiiliksessä, ja sitten sellaisessa ”muistathan, että jos mä en tee yhteistyötä niin mikään ei onnistu” -hengessä. Aika paljon sai myös työstää ajatusta, että saanko mä olla heikko ja kipeä ja vaivainen. Tai siis, kun mä tajuan, ettei se ole mun käsissäni, niin kuinka isot angstit mä itselleni kasaan siitä, että välillä olen heikko ja kipeä ja vaivainen.

Sattumalta tuli tällä viikolla myös uutinen, että italialainen kirurgi suunnittelee operaatiota, jossa ihmisen pään voisi siirtää toiseen kehoon. Lääketieteellisiin näkökulmiin puuttumatta mulle tuli jo otsikosta (ja puolison siihen liittyvästä keskustelunavauksesta) mieleen, miten vahvasti meillä länsimaisessa kulttuurissa ajatellaan ihmisen persoonan sijoittuvan päähän, ikäänkuin keho olisi vain ketterä päänkuljetusteline – ja nyt sen voisi korvata uudella kun edellinen hajoaa. (Tämän näkee jo tosta ylläolevasta otsikostakin – pää-osassa eli keskeisempänä tai tärkeämpänä.)

Ja toisaalta nyt kun on viimeiset vuodet työstänyt aika vahvasti kaikenlaisia omia tunne- ja ajatusmallien jumeja ja tietoisesti yrittänyt kehittää ajattelua (kirjoitin vahingossa että kehottaa, eikä sekään kauas osu), niin mun oma kokemus ja ymmärrys on se, että kehossa tapahtuu ja sijaitsee paljon enemmän kuin mitä olen aiemmin ajatellut. (Siis kaulan alapuolisessa kehossa.) Aina kun alan purkaa jotain ajatusjumeja tai tunnelukkoja, niin huomaan sen edistymisen kehossa, selkärangan napsumisena ja jännitteiden purkautumisena.

Jossain tietoisuutta käsittelevässä tiedeartikkelissa (täydellinen lähdeviite, eikö totta) pohdittiin mahdollisuutta, että tietoisuus olisi jollain tavalla sidoksissa kehon prosessien yhteisbalanssiin. Vaikka ihmiskehossa onkin jatkuva virtaus ja muutos, niin keho voi elää ja toimia vain esimerkiksi tiettyjen lämpötilavaihteluiden tai ph-tasapainon haarukassa, ja näiden yhteistila jollain tavalla näyttäytyisi myös sisäisessä tietoisuuden, ja ehkä persoonankin, kokemuksessa. Tästä tulikin sitten mieleeni, että jos päänsiirto joskus onnistuisikin, niin missä määrin kenenkin siirroksen osapuolen persoonaa siirtyisi siihen lopputuloksena olevaan henkilöön? Scifi-romaanin ainekset kasassa, ja muutenkin kiinnostava eettinen pohdinta kaikkien muiden pohdintojen lisäksi.

Tälle viikolle toivoin inspiraatiota, ja ainakin silloin sunnuntain ja maanantain tanssiaamuherätyksessä se selkeästi osui kohdalle. Lauantaina olin lasten kanssa koko päivän yksin, ja keskityin puuhaamaan asioita inspiraation perässä. Se toimikin, ja yllättävän vähän oli sellainen ”äää miksi en saa mitään tehtyä” -angsti, kun inspiraatio vinkkasi aina tasaisesti yhteen asiaan kerrallaan. 🙂 Myös siinä vatsataudista ja migreenistä toipuessa inspiraatio oli aika selkeä: mene pimeään huoneeseen, pysy peiton alla. Vinkkinä vastaisuuden varalle – puolikuntoinen aikuinen voi hyvin leikkiä sohvalla Punahilkan vanhaa ja raihnaista isoäitiä, jolle lapset tuovat piknik-eväitä.

Missä olen?

Moi keho, mä huomaan sinut. Oliko sulla tällä viikolla aika vahva huomatkaa-olo? Ainakin tuli viesti selväksi. Yritän venytellä enemmän, juoda vettä ja popsia maitohappobakteereja, jos vaikka sun olisi sitten helpompi olla. Unta tuli tällä viikolla aika reilusti, kahvin juominen väheni luonnostaan ja sokerikin pysyi kurissa, eli siinä mielessä myös ihan hyviä juttuja tuli tästä vaakatasoviikosta. Olihan se tietysti myös kurjaa, mutta sellainen mindfulness auttoi, ettei edes yrittänyt tehdä kuin yhtä juttua kerrallaan.

Moi tunteet, mä huomaan teidät. Teillä oli selvästi helpompaa sietää turhautumatta se vatsatauti, koska se oli ikäänkuin kehossa. Migreenin ja päänsäryn kanssa tuli helpommin turhautuminen, että miksi mun pää nyt pistää hanttiin ja vieläpä ihan typerällä tavalla, vaikka oikeasti pääkin on osa kehoa.

Lisäksi tämän viikon myötä löytyi taas ihan uusi kerros pelkoa. Tai siis mua on joskus kuvailtu sanoilla ”sä et varmaan pelkää mitään”, ja tällä viikolla mä huomasin, että mähän pelkään oikeastaan ihan kaikkea. Tai ainakin mä huomaan törmääväni jatkuvasti siihen, että nyt eteenpäin menemisen esteenä on vain pelko, ja niitä pelkoja on paljon. Siihen kun pistää päälle kärsimättömyyden siitä, että mä en jaksaisi koko ajan olla peloissani, niin ehkä mun pitää tässä kevään myötä ottaa asiakseni vaan purkaa niitä pelkoja yksi kerrallaan.

Moi ajatukset, mä huomaan teidät. Tekin olitte tällä viikolla pari päivää paitsiossa, kun ei kaistaa paljon tolta sairastamiselta riittänyt. Ja sitten kun ajatusta riitti, niin halusin keskittää ne työjuttuihin ja omaan sisäiseen työhön, eli esimerkiksi kodille tai ruokalistoille ei tullut uhrattua ajatustakaan. Ja nyt täällä on just sen näköistä.

Mitä kohti?

Viime lauantaina tuli intuitiokirjasta vastaan oivallus, että mulla on asioiden loppuun saattaminen, completion, aika hakusessa. Noin yleisesti persoonana, ja varsinkin tässä arjessa. Kirjoitinkin siitä joskus, että avoimet kelat kuluttaa tahdonvoimaa, enkä mä ole sen vahvempi tänäänkään siinä avointen kelojen sulkemisessa, ellen erikseen siihen keskity.

Niin jos tällä viikolla keskittyisi.

Completion – asioiden loppuun tekeminen.

Asioita paikalleen, roikkuvia projekteja loppuun, kiertoon lähteviä tavaroita kiertoon, ruokien miettimistä sen perusteella, mitä on kaapissa. Mä tiedän, että tämä on se, mitä mun tarttee vahvistaa.

Tietyllä tavalla sekin liittyy kehoon, kun monet niistä loppuun tekemistä vaativista jutuista on nimenomaan keholla tehtäviä. Vie fyysisesti paikasta toiseen. Viikkaa. Tyhjennä. Kirjoita. Istu paikallaan ja tee. Ei vaadi oivaltamista tai järkeilemistä – niitä asioita, joissa mä olen vahvoilla ja joita teen mielelläni – vaan ihan puhdasta ajankäyttöä ja vaivannäköä.

Ja sellainen on mun mielestäni ääääääärimmäisen tylsää! Ei yhtään innostavaa! Ei yhtään inspiroivaa! Ei yhtään oivalluksia tuovaa! En mä sellaisessa ole vahvoilla, niin miksi mä sitä sitten tekisin?

Tai siis tuo on mun ennakkoluuloni. Toinen todellisuus on sitten se, että jos seuraan intuitiota ja inspiraatiota, niin pääsen konkreettisessa arkisessa tekemisessäkin flow-tilaan, jossa asia seuraa toista jouhevasti. Ja kun kuitenkin löydän merkityksiä ja oivalluksia joka paikasta, niin miksi en sitten konkreettisesta tekemisestäkin.

Miten mä saan sitä lisää elämääni?

Haha, no vaikka katsomalla ympärilleni. Tuossa, ja tuossa, ja tuossakin on aika monta hommaa. Puhumattakaan niistä ”kirjoitan tämän loppuun ja sitten leikitään Barbeilla” -lupauksista. Ja ensi viikon Kohti tervettä itsekkyyttä -videoista ja kampanjasta. Tätä mä löydän lisää helposti.

Miten mä sitten saan siitä innostavaa? No pysähtymällä ja kuuntelemalla, että mikä olisi seuraavaksi vuorossa. Mä en kuitenkaan saa kaikkea tehtyä kerralla (sekin on mulle vaikea hyväksyä), niin helpompaa on vain suostua siihen, että mä saan tehtyä yhden asian kerrallaan, ja mun ei edes itse tarvitse päättää, että mikä se on. Mä vain katselen ympärilleni ja kuulostelen, mikä nappaa huomion tai mikä tulee mieleen. Ja sitten teen sen loppuun, ennenkuin rupean pysähtymään ja kuulostelemaan enempää. Ehkä se voisi auttaa.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Kerro kommenteissa tai pysähdy itseksesi – ei tarvitse olla perjantaikaan. 🙂

Perjantain pysähtyminen 55: Introvertille palautumisaikaa

Mistä tulen?

Aika pitkä viikko. Tai siis samanpituinen kuin kaikki, noin niinkuin objektiivisesti katsoen. Selkeästi mulla ontuu joku omista tarpeista huolehtiminen, kun aina perjantaina on ihan finaalissa.

No niin. Tällä viikolla mulla oli jotenkin ihan tahdonvoima nollissa. Sellaista aikaa, jonka olisi voinut käyttää fiksuihin asioihin, meni vähemmän fiksuihin asioihin. Nukkumaanmenot venähti jatkuvasti. Sokerista pysyttelin pääasiassa loitolla, tummaa suklaata lukuun ottamatta. Kämppä näyttää siltä kuin jokainen kapistus ja vaate olisi laskettu käsistä juuri siihen paikkaan, missä sen käyttö loppui. (Ei ole kaukana totuudesta.) Ihan todella omituista.

Toisaalta kävin tapaamassa hyviä tyyppejä, kävin keskusteluttamassa ja kouluttamassa ja tällä viikolla oli vielä muksujen vasu-keskustelukin. Kivoja juttuja, mutta ehkä tässä on se syy, miksi mä olen ollut niin loppu. Mulla ei oikeastaan ole ollut minkäänlaista palautumisaikaa sosiaalisten tilanteiden jälkeen, ja introverttina mä tarvitsen sellaista palautumisaikaa.

Koko viikko oli enemmän tai vähemmän skarppaamista – lauantaina ja sunnuntaina koulutuksia, ja sitten viikolla sitä kaikkea muuta. Joo. Eipä ihme, jos vähän syö naista, kun koko ajan kuluu energia eikä missään vaiheessa ehdi tankata. Tai no joo, bussissa matkalla kotiin voi vähän jäähdytellä, mutta se ei ihan riitä.

Tälle viikolle mä toivoin intuitiota. Ilmeisesti mä olen jollain tavalla onnistunut säästämään ja säännöstelemään tahdonvoimaa, vaikka en mitenkään erityisen hienosti sitä etukäteen huomioinutkaan. Intuitio sanoi, että nyt ei kykene skarppaamaan tätä asiaa.

Sinänsä jälkikäteen ajatellen olisi ollut fiksua aikatauluttaa ihan sellaista tyhjääkin nollausaikaa, koska sellainen jatkuva toisten ihmisten kanssa oleminen ei edistä mitään sellaista, mitä mä haluaisin itsessäni edistää. Se on kivaa, ja mä tykkään olla ihmisten parissa, mutta mä olen aina niiden tilanteiden jälkeen ihan poikki. Se, että aikatauluttaisi myös sitä toipumisaikaa, auttaisi mua olemaan paremmin läsnä muille silloin, kun olen läsnä muille.

Ja nyt just mua taas puoliksi huvittaa ja puoliksi hävettää, että tätä samaa tahkoa pitää kiertää koko ajan. Että tuleekohan joskus se päivä, jolloin mä opin jotain muutakin kuin variaation teemasta ”omia tarpeita on hyvä kuunnella, jotta voi paremmin ja osaa olla toisille paremmin läsnä”? Tänään ei ollut vielä se päivä.

Missä olen?

Keho, moi. Kurkussa sellainen puolikas flunssan aavistus, joka tulee puhkeamaan täysimittaiseksi taudiksi heti kun saan nukuttua yhdet kunnon yöunet. Selkä ja lonkka tuntuvat hyvältä – päivittäinen lankkuharjoitus alkaa hiljalleen tuoda tulosta. Vettä voisi juoda yhä enemmän.

Moi tunteet. Pinnassa tänään: perfektionismin tuoma syyllisyys, häpeä ja apeus siitä, että olisi pitänyt tehdä X mutta se ei mennyt niin. Samaan aikaan myös kiitollisuus siitä, että tämä viikko on pulkassa, ja että siinä oli paljon hyvää. Olen häkeltynyt siitä, että tammikuu on melkein ohi.

Moi ajatukset. Joo. Aika tyhjät ja kaikuisat on tällä hetkellä ajatusten käytävät. Se on suoraan peruja siitä, että on ollut työjuttujen puolesta aikuisten kanssa päivät ja sitten lasten kanssa illat. Jokainen maailman ajatus on jo käynyt tämän pään läpi. Tai ainakin fiilis päässä on sellainen koulun-käytävä-penkkareiden-jälkeen, tiedättekö, serpentiinit ja karkkipaperit pitkin poikin eikä ristin sielua missään.

Mitä kohti?

Jos tällä viikolla ei ehtinyt toipua edellisestä sosiaalisesta kohtaamisesta ennen seuraavaa, niin ensi viikolle voisin varata sellaista aikaa. Se voi olla työaikaakin, tai siis jotain työhön liittyvää tekemistä, mutta kunhan siihen ei liity toisten ihmisten kanssa kommunikoiminen. Kuulostaa aika karulta. Tuntuu, että ei kai tällaista voi ihminen kirjoittaakaan, varsinkaan koulutus- ja valmennusalalla oleva ihminen. Ettei haluaisi kommunikoida ihmisten kanssa?!

Vaan mä en selkeästikään toimi, jos mulla ei ole vastapainona sitä yksinäistä aikaa.

Jos mä en tankkaa yksinäistä aikaa, niin mä ikään kuin elän velaksi energian ja jaksamisen suhteen, ja se on aika kallista velkaa sitten kun tulee takaisinmaksun aika.

Se vaatii, että mä sanon ”ei” asioille, joille muuten olisin sanonut joo. Tai että mä en kohtele itseäni ikäänkuin olisin vääränlainen. En pakota itseäni, ikäänkuin mä oppisin ammentamaan vuorovaikutuksesta energiaa vain sillä, että mä en anna itselleni muuta vaihtoehtoa.

Sanoja ja ajatuksia, jotka tällaisesta nousee mieleen: Laiska. Itsekäs. Hyvähän sun on, kun oot yrittäjä, niin saat sluibata just silloin kuin huvittaa. Onko tollaisesta asiasta pakko tehdä niin suuri numero, etkö voisi vain olla normaali ja nauttia toisten ihmisten seurasta niinkuin kunnon ihmiset? Aikamoista todellisuudesta vieraantumista, et kai sä kuvittele että ihan oikeasti pystyisit ottamaan itsellesi niin paljon aikaa, että siitä olisi mitään hyötyä?

Mistä perusoletuksista nuo ajatukset kumpuavat?

  • On liiottelua, itsekkyyttä ja diivailua, jos mä huomioin omat tarpeeni ennen toisten tarpeita.
  • Normaalit, oikeanlaiset ihmiset eivät väsy vuorovaikutuksesta.
  • Asiat, joita mun pitää tehdä, on tärkeämpiä kuin se, että mulla on hyvä olla.
  • Todellisuus ja oikea elämä on sitä, että ihmisen kuuluu uupua ja voida huonosti, jos se on vääränlainen.
  • Kukaan ei pidä musta tai arvosta mua, jos mä rupean oikeasti toimimaan omien tarpeideni huomioimisen pohjalta.

Ja kun mä en oikeasti halua ajatella noin. Mä järjellä tiedän, että mikään noista asioista ei pidä paikkaansa. Samaan aikaan mä voin vain hyväksyä, että jokin aika syvällä oleva osa minua ajattelee just noin. Noiden ajatusten takia mun on vaikea pitää itsestäni huolta, ainakaan niin että joku toinen sen huomaa. Ainakaan niin, että joku toinen joutuu mun rajanvetoni takia kärsimään, tai edes kokemaan kevyttä epämukavuutta.

On myös kiinnostavaa huomata, että kenen ääni ja kasvot minkäkin noiden ajatusten takana on, siis mielikuvissa. Siellä on aina joku.

Ehkä mä otan ensi viikolle teemaksi The Workin ekan kysymyksen: Onko se totta? Ja ehkä vielä siihen kainaloon se neljäs: Kuka tai mitä mä olisin, jos mä en voisi ajatella noin? Ja sitten vaan antaa sen vaihtoehtoisen todellisuuden löytää tiensä mun tajuntaan ja olemukseen, hetki kerrallaan.

Miltä sun perjantain pysähtyminen näyttäisi? Saa vastata vaikkei olisikaan enää perjantai!

Onnistumisia kolmevuotiaan kanssa 4: Tahdonvoima ja avun pyytäminen

Tämä on viimeinen osa tekstisarjaa aiheesta mitä voi tehdä, jotta elämä kolmevuotiaan kanssa olisi mahdollisimman sutjakkaa ja stressitöntä. Tämä tekstisarja perustuu toisaalta seitsemään teemaan, jotka nousivat kerta toisensa jälkeen pintaan viime syksynä pitämissäni Vanhemmuuden onnistumisia -keskusteluissa. Toisaalta se perustuu mun omaan kokemukseeni siitä, mitä on arki meidän kolmevuotiaan kuopuksen kanssa juuri nyt.

Sarjan aiemmissa osissa pohdin omien tarpeiden huomioimisen tärkeyttä, kontrollista luopumista ja aikuisen omia tunnetaitoja, sekä vanhemmuuden tavoitteita ja lapsen tarpeiden tuntemista. Tämän viimeisen tekstin aihe on tahdonvoiman säästäminen ja avun pyytäminen.

Disclaimer: Vanhemmuuteen tarvitaan sekä inspiraatiota että armollisuutta. Tämä teksti sisältää enimmäkseen inspiraatiota, eli ole itsellesi armollinen. Saat olla omassa vanhemmuudessasi juuri siinä missä olet – ja se, että luet tätä ja haluat opetella lempeämpiä keinoja kolmevuotiaan kohtaamiseen, on jo hatunnoston paikka. Pistät käytäntöön ne jutut, jotka tuntuvat tässä kohtaa sopivilta, mitkä ne ikinä sinulle tästä tekstistä ovatkaan. <3

6. Tahdonvoiman säästäminen siinä missä pystyy

Mainitsin edellisessä tekstissä, että kaikenlainen tunteiden ja pettymysten käsittely, kärsivällisyys, ja muu oman toiminnan ohjaaminen kuluttaa kallisarvoista kapasiteettia. Aika moni meistä vanhemmista tunnistaa tilanteen, jossa kolmevuotiaan tunnekuohun läpielämisen jälkeen omakin olo on kuin pitkän työpäivän tehneellä.

Tuo kallisarvoinen tunteiden käsittelyn ja kärsivällisyyden kapasiteetti kulkee myös nimellä tahdonvoima. Se on meillä jokaisella ihmisellä päivittäin käytössä oleva, rajallinen määrä energiaa, jota käytämme aina silloin, kun säätelemme omaa toimintaamme, käsittelemme tunteita, hillitsemme impulsseja tai teemme valintoja.

Omista tarpeista huolehtiminen tankkaa tahdonvoimaa. Verensokeri ja riittävä uni vaikuttavat tahdonvoimaan fysiologisella tasolla. Myös tästä syystä omien tarpeiden huomioiminen on keskeistä hyvässä vanhemmuudessa.

Jos tankki on tyhjä, on vaikeaa ellei mahdotonta olla empaattinen, kärsivällinen, tehdä hyviä päätöksiä tai vaihtaa näkökulmaa.

Myös lapsen tarpeista huolehtiminen edistää rauhallista yhteiseloa.

Levännyt, syönyt ja riittävästi haleja saanut kolmevuotias on oikeastaan aika ihana pakkaus. Kriisi tulee siinä vaiheessa kun on väsy ja nälkä ja pissahätä, liikaa vaihtuvia tilanteita ja ennakoimattomuutta, liian vähän ikätasoista puuhaa ja liikettä (muutaman päivän ulkoilemattomuus näkyy meillä kirjaimellisesti seinille kiipeilynä ja ympäriinsä juoksemisena) ja liikaa skarppaamista.

Aikuisen ja lapsen tahdonvoimaa voi paitsi tankata, myös säästää. Se tapahtuu yksinkertaisimmin toimintaympäristöä muuttamalla. Käytännössä se voi tarkoittaa esimerkiksi tällaisia asioita:

Päivärutiini johonkin näkyville, niin että ei tarvitse olla aina miettimässä, mitäköhän seuraavaksi piti tehdä

Kiireettömyys, jotta lapsi saa esimerkiksi leikkiä leikin rauhassa loppuun ennenkuin on aika ryhtyä pukemaan

Vaihtoehtojen rajaaminen:
Tämä on se klassinen ”haluatko siniset vai punaiset rukkaset” -kikkakolmonen. Itsellä on tullut vastaan useampia ei-juuri-nyt-pienten-lasten-vanhempia, jotka neuvovat käyttämään tätä ikäänkuin taianomaisena keinona saada lapsi harhautettua valitsemaan jotain sellaista, mitä hän ei oikeasti halua. Siinä on kuitenkin totuuden siemen: rajattomista vaihtoehdoista valitseminen on aikuisellekin vaikeampaa kuin jostain alustavasta ehdotuksesta liikkeelle lähteminen. (Vertaa: ”Milloin käytäis kahvilla?” vs. ”Milloin käytäis kahvilla? Mulle sopii ensi viikolla tiistai, torstai ja perjantai.” Kummasta kysymyksestä on helpompi lähteä sopimaan kahvittelua?)

Silloin kun pelkkä ”kumman vaihtoehdon haluaisit” -meininki ei toimi, niin lapselle on vaihtoehtoja rajatessa mun mielestäni hyvä kertoa myös logiikka niiden vaihtoehtojen takana. Tänään lähdetään ulos, siellä on kylmä joten tarvitaan hanskat, haluatko mielummin siniset vai punaiset tai keksitkö jonkun toisen vaihtoehdon? Ja jos lapsi ilmoittaa ettei laiteta rukkasia, ja keli on sellainen että sormet eivät suoraan jäädy irti kun ovesta astuu, niin ne rukkaset voi ottaa mukaan ja kysyä ulkona, että laitetaanko nyt nämä hanskat, onko sormilla jo kylmä. Joskus se perustelu tulee ymmärrettäväksi vasta kun huomaa, että ihan totta tuo aikuinen taisi puhua. Tämä palautuu myös siihen lapsen omaan kontrolloinnin mahdollisuuteen: jos epäonnistumisen hinta on kohtuullinen, niin on erittäin terveellistä antaa lapsen tehdä ihan itse omat virheensä, myös rukkasten suhteen.

Ennakoiminen:
Nyt leikitään vielä ihan rauhassa, ja sitten sen jälkeen ruvetaan pukemaan ja mennään ulos. Ulkoilun jälkeen tullaan sisälle syömään. Kun lapsi tietää, mitä odottaa, niin tahdonvoimaa ei tarvitse käyttää sellaiseen ”ai mitä piti tehdä en mä tiennyt mä halusin ÄÄÄÄÄÄÄ” -kriisiin. Ainakaan ihan yhtä paljoa.

Lapsen tavaroiden, lelujen, vaatteiden jne. järjestäminen fiksusti:
Yleensä niin, että lapsi saa niitä käytettyä mahdollisimman vaivattomasti itse. Tai jos joku tavara on sellainen, että sitä käytetään vain aikuisen kanssa, niin sitten laitetaan se sellaiseen paikkaan, ettei lapsen tarvitse sitä varoa.

Säännöt ja rajoitukset
Myös säännöt ja rajoitukset – tai niiden puute – kuuluvat toimintaympäristöön. Mitä vähemmän on sääntöjä, muistamista ja rajoituksia, sitä vähemmän lapsen tarvitsee skarpata toimiakseen niiden mukaan. Vielä parempi, jos ne säännöt ja muistamiset ja rajoitukset voi pukea ”tee näin” -muotoon, jolloin lapsen ei tarvitse kieltämisen jälkeen vielä erikseen miettiä, että no jos näin ei saanut tehdä niin mitä sitten saikaan tehdä? Esimerkkeinä vaikkapa ”ei saa satuttaa” vs. ”hellästi saa koskea”, ”älä koske siihen kaappiin” vs. ”tämä on sinun oma kaappisi” tai ”tätä kaappia voidaan tutkia aikuisen kanssa”.

…Ja kaikenlaisia muita pieniä arjen helpotuksia. Yhdelle perheelle sopii jotkut jutut, toiselle perheelle jotkut toiset. Tärkeintä on kokeilla ja huomata, millaiset jutut omassa arjessa toimivat. Ja sitten oikeasti pistää niitä myös käytäntöön.

7. Osaa pyytää apua (ja tietää, keneltä pyytää)

Yksi niistä piirteistä, joita minun on vaikeinta jaksaa kolmevuotiaassa, on se ”Eikun minä ITSE! ÄÄÄ en osaa! Eikun minä itse! ÄÄÄ en osaa!” -asenne. Että syteen tai saveen, minä nyt teen itse kun kerran päätin, vaikka taidot tai kapasiteetti eivät vielä riitä ja turhauttaa niin maan vietävästi.

Ja sitten teen itse vanhemmuudessa jatkuvasti ihan sitä samaa. Eikun minä ITSE hoidan tämän kaiken! ÄÄÄ ei riitä kapasiteetti ja väsyttää! Eikun minä ITSE huolehdin huushollista ja lapsista samalla kun teen työtä! ÄÄÄ miksi kukaan muu ei koskaan tee mitään! Ja niin edelleen. 🙂

Jostain aika syvältä kumpuaa se ajatus, että itse pitäisi pärjätä.

Sitä ei suorastaan helpota se, että jos valitat miten on väsyttävää ja raskasta, niin vastaus saattaa hyvin olla joko ”itsepähän olet lapsesi tehnyt, mitäs läksit, oma moka” tai ”no ei tuo vielä mitään, kuuntelepas miten vaikeaa MINULLA on/oli” tai ”kyllä äitini/mummoni/minäkin aikanaan pärjäsin, vaikka oli seitsemäntoista lasta ja sadan lypsävän navetta ja viideltä piti herätä ja joka lauantai pestiin pyykit käsin ja luututtiin lattiat”.

Tai ainakin joskus on tullut vastaan joku näistä vastauksista, ehkä kaikki. Itseäni pelotti pitkään, välillä pelottaa vieläkin, että omiin turhautumisen tai väsymisen tai avuttomuuden huokauksiin tulisi vastauksena yllä mainitun kaltaista pätemistä tai vähättelyä. Sellaisessa ilmapiirissä ei paljon viitsikään apua pyytää, jos lopputuloksena ne vähätkin voimat menee sen toisen ihmisen kuuntelemiseen. Kiittimoi.

Ensimmäinen ja tärkein asia avun pyytämisessä onkin se, että voi pyytää joltakulta luotettavalta. Joltakulta sellaiselta, joka tietää, miten iso askel on ylipäänsä pyytää apua. Joltakulta sellaiselta, jonka edessä uskaltaa olla haavoittuvainen ja epätäydellinen, eikä tarvitse pelätä, että mitä sieltä tulee vastauksena niskaan.

Niitä ihmissuhteita kannattaa vaalia jo silloin, kun mikään ei ole kriittisesti pielessä – tämä on tietysti vähän suolaista tajuta siinä kohtaa, kun omat voimavarat ovat jo aika vähissä. Ja toisaalta, apua ja tukea voi löytyä yllättävistä suunnista silloin, kun uskaltaa myöntää ääneen sitä tarvitsevansa.

Avun pyytäminen voi alkaa vaikkapa ihan siitä, että myöntää olevansa väsynyt, turhautunut tai vähän hukassa. Pienissäkin asioissa.

Voi myöntää puolisolle tai muulle aikuiselle, jonka kanssa sitä arkea jakaa: Musta tuntuu, että mulla ei riitä nyt paukut kaikkeen siihen, mitä mä tällä hetkellä meidän huushollissa hoidan.

Tai voi myöntää sille kolmevuotiaalle: Nyt mä en tiedä, että mitä meidän tässä tilanteessa pitäisi tehdä, kun mä haluaisin että [tehtäis X] ja sä haluaisit, että [tehtäis Y].

Tai voi myöntää vaikka jollekulle luotettavalle kaverille, joka on tai ei ole itse vanhempi: Vitsi mä olen niin hukassa ton kolmevuotiaan kanssa. Mua väsyttää niin paljon että ei ole enää tosikaan. Mua surettaa ihan kauheasti, että en osaa olla sellainen vanhempi kuin haluaisin olla.

Nimittäin niistä pienistä haavoittuvuuden ja oman epätäydellisyyden hetkistä syntyy luottamusta.

Aika harvalla meistä on pakka kasassa niin hyvin kuin miltä ulkopuolelta näyttää. Tai ainakaan mulla ei ole. Luottamusta syntyy siitä, että toisen kanssa pystyy jakamaan niitä hetkiä ja kokemuksia, kun ei todellakaan mennyt kuin Strömsössä.

Eikä sitä tarvitse jakaa aina sillä tavalla ”hahhahhaa, töttöröö vaan kun meni kaikki pieleen” -hengessä, vaikka sekin on välillä tosi terapeuttista. Mulle tärkeitä hetkiä on usein nimenomaan ne, jolloin mä saan purettua jollekulle sydämeltäni sen, että vitsi miten hävettää, harmittaa, surettaa tämä tilanne, ja toinen osaa vain olla empaattinen. Kyllä, kuulostaa raskaalta. Ja tutulta. Onpa tosi ikävä tilanne. Sano vaan, jos tarvitset apua tai vinkkejä sen kanssa. Silloin mä tiedän, että se toinen ei myöskään mene puihin, jos mä sitten lopulta pyydän jotain konkreettista apua.

Omien tarpeiden tunnistaminen, se kaikkein ensimmäinen kohta tässä koko listassa, on tärkeää myös avun pyytämisen kannalta. Kun tietää, mitä tarvitsee, osaa pyytää oikeanlaista apua.

Mä olen opetellut sanomaan puolisolle, että ”nyt mä toivon, että sä kuuntelet, etkä yritä ratkaista yhtään mitään ellen mä erikseen pyydä ratkaisuehdotuksia”. Konkreettisten ehdotusten tekeminen voi olla vaikeaa silloin, kun pyytää apua. Kapasiteettia ei välttämättä ole siihen konkretian keksimiseen – ja kuitenkin ainakin itsellä on aina sellainen fiilis, että haluan tehdä sen avun antamisen toiselle mahdollisimman helpoksi.

Avun pyytämiseen onkin hyödyllistä opetella ”haluaisin X, voisitko auttaa sen toteuttamisessa?” -lauseita.

”Haluaisin tänään jossain vaiheessa nukkua päikkärit, voitko auttaa mua sen kanssa?”
”Haluaisin saada tällä viikolla yhden täysin vapaan illan, voisitko auttaa mua sen kanssa?”
”Haluaisin keksiä jonkun tavan, jolla saadaan aamut vähän rauhallisemmiksi, voitko auttaa mua sen kanssa?”

Silloin olen ilmaissut selkeästi, mikä on mun haluamani lopputulos, ja se toinen ihminen saa jatkaa konkreettisten ratkaisujen miettimistä. Silloin en myöskään koe komentelevani ketään auttamaan mua, vaan se toinen ihminen voi ehdottaa sellaisia ratkaisuja, jotka sopivat hänen omaan tilanteeseensa. Kynnys pyytää apua on taas vähän matalampi, ja se on pelkästään hyvä asia.

Inspiraation lisäksi myös armollisuutta

Silloin kun näitä asioita onnistuu huomioimaan edes muutaman saman päivän aikana, niin tuntuu, että arki rullaa vaivattomammin. Kolmevuotias, jonka tarpeet ovat täynnä ja joka kokee voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä, on oikeastaan aika ihana, kekseliäs ja luova tyyppi. Mun tehtäväni vanhempana on antaa hänelle parhaat mahdolliset olosuhteet siihen – ja sitten olla armollinen itselleni silloin, kun en yllä ihan parhaaseeni.

Armollisuus on sukua kontrollista luopumiselle: nyt on näin. En voi mitään sille, että tällä hetkellä mun taidot on tällaiset. Jos jaksan opetella, yksi hermostuminen ja pettymysraivari kerrallaan, niin jonain päivänä on eri tavalla.

Jos tästä tekstisarjasta oli sinulle iloa tai apua, jos löysit oivalluksia tai inspiraatiota tai armollisuutta, niin olisi ihanaa jos kertoisit kommenteissa, jakaisit tämän sosiaalisessa mediassa tai molempia. Ehkä joku kaveri tai kaverin kaveri voi löytää tästä itselleen jotain arvokasta. <3

(Jos et vielä ole Lupa olla minä -kirjeen tilaaja, niin tuosta alta liittymällä saat sähköpostiisi viikoittain ajatuksia ja harjoituksia omista tarpeista huolehtimiseen ja muuhun vanhemmuuden sisäiseen työhön. Liittymislahjana saat myös 10-osaisen sähköpostikurssin itsestä huolehtimisen ja läsnäolevan vanhemmuuden teemoista. Tervetuloa mukaan.)

Perjantain pysähtyminen 34: Vähän vaikeaa toi läsnäolo

Elokuun viimeinen perjantai. Yhdeksältä illalla on jo pimeää.

Mistä tulen?

Jos vaihteeksi lähtisi siitä, että mitä mä toivoin tälle viikolle? Tehdään niin.

Mä toivoin iloa. Mä halusin iloita siitä, että oon viimeistä viikkoa kotona muksujen kanssa (*tähän liikuttuneita nyyhkäyksiä, voi miten mun vauvat onkaan jo noin isoja*) ja että ne on itse asiassa aika huikeita tyyppejä. Mä halusin kaikenlaisista jutuista löytää iloa, noin niinkuin ensisijaisesti.

Käytännössä se tarkoitti sitä, että silloin kun lapset tulivat kiipeilemään syliin tai esikoinen tuli pyytämään kanssaan rakentamaan legoja, niin mä pysähdyin ja yritin mennä mukaan, jos mulla ei ollut jotain oikeasti kesken. (Kahvi tai tee lämpimänä kupissa päivälevolla = jotain oikeasti kesken.) Tai ylipäänsä yritin huomata, milloin ne ilon hetket lasten kanssa tulivat.

Yleensä ilo löytyi silloin, kun osasin olla läsnä.

Ja tällä viikolla tuli taas todistettua, kuinka vaikeaa läsnäolo vaihteeksi olikaan. Jatkuvasti teki mieli puuhata jotain tai häärätä tai vaikka istua ja lukea kirjaa, sen sijaan että olisi mennyt sinne lattialle tekemään niitä legoja. Tai istunut ja katsonut, miten taitavasti lapset syövät iltapalaa ihan itse.

Jatkuvasti teki mieli puuhata jotain tai häärätä tai vaikka istua ja lukea kirjaa, sen sijaan että olisi mennyt sinne lattialle tekemään niitä legoja.

Toisinaan se onnistuikin. Jutusteltiin ruokapöydässä tai välipalapöydässä, tehtiin legoille puutarha ja metsäretki telttoineen ja nuotioineen, luettiin Kirsi Kunnasta sohvalla illalla lelujen keräämisen jälkeen. Niitä pieniä hetkiä löytyy kyllä, kun etsii.

Ja toisaalta sitä iloa löytyi myös niistä hetkistä, joita varasin ihan vain itselleni. Miten paljon voi ihmistä ilahduttaa, kun saa vaatekaappiin vihdoin hyllyt ja tilaa on yhtäkkiä oikeasti paljon enemmän? Tai kun pitää puhelinpalaveria innostavasta proggiksesta ja huomaa, että tästähän voi tulla vaikka mitä? Tai käy TE-keskuksessa haastattelussa starttirahaa varten, ja kaikki näyttää kovin lupaavalta? Aika paljon.

Vaatekaapin myllääminen tuottaa tulosta.

Sekin ilahdutti, että koko kesän työn alla ollut vaatevarasto on jo ihan hyvällä mallilla. Niiden uusien hyllyjen (ja vaaterekin) myötä mä huomasin, että mulla on itse asiassa enää aika vähän sellaisia vaatteita, joita en käytä jatkuvasti (= viikoittain tai parin viikon välein, poislukien juhlavaatteet). Muutama vielä joutaisi pois, mutta pääasiassa mun vaatevarasto on nyt sellaisessa kuosissa (hehe), että melkein mitä tahansa sieltä päällensä kiskaisee niin toimii. Melkein. Yhteensä mulla on ehkä 40 vaatetta, treeni-, lökö- ja alusvaatteet poislukien. Lisäksi on ehkä puoli tusinaa huivia ja yhtä monta kenkäparia.

Timmimpi vaatekaappi on toki vaatinut tinkimistä mun älä-osta-yhtään-mitään -vuodesta. Toisaalta olen pääasiassa ostanut käytettyä ja pistänyt vaatetta tavalla tai toisella samaa tahtia myös kiertoon, mikäli niissä enää mitään kierrätettävää on ollut. Mä yritän kestää tämän jatkuvan ”ethän-sä-VOI-mitään-vaatetta-koskaan-ostaa-kun-maapallo-hukkuu-vaatteisiin-etkä-sä-varsinkaan-ansaitse-mitään-hienoa” -häpeän ja syyllisyyden, joka on vain puoliksi oikeutettua.

Tai siis niin.

Harkituissa vaatteissa mun fiilis on paljon parempi eli mä saan paljon enemmän aikaan maailman tilan kannalta noin yleisesti.

Mun kuitenkin pitää pukea päälleni jotain. Lisäksi harkituissa vaatteissa mun fiilis on paljon parempi eli mä saan paljon enemmän aikaan maailman tilan kannalta noin yleisesti – tämän mä olen huomannut muun muassa tänään. Hajonneiden ja epäsopivien vaatteiden tilalle voi hyvin ostaa paremmin sopivia uusia (siis käytettyjä), varsinkin jos ne on laadukkaita niin ettei tarvitse kohta taas olla ostamassa seuraavia. Eikä noita vaatteita oikeasti ole kauhean montaa. Kiinnostavaa. Mulla on selvästi paljon häpeää jemmassa tän vaateasian suhteen.

Missä olen?

Keho toipuu edelleen flunssasta. Yritin yksi päivä joogailla, ja samantien iski taas nenäonteloihin sellainen kuumottava fiilis – kirjaimellisesti – että päätin edelleen ottaa ihan rauhallisesti.

Tunteet… Taas paljon tyynemmät kun lapset sai nukkumaan. Jokin tässä yhdistelmässä työkuvioiden murros – lasten kotihoidon päättyminen vie aika paljon kapasiteettia.

Nyt kun kirjoitan sen noin auki, niin hei haloo, omituistahan se olisi jos yhtään missään ei tuntuisi miltään. Sitä ei ihan tajua, että millainen myllerrys kohta alkaa, joten ehkä se pahin stressikiukku iskee sitten ensi viikolla. Tai sitten kaikki menee ihan tosi sutjakkaasti ja mä yllätän itsenikin sillä, että miten hyvällä fiiliksellä sitä voikaan olla.

Mieli askaroi yrityskuvioiden parissa. Kuten mainitsin, olen nyt viimeiset pari viikkoa työstänyt starttirahaan liittyviä asioita, ja kunhan päätös tulee ensi viikolla, niin tarkoituksena on rekisteröidä Lupa olla minä ihan oikeasti yritykseksi. Vielä se ei ihan yletä tunteisiin asti, paitsi odotuksen ja innostuksen tasolla, mutta ajatukset pörräväät niiden käytäntöjen aihepiirissä hyvinkin vahvasti. Lisäksi tietysti ensi viikon aikataulutus, hoidon aloittamisen pehmeät laskut ja muut käytännöt vievät ajatuskaistaa.

Että siinä mielessä ei mikään ihmekään, jos välillä on vähän vaikeaa olla läsnä, kun on niin isoja muutoksia ihan nurkan takana.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan ensi viikolle?

HYVÄKSYMINEN

ilo
flow
rauha
innostus
yhteys

Kun on paljon muutoksia tulossa, niin ainoa, mikä tepsii, on hyväksyminen. Ai jaa, tämä menee näin. Okei. Ai jaa, tämä onkin ristiriidassa mulle tärkeän asian kanssa. Okei. Ahaa, nyt lapset reagoivat näin. Selvä. Ahaa, nyt mä itse reagoin näin. Mennään sillä.

Lisäksi mä haluan erityisesti työjuttujen kanssa opetella hyväksymään ideoita ja viemään niitä käytäntöön ilman, että kaikkea tarvitsee kritisoida ja nillittää ja tyrmätä jo heti ideatasolla. Kotona ollessa on ollut helppo mennä siihen, että ”kiva idea, mutta mistä siihen riipaisee ajan?”. Nyt kun työkuviot ja yrittäjän arki alkavat, niin mä hyvin konkreettisesti itse päätän, mitä teen, tietysti työajan (eli lasten hoitoajan) rajoissa.

Mä haluaisin löytää toisaalta sen ideoiden hyväksyjän ja toisaalta sen tyypin, joka hyväksyy sen tekemättömän työn määrän. Että aha, fiksummassa mielentilassa päätin, että nämä asiat täytyy tehdä, jotta pääsen tavoitteeseen. Selvä, sitten tehdään. Että mä luottaisin siihen Pomo-Minään silloin, kun olen Duunari-Minä -moodissa.

Lähinnä mä vaan haluaisin selvitä ensi viikosta ilman järkyttäviä hajoamisia. Sekin on omanlaisensa tavoite. 🙂

Miltä sun viikko on näyttänyt? Mitä on mielessä juuri nyt? Mitä odotat tulevalta? Kerro kommenteissa tai pohdi itseksesi – täällä ei olla kauhean sääntöuskovaisia. 😉

Perjantain pysähtyminen 31: [iso asia]

Elokuun perjantai. Lämmin, vielä valoisa, silti selkeästi erilainen kuin vaikkapa kesäkuiset illat. Jännä. Hyvin jännä.

Mistä tulen?

Tämän viikon teemoja olivat PMS ja hyvin tietoinen välttely. Mä toisaalta toivoin tälle viikolle intentionaalisuutta, joten sitä sitten oli – tosin vähän eri tavalla kuin mitä mä arvelin. Ja toisaalta, niinhän siinä aina käy. Se mun toivoma ominaisuus kyllä näyttäytyy, mutta ihan eri pukineissa kuin mitä mä olisin halunnut.

Mulla oli siis työn alla [iso asia], jonka aloittaminen tuntui lähestulkoon mahdottomalta. Sain alkuviikosta yhtenä päivänä avattua yhden tekstidokumentin ja kirjoitettua siihen viisi lausetta, ja siinä se.

Se mun toivoma ominaisuus kyllä näyttäytyy, mutta ihan eri pukineissa kuin mitä mä olisin halunnut.

 

Kiertokalenterista huomasin, että nyt on PMS:n takia joka tapauksessa tahdonvoima ihan nollissa, joten päätin suoraan, että en yritä puskea [isoa asiaa] yhtään eteenpäin ennenkuin pahin hormonimyrsky hellittää. Lauantai meni migreenistä kärsiessä, ja maanantaina kävin osteopaatilla, joka sai muun muassa sen migreenijumin purettua.

Tiistaina sain e-kirjastosta lainaan pitkään odottamani Radical Acceptance -kirjan, ja sen lukeminen pisti selvästi jotain liikkeelle, koska torstai oli aivan järkyttävä itkupäivä. Tänään sitten pääsin muutamaksi tunniksi rauhassa toimistolle, ja kuinka ollakaan, sain [isoa asiaa] eteenpäin ihan todella hyvällä meiningillä. Ilman mitään angsteja. Lisäksi joogasin torstaina ja perjantaina aamulla. Ilman mitään sen suurempia päättämisiä tai tsemppaamisia tai sen pohtimista, olenko mä nyt tarpeeksi hyvä tässä vai en.

Että jotain tässä viikon aikana tapahtui keho-mieli-akselilla, selvästikin.

Missä olen?

Keho tuntuu… hmm. Aavistuksen jäntevämmältä kuin vähään aikaan, kiitos aamujoogan. Vaikka tein vain muutaman aurinkotervehdyksen, niin jollain lailla sekin tuo päivään vähän enemmän kehotietoisuutta. Sokerilakko on tässä helteiden kantimissa lipsunut, ja huomaan, että tosi sokeristen juttujen syömisestä tulee heti päänsärky.

Tunteet ovat juuri nyt tällä hetkellä melko tyynet. Mä olen ihan todella innoissani siitä Radical Acceptance -kirjasta, koska siinä on tosi paljon sellaista, mikä mua juuri nyt puhuttelee. Paljon tuttua, juurikin tunteiden nimeämisestä ja asioiden huomaamisesta ja lempeästä hyväksymisestä ja kehotietoisuudesta ja läsnäolosta ja sellaisesta. Ja vaikka se on tuttua, niin se on puettu juuri sopivaan muotoon mulle tähän hetkeen. Lisäksi mä olen edelleen ihan valtavan kiitollinen openlibrary.org-palvelusta, jonka kautta mä olen saanut niin paljon luettavaa tosi kätevästi. Ja toki mä olen myös iloinen siitä, että mä sain viimein sitä [isoa asiaa] edistymään.

”Jos [iso asia] olisi mun vaatekaappi, niin mitä tämän blogin lukeminen siihen prosessiin antaisi?”

Ajatukset… mä yritän pukea sanoiksi tätä tämänhetkistä kokemusta. Mä huomaan, että ajatuksista kiinni saaminen on melkoisen hankalaa, koska ne ajatukset livahtavat karkuun kun niitä yrittää huomioida. Mulla pyörii mielessä myös löytämäni tyyliblogi The Vivienne Files: olen lukenut sitä tässä tietoisen välttelyn prosessissani aika paljon, ja tykkään blogin lähestymistavasta kovasti.

Tietoisen välttelyn tekniikkana käytin siis sitä, että annoin itselleni luvan uppoutua blogin arkistoihin ja tutkia, mihin kiinnostaviin suuntiin arkistojen lukeminen minut vei. Sen lisäksi kirjoitin puolessavälissä viikkoa ajatuksenvirtaa muun muassa aiheesta ”jos [iso asia] olisi mun vaatekaappi, niin mitä tämän blogin lukeminen siihen prosessiin antaisi?” Mä päätän uskoa, että se oli yksi osa siinä prosessissa, joka edesauttoi sitä, että mä tänään sain [isoa asiaa] oikeasti eteenpäin.

Mitä kohti?

Ominaisuuksia, joita haluan ensi viikolle:

LOISTAVAA, JUST NÄIN!

rauha
ilo
oivallus
eteneminen
hyväksyminen

Tämän viikon ominaisuus on vaikea kuvata yhdellä sanalla, mutta sen tunnesisältö on tuo ”loistavaa, just näin!”. Että mun olosuhteet ja suhtautuminen kohtaisivat sillä tavalla, että mä mahdollisimman usein ilahdun ja yllätyn siitä, miten hyvin jokin asia loksahtaakaan kohdalleen.

Tältä viikolta esimerkkiä: tänään piti olla yksi tapaaminen. Se siirtyi ensi torstaille, jolloin mä olen vielä kaupungissa (ennen Luovuuden meditaatio -retriittiin lähtemistä, vink vink) mutta mun maanantaista keskiviikkoon sovittu tapaamishaitari ei mene sen kanssa päällekkäin. Ja tänään sen tapaamisen sijaan, kun olin jo muutenkin sopinut lastenhoitokuviot, mä pääsin sinne toimistolle tekemään [isoa asiaa] eteenpäin. Loistavaa, just näin!

Että vaikka asiat menisivät vastoin mun odotuksia, niin ne voi silti vastata juuri siihen, mitä mä tarvitsen sillä hetkellä.

Olosuhteiden muutos, jota mä en odottanut, mutta joka oli lopulta juuri sitä, mitä mä tarvitsinkin. Sitä mä haluan ensi viikolle. Että vaikka asiat menisivät vastoin mun odotuksia, niin ne voi silti vastata juuri siihen, mitä mä tarvitsen sillä hetkellä. Ja tästä ominaisuudesta vain osa on olosuhteiden muuttumista ja loput sitä, miten mä asennoidun ja havainnoin omia tarpeitani.

Tämä ei ole myöskään sitä, että ”no ei mun tarpeilla ole niin väliä, tehdään vaan ihan miten teille käy, kyllä mä saan tämän jotenkin toimimaan” -tyyppistä pakkopositiivisuutta. Päinvastoin. Mä toivon ja odotan ensi viikolle sitä, että mä voin aidosti ilahtua siitä, miten hyvin joku juttu voikaan mennä, vaikka mä en olisi itse sitä suunnitellut yhtään noin. Tai sitten se menee just niinkuin mä olin suunnitellut, mutta mun ei tarvitse vääntämällä vääntää sitä oikeaan muotoon. Että kävi miten kävi, mä näen helposti siinä sen ”Loistavaa, just noin!” -näkökulman.

Jos haluat jakaa oman pysähtymisesi tai muita ajatuksia kommenteissa, niin olet lämpimästi tervetullut!

7 syytä, miksi leijan lennätys on kuin lastenkasvatusta

Pääsin viime viikonloppuna lennättämään leijaa, kun oltiin perheen kanssa leikkipuistossa. En ole varma, olinko ennen sitä koskaan oikeasti lennättänyt leijaa itse. Siinä opetellessa tuli monta kertaa mieleen, että tässä on paljon yhteyksiä siihen, miten mä kasvatan lapsiani.

Periaatehan on yksinkertainen, eikö? Mene tuulisena päivänä aukealle paikalle, heitä leija ilmaan ja pidä narusta kiinni, ettei leija karkaa. Mikä siinä muka on niin hankalaa? Miten toi ihminen ei saa sitä leijaansa pysymään ilmassa, se tekee varmaan jotain väärin. Mä osaisin varmasti paljon paremmin, annapa kun mä kerron että miten toi homma pitäisi hoitaa.

Paitsi että yksi tärkeä osa prosessissa on näkymätön ulkopuolisen silmiin. Leijan lennättämisessä se on tuuli, lasten kasvatuksessa lapsen oma temperamentti ja luonne.

1. Keskeistä on opetella huomaamaan, mistä nyt tuulee.

Tuuli on se asia, joka nostaa leijan ylös jos on nostaakseen. Siis jos leijan saa sopivaan kulmaan tuuleen nähden, niin että tuuli pääsee nostamaan leijan eikä paina sitä nokka edellä tantereeseen. Tuulen tuntee toki ihollaan, mutta se on helpompi katsoa esimerkiksi siitä, mihin suuntaan leijan hännässä olevat narut ja nauhat lepattavat. Tai miten puiden latvat taipuvat tuulessa.

Lasten kanssakin on paljon helpompaa, jos löytää sellaisen näkökulman, josta yhteistyö ja auttaminen tulee luonnostaan.

Jos leijan yrittää saada nousemaan tuulen suhteen väärässä kulmassa, tekee ihan turhaa työtä. On paljon fiksumpaa kääntyä niin päin, että tuuli tarttuu leijaan ja nostaa sen itsekseen ilmaan, edes vähän.

Lasten kanssakin on paljon helpompaa, jos löytää sellaisen näkökulman, josta yhteistyö ja auttaminen tulee luonnostaan. Toisinaan se vaatii sitä, että ensin vastaan lasten tarpeisiin ja vasta sitten pyydän, jos tarvitsen itse jotain. Toisinaan sen yhteistyön voi esimerkiksi pukea leikin muotoon, niin että sekä minä että lapsi saamme tarvitsemamme samaan aikaan.

2. Tuulesta riippuu, miten paljon löysää voi antaa.

Kun tuuli tarttuu leijaan ja alkaa nostaa sitä ylös, on hyvä päästää narua pitemmäksi, jotta leija pääsee nousemaan. Toisaalta, jos tuuli hellittää tai kääntyy, naru pitää pystyä pitämään jäntevänä, ettei leija sukella. Lyhyemmälläkin narulla voi lennättää leijaa – silloin leija vain ei nouse niin ylös. Se voi tuulesta ja paikasta riippuen olla hyvä juttu, tai sitten alhaalla ei ole tarpeeksi tuulta pitämään leijaa ylhäällä.

Aika harva näkee ulkopuolelta, miten puuskittainen ja pyörteinen tuuli juuri tässä kohtaa on.

Vireälle, hyvin syöneelle ja tyytyväiselle lapselle voi antaa ikätasoon nähden vähän enemmän ”löysää”, eli vastuuta ja päätäntävaltaa, kuin uupuneelle, nälkäiselle, kipeälle tai muuten tahdonvoimansa kuluttaneelle samalle lapselle. Toisaalta lapselta voi vireänä ja tarpeet täynnä myös edellyttää ikätasoon nähden enemmän kuin väsyneenä.

Yhdelle lapselle voi samassa tilanteessa antaa enemmän vastuuta ja päätäntävaltaa kuin toiselle lapselle ihan vastaavassa tilanteessa. Aika harva näkee ulkopuolelta, miten puuskittainen ja pyörteinen tuuli juuri tässä kohtaa on.

3. Yhteys leijan ja lennättäjän välillä pitää leijan ilmassa.

Kun leija on ilmassa, naru on jäntevä, ei kireä eikä löysä. Narun tehtävä ei ole pelkästään estää leijaa lentämästä tuulen mukana. Päin vastoin, naru itse asiassa saa leijan pysymään oikeassa kulmassa tuulen suhteen, niin että leija nousee ylös, eikä karkaa tuulenpuuskan mukana maata pitkin.

Yllättävää omassa leijanlennätyksen opettelussani oli se, että liian löysä naru vaikeuttaa lennättämistä enemmän kuin liian kireä naru. Toki jos tuulee kovaa, niin lyhyellä narulla leija pyristelee alhaalla, eikä nouse tuulen mukana. Löysä naru kuitenkin päästää leijan kääntyilemään tuulessa, niin että noste häviää ja leija sukeltaa.

Minä luotan siihen, että jos pyydän lapsiltani jotain, niin he haluavat auttaa minua, jos vain millään pystyvät. Lapseni luottavat siihen, että jos he pyytävät minulta jotain, niin minä haluan auttaa heitä, jos vain millään pystyn.

Ainakin omien lasteni kanssa olen huomannut, että jos yhteys – vuorovaikutus, luottamus, rakkaus – minun ja lasten välillä on kunnossa, niin aika monta asiaa hoituu jo sillä. Minä luotan siihen, että jos pyydän lapsiltani jotain, niin he haluavat auttaa minua, jos vain millään pystyvät. Lapseni luottavat siihen, että jos he pyytävät minulta jotain, niin minä haluan auttaa heitä, jos vain millään pystyn.

4. Naruun tulee solmuja.

Kun tulee hyvä tuulenpuuska, päästän leijaa korkeammalle antamalla narulle löysää. Leija nousee ylös, lentää hetken komeasti, ja kun tuuli sammahtaa niin leija sukeltaa. Äkkiä kerimään narua, eikun nyt tuli taas hyvä puuska, leija nousee, naru syrttääntyy solmulle, kun en viitsinyt keriä sitä kunnolla.

Varsinkin puuskittaisella tuulella leijan naru menee äkkiä aikamoisille solmuille. Jos ne selvittää heti kun solmun huomaa, ne saa auki nopeammin, koska narun kiristyminen ei ole vetänyt solmuja liian tiukalle. Leijaa voi kyllä lennättää solmuisellakin narulla, mutta suoraa narua on helpompi päästää luistamaan sormien välistä, kun tuuli niin vaatii.

Varsinkin puuskittaisella tuulella leijan naru menee äkkiä aikamoisille solmuille. Jos ne selvittää heti kun solmun huomaa, ne saa auki nopeammin, koska narun kiristyminen ei ole vetänyt solmuja liian tiukalle.

Jos naru on vertauskuva yhteydelle mun ja lasten välillä, niin kyllä, siihenkin tulee solmuja. Väärinkäsityksiä, kiukuttelua, väsymystä ja kärsimättömyyttä. Ja heti kun mä huomaan, että oho, tulipas solmu – ja olen tarpeeksi kypsä, aikuinen ja verensokerit kohdallaan, että pystyn myöntämään omat virheeni – mä pyydän anteeksi.

5. Naru ei mene rikki siitä, että siihen tulee solmuja.

Sitävastoin naru menee rikki siitä, jos niitä solmuja ei avaa huolellisesti ja tarpeeksi aikaisessa vaiheessa.

Meidän leijassa on tukeva, synteettinen naru. Se on helppo selvittää, kun solmut eivät ole vielä kauhean tiukkoja, eikä naru ole mennyt kovasti kierteelle. Jos solmu on ehtinyt mennä kovin kireälle, sen selvittäminen vaatii aloilleen istumista ja täyttä keskittymistä.

Kiireessä tulee helposti kiskaistua vain yhdestä narun säikeestä, jolloin se naru itsessään rispaantuu ja heikkenee. Ei yhdestä kiireessä puretusta solmusta, eikä edes kymmenestä. Mutta jos ottaa tavaksi repiä solmut auki miten kuten, niin alunperin vahvakin naru heikkenee ja saattaa kovan tuulenpuuskan myötä katketa.

Lopulta sellaisten ihmisten kanssa ei enää halua olla missään tekemisissä, koska miksipä sitä ehdoin tahdoin hankkiutuisi tilanteeseen, jossa ottaa koko ajan emotionaalisesti turpaansa.

Omissa ihmissuhteissa elämän myötä on nähnyt niin monta kertaa, miten sellainen näennäisen huoleton ”älä nyt viitsi tollaisesta pahastua, leikkiähän se vain on” tai muut vastaavat tunteiden ja tarpeiden ohittamiset rispaannuttavat ihmisten välistä luottamusta ja yhteyttä. Ei kerrasta, ei edes kymmenestä, mutta ajan myötä. Lopulta sellaisten ihmisten kanssa ei enää halua olla missään tekemisissä, koska miksipä sitä ehdoin tahdoin hankkiutuisi tilanteeseen, jossa ottaa koko ajan emotionaalisesti turpaansa.

Sen vuoksi mulle itselleni on hurjan tärkeää, että meidän perheessä asiat selvitetään, pyydetään ja annetaan anteeksi, kerrotaan mitä itse tarvitsee ja kunnioitetaan sitä, mitä toinen kertoo omista tarpeistaan. Siten se luottamus ja yhteys ei pääse rispaantumaan.

6. Puhelimessa puhuminen herpaannuttaa keskittymistä.

Juhannuksena katsoin, kun puoliso lennätti leijaa. Tuuli oli vakaa, leija lensi komeasti. Sitten puoliso vastasi puhelimeensa. Kului muutama sekunti, niin leija sukelsi puuhun. Kun hän sai leijan puusta irti – edelleen puhelimessa puhuen – tuuli nappasi leijan ja painoi sen kohti läheistä pyörätietä. Siinä vaiheessa mä puutuin tilanteeseen ja kiskaisin leijan maata viistäen lähemmäksi meitä, ennenkuin leija ehti kaataa pyöräilijöitä.

Tässä viikonloppuna itse lennättäessäni olin juuri saanut leijan hyvään nosteeseen, kun oma puhelimeni soi. Muistin juhannuksen eeppisen pyöräilijäansan, ja päätin olla vastaamatta niin kauan, kuin leija oli ylhäällä. Se itse asiassa pysyikin ilmassa vielä muutaman tovin, ja soittoäänestä sai sitä paitsi menevän taustamusiikin sille lennättämiselle. Kun leija lopulta väistämättä sukelsi maahan, soitin takaisin.

Lasten suhteen mä osaan joissain tilanteissa ohittaa soivan puhelimen, jos meillä on joku erityinen hetki kesken. Esimerkiksi jos lohdutan itsensä loukannutta tai säikähtänyttä lasta, tai nukutan muksuja yöunille, tai luen lapsille kirjaa sohvalla. Silloin mun huomioni on tärkeämpää olla lapsessa, ja kun tilanne on mennyt ohi, niin mä voin soittaa takaisin.

7. Ne hetket, kun leija liitää komeasti yläilmoissa, ovat vähemmistössä.

Ja kuitenkin niiden hetkien vuoksi sitä leijaa mennään lennättämään.

Siitä ajasta, kun lennätin leijaa, tuntui että suurin osa meni joko sopivan tuulen etsimiseen leija parin metrin korkeudella, tai solmujen selvittämiseen, tai siihen, että yritin estää leijaa tömähtämästä maahan kiristämällä löysää pois narusta. Välillä siinä solmua setviessä, kun leijan liepeet kahisivat lupaavassa tuulessa, tuli sellainen olo, että eihän tämä mitään leijan lennätystä ole. Että enemmän mä tässä mokailen kuin onnistun, tää on vaikeaa, tuuli on liian puuskaista, ihmiset katsovat kummissaan, ihan hölmöä hommaa.

Ja sitten, toisinaan, kun tuuli tarttui leijaan, kun olin löytänyt sopivan kulman ja sopivan kävelyvauhdin ja setvinyt solmut huolellisesti, niin että naru soljui sormien välistä kuin ajatus ja leija nousi aurinkoon – niissä hetkissä tajusin, miksi joku harrastaa leijan lennätystä.

Jos on sitoutunut kasvattamaan lapsiaan kuuntelevasti, empaattisesti ja lapsen tarpeita kunnioittaen, saa tehdä aika lailla töitä. Kun sitä ensin opettelee, niin jatkuvasti menee pieleen. Tajuaa vasta jälkikäteen, että miten se olisikaan kannattanut tehdä. Olisi kivoja juttuja, joita voisi tehdä, mutta tietää, että lapsilla loppuisi kapasiteetti, ei mennä tänään. Tai jotain muuta.

Jos on sitoutunut kasvattamaan lapsiaan kuuntelevasti, empaattisesti ja lapsen tarpeita kunnioittaen, saa tehdä aika lailla töitä.

Ja sitten välillä on niitä hetkiä, jolloin kaikki toimii. Jolloin lapsi osoittaa sen tyyppistä empatiaa, kunnioitusta ja yhteistyötä, jota ei osannut edes odottaa. Jolloin itse huomaa lapsen tarpeen ja keksii juuri sen tavan, jolla saadaan kaikkien tarpeet kohdattua. Jolloin osaa kuunnella lasta ja antaa tilaa sille, että lapsi saa tilanteen ratkaistua paremmin kuin itse olisi ikinä keksinyt.

Silloin muistaa, miksi on valmis käyttämään niin paljon energiaa niiden solmujen selvittämiseen ja tuulen kuuntelemiseen.

 

Kärsivällisyyttä levottomiin iltanukutuksiin

Huhtikuun teemana on ollut kärsivällisyys. Mä olen pyöritellyt sitä, mitä kärsivällisyys on ja voiko kärsivällistäkin joskus ketuttaa. Mä oon päässyt kokeilemaan, miltä tuntuu olla se, joka koettelee muiden kärsivällisyyttä. Mutta mistä sitä kärsivällisyttä sitten oikeasti, konkreettisesti saisi lisää?

Tämä on yksi tapa.

Kuopus on kaksivuotias, ja sen kanssa alkaa olla samat nukutussirkukset kuin aikoinaan isomman kanssa. Hypätään sängystä, ei saa unta, mua sattui päähän (ei sattuis jos pitäisit sen #&%! pään tyynyssä), haluan hörpätä vettä, äitin sylkkyyn, kaikkea sitä.

Miksei tuo lapsi jo nuku?!

Istuin tuossa iltana eräänä lastenhuoneessa (koska se oli helpompaa kuin jatkuva lastenhuoneen ja olohuoneen välillä sahaaminen), esikoinen oli jo simahtanut ja kuopus haki unta ja lörpötteli ja kiemurteli ja sensellaista. Lueskelin samalla puhelimelta Byron Katien Loving What Is -kirjaa, jossa hän esittelee The Work -tekniikkaa.

Ideana on siis se, että kaikki kärsimystä aiheuttavat ajatukset pistetään syyniin ja tutkitaan, onko niissä mitään perää ja kannattaako niitä kuskata mukanaan. Mä en siinä kohtaa kirjoittanut mitään ylös, mutta ajattelin nyt kirjoittaa vähän näkyviin, että miten mä itse työstän yhtä niistä päässä kiehuvista ajatuksista tollaisessa tilanteessa. Yksi niistä ajatuksista oli tämä:

”Raivostuttavaa, että toi lapsi myllää ja pörrää eikä nuku. Sen pitäisi jo nukkua!”

Kysymys yksi: Onko se totta?

No niin no, mun mielestäni sen pitäisi nukkua, kun on nukkumaanmenoaika. Mä en jaksaisi olla tässä muhimassa, kun voisi olla tekemässä jotain muutakin. Jostain syystä tuo lapsi ei nyt selvästi ole valmis nukkumaan, eli siinä mielessä se ei ole totta, että sen pitäisi jo nukkua.

Jokin asia tähän vielä vaikuttaa – ehkä sillä on vessahätä, ehkä sitä ei väsytä, ehkä se on ylikierroksilla, ehkä sitä hermostuttaa jos mä en ole jatkuvasti näkyvillä. Eihän se tietenkään ole luonnonlaki, että lapsen pitäisi nukkua silloin kun mä päätän niin, samaan tapaan kuin että jos lasi lipeää pöydältä niin sen kuuluu pudota lattialle, ei kattoa kohti.

Kysymys kaksi: Voinko varmasti tietää, että se on totta?

(Tähän kysymykseen voi vastata, jos ekan kysymyksen vastaus oli ”kyllä”.)

Kysymys kolme: Miten mä ajattelen, tunnen, käyttäydyn, silloin kun ajattelen, että lapsen pitäisi jo nukkua eikä se nuku?

Mulla kiristyy vanne pään ympärillä. Verenpaine nousee ja v*tuttaa. Musta tuntuu niinkuin lapsi tahallaan vääntäis ja venkoilisi jotain ihan oikeaa sääntöä vastaan, vaikka en mäkään pysty nukahtamaan jos mua ei nukuta.

Mä kuvittelen, että lapsi tekee sen tahallaan ja ilkeyttään ja mua ärsyttää. Mä en jaksa olla pätkän vertaa empaattinen, koska mä vain itse haluan nukkumaan tai lepäämään tai ihan mitä tahansa muuta kuin sitä, että oon tässä pimeässä huoneessa kun toinen kiemurtaa.

Kysymys neljä: Mitä tai kuka mä olisin, miten mä käyttäytyisin, jos mä en pystyisi ajattelemaan että lapsen pitäisi nukkua jo?

Mä pystyisin suhtautumaan tähän tilanteeseen empaattisesti. Mä muistaisin, miten vaikeaa mun on välillä itse nukahtaa – esimerkiksi viime yönä, kun ajatukset pyörivät päässä ja en millään kyennyt nukkumaan, vaikka tiesin että syytä olisi. Mä ehkä osaisin vaikkapa potattaa lapsen noin kokeillakseni, johtuuko tää kiemurtelu pissahädästä. Tai ottaa lapsen syliin, tai olla muuten läsnä rauhoittamassa lasta. Mä osaisin ehkä jopa nauttia siitä hetkestä, kun mä saan istua paikallani ja olla läsnä lapselleni ilman, että on mitään sen tärkeämpää tekemistä. Koska oikeasti mulla ei ole illalla mitään niin tärkeää kuin olla läsnä lapselleni. Ei mulla ole mihinkään aikaan päivästä mitään tärkeämpää kuin olla läsnä lapselleni.

Mä muistaisin, että lapsi ei tee sitä tahallaan. Että sillä on joku juttu tai vaihe tai tarve, johon se tarvitsee mun apuani. Se on oppimassa jonkun uuden jutun, jonka se osaa vain aikuisen avulla, eli tällä hetkellä ollaan lähikehityksen vyöhykkeellä. Siihen oppimiseen ei auta mikään komentaminen tai mun kiukuttelu vaan yksinkertaisesti se, että mä autan lasta kunnes lapsi on sen jutun oppinut.

Turnaround eli käännös: Millä tavalla tämä ajatus, ”lapsen pitäisi jo nukkua”, on totta ympäri käännettynä?

Jos mä käännän sen vastakohdakseen, niin siitä tulee ”lapsen ei pitäisi jo nukkua”. On se siinä mielessä totta, että jos lapsi ei nuku, niin silloin se ei nuku. Jos lapsella on vessahätä tai pelottaa tai pitää olla sylissä, niin ei silloin pidäkään nukkua. Ei lapsen pitäisi nukkua silloin, jos hänellä on joku tarve tyydyttämättä. En mä halua lapseni oppivan, että ihan sama mitä sä tarvitset, nyt äiti päätti että on nukkumisen aika.

Jos mä käännän sen ympäri itseäni koskevaksi, niin siitä tulee ”mun pitäisi jo nukkua”. Joo, se on totta. Mä olen valvonut ihan luokattoman myöhään tässä viimeiset en edes kehtaa sanoa, kuinka monta viikkoa. Mä huomaan sen vaikutuksen heti omassa kärsivällisyystasossani ja muutenkin sietokyvyssäni. Mä kiehun sitä, että lapsi ei noudata nukkumaanmenoaikaansa, vaikka mä itsekään en noudata omiani.

Ei mulla edes ole mitään nukkumaanmenoaikaa, paitsi ikäänkuin ja teoriassa. Mulla on mielestäni hirveästi kaikkia tarpeita siinä muutaman tunnin pätkällä, jolloin lapset on nukkumassa ja mä olen vielä hereillä. Ja vaikka mä tiedän, että mulle tekisi tosi hyvää mennä nukkumaan viimeistään puoli yksitoista, niin mä silti ohitan sen, koska mä haluan katsoa jakson jostain sarjasta ja tehdä käsitöitä ja juoda teetä ja lukea foorumeita ja tehdä muuta hömppää. Mä tarvitsen sitä hömppää kyllä, ihan varmasti, ja samaan aikaan se hömppä haittaa mun hyvinvointiani. Että en mä tän nukkumaanmenoasian kanssa ole itsekään mikään maailmanmestari.

Toimii lyhyen ja pitkän kaavan mukaan

The Work on mun mielestä ihan loistava tekniikka silloin, kun on aikaa kirjoittaa asioita. Byron Katien verkkosivulla on useammalla kielellä minikirjaa ja monistetta, joiden kanssa tätä voi työstää. Mulle itselleni toimii myös se, että mä jossain vaiheessa kesken kiehumiseni havahdun kysymään ”onko tämä totta?” ja sen jälkeen ”kuka tai mitä mä olisin, jos en pystyisi ajattelemaan tätä ajatusta?”. Niistä saa nopeasti uutta näkökulmaa siihen turhauttavaan tilanteeseen.

Kirjoittamalla tämä on tehokkainta tehdä niin, että ensin avautuu ja dumppaa kaiken sen turhautumisen yhdeksi kasaksi paperille tai tietokoneen ruudulle. Siihen on olemassa oma monisteensakin, jonka kysymysten avulla pääsee todella nillittämään ja piehtaroimaan siinä omassa turhautumisessaan ja tuomitsemisessaan. Sitten kun sen kaiken on pyydystänyt paperille, niin yksi kerrallaan voi ottaa sieltä sellaiset ”pitäisi” ja ”kuuluisi” ja ”haluan, että” -lauseet näiden kysymysten kanssa tarkasteltaviksi. Kirjoittamalla löytyy usein ainakin itsellä sellaisia juttuja, joita on vaikea huomata omassa ajattelussa silloin, kun ne kaikki ajatukset vain muhivat siellä päässä.

Ja sitten kun tällaisen kierroksen on tehnyt, niin yllättäen kärsivällisyyttäkin löytyy niissä tilanteissa vähän enemmän.

Oletko kokeillut tätä tekniikkaa, tai oletko löytänyt jotain muita tapoja, jotka tuovat sulle lisää kärsivällisyyttä? Vinkkaa muillekin kommenteissa!

Mitä lapselta voi odottaa?

20140121-210321.jpg

 

Toisiin kohdistuvat odotukset on kinkkinen juttu. Siis niinkuin pitkällä tähtäimellä.

Toisaalta on niin, että lapsi tai aikuinen alkaa lopulta käyttäytyä niiden odotusten mukaisesti. Toisaalta liian kovat odotukset ja niiden tuoma paine voivat myös lamauttaa ihmisen.

Kysymys kuuluukin: onko reilua kohdistaa lapsiin odotuksia esimerkiksi käytöksen suhteen? Meneekö lapsi rikki siitä, että häneltä odotetaan ja edellytetään asioita?

Mä ajattelen itse näin.

Haussa flow

Ihminen, aikuinen tai lapsi, kukoistaa silloin kun hänellä on jotain, mihin pyrkiä. Jokin sellainen asia, joka häntä haastaa ja joka saa aivonystyrät heräämään. Csikszentmihalyin mukaan flow-kokemukset tapahtuvat silloin, kun tilanne on riittävän haastava, ja ihmisellä on riittävästi taitoja vastata tilanteen haasteisiin.

Lyhyemmin: riittävän haastava tilanne, johon ihmisellä on riittävästi taitoja vastata.

Tämä jo auttaa vähän vastaamaan kysymykseen siitä, onko reilua kohdistaa lapsiin odotuksia käytöksen suhteen.

Se ei ole pelkästään reilua – se auttaa lasta kukoistamaan ja kokemaan onnistumisen kokemuksia. Ja lapsi pikemminkin menee mun mielestä rikki siitä, että häneltä ei edellytetä tai odoteta asioita.

Jos kukaan ei koskaan odota tai edellytä lapselta, että hän laittaa (ikätason huomioiden) vaikkapa tavarat paikalleen, tai huomioi toisten tunteet ja tarpeet, tai jotain muuta, niin silloin lapsi ei pääse harjoittamaan niitä taitoja. Hän ei pääse kokemaan, että hänellä itsellään on keinoja vaikuttaa maailmaan myönteisellä tavalla ja edistää läheistensä hyvinvointia. Hän ei tule ehkä edes ajatelleeksi, että se toisten hyvinvointi olisi edistämisen arvoinen asia.

Kupeideni hedelmä, ajatustenlukija

Ja sitten taas toisaalta. Lapsen pitää eksplisiittisesti tietää, että häneltä odotetaan niitä asioita. Vanhemman tai muun aikuisen pitää pystyä kertomaan se asia lapselle sellaisella kielellä, jota lapsi ymmärtää.

Jos palataan tohon flow’n määritelmään, niin ollaan kohdassa ”riittävästi taitoja vastata haasteeseen”. Niin kauan kuin lapsella ei ole ajatustenlukutaitoa, niin odotukset, joita lapselle ei rehellisesti ja ääneen kerrota, ovat epäreiluja ja tuovat vuorovaikutukseen  painetta, joka voi lamauttaa.

Esimerkki.

Odotan, että lapsi laittaa lelut paikoilleen leikin päätteeksi.

Epäreilut odotukset voivat näkyä vaikka niin, että sanon lapselle ”Nyt on lelujen keräämisen aika!”, ja kymmentä minuuttia myöhemmin kimmastun, kun lelut eivät ole paikoillaan: ”Etkö sä ole vieläkään kerännyt näitä?!”. Tai tuhisen ja puhisen ja lopulta kerään lelut teatraalisesti itse ja laitan ne varastoon jäähylle. (Kysy joskus huviksesi, mistä tällainenkin esimerkki tuli mieleen.)

Reilut ja rehellisesti sanotut odotukset voisi ilmaista vaikka näin. ”Nyt on lelujen keräämisen aika. Ole hyvä, laita lelut paikalleen. Saatko itse vai tarvitsetko apua?” Jos mitään ei tapahdu, asiasta voi sanoa vielä uudelleen. ”Mä huomaan, että nää lelut on edelleen keräämättä. Mä toivon, että saatais vaikka yhdessä kerättyä ne, niin sitten ehdittäis ajoissa [X]. Saatko itse vai tarvitsetko apua?”

Jos en suoraan kerro lapselle, miten toivon hänen käyttäytyvän, odotan lapselta kaiken muun lisäksi myös ajatustenlukutaitoa. Tai sitten odotan, että lapsi huomaa itse kysyä, että ”nyt en hoksannut, mitä mun pitäisi tehdä, kerrotko?”. Ottaen huomioon, että harva aikuinenkaan aina osaa näitä asioita, niin tällaisilla odotuksilla petaa ennemminkin itselleen pettymystä kuin lapselle onnistumisen kokemusta.

Riittääkö energia?

Mä itse ajattelen myös, että riittävien taitojen lisäksi ihmisellä (lapsella tai aikuisella) pitää olla myös riittävästi tahdonvoimaa vastata haasteeseen, jotta tilanteista voisi nauttia. Väsyneenä ja nälkäisenä vaikkapa ulkovaatteiden pukemisesta tulee herkemmin kiukuttelua ja äyskimistä, siinä missä paremmilla fiiliksillä pukeminen voi olla hauskaa leikkiä. Ja nyt puhun siis itsestäni, mutta sama pätee myös lapsiin.

(Tämän takia pärjäämisen ja sinnittelemisen mentaliteetti on niin vaarallinen, erityisesti vanhemmille. Kun yritän vain pärjätä ja sinnitellä, jätän omat tarpeeni huomioimatta. Siitä seuraa, että tahdonvoimani kuluu arjen tilanteiden lisäksi siihen, että siedän nälkää ja väsymystä ja epäreiluja olosuhteita. Lopulta olen niin loppu ihan sen oman sisäisen väsymykseni kanssa, että lasten huomioimiseenkaan ei ole mitään jäljellä. Ei lentokoneessakaan turhaan sanota, että laita ensin oma happinaamari päälle ja auta vasta sitten muita.)

Kun lapsen tahdonvoima on hyvissä kantimissa, lapselta voi odottaa ja edellyttää sellaisia asioita, jotka ovat hänen oman osaamisensa yläkieppeillä. Väsynyt, nälkäinen, kipeä, hampaita tekevä, juuri jotain suurta oppimassa oleva lapsi puolestaan, noh, ei useinkaan ole halukas lähtemään omalta mukavuusalueeltaan. Vanhemman tärkeä tehtävä silloin onkin huomata se.

Useimmat meistä vanhemmista tekevät tämän vaistomaisesti: flunssainen lapsi otetaan kainaloon nukkumaan, vaikka hän tavallisesti nukkuisi omassa sängyssään, tai viikonlopun synttärijuhlista uupuneen lapsen kanssa ei lähdetä heti maanantaina reuhaamaan pitkin kyliä, vaan pidetään kiinni normirutiinista.

Mua itseäni kuitenkin on auttanut ihan hurjasti se, että mä olen alkanut ajatella lapsiin kohdistamiani odotuksia myös tahdonvoiman kautta. Onko lapsi sellaisessa mielentilassa, että hän sietää pettymyksiä ja jaksaa suunnata omaa toimintaansa? Ellei, niin lapsen tahdonvoima on todennäköisesti aika lopussa, joten ihan kauhean kovia odotuksiakaan ei lapsen käytökseen kannata kohdistaa.

Ja edelleen mä opettelen sitä, että se virkeä ja hyväntuulinenkaan lapsi ei osaa lukea mun ajatuksiani.

Kommenteista:
Kaikenlaiset kommentit, pohdinnat ja ajatukset tervetulleita! Mitä huomasit itsestäsi tämän luettuasi? Mistä ilahduit, mikä kummastutti, mikä herätti vastalauseita? Mun odotus kommentoijia kohtaan on se, että kommentoidaan itseä ja toisia arvostavasti. 🙂

 

Perjantain pysähtyminen 2: Äitin sylkkyyn!!!

20140205-140911.jpg

Viime viikolla aloitin uuden perinteen, Perjantain pysähtymisen. Mun tavoitteena on harjoitella (ja samalla toimia esimerkkinä muille), miten omasta elämästä tietoisena pysyminen noin käytännössä voisi tapahtua.

Kysymyksiä on edelleen kolme.

Mistä tulen?

(Tämän kysymyksen tarkoitus on saada paperille kaikki ne asiat, jotka pyörivät mielessä ja vaikeuttavat tähän hetkeen pääsemistä. Näiden kaikkien hyväksyminen osaksi tähän asti tapahtunutta elämää on välillä vaikeaa, mutta olen itse huomannut, että kirjoittaminen tai kertominen vähän helpottaa sitä prosessia.)

Tällä viikolla tuntui olevan aika paljon hyvää annettavanaan. Uusia alkuja ja ryhtymisiä työkuvioiden suhteen (jee!), joista olen hurjan kiitollinen. Viikonloppuna ja alkuviikosta näin opiskelukavereita pitkästä aikaa, ja se oli mahtavaa. On aina kiva päästä juttelemaan omasta arjesta ja maailman menosta sellaisten ihmisten kanssa, joilla siihen arkeen kuuluu mun näkökulmasta eksoottisia juttuja.

Toisaalta viikko oli sillä tavalla aika repaleinen, että oltiin vuorotellen puolison kanssa päiviä ja iltoja pois, tai sitten oltiin kylässä. Esikoinen kysyi torstaina, että ollaanhan äiti tänään illalla kaikki kotona, niin ettei kukaan mene minnekään? Onneksi pystyin siinä kohtaa vastaamaan että joo, ollaan.

Sitä ei tule aina ajatelleeksi, että vaikka toinen vanhemmista onkin joka ilta kotona ja normaalit rutiinit pyörivät, niin muksuille se illasta toiseen vaihtuva ihminen on ihan valtavan paljon isompi juttu kuin aikuisille. Se on hankalaa, koska itse mielelläni käyn vaikka missä kavereiden ja ystävien kanssa, ja suon mielelläni puolisollekin sen saman ilon – mutta se sitten tarkoittaa sitä, että viikossa on vähemmän yhteisiä iltoja kuin koko perheen iltoja.

Toisaalta joo, lapset tottuvat melkein mihin tahansa, mutta kapasiteettia sellainen muutoksen sietäminen vaatii aina. Sen huomaa nyt loppuviikosta, kun molemmat lapset ovat vähän sellaisia mini-Mielensäpahoittajia joka asian suhteen, tai ainakin se tuntuu siltä. Tahdonvoima on lopussa, kun se on kaikki kulunut siihen erilaisen rutiinin sietämiseen, ja nyt sitä ei enää riitä esimerkiksi pettymysten käsittelyyn tai impulssien lykkäämiseen. Kaikki pitää saada nyt tai muuten tulee itkuhuuto.

Että tietyllä tavalla siitä omasta lietsuamisesta (lapsuuteni ilmaus suoraan Itä-Suomesta) eli poissa kotoa vietetystä ajasta maksaa hinnan: kun kaikki viimein ovat kotosalla, lapset tarvitsevat erityisen paljon huomiota ja lempeyttä molemmilta vanhemmilta. Tollaisen käytöksen leimaaminen kiukutteluksi olisi kauhean helppoa, mutta se ei olisi mun mielestä reilua lapsia kohtaan: he eivät ole tehneet päätöksiä siitä, milloin on tavallinen ilta ja milloin totuttelua vaativa ”erilainen” ilta.

Toivoin kuluneelle viikolle flow’ta, lepoa, inspiraatiota, helppoutta, energiaa ja vahvoja perustuksia. Tietyllä lailla sain näitä kaikkia tuotua mukaan. Lepoa olisi tietysti voinut olla enemmänkin, niinkuin tuntuu että aina voisi olla, ja perustuksia sain luotua lähinnä tuossa ruokailuhommassa. Energiaa löytyi juurikin siitä lasten ja puolison kanssa tanssimisesta ja hassuttelusta – tällä viikolla pidimme muun muassa useamman Meidän Perheen Sirkuksen, jotka tarkoittivat siis sitä, että laitettiin Spotifysta sirkusmusiikkia ja levitettiin jumppamatto olohuoneen lattialle. Sitten jokainen vuorollaan teki oman sirkustemppunsa, ja kaikille taputettiin. Flow, inspiraatio ja helppous löytyivät työkuvioista, mistä olen iloinen ja kiitollinen.

Missä olen?

(Tämän kysymyksen tarkoitus on kiinnittää huomiota siihen, mitä koen ja huomaan juuri tällä hetkellä. Mitä kehossa tuntuu? Mitä tunteita on juuri nyt pinnassa? Mitä mielessä pyörii? Huomaamisen myötä myös hyväksyminen tulee helpommaksi. Nyt on näin.)

Keho tuntuu suhteellisen vetreältä, tosin hartioissa on vähän juntturaa. Kohta on ruoka-aika, ja vettä olisi voinut juoda tämän päivän aikana enemmän, muistuttaa keho. 🙂 Lonkka puolestaan vähän taas kaipaa huomiota, ja yksi viime viikon saavutuksista oli se, että sain varattua ajan osteopaatille.

Tunnepuolella olo on rauhallisen odottava, vähän innokas. Viikon onnistumiset kantavat vielä. Toisaalta vähän painaa se, että en tajunnut aikaisemmin, miten paljon lasten ärtyisyys ja lyhyt pinna johtuvat alkuviikon poissaoloista. Ja toisaalta olen helpottunut, että nyt kun hoksasin tämän, niin on helpompi suhtautua heihin lempeästi. Kirjoitusmusiikkina on Alexandre Desplat’n The King’s Speech soundtrack, joka on melkoisen inspiroivaa ja kohottavaa musiikkia, joten siitä tulee myös kehoon ja tunnepuolelle hyvät vibat. 🙂

Mielessä pyörii tulevan viikonlopun kuviot, sekä työprojektit monelta tasolta. Tuntuu, että tarvitsisin sellaisen 48 tunnin erakkoretriitin – vain minä, läppäri ja muistikirja – niin saisin muutamaakin juttua pyöräytettyä huomattavasti paljon eteenpäin.

Toisaalta, kun jo tällaiset useamman illan silppuläsnäolot saavat lapset noin kierroksille, niin ainakaan toistaiseksi sellaisella erakkoretriitillä ei ole toteutumisen mahdollisuuksia. Nyt on näin, ja hosumalla ei tule kuin niitä kuuluisia k-päisiä lapsia. Haa, siinä sanonnassa on sellainenkin merkityskerros! Että kun vanhemmat hosuvat liikaa, eivätkä ole lapsilleen läsnä, niin lapsista tulee huomionnälkäisiä pikku kiukuttelijoita.

Mitä kohti?

(Tämän kysymyksen tarkoitus on suunnata ajatuksia tulevaan: mitä tapahtumia tiedän olevan tulossa, millaisilla tunteilla odotan tulevaa, mitä haluan saada aikaan seuraavan viikon aikana, millaisia ominaisuuksia toivon lähitulevaisuudelta. Itselleni on viime aikoina toiminut erityisesti se, että ensin pohdin ne ominaisuudet ja sitten vasta mietin, missä kaikessa ne voisivat näkyä ja missä voisin niitä toteuttaa.)

Mitä ominaisuuksia toivon ensi viikolle?

  • läsnäoloa
  • rauhaa
  • oivalluksia
  • etenemistä
  • iloa
  • helppoutta
  • luottamusta

Mitä ensi viikolla on edessä sellaista, johon erityisesti toivon näitä ominaisuuksia?

Lasten kanssa läsnäoloa. Enemmän sitä, että ollaan vaan ja möllötetään ja istutaan sylikkäin tai hupsutellaan tai leikitään.

Viikonloppuna on kurssi, jolta toivon oivalluksia, etenemistä, luottamusta ja iloa. Tai siis mä voin virittäytyä siihen kurssiin oivallusten, etenemisen, luottamuksen ja ilon kautta.

Alkuviikosta pääsen osteopaatille, ja keskiviikkona aloitan capoeiran. Niistä yhteensä odotan helppoutta, luottamusta, iloa, oivalluksia ja läsnäoloa.

Yritän myös raivata tilaa rauhalle kirjoittamalla ja meditoimalla hetken siellä, toisen täällä, aina kun muistan.

Työn tekemiseen haluan virittäytyä rauhan, läsnäolon, oivallusten, helppouden ja etenemisen kautta.

Vähän pohdituttaa, että miten muksut suhtautuu, kun oon koko viikonlopun kurssilla. Tai oikeastaan se, että miten roikkuapinoita ne on sitten maanantaista eteenpäin. Ja toisaalta nyt kun tiedän valmistautua siihen, ja muistan antaa muksuille huomiota kun olen kotosalla, niin selviydytään ehkä paremmin kuin viime viikolla.

Mistä sinä tulet, missä olet ja mitä kohti menet?

Pohdi mielessäsi tai kerro kommenteissa! Saa vastata kaikkiin kysymyksiin tai vain yhteen tai kahteen, ihan mikä itselle tuntuu tällä kertaa luontevalta. Ei haittaa, vaikka ei olisikaan enää perjantai. 😉

Näissä kommenteissa mä toivon teiltä erityistä huomaavaisuutta toisia kohtaan. Tervetullutta on tsemppaaminen ja toisten kommentoijien huomioiminen empaattisesti, sekä tietysti ne omat pohdinnat. Sovitaan, että ei neuvota ellei joku erikseen pyydä neuvoja, eikä tietenkään dissata kenenkään muun kokemuksia tai tavoitteita.

PMS ja tahdonvoima

20131117-075435.jpg

Puoliksi kieli-poskessa annettu melkein-varoitus: tässä tekstissä keskustellaan PMS:stä ja kuukautiskierrosta, ei mitenkään yksityiskohtaisesti mutta kuitenkin. Jos aihe itsessään tuntuu luotaantyöntävältä, niin skippaa ihan vapaasti. Tosin voi olla, että tämän tekstin lukeminen auttaa sinua ymmärtämään kuukautiskierron kourissa kamppailevia kanssaihmisiäsi hivenen paremmin. Ehkä jopa välttämään jonkun tarpeettoman yhteenoton. Eli varoitus voisi olla, että skippaa omalla vastuulla. 😉

Se taisi alkaa siitä, kun katsoin peiliin. Otsaan molempien silmäkulmien yläpuolelle, lähes symmetrisesti, oli tulossa näppy. Kuin nupullaan olevat pirunsarvet. Iltaisin oli väsymyksestä huolimatta mahdotonta päästä nukkumaan, kun piti katsoa Youtubesta Ylviksen videoita yksi toisensa jälkeen. Kauppareissulla mukaan tarttui listalla olevien ostosten lisäksi yksi, kaksi, kolme heräteostosta. Lapset olivat jotenkin harvinaisen hermoille käyvällä tuulella. Viikkaamista odottavat puhtaat pyykit kerääntyivät kasaan kuin sopulit, paitsi että ne eivät vaeltaneet minnekään.

Tarkistin viimein asian kiertokalenterista, joka vahvisti mun intuition. Kyllä, menkat tulossa.

PMS on joillekin naisille huomaamatonta aikaa ja toisille helvetin esikartano. Mä en itse ole koskaan ollut sellainen stereotyyppisen itkuherkkä tai muutenkaan räjähteleväinen PMS:n aikaan, joten mun on ollut vaikeampi oppia kiinnittämään huomiota kierron vaiheeseen. Nyt kuitenkin satuin kiinnittämään asiaan huomiota, ja pystyin havainnoimaan ilmiön, josta olin aiemmin lukenut.

Vaikuttaahan se tietysti aika mystiseltä. Että lisääntymishormonit saa ihmisen niin pois tolaltaan ovulaation ja kuukautisten välillä. Ja mitä tekemistä kuukautiskierrolla on sen kanssa, saanko mä pyykit viikattua?

Kuten niin usein aiemminkin tässä blogissa, tahdonvoimasta löytyy kiinnostava näkökulma tähän aiheeseen.

Palikkamalli tahdonvoimasta

Tahdonvoima on siis tietynlainen energiapankki, josta ihminen ammentaa silloin, kun omaa toimintaa pitää ohjata ja suunnata.

Jos mulla on kymmenen tahdonvoimapalikkaa, niin tavallisesti mulla voi mennä esimerkiksi kaksi palikkaa siihen, että saan perheen päivärutiinin hoidettua ajallaan. Kolme palikkaa pyykkihuoltoon ja keittiön siistinä pitämiseen. Yksi palikka muuhun siivoukseen. Yksi palikka kuntoiluun. Yksi palikka siihen, että syön vain kaksi palaa tummaa suklaata vihreän teen kanssa päivälevolla. Yksi palikka siihen, etten töräytä puolitutulle tai läheiselle ääneen, mitä tarkkaan ottaen ajattelen hänen raivostuttavista mielipiteistään. Ja yksi palikka vielä siihen, että jaksan olla lapsille lempeä, ystävällinen ja läsnäoleva kiireessäkin.

Tää on toki yksinkertaistus: oikeasti niitä tahdonvoimasyöppöjä on päivässä monta kymmentä ellei sata. Mutta tämä on tällainen palikkamalli. 😉

(Tästä voi lukea lisää Baumeisterin ja Tierneyn kirjasta Willpower, suomennettuna Tahdonvoima.)

Tahdonvoima liittyy kiinteästi verensokeriin: silloin, kun verensokeri on tasainen, tahdonvoimaa on tasaisesti. Kun verensokeri putoaa, tahdonvoimapalikatkin häviävät.

Ovulaation ja kuukautisten välillä lisääntymiselimistö käyttää tavallista enemmän verensokeria, koska se järjestää juuri irronneelle, ehkä hedelmöittyneelle, munasolulle kotoisia olosuhteita. Toisin sanoen sillä välillä niistä kymmenestä tahdonvoimapalikasta häviää hups vaan yksi, kaksi tai enemmän. Halusin tai en.

Silloin kysymys yhtäkkiä kuuluukin näin:

Jos tilapäisesti täytyy mennä vähemmällä, niin mistä tingin ja mitä priorisoin?

Tahdonvoimaakin voi budjetoida

Tahdonvoiman budjetointi oli se, millä mä pystyin suht vähin vaurioin selviämään nyt tästä PMS-viikosta.

Mä tiedostin, että mulla ei riitä kapasiteetti kaikkeen siihen, mihin tavallisesti. Sitten mä tein kaksi asiaa.

1) Mä päätin, että minkä asioiden mä annan olla tilapäisesti rempallaan.

Pyykkien viikkaus oli yksi niistä. Samoin se kauppareissu – ostin muutaman impulssijutun, mutta ne pysyi suunnilleen budjetissa ja tuli tavallaan tarpeeseen. (Huomaa sanat suunnilleen ja tarpeeseen. 😉 )

Mä myös sain idean, että aloitan joulukorttien tekemisen, ja päätin, etten rupea käyttämään kauheasti tahdonvoimaa sellaiseen ”ei, et saa tehdä tätä, kun nyt sun pitää tehdä jotain hyödyllistä” -reuhtomiseen. Se oli pitkällä tähtäimellä hyödyllistä, ja mä säästin tahdonvoimaani tärkeämpiin juttuihin.

Lisäksi mä tiedostin, että mistä mä en halua tinkiä. Mä sain lapset joka päivä ruokittua, puettua ja ulkoilemaan. Mä tein kasvisruokaa, vaikka helpommalla olisin päässyt jos olisin syönyt jääkaapista tai pakkasesta jotain valmista ei-kasvista. Mä skarppasin erityisesti siinä, että hupsuttelin ja halittelin lasten kanssa enkä uponnut jatkuvasti ruutujen uumeniin.

Niiden omien prioriteettien selkeyttäminen on ihan tosi tärkeää erityisesti silloin, kun tahdonvoima on vähissä tai kohteita olisi enemmän kuin energiaa.

Esimerkiksi silloin, jos tarkoituksena on säästää rahaa ja pysyä tiukassa budjetissa, niin niiden heräteostosten välttäminen on melkoisen tärkeää. Silloin ei kannata kuluttaa tahdonvoimaansa johonkin vähempiarvoiseen juuri ennen kauppareissua.

Tai jos tietää, että on tapaamassa jotakuta ns. tahdonvoimaa vaativaa ihmistä (ks. yllä mainittu omien mielipiteiden töräyttely), niin ei kannata samana päivänä aloittaa tiukkaa dieettiä tai ruveta siivoamaan sitä miljoonakasaa pöydän tai hyllyn päädystä.

Toinen asia, jonka mä tein, oli ehkä vieläkin tärkeämpi.

2) Mä olin itselleni armollinen, kun en kyennyt kaikkeen.

Mä rupean hyvin herkästi suomimaan itseäni siitä, että en saa asioita aikaiseksi vaikka ihan hyvin olisin voinut ja tavallisestikin aina ja mikä siinä nyt on niin vaikeaa. Sen takia oli jotenkin ihan fyysisesti helpottavaa, kun tajusin, että tää mun lusmuilu ja kaiken levälleen jättäminen on tilapäistä. Että se menee ohi. Että se johtuu ihan fyysisistä syistä.

Mun oli paljon helpompi hyväksyä oma aikaansaamattomuuteni, kun ajattelin sitä tahdonvoimavajeena. Ja itse asiassa se hyväksyminenkin on yhdenlaista tahdonvoiman säästämistä. Tunteiden säätely ja käsittely on nimittäin yksi tahdonvoimasyöppö. Oman toiminnan ohjaaminen – erityisesti silloin, jos oma saamattomuus ärsyttää ja tekisi mieli vajota sohvan pohjalle murjottamaan – on toinen.

Mitä nopeammin mä hyväksyin, että aha, nyt mulla on tää tahdonvoimavaje, tällä mennään, niin sitä helpompaa mun oli toimia. Oli helpompi päättää, että mihin mä oikeasti kykenen ja mitä mun oikeasti nyt kannattaa tehdä. Oli helpompi sietää ne turhautumisen tunteet, kun muisti, ettei ne johdu siitä (tai tarkoita sitä) että maailmassa on kaikki peruuttamattomasti pielessä.

Ja lopulta se tahdonvoimavaje helpottaa, lapsetkin rupeaa käyttäytymään, ja jostain löytyy inspiraatio viikata pyykkejä. (Ja ehkä niitä Ylviksen musavideoitakin voi kuunnella piirun verran fiksumpaan aikaan. 🙂 )

* * *

Kiinnostaako sinua tahdonvoiman pohtiminen oman arjen sujumisen suhteen? Tsekkaa Arjen flow -verkkotapahtuma ja tule mukaan!