Joulukalenteri 8.12.: Mikä tekee kodista jouluisen?

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai FacebookistaTervetuloa mukaan. ❤️

Joulukuu on edennyt kahdeksanteen päivään, ja kahdeksannen päivän kalenteriluukusta löytyy seuraava kysymys:

Mikä tekee kodista kauniin ja jouluisen?

Marttaliitto muistuttaa aina näin joulun alla, että kaappeja ei tarvitse jouluksi siivota, ellei meinaa viettää jouluansa siellä kaapissa. Se tiivistää mielestäni loistavasti jouluiseen kotiin liittyvän ristiriidan: toisaalta on ihanaa, kun on siistiä ja tunnelmallista. Toisaalta on ihanaa, kun ehtii nauttia siitä siististä ja tunnelmallisesta.

The Myyttinen Joulusiivous

Joulusiivous on aikanaan maatalousyhteiskunnassa ollut ymmärtääkseni myyttisten mittasuhteiden projekti. Nurkat on puunattu viimeistä senttiä myöten, koska Joulu On Pyhä Ja Pyhänä Ei Saa Olla Likaista. Ja vaikka nykyään (ainakaan meillä) ei kuljeta samoilla saappailla kodin poikki navetasta nukkumaan, niin joulua varten siivoaminen on osa kodin juhlakuntoon laittamista. Ja koska itse olen vasta aikuisiällä opetellut siihen, että tavaroilla voi olla paikka ja kaikkea joskus hankkimaansa tai saamaansa ei tarvitse säilyttää, niin kodin joulukuntoon laittaminen on välillä vähän pelottavan oloinen projekti.

Itsellä siinä projektissa auttaa yllättäen se, että joulukuusi laitetaan olohuoneen nurkkaan jo joulukuun alkupuolella. Kun sen joulukuusen ympäristön siivoaa ja pitää suunnilleen järjestyksessä päivittäin, niin pikku hiljaa se siisti ympyrä alkaa levitä pitemmälle ja pitemmälle säteelle kuusesta. Kun joka päivä käyttää vaikka vartin ylimääräistä siivousaikaa, niin jouluaattoon mennessä jäljellä on paljon vähemmän siivottavaa.

Ja toki meillä kaikilla on erilainen mielipide siitä, mikä on tarpeeksi siisti ja järjestyksessä oleva joulukoti. Jonkin verran se riippuu taas resursseista. Varsinkin tavaroiden paikoilleen tai kierrätykseen laittaminen kuluttaa päätöksentekokapasiteettia eli tahdonvoimaa, ja jos sitä on vain vähän käytettävissä, niin vartti siivousta päivässä voi tuntua ylitsepääsemättömältä.

Joulu(siivous) ja häpeä

 

Ainakin itsellä niissä tilanteissa herää myös vahvasti häpeä siitä, että olen vääränlainen äiti ja epäonnistunut kodin hengetär kun en saa edes joulusiivousta tehtyä. (Tai jos oman siisteystason ja jaksamisen osalta on tehnyt mielestään riittävästi, ja sitten jonkun muun mielestä ”tuon kasan olisit ihan hyvin voinut vielä raivata paikoilleen” ja niin edespäin.)

Silloin kun on häpeää, tarvitaan armollisuutta ja empatiaa. Meillä on ehkä kaikilla omanlaisemme sekoitus jouluun liittyvää häpeää ja riittämättömyyden tunnetta. Itselläni se liittyy juurikin siivoamiseen ja kodin koristeluun, sekä lisäksi lahjojen antamiseen, kun resurssit eivät riitä toteuttamaan niitä ihanimpia ideoita. Jollain muulla se häpeä voi liittyä jouluruokiin, tai vieraiden kutsumiseen, tai korttien ja joulukalenterien askarteluun, tai johonkin ihan muuhun. Että pitäisi olla jotenkin erilainen, pitäisi osata jotain mitä ei osaa, pitäisi tykätä jostain sellaisesta mistä ei tykkää.

Kun kuorii sitä häpeää, niin alta löytyy usein jonkinlainen inspiraatio tai kaipuu. Olisi ihana jos… Haluaisin olla sellainen ihminen, joka… Voi kun tänä vuonna…

Ja ne kaipuut ja inspiraatiot on usein aika haavoittuvia. Tai siis tottakai ne on haavoittuvia, koska eiväthän ne muuten keräisi ympärilleen häpeää. Minusta olisi ihanaa olla ihminen, joka vaivattomasti muun arjen myötä laittelisi tavarat järjestykseen, eläisi siistissä ja kaaoksettomassa kodissa, ja jonka lapsetkin osaisivat laittaa tavaransa leikin jälkeen siististi paikalleen ennen seuraavan leikin aloittamista koska ovat saaneet sellaisesta niin hyvän esimerkin vanhemmilta.

Vaan ei. Ei ainakaan vielä, ei ainakaan tässä elämänvaiheessa. Tässä elämänvaiheessa lattialla on lelukasoja ja pöydillä paperikasoja, sohvan nurkassa vaatekasoja ja keittiössä tiskikasoja. Kaikilla näillä kapistuksilla on varmasti koti, ja ehkä ne ennen joulua sinne kotiin löytävätkin, ja sillä aikaa täällä on nyt tällaista. Ehkä jouluinen koti voi tarkoittaa sitäkin, että ei olla pinna kireällä ja itku silmässä kun on pakko siivota nytheti, vaan vietetään aikaa yhdessä tehden muitakin juttuja kuin siivoamista.

Armollisuus ja inspiraatio, taas

Vaikeintahan tässä on sitten se armollisuuden ja inspiraation yhteensovittaminen. Että saa olla näin, ja samaan aikaan saan haluta ja kaivata sellaista siistiä ja jouluista kotia, jossa on esimerkiksi pöydässä joululiina ja lattialla tilaa tanssia tonttutanssi.

Ja ainoa tapa, jolla olen itse sen yhteensovittamisen kyennyt tekemään, on juurikin sellainen omien resurssien mukaan tekeminen. Että ei tarvitse siivota hiki hatussa tuntikausia aatonaattona, vaan voi aloittaa tänään laittamalla vaikkapa viisi kapistusta paikalleen. Tai etsimällä kymmenen roskiin tai paperinkeräykseen menevää asiaa, ja laittamalle ne sinne. Tai pitämällä sitä kuusen ympäristöä siistinä, ja poimimalla aina ohikulkiessa taas yhden kapistuksen, joka voisi mennä paikalleen. Tässä kuudentoista jouluaattoa edeltävän päivän aikana sekin vaivannäkö kertyy.

Huomenna pohditaan jouluista kotia niiden muiden kotona asuvien näkökulmasta. On nimittäin ihan mukava, että heilläkin on jotain sanomista siihen, miltä kotona voisi näyttää tai kuulostaa tai tuoksua jouluna. ❤️

Ihanaa joulukuun jatkoa, huomiseen!

Haluaisitko enemmän kärsivällisyyttä aamuihisi?
Ilmaiseen Kärsivällisempi aamu -minikurssiin kuuluu 18-sivuinen työkirja ja parin viikon verran sähköposteja, joiden myötä harjoittelet tekemään aamuistasi lempeämpiä, kärsivällisempiä ja mukavampia. Samalla liityt yli tuhannen vanhemmuuden supersankarin seuraan Lupa olla minä -kirjeen tilaajaksi ja saat viikoittain sähköpostiisi inspiraatiota ja vinkkejä itsestä huolehtimiseen, kärsivällisyyteen ja riittävän hyvään vanhemmuuteen. Tervetuloa mukaan. <3

Joulukalenteri 2.12.: Aika ja resurssit

Joulun odotus saattaa tuoda mukanaan paitsi lasten riemua ja kulkusten helkkäämistä, myös kaikenlaisia ristiriitaisia tunteita, stressiä ja kaaosta – tänäkin vuonna on päätettävä, millainen joulu vietetään, miksi, ja miten se toteutetaan. Lupa olla minä -joulukalenterin tarkoitus on auttaa sinua löytämään omannäköinen joulu, yksi kysymys kerrallaan. Joulukalenterin muut osat löydät blogista tai Lupa olla minän Facebook-sivulta. Tervetuloa mukaan. <3 

Joulukuun toisen päivän kalenterikysymys on seuraava:

Minkä verran minulla/meillä on aikaa ja resursseja joulun valmisteluun ja viettoon?

Riittävän hyvä löytyy insipraation ja armollisuuden risteyksestä. Niin myös riittävän hyvä joulu. Edelliset kaksi kysymystä (30.11. ja 1.12.) ovat virittäneet inspiraatiota siihen, miltä voisi tuntua ihana, omannäköinen, omiin ja rakkaiden tarpeisiin vastaava joulu.

Tämä kysymys puolestaan palauttaa armollisuuteen: Mikä on oikeasti mahdollista tänä vuonna, näillä resursseilla, tässä elämäntilanteessa?

Sama tarve, monta strategiaa

Samaa tarvetta voi täyttää tuhansilla strategioilla. Parhaita strategioita ovat sellaiset, jotka vastaavat samalla moneen tarpeeseen.  Jos minulla on ilon ja yhteyden ja luovuuden tarve, ja aiemmin olen täyttänyt sitä leipomalla piparkakkutalon yhdessä lasten kanssa, niin se voi tänäkin vuonna olla ihana idea. Ja jos tarvitsen lisäksi helppoutta ja lepoa ja armollisuutta, niin tulisiko joulu ihan ilman sitä taloa, tai voisinko pyytää jonkun ystävän kaveriksi leipomaan lasten kanssa valmistaikinasta, vai katsottaisiinko vain kuvia upeista piparkakkutaloista?

Meillä kaikilla on rajalliset resurssit. Aikaa on jokaisella vuorokaudessa 24 tuntia, ja siitä on ihmisestä riippuen enemmän tai vähemmän käytössä mihinkään muuhun kuin päivästä toiseen selviämiseen. Rahaa on käytössä sen verran kuin on, tahdonvoimaa samoin. Itse kohtaan useimpina vuosina sen todellisuuden, että joulukuun alussa tullut ”hei mitä jos neuloisin kaikille joululahjaksi jotain ihanaa” -idea ei välttämättä ole toteutuskelpoinen, vaikka kuinka innostaisi. (Nykyään tajuan sen jo ennen kuin puikoilla on viisi keskeneräistä työtä ja ajatuskin neulomisesta ahdistaa ja turhauttaa.)

Varsinaisen joulunajan kanssa on usein sama juttu. Olisi ihanaa, jos voisi mennä viikoksi sukulaisten luokse toiselle puolelle maata, ja tänä vuonna se ei onnistu. (Tai sitten päinvastoin – ”voi harmi, olisi ollut ihanaa tulla teidän luokse viikoksi, mutta nyt se ei onnistu *helpotuksen huokaus*” ). Kun jo tässä vaiheessa joulukuuta miettii, että mikä on suunnilleen realistista – ja ehkä vielä puolittaa senkin suunnitelman, jos tilanne on todella tiukka jonkun resurssin suhteen – niin todennäköisemmin kapasiteetti riittää paitsi joulun valmisteluun myös joulusta nauttimiseen.

Kodin säihkyväksi puunannut, röykkiöittäin lahjoja hankkinut ja Huikeimmat joululaulut kahlannut mutta loppuunpalanut vanhempi ei varsinaisesti ole joulumieltä ylentävä tekijä, ainakaan useimmille.

Tähän kohtaan nimittäin haluan sanoa vielä uudestaan sen, mihin tuolla aiemmin jo viittasin: helppouskin on tarve. Sitä saa tarvita, ja sen puuttuminen kuluttaa ihmistä. Joulun yhtälöön saa laskea mukaan myös helppouden ja stressittömyyden.

No mutta kun kyllähän minun KUULUU…

Joissakin meistä (itseni mukaanlukien) helppouden ja stressittömyyden kaipaaminen herättää kaikenlaisia ”mutta kun kyllähän minun nyt KUULUU” -tyyppisiä ajatuksia.

Niiden kohtaamiseen on monia tapoja, ja yksi toimiva on Byron Katien The Work: Kun löydän stressaavan ajatuksen (kuten tuon ”Minun Kuuluu Tehdä Joulua Varten Asiat X, Y ja Z”), niin kysyn itseltäni neljä kysymystä:

1) Onko se ajatus totta? Ihan todellako kuuluu? Says who?

2) Voinko sataprosenttisesti tietää, että se on totta? Voinko olla varma, että minun ei esimerkiksi kuuluisi tehdä juuri päinvastoin, tai vähän eri tavalla? (Yleensä vastaus näihin kahteen kysymykseen on ”ei, en voi oikeastaan tietää, että tämä on totta”)

3) Miten toimin, reagoin, tunnen, kun ajattelen tämän ajatuksen? Tämän kysymyksen vastaus ei useinkaan ole kauhean kaunista ajateltavaa: kohtelen itseäni ja toisia aika rumasti, stressaan ja tiuskin ja teen erittäin ei-jouluisia asioita.
4) Kuka tai mitä olisin, jos en voisi ajatella tuota ajatusta? Jos tuota ajatusta ei olisi olemassa? Tähän kysymykseen reagoin itse yleensä aika fyysisesti: olo kevenee, ja usein huomaan, että pystyisin toimimaan ilman stressiä ja tekemään fiksumpia valintoja.

Prosessiin kuuluu myös vastakohdan miettiminen: Mikä olisi tämän lauseen vastakohta, ja onko sekin yhtä totta? Vastakohta tuolle olisi ”Minun Ei Kuulu Tehdä Joulua Varten X, Y, Z” – onko se totta? No ei kuulu, vaan voin tehdä jos haluan sillä tavalla vastata johonkin tarpeeseen. Ja en halua, joten tadaa, en tee. Sekin voisi olla ihan totta.)

Aika ja resurssit kannattaa pitää mielessä toki muulloinkin, mutta erityisesti jouluna niiden kanssa voi käydä vähän ohraisesti – juuri siksi, että jouluun liittyy kaikenlaisia merkityksiä ja tunteita. Joulu on siis loistavaa aikaa harjoitella niiden huomioimista. Ehkä sitten uuden vuoden puolella tuntuu jo ihan helpolta huomata, onko johonkin asiaan kapasiteettia vai ei.

Huomenna jatketaan resurssien miettimistä sen näkökulmasta, mihin haluat oikeasti tänä jouluna panostaa ja mihin sitävastoin et. Armollisuutta joulukuuhusi!

Pysähtyminen 131: Rutiinien Palauttelu 2 – Kriitikkoarmeija iskee

Mistä tulen?

Jos edellisellä viikolla oli teemana rutiinien hukkaaminen ja etsiminen, niin tämä viikko oli jatko-osa sille. Perjantaina kyläiltiin kaveriperheessä ja viikonloppuna käytiin mun serkun häissä parin tunnin ajomatkan päässä. Sunnuntai ja alkuviikko oli sitten sellaista itsensä keräilyä ja toipumista, että kunhan saatais tasaisin väliajoin ruokaa niin olis hyvä, ja ulos pääsemisestä sai tuhat miljoonaa tsemppipistettä. (Kiitos Helsingin kaupungille liikuntapuistoista, joissa on lapsille kiipeilytelineitä ja aikuisille penkki. ? )

Vaan hiljalleen tää taas tästä. Löysin meidän kirjahyllystä Keys to Drawing -piirustusopettelukirjan, ja rupesin sen innoittamana piirtelemään lyijykynäluonnoksia asioista. Ikinä en oo varsinaisesti itseäni pitänyt piirtäjänä, mutta on hauska huomata, että kyllä niistä piirustuksista tulee ihan kivoja, kun keskittyy piirtäessä havainnoimiseen eikä lopputulokseen.


Toistaiseksi olen piirtänyt kiipeilytelineitä, teekuppeja ja omia varpaitani ? eli aiheet menee hyvin tähän kesäloman henkeen. Tekee ihan hyvää tehdä jotain sellaista, mikä ei yhtään liity työhön eikä ruudun tuijottamiseen – eikä tartte olla hyvä, vaan pelkkä tekeminen ja treenaaminen riittää. Saa nähdä montako päivää tämä innostus kestää – ja sekin on tosi vapauttavaa, että ei haittaa vaikken tekisi enää yhtään niistä kirjan harjoituksista, koska ainakin toistaiseksi ilo on löytynyt siitä piirtämisestä, ei suorittamisesta.


Piirtäminen on myös hyvä tapa harjoitella puhtaan havainnon tekemistä ja sen erottamista tulkinnasta. Huomaan, että oma treeni esimerkiksi lasten käytöksen suhteen (ts. se, että keskittyy havaintoon eikä tulkintaan tai lapsen käytöksen leimaamiseen) auttaa myös tässä piirtämisessä pääsemään sellaiseen objektiiviseen ”kas, tuossa on ääriviiva ja tuossa on muoto” -tilaan. Olisi jännä tutkailla ja havainnoida, että meneekö se myös toisinpäin? Että jos haluaa treenata esim. toisten ihmisten käytöksen havainnointia ilman tulkintaa, niin auttaako jos treenaa piirtämistä ja sen kautta puhtaampaa havaintoa? (Jos joku on tällaista itsessään huomannut niin mielelläni kuulisin!)

Missä olen?

Keho tuntuu rutiinien retuperästä huolimatta ihan kohtalaisen kivalta. Mitä nyt vähän päätä ja niskaa särkee yhdistelmä liikaa kahvia + liikaa ruutuja + liian vähän joogaa. Jännä huomata, että puolentoista viikon tauko joogassa tuntuu jo. (Ja sieltä löytyi taas yksi sisäinen kriitikko, jonka mielestä mitään ei saisi tarvita, varsinkaan kroppaan liittyvää, ja ”aikamoista kermap***e-meininkiä tollainen että heti ruvetaan valittamaan kun vähän on joogassa taukoa, ei oo kuulkaa sata vuotta sitten kukaan joogannut ja ylämäkeen hiihdettiin koulumatkat kesät talvet että vähän nyt ryhtiä tohon hommaan.” Tää onkin aika hyvä tapa näköjään kaivaa esiin noita sisäisiä kriitikoita, että huomaa ääneen mitä tarvitsisi.)

Tunteet… Edellisten viikkojen myllerrykseen verrattuna nyt on suhteellisen tasainen tunneilmasto. Kiitollinen fiilis siitä, että huomasin kierron vaiheen (kalenteri ilmoitti että ”PMS-varoitus”) ja osasin tulkita mittakaavaan kaiken sellaisen ”mä oon ihan paskamutsi kun en osaa lapsistani huolehtia/käydä niiden kanssa ulkona/aurinkokin paistaa/ja tällä me vaan kökötetään sisällä/kauhee mä oon” -meiningin (siitähän tuli hei modernistiruno, wau). Tai kun kaikki Ideaaliminän käytöksestä poikkeava tuntuu Ihan Kauhealta Mokailemiselta, niin se ei välttämättä ole koko todellisuus.

Ajatukset… Vain vähän työjutuissa. Kesälomalla se on varmaan ihan suotavaa näin. Toisaalta ajatukset askartelee tämän rutiinien palauttamisen kanssa, ja toisaalta tiedän että jos nyt kovasti rupean sen kanssa puskemaan niin sit taas huomenna tarttee toipua. (Ja sieltä taas löytyi yksi sisäinen kriitikko, jonka mielestä on ihan naurettavaa, että ”tarttee toipua, voi elämä, mikä ihme nössö säkin oot kun pitää tollai varovasti hipsutella, eikös vaan jos ihan tekis kerralla kunnolla niin sit olis rutiinit?!” Mä itse asiassa tunnistan äänestä, että keneltä olen nuo jutut omaksunut sisäiseksi kriitikokseni. Selvästi tässä rutiinikuviossa on taustalla enemmän kuin mitä mä tästä päältä huomaan, kun kriitikot alkaa huudella heti ja kovaa. Kiinnostavaa.)

Mitä kohti?

Kokeillaanpas tällä tavalla.

Jos mä haluaisin ensi viikolla keskittyä rutiinien vahvistamiseen, niin minkä takia se olisi ongelma?

Sisäisten Kriitikoiden edustaja: No ensinnäkään sä et osaa. Mieti nyt kuinka monta kertaa sä olet yrittänyt rakentaa itsellesi fiksuja rutiineja ja aina kun tulee joku tuulenhenkäys ja erilainen meininki niin ne hajoaa kuin korttitalo. Ihan turha edes yrittää. Ei susta ole siihen.
Minä: Ahaa, kiitos. Ärsyttääkö teitä, kun me ollaan epäonnistuttu niin monta kertaa tässä projektissa?
SK: No hei arvaa. Kun et sä koskaan keskity niihin rutiineihin niin pitkään, että ne juurtuis kunnolla, kun sä aloitat taas sit jonkun uuden jutun ja innostut ja kaikki edelliset jää levälleen ja kesken.

Minä: Okei, eli siis turhauttaako kun te kaipaisitte enemmän pitkäjänteisyyttä siihen rutiinien opetteluun?
SK: No todellakin! Kun ei pelkällä tahdonvoimalla pysty mihinkään ja vaikka sä kuinka haluaisit olla pitkäjänteinen niin aina jotain unohtuu, näkeehän sen siitä sun rutiinitaulukostakin, että nollariviä on joogat ja meditaatiot vaikka kuinka on hyvät aikomukset.
Minä: Ahaa, haluaisitteko te sinne jatkuvuutta ja sitten ärsyttää kun sinne tulee taukoja? Ajattelitteko te, että vasta sitten on onnistuttu kun kaikki rutiinit menee sillai kuin ensimmäisellä kerralla päätettiin?
SK: No just niin. Jos sulla jää rutiinit välistä niin eihän ne sit enää oo rutiineja vaan jotain satunnaisia pyrähdyksiä vaan.
Minä: Eli se jatkuvuus ja ennakoitavuus olis teille tosi tärkeää.

SK: Joo, ja se että me nähtäis että sä edes vähän tsemppaat niiden rutiinien kanssa etkä vaan sluibaa niitä kun sä et viitsi.
Minä: Joo, nyt kuulostaa tutulta toi viitsiminen. Ajattelitteko te, että mä huvikseni skippaan rutiineja vain sen takia ettei mua huvita?
SK: No mitä muuta selitystä siihen vois olla?

Minä: Haluatteko te kuulla mun kokemuksen tästä asiasta? Auttaisko se selkeyttämään tätä tilannetta?
SK: No ainahan sitä voi kokeilla, mutta vähän skeptinen mä kuitenkin oon tän asian suhteen.

Minä: Tehän tiedätte, että uusien rutiinien opetteluun menee energiaa, eiks niin? Ja nyt meillä on opeteltavana lista rutiineja, jotka auttaa pitkällä tähtäimellä säästämään ja lisäämään energiaa, niinkuin vaikka meditaatio ja jooga ja fiksuun aikaan nukkumaan meneminen. Ja silloin kun ollaan oltu vaikka jossain tapahtumassa viikonloppuna, niinkuin ne festarit ja nyt noi häät, niin mulla on tahdonvoima aika vähissä, eikä se opettelu sillä hetkellä onnistu.
SK: Kato nyt, mä sanoin ettei ne sun rutiinit kestä!!

Minä: Saanko jatkaa?

Se, että sinne tulee taukoja, ei tarkoita että se aiempi työ olisi mennyt hukkaan. Joka kerta kun me toistetaan niitä rutiineja, niin sen rutiinin reitit aivoissa vahvistuu. Ne reitit ei häviä mihinkään taukojen aikana. Joka kerta kun me ajatellaan niitä rutiineja lempeästi ja empaattisesti (eikä itseämme tuomiten tai häveten) niin niiden rutiinien yhteys myönteisiin tunteisiin vahvistuu myös. Joten ne rutiinit myös herättää myönteisiä tunteita kun me sitten palataan niiden pariin. Miltä tää kuulostaa?

SK: No edelleen mä oon vähän skeptinen, mutta kun sä kerran puhut aivoista niin mä vähän luotan tohon.

Minä: Haluaisitteko te auttaa mua tässä rutiinien vahvistamisen projektissa? Niin ettei ne seuraavalla kerralla leviäis ihan niinkuin korttitalo?
SK: (neuvottelua) Sillä ehdolla että me saadaan varata oikeus sanoa ”mitäs me sanottiin” jos homma taas leviää käsiin.
Minä: Voisitteko te auttaa mua sillai, että huolehtisitte siitä pitkäjänteisyydestä? Kun se oli teille tärkeää. Sen sijaan, että muistuttaisitte miten mä en oo tässä vielä ikinä onnistunut, niin pidettäis se sama pitkä perspektiivi mutta tulevaisuuteen?
SK: Miten?

Minä: No vaikka niin, että aina jos jää joku kerta väliin, niin auttaisitte muistamaan, että puolen vuoden tai vuoden mittakaavassa ne yksittäiset skipatut päivät tai viikotkin on aika pieni juttu. Että tää on pitkä projekti, ja tänään voi hyvin tehdä parhaansa vaikka eilinen olisi ollut mitä. Ja kun tänään tekee parhaansa niin sit huomenna se on taas vähän helpompaa.
SK: Auttaako tollainen oikeasti?
Minä: Ainakin se säästää mun energiaa siihen opetteluun, kun ei tartte käsitellä kaikkea sitä häpeää ja riittämättömyyden tunnetta, jota teidän ”ei susta oo mihinkään” -viesteistä on mulla herännyt. Se jo auttaa paljon. Jos vaikka sanoisitte vaan, että tänään teet sen mihin pystyt ja se riittää. Siitä olisi tosi paljon apua.
SK: Ehkä me voidaan yrittää. Mutta vuoden päästä voidaan katsoa että miten meni ja sanoa että ”eikös me sanottu” jos edelleenkään ei oo rutiinit hanskassa.

Minä: Mun puolesta voidaan sopia niin. Jos joka päivä vuoden ajan muistutatte mulle, että se riittää mihin tänään pystyn, eikä siltikään oo rutiinit kasassa, niin sit keksitään joku muu tapa.

Mitä mä tarvitsen?

No tämän keskustelun perusteella

  • pitkäjänteisyyttä
  • armollisuutta
  • tukea (rutiinitaulukosta, Sisäisiltä Kriitikoilta, keneltä muulta?)

Ahhh, syvä huokaus. Se riittää, mihin mä tänään pystyn. Saiskohan tämän tatuoitua johonkin? 😀

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 126: Nyt on näin

Mistä tulen?

Taas päästiin keskiviikkoon asti ennenkuin saa tämän viikon puettua sanoiksi, tai ainakin sinnepäin.

Viikonloppuna olin lasten kanssa yksin, kun puolisolla oli käytännössä torstaista sunnuntaihin ohjelmaa ja yöpymistä muualla. Maanantain ja tiistain sitten toivuin siitä ja käytännössä nukuin, joogasin, katsoin Downton Abbeyta ja itkin. (Sekä Downtonia että muuten.)

Todennäköisesti se ei ollut siis ihan vain viikonlopusta palautumista, vaan sieltä lähti sitten vanhempiakin kerroksia liikkeelle.

Olin vähän ristiriitaisella fiiliksellä, kun toisaalta aina on hommaa jota voisi tehdä, ja toisaalta huomasin aika nopeasti, että nyt jos yrittää tehdä yhtään mitään niin ei tule kuin pettymystä. Joku sellainen vanha ”eikun nyt pinnistät ja skarppaat ja sitten jossain vaiheessa hajoat kun on rauhallisempaa” -vaisto yritti pintaan. Onneksi löytyi se järjen ääni, joka sanoi että juuri niiden skarppaamisten seurauksena nyt hajottaa, vaikka konkretian tasolla elämässä ja arjessa ei mitään kriittistä tapahdukaan.

Tai ehkä se on juuri se. Oma arki on sen verran rauhallista, että suru-uutiset (Orlandon isku, tuttavan puolison kuolema, se Downton Abbey vaikka kuinka on fiktiivistä) iskevät niihin aiemmin jemmattuihin kerroksiin. Ja no, kun kerrankin on yksin kotona ja työaikataulussa on vähän väljää, niin mikäs siinä. Istutaan sitten puoli tuntia olohuoneen lattialla itkemässä en-edes-tiedä-mitä.

Siitä itseäni tässä kaikessa onnittelin, että en koko päiväksi hautautunut esimerkiksi someen tai Netflixiin, vaan tajusin välillä pistää jooga-DVD:n pyörimään tai kuunnella meditaation ja keskittyä siihen, mitä omassa kehossa ja mielessä tapahtuu. Aina sillai vähän kerrassaan.

Missä olen?

Keho tykkää joogasta ja liikkeestä ja raittiista ilmasta, mutta on sitä mieltä että vettä voisi juoda enemmän kuin kahvia. Olen syönyt ruokaa, se on plussaa (se nimittäin itsellä takkuaa aina kun tällainen uupumuspuuska iskee) ja seuraavaksi voisi miettiä että söisi vielä aavistuksen ravitsevampaa ruokaa.

Tunteet on edelleen aika haavoittuvaisella tolalla. Herkästi iskee lannistus ja ahdistus ja ärsytys ja kaikki sellaiset tunteet, jotka kertovat, että omat tarpeet on aika vähissä. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että huomaan ja tunnistan tämän moodin itsessäni. Ja että on ihmisiä joille voi häpeilemättä kertoa että nyt on muuten veto aika vähissä, paljon kuraa nousee pintaan, saatan tulkita sun sanat aivan päin honkia, ihan tällai varoituksen sanana.

Ajatukset… no esimerkiksi sellaista, että vitsi mikä luuseri mä oon kun en pysty asioihin. Tai että miten mä kehtaan hajoilla näin pahasti omista ei-ongelmistani, kun vaikkapa siellä Orlandossa on ihmisillä oikeitakin ongelmia joita mä en osaa edes kuvitella. Ja muuta sellaista itsensä sättimistä, mikä on myös merkki siitä, että nyt on tankki aika tyhjänä.

Mitä kohti?

Weather the storm.

Katsoin tossa taannoin kaksi ensimmäistä Pirates of the Caribbeania, ja vaikka ne nyt ei mitään elokuvataiteen huippuluomuksia olekaan niin jokin siinä laiva-purjehdus-meiningissä kiehtoo. Siinä, että laiva on sitä mitä se on, ja sillä mennään mitä on kyydissä ja sitten keksitään erilaisia ratkaisuja kelin mukaan. (Mistä huomaa, etten oikeasti tiedä yhtikäs mitään purjehtimisesta?)

Mutta jos mun keho ja oleminen ja arki ja jaksaminen on laiva, ja tämä tunnemyllerrys-prosessi-mikälie on myrsky, niin se ei auta että teeskentelen ettei mikään ole eri lailla. Nyt on näin, nyt on joku myllerrys käynnissä. Ei mun tartte tietää, että mistä se tulee, tai järjellä pystyä sitä selittämään tai oikeuttamaan. Mun tehtävä on pitää laiva kasassa niin ettei se uppoa ennenkuin myrsky laantuu.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että mä keskityn kehosta huolehtimiseen, arjesta huolehtimiseen, ja hyväksymiseen. Työjutut tehdään sillai, että ne pystyy tekemään, ja jos mä tarviin puolen tunnin meditaation että pystyn tekemään tunnin jutun niin sitten on niin. Vastaan puskemalla mä vain tuhlaan kapasiteettiani. Eikä tällaiset myllerrykset kuitenkaan kestä ikuisesti, vaikka se siltä välillä tuntuukin.

Nyt on näin.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 125: Kroppa sanoo taas ei

Mistä tulen?

Melkein puolentoista viikon pysähtyminen, mutta nyt on näin ja tähän pystytään tällä viikolla.

Viime viikkoa luonnehti sellainen ”kroppa sanoo taas ei” -tyyppinen dynamiikka. Suunnitelmia oli vaikka millä mitalla, ja sitten kroppa pisti hanttiin. Väsymystä, kipua, pahaa oloa, kaikkea sellaista mikä vetää ajatustyöläisen työkyvyn aika nollaan. Sain pakolliset hommat hoidettua ja kaikesta muusta sluibasin. Tai siis, mitenköhän sen sanoisi ilman että tuomitsen oman toimintani huonoksi. No, kuuntelin kehoani ja lepäsin.

Tein kehojuttuja, niinkuin vaikka lenkkeilyä ja joogaa. (Kuulostaapa tehokkaalta. Toisin sanoen kävin puuskuttamassa ja hikoilemassa muutaman puolen tunnin hölkkä-kävely-lenkin.) Useammalla kerralla liikkuessa tai heti sen jälkeen irtosi itku. Ehkä sekin väsytti, kun oli pitkästä aikaa myös kehon kautta yhteydessä johonkin pari kerrosta syvempään.

Puoliso täytti kuluneella viikolla 33, eli saman verran kuin mitä siskoni oli kun kuoli. Siitäkin nousi sellaista ”tiedän ettei kaikki mulle tärkeät ihmiset kuole 33-vuotiaina, mutta entäs jos varmuuden vuoksi vähän panikoisi” -tunnepyöritystä, ja se ihan varmasti tuntui myös kropassa.

Vastustin myös pysähtymisen kirjoittamista tosi tosi voimakkaasti. Tai siis näköjään vastustin – sillä hetkellä se tuntui vain loogiselta ja ”enhän mä nyt ehdi kun on X ja Y ja Z” -rationaaliselta ja hyvältä aikatauluttamiselta.

Sitten tuli vastaan kirjailija Anne Lamottin lainaus:“Lighthouses don’t go running all over an island looking for boats to save; they just stand there shining.” Se osui ja upposi, ja ajattelin että ehkä tämäkin jumi ja angsti voisi olla jollekulle avuksi, jos siitä kirjoittaisi. Että ei aina ole hienoa ja helppoa täälläkään päässä. 🙂

Missä olen?

Keho tykkää kun se on päässyt liikkeelle. Ja saanut unta. Toisaalta töiden takia (ja muutenkin tämän jumittamisen tiimoilta) on tullut tuijotettua ruutuja tarpeettoman paljon, ja se tuntuu päässä ja niskassa. Kävin viime viikolla hammaslääkärissä paikkauttamassa poskihammasta, ja sen jälkeen on ollut sen puolen leukanivel ihan superkipeä. Osteopaatti sai sitä vähän jeesattua mutta vieläkin olen varuillani kun haukkaan sämpylää tai haukottelen. Ärsyttävää.

Tunteet… väsyttää, ärsyttää tosi moni asia, hävettää kaikki tekemättömät hommat, lannistaa kun katsoo kämppää ympäri ja täällä on tällainen kaaos. Toisaalta on iloinen ja kiitollinen fiilis, koska käytiin tänään katsomassa hoitopaikkaa, johon lapset siirtyvät syksyllä. Siellä oli sen oloisia aikuisia, että on kiva viedä muksut sinne kesäloman jälkeen.

Ajatukset… en edes viitsi kirjoittaa, että millaista kuraa sisäiset kriitikot huutelee. Siis ihan sellaista anonyymien nettipalstojen ihmisvihaa, paitsi että minä itse suollan sitä itselleni puoliksi tiedostamatta. Ei ihme että ärsyttää koko ajan, kun tarttee sietää tollaista. 🙂

Mitä kohti?

Mitähän mä tarvitsisin?

Järjestystä
Helppoutta
Rutiinia

Tavallaan kaipaisin sitä, että joku tulis tänne ja laittais kaikki tavarat paikalleen ja keräis mulle sellaisen järkevän todo-listan ja pitäis kädestä kun mä teen ne yksi kerrallaan. Sillai kun itse on lapsille ikäänkuin tahdonvoiman varatankkina kun ne tsemppaa, niin mä kaipaisin nyt sellaisen tahdonvoiman varatankin. Paitsi haha, puoliso lähtee huomenna loppuviikoksi muualle joten oon kotona lasten kanssa keskenäni.

En mä ees tiedä, että miten sellainen onnistuis. Ehkä jos miettis yhden asian kerrallaan siihen asti, että on taas kapasiteetti vähän paremmissa kantimissa? Trust the process ja sillai. Mulla on olemassa ihan fiksut rutiinit, tai siis ne on joskus olleet olemassa, ja nyt niistä vois vähän rapsutella ruosteita ja miettiä että mitenhän ne menikään.

Tällä tähän (loppu)viikkoon. Tämän päivän onnistuminen olkoon myös se, että sain aikaiseksi pysähtyä vastustuksesta ja kriitikkokuorosta huolimatta. Hurraa!

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi?

Pysähtyminen 124: Silppua, hiekkaa ja rikkaruohoja

Mistä tulen?

(Tämän pysähtymisen tein taas vähän kokeellisesti. Pistin Google Docsista voice typingin päälle ja juttelin menemään. Tekstistä on toki siivottu pahimmat ”niinku semmoiset” puhekielisyydet, mutta ajatuksen virta on enemmän puheen kuin tekstin muotoista.)

Viime viikolla pidin kaksi vapaapäivää. Tai siis oikeastaan pidin yhden vapaapäivän, koska toinen vapaapäivä meni siihen että kuopus oli kipeänä kotona.

Sain jonkun verran työjuttuja tehtyä, ja ylipäänsä oli sellainen lankojen kasaan niputtamiseen viikko. Tarkoitus oli tehdä paljon muutakin asiaa, ja sitten huomasin, miten paljon sellaista silppuhommaa jää tekemättä, kun tekee isompia kokonaisuuksia. Se oli kiinnostava huomata, taas.

Ja kun käyttää kokonaisen viikon semmosiin silppuhommiin niin tuntuu kuin se viikko olisi mennyt hukkaan. Vaikka oikeastaan se ei mene, koska päätteleminen ja hommien loppuun saattaminen on ihan yhtä tärkeää (ellei tärkeämpääkin) kuin aloittaminen.

Viikonloppuna oltiin mun vanhempien mökillä lasten kanssa. Se on jännä, miten tommoisessa ympäristössä huomaan että on se vaan oma koti aika lapsiturvalliseksi ja lapsiystävälliseksi hioutunut. Mökillä sai olla jokaikisestä hellan nupista lapsille selittämässä että saako ja kannattaako koskea vai eikö.

Kaupunkilaiskakaroiden kanssa on myös tottunut siihen, että kun ollaan kaupungissa ulkona niin mielellään pitäis niihin koko ajan katsekontaktin. Niin sitten kun ollaan mökillä (vaikkei siinä järveä olekaan vieressä) niin ei ole samanlaista tuntumaa siihen, että miten hyvin lapset osaa olla vaikka menemättä tielle tai häviämättä johonkin liiterin uumeniin tai jotain.

Siellä on niin paljon uutta ja ihmeellistä sekä itselle että lapsille, että kun tultiin kotiin niin olin aivan finaalissa, ja lapset oli myös. Ne oli ihan sellaisessa “aivot on loppu mutta kehossa olisi ylimääräistä energiaa” -tilassa. Puoliso kävi viemässä ne kiipeilypuistoon, ja sitten tulivat äkkiä sieltä takaisin. Kiipeäminen kun sujui ihan hyvin, mutta sitten ei lapsilla riittänyt tahdonvoima ja oman toiminnan ohjaus enää semmoiseen, että esimerkiksi leikkisi turvallisesti ja yhteistyössä (mikä tavallaan olis kiipeillessä ihan suotavaa).

Eli tavallaan ihan kiva oli käydä mökillä joo, mutta ei sekään mennyt ihan sillä tavalla niinku ajattelin. Toisaalta sain siellä sitten esimerkiksi pyöräytettyä tietokoneen päivitykset kuntoon, ja oli valtavan palkitsevaa, että ihan vaan lämmitteli hellaan tulia ja ja tiskasi tiskejä ja muuta sellaista konkreettisesti käsillä tehtävää juttua.

Ja toki sitten kun itse lämmitin saunan (mikä oli melkoisen alkukantainen voitonriemu: sain aikaan tulen, nyt olen vahva ja voittamaton) ja istuin hiljaisessa saunassa kun joku muu katsoi lapsia… se on kyllä ihan omanlaistaan mindfulnessia se.

Missä olen

Keho on viikonlopun jäljiltä melko hyvissä kantimissa. Eilen kun päästiin kotiin (sen jälkeen kun olin ottanut päikkärit), niin illalla sitten joogailin ja kävin lenkillä ja venyttelin, kun tuntui että pitää vielä vähäksi aikaa palata kehoon. Ja huomasin että mökillä ei tuu samalla tavalla juotua vettä kun kotona – tai edes siinä määrin juotua vettä kun kotona – ja pitää aina sitä uudelleen opetella.

Tunteiden puolesta periaatteessa nyt on ihan rauhallinen fiilis. Parvekkeen ovi on auki, ulkoa kuuluu lintujen kirskumista. Lapset oli mökkireissulla paljon myös isovanhempiensa kanssa, mutta oon koko viikonlopun ollut ikäänkuin lasten tahdonvoimana. Se vetää vähän voimat pois. Ja nyt on aika kiitollinen fiilis siitä että olen yksin kotona ja saan tehdä työjuttuja yksin. Muutamista asioista on semmoinen fiilis, että vähän jännittää että miten ne menee, mutta kokonaisuudessaan painopiste on rauhan ja tyytyväisyyden ja ilon puolella

Ajatuksia… Päässä pyörii tosi tosi paljon irrallisia ajatuksia siitä, minkälaisella aikataululla sitä vois juttuja tehdä, ja sitten haluisin saada ne paperille niin et mulla on selkeys siitä että miten miten ne asiat teen. Ja samaan aikaan musta tuntuu että selkeys ei välttämättä riitä – tai että mulla on semmoinen fiilis, että mulla on kyllä jossain olemassa mind map jossa on ihan tasan tarkalleen että mitä teen ja mitä seuraavaksi. Niin että siinä on joku muu koukku, joku tunnekoukku, jonka takia se asia ei tunnu selkeältä. Ehkä se ajatuksissa periaatteessa voisi olla selkeä, mutta joku tunne hiertää siellä välissä. Joku sellainen vastustus, jota en ole ihan löytänyt vielä, ja sit kun löydän sen vastustuksen niin sitten homma luistaa.

Mitä kohti

Mulla on semmoinen mielikuva, että kun asiat on selkeitä niin ne pyörii kuin hieno viritetty kellon tai isommankin koneen koneisto, ja hyrrää ja menee eteenpäin. Ja kun siellä on vastustusta, niin sitten on kuin olisi hiekkaa siellä koneistossa.

Jotenkin nyt se selkeyden ja vastustuksen suhde mua kiinnostaa.

Että jos tiedän, mitä tehdä, niin miksi mä en tee sitä? Ainahan siellä on joku hyvä selitys, aivot keksii jonkun alibin, että minkä takia en nyt just tätä juttua ole tehnyt

Ja oikeasti siellä hiekkana rattaistossa on vain joku ajatus siitä, että tämän ei kuuluisi mennä näin, tai tämän ei kuuluisi olla tällaista, tai mulla pitäisi olla jotain muuta kuin mitä mulla nyt on, tai jotain sellasta.

Tästä tuli mieleen jostain syystä kukkapenkki ja rikkaruohot.

Mitä enemmän kitken rikkaruohoja, niitä vastustuksia jotka vie energiaa ja kapasiteettia, niin sitä helpompi on niiden asioiden kasvaa, minkä haluankin kasvavan.

Meillä on tossa keittiön ikkunan vieressä sellainen paikka, mihin aina laitan jotain kasvamaan ja aina ne kasvamaan laitetut homehtuu. Se on ihan kummallista. Vaikka se on periaatteessa tosi hyvännäköinen kasvupaikka, niin selvästi siinä ei esimerkiksi ilma kierrä tarpeeksi. Tai jotain.

Ehkä tällä viikolla voisin tutkia tätä sellaisen kasvi-vertauskuvan kautta. Että mitä mun tarttee kitkeä, muuttaa tai lisätä, jotta saisin tuettua niiden asioiden kasvua joihin haluan keskittyä? Ja jos jossain olosuhteissa mun ”pitäisi” pystyä tekemään jotain ja se mun tekeminen silti homehtuu, niin mitä tarvitsen vielä lisäksi?

Sillä vois lähteä tähän viikkoon. Miltä sun pysähtyminen näyttäisi – ja minkälaisessa muodossa voisit sen tänään tehdä?

Pysähtyminen 102: Joulun jälkimainingit

Pysähtyminen

Tänään en vielä pysähdy koko vuoden äärelle, vaikka ensin teki mieli. Olkoon sitten kaksi reflektiota tällä viikolla, elämä risaiseksi.

Mistä tulen?

Viime viikolla oli joulu. Siihen liittyen oli yllättävän vähän stressiä – tai sitten rima-alas-ja-perinteet-kunniaan -lähestymistapa oli ihan paikallaan. Joulukorttien lähettäminen, piparkakkutalojen tekeminen, joululaulut ja muut Jouluun Keskeisesti Kuuluvat Puuhat jäivät ihan autuaasti tänä vuonna väliin. (Sinänsä hauskaa, koska silloin kuukausi sitten mainitsin, että ruvettiin askartelemaan niitä kortteja. Jos ensi vuonna vaikka lokakuussa aloittaisi, niin ehtisi joulukuun puoleenväliin mennessä?) Sitten taas toisaalta tein itse laatikot joulunaluspäivinä, koska huomasin, miten tärkeää se oli mun omalle jouluun laskeutumiselle.

Jouluaattona lapsilla meni vain vähän yli jännityksen kanssa. Kuopuskin alkaa olla siinä iässä, jossa tieto joululahjojen tulemisesta vie ihan hirveästi tahdonvoimaa, joten sellaisia keskikokoisia hajoamisia päästiin toki navigoimaan. Siinäkin kohtaa enimmäkseen auttoi rima-alas -taktiikka: asioiden ei tarvitse mennä kiiltokuvameiningillä, jotta voi olla kivaa, ja jos jännitystä helpottaa se, että yhden lahjan saa avata jo heti aamupuuron jälkeen niin olkoon sitten niin. Yksi joulun liikuttavimmista hetkistä olikin se, kun lapset saivat antaa ja avata toisilleen hankkimansa lahjat.

Joulun jälkeen elämä onkin ollut pääasiassa pitkään nukkumista ja myöhään valvomista, sekä aikuisten että lasten osalta. Päivärytmi on ihan levällään, ruokarytmi on siirtynyt parilla tunnilla normaalista eteenpäin, lelujen kerääminen illalla on yksi iso vitsi, ja kaikilla on vähän (tai aika paljon) lomamoodi päällä. Ehdin tuntea tästä kaikesta tunnontuskiakin, kunnes tajusin, että ennen uuttavuotta ei kannata yrittää yhtään mitään päivärytmin muokkausta, koska on ihan hyvä jos uudenvuodenpäivänä nukutaan pitkään. 🙂 Siitä on sitten aikaa hilata aikataulua kohti säällisempää meininkiä.

Samaan aikaan olen myös onnistunut useampana päivänä jumppailemaan, vaihtamaan kahvin iltapäivällä teehen, juomaan vettä, ja noin yleisesti pitämään omasta hyvinvoinnista oikeasti huolta. Itseni tuntien sellainen ”100% Awesome Elämänmuutos Tehokuuri” -meininki kestäisi puolitoista päivää, joten yritän hiljalleen ujuttaa tänne loman sekaan sellaista pitkän tähtäimen hyvää fiilistä tukevaa toimintaa. Sitten kun arki iskee, niin se toivottavasti ei iske ihan niin voimalla.

Missä olen?

Moi keho, minä huomaan sinut.

Sua väsyttää ja flunssattaa. Tykkäät kun hikoillaan, mutta reagoit tosi selkeästi stressaaviin ajatuksiin. Keräät niskaan solmuja, joita voidaan sitten yhdessä (ja viikon päästä osteopaatilla) purkaa. Tykkäsit, kun tehtiin TRE-harjoituksia jumpan jälkeen. Haluaisit tanssimaan ja liikkeelle ja vähän taas jumppaamaan.

Moi tunteet, mä huomaan teidät.

Tässä ja nyt on läsnä jännitystä ja kiitollisuutta tulevaan vuoteen suuntautuen, ja kärsimättömyyttä tämän viikon aikataulujen osalta. (Kaipaisin selkeyttä, helppoutta, tehokkuutta.) Hellyyttä ja lempeyttä puolisoa ja perhettä kohtaan (rakkauden ja merkityksellisyyden ja yhteyden tarpeet täyttyvät) ja samaan aikaan epävarmuutta ja turhautumista (kaipaisin kuulluksi tulemista, selkeyttä, vielä lisää yhteyttä, yhteistyötä ja toisten hyvinvoinnin edistämistä). Uudenvuodenvieton suunnitelmat innostavat ja ilahduttavat (iloa, yhteyttä, leikkiä ja hauskanpitoa, merkityksellisyyttä).

Moi ajatukset, mä huomaan teidätkin.

Olen tässä lomalla huomannut, miten helposti kuvittelen ”lepääväni” nenä kiinni ruudussa. Sitten tajuan, että oikeasti en levännyt, vaan hukkasin monta kallisarvoista hetkeä elämästäni. Tuntuu tosi vaikealta keksiä tapoja oikeasti levätä ja ladata akkuja. Paras tapa tähän mennessä keksimistäni on meditaatio tai mielikuvaharjoitukset, mutta niissäkin tunnun nukahtavat alta aikayksikön. Ehkä se vain kertoo siitä, että oikeasti tarvitsen lepoa, ja ruudun tuijottaminen vain lykkää sen huomaamista. Selvästi tuo liikkuminen auttaa myös irtautumaan ja ottamaan omaa aikaa. Hmm, joo, näköjään käytän sitä ruudun tuijottamista myös sellaisena ”väliseinänä”, kun lapset ovat kotona. Ikäänkuin mulla olisi omaa tilaa ja omaa rauhaa, eikä kukaan tule keskeyttämään. Paitsi että tulee, ja niin kuuluu tullakin. Ehkä sitä omaa rauhaa voisi etsiä muilla keinoilla, ja olla samassa tilassa ilman ruutuja silloin kun on samassa tilassa? Hmmm.

Mitä kohti?

Tässä viimeiset pari päivää olen työstänyt muun muassa Desire Mapia ensi vuodelle, joten ne vähän värittävät tässä tietysti olemista. Jos nyt kuitenkin tässä kohtaa mietin vain tätä tulevaa viikkoa, niin…

…niin. On juttuja, joita haluan saada valmiiksi ennen kuun vaihdetta ja vuodenvaihdetta. Samaan aikaan kroppa ja mieli huutavat lepoa ja helppoutta ja vapautta ja keveyttä.

Mä en tiedä, että miten tehokkuus ja helppous ja keveys mahtuisivat samaan viikkoon, mutta ehkä mä luotan siihen, että se on mahdollista.

No niin, siinä kai se on. Tehokkuus, helppous, keveys. Ah, jo ajatuksena tuntuu paremmalta kun mietin tulevaa viikkoa näiden valossa. Jos mä kuvittelen, että ne kulkee mun soluihin hengitysilman mukana niin selkä suoristuu ja otsa siliää. Tämä on hyvä näin.

Miltä sinun pysähtymisesi näyttäisi? Sana on vapaa kommenteissa!

#AnnaLapsesiPukeaSinut ja näkökulmia vanhemmuuteen

Tänään on kansainvälinen Lapsen oikeuksien päivä. Samaan aikaan somessa pyörii #AnnaLapsesiPukeaSinut -tunnisteella varustettuja valokuvia aikuisista, jotka eivät välttämättä näytä ihan samalta kuin muina arkipäivinä.

Alunperin mietin, että onpas aika hauska tempaus, ja lähinnä hauskaa lasten näkökulmasta, kun saavat päättää aikuisen vaatteet. Kysyinkin lapsiltani, että haluavatko he päättää minun vaatteeni, ja molemmat lähtivät innosta piukeina mukaan.

Tässä kun kirjoitan tekstiä korut kilisten ja korkokengät jalassa (selvästikään en arjessa käytä kumpaakaan lasteni mielestä riittävästi), niin alkaa vähitellen valottua, että miksi se, että annan lapseni pukea minut, on myös aikuiselle tosi tervehdyttävää.

1. Valta-asetelmien kääntäminen tekee välillä tosi hyvää.

Kun annan lapselleni vallan valita vaatteeni, olen yhtäkkiä meistä kahdesta se haavoittuvampi osapuoli. Luovutan valtaani pois, ja pääsen kokemaan, että millaista on olla se, jota kohtaan käytetään valtaa.

Valta itsessään on nimittäin neutraalia. Se, miten sitä käyttää ja hyödyntää, voi olla joko rakentavaa tai tuhoavaa. Me usein totumme käyttämään valtaa tietyllä tavalla, ja totumme olemaan tietynlaisen vallankäytön kohteena. Näiden tottumusten muuttaminen vaatii tietoista työtä, ja tietoinen työ alkaa yksinkertaisesti niiden tottumusten huomaamisesta. Huomaaminen puolestaan välillä vaatii näkökulman muutosta, uutta tapaa ajatella, astumista kohti oman mukavuusalueen reunamia.

2. Lapsen tapa käyttää valtaa toimii peilinä minun vanhemmuudelleni.

Niinkuin olen kirjoittanut aiemminkin, lapsi toimii valta-asemassa niinkuin on nähnyt valta-asemassa olevien toimivan. Käytännössä usein se tarkoittaa sitä, että kuulen omat lauseeni lapsen suusta. Tai minua ohjeistetaan samoilla sanoilla, joita itse käytän lapseni ohjeistamiseen.

Se kokemus voi olla joko herättävä tai helpottava. Me nimittäin emme aikuisina muista, että haavoittuvassa, valta-asemaltaan heikommassa asemassa oleva kuulee sanat aivan eri tavalla kuin vahvoilla oleva. Kun lapsi komentaa meitä ikäänkuin alhaalta päin, niin että meillä on valta sanoa vastaan, se voi ärsyttää. Jos lapsi komentaa täsmälleen samoilla sanoilla silloin, kun olemme luovuttaneet sen osan valtaamme pois, se voi tuntua ihan eri tavalla ahdistavalta.

Ja sama päinvastoin. Tuntuu turvalliselta ja helpottavalta, kun lapsi ohjeistaa minua pukemaan sanomalla ”sit jos sä haluat niin voisit laittaa tämän”. Silloin kun toinen luottaa minun vapaaehtoisuuteeni. Silloin kun toinen huomioi sen, että minulla saattaa olla jotain sitä asiaa vastaan – ja sen on tärkeää tulla kuulluksi ja huomioiduksi. Aikuinen voi ainoastaan kuvitella, miten iso juttu se on lapselle, jolla ei ole arjessaan mahdollisuutta päättää, että ei ollakaan enää näinpäin, vaan nyt on taas minun vuoroni päättää.

(Se kokemus, herättävä tai helpottava, voi antaa ihan uudella lailla motivaatiota joko opetella uusia vuorovaikuttamisen tapoja tai jatkaa harjoittelua edelleen. Ainakin itselläni kävi juuri näin.)

3. Tärkeistä asioista täytyy voida neuvotella.

Aikuisten on välillä vaikea antaa neuvottelulle tilaa lapsiperheen arjessa. Minä olen aikuinen, minulla on kokemusta ja ymmärrystä, minä tiedän aikataulut ja eri vaihtoehtojen seuraukset, minä tiedän ja päätän. Lisäksi välillä pelottaa, että jos minä nyt annan tästä asiasta lapselle valtaa, niin me ei päästä koskaan mihinkään, kun kaikki asiat menee vänkäämiseksi.

Ja sitten tällaisessa hassussa harjoituksessa tulee tilanne, että lapsi pyytää minua pukemaan neuletakin mekon alle, ja minua huolestuttaa, että mahtuukohan se, risahtaakohan mekosta saumat jos yritän tehdä niinkuin lapsi ehdottaa. Tai valitsee kengiksi sandaalikorkokengät, joiden kurakelin kestävyys on noin viisitoista sekuntia. Minulle on tärkeää, etteivät vaatteeni mene rikki tai pilalle, joten kerron lapselle, että nyt en haluaisi tehdä näin, vaan voitaisko tehdä toisella tavalla. Tai voidaanko vaihtaa kengät sitten kun mennään ulos.

Ne asiat, joista lapsi ”vääntää vastaan”, ovat lapselle ihan yhtä tärkeitä. Lapsi ei ehkä osaa perustella niitä samalla tavalla kuin aikuinen, mutta se ei vähennä niiden merkityksellisyyttä. Rakentavaa, tervettä vallankäyttöä on (minun mielestäni) se, että kun heikompi osapuoli ilmaisee tyytymättömyytensä, niin päättävän osapuolen reaktio on hyväksyvä ja kysyvä: Okei, sinä haluaisit että se tapahtuisi näin, onko sinulla joku toinen ehdotus? Rakentavaa vallankäyttöä on se, että heikommalla osapuolella on mahdollisuus saada äänensä ja tarpeensa kuuluviin, ja vahvempi osapuoli huolehtii siitä, että lopullinen ratkaisu ottaa myös ne toiveet ja tarpeet huomioon.

4. Mitä enemmän on panoksena, sitä tärkeämpää on saada oma ääni kuuluviin.

Tänään omassa aikataulussani ei ole opetusta tai asiakastapaamisia. Toisin sanoen oli aika helppoa antaa lasten pinota päälleni koruja, helyjä, korkokenkiä ja niin edespäin. Jos #AnnaLapsesiPukeaSinut -päivä olisi osunut esimerkiksi opetuspäivälle, en tiedä, mistä asioista olisin ollut eri mieltä. Olisinko ollut riittävän rohkea, niin että olisin mennyt luokan eteen näissä vaatteissani? En tiedä.

Tämän kokemuksen perusteella voin kuitenkin luottaa siihen, että olisin voinut sanoa lapsilleni, että tämä tuntuu minusta epämukavalta, voisitko valita jotain muuta. Tai että en mielelläni mene piikkikoroissa opettamaan, koska sen jälkeen jalkoihin sattuu varmasti loppuillan. Puhumattakaan siitä, että kyseessä olisi ollut joku ratkaiseva tilanne – suuremman luokan esiintyminen, työhaastattelu, tai joku muu.

Todennäköisesti jos tällaisessa tilanteessa lapsi ilmoittaisi, että ei kun nyt laitat nämä ja sillä sipuli, oma reaktioni olisi turhautuminen, kiukku, ärtymys.

Me emme voi lapsistamme etukäteen tietää, mitkä tilanteet tai asiat ovat heille tärkeitä ja ratkaisevia. Lapselle voi olla supertärkeää vaikka se, että tanssitunnilla on ihan tietyt vaatteet, tai että joku laulu kuunnellaan alusta loppuun, tai että häntä ei keskeytetä kun hän kertoo jotain juttua. Lapsen reaktio meidän vallankäyttöömme ja päätöksentekoomme (”eikun nyt laitat nuo ja sillä sipuli” tai jotain lempeämpää) voi kuitenkin auttaa ymmärtämään, että kyseessä on erityisen tärkeä tilanne. Tai lapsella on syystä tai toisesta vähemmän tahdonvoimaa kuin yleensä. Tai jostain muusta syystä lapsi ei nyt pysty tästä strategiasta joustamaan.

Kun kuuntelemme lapsen reaktiota empaattisesti, tunteita ja tarpeita arvaten, meidän on helpompi ymmärtää, mistä kenkä puristaa. Jos luotamme siihen, että lapsi tekee mielellään yhteistyötä silloin kun hänen tarpeensa ovat täynnä, niin on helpompi ryhtyä miettimään, mitä lapsi tarvitsisi, jotta hänen olisi turvallista ja miellyttävää tehdä yhteistyötä. Ja mitä ratkaisevampi tilanne on kyseessä, sitä hyödyllisempää on heti ruveta miettimään, mitkä tarpeet kaipaavat kohtaamista, sen sijaan että keskustelusta tekee juupas-eipäs -valtataistelun.

Niin että suosittelen kaikille teille muillekin. Kokeilkaa, millaista on antaa lapsen valita päivän vaatteet, vaikka ei olisikaan Lapsen oikeuksien päivä. Avaa ihan uudella tavalla näkökulmaa siihen omaan vanhemmuuteen. <3

Perjantain pysähtyminen 59: Keho pääosassa

Mistä tulen?

Tämä pysähtyminen tulee lauantain puolella (syvä huokaus sille, että elämä on joskus epätäydellistä). Eilistä päivää väritti päänsärky, joten kirjoittamisen sijaan vietin aika monta aikaa vaakatasossa.

Itse asiassa poikkeuksellisen iso prosentti viime viikostakin meni vaakatasossa. Viikonloppu tosin oli mukava, lauantai yksin lasten kanssa oli yllättävän sutjakka, ja sunnuntaina ja maanantaina olin jopa niin inspiroitunut että laitoin heti herättyäni musiikkia ja tanssin lasten kanssa kehon hereille. (Sivuhuomio: kehon hereille tanssiminen kestää neljä minuuttia. Siihen on aina aikaa.) Hyvä alku viikolle.

No, tiistaina heräsin aamuviideltä siihen, että vatsassa kiertää. Jess, loistavaa.

Lapset olivat sentään terveinä, joten puoliso vei heidät hoitoon, ja mä jäin kotiin potemaan vatsatautia. Illalla nosti vielä kuumeenkin, mutta keskiviikkoaamuna oli sitten kuitenkin ihan kelpo fiilis, mitä nyt aikamoisen kova nälkä. Torstaikin meni ihan mukavasti, mutta perjantaina puolestaan päänsärky makuutti useampaan kertaan.

Vähän sellainen viikko, että keho oli pääosassa.

Ensin hyvällä tavalla ja hyvässä fiiliksessä, ja sitten sellaisessa ”muistathan, että jos mä en tee yhteistyötä niin mikään ei onnistu” -hengessä. Aika paljon sai myös työstää ajatusta, että saanko mä olla heikko ja kipeä ja vaivainen. Tai siis, kun mä tajuan, ettei se ole mun käsissäni, niin kuinka isot angstit mä itselleni kasaan siitä, että välillä olen heikko ja kipeä ja vaivainen.

Sattumalta tuli tällä viikolla myös uutinen, että italialainen kirurgi suunnittelee operaatiota, jossa ihmisen pään voisi siirtää toiseen kehoon. Lääketieteellisiin näkökulmiin puuttumatta mulle tuli jo otsikosta (ja puolison siihen liittyvästä keskustelunavauksesta) mieleen, miten vahvasti meillä länsimaisessa kulttuurissa ajatellaan ihmisen persoonan sijoittuvan päähän, ikäänkuin keho olisi vain ketterä päänkuljetusteline – ja nyt sen voisi korvata uudella kun edellinen hajoaa. (Tämän näkee jo tosta ylläolevasta otsikostakin – pää-osassa eli keskeisempänä tai tärkeämpänä.)

Ja toisaalta nyt kun on viimeiset vuodet työstänyt aika vahvasti kaikenlaisia omia tunne- ja ajatusmallien jumeja ja tietoisesti yrittänyt kehittää ajattelua (kirjoitin vahingossa että kehottaa, eikä sekään kauas osu), niin mun oma kokemus ja ymmärrys on se, että kehossa tapahtuu ja sijaitsee paljon enemmän kuin mitä olen aiemmin ajatellut. (Siis kaulan alapuolisessa kehossa.) Aina kun alan purkaa jotain ajatusjumeja tai tunnelukkoja, niin huomaan sen edistymisen kehossa, selkärangan napsumisena ja jännitteiden purkautumisena.

Jossain tietoisuutta käsittelevässä tiedeartikkelissa (täydellinen lähdeviite, eikö totta) pohdittiin mahdollisuutta, että tietoisuus olisi jollain tavalla sidoksissa kehon prosessien yhteisbalanssiin. Vaikka ihmiskehossa onkin jatkuva virtaus ja muutos, niin keho voi elää ja toimia vain esimerkiksi tiettyjen lämpötilavaihteluiden tai ph-tasapainon haarukassa, ja näiden yhteistila jollain tavalla näyttäytyisi myös sisäisessä tietoisuuden, ja ehkä persoonankin, kokemuksessa. Tästä tulikin sitten mieleeni, että jos päänsiirto joskus onnistuisikin, niin missä määrin kenenkin siirroksen osapuolen persoonaa siirtyisi siihen lopputuloksena olevaan henkilöön? Scifi-romaanin ainekset kasassa, ja muutenkin kiinnostava eettinen pohdinta kaikkien muiden pohdintojen lisäksi.

Tälle viikolle toivoin inspiraatiota, ja ainakin silloin sunnuntain ja maanantain tanssiaamuherätyksessä se selkeästi osui kohdalle. Lauantaina olin lasten kanssa koko päivän yksin, ja keskityin puuhaamaan asioita inspiraation perässä. Se toimikin, ja yllättävän vähän oli sellainen ”äää miksi en saa mitään tehtyä” -angsti, kun inspiraatio vinkkasi aina tasaisesti yhteen asiaan kerrallaan. 🙂 Myös siinä vatsataudista ja migreenistä toipuessa inspiraatio oli aika selkeä: mene pimeään huoneeseen, pysy peiton alla. Vinkkinä vastaisuuden varalle – puolikuntoinen aikuinen voi hyvin leikkiä sohvalla Punahilkan vanhaa ja raihnaista isoäitiä, jolle lapset tuovat piknik-eväitä.

Missä olen?

Moi keho, mä huomaan sinut. Oliko sulla tällä viikolla aika vahva huomatkaa-olo? Ainakin tuli viesti selväksi. Yritän venytellä enemmän, juoda vettä ja popsia maitohappobakteereja, jos vaikka sun olisi sitten helpompi olla. Unta tuli tällä viikolla aika reilusti, kahvin juominen väheni luonnostaan ja sokerikin pysyi kurissa, eli siinä mielessä myös ihan hyviä juttuja tuli tästä vaakatasoviikosta. Olihan se tietysti myös kurjaa, mutta sellainen mindfulness auttoi, ettei edes yrittänyt tehdä kuin yhtä juttua kerrallaan.

Moi tunteet, mä huomaan teidät. Teillä oli selvästi helpompaa sietää turhautumatta se vatsatauti, koska se oli ikäänkuin kehossa. Migreenin ja päänsäryn kanssa tuli helpommin turhautuminen, että miksi mun pää nyt pistää hanttiin ja vieläpä ihan typerällä tavalla, vaikka oikeasti pääkin on osa kehoa.

Lisäksi tämän viikon myötä löytyi taas ihan uusi kerros pelkoa. Tai siis mua on joskus kuvailtu sanoilla ”sä et varmaan pelkää mitään”, ja tällä viikolla mä huomasin, että mähän pelkään oikeastaan ihan kaikkea. Tai ainakin mä huomaan törmääväni jatkuvasti siihen, että nyt eteenpäin menemisen esteenä on vain pelko, ja niitä pelkoja on paljon. Siihen kun pistää päälle kärsimättömyyden siitä, että mä en jaksaisi koko ajan olla peloissani, niin ehkä mun pitää tässä kevään myötä ottaa asiakseni vaan purkaa niitä pelkoja yksi kerrallaan.

Moi ajatukset, mä huomaan teidät. Tekin olitte tällä viikolla pari päivää paitsiossa, kun ei kaistaa paljon tolta sairastamiselta riittänyt. Ja sitten kun ajatusta riitti, niin halusin keskittää ne työjuttuihin ja omaan sisäiseen työhön, eli esimerkiksi kodille tai ruokalistoille ei tullut uhrattua ajatustakaan. Ja nyt täällä on just sen näköistä.

Mitä kohti?

Viime lauantaina tuli intuitiokirjasta vastaan oivallus, että mulla on asioiden loppuun saattaminen, completion, aika hakusessa. Noin yleisesti persoonana, ja varsinkin tässä arjessa. Kirjoitinkin siitä joskus, että avoimet kelat kuluttaa tahdonvoimaa, enkä mä ole sen vahvempi tänäänkään siinä avointen kelojen sulkemisessa, ellen erikseen siihen keskity.

Niin jos tällä viikolla keskittyisi.

Completion – asioiden loppuun tekeminen.

Asioita paikalleen, roikkuvia projekteja loppuun, kiertoon lähteviä tavaroita kiertoon, ruokien miettimistä sen perusteella, mitä on kaapissa. Mä tiedän, että tämä on se, mitä mun tarttee vahvistaa.

Tietyllä tavalla sekin liittyy kehoon, kun monet niistä loppuun tekemistä vaativista jutuista on nimenomaan keholla tehtäviä. Vie fyysisesti paikasta toiseen. Viikkaa. Tyhjennä. Kirjoita. Istu paikallaan ja tee. Ei vaadi oivaltamista tai järkeilemistä – niitä asioita, joissa mä olen vahvoilla ja joita teen mielelläni – vaan ihan puhdasta ajankäyttöä ja vaivannäköä.

Ja sellainen on mun mielestäni ääääääärimmäisen tylsää! Ei yhtään innostavaa! Ei yhtään inspiroivaa! Ei yhtään oivalluksia tuovaa! En mä sellaisessa ole vahvoilla, niin miksi mä sitä sitten tekisin?

Tai siis tuo on mun ennakkoluuloni. Toinen todellisuus on sitten se, että jos seuraan intuitiota ja inspiraatiota, niin pääsen konkreettisessa arkisessa tekemisessäkin flow-tilaan, jossa asia seuraa toista jouhevasti. Ja kun kuitenkin löydän merkityksiä ja oivalluksia joka paikasta, niin miksi en sitten konkreettisesta tekemisestäkin.

Miten mä saan sitä lisää elämääni?

Haha, no vaikka katsomalla ympärilleni. Tuossa, ja tuossa, ja tuossakin on aika monta hommaa. Puhumattakaan niistä ”kirjoitan tämän loppuun ja sitten leikitään Barbeilla” -lupauksista. Ja ensi viikon Kohti tervettä itsekkyyttä -videoista ja kampanjasta. Tätä mä löydän lisää helposti.

Miten mä sitten saan siitä innostavaa? No pysähtymällä ja kuuntelemalla, että mikä olisi seuraavaksi vuorossa. Mä en kuitenkaan saa kaikkea tehtyä kerralla (sekin on mulle vaikea hyväksyä), niin helpompaa on vain suostua siihen, että mä saan tehtyä yhden asian kerrallaan, ja mun ei edes itse tarvitse päättää, että mikä se on. Mä vain katselen ympärilleni ja kuulostelen, mikä nappaa huomion tai mikä tulee mieleen. Ja sitten teen sen loppuun, ennenkuin rupean pysähtymään ja kuulostelemaan enempää. Ehkä se voisi auttaa.

Miltä sun pysähtyminen näyttäisi? Kerro kommenteissa tai pysähdy itseksesi – ei tarvitse olla perjantaikaan. 🙂

Perjantain pysähtyminen 55: Introvertille palautumisaikaa

Mistä tulen?

Aika pitkä viikko. Tai siis samanpituinen kuin kaikki, noin niinkuin objektiivisesti katsoen. Selkeästi mulla ontuu joku omista tarpeista huolehtiminen, kun aina perjantaina on ihan finaalissa.

No niin. Tällä viikolla mulla oli jotenkin ihan tahdonvoima nollissa. Sellaista aikaa, jonka olisi voinut käyttää fiksuihin asioihin, meni vähemmän fiksuihin asioihin. Nukkumaanmenot venähti jatkuvasti. Sokerista pysyttelin pääasiassa loitolla, tummaa suklaata lukuun ottamatta. Kämppä näyttää siltä kuin jokainen kapistus ja vaate olisi laskettu käsistä juuri siihen paikkaan, missä sen käyttö loppui. (Ei ole kaukana totuudesta.) Ihan todella omituista.

Toisaalta kävin tapaamassa hyviä tyyppejä, kävin keskusteluttamassa ja kouluttamassa ja tällä viikolla oli vielä muksujen vasu-keskustelukin. Kivoja juttuja, mutta ehkä tässä on se syy, miksi mä olen ollut niin loppu. Mulla ei oikeastaan ole ollut minkäänlaista palautumisaikaa sosiaalisten tilanteiden jälkeen, ja introverttina mä tarvitsen sellaista palautumisaikaa.

Koko viikko oli enemmän tai vähemmän skarppaamista – lauantaina ja sunnuntaina koulutuksia, ja sitten viikolla sitä kaikkea muuta. Joo. Eipä ihme, jos vähän syö naista, kun koko ajan kuluu energia eikä missään vaiheessa ehdi tankata. Tai no joo, bussissa matkalla kotiin voi vähän jäähdytellä, mutta se ei ihan riitä.

Tälle viikolle mä toivoin intuitiota. Ilmeisesti mä olen jollain tavalla onnistunut säästämään ja säännöstelemään tahdonvoimaa, vaikka en mitenkään erityisen hienosti sitä etukäteen huomioinutkaan. Intuitio sanoi, että nyt ei kykene skarppaamaan tätä asiaa.

Sinänsä jälkikäteen ajatellen olisi ollut fiksua aikatauluttaa ihan sellaista tyhjääkin nollausaikaa, koska sellainen jatkuva toisten ihmisten kanssa oleminen ei edistä mitään sellaista, mitä mä haluaisin itsessäni edistää. Se on kivaa, ja mä tykkään olla ihmisten parissa, mutta mä olen aina niiden tilanteiden jälkeen ihan poikki. Se, että aikatauluttaisi myös sitä toipumisaikaa, auttaisi mua olemaan paremmin läsnä muille silloin, kun olen läsnä muille.

Ja nyt just mua taas puoliksi huvittaa ja puoliksi hävettää, että tätä samaa tahkoa pitää kiertää koko ajan. Että tuleekohan joskus se päivä, jolloin mä opin jotain muutakin kuin variaation teemasta ”omia tarpeita on hyvä kuunnella, jotta voi paremmin ja osaa olla toisille paremmin läsnä”? Tänään ei ollut vielä se päivä.

Missä olen?

Keho, moi. Kurkussa sellainen puolikas flunssan aavistus, joka tulee puhkeamaan täysimittaiseksi taudiksi heti kun saan nukuttua yhdet kunnon yöunet. Selkä ja lonkka tuntuvat hyvältä – päivittäinen lankkuharjoitus alkaa hiljalleen tuoda tulosta. Vettä voisi juoda yhä enemmän.

Moi tunteet. Pinnassa tänään: perfektionismin tuoma syyllisyys, häpeä ja apeus siitä, että olisi pitänyt tehdä X mutta se ei mennyt niin. Samaan aikaan myös kiitollisuus siitä, että tämä viikko on pulkassa, ja että siinä oli paljon hyvää. Olen häkeltynyt siitä, että tammikuu on melkein ohi.

Moi ajatukset. Joo. Aika tyhjät ja kaikuisat on tällä hetkellä ajatusten käytävät. Se on suoraan peruja siitä, että on ollut työjuttujen puolesta aikuisten kanssa päivät ja sitten lasten kanssa illat. Jokainen maailman ajatus on jo käynyt tämän pään läpi. Tai ainakin fiilis päässä on sellainen koulun-käytävä-penkkareiden-jälkeen, tiedättekö, serpentiinit ja karkkipaperit pitkin poikin eikä ristin sielua missään.

Mitä kohti?

Jos tällä viikolla ei ehtinyt toipua edellisestä sosiaalisesta kohtaamisesta ennen seuraavaa, niin ensi viikolle voisin varata sellaista aikaa. Se voi olla työaikaakin, tai siis jotain työhön liittyvää tekemistä, mutta kunhan siihen ei liity toisten ihmisten kanssa kommunikoiminen. Kuulostaa aika karulta. Tuntuu, että ei kai tällaista voi ihminen kirjoittaakaan, varsinkaan koulutus- ja valmennusalalla oleva ihminen. Ettei haluaisi kommunikoida ihmisten kanssa?!

Vaan mä en selkeästikään toimi, jos mulla ei ole vastapainona sitä yksinäistä aikaa.

Jos mä en tankkaa yksinäistä aikaa, niin mä ikään kuin elän velaksi energian ja jaksamisen suhteen, ja se on aika kallista velkaa sitten kun tulee takaisinmaksun aika.

Se vaatii, että mä sanon ”ei” asioille, joille muuten olisin sanonut joo. Tai että mä en kohtele itseäni ikäänkuin olisin vääränlainen. En pakota itseäni, ikäänkuin mä oppisin ammentamaan vuorovaikutuksesta energiaa vain sillä, että mä en anna itselleni muuta vaihtoehtoa.

Sanoja ja ajatuksia, jotka tällaisesta nousee mieleen: Laiska. Itsekäs. Hyvähän sun on, kun oot yrittäjä, niin saat sluibata just silloin kuin huvittaa. Onko tollaisesta asiasta pakko tehdä niin suuri numero, etkö voisi vain olla normaali ja nauttia toisten ihmisten seurasta niinkuin kunnon ihmiset? Aikamoista todellisuudesta vieraantumista, et kai sä kuvittele että ihan oikeasti pystyisit ottamaan itsellesi niin paljon aikaa, että siitä olisi mitään hyötyä?

Mistä perusoletuksista nuo ajatukset kumpuavat?

  • On liiottelua, itsekkyyttä ja diivailua, jos mä huomioin omat tarpeeni ennen toisten tarpeita.
  • Normaalit, oikeanlaiset ihmiset eivät väsy vuorovaikutuksesta.
  • Asiat, joita mun pitää tehdä, on tärkeämpiä kuin se, että mulla on hyvä olla.
  • Todellisuus ja oikea elämä on sitä, että ihmisen kuuluu uupua ja voida huonosti, jos se on vääränlainen.
  • Kukaan ei pidä musta tai arvosta mua, jos mä rupean oikeasti toimimaan omien tarpeideni huomioimisen pohjalta.

Ja kun mä en oikeasti halua ajatella noin. Mä järjellä tiedän, että mikään noista asioista ei pidä paikkaansa. Samaan aikaan mä voin vain hyväksyä, että jokin aika syvällä oleva osa minua ajattelee just noin. Noiden ajatusten takia mun on vaikea pitää itsestäni huolta, ainakaan niin että joku toinen sen huomaa. Ainakaan niin, että joku toinen joutuu mun rajanvetoni takia kärsimään, tai edes kokemaan kevyttä epämukavuutta.

On myös kiinnostavaa huomata, että kenen ääni ja kasvot minkäkin noiden ajatusten takana on, siis mielikuvissa. Siellä on aina joku.

Ehkä mä otan ensi viikolle teemaksi The Workin ekan kysymyksen: Onko se totta? Ja ehkä vielä siihen kainaloon se neljäs: Kuka tai mitä mä olisin, jos mä en voisi ajatella noin? Ja sitten vaan antaa sen vaihtoehtoisen todellisuuden löytää tiensä mun tajuntaan ja olemukseen, hetki kerrallaan.

Miltä sun perjantain pysähtyminen näyttäisi? Saa vastata vaikkei olisikaan enää perjantai!